Puiset silmät ja muita liettualaisia novelleja

Vuonna 1983 julkaistiin Ulla-Liisa Heinon venäjänkielisistä käännöksistä suomentama liettualaisten novellien valikoima nimellä Puiset silmät ja muita liettualaisia novelleja. Kirjan alusta löytyy Mykolas Sluckisin johdanto Liettualaisen novellin maailma. Lopussa taas on esittely kustakin kirjan novellistista. Novelleja on kirjassa kaksikymmentäyksi, yksi kultakin kirjoittajalta. Novelleista vanhin on vuodelta 1898 ja tuorein vuodelta 1980.

Kirjoitan sanasen kustakin novellista:

Julia Žemaite (1845 – 1921): Miniä (1898). Laiskaan taloon otetaan myötäjäisten vuoksi topakka miniä, joka joutuu todelliseen ristituleen talonväen taholta. Kirjan lopussa kerrotaan Žemaiten kuvauksien kansan elämästä olevan realistisia, olipa hyvä että luin sen, itse olisin väittänyt Miniän tyyliksi kansallisromantiikkaa. Žemaite aloitti kirjailijan uransa viisikymppisenä, hän oli köyhtynyt aatelisnainen, joka meni naimisiin entisen maaorjan kanssa.

Jonas Biliūnas (1870 – 1907): Työtön (1903). Inhorealistinen kuvaus työttömän osasta ennen sosiaaliturvajärjestelmien aikaa.

Antanas Vienuolis (1882 – 1957): Tähtitieteilijä Šmukštaras (1952). Todella kiehtova novelli 1800-luvun lopun maalaismiehestä, jota kutsutaan nimellä Šmukštaras (suomeksi: Niiskunen). Šmukštarasta kiinnostaa maanviljelystä enemmän astronomia, hänen poikaansa harmonikan soitto, kun taas vaimo on ”jumalinen”. Novellissa vuorottelevat realistinen ote, jossa kyläläiset ahdistelevat outoa tähtitieteilijää ja sadunomainen puoli, jossa poika soittelee harmonikkaa kylillä ja isä Šmukštaras katselee öisin tähtiä ja kertoo paimenpojille tarinoita. Jälkimmäisestä puolesta pieni näyte:

Yöpaimenet pitivät Šmukštarasista, nimittimät häntä ”sedäksi”, eivätkä lähettäneet metsään hakemaan polttopuita eivätkä vaatineet pistämään pulloa, vaan toivoivat sensijaan hauskoja tarinoita, seikkailuja ja satuja. Šmukštaras kertoi mielellään ja lisäksi niin elävästi, että joskus oli vaikea arvata, oliko kysymyksessä tosi vai taru. Hän tarinoi siihen saakka, kunnes nuotio sammui ja kuulijat olivat yksi toisensa jälkeen nukahtaneet. Yleensä hän puhui puhumistaan, kunnes alkoi sotkeentua sanoissaan ja vihdoin vaikeni kokonaan ja alkoi kuorsata.

Juozas Grušas (1901 – 1986): Kuin aurinko (1936). Puolikuuro metsuri muiten pilkan kohteena talviseen metsään sijoittuvassa tarinassa.

Petras Cvirka (1909 – 1947): Raja (1938). Liettualainen kannanotto Euroopan maailmansotaa edeltäneeseen juutalaiskysymykseen.

Antanas Venclova (1906 – 1971): Lumituiskuun (1943). Lyhyt kertomus Liettuan sotarintamalta, jossa haavoittuneitten kuljetus etulinjasta vaatii urheutta.

Juozas Baltušis (1909 – 1991): Mikä Laukysilta jäi sanomatta (1962). Voimakastahtoinen Mariona pitää miestään Laukysia ja poikaansa Antanasia kovassa komentotaloudessa. Loppuratkaisun ja oman ihmistuntemukseni perusteella arvelen kyseessä olevan tositarinan.

Jonas Avyžius (1922 – 1991): Vanhuudessa (1968). Kolhoositalouden keinovalikoima vanhuuden varalle kattaa kaiken vasuista vakkoihin.

Mykolas Sluckis (1928 – 2013): Oodi sialle (1963). Sotaevakkopojat sikopaimenina.

Jonas Mikelinskas (1922 – 2015): X ja Y (1958). Koulupoikain keskinäistä nahinointia.

Juozas Požera (1927 – 1997): Kenkä (1967). Liettualainen evakkopoika yhden kengän kaupittelijana sota-ajan etelä-Venäjällä.

Vladas Dautartas (1927 – 2000): Veronika siivoaa potilashuonetta (1962). Sairaalan siivooja tuntee kaikkien asiat, mutta kukas hänet tuntee?

Algirdas Pocius (s. 1930): Heinäkuorma (1961). Tiheätunnelmainen tarina maailmansodan jälkeisestä luokkasodasta Liettuan maaseudulla. Tykkäsin.

Vytayte Žilinskaite (s. 1930): Ensi rakkaus (1971). Lyhyt kertomus kohtaamisista ensirakkauden kanssa.

Romualdas Lankauskas (s. 1932): Vielä yksi päivä (1968). Virkamiehen pyrkimys irtiottoon johtaa, arvatkaapa mihin...

Eugenijus Ignatavičius (s. 1935): Omenapuu tuomiokirkkoaukiolla (1971). Vanha maaseudun ihminen ja betonilähiö, ei ihan paras yhdistelmä.

Juozas Aputis (1936 – 2010): Keto jolla vesi virvoittaa (1970). Tytär lähtee maailmalle novellissa, joka hienovireisessä, seisahtuneessa asetelmallisuudessaan muistuttaa naivistista öljyvärimaalausta.

Romualdas Granauskas (1939 – 2014): Puiset silmät (1966). Olen kauan ihmetellyt sitä, miksi ihmiset tuijottavat minua niin pitkään. Tämä novelli tarjoaa erään selityksen.

Vytautas Martinkus (s. 1943): Russellin paradoksi (1969). Professori muistelee sodan aikaista elämäänsä siviilitehtävissä. Muisteloitten keskiössä vuorottelevat oma rakastettu ja Gestapon upseeri.

Ramunas Klimas (1945 – 2002): Kun sielu haihtuu (1979). Todellisuus jää toisinaan haavemaailman jalkoihin.

Saulius Tomas Kondrotas (s. 1953 ): Keräilijä (1980). Mukaansatempaava novelli, jossa kertojaminä saa haltuunsa kerrassaan surrealistisen kokoelman.

Näitten novellien perusteella Liettuan kirjallisuus vaikuttaa oikein mukiinmenevältä. Sen verran monta mukillista tässä kumminkin oli, että lukeminen kesti kuusi päivää. Sivuja kirjassa on 292.