Vuonna 1983 julkaistiin Ulla-Liisa
Heinon venäjänkielisistä käännöksistä suomentama
liettualaisten novellien valikoima nimellä Puiset silmät ja
muita liettualaisia novelleja. Kirjan alusta löytyy Mykolas
Sluckisin johdanto Liettualaisen novellin maailma. Lopussa
taas on esittely kustakin kirjan novellistista. Novelleja on kirjassa
kaksikymmentäyksi, yksi kultakin kirjoittajalta. Novelleista vanhin
on vuodelta 1898 ja tuorein vuodelta 1980.
Kirjoitan sanasen kustakin novellista:
Julia Žemaite
(1845 – 1921): Miniä (1898). Laiskaan taloon otetaan
myötäjäisten vuoksi topakka miniä, joka joutuu todelliseen
ristituleen talonväen taholta. Kirjan lopussa kerrotaan Žemaiten
kuvauksien kansan elämästä olevan realistisia, olipa hyvä että
luin sen, itse olisin väittänyt Miniän tyyliksi
kansallisromantiikkaa. Žemaite
aloitti kirjailijan uransa viisikymppisenä, hän oli köyhtynyt
aatelisnainen, joka meni naimisiin entisen maaorjan kanssa.
Jonas Biliūnas
(1870 – 1907): Työtön
(1903). Inhorealistinen kuvaus työttömän osasta ennen
sosiaaliturvajärjestelmien aikaa.
Antanas
Vienuolis (1882 – 1957):
Tähtitieteilijä Šmukštaras (1952). Todella kiehtova novelli
1800-luvun lopun maalaismiehestä, jota kutsutaan nimellä Šmukštaras
(suomeksi: Niiskunen).
Šmukštarasta kiinnostaa maanviljelystä enemmän astronomia, hänen
poikaansa harmonikan soitto, kun taas vaimo on ”jumalinen”.
Novellissa vuorottelevat realistinen ote, jossa kyläläiset
ahdistelevat outoa tähtitieteilijää ja sadunomainen puoli, jossa
poika soittelee harmonikkaa kylillä ja isä Šmukštaras katselee
öisin tähtiä ja kertoo paimenpojille tarinoita. Jälkimmäisestä
puolesta pieni näyte:
Yöpaimenet
pitivät Šmukštarasista, nimittimät häntä ”sedäksi”,
eivätkä lähettäneet metsään hakemaan polttopuita eivätkä
vaatineet pistämään pulloa, vaan toivoivat sensijaan hauskoja
tarinoita, seikkailuja ja satuja. Šmukštaras kertoi mielellään ja
lisäksi niin elävästi, että joskus oli vaikea arvata, oliko
kysymyksessä tosi vai taru. Hän tarinoi siihen saakka, kunnes
nuotio sammui ja kuulijat olivat yksi toisensa jälkeen nukahtaneet.
Yleensä hän puhui puhumistaan, kunnes alkoi sotkeentua sanoissaan
ja vihdoin vaikeni kokonaan ja alkoi kuorsata.
Juozas
Grušas (1901 – 1986): Kuin aurinko (1936). Puolikuuro metsuri
muiten pilkan kohteena talviseen metsään sijoittuvassa tarinassa.
Petras
Cvirka (1909 – 1947): Raja (1938). Liettualainen kannanotto
Euroopan maailmansotaa edeltäneeseen juutalaiskysymykseen.
Antanas
Venclova (1906 – 1971): Lumituiskuun (1943). Lyhyt kertomus
Liettuan sotarintamalta, jossa haavoittuneitten kuljetus etulinjasta
vaatii urheutta.
Juozas
Baltušis (1909 – 1991): Mikä Laukysilta jäi sanomatta
(1962). Voimakastahtoinen Mariona pitää miestään Laukysia ja
poikaansa Antanasia kovassa komentotaloudessa. Loppuratkaisun ja oman
ihmistuntemukseni perusteella arvelen kyseessä olevan tositarinan.
Jonas
Avyžius (1922 – 1991): Vanhuudessa (1968). Kolhoositalouden
keinovalikoima vanhuuden varalle kattaa kaiken vasuista vakkoihin.
Mykolas
Sluckis (1928 – 2013): Oodi sialle (1963). Sotaevakkopojat
sikopaimenina.
Jonas
Mikelinskas (1922 – 2015): X ja Y (1958). Koulupoikain
keskinäistä nahinointia.
Juozas
Požera (1927 – 1997): Kenkä (1967). Liettualainen evakkopoika
yhden kengän kaupittelijana sota-ajan etelä-Venäjällä.
Vladas
Dautartas (1927 – 2000): Veronika siivoaa potilashuonetta
(1962). Sairaalan siivooja tuntee kaikkien asiat, mutta kukas hänet
tuntee?
Algirdas
Pocius (s. 1930): Heinäkuorma (1961). Tiheätunnelmainen tarina
maailmansodan jälkeisestä luokkasodasta Liettuan maaseudulla.
Tykkäsin.
Vytayte
Žilinskaite (s. 1930): Ensi rakkaus (1971). Lyhyt kertomus
kohtaamisista ensirakkauden kanssa.
Romualdas
Lankauskas (s. 1932): Vielä yksi päivä (1968). Virkamiehen
pyrkimys irtiottoon johtaa, arvatkaapa mihin...
Eugenijus
Ignatavičius (s. 1935): Omenapuu tuomiokirkkoaukiolla (1971).
Vanha maaseudun ihminen ja betonilähiö, ei ihan paras yhdistelmä.
Juozas
Aputis (1936 – 2010): Keto jolla vesi virvoittaa (1970). Tytär
lähtee maailmalle novellissa, joka hienovireisessä, seisahtuneessa
asetelmallisuudessaan muistuttaa naivistista öljyvärimaalausta.
Romualdas
Granauskas (1939 – 2014): Puiset silmät (1966). Olen kauan
ihmetellyt sitä, miksi ihmiset tuijottavat minua niin pitkään.
Tämä novelli tarjoaa erään selityksen.
Vytautas
Martinkus (s. 1943): Russellin paradoksi (1969). Professori
muistelee sodan aikaista elämäänsä siviilitehtävissä.
Muisteloitten keskiössä vuorottelevat oma rakastettu ja Gestapon
upseeri.
Ramunas
Klimas (1945 – 2002): Kun sielu haihtuu (1979). Todellisuus jää
toisinaan haavemaailman jalkoihin.
Saulius
Tomas Kondrotas (s. 1953 ): Keräilijä (1980). Mukaansatempaava
novelli, jossa kertojaminä saa haltuunsa kerrassaan surrealistisen
kokoelman.
Näitten
novellien perusteella Liettuan kirjallisuus vaikuttaa oikein
mukiinmenevältä. Sen verran monta mukillista tässä kumminkin oli,
että lukeminen kesti kuusi päivää. Sivuja kirjassa on 292.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti