torstai 4. toukokuuta 2017

Hanna Hauru: Eivätkä he koskaan hymyilleet

Hanna Hauru (s. 1978) kirjoitti vuonna 2002 julkaistun esikoisteoksensa Eivätkä he koskaan hymyilleet. Ostin kirjan toissapäivänä Antikvariaatti Lukuhetkestä Jyväskylästä käytettynä vitosella.
Haurun 90-sivuinen esikoisteos käsittää 36 lyhyttä tarinaa, joissa tapahtuu unenomaisia tai muulla tavoin kummia asioja. Takakannessa puhutaan runollisesta ja surrealistisesta kerronnasta. Mitään erityisen riemastuttavia nämä pienet kuvaukset eivät ole. Tekisipä mieleni luonnehtia niitä suivaantuneen nuoren naisen teksteiksi. Kertomuksissa kuvataan äitejä, tyttäriä ja naisen elämää muutoinkin outoon asuun verhottuna. Kansikuvassa onkin pari pitkää länninkiä, joitten tyyli vivahtaa jonnekin Haurun syntymäaikaa hieman varhaisemmille ajoille, sanotaanpa vaikka 1960 – 1970-luvuille, ilmapiiri on siis nostalginen huolimatta tarinoitten kylmänviileistä tapahtumista. Lisäksi kerrontaa voisi kuvailla tunneaistia koskettelevaiseksi. Kävipä jopa mielessäni, että nämä tarinat lirisevät kuin vesi, jota kaadetaan kukikkaasta porsliiniastiasta emaliseen pesuvatiin, jossa voi sitten pestä varpaat, sormet ja silmät haluamassaan järjestyksessä.
Kertomukset on jaettu kuuteen osastoon, joista ainakin kahdessa ensimmäisessä onkin siinä määrin yhtenäiset aiheet, että minäkin ne havaitsin. Ensimmäisessä kerrotaan äiti-tytär-suhteen monista muodoista, toisessa nuoren naisen kasvamisesta rakastavaksi olennoksi. Varmaan muissakin osastoissa on omat teemansa, mutta ne kävelivät minun ylitseni hameenhelmat heilahtaen niin etten edes ehtinyt teemojaan vilkaista. Tämä siitä huolimatta, että monet tekstit vaativat tulla luetuiksi kahteen kertaan jonkinlaisen otteen aikaansaamiseksi. Tyylin runollinen puoli saa aikaan sen, että lukijana ymmärrän sanat, mutta en aina merkitystä. Livautan tähän näytteeksi katkelman lumienkeliä tekevää tyttöstä ja pilkkivää isää kuvaavasta kertomuksesta nimeltä Talvi-ilta:
Tyttö jatkaa raajojensa liikettä, lähes kokonaan lumeen peittyneenä. Lunta tuiskuaa koko ajan tiheämmin, hankea kertyy lisää kasvojen päälle. Isä kiskoo ahvenia ämpäriin.
Mäkien takaa kuuluu jäätynyt kirkaisu, pakkasen huuto. Isä nousee säikähtäen ja lähtee juoksemaan ämpäri kädessään talviunille.
Tyttö on lumen peittämä – kädet eivät enää lakaise hilettä.
Kirjassa on vain 90 sivua. Luin sitä pari päivää.
klo

7 kommenttia:

  1. Anonyymi4. toukokuuta 2017 klo 18.37

    Olipa tosiaan surrealistista tekstiä jo tuon näytteen perusteellakin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. ketjukolaaja4. toukokuuta 2017 klo 19.10

      Saapi uskoa kerralla, että vähintäänkin nykyrunoudellista on meininki näissä Haurun teksteissä.

      Poista
  2. Unknown4. toukokuuta 2017 klo 20.28

    Jääkansi oli hieno, ja sen perusteella Hauru kiinnostaa. Niitä vois lukea melkein sarjana kaikki, ovat niin pieniä kirjoja ;) aiheet vaan aika rankkoja.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. ketjukolaaja4. toukokuuta 2017 klo 20.57

      Aiheet tuntuivat tässä kirjasessa loppua kohden jopa kauhistautuvan. Sarjalukeminen vaatisi varmaan jotain palautusjaksoja.

      Ajattelin silti että ehkä rohkenen yrittää vielä toisenkin Haurun kirjan lukemista. "Raaka, punainen marja" kuulostaa jotenkin vetoavalta.

      Poista
  3. Marjatta Mentula5. toukokuuta 2017 klo 18.56

    Kas, olet päässyt Hauru-maailmaan. En ole lukenut tätä kirjaa, mutta tunnistan tuon tarinoiden kauhun, minkä mainitset äskeisessä kommentissasi Marikalle. Palautusjaksot ovat kyllä olleet minullakin paikallaan Haurun kirjojen välillä.
    Minä en ole päässyt Haurun novelleihin sisälle samalla tavalla kuin hänen romaaneihinsa, jotka imaisivat maailmaansa vahvasti.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. ketjukolaaja5. toukokuuta 2017 klo 19.36

      Ihan veikkaamalla pistän, että Haurun novelleissa tai mitä nämä lyhyet tarinat nyt lienevätkin, saattaa olla samanlaista piirrettä kuin Uuno Kailaan runoissa, jotka toimivat hienosti runoina, mutta kun Kailas on kirjoittanut selkeästi samoista aiheista novelleja, hän on tavallaan vesittänyt runojensa salaperäisen tunnelman. On mahdollista, että Haurulla asia toimii päinvastoin, niin että pitempi teksti avaa sanottavaa lukijalle riittävästi, kun nyt mennään välillä sen verran vertauskuvallisissa merkeissä, että vaikka lukijana tajuankin monin paikoin mistä on kyse, en kumminkaan niin helposti pysty nauttimaan tekstistä sen mystisen risuaitarakenteen takia. Voi tietysti kysyä, pitääkö kaiken sitten olla niin helppoa?

      Poista
    2. Marjatta Mentula6. toukokuuta 2017 klo 18.33

      Just niin. Aion vielä joskus palata kiireettömästi Haurun lyhyisiin. On sellainen olo, että niissä on enemmän kuin mitä koin ja että luin ehkä liian nopeasti.

      Poista