perjantai 10. tammikuuta 2020

Sylvia Plath: Paniikki-Johnny ja Uniraamattu

Runoilijana tunnettu amerikkalainen Sylvia Plath (1932 – 1963) ei ollut minulle edes hyvän päivän -tuttu, mutta jostain syystä halusin tutustua jollain tapaa hänen tuotantoonsa. Valitsin nimen perusteella luettavakseni raamatun ja apokryfikirjojen paksuisen lyhytproosavalikoiman nimeltä Paniikki-Johnny ja Uniraamattu. Kirja julkaistiin englanniksi vuonna 1977 nimellä Johnny Panic and the Bible of Dreams. Arvelin, että luenpa nyt ainakin yhden novellin, niin on sitä siinäkin näytettä.

Valikoiman niminovelli onkin mainio pieni taideteos. Sen tunnelmat muuttuvat edetessään oudoista epätodellisiksi ja selittyvät lopussa jokseenkin odotetulla tavalla. Kertoja työskentelee konekirjoittana sairaalan psykiatrian osastolla. Hän kirjoittaa puhtaaksi lääkärien haastattelemien potilaitten kuvauksia unistaan. Jo aluksi kertoja tuo esiin oman suhteensa paniikkiin, jonka hän tuntee hallitsevan elämäänsä. Kotonaan hän kirjoittaa Uniraamattuunsa kuvauksia toisten unista, joihin on päivällä työssään tutustunut. Kerran hän sitten jättäytyy yöksi osastolle saadakseen lukea arkistosta mahdollisimman paljon vanhoja unia kaikessa rauhassa. Yö on unien aikaa, aamu niistä heräämisen aikaa.

Plathin kuvaus on paikoin kauniin vertauskuvallista, loppua kohden novellin sävyt tuovat mieleen Kafkan kertomusten merkillisen pahaenteiset tapahtumat. Alun sulosäkeistä näytteenä haluaisin esittää pienen katkelman, jossa kertoja kuvailee suurta järveä, johon ihmisten mielet öisin puroina ja virtoina tai tipoittain laskevat:

Se on ikiaikainen jätevesiallas – jos läpinäkyvyyttä ei oteta lukuun.
Järven vesi luonnollisesti löyhkää ja höyryää unista, jotka on sinne vuosisatojen saatossa kaadettu vellomaan.
- - -
Kutsuipa vettä miksi tahansa, Painajaisjärveksi tai Hulluuden suoksi, nukkujat makaavat ja kääntyilevät siellä painajaistensa rekvisiitan seassa yhtenä suurena veljeskuntana, vaikka herätessään he ajattelevatkin olevansa ainutlaatuisia ja muista erillisiä.

Tämä novelli lienee vuodelta 1958 vaikka toisenlainenkin tieto kirjassa ilmaistaan. Kirjan suomensi Jussi Korhonen ja sen alusta löytyy Plathin puolison, runoilija Ted Hughesin kirjoittama esipuhe, jossa kerrotaan miten tekstit valikoimaan olivat löytyneet.

2 kommenttia:

  1. Minä luin Plathia joskus 90-luvulla, varmaan ainakin Lasikellon alla, mutta olen kyllä jo sujuvasti unohtanut kaiken. Olen kyllä miettinyt, että lukisin joskus uudestaan tuon Lasikellon alla. Näistä novelleista en ole kuullutkaan. Onpa kiinnostava idea tuossa niminovellissa!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minä yritin lukea runoa nimeltä Ariel (englanniksi), mutten ymmärtänyt siitä mitään. Tämä novelli oli ihan ymmärrettävissä. Kirjassa olisi paljon muutakin, ei vain taida minulla nyt puhti riittää enempään.

      Luulenpa että aika harvat luetut tekstit jäävät mieleen. Luin nuorena Tarzan-kirjoja ja yllätyin kun yritin lukea niitä lapsilleni. Muistin kirjoista vain muutamia jaksoja enkä niitäkään kovin hyvin.

      Poista