Carrie
on lukiolaistyttö, joka asuu leskiäitinsä kanssa
pikkukaupungissa Yhdysvaltain Uudessa Englannissa. Carrie ei ole
kuten muut luokkatoverinsa, hän on kömpelö,
vanhanaikaisesti pukeutuva, ujo ja väritön yksilö,
ikätovereittensa pilkan kohde. Ystäviä tytöllä
ei ole, hänen elämänsä tärkein hahmo on
hänen äitinsä, joka on kiihkeän uskovainen ja
suhtautuu erityisen torjuvasti kaikkeen seksuaalisuuteen liittyvään.
Niinpä Carrie on täysin ymmällään saadessaan
ensimmäisen kuukautisvuotonsa koulun liikuntatunnin jälkeen
suihkussa. Hänen koulutoverinsa eivät ymmärrä
Carrien hämminkiä vaan laskevat hänestä julmaa
leikkiä. Nuori jumppamaikka puuttuu asiaan, mutta ei selviä
hänkään parhaalla mahdollisella tavalla. Näistä
asetelmista käynnistyy romaani, jonka kerronnassa aikatasot ja
kertojanäänet vaihtelevat, niin että ilman aikaisempaa
tietoa aiheesta kirja voinee tuntua haastavalta. Itse olin nähnyt
aikaisemmin de Palman elokuvan, joten tiesin mitä odottaa.
Kertomuksen
aiheena on siis outo tyyppi, jota kiusataan. Koska tyylilajina ei ole
realismi vaan kauhu, tämä outo tyyppi on saatava kostamaan.
Kirjassa hänen aseekseen on valittu paranormaalit kyvyt, ennen
kaikkea telekinesia, esineitten liikuttaminen ajatuksen
voimalla. (Muistaakseni parapsykologia oli jotenkin muotia
70-luvulla. Olen jo jonkin aikaa harkinnut erään kotimaisen
alan romaanin lukemista.)
Romaanin
alku on niin tehokas, että odotin ihan huikeaa lukukokemusta.
Tuntui siltä, että kirja ylittää elokuvan
selvästi. Kuitenkin, vaikka kirja ei ole kovin pitkä, sen
tehot hieman katoavat monien eri näkökulmien ja aikatasojen
kudelmaan. Loppu voisi olla tiiviimpi, jälkiselvittelyt eivät
tee kauhutarinasta erityisen iskevää. Loppuratkaisun
ylilyönnit taitavat mennä kauhugenren piikkiin, minuun
tehoaisi paremmin kuvaus sellaisesta väkivallasta, jonka jäljet
jäävät huomaamatta ohikulkijaltakin. Lopusta
huolimatta romaanin alku jää mieleen. Carrien hahmon ja
koulumaailman kuvaus on voimallisen osuvaa, vaikka liioitteluahan
siihenkin sisältyy. Mustavalkoisuus on kuitenkin varsinkin
kauhussa toimiva tehokeino. Vaikka en pidäkään Carrien
ongelmien kaatamisesta isolta osin äidin uskonnollisuuden
piikkiin, en malta olla liittämättä tähän tekstinäytettä, joka osuu tämänhetkiseen
ajankohtaan, jolloin lähestymme kirkkovuodessa tuomiosunnuntain
teemoja:
Äitihän
sitä paitsi sanoi, että tulisi tuomiopäivä.
(ja
sen tähden nimi on koiruoho ja niitä pistävät
skorpionit)
ja
enkeli miekka kädessä.
Voi
kun se tulisi tänään eikä Jeesus tulisi lammas
sylissä ja paimensauva kädessä vaan kummassakin
kädessä kivenjärkäle, joka murskaisi kaikki
naurajat ja hohottajat ja kiskoisi juurineen kaiken pahan ja huutaen
hävittäisi sen – hirvittävä Jeesus, verinen ja
oikeudenmukainen Jeesus.
Ja
voi kun hän saisi olla Hänen miekkansa ja Hänen oikea
kätensä.
Kirjassa
on 206 sivua ja luin sitä vissiin neljänä päivänä.
Kirjan tapahtumat sijoittuvat toukokuun lopulle, mutta tunnelma sopii
erinomaisesti juuri tähän synkkään loppusyksyyn.
Minä olen lukenut Carrien teinityttönä, ja se oli silloin sellainen "ihan hyvä". Löysin Kingin uudestaan vasta muutama vuosi sitten ja aikomuksena on lukea myös Carrie toiseen otteeseen aikuissilmin, ja katsoa, miltä se nyt vaikuttaa. Elokuvan olen katsonut parikin kertaa.
VastaaPoistaKieltämättä osin blogisi vaikutuksesta päätin lukea Carrien juuri nyt. Tosin jo elokuva oli niin kiinnostava että teki mieleni lukea millainen kirja olisi. Kesällä olisi kirjan saanut pokkarina vitosella, mutta päädyin silloin Jane Austeniin samalla hinnalla. Sittemmin kyseiset pokkarit oli myyty loppuun. Mutta löytyihän tuo kirjastostakin. Hdcanisin blogissa olevan lukudiplomihaasteen myötä päädyin myös lukemaan Carrien jatkoksi Brechtin näytelmälle Setsuanin hyvä ihminen.
Poista