Lukianos: Satiireja

Toisella jälkikristillisellä vuosisadalla elänyt Lukianos syntyi Rooman valtakunnan Syyrian provinssissa nykyisen Turkin itäosissa ja vietti elämänsä eri puolilla Rooman valtakuntaa. Lukianos kirjoitti kreikan kielellä satiireja, joista kootun valikoiman suomensi Aapo Junkola. Suomennoksen tarkasti ja esipuheen kirjoitti Martti Leiwo. Lukianoksen satiirivalikoima ilmestyi suomeksi vuonna 1996.

Leiwon esipuhe sisältää mielenkiintoista tietoa antiikin ajan kirjallisen perinnön synnystä ja sen välittymisestä nykymaailmaan. Leiwo kertoo että Lukianoksen ajan kouluissa nuorukaisilla luetettiin kreikkalaista kirjallisuutta ja opetettiin kirjoittamista. Lisäksi opettaja oli antanut oppilaille puhetaidon opetusta asettamalla oppilaansa väittelemään opettajan keksimistä kuvitteellisista aiheista. Tällaisen luulisi ruokkivan luovuutta nuoressa mielessä. Lukemani Lukianoksen satiirit rakentuvat pääosin dialogista.

Toinen kiinnostava ajatus Leiwon esipuheessa oli se, että vaikka Lukianos lienee ollut omana aikanaan arvostettu kirjoittaja, olivat hänen kirjoituksensa säilyneet lähinnä Bysantissa, josta ne olivat kulkeutuneet Venetsiaan vasta 1400-luvun alussa. Läntisen Euroopan alueella Lukianoksen tekstit ovat noinkin pitkään olleet tuntemattomia. Suomessa Lukianos ei Leiwon mukaan ole saanut huomiota sillä tavalla kuin sivistysvaltioissa yleensä. Erasmus Rotterdamilainen on selvästikin pitänyt Lukianosta suuressa arvossa ja niinpä minäkin nautin pienet satiiriset sivistykset kesää lopetellessani.

Satiiri taitaa tarkoittaa jonkinasteista piruilua kulloisenkin aiheen tiimoilta. Näistä kahdeksasta kertomuksesta en ihan kaikista sellaista asennetta havainnut, ehkä koska antiikin jumalien edesottamukset eivät ole sillä tavalla sydäntäni lähellä. Kertomukset jumalista vaikuttavat minusta lähinnä kertomuksilta. Sen sijaan tavallisen suutari Mikylloksen elämänvaiheet tuntuivat koskettavammilta ja sitä kautta kirjailijan purevat huomiot nirhaisivat minua lukijana. Lukianoksella tuntuu olleen jotain aikansa filosofisia koulukuntia vastaan tai ainakin niitä on ollut hänestä hauska nälviä, sen verrran usein stoalaiset ja peripateetikot ja epikurolaiset mainitaan sekavassa ja huvittavassa valossa. Myös luonnonfilosofit (tieteilijät) saavat osansa. Lukianoksen näkemys ihmiselosta ei ole erityisen ihanteellinen, tyylilajille sopivasti hän vaikuttaa aika kyyniseltä. Rikkaat ihmiset tuntuvat elävän kaikenlaisessa moraalisessa rappiossa, joka tarttuu myös heidän palvelusväkeensä. Ahneus ja omaneduntavoittelu sekä seksuaaliset himot jylläävät.

Tykkäsin eniten niistä kahdesta kertomuksesta, joissa tärkeässä osassa on Kharon, Manalan lautturi. Kertomus nimeltä Kharon kertoo päivän mittaisesta lomasta, jonka Kharon on saanut Hadekselta. Kharon käyttää lomansa tutustuakseen maanpäälliseen elämään ja suostuttelee Hermeksen, jumalten sanansaattajan, oppaakseen. Yhdessä miehin Kharon ja Hermes rakentavat näköalapaikan nostelemalla muutamia vuoria päällekkäin ja katselevat sieltä käsin ihmisten elämänmenoa. Kharon kyselee ja Hermes selostaa keitä he katselevat ja mitä missäkin tapahtuu. Tunnelma on leppoisa ja rupatteleva riippumatta siitä mitä juonia ja konnuuksia ihmiset toistensa pään menoksi järjestelevät. On kuin kaksi isäntämiestä filosofoisi elämästä ja sen kuplankaltaisesta olemuksesta. Toisessa kertomuksessa vieraillaan Manalassa, jossa Kharon kyyditsee väkeä lautallaan. Myös suutari Mikyllos otetaan kyytiin. Kuvaus Manalasta ja Rhadamanthuksen itsekullekin jakamasta viimeisestä tuomiosta on sekin avartavaa luettavaa.

Kirjassa on 204 sivua. Aloitin lukemisen eilen ja nyt se on luettu.