Leiwon esipuhe sisältää
mielenkiintoista tietoa antiikin ajan kirjallisen perinnön synnystä
ja sen välittymisestä nykymaailmaan. Leiwo kertoo että Lukianoksen
ajan kouluissa nuorukaisilla luetettiin kreikkalaista kirjallisuutta
ja opetettiin kirjoittamista. Lisäksi opettaja oli antanut
oppilaille puhetaidon opetusta asettamalla oppilaansa väittelemään
opettajan keksimistä kuvitteellisista aiheista. Tällaisen luulisi
ruokkivan luovuutta nuoressa mielessä. Lukemani Lukianoksen satiirit
rakentuvat pääosin dialogista.
Toinen kiinnostava ajatus Leiwon
esipuheessa oli se, että vaikka Lukianos lienee ollut omana aikanaan
arvostettu kirjoittaja, olivat hänen kirjoituksensa säilyneet
lähinnä Bysantissa, josta ne olivat kulkeutuneet Venetsiaan vasta
1400-luvun alussa. Läntisen Euroopan alueella Lukianoksen tekstit
ovat noinkin pitkään olleet tuntemattomia. Suomessa Lukianos ei
Leiwon mukaan ole saanut huomiota sillä tavalla kuin
sivistysvaltioissa yleensä. Erasmus Rotterdamilainen on selvästikin
pitänyt Lukianosta suuressa arvossa ja niinpä minäkin nautin
pienet satiiriset sivistykset kesää lopetellessani.
Satiiri taitaa tarkoittaa
jonkinasteista piruilua kulloisenkin aiheen tiimoilta. Näistä
kahdeksasta kertomuksesta en ihan kaikista sellaista asennetta
havainnut, ehkä koska antiikin jumalien edesottamukset eivät ole
sillä tavalla sydäntäni lähellä. Kertomukset jumalista
vaikuttavat minusta lähinnä kertomuksilta. Sen sijaan tavallisen
suutari Mikylloksen elämänvaiheet tuntuivat koskettavammilta ja
sitä kautta kirjailijan purevat huomiot nirhaisivat minua lukijana.
Lukianoksella tuntuu olleen jotain aikansa filosofisia koulukuntia
vastaan tai ainakin niitä on ollut hänestä hauska nälviä, sen
verrran usein stoalaiset ja peripateetikot ja epikurolaiset mainitaan
sekavassa ja huvittavassa valossa. Myös luonnonfilosofit
(tieteilijät) saavat osansa. Lukianoksen näkemys ihmiselosta ei ole
erityisen ihanteellinen, tyylilajille sopivasti hän vaikuttaa aika
kyyniseltä. Rikkaat ihmiset tuntuvat elävän kaikenlaisessa
moraalisessa rappiossa, joka tarttuu myös heidän palvelusväkeensä.
Ahneus ja omaneduntavoittelu sekä seksuaaliset himot jylläävät.
Tykkäsin eniten niistä kahdesta
kertomuksesta, joissa tärkeässä osassa on Kharon, Manalan
lautturi. Kertomus nimeltä Kharon kertoo päivän mittaisesta
lomasta, jonka Kharon on saanut Hadekselta. Kharon käyttää lomansa
tutustuakseen maanpäälliseen elämään ja suostuttelee Hermeksen,
jumalten sanansaattajan, oppaakseen. Yhdessä miehin Kharon ja Hermes
rakentavat näköalapaikan nostelemalla muutamia vuoria päällekkäin
ja katselevat sieltä käsin ihmisten elämänmenoa. Kharon kyselee
ja Hermes selostaa keitä he katselevat ja mitä missäkin tapahtuu.
Tunnelma on leppoisa ja rupatteleva riippumatta siitä mitä juonia
ja konnuuksia ihmiset toistensa pään menoksi järjestelevät. On
kuin kaksi isäntämiestä filosofoisi elämästä ja sen
kuplankaltaisesta olemuksesta. Toisessa kertomuksessa vieraillaan
Manalassa, jossa Kharon kyyditsee väkeä lautallaan. Myös suutari
Mikyllos otetaan kyytiin. Kuvaus Manalasta ja Rhadamanthuksen
itsekullekin jakamasta viimeisestä tuomiosta on sekin avartavaa
luettavaa.
Kirjassa on 204 sivua. Aloitin
lukemisen eilen ja nyt se on luettu.
Olet taas vauhdissa, huomaan. Valaisevia tekstejä ilmestyy ihan päivittäin. Mitähän seuraavaksi?
VastaaPoistaJoo, no, tuli syyskuulle mieleen sovelias lukuteema, joten yritän selvitellä nämä Erasmuksen innoittamat luettavat alta pois. Äsken aloitin Ovidiusta. Aika lyhyt kirjanen, varmaan luen senkin nopeesti. Sitten pitäis keretä vielä lukaista Kultainen aasi ennen elokuun loppua.
PoistaLupaavalta kuulostaa. Jään odottelemaan raportteja.
VastaaPoista