Luin
kirjasarjan Suuret venäläiset kertojat osaa
1, joka on otsikoitu Nikolai Gogol Kuolleet sielut sekä
novelleja. Aloin lukea alusta, mutta en jaksanut kiinnostua
Kuolleista sieluista vaan siirryin pian novelleihin ja luin
pelkästään ne. Nikolai Gogol muuten oli syntyjään
ukrainalainen, mutta kuten kirjasarjan nimestäkin voi päätellä,
hänet luetaan venäläisen kirjallisuuden suureksi
nimeksi. Nikolai Gogol eleli vuosina 1809 – 1853.
Kerronpa
lukemastani jotain sieltä täältä:
Riita
(Повесть о том, как поссорился Иван
Иванович с Иваном Никифоровичем)
on novellin alkukielisen otsikon ja
suomenkielisen alaotsikon mukaan Kertomus
siitä, kuinka Ivan Ivanovitsh ja Ivan Nikiforovitsh
riitaantuivat. Novelli on
vuodelta 1835 ja sen suomensi Reino Silvanto, en tiedä minä
vuonna. Kyseessä on viitisenkymmentä sivua ilmeisesti
ukrainalaisen maaseudun pikkukaupungin flegmaattisen
tapahtumattomuuden ivahenkistä kuvausta. Samalla kerrotaan
kahden varsin varakkaan herrasmiehen ystävyydestä, joka
ehkä hieman yllättäin loppuu. Varmaankin novelli
sisältää huumoria, se vain ei ihmeemmin pure minuun.
Varsinkin venäläisen etunimen ja isännimen
tarkoituksellinen toistelu on lähinnä puistattavaa.
Lukemiseen
kului aikaa kolmen työmatkan verran. Ajoittain torkahtelin.
Onneksi liikuin linja-autolla.
Nenä
(Нос), vuodelta
1836, on ensimmäinen
kirjan kolmesta pietarilaisnovellista, jotka kaikki on kääntänyt
Esa Adrian ehkä vuonna 1972. Heti alusta lähtien
kertomuksen imu on aivan toista luokkaa kuin edeltävässä
maaseututarinassa. Johtuneeko se siitä, että Gogol itse ei
kenties tuntenut vahvaa vetoa maalaismaiseen elämäntapaan?
Ehkäpä kaupunki on ollut hänelle kiehtovampi
tarinoinnin tapahtumapaikka kuin seisahtunut maaseutu. Kaupungin
dynaamisuusko sen saa aikaan, että kolmisenkymmentä sivua
riittää Gogolille mainiosti vahvan taiteellisen vaikutelman
luomiseen. Välillä on käytetty eräänlaista
kirjallista häivytystä tyyliin tässä
tapahtumat peittyvät sumuun...
Ikäänkuin kirjailija haluaisi sanoa, ettei tämä
kohtaus vatkuttamalla parane. Kahteen
keväiseen viikkoon ajoittuvat absurdit ja surrealistiset
tapahtumat paitsi riemastuttavat myös mietityttävät
minua.
Luin
novellin töihin matkatessa ja töistä tullessa loput.
Välillä tein aivan hitonmoisen työpäivän
eräässä valtion virastossa.
Päällystakki
(Шинель),
vuodelta 1842, sekin pituudeltaan
noin kolmenkymmenen sivun novelli, kertoo surullisen, hauskan,
säälittävän, ivallisen ja osin todenmukaisenkin
tarinan köyhästä, yksinelävästä valtion
viraston nimineuvoksesta, jonka vanha päällystakki kaipaa
uusimista. Kuvaus virkamiehistön arjesta ja vapaa-ajanvietosta
tuo mieleen Dostojevskin kertomukset Heikko
sydän (vuodelta
1848) ja Herra
Prohartšin (vuodelta
1847). Dostojevski
kuuluukin pitäneen Gogolia suuressa arvossa.
Perjantaiaamun
alkajaisiksi luin Päällystakin alkupuolen työmatkalla,
loppupuolen iltapäivällä kotimatkalla ja pari
viimeistä sivua kotona – pieni tekstinäyte tuli luettua
ääneen vaimollekin. Tämän jälkeen vaimo pesi
päällystakkini ja illalla aloin miettiä pitäisiköhän
minun hankkia itselleni ihan uusi, kunnollinen sinelli.
Pari
poimintaa tekstistä:
Ovi
oli auki, sillä emäntä oli jotakin kalaa
valmistaessaan päästänyt keittiöön niin
sakealti käryä, ettei torakoitakaan erottanut.
Tuuli
puhalsi häntä vastaan joka suunnalta, jokaiselta
sivukadulta, niin kuin Pietarissa aina.
Hullun
päiväkirja (Записки
сумасшедшего),
vuodelta 1835, on reilut parikymmentä sivua pitkä novelli,
joka koostuu päiväkirjamerkinnöistä, alkuosaltaan
parin kuukauden ajalta ja loppuosaltaan tarkemmin määrittymättömältä
ajalta. Päiväkirjaa pitää virastossa
nimineuvoksena toimiva köyhä aatelismies. Hänen
tärkein työtehtävänsä kynien teroittamisen
ohella on vahvistaa allekirjoituksellaan asiakirjojen aitous.
Nimineuvos kokee epäonnistuneensa virkaurallaan, myös hänen
hellimänsä lemmenunelmat murskautuvat. Kenties jo kauankin
piilevänä kytenyt hulluus saa vallan hänen
sisimmässään ja murtautuu näkyville. Nimineuvos
nauttii taiteista, hän käy teatterissa aina kun
mahdollista. Ehkä sitä kautta myös hänen
harhainen maailmansa on varsin taiteellinen kudelma, hulluus on hänen
taideteoksensa. Olen kuullut, että Suomen mielisairaaloissa
saattoi 1900-luvun alkupuolella ja sen jälkeenkin olla
useampiakin Kiinan keisarina tai vastaavana itseään
pitäviä hoidokkeja. Verrattuna novellissa kuvailtuihin
karunpuoleisiin hoitomenetelmiin sellaiset suuruusharhat tuntuvat
varsin viattomilta. Minusta vaikuttaa kuin nimineuvos Poprishtshin
huutaisi hulluudellaan: ”Huomatkaa minut, arvostakaa minuakin!”
Luin
tätä pientä suurta novellia kolmena päivänä.
Enimmin maanantaina linja-autossa. Ajattelin myös tätä
blogiani. Eikö siinä liene jotain samaa kuin nimineuvoksen
hulluudessa? Luen suurten kirjoittajien tekstejä ja sanomalla
niistä jotakin voin kuvitella itsenikin suuremmaksi.