Teeman elokuvafestivaali 2015

Kirjoitan tähän elämyksistäni koskien television Teema-kanavan elokuvafestivaalia 2015. Kun ohjelmisto julkaistiin, olin lähinnä huojentunut huomatessani, että teemoina festivaaleilla olisivat tanssi ja kungfu sekä näitten lisäksi tietysti rakkaus. Pari aikaisempaa festivaalia ovat vaatineet tiukkaa seuraamista ja nyt tunsin heti, että huhhuh! voin jättää tanssin ja kungfun ihan rennosti katselematta. Sittemmin kävi mielessäni, että olisihan tämä ollut hyvä tilaisuus edes yrittää tutustua kungfu-elokuviin, mutta yrittänyttä on laitettu sen verran monasti että eiköhän se jo riitä.

Ensimmäisenä esitettiin Kim Longinotton kollaasielokuva vuodelta 2014, Love is All: sata vuotta rakkautta. Katselin sen isolta osin vaimoni kanssa. Sitten vaimo kävi nukkumaan ja minä myös, oli aikainen herätys vaimolla. Katselin loput tallenteelta seuraavana aamuna. Minulle on aika yllättävää, että tällaisia kollaasielokuviakin saa valmistaa, pohjautuuhan kaikki materiaali jo olemassaoleviin teoksiin, joista esitetään vain pieni osa.

Torstaina katselin Aki Kaurismäen tv-elokuvan Likaiset kädet vuodelta 1989. Elokuvassa esitetään todellakin tv-elokuvana tai ehkä pikemminkin tv-teatterina J-P Sartren näytelmä. Näyttelijät ovat tyypillisiä Kaurismäkien elokuvien näyttelijöitä, mutta näyttelijäntyö ei nähdäkseni ole tuttua kaurismäkeläistä itsetarkoituksellisen synkeää minimalismia vaan enemmänkin perinteistä tekniikkaa, joka antaa tekstin puhua.

Seuraavana aamuna totesin tallentaneeni Robin Hardyn vuonna 1973 ohjaaman elokuvan Wicker Man jotenkin pieleen, koska digiboxin kovalevyltä löytyi vain filmin loppujakso, jossa poliisimies soluttautuu juhlakulkueeseen ja mitä sitten tapahtuukaan. Ennätin kuitenkin panna merkille kauniit värit ja sen että loppumetreillä soitetaan kanteletta.

Perjantai-iltana esitettiin Michael Haneken ohjaama, vuonna 2012 valmistunut hieno ranskankielinen elokuva Rakkaus. Vanhaa pariskuntaa elokuvassa esittävät Emmanuelle Riva ja Jean-Louis Trintignant tekevät kumpainenkin huippusuorituksen. Vanha pari on viettänyt yhdessä rikkaan ja mielenkiintoisen elämän, joka hitaasti sortuu vanhemisen vaivoihin. Keskinäinen kunnioitus tulee ilmi siinä miten he ovat valmiita palvelemaan toinen toistaan, miten he luontevasti pyytelevät anteeksi pikkuasioitakin. Taidetta voi tulkita niin monella tavalla. Minulle tuli tämän pariskunnan elämän ehtoota seuratessa mieleen, että siinähän kuvataan ikäänkuin Eurooppaa, joka vanhenee tilavassa asunnossaan. Maahanmuuttajataustaisista avustajista ja teknisistä apuvälineistä huolimatta elämä hiipuu kohti loppuaan.

Perjantain toinen elokuva, Hal Ashbyn ohjaama Harold ja Maude vuodelta 1971 aloiteltiin illalla ja talletettiin loput. Lauantaina sitten katselin loppuun tämän rakkaustarinan, jonka osapuolina ovat kahdeksankymppinen mimmi ja nuorempi kaveri. Musiikin elokuvaan laati virsisäveltäjä Cat Stevens.

Emeric Pressburgerin ohjaama vuonna 1948 valmistunut Punaiset kengät esitettiin jonain restauroituna versiona. Olen katsellut vain kolme balettia, kaikki Pietarissa, joten en ihan päässyt kärryille siitä, miksi tämä olisi kaikkien aikojen tanssielokuva.

Saturday Night Fever, John Badhamin ohjaus vuodelta 1977, esittelee John Travoltan, jonka parempia elokuvia ovat Päävärit ja Ihmeiden aika. Mutta onhan tässäkin meininkiä. Ja Bee Gees.

Olivier Assayasin ohjaama ranskalainen elokuva Jotain ilmassa on vuodelta 2012. Se kertoo 1960-luvun nuorison liikehdinnästä – mellakoista, kommunismista, huumeista ja hippimeiningistä. Elokuvasta jäi mieleen repliikki, joka kuului suunnilleen näin:

”Elän fantasioissani. Kuulen todellisuuden kolkuttavan, mutta en avaa ovea.”

Frances Ha on Noah Baumbachin ohjaama, vuonna 2012 valmistunut elokuva nuoresta aikuisesta naisesta, joka elää vielä villiä nuoruuttaan, vaikka moni odottaisi häneltä jo jotain vastuullisempaa. Katselin tämän pari vuotta sitten elokuvateatterissa ja täytyy myöntää, että katselukokemus oli nyt paljon rauhoittuneempi ja hoksasin elokuvan kulkevan monilta osin ranskalaisen Uuden aallon vanavedessä. Mustavalkoisuus tuki tätä vaikutelmaa.

Milos Formanin Amerikoissa tekemä ohjaus vuodelta 1971, Taking Off – otetaan hatkat, on

ensimmäisen neljänneksen perusteella niillä leveleillä, että jätän väliin.

Tällä kertaa Teeman elokuvafestivaali oli minulle aika armollinen. Kaikkea ei tarvinnut yrittääkään katsella ja silti oli mukana tuo hieno Haneken elokuva, jota voin muistella vielä päiväkausia jälkeen päin.

Ingmar Bergman: Fanny ja Alexander

Ruotsalaisen Ingmar Bergmanin (1918 – 2007) elokuvista minun mielestäni kaikkein huomattavin on Fanny och Alexander, joka wikipedian mukaan sai ensi-iltansa vuonna 1982. Samana vuonna ilmestyi ohjaajan itsensä kirjoittama, samasta aiheesta kertova, samanniminen romaani, jonka luin Elina Hytösen suomentamana vuonna 1985 ilmestyneenä versiona nimeltänsä Fanny ja Alexander.

Luin siis kirjan aiheesta, jota käsittelevän elokuvan olen katsellut puolenkymmentä kertaa. Olen nähnyt elokuvan ainakin kahtena versiona, wikipedian mukaan Bergman on ohjannut saman tarinan sekä televisiosarjaksi että pitkäksi elokuvaksi. Digiboxin kovaleyllä on tallessa elokuva, jonka pituus on kolmisen tuntia. Viime vuosina se on vaikuttanut kyseiselle elokuvalle ihan ok pituudelta.

Mitä älyä sitten on lukea romaani, jossa kuvataan sama tarina? Elokuvassa moni asia jää epäselväksi. Romaanista voi koettaa löytää selityksiä aukkopaikkoihin. Sanonpahan vain, että romaani ei suinkaan avaa näitä mystisiä kohtia sen enempää kuin elokuva. Sen sijaan Bergmanin romaani kertoo tapahtumien ympäristöstä ja ajankohdasta sanoilla enemmän kuin mitä elokuvasta ihan suoraan voi päätellä. Tapahtuma-ajankohta on 1900-luvun ensimmäisen vuosikymmenen loppu, paikkana pieni ruotsalainen kaupunki, jossa sijaitsee piispanistuin, josta löytyvät niin yliopisto kuin teatterikin, kaikki tarinalle merkityksellisiä asioja. Tapahtumien keskipisteenä olevan Ekdahlien perheen historiaa avataan enemmän. Lisäksi kirjaa lukiessa voi tietysti tarvittaessa seisahtua pohdiskelemaan eri hahmojen vahvoja elämänkatsomuksellisia mielipiteitä.

Huomattavin ero elokuvan asetelmaan on se, että romaanissa Fannylla ja Alexanderilla on vanhempi sisar, Amanda. Amanda on mukana koko kirjan ajan, elokuvassahan Fanny ja Alexander saavat kohdata kahdestaan kaikki vastoinkäymiset. Oma ihmetyksenaiheensa on sitten se, miksi tarinan nimenä ylipäätään on Fanny ja Alexander, kun jännite keskittyy enimmäkseen Alexanderin ympärille ja Fanny on mukana enempi taustalla.

Itse tarinasta sen verran, että Alexander päähenkilönä on kymmenvuotias, haaveileva ja mielikuvituksensa teitä vaelteleva poika, joka osoittaa tarpeen tullen harvinaisen tervettä jääräpäisyyttä, mitkä luonteenpiirteet sitten vetävät hänet vaikeuksiin. Sekä elokuvan että romaanin loppuun sijoitettu lainaus August Strindbergin Uninäytelmän alkusanoista saa jonkinlaisen kaksoiskappaleensa jo romaanin varhaisemmassa vaiheessa. Alexander on kärsinyt rankasta ja epäoikeudenmukaisesta kurituksesta, minkä lisäksi hänet on eristetty pelottavaan paikkaan, missä muutoin niin armahtava mielikuvitus käy hyökkäykseen häntä kohtaan. Tapahtunut herättää Alexanderissa seuraavanlaisia tuntemuksia:

Hän ymmärtää myös että on olemassa ihmisiä jotka haluavat hänelle pahaa, jotka haluavat hiljaa musertaa hänet ja että juuri niillä ihmisillä on valta ja tahtoa toteuttaa aikeensa. Todellisuus on aina tarjonnut Alexanderille rakennuskiviä unia ja fantasioita varten. Äkkiä sama todellisuus ryntää hänen tietoisuuteensa sokeana ja raivokkaana.

Mikä on se asia, josta Fanny ja Alexander kertoo niin elokuvana kuin romaaninakin? Ehkä kyse on kohtaamisesta elämän kanssa. Katsantokantoja elämää kohtaan tuodaan esille monia, kuviteltu sekoittuu todellisuuteen, niitten rajat hämärtyvät hämmentävällä, paikoin riemukkaallakin tavalla.

Kirjassa on 221 sivua, lukaisin sen läpi muutamassa päivässä. Tällä tekstilläni osallistun MarikaOksan lukuhaasteeseen elokuvista, jotka ovat saatavilla myös kirjana. Kaunis juliste! Jatkoa seurannee.

 

Koli

Palatakseni kesäiseen autoiluaiheeseen kerron muutaman jutun eilisestä Kolin reissusta. Kävin eilen omalla autolla Kolilla. Matkalla mukana olivat vaimoni ja tyttäreni, jonka poikaystävä osallistui siellä järjestettyyn kongressiin.

Matkasää nousee toisinaan pääosaan. Näin voi käydä hyvässä ja pahassa. Eilinen pyrykeli tuotti meille sekä riesaa että iloa. Jo menomatkalla kauhistelin tien pinnan liukkautta. Osansa kauhistelustani taisi aiheuttaa se, että ajoin ensimmäistä kertaa tänä talvena pitemmän matkan talviolosuhteissa. Sitä mukaa kun luottamukseni uusiin talvirenkaisiin ja tien kuntoon vahvistui, alkoi oikea jalka painua kaasupedalille hanakammin. Asiaan vaikutti myös muun liikenteen olemattomuus, sillä ajoreittimme kulki Kolille mennessä Säyneisten kautta Juukaan. Yritin silti psyykata itseäni ajattelemaan, että mutkan tai nyppylän takaa saattaa milloin tahansa tulla vastaan kuljettaja, joka hänkin luottaa liiaksi tien autiuteen ja jolla kenties on vanhemmat talvirenkaat autossaan. Vaikka en teknisesti ajanut ylinopeutta, mentiin siinä välillä sellaista vauhtia, että oli vain pakko nostaa jalkaa kaasulta ja varautua hankalaan kohtaamiseen. Juuri ketään emme matkalla kuitenkaan kohdanneet. Pääsimme Juuasta hyväkuntoiselle päätielle ja sitä tehen sitten perille Kolille.

Maisemat Kolilla olivat lumisateen ansiosta silkkaa talvista taikaa. Ehkä Koli on seutua, jossa lumi tykkää tykkyyntyä? Lumen painosta taipuvat kynttiläkuuset katselivat meitä kuin satuhahmot, jotka olisivat milloin hyvänsä voineet ryhtyä puhuttelemaan meitä. Ukko-Kolin laelta löytyikin lumiukko, joka sentään jätti puheet vierailijoille. Kansallismaisema Pieliselle kangasteli sumuverhon takana ja näyttäytyi vain lyhyiksi hetkiksi.

Kävimme einehtimässä, olihan meillä vielä kotimatkakin edessä. Ravintolan ikkunasta yritin kuvata Kolin lumista kauneutta, mutta mitenpä siihen pystyisi pikku-Nikon ketjukolaajan köpelöissä koprissa! Luonto on parasta nauttia livenä.

Aterioituamme ja rupateltuamme käännyimme kotimatkalle. Ilta oli tietenkin jo pimentynyt. Kolin serpentiinitieltä selviydyttyämme alkoi jo tuulilasikin olla puhdas siihen jäätymään tinkineestä sohjosta. En kehdannut pysähtyä puhdistaakseni pyyhkijän sulkia. Tie Kolin kylältä Kolinporttiin oli pimeä, liukas ja mutkainen. Vastaantulijoita ei onneksi ollut kovin paljoa, mutta kerkesin pelätä ihan jonkin verran.

Päätie Kolilta Joensuun suuntaan oli pääosin valoton, mutta sillä ajaminen oli kuitenkin selvästi sujuvampaa kuin sivutiellä. Ongelmaksi muodostui se, että tuulilasin pyyhkimisneste loppui ja edellämme ajoi tukkirekka, joka väkisinkin vähän pärskytti likavettä tuulilasiin. Yritin pitää välimatkan noin sadassa metrissä, kerran vaimo huomautti, kun ajauduin alle viidenkymmenen metrin päähän. Muutama kilometri ennen Joensuusta lähtevää, Kuopioon johtavaa päätietä käännyin oikealle, koska muistelin, että siitä pääsee vähän oikaisemaan. Luultavasti käännyin vähän liian aikaisin, sillä päädyimme jollekin teollisuusalueelle. Tytär kuitenkin katsoi puhelimensa navigaattorista meille reitin Kuopiontielle.

Joensuusta lähtevä saa ajaa pitkän matkaa valaistua tietä, varmaan kolmisenkymmentä kilometriä Kuopion suuntaan. Kuopion ja Joensuun välillä on valottomiakin taipaleita, eivätkä ne ole mitenkään mukavia pätkiä ajaa. Pitkien ja lyhyitten valojen räplääminen ärsyttää samoin kuin takana roikkuva yksittäinen auto. Tuusniemellä oli pakko pysähtyä Teboilille, sillä oikea kankku oli puutunut. Huoltamoyrittäjä oli entinen Siilinjärven Teboilin yrittäjä. Nautimme kahvit, verryttelin reisiä ja pakaroita ja lisäsin tuulilasin pesunesteeksi vettä. Sitten tunsin virkistyneeni ja jaksoin ajaa kotiin. Seitsemältä alkoi radio-ohjelma, jossa keskusteltiin Veijo Meren novelleista. Autossa sitä oli aika hankala kuunnella rengasmelun vuoksi.

Maahanmuutto

Sydney 1973

Olen lukenut heinäkuusta lähtien kolmetoista kirjaa, joissa aiheena on maahanmuutto tai jotka välittävät lukijalle maahanmuuttajien kuvauksia niin kirjoittajan vanhasta kuin uudesta kotimaasta. On loppulitviikin aika. Lukemani kirjat lukemisjärjestyksessä ovat:

Sama taivas eri maa – maahanmuuttajan tarina – Suomeen muuttaneitten kokemuksia kotimaastaan ja muutostaan Suomeen

Vesa Oja: Finglish – valokuvakirja amerikansuomalaisten nykypäivästä

Marjatta Yli-Olli: Almalla on kaikki oorait – Pohjanmaalta Amerikoihin lähteneitten perheitten muistoja

Ritva Laitinen: Kadoksissa: identiteetti! – Ruotsiin 1960-luvulla lähteneen opiskelijatytön tarina

Aappo I. Piippo: Mustat laulut – tunnetun sanoittajan Ruotsissa syntynyt esikoisrunokokoelma

Jhumpa Lahiri: Tämä siunattu koti – intialaisten maahan(tai maassa-)muuttajien elämää novelleissa

Silta – Suomalaisten siirtolaisten elämää Ruotsissa – tositarinoita suomalaisista maahanmuuttajista, jotka ovat löytäneet voimaa uskosta

Antti Jalava: Asfalttikukka – romaani aloittelevasta kirjailijasta, jonka sisässä elää kirja kahden maan väliin vajoavasta miehestä

Susanna Alakoski: Hyvää vangkilaa toivoo Jenna – romaani sopeutujasta ja hänen sopeutumattomasta veljestään

Martta Matinlompolo: Ken tietäis huomisen – äidin ja tyttären pakomatka Suomesta rautatehtaan työläisiksi Ruotsiin

Olavi Koivukangas: Suomalainen siirtolaisuus Australiaan toisen maailmansodan jälkeen – haastattelututkimus suomalaisten Australiaan muuttaneitten keskuudessa

Hannu Ylitalo: Raukat menköhöt merten taa – romaani suomalaisen kumitehtaan työläisen elämän tiestä Ruotsissa

Marianne Alopaeus: Ruotsin pauloissa – suomenruotsalaisen kirjailijan näkemys ruotsalaisesta yhteiskunnasta

Kirjoja kuvailevat luonnehdinnat ovat ketjukolaajan väsäämiä.

Nämä kirjat voisi ryhmitellä eri tavoin esimerkiksi kirjoittajan sukupuolen, kohdemaan, tyylilajin tai julkaisuajankohdan mukaan. Haluan tässä kuitenkin käyttää vain yhtä jaottelua, jonka koen merkitykselliseksi maahanmuuton itsensä kannalta.

Sydney 1973

Maahanmuutto on maailmanlaajuinen ilmiö, joka pelkästään fyysisestikin liikuttaa miljoonia ihmisiä – puhumattakaan niistä liikutuksen tunteista, joita se herättää niin maahanmuuttajissa itsessään kuin heidän omaisissaan. Tutkimatta tilastoja uskallan väittää että maahanmuuttajien enemmistö koostuu yleensä köyhistä, vähän koulutetuista ihmisistä. Olavi Koivukangas viittaa kirjassaan Ruotsiin muuttaneita suomalaisia käsittelevään tutkimukseen, jossa arvellaan, että maahanmuuton laukaisevana tekijänä on pikemminkin pakko muuttaa (= huonot olot kotimaassa) kuin pelkkä seikkailunhalu. Silti Australiaan muuttaneitten suomalaisten osalta oli jo 1970-luvulle tultaessa havaittavissa seikkailunhalun kasvava merkitys muuton syynä. Näihin ristiriitaisiin syihin perustuen haluan jakaa lukemani kirjat niissä kuvattujen maahanmuuttajien osalta kirjoihin, joissa maahanmuuttajat ovat etupäässä

A) köyhiä ja huonosti koulutettuja,
B) hyvin toimeentulevia ja koulutettuja,
C) molempiin ryhmiin kuuluvia.

Ryhmään A luen kuuluviksi seuraavat kirjat:

Almalla on kaikki oorait, Mustat laulut, Ken tietäis huomisen, Koivukankaan tutkimus, Raukat menköhöt merten taa. (5 kirjaa)

Ryhmään B kuuluvat:

Kadoksissa: identiteetti!, Tämä siunattu koti, Ruotsin pauloissa. (3 kirjaa)

Ryhmään C luen kuuluvaksi:

Sama taivas eri maa, Finglish, Silta, Asfalttikukka, Hyvää vangkilaa toivoo Jenna. (5 kirjaa)

Chifley Square Fountain, Sydney 1973 (nykyään purettu)

 

Jako ei ole sikäli tarkka, että Koivukankaan tutkimuksessa Australiaan muuttaneitten joukossa on myös kouluja käyneitä, mutta selkeänä vähemmistönä, joittenkin toimeentulo Suomessa on myös ollut kohtalainen. Jhumpa Lahirin novellien kaikki muuttajat eivät ole hyvin toimeentulevia eivätkä koulutettuja. Finglishissä suurin osa kuvatuista amerikansuomalaisista on luultavasti lähtöisin varsin vähän koulutetuista perheistä. Sillassa enemmän koulutettuja ovat kirkon työntekijät. Jalavan ja Alakosken kirjoissa osa hahmoista on hankkinut koulutusta Ruotsissa, osa ei. Suomeen muuttaneitten ihmisten tilannetta kuvaavassa kirjassa Sama taivas eri maa vaikuttaa balanssi siltä, että tulijat ovat enimmältä osin koulutettuja, mutta harvemmin hyvin toimeentulevia.

Koska minulla ei ole mitään tilastolaskennallista ohjelmaa enkä sellaista osaisi käyttääkään, joudun hämärtämään sanottavaani 1970-luvun joukko-oppia hyväksikäyttäen. Isojen ihmismassojen liikkeitä tarkastellessa sumea logiikka on parviälyäkin paremmin paikallaan.

Joukko-opillisen kaavion on tarkoitus osoittaa, että suurin osa maahanmuuttajista vielä sentään kuulunee ryhmään A tai sen lähiseutuun (A υ C). Hyvin koulutetut ja toimeentulevat maahanmuuttajat ryhmässä B saavat myös seuraansa osan ryhmään C kuuluvista (B υ C). Osa C-ryhmän alkioista jää välimaastoon. Suhde on kuitenkin selkeä: maahanmuuttajien pääosan muodostanevat edelleen vähän koulutetut ja köyhät ihmiset. Elämyshakuiset seikkailijat sekä opiskelijat yms. ovat vielä vähemmistönä.

Voiko tällä perusteella sitten sipaista jotain näppituntumaa maahanmuuttoon? Miksei voisi? Eihän tässä ole kyseessä mikään tutkimus, mikään vakavasti otettava selonteko ei varsinkaan. Hakoteille eksyminen on siis täysin sallittua, jopa etukäteen pelättävissä – kuten maahanmuutossakin. Joukko-opillisen kaavoitukseni perusteella maahanmuutto näyttäisi olevan muutoksen tilassa. Pakon edessä kodistaan lähtevien mukaan ja matkaan lyöttäytyy yhä enemmän niitä, joitten motiivina on laajasti käsitettävä seikkailunhalu.

Tämä ei toki tarkoita, että maahanmuutto olisi muuttumassa harrastetasoiseksi toiminnaksi. Toivon, ettei kukaan maahanmuutosta niin ajattelisi. Maahanmuutto on valtava elämänmuutos, johon sisältyvät suuret riskit. Lukemani ja oman järkeni perusteella maahanmuuton riskejä pehmentää kaikkein eniten kiinteä parisuhde. Neuvoni maahanmuuttajalle kuuluu: ”Mene naimisiin, nuori mies, mene naimisiin!” Ja mikäli mahdollista, myös pysyttele naimisissa, sillä maahanmuuttajan ei ole hyvä olla yksin.

Elämän puu on meille annettu, jotta sitä hoitaisimme ja vaalisimme. Vaikka puu tunnetaankin hedelmistään, on tehtävämme pitää huolta myös puun juurista, niin että se puu reippaana pysyisi ja tuottaisi sitä mitä nyt puut tuottavat.

Maisema väliltä Sydney - Brisbane

 Valokuvat otti veljeni maahanmuuttajana Australiassa.

Marianne Alopaeus: Ruotsin pauloissa

Marianne Alopaeus (1918 – 2014) kirjoitti vuonna 1983 julkaistun teoksen Drabbad av Sverige. Kirjan suomensi Elvi Sinervo ja se ilmestyi vuonna 1984 nimellä Ruotsin pauloissa. Suomennoksen tarkasti Simone Alopaeus-Aarnio.

Marianne Alopaeus oli suomalainen, ruotsinkielinen kirjailija, joka vuonna 1973 muutti Ruotsiin ja eli siellä ruotsalaisen miehensä kanssa. Sitä ennen Alopaeus oli oleskellut myös Ranskassa ja Yhdysvalloissa. Kirjassaan Ruotsin pauloissa hän kertoo kokemuksistaan kaikissa näissä paikoissa sekä lapsuudestaan ja nuoruudestaan Suomessa. Vaikka kirjan pääpaino on Alopaeuksen näkemyksillä ruotsalaisesta yhteiskunnasta, hän käy kirjassaan läpi aika runsaasti omaa ja sukunsa historiaa. Osansa Suomen aikojen muisteloissa saavat ainakin suomenruotsalaisuus, luokkayhteiskunta, kesät Pohjanmaalla ja Karjalan kannaksella, jopa Helsingin pommitukset sota-aikaan. Alopaeuksen kerronta etenee logiikalla, joka jää minulle avautumatta, mutta kerrottavaa hänelle joka tapauksessa riittää. Tekstistä pieni katkelma:

Minä en voi sille mitään että näen mitä näen.

Minun Suomeni ja minun Ruotsini eivät ehkä mitenkään muistuta muiden Suomea tai Ruotsia. Toivon kuitenkin, että niin olisi – että edes yksi ainoa näkisi samalla tavalla.

Ei voi valita mitä näkee.

Yhtään pilailematta totean, että minun ja Marianne Alopaeuksen erona on edellä olevan katkelman perusteella ainakin se, että minä toivoisin nähneeni kaiken väärin ja että minun subjektiivinen totuuteni olisi valhetta. Sillä jos se mitä elämästä näen on totta, ei Jumalankaan kannata tahrata näppejään minua auttaakseen. Ja kuten Alopaeus kirjassaan en minäkään puhu tässä pelkästään Suomesta tai Ruotsista.

Alopaeus tekee kirjassaan havaintoja, jotka ovat paikoitellen hätkähdyttäviä. Ruotsalainen hyvinvointiyhteiskunta vaikuttaa ylhäältä kontrolloidulta kansalaisten ohjailulta. Ruotsin kolmikannan tuntuvat muodostavan ammattijärjestö, sosiaalidemokraatit ja byrokratia. Kansalaisten tehtävänä on ennen muuta maksaa veroja. Yhteiskunta huolehtii kansalaisista lastenhoidosta ja koulutuksesta vanhustenhoitoon ja aina yhtä laitosmaisesti ja organisoidusti. Yhteiskunta tietää kaikki jutut paremmin. Silti ruotsalaiset ovat tyytyväisiä maahansa, kuten toisesta pikku katkelmasta ilmenee:

Ruotsalaiset laskevat usein leikkiä siitä, että he ovat maailman parhaita kaikessa, ja sitä nauraa mukana – kunnes huolestuneena huomaa että he sisimmässään todella uskovat siihen!

Vaikka Alopaeus kertoo olevansa sosiaalidemokraatti, ei Olof Palme onnistu vakuuttamaan häntä. Ingvar Karlsson sen sijaan vaikuttaa rehdiltä mieheltä tv:ssä. Suomen kokoomusta vastaavan Moderaterna-puolueen Alopaeus näkee uudistusmielisenä ja vertaa sen sisäpoliittisia kantoja Suomen RKP:n linjaan. Eivät moderaatit silti saa Alopaeukselta täysiä pisteitä, kuten ei keskustakaan. Sosiaalidemokraattinen, tasapäistävä, yhteiskuntajohtoinen linja vaikuttaa vallitsevan maassa hallituksesta riippumatta.

Lueskelin tätä kirjaa pari viikkoa ja hortoilin sen myötä mm. Amerikassa, Ruotsissa, Jyväskylässä ja Terijoella. Ehkä niistä 365 sivusta jotain jäi mieleeni. Ainakin nyt olen maahanmuuttoaiheiset kirjani lukenut. Jonkun päivän päästä kirjoitan aiheesta yhteenvedon.