Powered By Blogger

lauantai 31. joulukuuta 2011

Jukka Sariola: Hyväosainen

                                  Kuvassa ketjukolaajan öisin käyttämä "henkos"kone.


Jukka Sariola on Seinäjoella asuva merkonomi, joka kirjoitti vuonna 2002 kirjan elämästään vammaisena Suomessa. Kirjan nimeltä Hyväosainen toimitti Aune-Inkeri Björkström.

Sariolan ajatukset on jäsennelty erittäin selkeästi. Työkseen tietokoneohjelmia laativa ja ylläpitävä Sariola kertoo olevansa luonteeltaan järjestelmällinen. Hän kuvailee sairauttaan ja toimintakykyään, harrastuksiaan ja opintojaan. Lukija saa hyvän kuvan hänen tilanteestaan. Rajoituksistaan huolimatta Jukka Sariola on aktiivinen toimija, hän on mm. pitkäaikainen Lihastautiliiton hallituksen jäsen.

Sariolan elämään kuuluvat ympärivuorokautinen henkilökohtainen avustaja, hengityskone ja sähkökäyttöinen pyörätuoli. Siihen kuuluvat myös usko Jumalaan ja käsitys siitä, että sairauksien lisäksi elämä on antanut paljon hyvääkin. Euroopan lihastautiliiton kokouksiin osallistuessaan hän on saanut todeta, kuinka itäisen Euroopan maitten vammaiset joutuvat pohtimaan sitä miten saisivat ensimmäisen pyörätuolinsa. Tästäkin syystä Sariola kutsuu itseään hyväosaiseksi. Kirjassa tuodaan silti myös esiin, miten vammaisen elämään voivat kuulua katkeruus ja viha omaa tilannetta kohtaan.

Juuri heikkona olen voimakas”? Näitä apostoli Paavalin sanoja (2. Kor. 12:10) Jukka Sariola kutsuu lukijan kanssaan pohtimaan. Henkilökohtainen usko on kodin perintöä, isä Yrjö Sariola toimi Lapuan piispana. Kirja ei varsinaisesti ole hengellinen teos, vaikka uskon tuoma turva ja luottamus luovatkin perustan Sariolan ajattelulle.

Kirjassa pohditaan ihmisen itselleen asettamia odotuksia ja toiveita sekä niistä aiheutuvia pettymyksiä. Unelmia saa ihmisellä olla, kunhan ne pysyvät reaalimaailmassa. Elämästä kannattaa nauttia, sairaalassa haaveiltu hampurilainen maistuu tosi hyvältä, kun siitä pääsee nauttimaan. Muista nautinnoista käsitellään myös seksuaalisuutta. Huumoriakin on mukana: skolioosinsa (kiero selkäranka) vuoksi Sariola väittää itsestään, ettei ole eläissään tavannut toista yhtä kieroa tyyppiä.

Koska itse olen aika kriittinen ja pessimistinen hahmo, minuun vetosi eniten luku jossa puhutaan asenteista. Luvun nimi on Vammaisia asenteita. Esille nousee tietenkin se, miten vammainen suhtautuu elämäänsä hankaloittaviin rajoitteisiin. Tunnettua on sekin, miten monin eri tavoin terveet ihmiset käyttäytyvät vammaisia kohtaan – olen itsekin korottanut ääntäni puhuessani kuurolle ihmiselle.

Nostaisin kuitenkin erityisesti esiin kuvauksen niistä asenteista, jotka meillä kaikilla ovat toisinaan vastassamme eli asenteet, jotka estävät toimimasta inhimillisesti katsoen järkevällä tavalla. Sariola oli pyrkinyt opiskelemaan kauppaoppilaitokseen. Kun sairaus oli opintojen alkaessa pahentunut, hänelle oli annettu oikeus saada oppimateriaali kotiin ja hän oli myös suorittanut kokeensa kotona. Lopulta rehtori oli vieraillut Sariolan luona ja ehdottanut mahdollisuutta suorittaa merkonomin tutkintoon vaadittavat opinnot yksityisoppilaana. Ongelmaksi uhkasi kuitenkin muodostua asetus, jonka mukaan kyseinen järjestely olisi vaatinut parin vuoden työkokemuksen kyseiseltä alalta. Koulun otettua yhteyttä opetusministeriöön, asetusta muutettiin lisäämällä siihen maininta, jonka mukaan yksityisopiskelu on mahdollista erityistilanteessa ilman työkokemusta! Mikä ilo onkaan saada edes lukea, että tällaista tosiaan voi Suomessa tapahtua!

Kirjassa on 111 sivua ja lisäksi muutama sivullinen valokuvia. Kirjan lukemiseen kului minulta kaksi päivää.

keskiviikko 28. joulukuuta 2011

Hergé: Tintin seikkailut


Belgialainen sarjakuvataiteilija nimimerkiltään Hergé (1907 – 1983) teki uransa aikana yli 20 sarjakuva-albumia, jotka kertovat Tintin, nuoren sanomalehtimiehen seikkailuista. Luin joulunseutuun neljä Tintti-sarjakuvaa, jotka löysin komerosta joulukoristeitten joukosta.

Luin seuraavat sarjakuvat:

Tintti Amerikassa, alkuper. ranskankielinen Tintin en Amérique ilmestyi v. 1932
Mustan saaren salaisuus, alkuper. L'Île Noire  vuodelta 1938
Tintti Tiibetissä, alkuper. Tintin au Tibet  vuodelta 1960
Tintti ja Picarot, alkuper. Tintin et les Picaros  vuodelta 1976

Tintti Amerikassa kertoo nimensä mukaisesti Tintin, nuoren, eurooppalaisen reportterin, matkasta Yhdysvaltoihin. Tintti menee ensimmäiseksi Chicagoon, jonka hän haluaa puhdistaa järjestäytyneestä rikollisuudesta. Tintti tulee kaapatuksi gangstereitten autoon, josta hän pakenee ja lähtee takaa-ajoon, joka johtaa auto-onnettomuuteen. Tapahtumia ja päähän kohdistuneita iskuja riittää kuin kevyen sarjan nyrkkeilyottelussa. Gansterijahdissaan Tintti matkaa intiaanireservaattiin ja joutuu siellä ”punanahkojen” kidutuspaaluun. Seikkailun vaihtelevat käänteet muistuttavat mykkäelokuvan tilannekomiikkaa. Piirrokset eivät sisällä niin paljoa mielenkiintoisia yksityiskohtia kuin myöhemmät albumit. Sitä paitsi Tintillä on kumppaninaan vain pieni terrierinsä Milou, jonka kanssa käydyt keskustelut ovat vaillinaisia, koska Tintti ei ilmeisesti ymmärrä koiransa puhetta. Ehkäpä siksi Milou tekeekin tuttavuutta Loch Lomond -viskiin, jota vuotaa junan säiliövaunusta(!). Parhaana jaksona pidän vierailua säilyketehtaassa. Siinä irvaillaan liukuhihnatehtaille, kierrätykselle, säilyketehtaan raaka-ainehankinnoille sekä työntekijöitten oikeutetuille palkkavaatimuksille.

Mustan saaren salaisuus johdattaa Tintin matkalle manner-Euroopasta Brittein saarille. Jonkinlaiset gangsterit ovat jälleen Tintin vastapelureina. Milou on jälleen Tintin apurina. Koiran kommentit ovat niukempia, usein pelkkää haukahtelua, viski tosin maistuu tässäkin tarinassa. Mukana menossa ovat myös tunarimaiset etsivät Dupont ja Dupond. Lukiessani aloin ihmetellä albumissa kuvattua tekniikkaa. Vuoden 1938 sarjakuvassa näet vilahtaa sotienjälkeisen ajan autoja, televisio, dieselveturi ja matkustajalentokone, jossa on suihkumoottori. Wikipedian mukaan albumi onkin laadittu uudelleen 1960-luvun puolivälissä brittiläistä lukijakuntaa varten.

Tintti Tiibetissä on lukemistani tarinoista selkeimmin taideteos. Siinä ei ole alkuunkaan tarkoitus ottaa kiinni rikollisliigaa tai pistää jonkun maan asioita järjestykseen. Päämäärä, jota kohti sarjakuvassa ponnistellaan, on Tintin ystävän, Tšangin pelastaminen. Kuvauksesta löytyy kiitettävästi kontrastisuutta. Lähtötilanteessa Tintti on ystävänsä kapteeni Haddockin kanssa lomalla mukavassa hotellissa eurooppalaisella vuoristoseudulla. Hän saa kuulla lentokoneen syöksyneen Himalajan vuoristoon Nepalissa – koneessa matkusti hänen ystävänsä Tšang. Tintti näkee unen ja saa päähänsä lähteä auttamaan Tšangia, vaikka lehtitietojen perusteella eloonjääneitä maahansyöksyssä ei ole löytynyt. Erittäin vastahakoinen kapteeni Haddock seuraa mukana ja pian siirrytään tutusta eurooppalaisesta miljööstä eksoottiseen Intiaan ja Nepaliin. Siellä Tintillä, Haddockilla ja viskiä naukkailevalla Miloulla ovat vastassaan luonnonvoimat, joita paikalliset asukkaatkin kavahtavat. Kertomuksessa yhdistyvät huumori, unet, uskonto, yliluonnolliset ilmiöt, kamppailu ääriolosuhteissa ja lukijassa herätetty toivo Tšangin löytymisestä. Mukaan mahtuu myös seudun kammoksuttu Lumimies. Kaiken kruunaa upea kuvitus. Erinomainen seikkailukertomus!

Tintti ja Picarot lienee viimeinen Hergén loppuunsaattama Tintti-kertomus. Siinä Tintti tulee vedetyksi mukaan Latinalaisen Amerikan valtion sisäiseen vallankumouspeliin, jonka autenttisuutta korostavat maassa vietettävät hilpeät karnevaalit. Tämän seikkailun erikoisuus on se, että yhdeksän sivun ajan Tinttiä ei näy kuvissa vaan tarina etenee kapteeni Haddockin ja professori Tuhatkaunon seurassa. Ihan toimiva kertomus, jossa on hieno kuvitus ja paljon aikaisemmista Tintin seikkailuista tuttuja hahmoja. Loch Lomond -viskillä on oma osuutensa tapahtumiin.

Luin sarjakuvat yhden joulupäivänä, kaksi tapaninpäivänä ja neljännen seuraavana arkipäivänä. Tämän loppuraportin laatiminen viivästyi hieman seitsemän tuntia kestäneen sähkökatkoksen vuoksi.

keskiviikko 21. joulukuuta 2011

Juhani Siljo: Jännitetty jousi


Juhani Siljo (1888 – 1918) tuli tunnetuksi ehdottoman ja määrätietoisen oman minuutensa tavoittelun sävyttämistä runoistaan. Siljo taisteli kansalaissodassa valkoisten puolella ja kuoli Tampereen taisteluissa saamiinsa vammoihin toukokuussa 1918 punaisten sotasairaalassa. Luin Salme Sauren vuonna 1987 toimittaman valikoiman nimeltä Jännitetty jousi, joka sisältää runoja Siljon kaikista kolmesta runokokoelmasta, Runoja (1910), Maan puoleen (1914) ja Selvään veteen (1919).

Siljon runot ovat varsinkin kokoelman alkupuolella mitallisia – jopa siinä määrin, että ne ainakin minun silmissäni alkavat tekniikaltaan muistuttaa virsirunoutta. Runojen ”hengellisyys” ei nouse esiin uskonnollisuutena, kristillinen sanasto ei hallitse runoja. Runossa ”Aatteet”, jonka otsikko tosiaankin sisältää lainausmerkit, runoilija puhuu aate-kaavasta ja aate-kieunnasta, joka antaa kyllä hyvät unet, mutta estää ihmistä katsomasta itseensä. Hänen huomattavimpia runojaan on Excelsior (sana on latinaa ja tarkoittaa korkeammalle). Runon alusta ovat peräisin tämän runokokoelman nimeksi valitut sanat:

Kuin jännitetty jousi on tahtoni mun.
Sain auringolta käskyn ja määrän
mä kukkuloille nousta elon kirkastetun
ja käydä ohi tien monen väärän.

Runossa mainitaan aurinko, yön voittaja, toistuvasti kertojan ylimpänä herrana, jonka tahtoa kertoja haluaa noudattaa viimeiseen asti. Muut kulkijat sortuvat ympäriltä maan iloihin tai korpien soihin, mutta kertoja haluaa jatkaa kohti korkeita näkyjä, kohti valkeuden kenttiä kuin maaliinsa kiitävä nuoli. Samankaltainen ylevän tavoittelun kohde esitetään runossa Syys-sunnuntai, jossa puhutaan autuaitten saaresta ja sen asujista, jotka viettävät juhlaa jumalten kanssa. Runossa Kalkki keinoksi tämän määränpään tavoittamiselle runoilija esittää omana itsenään pysymisen ja määrätietoisen toiminnan itselle asetetun tavoitteen saavuttamiseksi.

Toisessa kokoelmassa runojen sävyt muuttuvat epävarmemmiksi ja vähemmän uhmakkaiksi. Runoilija kaipaa elämän iloihin ja epäröi kannattaako elämästä kieltäytyä. Runossa Syksyiset häät kuvataan liittoa Yksinäisyyden kanssa. Runon kuvasto viittaa haluun muuttaa itse määrättyä kurssia, vaikka sanat puhuvatkin onnen-liitosta.

Viimeisen kokoelman Selvään veteen toimitti julkaistavaksi Siljon kuoltua hänen ystävättärensä runoilija Ain' Elisabeth Pennanen. Aluksi kokoelmassa pääsevät esille Siljon rakkausrunot, jotka on ympäröity neliosaisella runosarjalla nimeltä Häkkilintu. Myös rakkauteen antautumisen Siljo esittää dramaattisena taisteluna. Näistä runoista huikeimpia ovat Leijonamieli ja Golgatalla (Kipuvuorella). Niitä edeltää lyhyt runonen nimeltä Kaks' unta. Se sisältää pienoiskoossa em. runojen käyttämän vertauskuvan yön ja päivän henkistä todellisuutta jakavasta luonteesta:

Kaks unta... Armas uni: yö.
Ja päivä: karsas peikko-uni.
Yö: läsnäolo kaivattuni.
Ja päivä: syömen pakkotyö.

Runossa Selvään veteen vene on jäitten saartama, mutta pääsee murtamaan kokallaan jään sulaan veteen kohti aaltojen levotonta lempeä.

Huomattavin runo on kokoelman viimeiseksi sijoitettu Vastavirtaan, jonka Aaro Hellaakoski viimeisteli. Hellaakosken tekemät sanavalinnat on runossa kursivoitu. Vastavirtaan on kertomus lohen elämästä. Meren kala lähtee nousemaan yläjuoksuun ja päätyy kovan koskimatkan jälkeen viimein tuntureitten hiljaisuuteen täyttääkseen luomislain, rakkauden vaiston. Vaelluksesta kohti tuntureita voi vetää yhteyden runon Excelsior määrätietoiseen pyrkimykseen kohti korkeuksia. Runo ei kuitenkaan pääty tunturipurojen raikkauteen vaan lohipa laskeutuukin talven tullen takaisin meren kehtoon kuin ei olisi sieltä poissa koskaan ollutkaan! Runon lohi saavuttaa elämässään tasapainon. Mikäli se tasapaino toteutuisi myös runoilijan oman runouden suhteen, mitä aikaisemmasta yritteliäisyydestä jäisi jäljelle?

Lukemassani runokokoelmassa on 102 sivua, se on A6-kokoa, mutta sisältää tosi napakkaa luettavaa. Olen ennenkin lukenut näitä Salme Sauren toimittamia pieniä runokirjoja ja pidän niitä arvossa. Näitten runojen lukemiseen minulta meni noin viikko.

keskiviikko 7. joulukuuta 2011

Natalia Erchova, Irina Dergatcheva: Suomi, Ruotsi ja Venäjä tuhat vuotta naapureina


Lukaisin netistä osoitteessa http://1000years-neighbouring.com/finbook/ löytyvän kirjan. Teos keskittyy siihen Ruotsin historiaan, jolla on jonkinlaisia yhteyksiä Venäjään ja joissakin tapauksissa siihen Venäjän historiaan, josta on löydettävissä yhteyksiä Ruotsiin. Kuvauksen näkökulma on venäläinen. Suomi esiintyy kirjassa juuri siinä osassa, joka sillä on ollut Ruotsin ja Venäjän keskinäisessä historiassa yleensäkin eli lähes huomaamattomana rajamaakuntana. En tiedä miksi Suomi on nostettu kirjan otsikkoon, sillä teoksessa liikutaan miltei yksinomaan Ruotsissa – tosin viimeinen luku on omistettu Ahvenanmaalle ja puhuttaessa Kustaa III:n ja Katariina Suuren tapaamisesta piipahdetaan Haminassa, Helsingistä on myös pari kuvaa muussa yhteydessä.
(Tietysti voisihan olla niinkin, ettei netissä olekaan luettavissa koko kirjaa, vaan Suomea kuvaava osuus olisi jätetty pois nettijulkaisusta!)

Kirja sisältää paljon kuvia, jotka ovat korkealaatuisia, kauniita ja esittelevät historiallisia kohteita niitten tämänhetkisessä tilassa. Ehkä kirjan piristävintä antia onkin juuri se, miten historia ja nykypäivä yhdistyvät niin kuvissa kuin tekstissä. Linnoissa ja museoissa vierailtaessa kirjoittajat kuvailevat myös henkilökuntaa, ympärillä olevaa luontoa ja erilaisia majoitus- ja harrastemahdollisuuksia. Niinpä osa tekstistä sisältääkin ”matkailuvinkkejä” mikä on minusta oikein hauskaa. Uskon, että historiasta kiinnostuneet ihmiset saattavat olla kiinnostuneita yhtä hyvin Peppi Pitkätossun kodista kuin viikinkiaikaisesta laivahaudastakin. Minä ainakin olen.

Kirjan tekoon on sisältynyt myös kuvailtavia kohteita käsittelevä tv-ohjelmasarja. Ehkä juuri tästä syystä kirja jakautuu 24:ään osaan, jotka muodostavat kukin yhtenäisen kokonaisuuden. Kirja alkaa Tukholman historiallisen museon viikinkinäyttelystä, jonka yhteydessä käydään sulavasti ja ilmavasti läpi viikinkiaikaisen Birkan kaupungin kohtaloa sekä varjagien ja Kiovan Venäjän yhteistä historiaa. Toisessa luvussa vieraillaan Sigtunassa, vanhassa viikinki-Ruotsin pääkaupungissa, jossa eli aikoinaan venäläisten kauppiaitten siirtokunta. Kolmannessa luvussa käväistään Gotlannissa, neljännessä Tukholman kuninkaanlinnassa. Useimmista kohteista löytyy yhteyksiä Venäjälle. Viides kohde, Drottningholmin linna, on tässä suhteessa pieni poikkeus, sillä sen osalta on keskitytty pääasiassa Kustaa III:n aikaisen teatterin esittelyyn. Myös parissa muussa kohteessa yhteydet Venäjälle ovat melko vähäiset, mutta kaikissa on esillä jotakin mielenkiintoista Ruotsin historiasta ja nykypäivästäkin.

Minulle paljastui lukiessa monia aivan uusia asioita. En olisi uskonut, että Mälaren-järven rannoilta löytyy nelisenkymmentä linnaa! Kuninkaanlinnan, Drottninholmin, Gripsholmin ja Tullgarnin linnojen lisäksi vieraillaan Skoklosterin ja Steningen linnoissa, jotka sijaitsevat kumpikin pienemmän järven rannalla. Tämä Ruotsin linnojen suuri määrä selitetään siten, että 1600-luvulla, kun Ruotsi oli suurvalta, maassa oli varakasta väkeä, joka halusi näyttää mahtiaan ja rikkauttaan. Sitä paitsi varsinkin Mälarenin rannalla olevat linnat oli tarkoitettu myös puolustuksellisiin tarkoituksiin. Kun hyökkääjiä ei koskaan tullut, linnat säilyivät erinomaisessa kunnossa. Monet niistä toimivat nykyisin museoina tai hotelleina.

Toinen mielenkiintoinen seikka liittyy kirjan esille nostamiin merkkihenkilöihin. Esimerkiksi Alfred Nobel oli viettänyt nuoruutensa ja kävi koulunsa Pietarissa, jossa hänen isällään oli liikeyritys. Venäläinen Sofia Kowalevskaja puolestaan nousi ensimmäisenä naisena Euroopassa matematiikan professoriksi vuonna 1884 Tukholman yliopistossa. Suomeen liittyen herätti huomiotani, että Jean Sibeliuksen vaimo, Aino Järnefelt oli sukua kuvanveistäjä Pjotr Clodtille, joka on veistänyt Pietarin Anitškovin sillan upeat hevospatsaat. Vaikka kuinka paljon muitakin mielenkiintoisia yksityiskohtia ja monivaiheisia kohtaloita kirjan tarinoihin sisältyy. Kirjassa kerrotaan tsaari Nikolai II:sta vastaan tehdystä murhayrityksestä Tukholman kuninkaanlinnan edustalla 1909. Suomalaisena kylmää selkäpiitä, kun ajattelee mitä Suomi nykyään olisi, mikäli tsaarinvalta olisi kaatunut jo ennen ensimmäistä maailmansotaa. Siinä olisi saattanut jäädä moni kansa itsenäistymättä...

Muutamia pieniä asiavirheitä olin havaitsevinani. Suomen sota alkoi vuonna 1808, eikä vuonna 1809. Kustaa Vaasa antoi ilmeisesti vuonna 1550 käskyn Helsingin kaupungin perustamisesta, mutta olikohan siitä jo tuolloin määrä tulla Suomen pääkaupunki? Rooman keisarin nimi ”Trojan” on suomalaisille tutumpi muodossa Trajanus. Seisova pöytä on ruotsiksi smörgårsbord, ei smörgedsbord. Tukholman Vanhan kaupungin tori ei ole nimeltään Stortårget, vaan Stortorget.

Kaiken kaikkiaan kirjan tapa kertoa historiasta miellyttää minua. Historiasta voi aivan mainiosti tehdä osan elävää nykypäivää – kuvata sitä historiallisessa kohteessa vierailijan silmin. Tämä kirja on siitä erinomainen todiste.

Luin tätä nettikirjaa noin viikon. Lukeminen netissä sopii mielestäni loistavasti juuri tämän tyyppiselle kirjalle, joka sisältää paljon kuvia. Joihinkin kuviin olisi toivonut selkeät kuvatekstit. Sivujen välillä siirtyminen on netissä hieman jähmeää ja sisällysluettelo pitäisi olla helpommin lukijan saatavilla.