Powered By Blogger

maanantai 29. marraskuuta 2021

Vexi Salmi: Rinkelinkadun pojat 2

Sanoittaja Vexi Salmi (1942 – 2020) kirjoitti jatko-osan lapsuus- ja nuoruusaikainsa Hämeenlinnaan sijoittuviin muistelmiinsa. Kakkososa julkaistiin vuonna 2011.

Jonkin verran kirjassa toistuvat samat tapaukset tosin hieman eri vinkkelistä kerrottuna kuin ekaosassa. Salmi muistelee aluksi isäänsä, joka kuoli kun Vexi oli vasta alle kymmenvuotias. Sujuvasti henkilökohtaisiin muistoihin limittyvät paikkakunnan urheilu- ja muut tapahtumat. Poikaviikarien kolttoset muuttuvat vähän kerrassaan toisen tyyppisiksi, kun nuoret herrat varttuvat ja alkavat kuljeskella niillä öisillä teillä, joista Salmen taiteilijakollega ja hyvä ystävä sittemmin lauleli. Kirjan loppuvaiheessa musiikkikappaleitten laatiminen vie kaverukset mennessään – Vexistä sukeutuu Emil Retee ja Hampparista Irving Goodman, Benny Goodmanin veljen nimen mukaan. Oli jännä lukea, että Irwin teki kappaleitaan aluksi magnetofonilla nauhoittamalla. Kun meille hankittiin eka mankka, isä sai kylkiäisenä kaksi kasettia: Olavi Virran Ikivihreitä tangoja ja Irwinin kasetin, jonka otsikkoa en muista, mutta nämä Ryysyrannat ja Työmiehen lauantait tuli opittua ulkoa. Silloin oltiin juuri päästy muuttamaan uuteen asuntoon, jossa ei ollut luteita, kuten edellisessä asunnossa, jonka pinkopahviseinät sitten pian purettiin luteineen päivineen.

Ovat nämä Vexi Salmen kirjat yhdenlaisia aikamatkoja, joista voi löytää samoja ilmiöitä, joita muistaa omasta lapsuudestaan ja nuoruudestaan. Minä tosin olin kiltti poika, en juonut enkä tapellut enkä edes tupakkaa polttanut. Eivätkä minua kiinnostaneet moottoripyörät, vaikka huomasin koulutovereitteni vertailevan keskenään mitä olivat Tekniikan maailmasta lukeneet. Mutta urheilu ja sotien jälkeisen ankeuden sulaminen rennompaan rokkityyliin – tai minun aikanani hippi- ja farkkutyyliin – tuntuvat tutuilta.

Erikoinen yhtäläisyys löytyi kertomuksesta, jonka otsikkona on Kävellen Helsinkiin. Vexi oli saanut kuulla Vanajaveden Vesikkojen lähteneen kävellen Helsinkiin. Oitis hän oli päättänyt lähteä heidän peräänsä. Joku kaverikin oli lähtenyt matkaseuraksi, mutta älynnyt kääntyä takaisin parinkymmenen kilometrin jälkeen. Nykyään moottoritietä pitkin matka Hämeenlinnasta Helsinkiin on 100 km. Ennen moottoritietä luultavasti enemmän. Minä aikoinaan läksin Kuopiosta pyöräilemään etelän suuntaan tarkoituksenani käydä Jänismajoilla, jonka arvelin olevan jossain Puutossalmen lossin tuntumassa. Oli kiva keli ja tie tuntematon, joten menin lossilla salmen (huom.) yli ja jatkoin siitä sitten soratietä Vehmersalmelle, jossa piti muistaakseni mennä jollain toisella lossilla toisen salmen yli. Vehmersalmella söin muutaman tomaatin ja join putelin limuskaa. Sitten läksin jatkamaan takaisin Kuopioon Joensuun tien kautta. Tällekin matkalle kertyi pituutta sata kilometriä. Perse oli hellänä pitemmän aikaa. Salmi pääsi kävellen Helsinkiin, mutta älysi sentään palata takaisin liftaamalla.

Minä olen aina kuulunut tv-sukupolveen. Lapsuudestani muistan Pyhimyksen ja Batmanin siinä missä Iltatuulen viestin ja Vanhan pelargonian. Uri Geller ja astronauttien laskeutuminen Kuun pinnalle kuuluvat myös muistoihini. Salmi muistelee television tuloa näköradiona ja sitä miten ihmiset vahtasivat taivasta nähdäkseen Sputnikin lentävän. Minun lapsuudessani tekokuut olivat jo satelliitteja, eikä niitä kukaan kauan jaksanut katsella. Ei silti ole aivan vaikea samastua näihin kertomuksiin tai ainakin siihen menneeseen maailmaan, josta ne sujuvalla tyylillä kepeään sävyyn kertoilevat.

Kirjassa on 143 sivua. Sen lukeminen sujui alkuun vähän kankeasti, kun oli olevinaan muuta puuhaa, viimeiset 40 sivua lukaisin tänään.

keskiviikko 17. marraskuuta 2021

Vexi Salmi: Rinkelinkadun pojat

Hämeenlinnalainen laulujen sanoittaja Vexi Salmi (1942 – 2020) kirjoitti lapsuusaikainsa kokemusten pohjalta muistelon nimeltä Rinkelinkadun pojat. Siilinjärven kirjastossa kirja ja sen jatko-osa on sijoitettu kertomakirjallisuuden hyllyyn. Saattaa olla, että kerronta muistuttaa jotain Fallesmannin Arvoa ja sentapaisia. Joku voisi ihmetellä näitten muisteloitten terävyyttä, kun tuota aikaa kuitenkin on kulunut jonkin verran. Salmi muistelee Hämeenlinnan tapahtumia 1940 – 1950-luvuilta. Onhan kirjailija tietenkin voinut tehdä muistojaan palauttaakseen isonkin määrän tutkimusta, jolla on saanut faktat täsmäämään ja palvelemaan myös sellaista lukijaa, jota kyseinen aikakausi kiinnostaa riippumatta siitä mitä joku Salmen poikatovereista on kussakin tilanteessa tehnyt tai sanonut.

Tärkeitä poikatovereita on neljä: kertoja Vexi kunnostautuu kilpailujen järjestäjänä, Rane voittaa juoksukilpailut, Piitu laukoo rehvastelevia totuuden sanoja ja Hamppari on tyylistään tietoinen nuori rokkari. Näitten hahmojen lisäksi esiin pääsee paljon muutakin väkeä Rinkelinkadulta ja lähitienoilta.

Vaikka itse olenkin pari vuosikymmentä myöhäisempää ikäluokkaa kuin Salmi, tunnistan kerrotussa aika paljon samankaltaisuutta oman lapsuuteni harrasteisiin. Tosin minua eivät kiinnostaneet moottorit, autot tai kilpa-ajot. Tivolissa ja elokuvissa käytiin ja yleensä liikuttiin kävellen tai polkupyörällä kuten Salmikin kertoo. Tarkoituksellinen vahingonteko tai ihmisten härnääminen eivät olleet toistuvaa viihdykettä minun lapsuudessani (ehkä olin nössö?). Salmi huomauttaakin, ettei vielä hänen lapsuudessaan eletty televisioitten aikakautta.

Sen sijaan urheiluharrasteet, niin katsojana kuin tovereitten kanssa järjestetyissä kisoissa kilpailijana, kuuluivat lapsuuteeni hyvin vahvasti. Salmi kuvailee Hämeenlinnassa järjestettyjä pienempiä ja suurempia urheilukilpailuja juuri niin arvostavasti kuin minäkin vastaavia tapahtumia Kuopiosta muistan. Urheilutapahtumien seuraaminen muokkasi minun samoin kuin aikaisempien sukupolvien poikien maailmankuvaa. Muistan Puijon talviurheilukisoja ja kesäisiä jalkapallo-otteluita ja olen aina yhtä ihmeissäni, kun vaikkapa netistä tietoa hakiessani huomaan, että ovatpas tuonkin yksityiskohdan muuttaneet. Uskon että Salmi on tarkastanut tiedot pätevistä lähteistä, sen verran täsmällisesti tapaukset ja niihin osallistuneet urheilijat on mainittu.

Mitään puuduttavaa tietopuolista mässäilyä kirja ei sisällä, kerronta on jaettu parin sivun pituisiin tarinoihin, jotka usein päättyvät Piitun kohtisuoraan kommenttiin. Toisinaan toivoisi pientä vaihtelua tarinoitten pituuteen, nyt kirja etenee kokoomaälppärin tapaan hittikappaleesta toiseen. Laitan loppuun pienen näytteen tarinasta nimeltä Hevoset, jossa pillastunut armeijan kuormahevonen pelästyttää poikajoukon:

Hevosen meno näytti niin hurjalta, että pysyimme kauan loitolla niistä. Piito oli sitä mieltä, että armeijan konit oli piiskattu pilalle. Ne eivät kelvanneet kuoltuaan edes makkaratehtaalle. Hevoset haudattiin kuulemma kasarmien taakse Ämmänsuon tiheikköön. Kävimme tutkimassa paikkoja löytämättä yhtään hautaa, mutta Piito ei antanut periksi. ”Ämmänsuo on niin syvä, että sinne voisi upottaa kaikki armeijan hevoset rekineen ja kärryineen”, Piito totesi itsevarmasti niin kuin aina.

Kirjassa on 152 sivua. Kun lukemaan rupesin, se tuli luetuksi kolmessa päivässä.

maanantai 15. marraskuuta 2021

Siunattu hulluus kuunnelmana televisiosta

Pakinoitsijanimimerkki Aapeli (1915 - 1967) kirjoitti vuonna 1948 julkaistun romaanin Siunattu hulluus. Kuuntelin televisiosta Rauni Mollbergin (1929 - 2007) ko. romaanin pohjalta laatiman ja Eugen Terttulan vuonna 1960 ohjaaman samannimisen kuunnelman. Päätehtävissä Rummukaisen veljeksinä seikkailevat Veijo Pasanen (Ana), Yrjö Järvinen (Vilippus) ja Seppo Mäki (Elmeri). Nykyään voi televisiosta kuunnella ratio-ohjelmia. Mukavampi omasta rakkaasta nojatuolista niitä onkin kuunnella kuin että kököttäisi tässä tietokoneen ääressä. On meillä nykyään myös semmoinen läppäritietokone, jonka voisi ottaa olohuoneeseen ja kuunnella sitä kautta, joskus olen sitäkin kokeillut, mutta kyllä elämys on maukkaampi, kun voi kuunnella kaiken hyvästä soundbarista ja saa sitä television kauttakin ihan kelpo lailla selattua audion ohjelmatietoja.

Siunattu hulluus on tullut minulle tutuksi tavallista romaania pisemmällä aikajänteellä. Olin teini-ikäinen kun näin televisiosta Rauni Mollbergin vuonna 1975 ohjaaman tv-elokuvan tästä teemasta. Vilippusta esittänyt Toivo Tuomainen taisi asua jossain naapuritalossa Puijonlaaksossa, koska näimme hänet tuolloin tällöin parkkipaikalla. Minusta Mollbergin elokuva edustaa suomalaisen elokuvan parhaimmistoa ja Mollbergin omasta tuotannosta se on mielestäni huomattavin onnistuminen. Siinä näkyy Mollbergin pitkä harrastus Aapelin tekstien parissa, ajatukset ovat siilautuneet nätisti toimivaksi kokonaisuudeksi ja elokuvan loppuun lisätty Ruusun osuus loistaa kauniina kruununa tälle karunhauskalle tarinalle.

Kuunnelmasta on leikattu pois yläkansakoulunopettaja Vilhelm Horsman osuus. Tv-elokuvassa häntä esittää Veijo Pasanen, jolla näin ollen on myös jatkumoa Aapelin teoksen esittämiseen. Sen sijaan kuunnelmassa jonkinlaisena kertojana toimii Liinu-tamma, Rummukaisten hevoinen, jonka ajatukset ja hirnahdukset esittää Eila Rinne. Kuunnelmaan ei kannata sisällyttää ihan kaikkia romaanin aineksia, tv-elokuvakin esitettiin kahdessa jaksossa ja Liinu-tamman sijasta veljekset liikkuvat paikasta toiseen traktorilla, jolle ei ole puheosuuksia kirjoitettu.

Onko Siunattu hulluus sitten pelkkä pölhökomedia? Kertomuksessa kaksi kansakoulun käynyttä maalaisveljestä lähtee viemään kolmatta, löysäpäisenä pitämäänsä veljestä hulluinhuoneelle. Aapelin romaani seuraa hiljaa hymyillen näitä toopeja, jotka lopulta peljästyvät, ettei sairaalan lääkärikään kenties erota kuka heistä on hullu ja kenet sinne sairaalaan pitäisi lopuksi iäkseen lukita. Ana ja Vilippus eivät sano tätä suoraan vaan muistelevat keskenään tuttavapiirissään ollutta vastaavanlaista tapausta. Aikoinaan kyselin isältäni, mitä Aapeli mahtoi romaanillaan haluta sanoa. Isä arveli, että siinä irvaillaan syrjäseutujen ihmisiä, joissa saattoi helposti ilmetä sisäsiittoisuutta. Tähän Aapeli kirjassaan lyhyesti myös viittaa. Mutta miksi minua sitten kiinnostaisivat syrjäseutujen ihmiset? Miksi heidän elämänsä olisi teemana riittävän innoittava herättämään ja pitämään herpaantumatta yllä minunlaiseni hienosti sivistyneen kaupunkilaisen kinostusta? Ja hymyileekö Aapeli kirjoittajana hyväntahtoisesti näille veljeksille ja kaikille muille, keitä he reissullaan kohtaavat? Vai onko hymyssä havaittavissa samankaltaista hammastelevaa asennetta kuin voisi olla vahvakätisellä miehellä, joka pitää itseään heiveröisempää hemmoa puristusotteessaan?

Aapeli kirjoitti enimmäkseen hupailevia pakinatekstejä. Niistä hänet ainakin tunnetaan. Myös Siunattu hulluus rakentuu lyhyille kohtaamisille ja juttutuokioitten esiinnostamille tarinoille, kuten veljesten keskustelu siitä, onko kumpikaan nähnyt oikein viisasta miestä. Aapelin tarinoinnin voi lukea kädellä peitettynä hymyilynä tai peilinä, joka osoittaa ihmisen kyvykkyyttä alastomimmillaan - vähän niin kuin tämä tekstini! Parhaimman nautinnon Aapelin tuotannosta saapi, kun ottaa vastaan nämä molemmat puolet.

Kuunnelman kesto 87 min.

torstai 11. marraskuuta 2021

Muutama kuunnelma

Ludvig Holberg (1684 – 1754): Lapsensaajaiset (Barselstuen, 1723). Joskus kuuntelin loppuosan tästä kuunnelmasta ja muistelin sen olevan nimeltään ”Lapsenpäästäjäiset”. Parempi ehkä että kerrotaan lapsensaajaisista. Kaupunkilaiset käyvät katsomassa lasta, joka on syntynyt alle kaksikymppiselle vaimolle ja lähes seitsemänkymppiselle miehelle. Tapahtumaa varjostaa laajalle levinnyt käsitys siitä, ettei nuoren äidin vanha puoliso olisikaan lapsen isä. Erilaisia laskelmia tehdään, vauvan hiusrajaa pikaisesti vilkaistaan ja huhumylly jauhaa nuoren ensisynnyttäjän ympärillä. Toisaalta vierailijat ovat pääosin kiinnostuneempia omista asioistaan eivätkä epäröi olla kaatamatta niitä vuoteellaan makaavan, voipuneen äidin päälle.

Tämän hupailevan näytelmän suomensi Anja Samooja, joka taisi olla tanskalaisen kanssa naimisissa. Jonkin verran loppupuolella on runomittaisia repliikkejä, mutta pääosin puhutaan mitä sylki suuhun tuo, vähän niin kuin minä kirjoitan. Annikki Laaksi sovitti näytelmän radioteatterille ja kukas muu kuin Marja Rankkala ohjasi esityksen vuonna 1966. Vanhaa puolisoa esittää Sasu Haapanen, nuorta puolisoa Eira Karén. Tärkeässä osassa on vilkas ja palvelunhaluinen renki, jota esittää Pentti Siimes, luotettava naapurinmies Jeronimus on Matti Aulos.

Vaikka komedia koostuu aikamoisesta hupatuksesta, on sillä tietty, taiteennauttijaa opastava merkityksensä. Vähemmälläkin asia saattaisi tulla selväksi, mutta silloin voisi vain tietynlainen vastenmielisyys painottua, jolloin kenties vahveneisi se harhaluulo, että vain tietyt väestöryhmät ovat yksilön sosiaaliselle, fyysilliselle ja henkiselle terveydelle haitalliset. Kesto 93 min.

Antti Hyry (1931 – 2014): Suolla. Lakkareissusta kertovan kuunnelman kerrotaan olevan Hyryn ensimmäinen kuunnelma. Jokin kumma hammastus näissä kuunnelmien vuosiluvuissa tuntuisi olevan, sillä wikipedian mukaan kuunnelma on valmistunut vuonna 1967, Yle audion mukaan ensiesitys tapahtui vuonna 1968. Kun luin Yleisradiossa esitettyjen kuunnelmain valikoimia tässä taannoin, huomasin, että audiossa on usein kuunnelman ensiesitysajanvuodeksi kerrottu eri vuosiluku kuin kirjassa, jossa sentään mainitaan ensiesityksen tarkka päivämääräkin!

Kun kuunnelma on kirjoitettu, on Hyry ollut tunnustettu kirjailija jo kymmenisen vuotta. Sikäli hieman oudoksuin kuunnelman tyyliä, pääosan minähahmo kyllä käy hyryististä päänsisäistä pohdintaa, mutta hänen ulkoinen puheensa on melko römeää, päällikköasenteen sävyttämää. En ole lukenut Hyryn tekstejä tällä värityksellä, minusta hänen minähenkilönsä on hiljainen elämän yksityiskohtien tarkastelija, enempi myötäilijä kuin määräilijä. Sikäli tykkäsin kun muistaakseni Jarmo Heikkinen luki ratijossa Hyryn romaania Aitta. Hänen puheensa sopi paremmin mielikuvaani Hyryn minäkertojasta. Pääosaa kuunnelmassa esittää Martti Romppanen, hänen kanssaan suolla huutelee mm. Pekka Autiovuori. Kuunnelman ohjasi Veli-Matti Saikkonen. Kesto 68 min.

Pentti Haanpää (1905 – 1955): Pojan paluu. Näytelmänä ilmestymiselle löytyy wikipediasta vuodet 1933 ja 1956. Jälkimmäinen vuosiluku viitannee julkaisemiseen kirjailijan kuoltua, ensimmäinen kenties muistiinmerkittyä kirjoitusvuotta? Näytelmä menee pitkälti samoja latuja kuin loppupuoli Haanpään romaanista Taivalvaaran näyttelijä, vuodelta 1938. Minua hämmästyttää, että tämä romaanin loppupuoli on kiinnostanut niinkin paljon, että siitä on pitänyt oikein näytelmä väsätä. Minusta nimenomaan romaanin alkujakso on erinomaisesti kirjoitettu ja selvästi kiinnostavampi kuin satuileva jatko.

Vauraan maalaistalon poika on kadonnut Aunuksen retkellä ja hänen oletetaan kuolleen. Kylään ilmestyy kuitenkin mies, joka väittää olevansa Kankaan talon kadonnut poika, Ossi. Porukat eivät tunnista miestä Ossiksi, hänen kallonmuotonsa on outo, minkä Ossi kertoo johtuvan rankoista oloista vankileirillä itärajan takana.

Kuunnelmaksi näytelmän sovitti ja ohjasi vuonna 1960 Aimo Hiltunen. Kesto 58 min.

Näitten lisäksi olen kuunnellut monenmoisia dokumentteja tai mitäpähän haastatteluja Ylen audiosta. Mainittakoon ainakin Kirjoituksia kungfutselaisuudesta, josta olen kuunnellut vasta kolmeosaisen johdantojakson, Kurkistus intiaanikieliin, jossa varsinkin ketsuan kielen ja suomen kielen samankaltaiset yksittäiset sanat herättivät mielenkiintoni sekä viimeeksi maanmainion toimittajan, Jorma Kallenaution 14-osainen rupattelu dosentti Reijo Pitkärannan kanssa.

maanantai 8. marraskuuta 2021

Hammas ja munat

Lammasmaisesti niin
hammastavat säkeeni,
vapisevan jäljen kynnökseen
jo jättää äkeeni.
Ikääni en silti syytä,
pellosta on monta kyytä
karhinnut mun aurani.
Vaan selvää on jo kaurani.

Nuoren kissan kuohi tohtori,
kotiin päästyänsä kissa kirmasi
ja orkamia raapi lattiaan
kuin mitään sattunut ei oisikaan.
Ja haava sitomaton parani,
sen hännän alta tuskin huomasi,
jäi nojatuolin kulmiin enemmän,
muistoja nuoren kissan kynsinnän.

Kun minulta yks' hammas poistettiin,
pois tolaltani minut sysättiin.
Nyt mätänee se kuoppa suussani,
loppuni löyhkää marraskuussani,
kai kulkutautiin, kurja, kotonaan,
joutuu mun suuruuteni sortumaan.

Heikolta jos kulmahampaan pois
vain joku nappaa, kaikki mennä vois,
kun taas nuori laukkaa riemuiten,
vaikk' veis munat tohtor' Tattinen.