Benedict Zilliacus: Vuoren varjo

Benedict Zilliacus (1921 – 2013) kirjoitti vuonna 1987 julkaistun muisteloteoksen Bergets skugga. Vuonna 1991 ilmestyi Anna Salon laatima suomennos nimellä Vuoren varjo. Luin sen.

Benedict Zilliacus osallistui talvisotaan ja jatkosotaan, jossa hän toimi tykistöupseerina. Hän otti osastonsa mukana osaa Talin-Ihantalan suurtaisteluun kesällä 1944. Taistelun tauotessa hän kiikaroi Karhumäeltä (jota kirjassa tietystä syystä nimitetään Karhujen vuoreksi) sekä taistelupaikkoja että Viipurin kaupunkia, jonka takana hänen kotinsa sijaitsi ennen sotia. Zilliacus sai lomaa ja pääsi käväisemään entisen kotinsa raunioilla Viipurinlahdella, Hapenensaaressa. Puheena olevassa kirjassa Zilliacus palaa aika ajoin sotamuistoihinsa varsinkin asemasotavaiheesta Syväriltä sekä Talin-Ihantalan taisteluun. Myöhemmin Zilliacus osallistui Tali-Ihantala -nimisen kotimaisen episodielokuvan (2007) käsikirjoituksen tekoon. Pääasiassa Zilliacus kertoilee kirjassa sodan jälkeisistä kokemuksistaan, joihin sodan pitkä varjo luo oman leimansa.

Koska kirjassa sota on monessa mukana, muodostui kirja myös minulle aika sitkeäksi lukukokemukseksi, kamppaili vastaan viimeiseen asti. Sota ei suinkaan ollut minulle hankalin sulatettava, hankalinta minulle oli virittyä kirjailijan kaipaavaan asenteeseen Hapenensaarta kohtaan. Silkkaa kateuttani minun pitkäaikaistyöttömänä oli vaikea seistä kirjailijan rinnalla tämän kaivatessa kadotettua paratiisiaan. Harvalla Viipurin seudun asukkaalla oli kotina saari Viipurinlahdella, vieläpä sellainen saari, josta ei tarvinnut juurikaan mantereelle poiketa. Zilliacus ei kirjassaan kerro Viipurin kaupungista mitään, vaikka hänen kotinsa sijaitsi Viipurin syväsataman, Uuraan vastarannalla. Tietenkin on totta, että Zilliacus perheineen menetti sodassa paljon kallisarvoista. Hänen kotitalonsa oli kartano, jossa kerrottiin Katariina Suuren yöpyneen, jonne tuo Venäjän keisarinna oli kertoman mukaan istuttanut tammen ja jonka muotokuva oli kodin seinällä. On selvää, että kun joutuu luopumaan tällaisista asioista, kärsii melkoisen menetyksen.

Sodan jälkeen Zilliacus alkoi reportteriksi. Hän pääsi melko helposti työhön Hufvudstadsbladetiin. Siellä hän sitten paiskikin hommia eläkkeelle saakka. Eläkkeelle jäätyään hän jatkoi kirjoittamista. Sitä puuhaa hän oli harrastanut jo sangen monipuolisesti, kirjoittamalla Huvarille värssyjä ajankohtaisista asioista, laatimalla käsikirjoituksia ruotsinkielisen teatterin revyyesityksiin ja toimimalla reportterina ulkomaan kohteissa, tekemällä käännöstöitä ja televisio-ohjelmia sekä kirjoittamalla kirjoja ulkosaaristosta, sillä sodan jälkeen hän hankki saaren jostain Turun saaristosta tai niiltä seuduin. Hyvin puuhakas mies siis on ollut.

Mutta kuten sanottua kertomukset sodasta olivat minulle helpommin sulavaa tavaraa kuin kertomukset kohtaamisista prinssien ja kuninkaitten kanssa. Kirjan liikuttavin kertomus liittyy öiseen uimareissuun rintamalla. Rintamien välisessä lammessa Zilliacus oli vilvoittanut itseään uimalla ja huomannut vastarannalla venäläisen soturin uiskentelemassa. Liitän tästä pienen katkelman:

Loiskautin vettä kädelläni ja tein siten oloni tiettäväksi. Hän ei tuntunut reagoivan siihen millään tavoin. Hitaasti uimme eteenpäin, kumpikin omaa suopursuntuoksuista hiljaista rantaamme pitkin.

Kirjassa on 262 sivua. Se tuli luetuksi viidessä päivässä. Kirjasta on kertonut myös Elina blogissaan Luettua elämää.

Claes Andersson: Parhaat päiväni

Claes Andersson (s. 1937) kirjoitti vuonna 1987 julkaistun runokokoelman Mina bästä dagar. Vuonna 1989 julkaistiin Pentti Saaritsan laatima suomennos nimellä Parhaat päiväni.

En erityisemmin vaikuttunut tästä kokoelmasta. Olin odottanut jotain selkeäsanaista kuvausta mielisairaalan arjesta tai kohtaamisista kaltaisteni yhteiskunnan jononjatkojen kanssa. On joukossa joku semmoinenkin, mutta pääosin runot ovat pohdintaa, jonka hedelmänä on pohdinta itse. Andersson kirjoittaa mutkikkaasti, jo kokoelman aloittavan runon ensiriveillä hän toteaa seuraavaa:

Kätkeydyn kirjaimiin kuin puu / lehvistöönsä.

Anderssonin kerronta muistuttaa savolaisen puhetta, josta kuulija saa tehdä makkaran mieleisekseen. En saa varmuudella selvää, miksi hän haluaa verhoutua paradokseihin ja siten ikäänkuin vetää mattoa alta omilta sanoiltaan. Onko se vaatimattomuutta? Onko se sitä, että maailmasta nyt on aika vaikeeta sanoa mitään varmaa? Onko se viisautta, ymmärrystä siitä, että minkä nyt sanoo varmasti, sen huomenna saattaa itsekin kiistää? Joka tapauksessa on rasittavaa lukea sellaista runokokoelmaa, jossa sanottava kiemurtelee lukijalta karkuun.

Kokoelman nimi tulee runosta, jossa runoilija kertoo unettomuuden vuoksi nukkuneensa pois parhaat päivänsä. Öisin hän on nimittäin valvonut. Joissain paikoin tällaiset sanalliset venkoilut huvittavat minua, mutta kun aiheet ovat usein kovin vakavia, en tiedä pitääkö itkeä vai nauraa. Epävarmuus sanojan ja sanojen tarkoituksesta saa runot näyttämään joko esteradalta tai heiluvilta haavanlehdiltä. Voihan se olla, että Andersson ei itsekään ole ihan varma siitä mitä sanoisi, mutta sanoo sittenkin? Tällainen olo minulle tulee esim. runosta Yksikään teko ei ole saari. Pitkässä runossa ajatukset virtailevat savannilta Bronxiin ja lasten löytämästä västäräkistä sisäiseen ja ulkoiseen todellisuuteen, josta todetaan mm. seuraavaa:

Ajatus että kaikki mikä tapahtuu, tapahtuu

meidän omissa kuvitelmissamme on varmasti

oikea, mutta tarpeeton. Me tiedämme

vähemmän kuin aavistamme, ja tietomme

laadusta emme tiedä yhtään mitään.

Kirjassa on kahdeksisenkymmentä sivua. Lukaisin sen parissa päivässä.

Lassi Sinkkonen: Meitä kohti

Lassi Sinkkonen (1937 – 1976) kirjoitti runoja viiden runokokoelman verran. Vuonna 1974 julkaistiin hänen runojensa valikoima nimeltä Meitä kohti, selittävänä alaotsikkona Runoja vuosilta 1965 – 1973. Valikoimassa on runoja kaikista Sinkkosen kokoelmista sekä muutama runo kokoelmien ulkopuolelta.

Valikoiman ensimmäinen runo antaa ymmärtää, että Sinkkonen on kaupunkilainen runoilija. Toinen runo kertoo hänen olevan vasemmistolainen runoilija. Jatkossa nämä vaikutelmat senkun vain vahvistuvat. Enemmän tykkäsin niistä runoista, joissa Sinkkonen on vasemmistolainen runoilija. Varsinkin siinä vaiheessa kun se vasemmistoideologia alkaa hoipahdella, Sinkkosen runot muuttuvat ihan hauskalla tavalla ironisiksi. Myös jotkut rakkausrunot ovat arkipäiväisyydessään ihan kivoja. Erityisen hienoja ovat runot isälle, äidille ja mummolle. Niissäkin runoissa on työväenaate vahvasti mukana. Loppupuolella Sinkkonen äityy pohtimaan myös suhdettaan isänmaahansa sekä sitä millaisena maa hänelle näyttäytyy. Tästä pohdinnasta pieni näyte runosta Maani ja minä. Sinkkonen vertaa vitsikkäästi toisiinsa kotomaansa selluloosateollisuutta ja omaa tuotantoaan:

Me huojumme, haisemme, tuotamme:

maani ja minä.

Runoilijoitten runoissaan esittämät viisaudet on tietenkin hyvä itse kunkin käydä läpi tykönään. Totuudet ovat usein vain puolitotuuksia, joista jokainen voi veistellä itselleen mieleisensä. Runosarjassa Suomalaista aikalaispohdiskelua Sinkkonen esittää väittämiä, joita on hyväkin tarkastella näin vuosikymmenien kuluttua. Runosarjan alaotsikko: Pelkkä sivistys ei takaa suurenkaan kansakunnan moraalia, tuntuu kyllä minusta ihan täydeltä totuudelta. Uskon, että se pätee myös yksilötasolla. Sinkkonen miettii runosarjassaan myös sitä, lukeako vanhoja vai uusia kirjoja. Vanhoja kirjoja lukemalla saa hänen runonsa mukaan tietää mikä uusissa kirjoissa on uutta ja uusia kirjoja lukemalla saa tietää mikä vanhoissa kirjoissa on totta. Voi olla jotain perää väitteessä. Yhdessä runossaan Sinkkonen puhuu mielettömistä ajoista, jolloin viisaus keskittyy, puhuu hillitysti, mutta typeryys rakentaa äänekkäästi muureja. Jälkimmäisessä väitteessä viitattaneen Berliinin muuriin, sillä tuskinpa Sinkkonen osasi aavistaa aurinkopaneleilla varustettuja muureja? Sen sijaan viisauden puhe on ollut viime aikoina niin keskittyneen hillittyä, ettei sitä kaikelta mölyämiseltä meinaa korviini kantautua. Etsiskellä saa, mutta kai sitä vielä löytyy.

Lopuksi sitaatti runosarjasta Aamutunnelmia. Runoilija nauttii aamiaista perin raamatullisissa mietteissä. Vaikka runoilija itse olisi entisensä, muuttaa harvojen tahdon mukaan muuttuva maailma myös häntä:

Minä muutun maailman mukana, hajoan,

etsin luitani,

ihmettelen, käyn kyyniseksi,

kiellän mestarit kukon laulaessa.

Sinkkosen runot eivät ole ylenpalttisen monimutkaisia, hänen kerrontansa on jälkikäteen tietäen selvästi proosatuotantoa enteilevää.

Kirjassa on noin 130 sivua. Lukaisin sen parissa päivässä. Tykkäsin.

Rosa Liksom: Reitari

Rosa Liksom (s. 1958) kirjoitti vuonna 2002 julkaistun romaanin Reitari. Takakannen luonnehdinnan mukaan tyylilajina on fantastinen karnevalismi.

Reitari on romaani Kittilän Särestössä asuneesta kuvataiteilija Reidar Särestöniemestä (1925 – 1981). Vaikka kirjan tapahtumat ovatkin sepitteellisiä, on niillä todellisuuspohjansa, mistä Liksom esittää kirjan alkusivuilla kiitoksensa erityisesti Brita Polttilalle, joka tunsi Reidar Särestöniemen ja on kirjoittanut hänestä.

Kirjailija Liksom käy läpi Reidarin elämäntarinaa siitä saakka, kun Reidarin äiti saapuu Särestöön asuttuaan sitä ennen Ruijan rannoilla. Kirja etenee lyhyitten lukujen kautta, näkökulma eli kertojan ääni vaihtelee. Osa kertojista on nimettyjä henkilöitä, eräs merkittävä kertoja on nimetty Kulkujätkäksi. Myös Reidar itse pääsee kertomaan näkemyksensä. Pääasiallinen tapahtumapaikka on Särestö, Reidarin ja hänen vanhempiensa koti Kittilässä, Ounasjokivarressa. Joellakin on oma osuutensa tapahtumissa, ilmeisesti se merkitsi paljon myös Särestöniemelle taiteilijana.

Kirjan kerronta on murteellista, rempseätä ja kainostelematonta. Tämä tyyli upposi minuun ihan nikottelemati. Särestöniemen maalaukset ovat minusta tosi voimakkaita, niissä on metsän henki kutsuvasti läsnä. Liksomin rapsakka, humoristinen tyyli sopii oikein mainiosti kuvaamaan maalaispojan nousua juhlituksi taiteilijaksi ja maailmankiertäjäksi. Se ilmentää omalla tavallaan myös Särestöniemen maalausten kursailematonta ilmaisua.

Nyt sanoinkin oikeastaan kaiken mitä haluan sanoa. Laitan tähän loppuun vielä pienen katkelman tekstistä. Särestöniemi nautti taideopetusta Leningradissa saaden siellä ateljeetoverikseen mongolitaiteilijan, joka piirsi hienoja hevosia. Taiteilijat ystävystyivät ja tutustuivat taiteeseen yhdessä myös ateljeen ulkopuolella, kuten katkelmasta käy ilmi:

Käymä joka päivä Antrei Ruplevin museossa pyhiinvaelluksela ja kerran viikossa Eremitaassin Ulko-Monkoolian osastolla. Vahtaama mestareitten töitä suu vahessa, juoma tsajua ja hehkuma punasina ko kekähleet nuotiossa. Mie löyvän oman itteni ja lapselisen tekniikan. Sen justhiinsa joka on minua itteäni. Makeat färit ja rönsyt. Naivit vikuurit ja voimakhaat viilot. Olen niin nostheessa, että meinaan haljeta siihen paikkaan.

Kirjassa on 157 sivua, lukaisin sen päivän aikana.

Lumikki Tammi: Verovirkailijan sulhanen ja muita ihmeitä

Lumikki Tammi (1938 – 1998) Maikkarin toimittaja ja kirjailija kirjoitti novellit vuonna 1987 julkaistuun kokoelmaan Verovirkailijan sulhanen ja muita ihmeitä. Kirjan kustansi Kustannusosakeyhtiö Tammi. MTV:n tuotantona, Sina Kujansuun ohjaamana, valmistui myös tv-näytelmä Verovirkailijan sulhanen, joka esitettiin vuonna 1987 kolmiosaisessa sarjassa Veijaritarinoita (ks. IMDB).

Luin maaliskuussa upean kotimaista scifiä vuosien saatossa esittelevän antologian nimeltä Jäinen vaeltaja vuodelta 1986. Antologiassa on esillä myös Ursan novellikilpailun satoa. Lumikki Tammen novelli Vierailu oli niin riemastuttava lukukokemus – oikea täysosuma suomalaisen scifi-novellin saralla, että päätin lukea lisää hänen scifi- tai fantasia-henkisiä novellejaan. Tammi kertoo Jäisessä vaeltajassa kirjoittaneensa vuosien varrella paljon pöytälaatikkoon, joten hänellä on ollut mistä valita nyt lukemaani novellikokoelmaa koottaessa. Harmikseni en kuitenkaan kohdannut tätä kokoelmaa lukiessani Vierailun veroista novellia. Kirjassa on kolmetoista novellia. Novellista Lapsi lähtien päästään lupaaviin tunnelmiin ja sen jälkeen taso mielestäni nousee, joskaan ei sellaista ”ihan kivaa” korkeammalle. Sananen jokaisesta kirjan novellista:

Loma. Tuntemattomat noitakonstit tekevät naisihmisen rantalomasta helvetillisen.

Villi ja vapaa. En tavoita tästä mitään fantasiaa, ellei vanhuutta lasketa sellaiseksi. Tai jatkuvaa humalatilaa.

Tumppi ja Pörrö. Lohduton tarina punkkaritytöistä.

Noidan oppipoika. Heikki leikkii voimilla, joit' ei saata hallita.

Isoäiti leikkii nukeilla. Kyllä vanhakin saa leikkiä nukeilla. Pidänhän minäkin kirjablogia.

Lapsi. Tässä sukelletaan senkaltaiseen fantasiapilveen, jota olin odottanut.

Haukka meidän sydämessämme. Arkipäivän ja fantasian/scifin yhdistäminen on mielestäni Tammen vahvuus ja tästä sitä löytyy oikein kivasti.

Dina ja Doris. Ei ihan kaupunkivampyyrejä, mutta ei paljon puutukaan.

Miten miehet sivistettiin. Tulevaisuusfantasia siitä miten naiset ottavat kontrollin ja ajavat miehet metsiin kahakoimaan keskenään.

Punainen muurahainen. Perinteinen jännityskertomus, jossa seikkailevat leskinainen, valtava muurahainen ja pari ahdistelijaa.

Verovirkailijan sulhanen. Naimaton ja lapseton verovirkailija järkyttyy löytäessään ensimmäiset harmaat pimpinkarvansa. Järkytystä seuraa itkukohtaus, jonka loputtua on vuorossa tilanteen viileä erittely. Koska olen joskus minäkin työskennellyt Verohallinnon palveluksessa, herätti huomiotani seuraava kohta:

Sen sijaan kylmä ääni hänen aivoissaan muistutti, että hän oli verovirkailija, byrokraatti, jonka edessä herra ei ollut narria kummempi. Ääni moitti myös hänen käytöstään ja nimitti häntä hupsuksi hanheksi.

Todellakin – onko meistä kukaan narria kummempi kun oikein fiskaalisesti katsotaan? Hupsusta hanhesta puhumattakaan...

Erakko. Tässä novellissa on rapsakka asenne, mutta en pidä loppupuolen kehityksestä, vaikka sille perusteensa löytyvätkin.

Rouva S:n taivaallinen konsertti. Tässä novellissa tilanne on juuri päinvastoin kuin edellisessä. Loppupuoli pelastaa koko homman.

Kirjassa on 186 sivua. Lukaisin sen parissa päivässä.

Alexandra Salmela: Kirahviäiti ja muita hölmöjä aikuisia

Suomessa asuva suomeksikin kirjoittava slovakialaiskirjailija Alexandra Salmela (s. 1980) kirjoitti ja slovakialainen Martina Matlovičová (s. 1975) kuvitti vuonna 2013 julkaistun satukirjan nimeltä Kirahviäiti ja muita hölmöjä aikuisia. Kirja julkaistiin samaan aikaan Slovakiassa ja Suomessa, näin luin Teos-kustantamon sivuilta.

Kirahviäiti toimii todellakin vahvasti sekä satujen että niitten kuvitusten kautta. Sadut ovat keskenään jokseenkin samanpituisia, kahden aukeaman kertomuksia, kirjasinkoko on aika reilu. Kuvat vievät sivualasta keskimäärin noin kolmanneksen. Kuvitus on monin paikoin kollaasia, joka koostuu tarinan tapahtumia kuvaavista lapsenomaisesti tai vähintääkin satukirjamaisesti tyylitellyistä piirroksista sekä niitä merkillisellä tavalla täydentävistä mainoksista, ilmoituksista, huomautuksista, postimerkeistä ja -leimoista, kartoista, tuoteselosteista ynnä oppikirjoista ja muista kirjoista saksituista katkelmista, joitten tekstien kieli voi olla suomea, slovakkia, venäjää, saksaa, englantia ym. Toisinaan saksitut leikkeet vaikuttavat liittyvän olennaisesti tarinaan, useimmiten eivät.

Satujen asenne on kursailematon, asiat hoituvat sadun logiikalla. Lapsen elämän rankkoja ja jännittäviä eteensattumia ratkotaan reippaalla meiningillä, jossa tähtäimenä on mukavat olot kotipesän lämpimässä tai yhteinen leikki. Aikuiset saattavat joskus olla vähän hölmöjä, mutta kuitenkin aikuinen tarjoaa lapselle turvan ja aikuisenkin lapsi saattaa herätellä leikkiin mukaan kuten lopulta käy sadussa Leijasynttärit, josta pieni katkelma:

Sami päästi leijan ulos, mutta piti lujasti köydestä, jottei se karkaisi tuulen kanssa. Leija lenteli ylös alas sukellellen silmukoita.

”Hyppääpäs kyytiin”, se houkutteli.

Sami tarttui sen häntään ja leija nousi kaupungin ylle. He leijailivat tv-tornin ympärillä, kirivät sorsaparven kiinni ja heiluttivat Boeing 737:n matkustajille.

Tykkäsin ensimmäisestä ja viimeisestä sadusta, joissa seikkailivat samat lapset ja heidän äitinsä. Musiikillista nautintoa myös aikuiseen makuun tarjosi satu Nina ja Simone, jossa pianon sisältä ilmestyy musta tyttö. Raisuhko luovuus on kyllä kukassaan näissä Salmelan saduissa. Vaikea sanoa miten ne kulloinkin mahtavat toimia unisatuina. Lyhyydestään huolimatta sadut sisältävät lämpimiä, oivaltavia ajatuksia.

Kirjassa on 91 sivua, lukaisin sen tänään.

Tove Jansson: Muumipapan urotyöt

Tove Jansson (1914 – 2001) kirjoitti muumien elämästä kertovan kirjan nimeltä Muumipapan urotyöt. Alkuteoksina mainitaan kirjat Muminpappans bravader (1950) ja Muminpappans memoarer (1968). Minusta tuo ”bravader” kuulostaa komeammalta. Oli miten oli teos ilmestyi Laila Järvisen suomentamana vuonna 1968 ja minä lukaisin vuonna 2010 ilmestyneen version, jossa lukee että Suomennoksen tarkistanut Päivi Kivelä 2010. Teos on Tekijän kuvittama. Tekijällä tarkoitetaan Tove Janssonia. Hyvästä syystä: hän oli todellakin Tekijä.

Kun sitä joskus ihan pysähtyy miettimään, kuka olisi merkittävä suomalainen kirjailija, tulee ja jää mieleen Tove Jansson. Tässä puheena oleva pieni seikkailukertomus Muumipapan nuoruudesta on eräs todiste Janssonin hämmästyttävistä sadunkertojan lahjoista. Muumien maailma on täynnä ihmeellisiä asioita, merkillisiä seutuja ja niitä kansoittavia otuksia. Satumaiset tapahtumat ja juonenkäänteet putoilevat lukijan eteen kuin kypsät hedelmät puista, pehmeinä ja mehukkaina, ne maistuvat luonnollisilta kuin unet, ne eivät sisällä keinotekoisia väriaineita ja jos sisältävätkin, niin sopivasti tarinaan pirskoteltuina. Aikuinen lukija varmaankin lukee kirjaa hykerrellen kuin mikäkin salaviisas ja kuvittelee, etteivät lapset ihan kaikkea tarinaan sisäänujutettua huumoria ymmärräkään. Aikuinen voi hykerrellessään olla oikeassa tai ei, joka tapauksessa aikuinenkin nauttii niistä terävistä havainnoista, joilla kirjailija Jansson kuvailee erinäisiä elämänilmiöitä sadulla verhoiltuina.

Minuun teki suuren vaikutuksen seuraava kohta, jossa Jansson vaikuttaisi ikäänkuin ottavan kantaa Suomen juhlavuoteen, jollaista oli vietetty vuonna 1967 ja nythän sitä taas vietetään kaksikerroin yhtä suuresta syystä:

Pohtikaa tarkoin tätä rohkean ajattelun tulosta, kun hääritte loukoissanne, tongitte ja pengotte, puuhaatte ja puhutte roskaa. Me odotamme edelleen teiltä suuria tekoja, te onnettomat, epäonnistuneet, hellästi rakastetut alamaiseni. Yrittäkää levittää hieman loistoa ja kunniaa Meidän kukkuloittemme ylle, ja ellette siihen kykene, niin huutakaa ainakin eläköön päivän sankarille!

Kirjan alussa kuvattu tätihahmo, josta käytetään nimeä Hemuli, kuvataan persoonallisuudeltaan sangen vaativaksi. Hän ei kuitenkaan kärsi itse vaativuudestaan, joten hän on työkykyinen henkilö riippumatta siitä tuottaako hän muille kärsimyksiä. Muumipeikon isä joka tapauksessa lähtee hänen seuransa ansiosta omille teilleen, mikä osoittautuu Muumipeikon isän kannalta oivalliseksi ratkaisuksi. Myös kyseinen Hemuli saa palkkansa kirjan loppuvaiheissa.

Siinähän sitä juttua tuli. Hieno kirja, ostin sen noin kympillä Nilsiästä, K-market Ruotsalaisesta, jossa on ihan kelpo kirjaosasto. Kirjassa on 158 sivua ja sain sen luettua parissa päivässä. Luen tähän häntään vielä toisen satukirjan.

Aili Simojoki: Yönmusta kesä

Aili Simojoki (1913 – 1998) kirjoitti vuonna 1988 julkaistun jännitysromaanin – vai pitäisikö sanoa kesädekkarin – nimeltä Yönmusta kesä. Luin sen.

Aili Simojoki tunnetaan muisteloteoksistaan, niistä olen yhden lukenutkin. Sen sijaan tämä Yönmusta kesä on tyylipuhdasta fiktiota, kesäinen jännityskertomus, jonka päähahmona on leskeksi jäänyt nainen, jota äijät tavoittelevat. Kerronnassa on jonkin verran muistelokirjoihin viittaavaa kuvailua, joka luo tarinaan todentuntua. Tapahtumapaikkana on Saimaan rannalla sijaitseva pieni paikkakunta, jonka talouselämälle ja sosiaaliselle vireydelle kesäasukkaat ovat tärkeitä. Alle viisikymppinen Mirja on viettänyt seudulla kesiään jo vuosikymmenet ja hän tietää yhtä sun toista naapuruston välisistä suhteista. Saamme seurata ensimmäistä kesää, jonka Mirja viettää kesäasunnollaan leskenä, mies on kuollut edellissyksynä.

Yönmusta kesä alkaa juhannuksesta. Mirja on masentunut, hänen elämänhalunsa on kadoksissa ja hän turvautuu rauhoittaviin lääkkeisiin. Näyte kirjan ensisivulta:

Mirja oli avioitunut heti sairaanhoitajakoulusta päästyään ja elänyt koko elämänsä yksinomaan perheelleen ja kodilleen. Jukka oli ollut lääkäri, ja suureksi ilokseen Mirja oli löytänyt rauhoituslääkkeitä miehensä lääkekaapista täysinä näytepakkauksina. Koska lääkettä oli saatavilla, otti hän usein yli määrätyn määrän – niin nytkin juhannuksena. Mitäpä ei surussaan tekisi.

Ajoittain tuttavien seura saa Mirjan hetkeksi ilahtumaan, mutta pian hän vajoaa takaisin suruunsa ja synkkyyteensä. On tavallaan helpottavaa lukea tällaista tekstiä dekkarista, dekkarit kun usein tuppaavat olemaan niin kovaksi keitettyjä, ettei niistä halkea kuin kuori. Kyllä se lähiomaisen luonnollinenkin kuolema vie ihmisen pois tolaltaan. En oikein jaksaisi enää lukea kirjoja, joissa murhataan julmasti ihmisiä ja kaikki vain pysyvät tyyninä kuin viilipytyt. Simojoki pääsee lyhykäisesti pohtimaan kirjassa myös naisen asemaa menestyvän miehen varjossa. Sanalla sanoen huomaan, että Simojoki on kirjoittanut kirjan aikuisiällään, elämänkokemus tuntuu.

Toisaalta on pakko mainita myös, että kyseessä ei ole mikään syvyyspsykologinen teos, vaan viihdekirjallisuuteen kuuluva pieni romaani. Pahaenteinen tunnelma ennakoi jotain ikävää tapahtuvaksi eikä romaani petä näitäkään lukijalle asettamiaan odotuksia. Kuviin astuu rehevä dekkarihahmo Lappeenrannasta. Ruman tapauksen selvittely noudattelee pääosin dekkarien valtavirran kaavamaisia latuja, myös siltä osin, etten arvannut syyllistä muuten kuin yhtenä vaihtoehtona. Simojoen ansioksi kirjoittajana lasken sen, että hän on osannut kirjoittaa tällaisen dekkarin ilmavasti ja silti monelta kantilta tilannetta pohtien. Kuva, joka Norppalan kylästä romaanin kautta syntyy, on sen verran harkitulla taidolla luotu, että uskon Simojoen jo tarinaa sepittäessään suunnitelleen sille jatkoa.

Ostin tämän kirjan divarista ja luin sen nyt, kun kerran kuulutaan kirjablogeissa dekkariviikkoa vietettämän. Kirjassa on vain 126 sivua. Lukaisin sen parissa päivässä. Kirjan on lukenut myös Laura .

Zacharias Topelius: Tilinteon päivä ja muita kertomuksia

Zacharias Topelius (1818 – 1898) kirjoitti ruotsin kielellä mm. novelleja, joita suomennettiin vuonna 2015 julkaistuun teokseen Tilinteon päivä ja muita kertomuksia. Kirjassa on kahdeksan novellia, joista kunkin suomensi eri henkilö, niin että kerron suomentajan nimen novellin yhteydessä. Alkuperäisten novellien julkaisuvuosia en ala etsimään, oletan Topeliuksen kirjoittaneen ne aikuisiällä. Monet tapahtumista sijoittuvat Topeliuksen aikuisikää varhaisempaan aikaan.

Ennenkuulumaton tapaus (suom. Anna Järvenpää). Kivaa juonimista tilintarkastuksen tiimoilta ja menee siinä naimakaupatkin yksin häppein.

Herminan tunnustukset (suom. Heljä Pitkäkoski). Enimmäkseen minä-muotoinen kertomus varakkaan perheen nuoren tyttären elämän valinnoista.

Kihlakunnantuomari (suom. Marja Uusirasi). Alaotsikkona Romanttinen kertomus. Tarkka ja tunnollinen mies etenee elämässään ilman sen suurempaa teoreettisen puolen lahjakkuutta. Sisältää pääosin kuulopuheita.

Nuorallatanssija (suom. Mirjami Lappalainen). Samalla kertaa sekä eteerinen että verevä kertomus 1800-luvun alun Suomessa ajelehtivista komeljanttareista.

Pääsiäismunat (suom. Maija Sakki). Pääsiäismunien ahmiminen johtaa odottamattomaan kohtaamiseen myllyllä pääsiäisyönä.

Rinkelityttö (suom. Emilia Lehkonen). Alaotsikkona Hahmotelma Helsingistä. Kiintoisaa Helsingin ajankuvailua. Tekee mieli laittaa tästä tekstinäyte, jossa varakas herra sivumennen esittää millaiset tiedot kouluja käyneellä ihmisellä tulisi olla ja sivumennen tulee kuvailleeksi millaisena kouluja käymätön henkilö voi nähdä maailman ympärillään:

Hänen täytyy tietää, että Eurooppa ei ole omituinen eläin, kuten vanha imettäjäni väitti, ja että ihminen ei aikojen alusta lähtien ole keittänyt kahvia väkiviinakeittimellä eikä mennyt frakissa piknikille. En tietenkään sano, että hänen pitäisi osata luetella faaraon velhojen nimet, mutta hänen tulee tietää, että keisari Pietari Suuri ei ollut mikään edestäpäin kuvattu kotka.

Tietäjän tytär (suom. Jani Kämäräinen). Ranskalaiset Lapissa. Sisältää loveenlankeamisen.

Tilinteon päivä (suom. Miro Metsämuuronen). Alaotsikkona Tapaus. Pitkänpuoleinen johdanto, kuten monessa muussakin tarinassa, laittaa jo lukuhampaat koleasta kalisemaan. Tarinassa liikutaan eri puolilla Helsinkiä, mutta ei erityisen vaikuttavasti. Tilit tulevat tehdyiksi, ainakin jotenkin.

Minun piti oikeastaan lukea Topeliuksen kauhutarinoita, Morsian ja muita sellaisia. Sitä kirjaa en sitten Kuopion kirjastosta löytänyt, joten lainasin tämän. Ihan kiva on tämäkin ja saattaa olla, että sopii minulle paremmin kuin kauhutarinat.

Kirjassa on 248 sivua ja lukaisin sen kuuden päivän aikana. Muutakin puuhailin.

Kirjabloggareista näitä kertomuksia on lukenut myös  Anna J . 

Kaarlo Sarkia: Runot

Kaarlo Sarkia (1902 – 1945) kirjoitti runoja sekä laati suomennoksia eurooppalaisten runoilijain töistä. Luin vuonna 1944 ensimmäistä kertaa ilmestyneen Sarkian runojen kokoomateoksen nimeltä Runot. Siinä on runoja Sarkian neljästä runokokoelmasta sekä runoja kokoelmain ulkopuolelta sekä päätteeksi vielä suomennoksia. Kirjan alkuun on liitetty Uuno Kailaan käsinkirjoittama runo Sarkialle.

Kailaan runon jälkeen teoksesta löytyy Kaarlo Marjasen laajasti aiheeseen paneutuva kirjoitus nimeltä Kaarlo Sarkian runouden kehitysviivoja. Marjanen nostaa esiin havaintonsa Sarkian runoudessa kokoelmittain esiintyvästä aaltoliikkeestä. Karkean lyhyesti kuvaillakseni aaltoilussa on kyse siitä, että ensimmäinen kokoelma lienee sisäänpäin kääntynyt, toinen ulospäin, kolmas taas sisäänpäin ja neljäs sitten ulospäin ja jotenkin seestynyt, rauhoittunut. Marjanen tunnistaa Sarkian runoilijasieluna Siljon, Kailaan, Hellaakosken ja ehkäpä Leinonkin henkiseksi sukulaiseksi, itseltään paljon vaativaksi olennoksi. Lukemani perusteella en ole tästä erityisemmin eri mieltä. Marjasen teksti on aika puuduttava, se on runoilijan eläessä laadittu juhlapuhe, joka pyrkii hahmottamaan Sarkian runouden erityispiirteitä, varmaan ihan onnistuneesti, mutta kovin runollisesti. Kannatti silti lukea, Marjasen havainnoilla on arvoa. Kuten nyt silläkin havainnolla, että lukijat arvostavat Sarkian tuotannossa eri runoja, sillä aiheita hänellä on kyllä riittänyt.

Ensimmäisenä Sarkian runoista on yhteen sommiteltuna kokoelmat Kahlittu (1929) ja Velka elämälle (1931). En tiedä miksi tällaiseen ratkaisuun on päädytty, kun kerran Marjanen ensin esipuheessa korostaa kunkin kokoelman edellisestä poikkeavaa luonnetta. Mutta näillä mennään, nämä kahden ensimmäisen kokoelman runot osoittavat hyvinkin Marjasen sanat kuolemahakuisuudesta, todellisuuspaosta ja itsesyytöksistä paikkansapitäviksi. Sarkia ei tee minuun vaikutusta ilon runoilijana, hän on hämärän lapsi, joka kirjoittaa taiteesta, haaveista ja hautakammioista. Jopa lapsuuden onnen aikain kokemuksissa kotisaunasta kurkkii räppänästä jokin mustuus ja lauteilla horjuttaa. Ikuisena pessimistinä ja perinjuurin kaikkeen tympääntyneenä koen juuri tällaiset runot vetoavina, idyllit olisivat valheellisia. Sarkian mitallisen runon taituruus, jota Marjanenkin luonnollisesti korostaa, on paikoin ällistyttävää, joskin minunlaiselleni säesepolle väliin myös älyllistyttävää, sillä kun säkeitä nimitetään täydellisiksi, sitä jotenkin aina huomaa ne pienet räppänäin mustuudet.

Unen kaivo (1936), Sarkian kolmas kokoelma, jää mieleeni unen- ja kuolemanromanttisista aiheistaan, jota vuotivat lukiessani hieman ylitse, tahaton lueskelija voi ottaa tiettyinä päivinä vain tietyn määrän runoutta vastaan ennen kuin se alkaa tursua korvista. Vaikka runoilija olisi kuinkakin loistava, jos on hän teemojaan toistava, se seikka lie lukijan mielenkiintoa poistava. Lisään vielä, että Sarkia on varmaan Suomen georgiini-runoilija, sillä ainakin kolmessa kokoelman runossa tämä minulle tuntematon georgiini-kukka mainitaan. Vaimo arveli sen olevan sama kuin joriini. Tuli sekin mieleen, että onkohan joku hyödyntänyt georgiiniä valmistaissaan itsellensä viiniä – ainakin riimiparina näyttäisi toimivan. Voisihan olla myös: jo riittää halpisviini, on kukkanain joriini! Tästä kokoelmasta löytyvät Sarkian tunnetuimmat runot Älä elämää pelkää ja Unen kaivo. Jälkimmäisessä runoilija löytää itsensä kaivon pohjalta tyhjenneenä leilinä ja näkee ihmeellisiä näkyjä, joitten maailmaan hän on jäävä. Sarkian ranskalaiset esikuvat Baudelaire ja Rimbaud tulevat heti mieleen. Runojen maailmaan eksymisestä tulee mieleen myös Elina Vaara. Runo Älä elämää pelkää on Unen kaivoa lyhyempi, runo suosittelee elämän hyväksymistä kuoleman sijaan, koskapa kuoleman portti on aina avoin.

Sarkian neljäs ja viimeinen kokoelma, Kohtalon vaaka, ilmestyi vuonna 1943. Tässä yhteydessä kaivan taas esiin sen mitä Marjanen sanoo Sarkian kehitysviivoista. Hän muistuttaa, että Sarkia ei ole vain yhden teeman runoilija, häneltä löytyy runoja monenlaisista aiheista. Kaikki aiheet eivät miellytä kaikkia lukijoita. Tämän huomasin lukiessani Kohtalon vaakaa, joka sisälsi varsinkin aluksi paljon sellaista, joka ei koskettanut minua mitenkään. Kokoelma sisältää mm. kuvausta Sarkian Italian matkalta, 20-sivuinen hurmioitunut kuvaus Ischiasta ei oikein iskenyt. Sen sijaan pari muuta kokoelman alkupuolen runoa minulle kelpasi. Runo rumuudesta on oikein kiinnostava, pitkä kyllä, yhdeksään lukuun jaettu, lähes 20-sivuinen sekin, mutta hienoa pohdiskelua, josta en ihan tasan samaa mieltä ole, mutta tykkään siitä miten Sarkia kuvaa pahan ja hyvän sisältyvän elämään kuin aaltoileva vesi merenkäyntiin – ei voi erottaa pysyviä osasia, vaan aallonharjasta tulee hetkessä aallonpohjaa – hyvä ja paha vellovat samassa keitoksessa. Samantyyppistä hienoa pohdintaa löytyy runosta Kauneuden puu. Tykkään niukan ja vähäravinteisen maaperän vertauskuvasta tässä runossa. Sellaisessa maaperässä kasvaa Sarkian runon mukaan vain Kauneuden puu, jonka juuret kykenevät halkaisemaan graniittikamaran ja työntyvät imemään vettä ja ravinteita maan lähteistä. Mutta yksinäistä on puun elämä. Kokoelman nimiruno Kohtalon vaaka jatkaa pohdintaa sielun mahdollisuuksista tähtien ja syvyyksien – tarkoittanee hyvän ja pahan – välillä. Kotia ei löydy kummastakaan, sielu on luotu matkustamaan taivaan ja maan väliä.

Kohtalon vaaka -kokoelma päättyy 43 runoa käsittävään, reilun 80:n sivun pituiseen runosarjaan Tuskan hukuttaminen. Runosarjan alussa runon kertoja kehottaa murtautumaan ulos yksinäisyydestä toisten seuraan. Neljännessä runossa [Ihmismeressä] toistuu ajatus, jota aiemmin mainittu Runo rumuudesta toi esiin. Tässä lähdetään ihmisten, veljien, seuraan ja otetaan vastaan kovat kyynärpäät ja varpaille tallomiset, joihin itsekin ihmismeren paineessa syyllistyy – niitä ei pitäisi ottaa niin henkilökohtaisesti. Kahdennessatoista runossa [Hornan peikot] syttyy sota, vihan valta tekee ihmisistä petoja toisaan kohtaan, perustuu tositapahtumiin. Seitsemästoista runo [Kaksinaisuuden kirous] on jo unohtanut kaikki ajatukset hyvän ja pahan luonnollisesta vaihtelusta ihmisessä. Siinä surkutellaan miksi pahuutemme paineen puristuksessa hyvyyden pyrkimykset kuolevat. On ymmärrettävää, että sota-aika on saanut runoilijan tällaisia miettimään. Runosarjan jatkossa Sarkia kehottaa käymään taistoon tyranneja vastaan ja ihmisyyden puolesta. Toisaalta onhan perinteinen sodankäyminen ihmiskunnan keino estää kantoja kohoamasta kattoon? Runossa 28. [Luonnon meri kohisee] runoilija kuunteleekin jo rauhaa ja sotaa ihmisen veressä kuohuvan meren kohinana. 

Vuodattaa Sarkia silti vielä tuskan runoutta nuorina kaatuville miehille, mutta runossa 35. [Lehden elämä] hän kehittää lohdullisen näkemyksen sodan järkytyksen kestämiseksi. Eihän lehtikään elä vain omaa elämäänsä vaan se on yhteydessä kokonaisuuteen, lehden tapauksessa puuhun. Siten nuorena kuoleva ihminenkin jatkaa elämäänsä muussa ihmisten paljoudessa. Tätä teemaa veistellään parin runon verran edelleen. Lopulta Sarkia asettaa rohkeasti vastakkain ihmisen sisässä asuvan hyvään pyrkivän, jumalaisen kipinän ja luonnon meren armottoman käynnin. Vaikka runoilija tunnustaakin luonnon voiman, tarjoaa hän viimeisessä runossaan [Credo] lohdullisen näyn taivaallisen sopusoinnun maahan. Runosarjan filosofisesti pohdiskeleva runoilija on minun suosikkini Sarkian moni-ilmeisessä ja silti kauniin perinteisessä runoudessa.

Teoksessa on mukana runoja kokoelmien ulkopuolelta, lähinnä juhlaruno-osastoa, viimeisenä runo pääsiäisaamuna tanssivasta auringosta.

Lopussa on noin 70 sivua Sarkian tekemiä suomennoksia ranskalaisten ja italialaisten runoilijain töistä. Lukaisin ne läpi tässä aamutuimaan. Minulle entuudestaan vähän tutumpien Baudelairen ja Rimbaud'n lisäksi pompsahti esiin Charles Leconte de Lisle (1818 – 1894) runollaan Norsut, jossa voi lukea vertauskuvallisen ilmaisun voimaa. Armand Sully Prudhomme (1839 – 1907) on sepittänyt runon Silmät. Runossa silmät näkevät vielä haudassakin suurta aamua kohti.

Tässä Sarkian runojen kirjassa on sen seihtemisensattaa sivua. Niinpä luinkin sitä viikon päivät ja vähän päälle.