John Steinbeck: Tuntemattomalle jumalalle

Amerikkalainen John Steinbeck (1902 – 1968) sai julkaistuksi vuonna 1933 romaaninsa To a God Unknown. Sen suomensi vuonna 1982 Marjatta Kapari. Kirjan alusta löytyy Erkki Savolaisen kirjoitus Steinbeckin henkilöhistoriasta ja Tuntemattomalle jumalalle -romaanin synnystä sekä merkityksestä kirjailijan tuotannossa.

Tuntemattomalle jumalalle kertoo tarinan Waynen perheestä, joka asustettuaan pitkään Uudessa Englannista ottaa ja lähtee länteen, jossa perhe saa tuntea miehen jänteen. Kyseessä on kertomus perheen kohtalokkaasta vaiheesta ja neljän veljeksen välisistä suhteista. Tämän lisäksi romaani kertoo ihmisen suhteesta maahan, luontoon. Voi melkeinpä puhua ekologisesta romaanista. Waynet asettuvat asumaan lähellä Tyyntä valtamerta sijaitsevaan pitkään, kukkuloitten ympäröimään jokilaaksoon, joka suotuisilla keleillä on ihanteellista aluetta maatilatalouden harjoittamiseen. Epäsuotuisilla keleillä se ei sitä ole.

Jumalat liittyvät tapahtumiin tietyllä tavalla kansainvälisen muuttoliikkeen seurauksena. Kuten tunnettua Pohjois-Amerikkaa asuttivat aikoinaan pääasiassa intiaaneiksi nimetyt alkuperäiskansat. Heidän erikoisesta suhteestaan maahan ja luontoon sekä niihin liittyviin jumaliin kertoi myös Jack London, joka laittoi intiaanitytön toteamaan jotensakin että luonto on ankara, sitä pitää lepyttää. Mantereelle saapuneet eurooppalaiset siirtolaiset toivat mukanaan omat uskomuksensa, joista kristinusko muodosti ulospäin näkyvän yhtenäisen pintakerroksen. Siirtolaisten ja paikallisten alkuperäiskansojen uskomuksista Steinbeck sihautti mystisen/myytillisen keitoksen, josta jokainen voi poimia mieleisensä sattumat. Tästä pieni näyte:

Maailman aivot olivat hiukan surulliset, sillä ne tiesivät että joskus niiden olisi liikahdettava, ja silloin elämä järkkyisi ja tuhoutuisi ja pitkä viljelyperinne olisi hukkaanmennyttä ja talot sortuisivat laaksoissa. Aivot olivat pahoillaan, mutta ne eivät pystyneet muuttamaan mitään. Ne ajattelivat: Minä kestän vaikka vähän epämukavuuttakin säilyttääkseni tämän järjestyksen, joka on syntynyt sattumalta. On sääli tuhota tätä järjestystä. Mutta taivaita hipova maa oli väsynyt istumaan samassa asennossa. Se liikahti äkisti, ja talot sortuivat, vuoret järkkyivät rajusti, ja miljoonan vuoden työ oli mennyt hukkaan.

Miltä tämä keitos sitten maistui? Ehkä vähän yllättävältä. Ei se pahaakaan ollut, mutta taisin jäädä kaipaamaan borssiini smetanaa. Pidän kyllä kansanuskomusten käyttämisestä kertomakirjallisuuden mausteena, mutta jokin makujen harmonia tässä jäi toteutumatta. Parhaana puolena kirjassa nousi esiin kuvattu tapahtumapaikka, eksoottinen pitkä laakso, jossa voisi odottaa koska tahansa näkevänsä sunmaid-rusinatytön poimimassa rypäleitä. Steinbeckiltä on kuulemma suomennettu myös alueelle sijoittuvia kertomuksia. Voihan se olla että joskus etsin ne käsiini ja lukaisen.

Kirjassa on 255 sivua ja lukaisin sen parissa päivässä.

Sama meri, eri maa – aasialaista, afrikkalaista ja amerikkalaista kirjallisuutta

Sara Eevan toimittama, vuonna 2010 ilmestynyt antologia Sama meri, eri maa sisältää eri kirjoittajilta yhteensä viisi romaanikatkelmaa ja kaksitoista novellia, sikermän runoja, yhden eläinsadun sekä lopuksi afrikkalaisia sananlaskuja. Suomentajia on useampia, peräti neljä novellia on peräisin Lauri Otonkosken toimittamasta afrikkalaisten novellien antologiasta Ilon ja kivun kääntöpiiri. Kirjan lopusta löytyy kunkin kirjoittajan lyhyt esittely.

Novelleista monet käsittelevät asumista poissa kotoa, usein vieraassa maassa ja maanosassa, kaipuuta, sopeutumista, kotiinpaluuta. Katkelma japanilaisen Haruki Murakamin romaanista Sputnik-rakastettuni jaksoi kiinnostaa jonkin verran, joskin vaikutti nuorisolle suunnatulta taide- ja ihmissuhdeseikkailulta. Intialaissyntyisen Jhumpa Lahirin novelli Tämä siunattu koti sen sijaan veti tasokkuudellaan ketjukolaajan aika nöyräksi. Tosin hieman kekseliäämmästä lopusta olisin innostunut vielä enemmän. Iloisen yllätyksen tarjosivat antologian kaksi kuubalaista novellia. Nautin varsinkin Eduardo del Llanon kertomuksesta, jossa kolme syrjäytynyttä miestä alkaa suojella luontoa. Heistä sukeutuu kerrassaan ympäristöaktivisteja, joille ennustellaan tulevaisuutta telkien takana, niin että novellin nimeksi on kaukaaviisaasti annettu Greenpeace.

Annan antologian toimittajalle täyden tunnustuksen, kun hän on onnistunut valitsemaan kirjan alkuun ja loppuun kaikkein enimmin minua miellyttäneet kertomukset. Lopussa olevat afrikkalaiset sananlaskut herättävät kiinnostuksen Raimo Harjulan toimittamia sananlaskukokoelmia kohtaan. Niitten edelle sijoitettu namibialaisen Milly Jaftan lyhyt, mutta koskettava Kotiinpaluu on kokoelman helmiä. Se kertoo kehittyvän maan siirtotyöläisen paluusta perheensä luo pitkän ja vaativan palvelussuhteen päätyttyä. Ehkä eniten tykkäsin ensimmäiseksi sijoitetusta, ghanalaisen Ama Ata Aidoon selkeästä ja helppotajuisesta novellista Tyttö joka pystyy. Novelli tarjoaa näkymän afrikkalaisen naisen elämään nyt ja lähimenneisyydessä.

Näistä kehuskeluista huolimatta haluan liittää tähän lopuksi katkelman, joka sai tunteeni kuohahtamaan kaikkein vahvimmin. Katkelma on haitilaissyntyisen Edwidge Danticatin romaanista Näen, muistan, hengitän. Yhdysvalloissa asuvat siirtolaiset tungeksivat Haiti Express -nimisessä postituskonttorissa lähettämässä viestejä kotiväelle:

Nainen hymyili ottaessaan äidin rahat ja paketin. Minusta tuntui koko ajan että olisin halunnut lähettää tante Atielle enemmän. Jos minulla olisi ollut kyky kutistaa itseni ja pujahtaa kuoreen, olisin tehnyt niin.

Katselin kuinka nainen leimasi pakettimme ja pudotti sen ison pinon päälle. Ympärillämme oli kymmeniä muita ihmisiä, jotka yrittivät puristaa kaiken rakkautensa pikku pakettiin kotiin lähetettäväksi.

(Edwidge Danticat: Näen, muistan, hengitän suom. Leena Tamminen)

Kirjassa on 144 sivua ja lueskelin sitä viitisen päivää.

Jack London: Kertomuksen loppu

Jack London tunnetaan Alaskan kullankaivajista kertovista tarinoistaan. Luin hänen kertomusvalikoimansa Kertomuksen loppu. Suomennos ilmestyi vuonna 1936. Kirjasta ei löydy tietoa alkuteoksesta sen enempää kuin suomentajastakaan. Alaotsikoksi on annettu Tarinoita Pohjolasta.

Kirja sisältää kahdeksan tarinaa, joissa yhtä lukuunottamatta seikkaillaan Alaskassa – siinä yhdessä tarinassa taas Ecuadorissa. Seikkailujen tavoitteena on kulta, suomeksihan se tarkoittaa myös rakastettua, mikä sopii useimmiten yhtä lailla. Tarinoita sävyttää vaarallisten olosuhteitten luoma jännite, pakkasta on enemmän kuin mittarit kestävät ja keripukki pääsee tekemään pahojaan niukan ja yksipuolisen ravinnon heikentämille miehille. Tapahtumat ovat dramaattisia, usein liikutaan kuoleman rajamailla eivätkä kaikki selviä hengissä. Äärimmäiset olosuhteet ja kuoleman läheisyys synnyttävät paikoitellen kiintoisaa pohdiskelua, jossa arvot joutuvat puntariin ja tulokset tuntuvat yllättäviltä.

Raskasta on elää! Kärsien ilmestyy lapsi maailmaan ja kärsien päästää vanhus viimeisen huokauksensa ja kaikki hänen päivänsä ovat täynnä levottomuutta ja huolta. Kuitenkin menee hän kuoleman avattuun syliin kompastellen, kaatuillen, taaksepäin katsellen, valmiina taistelemaan viimeiseen hengenvetoon. Mutta kuolema on hyvä. Ainoastaan elämä ja kaikki elävä on pahaa. Kuitenkin me rakastamme elämää ja vihaamme kuolemaa. Sen on hyvin kummallista!

(Kertomuksesta Naisen voima)

Ensimmäisessä kertomuksessa mies päättää lähteä kullanetsintään vanhoilla päivillään. Hän oli etsinyt kultaa Kaliforniasta jo vuonna 1849. Nyt hän lähtee suuren kultaryntäyksen innoittamana Alaskaan vanhaa kullankaivajalauluaan laulellen, mutta huonosti valmistautuneena päätyy talvella kylmään metsään tekemään kuolemaa.

John Tarwaterin yksilöllisen itsetietoisuuden kipinä painui yhä syvemmälle ja syvemmälle hänen sisimpään olemukseensa, joka on ollut olemassa jo ennen kuin ihmisestä tuli ihminen, kun hän ensimmäisenä kaikista eläimistä tunsi itsensä ja laski perustuksen moraalille, uneksuessaan kauheita unia hirviöistä, jotka eivät olleet muuta kuin hänen siveysoppinsa hillitsemiä himoja.

(Kertomuksesta Vanha kullankaivaja)

Pohdiskelut elämästä ja kuolemasta pulpahtavat esiin vain silloin tällöin, pääasiassa kyseessä on joukko kertomuksia ihmisistä äärirajoilla, säilyttääkseen mahdollisuuden rikastua, on pysyteltävä hengissä. Päähenkilön selvitessä kiperästä tilanteesta, saattaa se merkitä monen muun loppua. Peli on kovaa ja ratsuväki raakaa, tarinat paikoin kuin timpurinkynällä piirreltyjä, selkeydellään satuttavia. Dawsonin, Yukonin ja Klondyken tapaiset paikannimet sekä pienet yksityiskohdat tuovat kerrontaan todentuntua.

Kirjassa on 165 sivua, joista tosin neljä sivua oli kateissa, niin että selvisin vähän helpommalla. Lukemiseen kului jonkin verran aikaa. En ollut oikein vedossa sillä rekikoirani ovat pahan kerran kateissa. Lienevätkö hutkeltaneet Alaskaan?

Jack London: Kulkurielämää

Amerikkalainen Jack London (1876 – 1916) vietti kertomansa mukaan kiertelevää elämää nuoruudessaan. Luin hänen kirjoittamansa kirjan Kulkurielämää. Alkuperäisteoksen nimi lienee The Road   ja se on vuodelta 1907. Lukemani teos ilmestyi suomeksi vuonna 1919, suomentajan nimeä ei ole mainittu. Lainasin kirjan Kuopion kaupunginkirjaston pääkirjastosta, jota myös Pohjois-Savon maakuntakirjastoksi on mainittu. Alun perin kirja on ollut pienemmän lainaston hallussa, kuten alla olevasta kuvasta ilmeneikse:

Kirjan alaotsikko, Nuoruudenmuistelmia, antaa ymmärtää, että kyseessä on omaelämäkerrallinen teos. Uskon sitten näin. Joskin toisin paikoin London omienkin sanojensa mukaan jättää osan tapahtumista kertomatta. Toisin paikoin taas tekisi mieli uskoa hänen liioittelevan melko tavalla. Mutta kun en voi toisinkaan todistaa, luen kirjan Londonin näkemyksenä tapahtuneesta.

Tapahtumat kirjassa sijoittuvat 1890-luvulle. London kertoo asustelleensa 16-vuotiaana Oaklandissa (San Franciscon naapurissa) ja harjoittaneensa siellä jonkinlaista pahantapaisuutta, josta kieli hänen saamansa lempinimi Osterirosvojen Prinssi. Eräänä päivänä hän tutustui joukkoon kulkureita, jotka kertoivat Londonia kiehtovia tarinoita elämästään. Parin päivän perehdyttämisjakson aikana aloitteleva kulkuri oppi miten kerjätään ja nousi sitten saamiensa ohjeitten mukaisesti pummilla tavarajunaan matkustaen sillä yli Sierra Nevadan vuoriston. Kirjan road onkin nimenomaan railroad.

Londonin kuvaukset kulkureitten elämästä vaikuttavat todentuntuisilta siinä mielessä, etteivät ne ainakaan minun mieltäni alkaneet kiehtoa. Kulkurit kuvataan vähintään pikkurikollisina ja London kertoo myös rankoista pahoinpitelyistä. Rautatievirkailijat poistivat väkivaltaisin keinoin salamatkustajat heittämällä heidät ulos liikkuvasta junasta. Yhteenotot poliisin kanssa ovat kuulemma jättäneet Londoniin jatkuvan kammon poliisimiehiä kohtaan. Puhumattakaan vankilasta.

Erie Countyn vankilaa, jossa London kärsi 30 päivän tuomion irtolaisuudesta, hän kuvaa eläväksi helvetiksi. Itseään London ei kokonaan armahda vaan kertoo selvinneensä vankilasta helpommalla kuin muut päästyään erään konkarin siivellä hallimieheksi, määräävään asemaan vankien keskuudessa:

Tässä oli meitä kolmetoista petoa puolen tuhannen muun pedon keskellä. Se oli elävä helvetti, se vankila, ja meidän kolmentoista oli hallittava. Mahdotonta oli, petojen luonteisiin katsoen, hallita lempeydellä. Me hallitsimme hirmukeinoin.

– –

Kolmetoista viittäsataa vastaan, – ja hirmu oli aseemme. Me emme voineet sallia pienintäkään poikkeusta säännöistä, vähintäkään ylimielisyyttä. Jos sallimme, olimme hukassa.

Sääntömme oli iskeä miestä niin pian kuin tämä suunsa avasi – iskeä raskaasti, iskeä aseella millä vain, mikä käteen sattui, iskeä mies maahan.

Kirjan kieli on tietenkin vanhahtavaa, mutta mielestäni kääntäjä on ollut asiansa osaava ja hän on saanut vaativan slangisanaston kääntymään aidontuntuiseksi kieleksi. Tosin kulkureita kuvataan suomeksi nimellä hoopo, joka lienee käännös amerikkalaisesta hobo-sanasta. Kun vankilakuvauksessa ilmeisesti hallimiestä tarkoittavaksi slangisanaksi on eräässä kohdin valittu hessu, syntyy paikoitellen pientä tahatonta koomisuutta.

Kirjassa on 105 sivua ja lukaisin sen läpi parissa päivässä.

Maailman kovin kundi ja muita kuuluisia kertomuksia

WSOY:n Nuorten novellisto -sarjan osan 3 toimitti Kerttu Manninen ja kuvitti Katriina Viljamaa-Rissanen. Kirja ilmestyi vuonna 1967. Se sisältää 17 suomennettua novellia yhtä monelta eri kirjoittajalta. Kustakin novellistista on kirjan lopussa lyhyt esittely. Suomentajia on useampia.

Kirja soveltuu hyvin pimeinä talvipäivinä luettavaksi, sillä teksti on varsin isokokoista ja reilun tummalla painettua. Voin kuvitella kertomusten soveltuvan mainiosti nuorille lukijoille, sillä näissä novelleissa ei kikkailla vaan kerrotaan tarina. (Tämän katsantokannan mukaisesti olen itsekin tosi nuorekas lukija.)

Pidin eniten Jack Londonin (1876 – 1916) novellista Kulkuri ja keijukainen. Mielestäni novellissa käsitellään luottamusta ja epäluuloa. Samaa aihetta käsitteleviä novelleja kirjassa ovat myös Anton Tšehovin Liikaa suolaa ja Leonid Andrejevin Mies joka aikoi varastaa... Tšehov kertoo maanmittaajasta, joka pelkää ajomiestään syrjäisellä seudulla. Andrejevin rosvo taas kohtaa viattoman luontokappaleen. London onnistuu novellissaan parhaiten koskettamaan ketjukolaajan pöhöttynyttä sielua.

Seitsentoistavuotiaana vankilaan tuomittu mies on viettänyt kuritushuoneessa 14 vuotta. Hän on kovettanut itsensä, kärsinyt rangaistuksensa ja viettää nyt kulkurin elämää. Novellissa hän kohtaa pienen tyttösen, ehkä 8-vuotiaan. Tyttö osoittaa kulkuria kohtaan epätavallista ja hämmentävää luottamusta. London muistuttaa lukijaa kouriintuntuvasti siitä millaiseen vaaraan tyttö ajautuu. Samalla kertomuksessa nostetaan esiin laupiaan samarialaisen hahmo. Londonin kertomus ajelehtivasta, elämän kaltoinkohtelemasta miehestä tuo mieleeni hänen novellinsa Luopio, jossa seitsentoistavuotias nuorukainen tekee ratkaisun, joka määrää hänen loppuelämänsä suunnan. Tässä novellissa liikutaan samankaltaisten kohtaloitten parissa, vaikka erojakin toki löytyy. Kulkuri ja keijukainen on nimensä mukaisesti sekä raskas että kevyt – sekä ahdistava että vapauttava kertomus. Novellin suomensi M. Irjanen.

Ruotsalaisen Gustav Sandgrenin (1904 – 1983) novelli Kissa oli miellyttävän omaperäinen eläintarina. Puhuva kissa kritisoi isäntänsä oluenjuontia. Ei liene tarpeen selittää miksi koin novellin sanoman kuin pistona munaskuihini. Novellin suomensi Kerttu Piskonen.

Amerikkalainen Damon Runyon (1884 – 1947) oli arvostettu urheilu- ja rikosreportteri, joka alkoi sittemmin kirjoittaa tarinoita siitä rikosten maailmasta, jonka oli työssään reportterina kohdannut. Hänen novellinsa Maailman kovin kundi avaa tosi sähäkästi tämän novellivalikoiman. Eläinromantikot hypätkööt seuraavaan novelliin. Tämän novellin suomensi Eeva Heikkinen.

Ruotsalaisen Karin Boyen (1900 – 1941) novelli Näkinkengät kertoo tarinan Tord-pojasta, jonka äiti on kuollut pojan ollessa nelivuotias. Kun isä hommaa itselleen uutta vaimoa, Tord takertuu äitinsä muistoon, siihen vähään mitä hänellä on jäljellä. Vaikka itse en ole koskaan kokenut mitään vastaavaa, olen ajatellut tarinaa yllättävän paljon. Pitänee kirjata Karin Boyen nimi mieleen. Novellin suomensi Terttu Kaila.

Kirjassa on 235 sivua. Lueskelin sitä muutaman päivän ajan.