Sokea kirjakauppias – uutta sorbiproosaa

Vuonna 2010 julkaistiin tuotteliaan kääntäjän Eero Balkin suomentama teos Sokea kirjakauppias, kuvailevana alaotsikkona uutta sorbiproosaa. Nyt sitten lukukierteeni viime vaiheissa poimin kirjan kirjahyllystäni ja vähän kerrassaan luin sen.

Kun 1980-luvulla kävin rupattelemassa silloisen tuttavani luona, otin kerran puheeksi vendikansan, joka mainitaan myös Ruotsin kuninkaallisten alamaisina. Mainitsin, että olisipas jännää, jos Euroopasta löytyisi vielä vendikansaa. Tuttavani tyrmäsi puheeni joutavana höpötyksenä. Tuolloin ei vielä kirjahyllystäni löytynyt Sokeaa kirjakauppiasta, mutta nyt tuo sokea piste Euroopan Herran kukkarosta on löytynyt.

Sorbit ovat Saksan itäisissä osissa (aiemmin siis DDR:ssä) Lausitzin (sorbiksi Lužica) alueella elävä länsislaavilainen kansa, jolla on oma kielensä, itse asiassa kaksikin: yläsorbi (Serbja) ja alasorbi (Serby). Sorbeja on noin 60000. Saksassa he puhuvat oman kielensä ohella saksaa. Puolan puolella sekä Tshekissä sorbit ovat sulautuneet pääväestöön. Yläsorbit asuvat pienemmillä paikkakunnilla, ovat katolisia ja ovat paremmin säilyttäneet identiteettinsä. Alasorbit ovat luterilaisia ja asuvat seuduilla, joissa on selkeä saksalaisenemmistö, jonka parissa monet sorbit ovat saksalaistuneet.

Puheena olevan kirjan alussa Eero Balk kuvailee sorbien kohtaloa ja kirjallisuutta sujuvassa puheenvuorossaan. Sen jälkeen luettavana on kolmeltatoista sorbikirjailijalta tekstejä, jotka on alunperin julkaistu vuoden 1990 jälkeisinä aikoina.

Róža Domašcyna: Mihin tästä kaikesta on? Esseessään kirjailija muistelee kielenkäyttöä menneinä aikoina ja pohdiskelee sorbikielten ja -kirjallisuuden nykynäkymiä. Domašyna kertoo miten nuorena näki sorbinkielisen kirjallisuuden kansallisen vaatimuksen ja saksankielisen kirjallisuuden määrän valtavuuden. Ruusuisessa kotiympäristössä kieltä on voinut käyttää, mutta monet kirjailijat käyttävät sen rinnalla saksaa. Hän kuvailee kielensä mahdollisuuksia unen salakielisenä viestinä, koettuina hetkinä, jotka saa parhaiten kiinni lapsen näkökulmasta.

Měrka Mětowa: Viimeinen satu. Häävierasten seksuaaliset toiveet ja pettymykset.

Měrka Mětowa: Retki paratiisiin. Krimhilda pääsee pienen poikansa kanssa Bukarestista Saksaan. Pojalle riittäisi kun saisi kaiken.

Dorothea Šołćina: Loittonevat renkaat. Maahantulijaa kiusataan rankasti.

Lubina ja Dušan Hajduk-Veljković: Sokea kirjakauppias. Nuori Florian opettaa sokeaa näyttelevälle työhönopastajalleen mihin suuntaan pistekirjoituksen maailmakin pyörii.

Róža Domašcyna: Onejm. Róža muistelee millaisiin muotoihin hänen nimensä on taipunut. (mjeno = nimi)

Róža Domašcyna: Kun halusin kirjakaupanmyyjäksi. Kertomus intohimoisesta lukuharrastuksesta ja työhaastattelusta Haus des Buches -kirjakaupassa.

Měrka Mětowa: Häpeä. Elojuhlat nostavat esiin perheen kaksikielisyyden ongelmat.

Lubina ja Dušan Hajduk-Veljković: Led Zeppelin. Mèrćin menee puolisonsa Luizan kanssa tyhjentämään isän asuntoa ja antaa Luizan heittää isän menneisyyden kierrätykseen.

Róža Domašcyna: Parantuminen. Kutittaa sieltä mistä voi raapia. Sorbinkielen puolestapuhuja kansattoman kansanparantajan tykönä.

Benedikt Dyrlich: Lintuhääjuju. Lyhyt kertomus mustavariksen ja harakan odotetuista, perinteisistä, mutta peruuntuvista häistä. Sorbisymboliikkaa.

Dorothea Šołćina: Mutkitteleva polku. Lisää sorbisymboliikkaa. Viheriä vesihiisi yrittää raivata auki päivittäin umpeenkasvavaa polkua.

Beno Budar: Ole iloinen, että olet olemassa! Mieleiseni teksti, joka perustuu paljolti vuoropuheluun. Marko elää äitinsä kanssa ja iloitsee kesälomasta, kunnes...

Měrana Cušcyna: Viimeinen keitto. Emilja saa paketin, jossa ei ole lähettäjän nimeä.

Benedikt Dyrlich: Raukka himoitsee omenaa. Omena, pyöräilyä ym. Lyhyt tarina, joka hurautti yli hilseeni.

Róža Domašcyna: Kohtaus kaksoisaltolle. Kertoja Cyna käy keskustelua riemumielisen itsensä (Kecin) kanssa. Tärkeässä osassa seudun ruskohiilikaivosten pöly ja lapsuus pioneeripaidassa, sorbiaatteita unhoittamatta.

Jěwa-Marja Čornakec: Kyyhkyllä on mustat jalat. Kertomus sijoittuu sosialismin aikoihin, mutta sen voi lukea vertauskuvana sorbikansan hiljaisesta hajoamisesta. Lora asuu vanhassa, joskus komeassa asuinrakennuksessa, joka rapistuu ja on päätymässä koitten ja rottien valtakunnaksi.

Benedikt Dyrlich: Komeljanttarin epäonnistunut synnintunnustus. Hieno kertomus, jonka voi tulkita kertovan sosialistisen järjestyksen jälkipyykistä tai sorbien keskinäisistä mieluiluista ja selkäänpuukotuksista. Sorbien lisäksi kyseeseen voivat tulla ketkä tahansa muutkin immeisolennot. Elämä on sumeampaa kuin hyvä tai paha, kyllä tai ei.

Jurij Koch: Violetti aika. Kovaksikeitettyjen dekkarien tapaan kirjoitettu hupailu, jossa kurkotetaan lähimenneisyyden karuihin aikoihin, jolloin kaikkia kytättiin ja uuteen aikaan, jolla on oma tapansa suhtautua menneisyyteen.

Měrka Mětowa: Korkokengissä Prahaan. Ilmeisen omakohtainen kertomus neitosen matkasta taiteilijaisän seurassa Prahaan. Taiteilijatapaamisia, vierailu Vendiseminaarissa.

Ingrid Hustetowa: Vanhan auton murheita. Valikoiman ainut alkuaan alasorbiksi kirjoitettu novelli. Vanha volkkari kertoo ajokunnostaan ja kuljettajastaan (omistajasta). Nainen ratissa kulahtaneella kulkupelillä aurinko konepellissä herättää huomiota.

Dorothea Šołćina: Pieni arkipäivän huviretki. Kääntäjä saa päähänpiston, joka lyhentää hänen hiuksiaan. Sujuvaa kerrontaa.

Lubina ja Dušan Hajduk-Veljković: Perintö. Hienostuneen hirtehisellä maulla rakenneltu kertomus nuoresta, kärsivällisestä miehestä, joka saa kauan odottamansa perinnön. Tykkäsin maidonerityksestä ja erityisesti loppukäänteestä.

Benedikt Dyrlich: Rajoilla. Rakastavaiset kaikessa lemmekkyydessään ylittävät rajan eikä siitä heidän päätään silitetä.

Měrka Mětowa: Sunnuntai sairaalassa. Sairaalan lohduton sunnuntaikierto ruuvaa potilaitten hermoja kireämmälle.

Fabian Kaulfürst: Kalmattaren silmät. Nuorisorikollisuutta, rakkautta ja kansanperinteistä kummittelua Budyšinissa (saks. Bautzen), yläsorbien tärkeässä, historiallisessa kaupungissa, joka on tapahtumapaikka useimmissa kirjan novelleissa.

Lubina Hajduk-Veljkovićowa: Sudenilma. Budyšinista käynnistyvä rakkaustarina, joka muuttuu talvisessa pimeässä kauhutarinaksi.

Lubina Hajduk-Veljkovićowa: Paternoster. Rikostarinain kirjoittaja joutuu sanaharkkaan fiktionsa päähenkilön kanssa.

Benedikt Dürlich: Saarnien alla marjassa. Karviaiset, saarnet, oravat ja noidan luudat, siinäpä tarinan ainekset poimittuna.

Kito Lorenz: Islantilaistyylinen satu. Tarinassa on Daniil Harmsin satujen tyyliä ja napakkuutta. Pitäisi varmaan lukea islantilaisia satuja. Tää on hyvä.

Kito Lorenz: Faladein häkki. Suullisesti esitettynä vaatisi varmuutta erinäisten sanojen lausumisessa. Makaaberi juttu kuten edellinen, mutta sen verran paksu, ettei tule paha mieli.

Kirjassa on 269 numeroitua sivua. Lopusta löytyy pieni luettelo paikannimistä sekä kirjoittajien lyhyt esittely. On sisällysluettelo myös ja kustantamon muitten kirjain nimiä.

Suomalaista urheilurunoa Klaus U. Suomelan toimittamana

Klaus U. Suomela (1888 – 1962) toimitti vuonna 1958 julkaistun teoksen Suomalaista urheilurunoa. Kuvituksen teki Sauli Rantamäki.

Wikipediassa on artikkeli Klaus U. Suomelasta. Siinä kerrotaan hänen osallistuneen voimistelijana Tukholman olympiakisoihin vuonna 1912. Suomela oli kirjailija, häneltä on puheenaolevassa teoksessa mukana yhdeksän omaa runoa ja yksi suomennos. Aale Tynnin vuoden 1948 Lontoon taideolympialaisten voittoisaa juhlarunoa ”Hellaan laakeri” lukuunottamatta kaikki kirjaan poimitut runot ovat miehisten runoseppäin tekoa. Näitä runontaitajia ovat Yrjö Jylhä (7 runoa), Unto Kupiainen (3 runoa), Antero Kajanto (2 runoa), Aaro Hellaakoski (2 runoa), V. A. Koskenniemi, Martti Merenmaa, Lauri Pohjanpää, Juhani Siljo, Otto Manninen, Uuno Kailas, Aleksis Kivi, Martti Jukola, Larin Kyösti, Kaarlo Sarkia, Kalle Väänänen, Jalmari Sauli ja P. Mustapää kukin yhdellä runolla. Jos pistesijoja jaettaisiin vanhaan tapaan kuudelle parhaalle, kaikki siis pääsisivät pisteille kvantitatiivisin perustein.

Laadun perusteella valinta olisi vaikeampi. Toisaalta sitä helpottaisi se, että tyylillisesti runot edustavat valtaosin perinteistä kertovaa, riimiteltyä, mitallista runoutta. Suomela toteaakin Alkulauseessaan, että vapaamittainen ja vapaarytminen runous on miltei tyystin unohtanut urheilun. Itsekin olen ihmetellyt sitä miten vähän urheiluaiheista fiktiivistä luettavaa löytyykään. Tämänkin teoksen kokoajan on ollut laajennettava urheilun käsitettä melko lavealle, sillä myös saunominen ja retkeily on luettu urheiluksi. Tietysti on muistettava, että sanalla urheilu on suomen kielessä kaksi merkitystä: kilpaurheilun lisäksi sillä kuvataan humoristisesti myös itsensä vaaraan asettamista, uhkarohkeaa temppuilua. Vaikka tätä kansankielistä merkitystä ei kirjassa mainitakaan, kuvaa moni runoista kilvoittelua oman kestokyvyn äärirajoilla. Yleensä tyylilaji on ylevä, humoristista lähestymistapaa jäin kaipaamaan lisää.

Koska joitain runoja on syytä nostaa esiin, nostan joitain runoja esiin. Naiset ensin. Aale Tynnin runon Hellaan laakeri nimi on nykylukijalle ehkä hankalasti avautuva, mutta omana ajankohtanaan runo lienee ollut ylevä kädenojennus antiikin Hellaan olympiakisain suuntaan. Runo avaa melko klassisen kliseisen kuvan urheiluun parhaimpien voimainkoetuksena, jossa vain voittajat muistetaan. Tämä samantapainen kaava toistuu monessa runossa. Urheilija nähdään kuin pronssipatsaana viilettämässä kohti mainetta ja kunniaa fyysisen voimansa avulla. Yrjö Jylhä on sepittänut kaksikin runoa Paavo Nurmesta ja yhden Clas Thunbergista. Teoksen viimeisenä komeilee Salmelan Tukholman tuliaisena runo Hannes Kolehmaisesta voittamassa viiden tonnin olympiakultaa. Näissä runoissa mainitaan myös muista kilpailijoita, mutta suomalainen voittaja on tietenkin keskiössä.

Urheilun tai liikunnan aiheuttamaa itsensä rasittamisesta koituvaa mielihyvää käsittelevät saunomisen lisäksi retkeilyyn, korpien kätköihin keskittyvät runot, kuten Martti Merenmaan luonnontunteelle herkistyvä Hiihtomatka tai Juhani Siljon sielunvaelluksellisiin mietteisiin johtava Suksiretki. Aleksis Kiven tuttu Metsämiehen laulu hulmuaa Tapiolan vainiolla ja Martti Jukola herkistyy jouluna salolla suurten puitten ja käymättömien kinosten keskellä. Aaro Hellaakosken Suksilaulu virittyy erootillisiin vertauksiin, jossa suksi on liukuva käsi iholla valkealla.

Minä kun lapsena pelasin jalkapalloa, olen nykyään sen lajin penkkiurheilija. Niinpä Yrjö Jylhän runo Viimeinen joukkueesta sattui lähimmäs vaeltavaa urheilijan sieluani. Runossa tosin kuvataan pitkää pelaajauraa, mutta se päättyy siihen, miten runon kertoja katsomosta seuraa kuinka jotkut toiset nyt pelaavat tuttu paita päällään hänen joukkueessaan. Samaa kehittymisen tietä kuvastaa Klaus U. Suomela runossaan Urheilu ja ikäkaudet.

Jos joku tietää hyviä urheilukirjoja niin saapi vinkata. Tässä teoksessa on 132 sivua + sisällysluettelo. Lukaisin runot läpi parissa päivässä.

Matkanovelleja

Matkanovelleja paljastaa nykynovellin hyrskyvän sanonkominkä vuodelta 2013. Päätoimittajat Aki Salmela ja Katja Kettu heilauttivat suopunkiaan ja kokosivat samaan aituukseen kahdenkymmenenkahden matkanovellin elon. Kirjoittajia on yhtä monta. Tekstit on osastoitu junatermein, jonka koen parhaani mukaan säilyttää tässä selonteossa. Keskimäärin joka toisessa novellissa on mukana kuolema.

KUULUTUKSIA 

Päätoimittajat: ”...tiivis muoto antaa kuvan tekijän ominaislaadusta.” ketjukolaaja: ”...eikä ole tarpeen lukea mitään finlandia-romaania.”

RAVINTOLAPAIKKA

Juha Hurme: Tivoli. Linnasta Lappiin hän venkulan vie.
Johanna Sinisalo: Rusketusraidat. Aseman aulaan jää junakkaan tie.
Rosa Liksom: Metsästysretki. Mehtämiesten menoissa laavuilla sauhuaa.
Petri Tamminen: Osuuteni Balkanin rauhanneuvotteluihin. Iloa ja pelkoa Balkanin juhlilla vieraillessa.

LEMMIKKIPAIKKA

Aina Bergroth: Lomamaa. Lämmintä on lemmintä kun vaihtaa vauhdissa kättä!
Joel Haahtela: Häämatka. Tiet vievät Roomaan, jos eivät kesken päksähdä.
Taina Latvala: Hän ei pelännyt ketään. Isä kulta saa täyslaidallisen.
Riku Korhonen: Lapsuuden viimeinen kesä. Lempi leimahtaa Leppäkylässä.

MATKATAVARA

Mooses Mentula: Kärryä hankkimassa. Isopyöräinen kärry mukaan ja matkaan.
Jari Järvelä: AZ661748 86. Maailma meitä kuljettaa tai sitten ei.
Tuuve Aro: Lähtijätyyppiä. Yöllinen tajunta matkalla mukana.

TYÖSKENTELYHYTTI

Leena Krohn: Viimeinen esiintyminen. Kirjailija ei kerjäile korjailijoiltaan kehuja.
Antti Hyry: Oksien väleistä sieltä täältä. Mieleen käypä Kuivaniemen reissu.
Monika Fagerholm: China girl, 1984. Pomppiduu ja M:n kirjat.
Joni Skiftesvik: Näytön paikka. Voitetut kirvoittavat stooriaan.

WC

Mikko Rimminen: Toimii kuin junan vessa. Minun maha toimi heti Pertun jälkeen.

PERHEHYTTI

Markku Pääskynen: Kyläpöllönen Otus scops. Uusperheenä Kreikkaan.
Maritta Lintunen: Vuosikymmenten matka. Mökkireissu menneisyyteen.
Joni Pyysalo: Aurinkokivi. Lohikäärmekeula ja punavalkopurje.

PC-PAIKKA AVO-OSASTOSSA

Jaakko Yli-Juonikas: He lentävät kohti armoa. Manchun saaren rullaluistelijat.

TUPAKKATILA

Katja Kettu: Kaluboi. Reilroudarit reutuaavalla nervit pinnassa.
Jari Tervo: Ajos. Muistoja Pohjolasta.

 

Marskin salonkivaunun kupeella Mikkelissä.

Syntyy se matkanovelli minultakin:

ketjukolaaja: Bospåret

– Palaako? kysyy mieshenkilö naiselta tupakoitsijoitten kopissa.
– Novelli palaa! nainen vastaa intona.

Kuulen keskustelun jostain syrjemmältä. Olen juuri astumassa lastenvaunusta makuuvaunuun, sen kapealle käytävälle, jossa venäläinen upseeri koppalakki päässään nojaa kaiteeseen ja katselee ikkunasta pimeyteen. Komea jässikkä. Jos olisin nainen voisimme viettää yön yhdessä novelleja poltellen. Nyt soluni ovat nukuksissa kuin terroristijärjestöllä. Löydän silti kupeeni ryhdikkäänä kuin Mannerheim. Astun sisään vaiti kuin Airo. Koetan aina saada alapedin. Koetan saada halvan sherrypullon korkin auki. Eihän se ole mitään aikuisten juomaa, mutta emme voi kaikki olla vatasia. Tunnen miten Kakariston risteys lähestyy eikä sitä yöllä valvo kukaan. Kiskaisen pullon ouninpohjaan ja vajoan pedilleni kuin ruuhi mäkeen. Kietoudun turkkiini ja sen ponkottaviin nappeihin unen painaessa päätäni öiseen mutaansa. Jossain huutaa valkea haikara ja hajoavat aistini väittävät sen kuuluvan Moldovan suunnalta. Erillään pysyvä selviää.

Viittaukset

Bospåret: ruotsalainen maantietokilpailu På spåret (raiteilla/jäljillä) ja muuan Turkin hallinnoima salmi
Novelli palaa! Nuoren voiman liiton novelliennostatustempaus
nukkuvat solut: tv-sarja Sleeper cell
kupee: joissain kielissä junaosasto
Mannerheimin kupeet: Mannerheim tuki ryhtiään pitämällä kättä kupeellaan
vaiti kuin Airo: kenraali A. F. Airoa kutsuttiin ”vaikenevaksi kenraaliksi”
sherry: naisten aikoinaan suosimaa väkevää viiniä
vatanen: ralliautoilija Ari Vatanen joi voiton kunniaksi lasin maitoa
Kakariston risteys, Ouninpohja ja Ruuhimäki: Jyväskylän rallin etappeja
valkea haikara: neuvostokonjakki Belyj Aist
Moldovan suunta: Ukrainasta länteen.
”Erillään pysyvä selviää.”: Avainlause ilman lukkopesää.

Taskunovellit

Vilja-Tuulia Huotarinen toimitti vuonna 2013 julkaistun kirjasen nimeltä Taskunovellit. Kirja sisältää lyhyitä novelleja kiireiselle lukijalle. Ahmaisu tapahtuu takakannen mukaan nopeasti, mutta jälkimakua piisaa siitäkin edestä. Laitan silti varuilta tähän pienen muistiinmerkinnän jokaisesta novellista. Olin aikaisemmin lukenut fiktiivisiä tekstejä näiltä kirjoittajilta vain Petri Tammiselta, häneltä kokoelman Elämiä. Aika lyhyitä valtaosin nekin. Tarkastusmittauksessa selvisi, että olen lukenut Mark Twainin teoksen Eevan päiväkirja, jonka suomensi Ville Hytönen.

Kai nämä novellit olisivat koulunuorison luettavaa? Leikin tässä äikänopea ja jaan novellit arvioitavaksi yläkoulun oppilapsille osin sukupuolenkin mukaan omiin, noin puolen vuosisadan takaisiin kokemuksiini perustuen. Voi olla että nuorison käytös ja näkemykset ovat muuttuneet, samoin kuin yhteiskunta muukin.

Riku Korhonen: Leipäjono. Minäkertojan asenne on ylimielinen köyhiä kohtaan, vaikka hän kukaties lukeutuukin samaan joukkoon. Se asenne kumminkin tekee kerronnasta hauskuuttavan. Tämä novelli sopisi arvioitavaksi pojalle tai sitten räväkkäluontoiselle tytölle.

Rosa Meriläinen: Pieni naiskaartilainen. Äiti tekee parhaansa suojellakseen teinitytärtään kapinakeväänä Tampereen tuomiokirkossa. Historiasta (myös taidehistoriasta) kiinnostuneelle oppilaalle.

Tuomas Kyrö: Kaksijakoinen Raimo. Raimo on tosi iso. Tässä yhteydessä onkin hyvä huomauttaa, että olen kyllä kuunnellut joskus ratiosta pätkiä Mielensäpahoittajan tarinoinnista Antti Litjan esittämänä. Jotain elokuvaakin aiheesta katselin, mutta kuunnelma oli parempi. Ei ainakaan pulskalle oppilaalle arvioitavaksi.

Petri Tamminen: Erään ihailijan päiväkirjasta. Ujo kirjailija Tamminen antautuu kuvitteellisen ihailijansa kehuttavaksi tässä taskunovellissa. Kaikkien arvioitavaksi soveltuva.

Eino Santanen: Nyt ulos ja tapaamaan ihmisiä, Pekka! Mieshenkilö turhautuu yksiönsä vuokraisäntään eikä ihme. Novelli soveltuisi arvioitavaksi markkinataloudesta kiinnostuneelle oppilaalle.

Tommi Musturi: Musta kappale. Dadahtava sarjakuva onneaan etsivästä mieshenkilöstä. Arvioitavaksi kuvataiteista kiinnostuneelle oppilaalle.

Anu Holopainen: Yksi kaksi kolme neljä viisi NYT! Tyttöset viettävät kesää maalla. Enemmän tyttöjen arvioitavaksi.

Tiina Raevaara: Puutarhurin tyttäret. Oliskos tämä tyylilaji maagista realismia? Ei meinaa muistaa ruususen unien jälkeen. Kirjoittamista harrastavalle tytölle.

Ville Hytönen: Sellaisena iltana. Mukaansatempaava tarina illanvietosta vertaisten kesken. Pojalle arvioitavaksi soveltuva, ei liian helposti nolostuvalle.

Sirpa Kähkönen: Sorbettisydän. Jäätelönmyyjä sammuttaa turistineitosen kytevän lemmenpalon. Sirpa Kähkösen romaanista Lakanasiivet sovitetun näytelmän kävin vaimon kanssa taannoin katselemassa Kuopion teatterissa. Kirjailija itse kunnioitti läsnäolollaan. Arvioitavaksi tyttöoppilaalle, tai ehkä kahdelle.

Taija Tuominen: Elämä ei ole kebab-passi. Hyvin toimiva napakka kertomus nuorten kohtalonkesästä. Tuomisen novelli soveltuisi arvioitavaksi pojalle ja tytölle.

Laura Lindstedt: SLAM BOOK eli kertomus siitä kuinka sinun isäsi nussi hänen äitiänsä. Erinomainen nuorisokertomus. Tässä on kivasti hyödynnetty yksinkertaisia jippoja, jotka varmasti vetoavat nuoriin lukijoihin, kuten reunahuomautukset, seinäkirjoitukset ja henkilöitä kuvaavat erikoismerkit. Nämä pikku tehosteet hajauttavat kerrontaa siinä määrin, että tarinaan sisältyvä paljastus tuli jysäyttävänä yllätyksenä vaikka se kyllä otsikossa jo mainitaankin. Lindstedtin novellin voisi antaa arvioitavaksi sellaiselle tytölle, joka on hyvä oppilas, muttei mikään kirjastonhoitaja. Ja myös pojalle, jota pitäisi riittävän rohkeana ylipäätään lukemaan tuon nimistä novellia.

Kirjassa on 137 sivua. Lukaisin sen parissa päivässä.

Maailman hymy

Kaarlo Marjanen ja Ensio Rislakki toimittivat vuonna 1947 ilmestyneen teoksen Maailman hymy, kuvailevalta alaotsikoltaan Kokoelma maailmankirjallisuuden etevintä huumoria. Kirjassa on 440 sivua ja se sisältää toimittajain esipuheen lisäksi 46 suomennettua humoristista tekstiä. Kirjoitan lyhyen sanasen kustakin tekstistä tai sen herättämistä mietteistä. Lisään kunkin pakinan loppuun sen päivämäärän, jolloin ko. pakinan lukaisin. Suomentajia on monta, joskin tärkein on selvästi Reino Hakamies (RH). Toinen lyhenne kuuluu Anna-Liisa Sohlbergille (A-LS).

Jos koetan löytää minua miellyttävimmät tekstit tästä joukosta, tulee ensimmäisenä mieleeni Anatole Francen kertomus Putois. Tilapäinen hanslankari saa toimia seutukunnan syntipukkina ja hänen anatomiansa muistelu kuuluu perheen ehdottomiin ilahduttajiin. Hämmästyttävässä määrin pidin Louis Goldingin kertomuksesta Arvostelijan sielunhätä. Samaan kunnioitettavaan uutten tuttavuutten luokkaan nousi ruotsalaisen Frank Hellerin veijarimainen Maailman hienoin kauppa. Kertomus sopimuksesta, jossa kaikki voittavat. O. Henryn Porsasmoraalia kelpaa opetukseksi nykyajan sopimuksen tekijöille. Kuten myös Nasreddinin Myrkytetty baklaava. E. V. Knoxin Murha Tower Hillissä lyö laudalta monet pisemmät tekkarit ja on silti kekseliäs omalla makaaberilla tavallaan. Suomalaisen Gussin pakina Huolestunut äiti avaa viehättävällä tavalla ikkunan sadanvuodentakaisen Helsingforsin ankkalammikkoon. Jean Richepin kuvaa kertomuksessaan Amatöörirumpali onnistuneesti rumpurytmien vaikutusta ihmisen sisäiseen värähtelyyn. Axel Sandemosen Matka Odessaan kertoo millainen vaikutus Odessalla voikaan olla ihmisiin. William Saroyanin pieni kertomus Veturi 38 kuvaa liikuttavalla tavalla ulkopuolisuudesta kasvanutta odottamatonta ystävyyttä. P. G. Wodehouse vetoaa minuun kertomalla tarinan, joka saa käyttövoimansa närästyksestä. Ruotsalaisen Hasse Zetterströmin pakinoissa on kiinnostavan anarkistinen otteensa.

Inglis Allen (1879 – 1943): Aika ja parturi. (suom. A-LS) Hermopeliä ja asiakaspalvelua. 13.6.
Anthony Armstrong (1897 – 1976): Prinssin syntymäpäivälahja. (suom. A-LS) Toivehitten maitopussimatto. 15.6.
Frans G. Bengtsson (1894 – 1954): Miehisen avio-onnen tutkiskelua. (suom. RH) Koreapuheisuuden sinfoniaa. 15.6.
D. A. Bergman (Dan) (1869 – 1932): Ranskalaista seuraelämää. (suom. RH) Aperitiivikulttuuria ruotsalaiselle. 15.6.
W. A. Darlington (1890 – 1979): Kultapokaali. (suom. RH) Hempeä ritariromanssi. 20.6.
Anatole France (1844 – 1924): Putois. (suom. RH) Niin syvää huumoria, jotta se kipuaa taivaisiin asti. 22.6.
August Gailit (1891 – 1960): Taivasmajan mökkiläinen. (suom. Eino Parikka) Avioparin ristivalotus eli vasikanmyyjän tulitikut. 24.6.
David Garnett (1892 – 1981): Kirje eläintieteelliselle yhdistykselle. (suom. A-LS) Perusteltu hankintaehdotus. 24.6.
Louis Golding (1895 – 1958): Arvostelijan sielunhätä. (suom. RH) Empaattinen kirjallisuusarvostelija julmimmillaan. 24.6.
A. Hedenstjerna (Sigurd) (1852-1906): Herra Anderssonin hautamonumentti. (suom. Veijo Marjanen) Kuolema luksusliikkeessä. 24.6.
Sigurd: Herra Krikonkvist kotiopettajana. (suom. RH) Hammasteleva hymy. 25.6.
Frank Heller (1886 – 1947): Maailman hienoin kauppa. [1928] (suom. RH) Tyylijäljitelmien onnenpojat. 25.6.
O. Henry (1862 – 1910): Porsasmoraalia. [1908] (suom. RH) Viekastelija & kumpp. 25.6.
Ferenc Herczeg (1863 – 1954): Häät Bács-Tamásissa. (Suomennos unkarinkielestä) Villikon naiminen. 25.6.
Abel Hermant (1862 – 1950): Whisky and soda. (suom. RH) Transatlanttiset ryypingit. 25.6.
Hermann Hesse (1877 – 1962): Kirjallinen illanvietto. (suom. RH) Kappale humoristin elämästä. 25.6.
Jerome K. Jerome (1859 – 1927): Traagillinen kupletti. (suom. A-L) Teoksesta ”Kolme miestä veneessä”. 25.6.
Nasreddin Khodza (1208–1285): Myrkytetty Baklaava. (suom. RH) ¹) Hiutaleina oleva hunajakakku. 25.6.
Aleksander Kielland (1849 – 1906): Waterloon taistelu. (suom. RH) Lemmensoturin strategiset möhläykset. 26.6.
E. V. Knox (1881 – 1971): Murha Tower Hillissä. (suom. RH) Maailmankirjallisuuden täydellisin salapoliisijuttu. 26.6.
Steven Leacock (1869 – 1944): Vanhaa kamaa ja uutta rahaa. (suom. A-LS) Kreisinä antiikkiin. 26.6.
Georg Horace Lorimer (1867 – 1937): Itseoppineen liikemiehen kirjeitä pojalleen. (suom. A-LS) Pienokainen lainaa vain… 26.6.
Gustaf (Guss) Mattsson (1873 – 1914): Huolestunut äiti. (suom. Reino Hakamies) Citynuoret kesässä. 26.6.
Guss: Onnen hetki. (suom. RH) Kuvallista Gussetusta. 26.6.
W. Somerset Maugham (1874 – 1965): Lounas. (suom. A-LS) Foyotia -> bankrotia. 26.6.
Guy de Maupassant (1850 – 1893): Kauppa. (suom. RH) Eukkoa kuutiohintaan. 26.6.
Ferenc Molnár (1878 – 1952): Kaksivärinen kumi. (suom. RH) Kumin käyttö oikeutetaan. 26.6.
Georg Mühlen-Schulte (1882 – 1981): Palokunta puuttuu asiaan. (suom. RH) Tästä tuli mieleen kansakoulunopettajani, joka tavan takaa toisteli oppilaille, ettei hän ole mikään papukaija, joka tavan takaa toistelee oppilaille antamiaan ohjehia. 27.6.
Dorothy Parker (1893 – 1967): Miss Wilmarth. (suomentajaa ei mainita) Alkuperäinen kertomus on nimeltään Horsie [1933]. Nuori ja nätti aviopari ei voi sietää lastenhoitajansa ulkomuotoa. Ehkä minulle oli hyväksi lukea tämä kuvaus järkyttävästä toisen immeisen ulkonäölle ivailusta, vaikka se huumorina ylittää karkeasti minun sietokykyni. 27.6.
Paul Reboux (1877 – 1963) ja Charles Müller (1877 – 1914): Shakespearen tapaan Vespassion herttua. (suom. RH) Shakes ne twistent pas. 27.6. Voici une variante qui rockes.
Jean Richepin (1849 – 1926): Amatöörirumpali. (suom. RH) Pätevä kuvaus rakkaudesta rumpurytmeihin. Tuli mieleen muinoinen Kuopion kaupungin rumputtaja, jonka tehtävänä oli rummullaan ilmoittaa mm. markkinoitten alkamisesta. 28.6.
Morley Roberts (1857 – 1942): Vuohipukkikomedia. (suom. RH) Luin joskus samantapaisen vitsin venäläisestä vitsikirjasta, siinä oli vuohen sijasta vallaton, isokokoinen koira. Tässä kertomuksen erottaa vitsistä se, että totuus vuohesta kerrotaan lukijalle heti, kun vuohi kuvioihin ilmaantuu. 28.6.
Axel Sandemose (1899 – 1965): Matka Odessaan. (suom. RH) Erotiseerausta, valeuutisia, hirmustuneita lukijoita. 28.6.
William Saroyan (1908 – 1981): Veturi 38. (suomentajaa ei mainita) Erilaisten ystävyys & Packard. 28.6.
George Bernard Shaw (1856 – 1950): Serenadi. (suom. A-LS) Torvisenetaari. 28.6.
Hjalmar Söderberg (1869 – 1941): Kirkkoherran lehmät. (suom. Timo Tuura) Lehmänomistaja ilkosillaan. 28.6.
Booth Tarkington (1869 – 1946): Pieni herrasmies. (suom. Väinö Nyman) Penrod tervaa kaikki. 28.6.
Friedebert Tuglas (1886 – 1971): Kunhan vatsa tulee kylläiseksi. (suom. Eino Parikka) Aviomaakarin jauhavat leukaperät. 29.6.
Mark Twain (1835 – 1910): Tarina pahasta pikku pojasta, jolle ei milloinkaan käynyt huonosti. (suom. Siiri Hannikainen) Saa paha aina palkkansa... 29.6.
Mark Twain: Tarina kiltistä pikku pojasta, jolle ei milloinkaan käynyt hyvin. (suom. Siiri Hannikainen) ...mutt’ hyve ilman jää... 29.6.
Mark Twain: Suuri ranskalainen kaksintaistelu. (suom. A-LS) Kyllä taas ranskalaisia halveerataan. 30.6.
Colette Willy (1873 – 1954): Matkalla. (suom. RH) Kissan ja koiran junareissu. 30.6.
P. G. Wodehouse (1881 – 1975): Valloittava hymy. (suom. A-LS) Närästyshoitoa ja yläluokkaista hupsuttelua. 1.7.
Hasse Zetterström (1877 – 1946): (suom. RH) Sängynnuppi. 1.7.
HZ: Äitini talo. (suom. RH) Satu ja todellisuus. 1.7.
HZ: Veneen tilkitseminen. (suom. RH) Vesille venosen mieli. 1.7.

Uuno Kailas (toim.+suom.): Kaunis Saksa

Vuonna 1924 julkaisi WSOY Uuno Kailaan valikoiman ja suomentaman saksalaisia runoja sisältävän pikku antologian nimeltä Kaunis Saksa – Sarja saksalaista lyriikkaa. Joulukuussa 1923 päivätyssä esipuheessaan Kailas nimittää teosta lyyrilliseksi sarjaksi, jonka runoja hän ei ole valikoinut kirjallisuushistoriallisten näkökohtien vaan ennemminkin omien mieltymystensä mukaisesti. Hän kertoo teoksen sisältävän uudempaa, tämän ja viime vuosisadan runoutta, joskin ekspressionismia vain niukasti. Tarkkana miehenä Kailas myös myöntää toisinaan joutuneensa poikkeamaan alkuperäisen runon askelmerkeistä:

Parissa tapauksessa, jolloin runon ydintä ei ole voinut pahoin silpomatta puristaa origaalin rytmiin, olen turvautunut jonkunverran muunnettuun säerakennelmaan – mikä määrätyillä edellytyksillä yleensä katsottaneenkin sallituksi.

Kailas omisti runosarjansa kunnioituksella suomentajamestari Otto Manniselle, jolla oli tekeillä Goethen runojen suomennosvalikoima (ilmestyi vuonna 1928 osana Goethen koottuja teoksia). Lahtelaisesta antikvariaatista netissä ostamassani Kauniin Saksan kappaleessa koreilee ensilehdellä suomalaisen kulttuurisuvun edustajan nimi mustekynällä piirrettynä. Sen alla on hieman hapuilevasti lyijykynällä kirjoitettuna lyhyt teksti, jonka alta löytyy Mannisen tunnetun runoilijaystävän allekirjoitusta muistuttava kuittaus.

Tämä kirja oli kaukokiehtonut minua jo pitempään ja minulla oli omat kuvitelmani sen suhteen. Otaksuin, jotta siinä olisi jokilaaksoja ja maiseman yllä kaartelevia kotkia. No, oli siinä yhdessä runossa kotka, tosin meren äärellä. Luin kirjan runot päivän aikana ja ajattelin osaavani helposti nykäistä niistä jotain henkevää sanottavaa. Varmuuden vuoksi lukaisin kaikista kirjailijoista wikipediasta ja vielä saksaksi. Tajusin, etten ollutkaan tainnut tajuta niistä runoista paljon mitään edes suomeksi. Vaimoni sanoi, että voithan sinä käsittää ne omalla tavallasi. Huomasin sentään wikipediasta, että ”saksalainen” tarkoittaa valikoimassa saksankielistä runoilijaa. Muutamat ovat itävaltalaisia, nobelisti Spitteler sveitsiläinen kuten Hermann Hessekin lopulta oli. Natsihallinnon aikana joittenkin runoilijoitten kirjoja oli poltettu. Jotkut juutalaisrunoilijoista muuttivat pois Saksanmaalta, kuten teoksen runoilijoista ainut nainen.

Laitan loppuun sanasen jokaisesta kirjan runosta. Niitä ei tarvitse lukea, sillä lyhyet kuvailuni tuskin avautuvat lukijalle. Viimeinen runo jätti niin miellyttävän ymmärryksen tunteen, että liitän siitä loppuun pienen katkelman. Se nyt vielä mainittakoon, että runot on järjestelty melkein tekijän synnyinvuoden perusteella, mutta valikoitu siten, että seuraava runo tarttuu edeltäjäänsä käsipuolesta samoja aineksia sisältäen. Yritän vähäisiä kykyjäni peittelemättä selventää tätä ketjutusta.

Johann Wolfgang von Goethe (1749 – 1832): Prometheus. Omavoimaisuuden ylevöitystä.

Friedrich Hölderlin (1770 – 1843): Hyperionin kohtalolaulu ja Illassa. Yksinjäänyt kaipaa kuollutta rakastettuaan.

Joseph von Eichendorff (1788 – 1857): Kaksi runoa sikermästä ”Lapseni kuoltua”. Lohdullista kuolemanromantiikkaa.

Ludwig Uhland (1787 – 1862): Hyvä ystävä ja Kievarin tytär. Lyhytsäkeistä kuolemanromantiikkaa.

Heinrich Heine (1799 – 1856): Ylösnousemuspäivänä ja Rouva Suru. Kuolemanromantiikasta maanläheisyyden suuntaan.

Paul Heyse (1830 – 1914): Maailmanarvoitus. Hieroglyfinen todellisuus.

Friedrich Nietzsche (1844 – 1900): Yksinäinen. Elämän kylmyys.

Carl Spitteler (1845 – 1924): Isä. Kuolemanromantiikkaa unessa.

Otto Julius Bierbaum (1865 – 1910): Yön hetkin hiljaisin. Aikuisuuden häpeällinen kipeä.

Detlev von Liliencron (1844 – 1909): Eräälle vainajalle ja Ennen hälinää ja Suuressa kaupungissa ja Viimeinen tahto. ”Ah, eläisitpä!” rakas maisema, kuoltuani ja sitä ennen.

Richard Dehmel (1863 – 1920): Merenkäyntiä. Sumusuukot purjeen läiskeessä.

Hermann Hesse (1877 – 1962): Musta ritari. Ruusuton turnajaisvoittaja.

Hugo von Hofmannstahl (1874 – 1929): Elämys. Elämys kuolemasta.

Otto Erich Hartleben (1864 – 1903): Seikkailija ja Kuihtunut lehti ja Laulu elämästä. Ylevyysparodiaa?

Frank Wedekind (1864 – 1918): Laulu lapsiparasta. Runotar vammoja rakastaa.

Peter Altenberg (1859 – 1919): Mitä hän voi tehdä hänen tähtensä ja Pelko. Sydän kyllä tekisi, vaan pelko ahistaa.

Carl Hauptmann (1858 – 1921): Kallioääniä. Tiheäsanaiset hautakivet.

Max Dauthendey (1867 – 1918): Sun silmäs hiljaiset ja Syväss' astumme hiekassa ja Harmaat enkelit. Taivas silmissä, pisaroina mereen, sielun tuhkat siivillä.

Gustav Schüler (1868 – 1938): Ilta. Käy ilta yöksi, lemmentyöksi.

Franz Ewers (1871 – 1947): Nuoruus. Lemmenunia oratuomen tuoksussa.

Christian Morgenstern (1871 – 1914): Lintu Synkkämieli ja Metsän yössä. Lintu huilailee tuonta, mutta tie johdattaa.

Rainer Maria Rilke (1875 – 1926): Syksy. Kaikk vajoo, vaan Iso Käsi hoitaa.

Alfred Mombert (1872 – 1942): Puutarhassa ja Perhonen ja Meren pohjassa lepäsin ja Kuun tahi auringon nähden. Sydäntä käteen, perhosessa maailmankaikkeus, kotka tempaisee miehen talvisen meren pohjilta kevääseen, pilviin, lopuksi ivaisat taivaanmerkit.

Else Lasker Schüler (1876 – 1945): Me kaksi. Kotkain teitä liihotellaan paaratiisiin.

Albert Ehrenstein (1886 – 1950): Vaeltajan laulu ja Epätoivo. Epäiltyä epäluotettavuutta ja tahdotonta elämää.

Franz Werfel (1890 – 1945): Puhtauden rukous. Vihamies sisällä vainoaa.

Johannes R. Becher (1891 – 1958): Mielipuoli. Mies psykoosin viemänä. (Becher muuten kirjoitti myöhemmin sanat DDR:n kansallishymniin)

Walter Hasenclever (1890 – 1940): Kuolinilmoitus. Äiti mua rakastaa.

Kuolinilmoituksesta näin sanat äidin nää:
”Harhaan vietiin lapseni, silti hän rakkaaks jää.”
Kumartui vuoteeni ylitse suuri suru nyt:
oon minä myöskin äidin lapsi, myös olen eksynyt.
Näin tuon toisen kasvot, oi hänen kurjuuttaan;
rakastunut, humalpäinen myös, vajos tautiin kauheimpaan.

Kirjassa on 105 sivua. Lukaisin sen päivässä, tämän tekstin laadinta otti aikansa. Monessa runossa on havaittavissa valikoitsijan+suomentajan kädenjälki ja ehkä myös toisinpäin.

Salaperäinen seurue

Suomen kaikkien aikain parhain runojen suomentaja, Pentti Saaritsa (s. 1941), valikoi itselleen mieleisimmät suomentamansa runot vuonna 1997 julkaistuun teokseen nimeltä Salaperäinen seurue, alaotsikoltaan Runoja jotka tulivat ja jäivät. Pääosa valikoiman runoista on sepitetty 1900-luvulla, tuoreimmat hyvissä ajoin ennen vuotta 1997. Saaritsa on siitä harvinainen suomentaja, ettei hän kavahda mitallisen runon suomentamista mitallisena, mitä piirrettä nuoressa suomentajassa tervehdän ilolla.

Luin tämän teoksen viiden päivän aikana. Lukiessa tahti hidastui, yhtenä päivänä en lukenut mitään vaan katselin viestijuoksua tai jotain. Se oli ehkä sunnuntaina. Lauantailounaan jälkeen luin muutaman runon, mutta ne tuntuivat niin tuhdilta jälkiruualta, että ei olisi ollut viisasta jatkaa. Runot ovat sikäli kätevää jälkiruokaa, etteivät pillauvvu useamman vuoden säilytyksessäkään. Sen sijaan runot voivat jäädä kunnolla makustelematta, jos ne hotaisee kovin kiireellä, kuten minulla tuppaa olemaan tapana.

Hyvän runokirjan kriteerinä olen pitänyt sitä, että kirjassa on yksi hyvä runo. Se on sellainen runo, joka koskettaa minua. Arvioni on siis perin omakohtainen. Puheenaolevassa valikoimassa tällaisia runoja on useita.

Läheskään kaikkia runoilijoita en tuntenut, tuskinpa tunnistaisin heitä nytkään vaikka syliin istuisivat. Runoista tutuilta tuntui vain kaksi, nimittäin Rilken Pantteri (vuodelta 1908) ja de Nervalin Artemis (vuodelta 1854). Pantteri on varmaan monille muillekin tullut tutuksi elokuvasta Awakenings (1990). Se sopii siihen loistavasti ja on huima runo muutoinkin. Artemis tuli minulle tutuksi kuin piin likiarvo, kun lukaisin Octavio Pazin pitkän runon Aurinkokivi, johon siitä pätkä oli poimittu jonkinlaiseksi alkulauseeksi. Molemmista luin sanat, mutten tajunnut merkitystä. Sama meno jatkui tähän valikoimaan suomennettujen Pazin runojen suhteen.

Joitakin vuosia sitten lukaisin perulaisen modernistin César Vallejon  runoja. Tein silloin sen havainnon, että pääsin kyytiin lähinnä Vallejon nuoruuden runoihin, joita suomentaja Matti Rossi oli valinnut mukaan vain yhden tai kaksi. Tykästyn sellaiseen runouteen, jonka jollain tapaa kykenen tajuamaan. Sen sijaan kovin moderniksi käyvä sanain sinkoilu jättää kylmäksi. Niinpä tässäkin valikoimassa minua miellyttävät ranskalais-uruguaylaisen runoilijan Jules Superviellen runot, joissa lukija otetaan kyytiin proosallisen leppoisasti, mutta runollisen herkästi. Samoin valikoiman lopusta löytyvät Jorge Luis Borgesin ja Ernesto Cardenalin pari runoa kummaltakin käyttävät sellaista kuvastoa, joka suomennettunakin tuntuu käsitettävältä ja runotkin käsittelevät kiinnostavia asioja. (Jännä kyllä nicaragualaiselta Cardenalilta aiemmin lukemani runosarja Kello 0 tuntui kovin yksipuolisen amerikkalaisvastaiselta.) Erityisesti viehätyin saksalaisen Stefan Georgen vuoden 1895 runosta Saaren herra, jonka voi tulkita kuvaavan eläinlajien monimuotoisuuden katoa tai joukosta poikkeavan yksilön hakeutumista erilleen muista, vaikkei uutta asuinpaikkaa olisi löydettävissäkään.

Saaritsan hieno valikoima sisältää käytännössä pelkästään eurooppalaistaustaisten runoilijain runoja. Mukana olevat Amerikkojen ja jopa Afrikan runoilijat ovat kirjoittaneet vähintäänkin eurooppalaisella kielellä ja eurooppalaisen perinteen tyyliin. Valikoiman alkurunoksi valitun Kontantinos P. Kavafisin afrikkalaisuudesta ei kannattaisi mainitakaan, hän oli aleksandrialainen ja liittyi kaikin puolin helleeniseen ja sitä tehen sitten eurooppalaiseen runoperinteeseen. Runon Jumala hylkää Antoniuksen suomensi Tuomas Anhava, runo tuo mieleen (vissiin tarkoituksella) Kavafisin mainehikkaan ja tunnetun Ithakan, vaikka toimiikin sen vastakuvana. Kaikkiaan Välimeren piiri tuntuu hehkuvan aika paljon kirjan sivuilla, ollaanpa sitten Chilessä tai British Museumissa. Erikoinen, joskin minulle vähän moternin äkkimakkee jälkiruoka on Pierre Louÿs'n antiikin Hellaaseen sijoittuva erotiseeraustakin sisältävä Bilitisin lauluja (vuodelta 1894). Vastaavasti subzero brut-osastolle mennään Ahma Ahmatovan runosarjassa Rekviem (vuosilta 1935 - 1961), josta Välimeri on kaukana kuin Siperia Fontankan talosta.

Kirjassa on sivuja 141. Kunhan tämä seurue kävelee vastaan kohtuuhintaisena ja -kuntoisena, pistän sen pussiin ja kannan kotihyllyyni, parempaa lyriikkateosta saa hakea.

Arkea ja ekstaasia

Hankin luettavakseni kaksi Goethe-instituutin kustantamaa kirjaa, jotka sisältävät saksankielisten nykykirjailijain näytelmiä. Ensimmäisenä luin kirjan nimeltä Arkea ja ekstaasia – Viisi näytelmää saksankielisiltä näyttämöiltä. Vuonna 2015 julkaistun kirjan toimittivat Jukka-Pekka Pajunen ja Alexandra Stang. Alusta löytyy toimittajien Alkusanat, jossa luonnehditaan lyhyesti kirjan näytelmiä. Kukin kirjailija esitellään ennen näytelmäänsä.

Rebekka Kricheldorf (s. 1974): Arkea ja ekstaasia (Alltag & Ekstase, kantaesitys 2014, suom. Merja Sainio): Räväkästi erilaisille kuplailmiöille naureskeleva komedia. Tapeetilla mm. seksuaalinen vaihtelunhalu, loputon terapiapuhe, elämää ryydittävät essot sekä oman kulttuuriperinnön hylkääjät, jotka viettävät mieluummin meksikolaista kuolleitten päivää, juutalaista hanukkajuhlaa ja kiinalaista uutta vuotta kuin oman maansa juhlia. Japanilaisvieras opettaa saksalaiselle isännälleen muinaisten germaanien uskontoa ja järjestää omat oktoberfestit lähikapakassa.

Anja Hilling (s. 1975): Surun musta eläin (Schwarzes Tier Traurigkeit, 2007, suom. Ville Koskivaara): Kaupunkilaisten metsäretki muuttuu valtavaksi metsäpaloksi, luultavasti retkeläisten itse tahattomasti sytyttämäksi. Kaikki eivät pätsistä selviä, sitä paitsi tuli jää kytemään pelastuneitten sisään. Näytelmä saa miettimään mm. ”ihmistä luonnon herrana” ja ilmastonmuutosta. Metsäpalo on toteutettu kerrontana, johon näyttelijät osallistuvat vuorotellen tai sitten voisi käyttää antiikin perinteen tapaan kuoroa. Videoista luulisi olevan hyötyä metsän ja palon lavastamisessa?

Oliver Bukowski (s. 1961): Friday Night (2010, suom. Jukka-Pekka Pajunen): Alaotsikkona Naisten komedia jossa on miesuhri. Aluksi oli vaikea tajuta, että näytelmän naiset ovat vain kolmekymppisiä. Jotenkin mielsin heidät kaksi kertaa kyynisemmän ikäisiksi. Naiset keksivät illanistujaisiinsa leikin, he kaappaavat kadulta miehen, joka saa maksaa koko miessukukunnan pahat. Tässä vaiheessa näytelmä muuttuu kiinnostavaksi, mies ei ole tuppisuu vaan maksaa sanan sanasta, kaksi pahimmasta. Pieni näyte tekstistä:

Jan: … jos on kyse naimisesta, mä pitelen teidän käsilaukkua, kun te jyystätte jonkun toisen kanssa.

Natalie: Leffoissa sä saat kuitenkin aina sen kaikkein kauneimman. Koska: lopussa kaunotar huomaa, kuka sitä oikeasti on rakastanu ja kuka on aina ollut läsnä. Siis leffoissa, kuten tuli sanottua.

Katja Brunner (s. 1992): helvettikin on vain sauna (Die Hölle ist auch nur eine Sauna, 2014, suom. Merja Sainio): Erikoinen teksti, jonka voi varmaan esittää teatterissa, yhtä hyvin soveltuisi kuunnelmaksi. Tapahtumien sijasta tässä on nähdäkseni enemmän kerrontaa. Aiheena on paitsi naisen elämä, myös sukupuolen valinnan mahdollisuus? Tätä kuvannee hahmo nimeltä Hermafrodiitti, tuttavallisemmin Hermi. Toinen hahmo on nimeltään Amatsoni, kolmas se tuolla alhaalla. Lisäksi mukana on Tyttö ja muita universaalikyläläisiä. Erityisen raamatulliselta teksti ei vaikuta vaikka jotain luomiskertomustapailua yms. onkin havaittavissa. Kirjailija on sveitsiläinen, näytelmä karkaa minulta omiin korkeuksiinsa, ei kumminkaan Alpeille, luulisin.

Wolfram Lotz (s. 1981): Suuri marssi (Der große Marsch (2011, suom. Ville Koskivaara):

Kolmen näytöksen ja liitepuheen näytelmä, jossa aluksi esitetään onnetonta irvailua yhteiskunnallisten vaikuttajien sensaatiohaastatteluista. Käärmettä survotaan pyssyyn, kunnes se tulee näyttämölle ja nielaisee yhden näyttelijöistä. Kolmannessa näytöksessä on näennäisesti järkevää vuoropuhelua, jonka logiikka lipsuu kuitenkin siinä määrin, että kaiken kaikkiaan pidän näytelmää absurdistisena. Lopun puhe tuntuu olevan toisehkosta maailmasta itsensä näytelmän kanssa.

Kaikkiaan kirjan näytelmissä vallitsevat villi meno ja provosoivat haastelut. Hieman tuli lukiessa sellainen jatkutustunnelma, että kukakohan hyppää vielä pisemmälle. Mutta mukavuusrajojensa ylitse meni ainakin ketjukolaaja ihan hyppiin keikkuin.

Kirjassa on 362 sivua. Lukaisin sen läpi viidessä päivässä, näytelmä/päivä. Viikonloppuna hengähdän lukemalla ranskalaisen näytelmän, vietän aikaa perheeni seurassa ja saatanpa ottaa kunnon kumaraisetkin.

Saksalaisia romanttisia kertomuksia

Hankin taannoin kierrätyskeskuksesta eurolla kirjan, joka sisältää saksalaisia romantiikan aikakauden kertomuksia suomennettuina. Risingshadow-sivustolta sain selville, että kirjan kertomukset on alunperin julkaistu suomeksi vuonna 1952. Vuonna 1970 on ilmestynyt tämä lukemani supistettu laitos, jossa on siis vähemmän kertomuksia kuin alunperäisessä. Kertomukset suomensi J. A. Hollo, mukana olevat runot suomensi Yrjö Kaijärvi. Kuvituksen on tehnyt sveitsiläinen André Nicolas Suter. Esipuheen kirjoittajaa ei mainita, esipuheessa pitkin ottein siteerattu kirjallisuudentutkija on Yrjö Hirn, joka kirjoitti jälkilauseen alunperäiseen kertomusvalikoimaan.

Esipuheessa kerrotaan, että romantiikan aatesuunta ja romanttinen kirjallisuus saivat alkunsa Saksanmaalla vastalauseena vanhalle valistuksen ajalle. Kirjoittaja arvelee, että romantiikan koulukunnan edustajat tahtoivat umpikujaan johtaneen järkeilyn luurangon ympärille elämää. Teoksen kirjailijat ja heidän kertomuksensa esitellään lyhyesti. Kertomuksia on vain kymmenen, joten kirjoitan tähän jokaihisesta jotakin, kunkin kertomuksen nimen perässä suluissa julkaisuvuosi:

Johann Wolfgang von Goethe (1749 – 1832): Uusi Melusine (1807). Alkujaan muuansille sisaruksille esitetty ja vuoskymmeniä sen jälkeen julkaistu sadunomainen minä-muotoinen kertomus pikku huikenteluun taipuvaisesta hepusta, joka matkoillaan tapaa varakkaan ja vieläpä viehättävän naisen. Vankat fantasia-ainekset.

Ludwig Tieck (1773 – 1853): Vaalea Eckbert (1796). Ritari viettää vaimoineen hiljaiseloa linnansa muurien suojissa. Vaimolla on kuitenkin menneisyytensä ja tarina kerrottavanaan. Kaijärven suomentama kansanlaulu toimii mainiosti. Kaikkiaan meitsille sopivan syvällistä.

Achim von Arnim (1781 – 1831): Ratonneaun linnakkeen hullu invalidi (1818). Tapahtumapaikkana Marseille. Taitava kersantti muuttuu päähän haavoituttuaan yli-impulsiiviseksi. Hänet määrätään päälliköksi pieneen linnakkeeseen, vain kaksi miestä alaisenaan. Miehen järki ja toimintatarmo pääsevät oikeuksiinsa, kunnes hän alkaa uskoa vaimonsa juonittelevan häntä vastaan. Sisältää räjähdevaaraa, vanhakantaista kristillistä etiikkaa + puujalkavitsin tynkää.

Clemens Brentano (1778 – 1842): Moniaat Wehmüllerit ja unkarilaiset kansalliskasvot (1817). Tusinamuotokuvamaalari lähtee etsimään vaimoaan monikansallisessa Itävallassa. Matka pysähtyy majataloon, jossa kuullaan monet ihmeet ja kummat. Sattumanvaraisen vyyhden langat selviävät ja solmitaan yhteen. Ruttosulku, kissoja, mustalaisromantiikkaa.

Heinrich von Kleist (1777 – 1811): Pyhä Cecilia eli musiikin mahti (1810). Aachen, 1500-luvun lopulla. Neljä veljestä päättää poistaa tuomiokirkosta paavin uskoon viittaavat pyhäinkuvat (”kuvainraasto”). Nunnien musiikki asettuu veljesten toimia vastaan. Näyte:

Kuten tiedetään, esittävät eri soittimia käyttämään harjaantuneet nunnat luostareissaan itse sävellyksiänsä, usein niin täsmällisesti, älykkäästi ja herkästi, etteivät miesorkesterit (kenties siksi, että tämä salaperäinen taide on laadultaan naisellista) vedä heille vertoja.

Löytölapsi (1811). Roomalainen kiinteistökauppias menettää poikansa, mutta saa tilalle ottopojan, joka jo nuorukaisena aloittaa salasuhteen piispan jalkavaimon kanssa eikä selittämälläkään opi ymmärtämään ottoäitinsä hiljaista luonteenlaatua.

Eduard Mörike (1804 – 1875): Kauniin Laun tarina (1852). Parasta tässä sinänsä aika jähmeästi kerrotussa tarinassa on se, miten tuttavallisesti vedenneito Lau on tekemisissä kotilähteensä äärellä sijaitsevan luostarin keittiötä hallinnoivan naisväen kanssa.

Ernst Theodor Amadeus Hoffmann (1776 – 1822): Sannoittaja (1816). Kauhuromantiikkaa. Nuori Nathanael opiskelee G:n kaupungissa vissiin luonnontieteitä. Hänen luokseen saapuu hahmo, joka muistuttaa Nathanaelia nuoruuden kauheista tapahtumista, isän kuolemasta. Nuorukaisen mieli ampaisee ylikierroksille. Tyttöystävä Klara puhuu hänelle järkeä, hänen psykologiansa mukaan pahuus voi vahingottaa meitä vain, jos päästämme sen sisällemme. Taiteellinen Nathanael rauhoittuu, mutta opiskelukaupungissa häntä odottaa ihmeellinen yllätys, jota kautta paha löytää tiensä nuorukaisen sisimpään.

Tämä kertomus vaikutti minuun voimakkaimmin. Luulen, että se on vaikuttanut muihinkin. Se toi mieleeni Nukkumatin (Ylen 3-osaisen radio-ohjelman kolmas jakso kertoo Nukkumatin yhteyksistä mm. tämän kertomuksen pahikseen) sekä sellaiset elokuvat kuin Blade Runner ja Vertigo.

Artus-sali (1815). Tapahtumapaikkoina Danzig (nykyään Gdansk) ja Rooma. Kertomus Traugottin, nuoren kauppaherran, taideharrastuksen kasvamisesta elämää suuremmaksi. Alkupuoli on jännää, melkeinpä taidefantasiaa, loppupuoli tylsää ihmissuhdesoppaa.

Haimatochare (1819). Kuvitteelliseen kirjeenvaihtoon perustuva tragikoominen kertomus kahden toisiaan kunnioittavan luonnontieteilijän matkasta etelämeren saarelle.

Kävi niin, että nimimiesten tarinat erottuivat joukosta. Voi johtua siitä mitkä kertomukset teokseen on valittu. Hoffmannin ja von Kleistin kertomuksia voisi lukaista lisää. Moni kertomus sisältää huumoria, joka toisin paikoin on sellaista sanallista leikittelyä, jota ei nykyään ihan sivutolkulla kirjoista tapaa.

Kirjassa on 327 sivua. Sain sen lukaistua neljässä päivässä.

Volga-antologia

Ville Ropponen (s. 1977) toimitti vuonna 2010 julkaistun Volga-antologian. Kirjasta löytyy valikoima tuoretta kaunokirjallisuutta Udmurtiasta, Mordvasta ja Marinmaalta neljältätoista kirjoittajalta. Suomentajia on kymmenen: Ville Ropponen, Valeri Alikov, Natalia Deviatkina, Julia Kuprina, Jukka Mallinen, Hannu Oittinen, Jack Rueter, Kari Sallamaa, Esa-Jussi Salminen, Sonja Tšesnokova.

Esipuheessa nimeltä Volga virtaa tulevaisuuteen, Ville Ropponen kertoo, että esillä olevat kansat ovat Venäjän suomalais-ugrilaisista kansoista suurimmat. Mordvalaisia (ersiä ja mokšia) on 844 000, udmurtteja 637 000 ja mareja (niittymarit ja vuorimarit) 605 000. Udmurteilla on vain yksi kirjakieli, sen sijaan mordvalaisilla ja mareilla kaksi. Ropponen luonnehtii kutakin teoksen kirjailijaa erikseen ja kertoo sitten kunkin kansan historiasta ja kirjallisuudesta. Kansallisen kulttuurin kukoistuskausia ovat seuranneet vaatimukset sulautumisesta venäläiseen yhtenäiskulttuuriin, mitä kaupungistuminen onkin kiihdyttänyt. Uusin tyylillinen kukinto Venäjän suomalais-ugrilaisilla on ollut Virosta alkunsa saanut etnofuturismi, jota myös tämä teos osaltaan ilmentää. Kyseisen suuntauksen ajatuksena on yhdistää kansallinen perinne nykyajan kuvaukseen. Eräänä saavutuksena on ollut Udmurtiassa kehitetty konstruoitu kieli budinos, joka on lainannut sanoja suomalais-ugrilaisista kielistä ja pyrkii tavallaan luomaan ikivanhan kantauralilaisen kielen mukaelman!

Kirjasta löytyy kansoittain osastoituna (udmurtit, mokšat ja ersät, marit) ja kirjailijaesittelyjen kera runoja, novelleja, muisteloita ja esseitä. Pakko myöntää, että ihan kaikkiin runoihin en päässyt jalaksille, mutta novellit olivat helpommin aukenevia.

Udmurtit: Udmurttikirjailija Veronika Dor on mukana kahdella novellilla. Sateella kertoo tarinan rakastavaisista, jotka empivät suhteensa vakiinnuttamisessa. Kaupunkikulttuuri tuntuu vahvana. Oravan poika on kuvaus maalle mieluilevan kaupunkilaisäidin ja hänen poikansa matkasta kotikylään. Kyläelämän ihanuus ja kurjuus saavat vahvan ja monipuolisen kuvauksen Vjatšeslav Ar-Sergin novellissa Ain moment. Kylärauhan kuvauksena mainio on myös hänen toinen novellinsa Kristja. Udmurttirunoilijoista parhaiten herätti huomiotani Šiban Viktor, jonka runoissa puilla on usein oma merkityksensä. Tärkeä runo Ovi kertoo käynnistä toisen maailman rajalla, ovella, joka voisi aueta johonkin tuonpuoleiseen. Larisa Orehovan runoissa näkyy pyrkimys lyhyisiin säkeisiin. Parhaiten aukeni runo Kohtaaminen, jossa luen happamuutta kaupunkielämän tyhjänpäiväisyyttä kohtaan. Arzami Otšei – eräs budinos-kielen kehittäjistä – puhuu runossaan Silentium metsien sijasta puhelinpylväistä, jotka eivät enää muista puita olleensakaan – siinäpä symboliikkaa meille Volgan mutkasta lähteneille. Muš Nadi tahtoisi Viron itsenäisyyspäivän runossaan elää udmurttien vapaalla maalla.

Ersät ja mokšat: Osaston alkuun on sijoitettu tiedolla ja värikkäästi ilmaistuilla mielipiteillä ladattu essee Äänettömyyden sammaleen lävitse: volgalais-permiläisen etnofuturismin runous, kirjoittajana Sergei Zavjalov. Alustuksena kirjoittaja käy läpi seutukunnan runouden historian. Etnofuturismikin saa sijansa, mutta vähemmällä kaunopuheisuudella olisin kenties saanut esseestä enemmän irti. Zavjalov kuvaa em. Šiban Viktorin runon ovea rajaksi etnisen alitajunnan maailmaan. Kauniisti sanottu. Ljudmila Rjabovan novelli Valkoinen täplä edustaa valtavirtakirjallisuutta ilman etnofuturismia. Mihail Bryžinskin romaanin Samanikäiset katkelma ja romaanin esipuhe osoittautuivat minulle kaikkein hämmentävimmäksi lukukokemukseksi tässä teoksessa. Kirjailija kertoo luoneensa uuden tyylilajin nimeltä etnofantastika. Esipuheessaan hän esittää jokseenkin niin, että muinaiset ihmesadut olisivat muunnellusti kertoneet todellisen elämän salatuista puolista, tässä ennen kaikkea initiaatioriitistä, miehuuskokeesta. Katkelma esipuheesta:

Miehuuskokeen opettajat olivat melkein aina miehiä toisesta kylästä, klaanista tai heimosta. He olivat valmistamassa miehiä ja isäntiä oman klaaninsa tai heimonsa tytöille, luonnollisesti myös omille tyttärilleen, kun näiden tuli aika läpäistä oma initiaationsa.

 

Bryžinski kirjoittaa saduista löytyvistä maininnoista, joilla kuvattiin peitellysti näitä miehuuskokeeseen liittyviä tehtäviä, jotka saattoivat olla todella rankkoja. Muistan miten kiwaipapualaisen heimon elämää tutkinut Gunnar Landtman mainitsee heimon initiaatioriiteistä, joita oli päässyt tarkkailemaan, mutta ei ala edes kuvaamaan niitä. Landtman myös kertoo kiwaipapualaisten monien uskomusten muistuttavan vanhoja suomalaisia kansanuskomuksia, mikä tavallaan saattaisi tarkoittaa luonnonkansojen tapojen olleen monelta osin samankaltaisia ympäri maailman! Bryžinski kertoo, että myös tytöille järjestettiin omat initiaatiotilaisuutensa. Kuulemma hallusinaatioita aiheuttavilla lentosienillä oli oma osuutensa ainakin poikain initiaatioissa. Oli niin tai näin olisi mielenkiintoista lukea kokonaan Bryžinskin pienoisromaani, sen katkelmakin on oikein innostava. Pertjan' Andju puolestaan kertoo esseessään Äidinkielen voima eli miksi ersäläiset tarvitsevat omaa Wikipediaa? ersänkielisen Wij kepedi -an (ersän kielellä ”voiman nostaja”) kehittämisestä ja painottaa, ettei ole olemassa Mordvan kansaa vaan pitäisi puhua ersistä ja mokšista.

Marilaiset: Osaston alusta löytyvä tuntemattoman tekijän Ylistyslaulu Markeloville kertoo Marinmaan presidentistä Markelovista, joka ei ole saanut marilaisten jakamatonta suosiota. Sitten seuraa Valeri Mikorin vuorimarilaisen lapsuudenkylän maisemiin opastava muistelontapainen kertomus Ensilumen hehku Sura-joen rannalla. Marinmaan ja Tšuvassian rajoilla sijaitseva energiateollisuutta hyödyttävä patoallas on hukuttanut alleen ison osan vuorimarien asuinalueista. Symboliikan hehkua siinäkin.Vladislav Samoilov kuvaa runoissaan lyhyin vedoin elämän iloja ja vastoinkäymisiä. Selviämiskeinoiksi hän tarjoaa kulkemista eteenpäin. Tatjana Otšejevan runot lennähtävät niittymarilaisina perhosina, punertuvina haavanlehtinä ja keimailevat kärpässieninä elämässä, joka on vain khaijjamilainen siivenräpäys. Vasili Pektejev kirjoittaa selkeästi kantaaottavia runoja marilaisuuden puolesta. Hänen poleemisten runojensa sijoittaminen valikoiman loppuun vastaa suunnilleen patarumpujen ja lautasten lyöntejä sinfonian lopussa. Onko esi-isien henki jättänyt Marinmaan vai vieläkö muinainen avaruus aukeaa uudella tavalla?

Kirjassa on 272 sivua, luin sen lävitse reilussa viikossa.

Säkenistö

Vuonna 1924 kuudetta kertaa ja täydennettynä painoksena ilmestynyt Säkenistö on kuvailevan alaotsikkonsa mukaan Kokoelma uudempaa suomalaista runoutta. Nimiösivun tarkennuksen mukaan teos sisältää Kolmenkymmenenyhdeksän runoilijan runoja ja muotokuvat. Valikoiman kokosi ja alkusanan ensimmäiseen painokseen kirjoitti Helmi Krohn. Runoilijat on esitelty järjestyksessä syntymäajankohtansa perusteella.

Jotakuta saattaa hämmästyttää miten vuonna 1924 puhutaan uudemmasta suomalaisesta runoudesta, joka alkaa Oksasesta, Yrjö Koskisesta ja Aleksis Kivestä. Voi olla, että nykylukija kysyy, mitä sitten oli olemassa ennen tätä uudempaa? Vastaus ei ole Lapin kesä, sillä sekin löytyy tästä valikoimasta. Kosken omaa pätevyyttä ryhtyä vastausta itse sorvaamaan, vetäisen esiin toisen valikoiman suomalaista runoutta, sellaisen, joka on minulle tuttu lapsuudestani ja joka kykenee minua paremman vastauksen uudemmuuden kysymykseen tarjoamaan. Suomen Kirjailijaliiton kokoamaan, vuonna 1931 valmistuneeseen, toistatuhatta sivua sisältävään teokseen nimeltä Suomen runotar on valittu seuraava jaottelu vanhemman ja uudemman suomalaisen runouden suhteen:

1. Suomalainen kansanrunous (Kanteletar ja Kalevala), 2. Vanha taiderunous (Agricolasta Juteiniin vuodet 1542 – 1810), 3. Kansanmiesten runous (ns. kansanrunoilijain tuontanto), 4. Uusi taiderunous (Juteinista nykyaikaan eli vuodet 1810 – 1930).

Suomen runotar tahtoo siis kunnianhimoisesti esitellä näytteitä koko suomalaisesta runoudesta. Jaottelussa minua alkoi kiehtoa kansanmiesten runous, johon tutustumiseksi Kuopion kirjastosta näyttäisikin löytyvän sopiva, suppea teos nimeltä Kansanrunoiliain runoja vuodelta 1898. Kahtoohäntä antaavatko lainaan.

Säkenistö lähtee liikkeelle kuopiolaislähtöisestä August Engelbrekt Ahlqvistista (1826 – 1889), joka runoili nimimerkillä Oksanen. Hän oli mielenkiintoinen kulttuuripersoona, johon tekee mieleni tutustua myös lähemmin. Oksanen kirjoitti runon Säkenet, jossa säkenet merkitsevät kipunoita, joita sepän pajan savutorvesta kohoaa ilmaan ja jotka voivat otollisissa oloissa sytyttää lähiseudut roihuun. Runoilija toivoo runojen muodostuvan vastaanottavaisessa kuulijakunnassa kipunoiksi, jotka saavat laulun leimuamaan Suomen kansassa. Tämän runon kielikuva on lukemani teoksen nimessä laajennettu Säkenistöksi, jonka ylevyyttä tavoitteleva kansallisen herätyksen meininki näkyy monissa isänmaallisissa tai muulla tavoin moraalisesti kohottavissa runoissa. Oksanen itse kirjoitti Savolaisen laulun, nykyään Savon maakuntalaulun. Nykylukija saattaa näistä säkenistä nousta palontorjunta-asemiin, mutta kirjasta löytyy myös Aleksis Kiven kaltaisia runoilijoita, joille runo ei ole juhlapuheeseen sepitetty kaunismittainen jatke vaan runoilijan oman sisäisen palon soipa ilmentymä. (Ehm.) Myös Aleksis Kiven runoja tekeepi mieleni lukaista.

Kaiken kaikkiaan tämä pieni runokirja eksyi käsiini kirjaston hyllystä ihan sattumalta. En ollut suunnitellut sitä lainaavani, mutta tiiviin kokonsa vuoksi se vetosi minuun kuin spanielin silmät, niin että sujautin sen pussiini ja lukaisin läpi. En kuitenkaan selvinnyt kirjasta ihan noin vain. Kerran jos toisenkin etsiydyin tietokoneelle hakemaan lähempää tietoa kirjan runoilijoista ja heidän runojensa aihepiiristä. Hektisestä elämäntilanteestani huolimatta toivon voivani keskittyä myös hakujeni kautta löytämiini kiehtoviin 1800-luvun teoksiin.

Vuoden 1924 Säkenistössä on 208 sivua ja sen lukaisemiseen kului minulta kolme päivää.