Powered By Blogger

sunnuntai 29. syyskuuta 2019

Elämän kirjat sekaisin

Kirjablogeissa viimeisimpänä villityksenä on keksiä blogeeraamiensa kirjojen nimistä täydentävät jatkot lauseisiin, joihin tuossa alla olen vastannut. Minusta jatkeitten etsiminen kirjojen nimistä oli aika hauskaa. 
Sulkeudun jakamattomaan suosioonne!

Lapsena olin – Vaitelias veli
Nyt olen – Kiehtova päihdeoppi
Haluaisin olla – Rakkauden temppeli
Ominaisuuteni, josta en luovu – Vieras veri
Taito, jota haluan kehittää – Sodankäynnin taito
Kotini – Pöljäm pysäkiltä palamupuihen siimekseen
Elämäni – Läpikulkumatka
Ohje, jota pyrin noudattamaan elämässäni – Sydän paikallaan
Asia, jota ilman en voisi elää – Kävelemisen taito
Asia, jota en haluaisi kokea – Häkki
Työni – Eläkeläinen Kaliforniasta
Työpöydälläni – Kahvi
Yöpöydälläni – Sähke Jumalalle
Antavat voimaa – Punaposki, kultasuu
Vievät voimia – Takana puhumisen taito
Haaveilen – Yhä mennään eteenpäin
Viestini ystävälle – Kunnon ihminen
Minua mietityttää usein – Maailman laita
Minua pelottaa joskus – Yönmusta kesä
Tulevaisuuden suunnitelmani – Yksityisiä asioita

torstai 26. syyskuuta 2019

Urho Ketvel: Hännälle astuttu koira

Urho Ketvel (s. 1923) kirjoitti vuonna 1988 julkaistun novellikokoelman nimeltä Hännälle astuttu koira. Ostin kyseisen kirjan vuonna 1992 apelleni nimipäivälahjaksi. Hänelle riitti siitä pitkäksi aikaa iloa, sillä appeni ja anoppini olivat perin huvitettuja siitä, että vävy oli ostanut apelleen lahjaksi kirjat nimeltä Kiirastuli ja Hännälle astuttu koira. Muistan ostaneeni nyt puheena olevan Ketvelin kirjan Kuopiosta, Tulliportinkadun varrella lyhyen aikaa toimineesta halpakirjamyymälästä. Sen jälkeen samassa liiketilassa toimi vuosikausia kodinkoneliike Musta Pörssi, josta ostimme pölynimurin, joka meillä on vieläkin käytössä.

Kirjan takakannessa Ketvel itse kuvailee novelliensa kertovan ihmisistä, jotka ovat lysähtäneet arvostuksessa, pudonneet kelkasta. Minun huomiotani herättää novellien dialogin rakenne. Kahden kertojan kautta syntyy mainio ristivalotus, kuulevatko novellien henkilöt toisiaan lienee lukijalla vähemmän merkityksellistä. Kerron jotain novelli novellilta:

Oravahampainen tyttö. Entinen rintamamies ja naapuruston oravahampainen tyttö kohtaavat pysäkillä. Linja-auto on myöhässä. Tyttö tilittää maailman hukkumista saasteisiin ja rintamamies muistelee sota-ajan sattumuksia. Lainaus tytön puheenvuorosta:
Suuren osan ihmiskuntaa on joko kuoltava tai siirryttävä avaruuteen rakennettaviin siirtoloihin. Niin, tai suorastaan muille vielä saastumattomille planeetoille. Epäilen vain että avaruustekniikka ei edisty riittävän nopeassa tahdissa ulkoavaruuden siirtoloihin siirtymistä varten.
Ajatuksena nähdäkseni on, että vanha mies muistelee näkemäänsä katastrofia ja nuori nainen kuvittaa sen mitä tulevaisuudella on tarjottavana. Linja-auto on pahasti myöhässä.
Lounas. Peltonen on jäämässä vanhuuseläkkeelle. Inssi tarjoaa hänelle läksiäislounaan kahden kesken ja vähän etukäteen, hänellä kun on muita kiireitä luvassa sittemmin. Peltosen nuiva asenne nuorta pomoa kohtaan ei ota väistyäkseen. Pomolla taas on omat huolensa henkilökunnan vähentämisen suhteen.
Mäkinen. Mäkinen jäi eläkkeelle ajat sitten, mutta käy edelleen huoltamolla päivittäin. Kahviota pyörittää Sari. Hänellä on omat kiinnostuksen kohteenssa.
Erland F. Novelli Erlandista, vanhasta metsämiehestä, joka muistuttaa Havukka-ahon ajattelijaa. Hänen tarinansa kertoo Erlandin poikasena tuntenut mies, jonka pojan-kuvitelmat kiillottavat salaperäisen vanhan parran nuhjaantunutta kilpeä.
Ihan Topin näköinen mies. Lukemani kirjan tyhjälle etusivulle on vaimoni kirjoittanut: Toivolle Toivon päivänä 1992. Topi soittaa torilla hanuria. Reiska on kasöörinä. Paikalle saapuu sotakaveri Nieminen. Mutta ovatko Topin hanurista oliivit jo kukkansa pudottaneet?
Trigonometriset funktiot. Harmaantunut herra etsii itselleen taskulaskinta, joka ei olisi vanhentunutta mallia. Samalla hän ristivalottaa mielessään omaa menneisyyttään puusepänliikkeen apupojasta huonelutehtaan osakkaaksi. Myyjä esittelee laskimia.
Ne on purkaneet Sörkan Vennon. Tuttu ja rakastettu tanssipaikka menneiltä vuosikymmeniltä on purettu. Vanhempi herra muistaa vielä vakikävijöitä, joitten kuvaileva esittely on novellin parasta antia. Sisältää slangiin vivahtavia sanontoja.
Kirje kolmelle enolle. Vanha mies on saapunut Kajaaniin ja kirjoittaa kirjastossa kirjettä kolmelle jo edeltänsä menneelle enolleen. Kirjeessä käsitellään melko pintapuolista tai olematonta suhdetta kuhunkin enoon ja saavat siinä omat vanhemmat ja enojen isä myös asiaatuntevan käsittelyn. Ketvel ei ole rakentanut tästä romaania, kuten nykään vaikutetaan tekevän, vaan on päätynyt novellimuotoon, joka toimii aivan riittävällä tavalla.
Harakka. Suureksi kasvanutta metallialan yritystä kauan palvellut mies on käynyt jo viisi vuotta työssä toimistossaan, vaikkei hänelle anneta enää mitään työtehtäviä. Työpaikan pihalle ilmaantunut harakka herättää hänen huomionsa. Novellin myötä harakka kasvaa siivekästä suuremmaksi, syrjään sysätty mies tarkastelee sen kautta omaa osaansa. Muistelen, että aikoinaan tämän novellin pohjalta tehty tv-elokuva esitettiin Maikkarilla, monologin esitti Tapio Hämäläinen, muistaakseni Spede Pasasella oli myös osuutensa joko ohjaajana tai tuotantopuolella. Kummankaan filmografiasta Harakkaa ei löydy. Harmi.

Kirjan novelleissa siirrytään dialogeista kohti monologeja, tosin alusta lähtien muistelot ovat tärkeä osa näitten novellien maailmoita.

Kirjassa on 228 sivua. Luin sen alle viikossa.

torstai 19. syyskuuta 2019

Leo Tolstoi: Omatuntoja

Luin Leo Tolstoin (1828 – 1910) kirjoittamiin esseisiin perustuvan vuonna 2013 julkaistun valikoiman nimeltä Omatuntoja, jonka suomensi Esa Adrian. Kirja oli alkujaan ilmestynyt suomeksi vuonna 1981 nimellä Omantunnon kujanjuoksu. Luulin, että Tolstoi käsittelisi teksteissään omaatuntoa yleisemmin. Minun olisi pitänyt lukea alkusivut tarkemmin, sillä kuvailevassa alaotsikossa kirjan kerrotaan sisältävän Kirjoituksia rauhasta ja kansalaistottelemattomuudesta. No, mänhän se nuinniin. Esseet ovat peräisin vuosilta 1894 – 1901. Tosin viimeisen esseen nimeltä Nikolai Palkin kirjoitusvuotta ei ole ilmoitettu.

Heti kärkeen sanon tämän, niin saan sen pois mielestäni: Tolstoilla on oma käsityksensä Raamatun suuresta sanomasta eikä se käsitys minun mielestäni ole täydellisen yleispätevä. Tolstoi korostaa korostamasta päästyään käskyä Älä tapa. En ole erityisempi raamatuntuntija, mutta käsittääkseni vielä sen jälkeen, kun Jumala oli antanut kymmenen käskyä (toisessa Mooseksen kirjassa), tämä sama Herra sanoo Moosekselle, jotta hänen pitää kostaa midianilaisille heidän pahat tekonsa (4. Mooseksen kirjan, 31. luku) ja Mooseksen käskystä midianilaiset tapetaan jokseenkin viimeiseen mieheen, naimattomat naiset tosin sotilaat saavat ottaa itselleen. Tolstoi korostaa kuitenkin myös Jeesuksen kuuluisaa Vuorisaarnaa, erityisesti kohtaa, jonka mukaan on kohdeltava muita niin, kuin haluamme itseämme kohdeltavan (ks. Matt. 7:12). Minusta Raamattu on sen verran paksu teos, että kannattaa tosiaankin tarkkaan yksilöidä mitä siinä pitää tärkeänä. Tolstoi on valinnut kaksi kohtaa, jotka vaikuttavat vähänkin tarkemmin syynättyinä johtavan ristiriitaisiin tulkintoihin. On totta, että Tolstoi haluaa korostaa sitä paradoksia, että kristityt valtiot ylläpitävät armeijoita, joitten lopullinen tarkoitus on toimeenpanna ihmisten tappamista, joka kristittyjen pyhässä kirjassa kielletään. Tämän hän nostaa myös todella usein esille. Lisäksi Tolstoin oma historia ei ole pelkkää rauhaa ja tsaijun juontia. Hän on nähnyt armeijan raakaa meininkiä ja sotaa omin silmin.

Lyhyesti sanoen Tolstoi kannustaa kirjoituksillaan ihmisiä tajuamaan sen, että valtioitten johto se nimenomaan tarvitsee armeijoita eikä pelkästään sotiakseen ulkovaltoja vastaan vaan myös puolustaakseen omaa valtaansa omia kansalaisiaan vastaan. Eilen kävelylenkillä hirvittävän kovaääniset hornetit lensivät ylitseni ja saivat minut lähettämään yläilmoihin kädelläni päätäni ympyriöiviä viestejä. Toivoisin, että Suomeen saataisiin sellaiset päättäjät, jotka hankkisivat hornettien tilalle muutaman kymmenen ruotsalaista jassia ja tiivistäisivät puolustusyhteistyötä Ruotsin kanssa. Nyt puhutaan vappusatasista ja infran rakentamisesta, mutta sen sijaan pidetään järkevänä hankkia miljardien arvoisia sotakoneita, jotka eivät pääsisi edes ilmaan, mikäli maamme ajautuisi aseelliseen konfliktiin suurvallan kanssa. Kenen etu tämä rahan syytäminen taivaalle oikein on?

Tolstoi kannustaa sotilaita kieltäytymään tappamisesta ja upseereita pyytämään anteeksi sotilailta, että ovat heille sellaisia taitoja opettaneet ja tämän jälkeen eroamaan palveluksesta. En usko, että Tolstoi uskoi itsekään näin tapahtuvan. Kun Suomessa aikoinaan kieltäydyttiin menemästä Venäjän armeijaan, se tapahtui koska suomalaiset halusivat eroon Venäjästä tai ainakin vastustivat maamme venäläistämistä. Viime sotien aikaankin aseistakieltäytyjiä tai asepalvelusta pakoilevia Suomessa oli, mutta he olivat pieni vähemmistö. Jos Suomi olisi antanut Neuvostoliiton vallata alueensa, meidän olisi käynyt kuin Baltian maille, olisimme tulleet osaksi Neuvostoliittoa. Ei hyvä. Kaikki kunnia isänmaamme puolustajille.

No, en tässä nyt paljon itse kirjasta kertonut, ei se ehkä niin suurta vaikutusta minuun tehnyt. Kirjasta on kertonut blogissaan MarikaOksa. Kirjassa on 181 sivua. Lukeminen kesti pari viikkoa, ellei pitempään.

maanantai 16. syyskuuta 2019

Yrjö Koivukari: Timanttikammio

Yrjö Koivukari (1901 – 1979) sepitti runot vuonna 1953 julkaistuun runokokoelmaan nimeltä Timanttikammio. Luin sen. Minulle ei ihmeemmin selvinnyt mikä on ”timanttikammio”, mutta kirjassa on nätit kannet ja se on siisti, hyvin pidelty, vaikka on ollut kirjastossa Kajaanissa kaikki nämä vuodet.

Esipuheen kirjoitti kuopiolaislähtöinen kirjallisuudentutkija Vihtori Laurila (1906 – 1988). Sotia edeltävän aikakauden kiihkeistä tunnelmista voi lukea erikoisen näytteen Laurilaa käsittelevästä wikipedia-artikkelista (tai artikkelista Someron koulujupakka). Kun olin lukenut Laurilan koristeellista, vivahteikasta kieltä pursuavan esipuheen, luulin jonkin aikaa ymmärtäväni Koivukarin runoja. Se tunne karisi hiljalleen ja loppuviimeeksi olen ihan omillani tulkintojeni kanssa. Ehkä niin on parasta.

Kyllä minäkin silti huomasin Koivukarin runokuvissa Nietzsche-vaikutteita, Tolstoin tai Arvid Järnefeltin aiheita en niinkään tunnistanut. Ellei sitten halua ajatella Tolstoin uskonkäsitystä, jossa hän uskoo Jumalaan, mutta ei niinkään kirkkoon. Minä voisin omasta puolestani lisätä hengenheimolaisten joukkoon Edith Södergranin. Mitään kopiota mistään näistä mainituista ei Koivukarin runoista silti löydy. Koivukarin ajattelu on hillittyä, kielikuvat kuulaita. Ristiriitaisuudet ovat sallittuja ja jopa tavoiteltuja. Ylimmällä tasolla, siellä seitsemännen taivaan tietämillä, Koivukari nähdäkseni kysyy, tarvitaanko maailmassa ihmistä ylipäätään. Jumala ei ole ymmärrettävissä, hänen viikatteensa voi kaataa ihmisten mitat ja muodot, kuten runossa Aamusinfonia mainitaan. Ihmiset ovat vain onttoja puita, tämä ajatus selittynee sodan kauheitten kokemusten kautta. Tärkeämpää kuin ihminen on Jumala ja elämä itse:

Mitä ontoista puista!
Maa on nuorta ruohoa täynnä,
pian siementen kylvöön kypsää.
Kantakoon katseesi lempeä loimu
hautojen yli.
Pian aamun valo iltalauluina
kaikkeuden mereen haipuu.

Lopummalla kokoelmaa siemenen ja maan kasvun merkitys korostuu. Koivukari odottaa uutta maailmaa. Varmaan kyse on osittain pettymyksestä ihmiseen, mutta myös runoilijan oman hengellisen maailmanselityksen tuloksesta.

Runot edustavat vapaamittaista, uutta tyyliä. Loppusointuja on turha etsiä. Läheskään kaikki kielikuvat eivät aukene mulle, eikö liene Laurilakin ollut välillä ihmeissään, siksi laveasti hän esipuheessa käsittelee Koivukarin aikaisempaa tuotantoa.

Kirjassa on sisällysluetteloineen 128 sivua. Lukaisin sen reilussa päivässä.

sunnuntai 15. syyskuuta 2019

Kajjaanissa

Kävin Kajjaanissa muutaman tunnin piipahduksella. Kerron tässä mitä siellä näin ja söin ja join.

Mentiin sinne meidän autolla. Saavuttuamme Kajaaniin kävimme ensin Teboililla vessassa. Taikka minä en käynyt, minä nautin munapiirakkakahvit kahviossa. Sillä aikaa vaimo osti minulle toiset kahvit, kun ei tiennyt missä minä olin.

Sitten mentiin yhdelle hautuumaalle. Ajettiin Kajaanin linnan raunioitten yli. Takaisin tullessa ajettiin niitten raunioitten yli vielä uudemman kerran.

Menimme siitä kirjastolle. Kirjaston parkkipaikalla nautin sen toisen kahvin, jonka vaimo oli minulle ostanut, kun ei tiennyt niistä munapiirakkakahveistani. Katselin kahvitellessani pihlajaa, jossa oli runsaasti syvänpunaisia marjoja. Kirjastossa oli käsityönäyttely, vaimo katseli sitä vähän aikaa ja tuli sitten hänkin katselemaan kirjoja. Minä ostin poistokirjoista Leena Krohnin eräänlaisen romaanin nimeltä Pereat mundus ja Yrjö Koivukarin runokokoelman Timanttikammio, joka vaikutti erittäin hyväkuntoiselta, vaikka oli vuodelta 1953. Olen sen suurimmalta osin nyt lukenut. Vaimokin osti jonkin kirjan, saimme ne kaikki yhteensä alle eurolla.

Seuraavaksi ajoimme auton parkkiin Pohjolankadun varteen ja minä otin kirkosta kuvan. Torni on kuvassa vinossa, mutta kotona tytär korjasi sen suoraan ja käsittelimme yhdessä kuvan haluamanilaiseksi.

Menimme siitä Kauppakadulle katsellaksemme Kajaanin funkistalojen fasaadeja. Ne ovatkin tosi komeita. Olin lukenut näistä taloista Jorma Jormiton mainiosta blogista Peegeehydatoon. Kyseisen blogin vihjeitten perusteella jatkoimme matkaa Pekka Heikkisen konditoriakahvilaan. Ostin sieltä tervaleivän, jonka olen melkein jo syönyt. Terva-aromi tuoksuu vahvana muovipussin läpikin. Peegeehydatoonin kommenteissa mainitun kermasarven popsin appelsiinimehun kera kahvilassa, todella maukas!

Vaimo halusi einehtiä ja kyllähän se minulle sopi. Löysimme huokean kebappipaikan. Vaimo tilasi kalaleikkeitä ranskanperunoilla ja sai kanaleikkeitä ja ranskanperunoita. Minä tilasin Iskender-kebabin ja sain sen, mutta kebab-liha oli haaleaa. Syötiin mitä saatiin.


Yritettiin vielä käväistä Kainuun museossa, mutta sepä olikin kiinni. Sen sijaan mentiin kirppikselle, josta ostin Karol Wojtilan runokokoelman, jonka luin muutama vuosi sitten ja Jack Londonin romaanin Salamurhaajat, jota eräs kommentoija blogissani oli kehunut. Sitten olikin jo aika lähteä kotimatkalle.

Olin liian väsynyt ajamaan ja jossain Sonkajärven tienoilla keskittymiseni alkoi herpaantua omalaatuisen euforian puolelle siinä määrin, että vaimo lupautui ajamaan. Iisalmen ohiajotiellä otin vielä kuvan lumoavan dramaattisista pilvistä. Sittenpä olinkin aika sippi.

sunnuntai 8. syyskuuta 2019

Kohentaisiko lukuinnon edistäminen yhteiskunnan tasa-arvoisuutta?

Lukeminen ei käy aina niin helposti.
Tänään tulisi lukea tunti päivässä iltaseitsemältä. Enpä tiedä tuleeko silloin luettua. Yleensä yritän lukea aamupäivästä, koska iltaa kohti alan olla sen verran notkeeta poikaa, ettei mikään ponnistelu oikein luonnista. Saunassakin käyn nykyään paljon lyhyemmän aikaa kuin sitä lämmitän.

Tänään puolen päivän seutuun luin parikymmentä sivua Tolstoita. Teksti oli sangen soljuvaa. Tolstoi perustelee asiansa juurta jaksain sortumatta silti liioittelevaan tarkkuuteen. Hän kuvailee sanottavansa esimerkkien avulla, ei käytä liiemmälti sivistyssanoja ja vaikka hänen kielitaitonsa lienee ollut lavea ja vankka, ei hän pyri loistamaan vieraskielisillä lainauksilla ellei koe niitä tarpeellisiksi.

Olin lukenut Tolstoita noin tunnin kun vaimoni kutsui minut syömään. Hän valmisti eilen ison kattilallisen kurpitsakeittoa valtavasta kesäkurpitsasta, jonka hankimme rompemarkkinoilta, koska puolukat olivat lopussa. Tänään kurpitsakeittoa vain lämmitettiin. Einehdimme yhdessä ja kehuin kurpitsakeittoa kuten eilenkin. Päivälliseksi syömme eilisiä tähteitä niinikään. Vaimoni valmisti eilen myös mifurisottoa. Minä autoin maustamisessa. En muista katoinko pöydän. Sitä risottoa siis syömme ehkä kuuden maissa. Lisäksi tarjolla on vaimoni eilen leipomia sämpylöitä.

Olen ollut kiusaantunut niistä kampanjoista, joissa patistetaan poikia lukemaan. Mitäs jos patistettaisiin tytöt tekemään? Ajattelin, että pitäähän sitä tehdäkin jotain eikä vain lukea, katsella elokuvia ja näytelmiä, käydä teatterissa ja matkoilla, shoppailla ja laatia blogikirjoituksia. Toisaalta oma tekemiseni on niin vähäistä, että ihan hyvin voisi minua joku persiille potkia senkin suhteen. Varsinkin kun tekemisiäni vertaa vaimoni työmääriin.

Keksimistäni vastaväitteistä huolimatta olen sitä mieltä, että lukemisen tärkeyttä kenties hieman liioitellaan. Ei kaikkien ihmisten tarvitse valmistua tohtoreiksi. Tarvitaan myös putkiasentajia, nuohoojia, puuseppiä, muurareita, autonkuljettajia, prosessinhoitajia, vahtimestaajia ja konserttibalalaikan soittajia. Puhumattakaan minunlaisistani pitkäaikaistyöttömistä.

Millainen repivä kilpailun yhteiskunta meillä olisikaan, jos kaikki työttömät taistelisivat keskenään viimeisistä työpaikoista! Nyt vallitsee yhteiskuntarauha, jota voi aivan hyvin verrata roomalaiseen rauhaan. Korotkin ovat matalalla, kun kukaan ei uskalla yrittää mitään. Voisipa jopa kuvitella, että yhteiskunnallinen seisahtuneisuus liittyy siihen, että osa ihmisistä syrjäytetään työelämästä täysin laillisin keinoin ja nämä syrjäytetyt ovat niin masentuneita, että hyväksyvät sen, sillä he ovat kokeneet saman jo alakouluajoista lähtien, kun lukeminen sen paremmin kuin laskeminenkaan eivät huvittaneet. Tämähän takaa sen, että työssäoleva väki ei kohtaa työmarkkinoilla kilpailua.
Lukeminen vaatii toisinaan putkinäköä.
Pystymetsästä tuleva valmiiksi lyttyynlyöty työtön ei kykene niihin vaativiin töihin, joihin työpaikkansa valloittaneet pystyvät vuosikymmenestä toiseen – eläkkeelle saakka.

Kyse on kilpailusta, jossa toiset voittavat ja toiset häviävät. Aikoinaan filosofi Nietzsche toivoi yhteiskuntaan riittävää jännitettä hyvin toimeentulevien ja köyhien välille, koska se pitäisi yllä verevää kilpailua alhaalta ylemmäs tavoittelevien pyrkiessä näyttämään kyvykkyyttään. Tosiasiassa jännite syntyy kuitenkin vain tuloerojen suhteen. Niitten tasoittaminen poikien lukuintoa kohentamalla kuuluu hurskaisiin toiveisiin, joitten toteutumista oman työuransa aikana eläkevirassa elelevä väki tuskin edes toivoo.

perjantai 6. syyskuuta 2019

Anja Vammelvuo: Kukkia sylissäni

Anja Vammelvuo (1921 – 1988) kirjoitti runoja ja proosaa. Luin hänen tuotannostaan taannoin pyyteettömänä lahjana saamani runokokoelman Kukkia sylissäni, joka julkaistiin vuonna 1954.

Kukkia sylissäni koostuu lyhyestä alkurunosta nimeltä Kirjoittamisesta ja seitsemästä yhden tai useamman runon osiosta. Alkuruno korostaa, ettei runoilija kirjoita tässä vain taidetta taiteen vuoksi vaan tavoitteena on tuottaa kauneutta, joka liikkuu, ei siis merkityksettömiä korulauseita. Nykyään sanottaisiin kai, että näillä runoilla on agenda.

Takakansitekstissä tämä agenda määritellään ihmisen ja ihmisyyden asiaksi. Takakannessa siteerattu runo on peräisin runosarjasta Meidän ihmisemme, jossa runoilija kohoaa peräti brechtiläiseen tavoitteellisuuteen kirjoittaessaan miten vaikeimpana aikana yhden miehen oltava on joukko. Joukkojen ja nimenomaan naisten, työväen, köyhien, yksinäisten syrjäisten puolesta runoilija kirjoittaa ja kehottaa heitä pitämään yhtä. Tavoitteena on ihmiskunta, joka ei ole enää sitoutunut vanhaan uskoon, vaan joka odottaa ja näkee tähden syntyvän ihmisessä, kuten saman runosarjan aloittavassa runossa asia esitetään:

Nukkuvat paimenet saakoot käpertyä
viluunsa, odotukseen kylmäin tähtein alla.
He jotka valvovat, he saavat nähdä
suuren tähden synnyn ihmisessä
eivätkä tähden oppia he työnnä ihmisille,
jotka nälissänsä värisevät.
Maan päällä auttaisiko ketään kärsivää
tajuta taivas, tyhjä, tyhjän kuori...

Tämän lisäksi runoilja Vammelvuo kertoo äitiydestä ja naisena elämisestä. Tuutiessaan lastaan hän jo näkee itsensä rukoilemassa naista, jota hänen poikansa rakastaa, ettei nainen jättäisi hänen poikaansa. Kaksiosaisen runon nimi on kuvaava: Lemminkäisen äiti. Samankaltaista huolta runoilija kokee kumppanistaan sekä isästään, vanhasta reppuryssästä, jolle on omistettu osio nimeltä Vahdinvaihto. Heikennyt isä on runoilijatyttären silmissä vain lapsonen, valkotukka Löška kylätieltä.

Osio Satunnaisessa maailmassa kuvastelee naisten keskinäistä solidaarisuutta ja osin sen puutettakin. Konttoristin vaimo kertoo äidistä, joka haluaa tarjota lapsilleen kauneutta pihapiirin muitten äitien naureskellessa moiselle pihapiknikille kesken heidän omia kiireisiä askareitaan. Kun toisenlainen äiti on poissa, työtätekevät naiset eivät sitten tiedä miten sen kauneuden omaan elämäänsä löytäisivät.

Kokoelman ensimmäisen osion nimiruno Yksinäinen mies kertoo halvassa majoituksessa elävästä miehestä, jonka vaatimattoman elämisen äänet kantautuvat yhdentekevinä runoilijan huoneeseen. Asutaan pohjoisesssa maassa, jossa tuhansia järviä muuttuu viinaksi ja miehet on laulettu suohon nuorella iällään. Runoilijan asenne muuttuu, kun kylmänä yönä mies unissaan parkaisee ja muuttuu runoilijan mielessä lapseksi, joka kaipaa takaisin äidin kohtuun, josta hän elämään särkyi.

Kirjassa on 85 sivua. Lukeminen kesti ehkä viikon.