Muutamia scifi-kuunnelmia

Olen kuunnellut tässä joutessani muutamia scifi-kuunnelmia. Heitän niitten tiimoilta pari sanaa ilmoillen:

Jumalan yhdeksän biljoonaa nimeä, Arthur C. Clarken (1917 – 2008) aiheen mukaan Yleisradiolle kirjoitti Pekka Lounela ja ohjasi Johanna Rajamaa vuonna 1968. Kesto 42 minuuttia.

Tämän olin kuunnellut aikaisemmin, ehkäpä joskus 70-luvulla? Munkkien salaperäinen, kärsivällinen, maailmalle selkänsä kääntänyt odotus jäi tuolloin mieleeni. Nyt ratisi matriisikirjoitin muistoja herättävästi.

Turvallisuustarkistus, Arthur C. Clarken novellin mukaan Yleisradiolle kirjoitti Pekka Lounela ja ohjasi Kauko Laurikainen vuonna 1977. Kesto 15 minuuttia.

Vähän vaikea uskoa, että tämä olisi vuodelta 1977. Luulisin, että on samalta vuodelta kuin edellinenkin tai ehkä näitten kuunnelmien esitysvuodet ovat vaihtuneet keskenään? Joka tapauksessa nautinnollista kuunneltavaa. Jussi Jurkka esittää koneitten korjaajaa, joka sotkeutuu suurempaan projektiin kuin arvaakaan. Kyllikki Forssell on kertojana oikea unelma. Lyhyessä kuunnelmassa esitetään mojova kertomus ja ehditään silti kuunnella muutama minuutti Rhapsody in Blueta.

Ei seuraavaa aamua, Arthur C. Clarken novellista Yleisradiolle dramatisoi ja ohjasi Marja Rankkala vuonna 1977. Suomensi Matti Kannosto. Kesto 17 minuuttia.

Mies on raketti-insinööri. Hänet on jätetty, rakkaus ei ole rakettitiedettä. Thaar-planeetan hyväntahtoinen yhteydenotto läsähtää kiville kuin ilmastosopimus Amerikoissa. Tässäkin sanotaan pienessä ajassa paljon, mutta ei niin viihdyttävästi kuin edellisessä.

Venuksen ihanat kukkulat, C. M. Kornbluthin (1923 – 1958) satiirista Yleisradiolle dramatisoi Pertti Nieminen ja ohjasi Saulo Haarla vuonna 1968. Kesto 1 tunti 27 minuuttia.

Kiinteistönvälittäjä vaipui elämän ja kuoleman väliseen tilaan satoja vuosia sitten ja nyt hänet herätetään uuteen, kehittyneeseen maailmaan. Mutta kehitys ei miellytä kaikkia maapallon asukkaita. Ihmiskunta on laiskuuttaan tyhmentynyt, joten merkittävää työtä tekevät vain kaikkein fiksuimmat ja hekin salaa muilta valtavan työpaineen alla. Kiinteistönvälittäjä keksii oitis ratkaisun maapallon liikakansoitukseen, mutta ahnehtii provikoitten suhteen. Sakari Jurkka vetää räväkästi pääosan.

Aikasafari, Ray Bradburyn (1920 – 2012) novellin A Sound of Thunder (1952) dramatisoi Marja Rankkala ja ohjasi Annika Idström vuonna 1980. Kesto 38 minuuttia.

Tämän tarinan luin joskus lukion lukukirjasta, varmaankin lyhennelmänä. Ei se tosin tässäkään turhan pitkä ole. Helppoa ymmärtää miksi teksti teki vaikutuksen. Tarina toimii edelleen erinomaisesti. Ehkä sen sanomaksi nykyeuroissa muodostuu ajassa matkustamisen absurdius vaikka se tässä esitetäänkin vaarallisena viihteenä.

”R.U.R.” Raison's Universal Robots, alunperin Rossum's Universal Robots, Karel Čapekin (1890 – 1938) kollektiivinen näytelmä vuodelta 1920. Kolmiosainen kuunnelma. Suomentaja Jalo Kalima, radiolle sovitti Harri Kaasalainen ja ohjasi vuonna 1965 Eero Leväluoma. Kesto 1 tunti 35 minuuttia.

Pian viedään viimeistä kuukautta iloisesta kymmenluvusta. Uusi uljas 20-luku odottaa meitä ennennäkemättömin haastein. Tosin jo sata vuotta sitten löytyi ajattelijoita, jotka kykenivät näkemään tulevaan. Siltä ainakin tuntuu, kun kuuntelee tätä Čapekin näytelmän kuunnelmaversiota. Olkoonkin, että osittain Čapek saattaa pohtia uuden neuvostojärjestelmän mahdollisuuksia ja mahdottomuuksia, hän nostaa näytelmässään esiin myös väestönkasvun pysähtymisen kehittyneissä maissa. Omanarvontuntoon heräävät robotit voi nähdä myös kehittyvien maitten väkenä, joka seisoo hyvinvoinnin porteilla vaatimassa osaansa. Voittaako rakkaus kaiken? Mitähän Čapek sanoisi tänään?

Yle Areenan Virginia Woolfila

Kuuntelin Yle Areenalta kaksi kuunnelmaa, jotka oli dramatisoitu Virginia Woolfin (1882 – 1941) teksteistä. Vuonna 2005 valmistui Kirsti Simonsuuren suomentama ja Eira Johanssonin sovittama ja ohjaama Oma huone, joka perustuu esseehen nimeltä A Room of One's Own. Monologikuunnelman esittää Aino Seppo.

Kuunelmassa Woolf kipaisee British Museumiin mietiskelemään naisten kirjoittamaa kirjallisuutta. Sitä on aika vähän, mihin on syynä naisiin kohdistunut sorto, heidän luovuutensa ohjaaminen sukkien parsimiseen yms. Tämä on varmaan ihan totta. Moni muu väite kuunnelmassa aiheuttaa epäilystä. Nimi Oma huone viittaa Woolfin ajatukseen siitä, että naisetkin kyllä kirjoittaisivat, jos heillä olisi riittävä toimeentulo ja oma huone.

Woolf kirjoittaa keskiluokkaisista naiskirjailijoista, kuten Bronten sisaret ja Jane Austenista, jotka kirjoittivat olohuoneessa, Austen ilmeisesti muilta salaa. Tätä kautta Woolf auttaa lukijaa tai tässä tapauksessa kuuntelijaa ymmärtämään mihin sitä omaa huonetta tarvitaan. Keskiluokalla tosin saatettiin Englannissa tuolloin tarkoittaa varsin varakastakin väkeä, joilla oli kellarikerros täynnä palvelijoita ja luultavasti jokin kirjoitussoppikin löytyi.

”Ne [mestariteokset] syntyvät tuloksena monien vuosien samansuuntaisesta ajattelusta. Ihmisryhmän ajattelusta. Niin että joukon kokemus on yksittäisen äänen takana.” Näin Woolf kirjoittaa Simonsuuren suomentamana. Toisaalta hän toivoo mielen vapautta kirjoittaa niin kuin haluaa. Tietenkään nämä ajatukset eivät sulje toisiaan pois. Olen joskus kuullut ajatuksen, jonka mukaan mestariteoksia kirjoittavat vain mestarit, ei se sorrettu kansa, jonka vaiheista teos kertoo. Olen tosin kuullut monia muitakin ajatuksia.

Risto Ahti kirjassaan Runoaapinen (osa 1 tai 2, en muista kumpi) kirjoittelee jotenkin siihen suuntaan, että satatuhatta apinaa voi sadallatuhannella kirjoituskoneella kirjoittaa maailman parhaan romaanin. Siinä oli joku jatkokin, joka taisi viitata niihin mestareihin, mutta oli miten oli. Nykyään voi aikamoisella vaivalla lukea nettikeskusteluista porukalla väännettyjä mestariteoksia, joita ei jaksa moderaattorikaan lukea. Woolf taitaa myös haikailla todellisuutta, jota kuvata kirjoissa. Ei kukaan halua lukea todellisuutta kirjoista. Todellisuus on valtaosaltaan sellaisten väliaineitten täyttämää, ettei sitä pirukaan jaksa sellaisenaan kuvata saati sitten lukea.

Toiseksi kuuntelin Virginia Woolfin romaaniin tai johonkin perustuvan kuunnelman Aallot (kirja on vuodelta 1931). Ohjaus ja dramatisointi Eira Johansson, suomennos Kai Kaila, mukana tarpeellinen määrä näyttelijöitä. Lukaisin kirjan joitakin vuosia sitten ja aika vähälle jäi tajuntani virtaus. Kuunnelmassa ei yritetä selittää teosta, vaan kaikki esitetään samantapaisena sekametelinä kuin se on lukemani perusteella. Seitsemän nuorta kertoo mitä kertoo omasta näkökulmastaan, aallot alkavat hommelinsa auringonnoususta ja päättävät sen auringonlaskuun. Ohessa menee näitten ihmisten elämäkin alusta loppuun.

Bernard tässä kuunnelmassa pohdiskelee onko tarinoita lainkaan olemassa. Hän kertoo täyttäneensä muistikirjojaan lauseilla, joita käyttäisi päädyttyään aitoon tarinaan, johon kaikki kerätyt lauseet liittyisivät. Tarinaa ei kuitenkaan ole löytynyt. Ehkä Aallot on Woolfin keino kertoa tarina, jossa on irrallisia huomioita, joitten kautta ei suoranaisesti rakennu mikään täsmällinen tarina? Ehkä hän näin pyrkii kuvaamaan todellisuutta sellaisena kuin se rakentuu useampien satunnaisten rikkinäisten peilien kautta?

Arcturuksen kaatopaikka

Puolalaisen Stanisław Lemin teksteistä valikoitu kolmiosainen kuunnelmasarja Arcturuksen kaatopaikka vuodelta 1983 tuli kuunneltua eilen Yle Areenasta. Kuunnelmasarja käsittää jaksot:

Prinssi Ferrix ja prinsessa Kide, suomentaja Matti Kannosto, ohjaaja Kari Paukkunen

Elektroninen runoilija, suomentaja Matti Kannosto, runojen suomennus Esko Salervo, ohjaaja Kari Paukkunen

Maimos omasyntyinen, suomentaja Esko Salervo, ohjaaja Outi Valle.

Kaikki jaksot on dramatisoinut Esko Salervo.

Seuraavaksi muutamia valikoituja ajatuksiani Arcturuksen kaatopaikan tiimoilta. Tyylilajina on scifi. Tämä tarkoittaa sitä, että kaikissa tarinoissa on mukana teknisiä, yleensä sähköisiä vempeleitä. Niitten vempeleitten toiminnassa lienee jonkinmoista logiikkaa, en ole mikään tekninen hahmo, joten se ei minua kiinnosta vähääkään.

Oikeesti näissä kaikissa tarinoissa puhutaan ihmisestä. Mukana tosin on vain yksi ihmishahmo, prinssi Ferrixin kilpakosijaksi ilmaantuva valjunkainen. Kaikki muut hahmot ovat koneita, yleensä tietokoneita, kuten keksijä Trurl, joka päättää kehittää elektronisen runokoneen. Hän on aikaisemmissa keksinnöissään karkeasti epäonnistunut, mutta nyt Lem lempeässä tai vähemmän lempeässä viisaudessaan antaa Trurlin onnistua.

Maimos omasyntyinen taas on Arcturuksen kaatopaikalla sattuman ja entropian synnyttämä, irrallisista tavaroista kasautuva, jotenkuten toimiva ajatteleva kone. Maimos pitää aluksi itseään täydellisenä. Aistinelimensä ja muistinsa menetettyään hän yrittää sitten luoda olemassaololleen viisaustieteellisen selityksen ja tarkoituksen. Aluksi hän arvelee Gozmoksen ympäröivän häntä. Myöhemmin hän hylkää tämän ajatuksen alkaen uskoa Gozmoksen olevan hänen sisällään. Pehmeä-ääninen Paavo Pentikäinen esittää Maimosta, joka alkaa viihdyttää itseään luomalla päivittäin sisäiseen Gozmokseensa erilaisia olentoja, joilla on tiettyjä tavoitteita toimissaan. Pahaksi onneksi nämä tavoitteet risteävät ja syntyy sotia. Mutta ainahan voi alkaa alusta ja luoda jotain uutta!

Trurl sen sijaan tavoittelee omassa kertomuksessaan täydellistä runokonetta. Kilpailevien runorobottien kauhuksi Trurl onnistuu ja todellakin täydellisesti. Lopulta hänen muualle myymänsä runokone hehkuu kerrassaan avaruudellisen supernovamaista lumovoimaa.

Prinssi Ferrixin tavoittelema prinsessa Kide tajuaa katseltuaan kilpakosijoittensa kaksinkamppailua, ettei hän millään voisi elää limaisen, röhisevän ja piereskelevän valjunkaisen kanssa, vaan hän on kone jonka vain toisen koneen säihke voi täydellistää.

Tietyssä mielessä tässä Lemin tarinoitten valikoimassa käsitellään saman tyyppistä maailmaa, jota Isaac Asimov hahmotteli kertomuksissaan, joissa koneet joskus valloittaisivat kömpelöitten ihmisten maailman. Itse asiassa Philip K. Dickin romaani, josta on tehty nyt jo kaksikin Blade Runner-elokuvaa, käsittelee samankaltaista teemaa. Lemin teksteissä näihin synkänsävyisiin aihelmiin tulee mukaan koneitten lannistaman ihmiskunnan huumori. Koneet käyttäytyvät niissä kuin ihmiset, niillä on omia päämääriä, joita kohden ne ponnistelevat. Inhimilliset koneet saavat ihmisen piirteitä ja silloin niistä voi kertoa kuin ihmisistä. Koneet erehtyvät, tekevät ohjelmointivirheitä, mesovat maailmankaikkeudessa kuin härkä porsliinikaupassa. Täydellisyys toteutuu, kun pieni, satunnaisesta kaatopaikkaromusta syntynyt Maimos korroosion ja muitten hajottavien voimien toimesta lakkaa itse toimimasta Gozmoksineen kaikkineen.

Marraskuisia kuunnelmasarjoja

Kun ei lukeminen oikein maistu, kuuntelin tänään kaksi kuunnelmasarjaa. Molemmat kuunnelmasarjat sisältävät jännitystä ja yliluonnollisia ilmiöitä.

William Peter Blattyn (1928 – 2017) vuonna 1971 julkaistuun romaaniin The Exorcist, suomeksi Manaaja, perustuvan, Robert Frostin BBC4:lle dramatisoiman ja Ville Koskivaaran suomentaman kuunnelmasarjan musiikin on tehnyt Max Lilja ja äänisuunnittelun Tuomas   Skopa. Pääosissa kamppailevat Leo Honkonen ja Pihla Maalismaa sekä äitinä Meri Nenonen. Ohjaaja on Maria Veijalainen. Kuunnelmasarjassa on neljä osaa, kokonaiskesto 166 minuuttia.

Manaaja on kuunnelmana ihan ok. Ei se nyt enää ihan sillä tavalla jännittänyt kuin 1970-luvulla, kun luin tämän Apu- tai Seura-lehdestä lyhenneltynä jatkosarjana. Elokuvan näin vasta noin parikymmentä vuotta sitten. Parantelin olosuhteita kotikuuntelua varten jättämällä valot sytyttämättä harmaana marraskuun päivänä. Kävelylenkillä yritin ottaa marraskuisia lepsusti pahaenteisiä kuvia. Lenkin jälkeen söin lihapiirakan kahdella nakilla ja kuuntelin kaksi viimeistä osaa. Välillä tarkkailin jäiselle pihalle satavaa vettä. Tulvariski on otettava huomioon.

En tiedä muistinko jotenkin väärin vai oliko tarinan loppua vähän viilailtu. Muistothan tuppaavat muuttumaan, joten voi olla, että alkutekstissäkin on katseltu muutakin kuin Ecce Homoa. Joka tapauksessa oli oikein kiva kokeilla tätä Yle Areenan kuuntelumahdollisuutta. Luulenpa kuuntelevani usein tämän jälkeen.

Ja koska lupaukset voi joskus pitääkin, kuuntelin samaan syssyyn myös toisen kuunnelmasarjan. Oskar Reposen (1928 – 1997) kirjoittamaan samannimiseen, vuonna 1982 julkaistuun romaaniin perustuvan kuunnelman Hautasi on Odessassa olin kuunnellut jo vuonna 1983, jolloin kuunnelmasarja esitettiin radiossa ensi kertaa. Pidin tuolloin kovasti kuunnelman tunnelmasta, joka silloin meni minuun ihan täydestä. Vielä nytkin kuunnelma tuntuu minusta varsin laadukkaalta. Itse olisin pyrkinyt ehkä hieman tiivistämään tarinaa. Joka tapauksessa dramatisoinnissa on onnistuttu jättämään pois romaanin paikoin arkipäiväistäviä kuvauksia sekä muuta reportterimaista kerrontaa, jotka jossain määrin latistavat hyviä tunnelmallisia virityksiä. Valitettavasti Yle Areenan tiedoista en löydä dramatisoijan nimeä – tosin kirjoittajaksi mainitaan Oskar Reponen itse. Ohjaaja on Rauni Ranta. Tehosteet on tehnyt Merja Pesola. Pääosaa, toimittaja Erkki Saarta, esittää Markku Nieminen.

Jännä kyllä tässäkin kuunnelmasarjassa kävi niin, että olin muistellut loppuratkaisun hieman toisenlaiseksi. Oikeastaan tämä loppu vaikutti aika hyvältä. Kaiken kaikkiaan kuunnelma pysyi oikein hienosti koossa ja jaksoi kiinnostaa loppuun asti. Kokonaiskesto on 256 minuuttia.

Laitan tähän vähän niitä lenkillä ottamiani valokuvia. Ne on otettu vanhan mallisella kännykällä, jossa ei ole kovin kummoinen kamera, mutta jospa ne menettelisivät.