Kanadanvirolainen Andres Kasekamp (s.
1966) kirjoitti vuonna 2010 julkaistun teoksen A History of the
Baltic States. Kirja ilmestyi vuonna suomeksi vuonna 2013 Irina
Kyllösen suomentamana nimellä Baltian historia.
Luin tämän kirjan, koska olen
lähdössä Baltiaan reissulle vaimon kanssa enkä tiennyt oikeastaan
mitään Baltian historiasta ennen tätä. Nyt on jo vähän
käsitystä aiheesta. Kasekampin kirja on kolmen maan historiaksi
lyhyehkö, takakannessa mainitaankin sen sopivan oppikirjaksi. Kirja
soveltui siis minunlaiselleni hitaalle lukijalle mitä mainioimmin.
Kirjoitan seuraavaksi muutamia mieleen tulevia seikkoja luetun
suhteen.
Kirjan alussa Kasekamp selkeästi
huomauttaa, että vaikka Baltian maat Viro, Latvia ja Liettua ovat
monessa suhteessa keskenään samankaltaisia, on niillä erojakin.
Viron kieli kuuluu suomalais-ugrilaiseen kieliryhmään, kun taas
latvia ja liettua muodostavat oman, balttilaisten kielten ryhmänsä.
Toisaalta, Latvia ja Viro joutuivat jo 1200-luvulla ellei ennemminkin
saksalaisten ritarien valloittamiksi. Siitä seurasi näille
kansoille sen seitsemänsadan vuoden orjuus, joka päättyi vasta
ensimmäisen maailmansodan jälkeen koittaneen itsenäistymisen
myötä. Viro ja Latvia oli jaettu siten, että Vironmaan ja
Kuurinmaan välissä Väinäjoen molemmin puolin sijaitsi
Liivinmaa, jossa asui sekä viron- että latviankielistä
väkeä. Alueella sijaitsivat Tartto, Pärnu ja Riika. Kielialueisiin
perustuva nykyinen Latvian ja Viron välinen raja tuli voimaan vasta
ensimmäisen maailmansodan jälkeen! Latvian ja Viron uskonnoksi
muodostui luterilaisuus. Tosin Määristä alueelle
kulkeutunut herrnhutilaisuus oli jossain vaiheessa tärkeässä
asemassa, se korosti lukutaidon ja siten vissiin henkilökohtaisen
Sanan tutkimisen merkitystä.
Liettua sen sijaan pysyi pitkään
itsenäisenä maana tai kansana. Tosin sekin kansa koostui mm.
hurjasta soturiheimosta žemaiteista
(alankolaisista) ja aukštaiteista
(ylänköläisistä). Liettualaisten kohtalo kytkeytyi yhteen
puolalaisten kanssa. Puolan kuningaskunta ja Liettuan
suuriruhtinaskunta muodostivat 1300-luvun lopulla personaaliunionin,
jota hallitsi pitkään alunperin liettualaisesta hallitsijasta
Jogailasta lähtenyt Jagellojen hallitsijasuku. Yhdessä Puolan
kanssa Liettua oli aikansa suurvalta vielä 1500-luvulla halliten
nykyisen Valko-Venäjän ja Ukrainan seutuja Mustalle merelle asti.
Liettua oli Euroopan viimeinen maa, joka omaksui kristinuskon ja
senkin liettualaiset ottivat vastaan lähinnä valtiosopimussyistä,
Jogailan noustessa Puolan kuninkaaksi ja Liettuan suuriruhtinaaksi.
Siihen asti ja monin paikoin vielä sen jälkeenkin Liettuassa
vallitsi oma uskonto, jossa pääjumalana oli Perkunas.
Liettualaisetkin olivat sittemmin hyvän tovin kalvinisteja, kunnes
muudan hallitsija määräsi kalvinistit pois Vilnasta ja maasta tuli
Puolan tapaan taas katolinen.
Ehkä
kiinnostavinta kirjassa on kuvaus kunkin maan kansallisesta
heräämisestä. Monelta osin herääminen eteni samankaltaisia
latuja kuin Suomessa. Kirjassa huomautetaankin, että kansallisella
heräämisellä on omat tunnistettavat etappinsa. Ensin tulevat
yksilöt, jotka huomauttavat, että kansahan tässä ollaan, sitten
paljon myöhemmin tulee useampia aiheeseen hurahtaneita ja vasta
kauan tämän jälkeen sägenet leviävät koko kansan keskuuteen.
Tärkeätä tässä kansallisen tunteen nousussa on luku- ja
kirjoitustaito. Sitten tarvitaan väyliä, joitten kautta
kirjoitettua sanaa levitetään vaikka tšoari miten vastustelisi.
Esim. Liettuassa sanomalehtiä ja kirjoja painettiin ja julkaistiin
Itä-Preussissa ja sitten salakuljetettiin Liettuaan. Tuhansia
henkilöitä pidätettiin, mutta homma eikun eteni.
Kuten
tunnettua kaikki Baltian maat olivat pitkät ajat ensin Venäjän
tsaarin vallan alla ja sitten vielä hirveämmissä pihdeissä
neuvostoaikana. Tuntui aika musertavalta lukea, miten paljon Baltian
väkeä on kuollut toisen maailmansodan melskeissä. Juutalaisia oli
natsien toimesta murhattu yksin Liettuassa kaksisataatuhatta eli
lähes kaikki. Sodanaikaiset kyyditykset olivat vieneet yli 40.000
balttia Siperiaan, harva oli jäänyt henkiin. Sodan aikana
virolaiset upseerit oli tuhottu leireillä. Niinpä ei ole tarpeen
ihmetellä millaisella kiireellä baltit hakeutuivat ensin irti
Neuvostoliitosta, sitten EU:n ja Naton suojiin.
Kirjassa
on viitteineen, hakemistoineen, lukemistoineen ja aikajanoineen 349
sivua. Luin sen läpi muutamassa viikossa. Välillä valvoin täällä
kodossani remontteja ja vietin juhannusta. Tulipahan tässäkin
kuussa yksi kirja luettua.