Powered By Blogger

perjantai 28. maaliskuuta 2014

Henry Miller: Marussin kolossi

Amerikkalainen kirjailija Henry Miller (1891 – 1980) vietti 1930-luvun Pariisissa. Alkupuolella vuotta 1939 hän päätti pitää lomaa kirjailijanelämästään ja matkusti Kreikkaan. Kreikassa, Korfun saarella majaili hänen kirjailijaystävänsä Lawrence Durrell vaimoineen. Durrellin kutsumana Miller aloitti matkan, joka havahdutti hänet katselemaan maailmaa uudella tavalla. Matkastaan Kreikkaan ja uuteen maailmankuvaansa Miller kirjoitti matkakertomuksen nimeltä The Colossus of Maroussi. Kirja julkaistiin vuonna 1941. Vuonna 1962 siitä julkaistiin Pentti Saarikosken laatima suomennos nimellä Marussin kolossi.

Marussi kolossi on paikoin ivallisen humoristinen, paikoin syvällisen pohdiskeleva, paikoin nyreän torjuva, paikoin avoimen ylistävä. Se ei sisällä informatiivisen toteavaa kuvausta Kreikasta, kirja on tekijänsä subjektiivinen näkemys kokemastaan, niistä tuntemuksista ja ajatuksista, joita vierailu antiikin alttareilla oli nostanut esiin. Miller tutustui mielenkiintoisiin ihmisiin, tuttavapiiriin lukeutui (vuonna 1963 Nobel-palkittu) runoilija George Seferis, jonka runoutta hän kirjassaan vuolaasti ylistää. (Pätkän tätä Millerin tekstiä lukee Pentti Saaritsa Ylen Elävän arkiston Seferistä käsittelevän, vuoden 1963 radio-ohjelman alussa.) Millerin kuvaus on paikoin hyvinkin runollisesti pulppuavaa. Vieläkin pulppuavampaa on kuvauksesta päätellen ollut kirjan ”nimihenkilön” puhe. Miller tutustutettiin armoitettuun kertojalahjakkuuteen nimeltä Katsimbalis. Hänen rönsyilevä, värikäs tarinaniskentänsä teki Milleriin suuren vaikutuksen.

Miller asui hotellissa Ateenassa, vieraili kahdesti Korfulla, kahdesti Peloponnesoksella, matkusti Kreetalle sekä käväisi Delfoissa. Kaikilla näillä paikoilla oli vaikutuksensa Milleriin. Korfu tuntui edustavan hänelle irtautumista kirjailijanelämästä, keskittymistä yksin olemiseen, lepoon, laiskotteluun. Hän ei kertomansa mukaan lukenut lainkaan sanomalehtiä Kreikassa oleskellessaan, vaikka maailmansota selvästikin oli syttymässä ja syttyi. Oleskelu Korfulla tuntui tyhjentävän hänet entisestä, niin että hän oli avoin uusille ajatuksille.

Peloponnesoksen niemimaalla Miller koki jotain sisäisesti dramaattista. Muinaisten kaupunkien rauniot: Epidauros, Mykene, Tiryns saivat hänet uskomaan, että antiikin jumalat todella astelivat maan päällä. Ajatus selkiytyy kirjan mittaan ja vaikuttaa johtavan ihmiskäsitykseen, jonka mukaan nykyihminen on harhautunut ajattelemaan liian monimutkaisesti ja tieteellisesti. Miller rikkoi oman sivistyneen minäkuvansa. Kirjan lopulla hän sanoo kokeneensa Agamemnonin haudalla jälleensyntymän.

Kreikka on jumalien koti; he ovat ehkä kuolleet mutta heidän läsnäolonsa tuntee yhä. Jumalat olivat ihmisen kokoisia: heidät oli luotu ihmisen hengestä.

– –

Jos ihmiset lakkaavat uskomasta että heistä eräänä päivänä tulee jumalia niin heistä varmasti tulee matoja.

Kreetan matkalla Miller sairastui. Hän sai turistiripulin. Hupailevat kuvaukset keskusteluista paikallisten henkilöitten kanssa viittaavat myös paikoin melko hillittömään puheripuliin.

Kreetalla Miller kävi rauniokaupungeissa: Knossoksessa, Gortinassa ja Faistoksessa. Knossoksessa Miller istui valtaistuimella ja ajatteli Etelä-Amerikan tuhoutuneita kulttuureja. Gortinassa hän luki laintauluja, kertomusta laeista, joita kukaan ei enää tottele. Faistoksessa hän koki taas voimakkaan tunne-elämyksen tuntiessaan olevansa korkealla kukkulalla lähellä taivasta, mutta niin kaukana siitä mitä on tuolla puolen. Lopulta Miller pakeni saarelta tavattuaan paikallisen prefektin, jonka sotilaallinen tarmokkuus pelästytti häntä.

Olin varmaankin juuri oikean ikäinen lukemaan tämän kirjan, siksi vahvasti Millerin tuntemukset ja muu oireilu viittaavat keski-iän kriisiin, kuten varmaan tämä bloginikin. Miller kertoo paikallisen väen nimittäneen häntä ”vanhaksi mieheksi”. Kreikan vierailunsa aikaan Miller oli 47-vuotias. Matkalla Delfoihin hän puhkesi äkkiä kyynelehtimään nähdessään kauniin, kirkkaassa valossa kylpevän tasangon.

Uni ja todellisuus synkronisoituivat pelottavalla tavalla, nuo kaksi maailmaa sulautuivat yhteen puhtaan valon maljassa ja me matkustajat riipuimme niinkuin tuntui maallisen elämän yläpuolella. Kaikki ajatukset päämäärästä menettivät merkityksensä; me riensimme pehmeästi yli aaltoilevan maan, olimme matkalla kohti puhtaan aistimuksen tyhjyyttä, ja eksyttävä uni oli äkkiä muuttunut eläväksi ja sietämättömän todelliseksi.

Surrealismin tunnelma lisääntyi, kun Delfoissa Miller innostui hulluttelemaan rotkon reunaa kulkevalla polulla, liukastui ja hänen matkakumppaninsa Katsimbalis pelasti hänet luisumasta rotkoon. Ateenan vierailun loppuvaiheessa Miller vieraili armenialaisen ennustajan luona, joka kertoi, että Miller ei koskaan kuolisi. Henry Miller palasi Yhdysvaltoihin vuoden 1940 alussa.

Kirjassa on 284 sivua ja luin sitä viitisen päivää.

sunnuntai 23. maaliskuuta 2014

Toim. Ilkka Kolehmainen – Vesa Tapio Valo: Kreeta Haapasalo – Ikoni ja ihminen

Kreeta Haapasalo (n. 1813 – 1893) oli torpparin vaimo Vetelistä, Keski-Pohjanmaalta. Hän tuli maankuuluksi kanteleensoittajana ja kansanlaulujen esittäjänä. Häneen yhdistetään laulu ”Mun kanteleeni kauniimmin taivaassa kerran soi”. Hänen arvellaan olleen se kanteletta soittava vaimo, jonka Aleksis Kivi mainitsee runossaan Anjanpelto.

Kaustisilla toimivan Kansanmusiikki-instituutin julkaisu 31 vuodelta 1990 on kunnianosoitus Kreeta Haapasalolle. Se on moniääninen ja monipuolinen kuvaus Kreeta Haapasalon vaativasta elämästä yhdentoista lapsen äitinä, omasta urasta taiteilijana ja hänen uraauurtavasta vaikutuksestaan suomenkielisen taiteenharrastuksen saralla.

Kirja koostuu eri kirjoittajien teksteistä, jotka kukin valottavat eri osa-alueita Kreeta Haapasalon elämäntyöstä. Alkuun on sijoitettu Heikki Laitisen kirjoitus Torpparinvaimo Greeta Haapasalon matkat kautta koko Suomen suuriruhtinaskunnan ja aina Pietariin ja Tukholmaan saakka. Laitinen on käynyt läpi sanomalehtikirjoitukset, joissa Kreeta Haapasalon esiintymisistä on kirjoitettu. Niistä sekä Haapasalon sanelemista muistelmista ja Perhonjokilaaksosta tavoittamastaan perimätiedosta hän on koostanut aikajärjestykseen selonteon Kreetan esiintymismatkoista ja niitten tapahtumista. Laitinen taustoittaa ja tulkitsee aineistoja niin että lukijalle avautuva kuva vaikuttaa rehdiltä ja todentuntuiselta. Samalla se jättää myös tilaa lukijan omille tulkinnoille. Laitisen kirjoituksen lopusta löytyy puhtaaksikirjoitettuna useampia lehtikirjoituksia Haapasalosta sekä ruotsiksi että suomeksi.

Tärkeänä tukijana Kreeta Haapasalon uralla näyttäisi toimineen Zachris Topelius, joka kirjoitti Haapasalosta useita artikkeleita Helsingfors Tidningar -sanomalehteen. Topeliuksen tuki avasi Haapasalolle ovia säätyläispiirien koteihin esittämään musiikkiaan. Haapasalo esiintyi myös markkinoitten aikaan maaseutukaupungeissa. Niinpä esim. Kuopion tammimarkkinoitten aikoihin ovat paikalliset sanomalehdet kirjoittaneet hänen esiintymisistään lämpimästi. Kreeta Haapasalo asuikin sitten jonkin aikaa Varkaudessa, jossa hän vuonna 1887 saneli elämäkertansa perinteenkerääjä Lilli Liliukselle. Samana vuonna Haapasalo antoi tyttärensä ja sisarentyttärensä kanssa konsertin Jyväskylässä järjestetyillä suomalaisilla laulu- ja soittojuhlilla.

Lilli Liliuksen talteenkirjaama Kreeta Haapasalon itsensä kertoma kuvaus elämästään löytyy kirjasta Laitisen kirjoituksen jälkeen. Haapasalo on kertonut elämästään valmistelematta, joten tarina poukkoilee ja siitä olisi paikoitellen vaikea saada selkoa ilman edellä mainittua Heikki Laitisen kirjoitusta. Haapasalon oma kuvaus tapahtuneesta antaa kuitenkin valtavasti lisätietoa pelkkiin lehtikirjoituksiin nähden, etenkin Kreetan tunnoista sen suhteen miltä tuntui olla samalla aikaa äiti ja kiertuemuusikko. Lisää tietoa saadaan Haapasalojen perheen elämästä sekä esiintymismatkoista ja niitten järjestelyistä.

Kreeta Haapasalo on tullut tunnetuksi myös maalaustaiteen kautta. Turussa asunut taidemaalari R. W. Ekman maalasi näet vuosina 1857 – 1869 useampia töitä, joitten keskushahmona on kannelta soittava Kreeta Haapasalo. Jukka Ervamaa kirjoittaa Ekmanin tauluista kertoen maalausten syntyhistoriasta ja niitten menestyksestä. Itse arvelin, että varmaan kaikki suomalaiset tunnistavat kyseiset maalaisidylliä huokuvat maalaukset, mutta sain huomata erehtyneeni, kuten myöhemmin kerron.

Arvid Liljelund (1844 – 1899) maalasi vuonna 1885 taulun ”Kreeta Haapasalo kotonaan kannelta soittamassa”, kun Haapasalo asui Varkaudessa. Liljelundin maalauksesta kertoo Marianne Koskimies-Envall.

Kirjan loppuun on sijoitettu Vesa Tapio Valon musiikkinäytelmä Kreeta Haapasalosta ”Seitsemän huivia Majatalo Matkustawaisen kodin (entisen Hotelli Universal-Gardenin) naulakossa”. Näytelmä on reipashenkinen repäisy Kreeta Haapasalon elämästä ja korostaa omalta osaltaan Haapasalon uran ja esimerkin arvoa mm. suomalaiselle naisasialiikkeelle. Se ottaa huumorillaan myös kantaa henkilöhistorian kirjoittamisen hankaluuksiin.

Halusin lukea Kreeta Haapasalosta, sillä olen kesällä lähdössä Kreetanmatkalle. Niinpä olikin mukava lukea, että Kreeta oli itsekin matkaillut aika tavalla – tosin pääosin kotimaassa. Kun kirjoitin hakukoneeseen nimen Kreeta, sain ensimmäisten vaihtoehtojen joukossa linkkejä erääseen Kreeta-nimiseen henkilöön liittyen. Myös Kreeta Haapasalo mainittiin, joten kokeilin Kuopion kirjaston sivuilta, mitä sieltä löytyisi. Yllätyin, kun heti kirjaston etusivulla oli uutinen, jonka mukaan Rauhalan ja Haapasalon kirjat olisivat varatuimpia. Paljastui, että kyseessä eivät kuitenkaan olleet virsirunoilija Niilo Rauhalan ja kansanmuusikko Kreeta Haapasalon kirjat vaan Pauliina Rauhalan ”Taivaslaulu” ja Ville Haapasalon varhaisista Venäjän vuosista kertova teos. Kirjan Kreeta Haapasalosta ilmoitettiin löytyvän musiikkiosastolta. Sinne siis. Höperehtivällä ja epäselvällä tavallani esitin asiani kirjastovirkailijalle, joka kysyi minulta liittyykö kirja musiikkiin. ”Varsin kiinteästi”, vastasin minä. Hieman yllätyin, kun ei kirjaston musiikkiosastolla sitä tiedetty. Jouduin lisäksi kertomaan virkailijalle miten kyseinen nimi kirjoitetaan. Tosin kirjassakin kerrotaan, että varsinkin Kreeta Haapasalon etunimestä on käytetty useita erilaisia versioita. Lisää yllätyksiä oli kuitenkin luvassa. Kun olin kuvitellut kaikkien suomalaisten tunnistavan Ekmanin taulun, jossa Kreeta Haapasalo soittaa talonpoikaistuvassa tai vastaavassa, eivät vaimoni eikä tyttäreni tunnistaneet taulua nähdessään kuvan siitä. He eivät myöskään tienneet kuka oli Kreeta Haapasalo. Koin tämän jonkinlaisena kolhaisuna minä-kuvalleni. Kun lisäksi Suomi-kuvani on ollut paljon kovemmalla rumputulella viime aikojen Ukraina-uutisoinnin takia, olen parina viime viikkona keskittynyt katselemaan lähinnä hiihtoa ja ampumahiihtoa televisiosta. Lukeminen on edennyt hitaasti. Kirjassa on 174 sivua ja sen kanssa seurustelin pari viikkoa.