Kirjailija Hagar Olsson aloitti syksyllä 1918 työn Dagens Press -nimisessä lehdessä Helsingissä. Hänen tehtäviinsä kuuluivat mm. kirja-arvostelut. Arvosteltavaksi tuli nuoren runoilijan, Edith Södergranin, runokokoelma Septemberlyran. Jo ennen arvostelun kirjoittamista runoilija oli kirjoittanut lehden yleisönosastoon oman, leiskuvan julistuksensa runojensa puolesta. Hagar Olssonin arvostelun myötä Edith otti kirjeitse yhteyttä Hagariin ja alkoi neljä vuotta kestänyt kirjeenvaihto nuorten kirjoittajien välillä. Kirjeenvaihto oli tarpeen, sillä Edith ei koko aikana juuri poistunut kotikylästään Raivolasta, Karjalan kannakselta, jossa hän asui äitinsä kanssa. Edith sairasti keuhkotuberkuloosia ja kuoli vuonna 1923.
Hagar Olsson julkaisi Edith Södergranilta (ja hänen äidiltään) saamansa kirjeet vuonna 1955 selventävillä kommenteillaan varustettuina. Kirjeet kommentteineen suomensi Pentti Saaritsa vuonna 1990.
Hagar Olsson ja Edith Södergran olivat tutustuessaan toisiinsa alle kolmekymmenvuotiaita naisia. He olivat molemmat julkaiseet esikoisteoksensa vuonna 1916 ja heitä yhdisti halu uudistaa kirjallisuutta. Södergran ei käyttänyt runoissaan mittaa eikä riimejä, Olssonin tekstit huokuivat uudenlaista, ekspressionistista tyyliä. Varsinkin Södergranin runous sai julkisuudessa osakseen torjuntaa ja väheksyntää. Olssonin uskonnollinen hehku upposi ehkä paremmin konservatiiviseen lukijakuntaan.
Edith Södergran, joka eli lähes eristyksissä ja taloudellisessa puutteessa Raivolassa, janosi ikäistään seuraa, jonka kanssa keskustella kirjallisuudesta, kirjoittamisesta ja sen uusista suuntauksista. Edith koki itsensä ja ystävänsä Hagarin uudistajiksi, tiennäyttäjiksi. Hän tunsi voimakasta vetoa suuriin saksalaisiin ajattelijoihin, Friedrich Nietzscheen ja myöhemmin Rudolf Steineriin, jonka filosofiasta muodostui Edithille jonkinlainen pakkomielle. Edith myös käänsi Hagar Olssonin kirjan ”Kvinnan och nåden” saksaksi. Hän ryhtyi kunnianhimoiseen projektiin Suomen ruotsinkielisten modernistien runojen antologian saksantamiseksi, mutta hanke kaatui Saksan 1920-luvun talouslamaan.
Kaiken kaikkiaan tuntuu hieman hassulta, miten tulisieluisesti nuoret naiskirjailijat pohtivat maailman uudistamista runojen ja romaanien avulla, kun esimerkiksi vuonna 1919 Suomessa elettiin vankileirien aikaa, maa oli raunioina ja ihmiset sodan oikeuttamien epäluulojen vallassa. Edith pystyi kukkulalta, kotinsa lähistöltä seuraamaan kiikareilla Kronstadtissa käytyjä taisteluja bolshevikkien ja vastavallankumouksellisten välillä. Toisaalta ehkä maailma sodan jälkeen juuri kaipasikin nuorison uudistavia virtauksia. Olssonin Södergranille esittelemä runoilijaystävä Elmer Diktonius kirjoitti esikoisteoksessaan:
Kaikki totuudet ovat päiväntotuuksia; ne syntyvät,
elävät ja kuolevat.
Mutta eräs ikitotuus, ikisääntö pätee silti.
Ja se kuuluu: päiväntotuudet luo nuoriso.
(Kokoelmasta Min dikt, Runoni, v. 1921 suom. Arvo Turtiainen)
Kirjeitten perusteella Hagar Olsson piti kenties jalkansa maassa paremmin kuin Edith Södergran, mutta kommenteista päätellen hän ihaili ystäväänsä. Hagarin kommentit ylistävät Edithin rohkeutta ja neroutta. Edithin kirjeet hypähtelevät asiasta toiseen iloisena siitä, että on löytynyt joku, jolle kirjoittaa, joku joka ymmärtää. Toisessa Hagarille osoittamassaan kirjeessä Edith siteeraa jo aiemmin kirjoittamaansa runoa:
Minä haluan leikkitoverin, joka murtautuu ulos kuolleesta graniitista uhmaamaan ikuisuutta.
Kaikki Hagarissa ei Edithiä noin vain miellyttänyt. Hän ei jostain syystä voinut hyväksyä Hagarin kirjaan ”Själarnas ansikten” sisältyvää tarua tähtilapsesta ”Sagan om Stjärnbarnet”. Edith kertoo kirjeessään leikanneensa tarinan kirjasta pois ja polttaneensa sen. ”Taru tähtilapsesta” kertoo erikoisesta haamumaisesta neidosta, joka asuu valkoisen oven takana huoneessa, jossa hän näkee vain hentojen tähtien kulkueen syvässä, pyhässä yössä. Kertomus sisältää mystisiä kauhuaineksia yhdistyneenä uskonnolliseen kehykseen. Mielenkiintoisena yksityiskohtana voi tarinasta poimia vaikkapa seuraavan:
...jag skalv i mitt innersta ty jag kände mig ansikte mot ansikte inför det som icke är.
...vapisin sisimmässäni sillä tunsin olevani kasvokkain sen kanssa jota ei ole.
Det som icke är -rakenne toistuu kirjan muissakin osissa. ”Landet som icke är” oli Edith Södergranin viimeisiä runoja ja hänen runoistaan tunnetuin.
Ajan myötä Edith Södergran joutui vaativan luonteenlaatunsa ja ehkä myös ystävänsä Hagarin uskonnollisen kirjan Kvinnan och nåden myötä vakaviin pohdiskeluihin omien hengellisten käsitystensä vuoksi. Kirjeessään ystävälleen hän ilmoitti luopuneensa Nietzschen yli-ihmisopista. Filosofi Steiner näyttäytyi välillä oppi-isänä, välillä syntisenä, joka ennen kaikkea ajatteli eikä niinkään tuntenut. Edith vaikuttaa taipuneen loppuvaiheessa luottamukseen lapsenuskon voimasta ainoana asenteena, jolla ihminen voi lähestyä Jumalaa. Eräässä kirjeessään hän kirjoittaa:
”Totuus löytyy vain Uudesta testamentista eikä mistään muualta maailmassa.”
Hagarille hän kirjoittaa:
”Sinä olet nähnyt Viestintuojan, sillä sinut on kutsuttu suureen tehtävään, joka ei ole tästä maailmasta.”
Hän viittaa tässä nähdäkseni Hagar Olssonin kirjaan Kvinnan och nåden, jossa kirjan päähenkilö kohtaa taivaallisen viestintuojan autiomaassa.
Tämän kirjan myötä lukijana pääsin seuraamaan kahden kirjailijan välisen yhteydenpidon eri vaiheita. Kirjailijoitten persoonallisuuden erot tulivat esiin. Södergran vaikutti räiskähtelevältä ja lämminveriseltä, kun taas Olsson oli rauhallinen, viileän harkitseva. Ehkä juuri siksi Edith oli runoilija ja Hagar kirjoitti proosaa?
Kirjan lukeminen kesti muutaman päivän.
