Powered By Blogger

lauantai 26. marraskuuta 2022

20 väitettä ja jokunen tosiseikka minusta

(Muokattu versio Mustelmiinan blogin tai oikeestaan Tähän on tultu -blogin haasteesta)

Jonkun menneen talven lumia.
1. Olen syntynyt Varkauden kauppalassa. Kun synnyin muuttivat kiireesti kuntastatuksen korkeammaksi, Varkaudesta tuli kaupunki.
2. Pienenä olin varma, että isona minusta tulee rikas. Tai ainakin jalkapalloilija. Tai edes lassevireen. Murrosiässä masennuin, kun tajusin, ettei tule mitään näistä ja aloin vastata tällaisen kyselijöille, että minusta tulee joskus ruumis. Masentuneilla väitetään olevan toimiva todellisuudentaju.
3. Parhaat piirteeni ovat vielä hämärän peitossa. Saattavat siellä pysyäkin.
4. Viimeisin sisustusostokseni. No, tuo pieni pöytälamppu tuossa. Oikein piti Ikeasta käydä ostamassa.
5. Haluaisin matkustaa vaikka Riikaan tai Tukholmaan tai Tanskaan tai Brüggeen. Mutta en matkusta, ärsyyntyisin vain muihin immeisiin.
6. Suosikkijuomani on varmaankin kahvi. Pidän myös kotikaljasta ruokajuomana, mutta se on aika kallista. Myös useimmat viinakset kelpaavat, ei sokeroituina. Olen happamuuteen taipuvainen.
7. Lempiruokani: kymmenen kärjessä mitä mieleen tulee: juusto, jukurtti, ruisleipä, hernekeitto, maksalaatikko, kaalilaatikko + puolukkahillo, hyvin haudutettu kana, hyvin haudutettu possu, keitetyt perunat, (kreikkalainen) kyläsalaatti. Anoppi laittoi aikoinaan tosi hyvää mykykeittoa.
8. Viikonloppuisin herkuttelen alkoholilla ja juustonaksuilla. Viime aikoina olen syönyt myös Tutti Frutti Passion karkkeja.
9. Lempiblogini, jota seuraan säännöllisesti, on oma blogini. Ei voi kuin nauraa sen kirjoittajan käsittämättömälle kekseliäisyydelle ja ihmisrakkaudelle.
10. Kirjat, joita olen lukemassa nyt, ovat Rosa Liksomin joku novellikokoelma, Aitmatovin teosten joku osa, Kalle Kniivilän kirja Putinin väkeä jäi kesken kesäkuussa, tuntui niin ahdistavalta, että olisin voinut huutaa mustan aukon avaruuteen, mutta korkea c ei enää irtoa niin kuin männävuosina.
11. Lempilajini kirjallisuudessa ovat näytelmät, novellit, ymmärrystä pakenemattomat runot.
12. Suosikkisovellukseni kännykässä. En tiedä mitä niillä sovelluksilla tarkoitetaan, mutta katselen päivittäin joko tietokoneelta tai kännykältä Ylen uutisten nettisivuja, Forecan säätä sekä sähköpostia, jos sellaista on saapunut. Onko se signal sitten sovellus? Sitä nuo meillä käyttävät.
13. Kahvini juon mustana. Sokerista kahvissa luovuin 1970-luvulla, maidon jätin pois 2000-luvun alkuvuosina. Tämä on totta, sikäli kuin muistan.
14. Viikkorutiineihini kuuluvat saunominen ainakin lauantaisin, usein myös keskiviikkona. Lisäksi yritän ainakin viikoittain täyttää päivyriä, jonka tyttäreni minulle osti viime jouluna. Joskus on jäänyt yli viikko väliä edellisestä kerrasta ja on yllättävän vaikea muistaa mitä minäkin päivän tapahtui ja missä järjestyksessä. Tämä osaltaan kuvastaa historian faktaperusteisen kuvaamisen vaikeuksia.
15. Viimeisin elokuva, jonka olen nähnyt elokuvateatterissa. Tämä on varmaan tapahtunut ennen korona-aikaa. Saattoi olla se Julia Robertsin elokuva, jossa äiti yrittää luottaa edes joulunpyhien ajan poikaansa, joka on huumevieroituksessa, mutta on edelleen lujasti kiinni huumeitten käytön huomaamattomassa taustaelämässä.
16. Rentoutuakseni kuuntelen musiikkia tai katselen vaimon kanssa elokuvia. Katselen myös kansallisen tason hiihtoja tv:stä. Mutta en sprinttiä.
17. Lemmikkieläimeni. Pojalla on meillä kaksi kissaa. Yritän estää niitten tappeluita ja jakelen niille evästä ja ulkoilutan niitä ja höpöttelen niille. Vanhempi kissa nukkuu vieressäni ja kömpii aamulla päälleni herättelemään.
18. Lempivuodenaikani on syksy. Tämä syksy oli kivan harmaa. Naapurit hankkivat aurinkopaneeleita kilvan ja sitten ei aurinkoa näkynytkään, hähhähhää!
19. Ruokabravuurini on haudutetut kanat ja possut, risotot, joita olen väsännyt meille jatkuvaan, kun vaimo ja poika eivät tahdo syödä perunaa. Viime aikoina olen pyöräyttänyt usejamman maustekaakun, torstaina viimeksi.
20. Koskettavinta elämässä on kosketus kodin ulkopuolisiin ihmisiin. Aistin sen niin vahvasti, että usein tekisi mieli motaista takaisin. Tunnen itseni Ukrainaksi Venäjän puristuksessa, siinä sitä on kosketusta.

tiistai 22. marraskuuta 2022

Eeva Kilpi: Kuolinsiivous

Vuonna 1928 Viipurin lääniin kuuluneessa Hiitolassa syntynyt Eeva Kilpi laati vuonna 2012 julkaistun, omista päiväkirjamerkinnöistään koostamansa teoksen nimeltä Kuolinsiivous. Kilpi on järjestänyt eri vuosien päiväkirjamerkinnöitä vuodenkierron mukaiseen esitykseen tammikuusta alkaen ja joulukuuhun loppuen. Miksi hän on tehnyt juuri näin, sitä en tiedä. Ehkä saan erään vastausvaihtoehdon aikaiseksi lainaamalla Kilven tekstiä ja sitten kommentoimalla tekemääni ylipitkää lainausta. Helmikuun 26. päivänä vuonna 2002 Kilpi on merkinnyt päiväkirjaansa seuraavaa:

Meidän vanhojen vanhuus on tämän ajan rikkautta. Että on elossa ihmisiä jotka itse muistavat sotia edeltäneen ajan ja ovat kokeneet historiamme rajut ajat ja vaihtelut, kokeneet hädän, ahdistuksen, surun ja selviytymisen. Kokeneet koti-ikävän ja jaksaneet elää siitä huolimatta. Muisti on rikkautta. Se lahjoittaa meille historian kaikkine tuskallisine kokemuksineen, se neuvoo meitä tulevaisuuden suhteen ja lujittaa persoonallisuuttamme. Muisti on sekä ihmiskunnan että yksilön kulttuurin ydin.

Kilven muistiinmerkinnöissä nämä sotia edeltäneet ajat toistuvat. Mutta mitä oikein tarkoittaa muistiinmerkintä. Miksi ihmisen on tarpeen merkitä asioita muistiin? Joku sanoi kerran, että on huvittavaa kun kapakassakävijät alkavat pelata keskenään muistishakkia ja ennen pitkää riitaantuvat aikaisemmista siirroista, joista heillä on eriävät mielikuvat. ”Kaikki muuttuu – muistotkin.” Itse alan olla sitä mieltä, että muistin paras ominaisuus on sen muuntautumiskyky. Ehkä historiakin pitäisi kirjoittaa vasta vuosikymmenien kuluttua ja pelkästään ulkomuistista. Muistille on hyvä antaa aikaa sepittää historiasta kelvollinen tarina. Edvin Laineen ohjaamassa elokuvassa Pikku suorasuu (perustuu Anni Swanin tyttöinromaaniin Iris rukka) on hauska kohtaus, jossa Turkin sodan taistelua lehdessä muistellut kenraali joutuu sanaharkkaan entisen alaisensa kanssa, jonka muistikuvat taistelusta poikkeavat kenraalin muistoista ja kenraali joutuu vastahakoisesti myöntelemään, että ehkä hän on saattanut jotain unohtaa. Voi tietysti olla, että muistan tämän väärin, mikä olisi erityisen hauskaa.

Helmikuun 21. päivä 1994 Kilpi toteaa:

Mikään ei ole mitään yksinään, mikään ei ole mitään pelkästään. Pelkkää ei ole. On sotkua, sekavuutta, monitasoisuutta, säteittäisyyttä, kerroksellisuutta – joka särkyy, muuttuu ja vaihtelee, vaihettelee. Moninaisuutta.

Tämä on mielestäni se todellisuuden osanen, joka vaikuttaa muistoihin niitten syntyhetkellä ja muokkaa niitä myöhemmin. Huhtikuun kuudentena vuonna 2002 Kilpi kirjoittaakin, jotta totuuksia on rajattomasti ja ne vaihtelevat kuin kaleidoskoopissa.

Muisti-museo, Mikkeli.
Intohimo on Kilven runon mukaan ihana, juovuttava, jumalallinen ja vaarallinen tila ja harvoin koettavissa. Tuosta lopusta olen ihan samaa mieltä, muitten ominaisuuksien määrittelyä eivät parinkymmenen sekunnin kestot helpota. Ei siinä juuri hiki naisen kasvoille tipahtele. Huumoria näistä Kilven teksteistä löytyy, itseironiaakin vaikka kuinka. Miun mummoin oli kotoisin Jääskestä, mikä on aika lähellä Hiitolaa, joku esivanhempani oli muistaakseni Hiitolassa asunutkin. Kirvussa asui mummoni mummo, Ellin Mari. Sen takia häntä kutsuttiin Kirvun mummoksi. Hänellä oli ainakin yksi avioton lapsi, jonka isästä hän oli kysyttäessä sanonut: ”Lepikosta tul ja lepikkoon män, nahkurille hais.” Kilpi ei käytä teksteissään murretta, mutta muisteloitten hauska sirpaleisuus luo sellaista iloisesti rupattavaa moni-ilmeisyyttä, jonka karjalaisuuteen yhdistän.

Muissa blogeissa tätä kirjaa on kehuttu vaikka kuinka. Luettua elämää -blogissa Elina kertoo omasta lukuelämyksestään ja hänen tekstinsä lopussa on myös linkkejä muihin blogeerauksiin.

Kirjassa on 117 sivua. Lukaisin sen muutamassa päivässä.

lauantai 19. marraskuuta 2022

Taskunovellit

Vilja-Tuulia Huotarinen toimitti vuonna 2013 julkaistun kirjasen nimeltä Taskunovellit. Kirja sisältää lyhyitä novelleja kiireiselle lukijalle. Ahmaisu tapahtuu takakannen mukaan nopeasti, mutta jälkimakua piisaa siitäkin edestä. Laitan silti varuilta tähän pienen muistiinmerkinnän jokaisesta novellista. Olin aikaisemmin lukenut fiktiivisiä tekstejä näiltä kirjoittajilta vain Petri Tammiselta, häneltä kokoelman Elämiä. Aika lyhyitä valtaosin nekin. Tarkastusmittauksessa selvisi, että olen lukenut Mark Twainin teoksen Eevan päiväkirja, jonka suomensi Ville Hytönen.

Kai nämä novellit olisivat koulunuorison luettavaa? Leikin tässä äikänopea ja jaan novellit arvioitavaksi yläkoulun oppilapsille osin sukupuolenkin mukaan omiin, noin puolen vuosisadan takaisiin kokemuksiini perustuen. Voi olla että nuorison käytös ja näkemykset ovat muuttuneet, samoin kuin yhteiskunta muukin.

Riku Korhonen: Leipäjono. Minäkertojan asenne on ylimielinen köyhiä kohtaan, vaikka hän kukaties lukeutuukin samaan joukkoon. Se asenne kumminkin tekee kerronnasta hauskuuttavan. Tämä novelli sopisi arvioitavaksi pojalle tai sitten räväkkäluontoiselle tytölle.

Rosa Meriläinen: Pieni naiskaartilainen. Äiti tekee parhaansa suojellakseen teinitytärtään kapinakeväänä Tampereen tuomiokirkossa. Historiasta (myös taidehistoriasta) kiinnostuneelle oppilaalle.

Tuomas Kyrö: Kaksijakoinen Raimo. Raimo on tosi iso. Tässä yhteydessä onkin hyvä huomauttaa, että olen kyllä kuunnellut joskus ratiosta pätkiä Mielensäpahoittajan tarinoinnista Antti Litjan esittämänä. Jotain elokuvaakin aiheesta katselin, mutta kuunnelma oli parempi. Ei ainakaan pulskalle oppilaalle arvioitavaksi.

Petri Tamminen: Erään ihailijan päiväkirjasta. Ujo kirjailija Tamminen antautuu kuvitteellisen ihailijansa kehuttavaksi tässä taskunovellissa. Kaikkien arvioitavaksi soveltuva.

Eino Santanen: Nyt ulos ja tapaamaan ihmisiä, Pekka! Mieshenkilö turhautuu yksiönsä vuokraisäntään eikä ihme. Novelli soveltuisi arvioitavaksi markkinataloudesta kiinnostuneelle oppilaalle.

Tommi Musturi: Musta kappale. Dadahtava sarjakuva onneaan etsivästä mieshenkilöstä. Arvioitavaksi kuvataiteista kiinnostuneelle oppilaalle.

Anu Holopainen: Yksi kaksi kolme neljä viisi NYT! Tyttöset viettävät kesää maalla. Enemmän tyttöjen arvioitavaksi.

Tiina Raevaara: Puutarhurin tyttäret. Oliskos tämä tyylilaji maagista realismia? Ei meinaa muistaa ruususen unien jälkeen. Kirjoittamista harrastavalle tytölle.

Ville Hytönen: Sellaisena iltana. Mukaansatempaava tarina illanvietosta vertaisten kesken. Pojalle arvioitavaksi soveltuva, ei liian helposti nolostuvalle.

Sirpa Kähkönen: Sorbettisydän. Jäätelönmyyjä sammuttaa turistineitosen kytevän lemmenpalon. Sirpa Kähkösen romaanista Lakanasiivet sovitetun näytelmän kävin vaimon kanssa taannoin katselemassa Kuopion teatterissa. Kirjailija itse kunnioitti läsnäolollaan. Arvioitavaksi tyttöoppilaalle, tai ehkä kahdelle.

Taija Tuominen: Elämä ei ole kebab-passi. Hyvin toimiva napakka kertomus nuorten kohtalonkesästä. Tuomisen novelli soveltuisi arvioitavaksi pojalle ja tytölle.

Laura Lindstedt: SLAM BOOK eli kertomus siitä kuinka sinun isäsi nussi hänen äitiänsä. Erinomainen nuorisokertomus. Tässä on kivasti hyödynnetty yksinkertaisia jippoja, jotka varmasti vetoavat nuoriin lukijoihin, kuten reunahuomautukset, seinäkirjoitukset ja henkilöitä kuvaavat erikoismerkit. Nämä pikku tehosteet hajauttavat kerrontaa siinä määrin, että tarinaan sisältyvä paljastus tuli jysäyttävänä yllätyksenä vaikka se kyllä otsikossa jo mainitaankin. Lindstedtin novellin voisi antaa arvioitavaksi sellaiselle tytölle, joka on hyvä oppilas, muttei mikään kirjastonhoitaja. Ja myös pojalle, jota pitäisi riittävän rohkeana ylipäätään lukemaan tuon nimistä novellia.

Kirjassa on 137 sivua. Lukaisin sen parissa päivässä.

perjantai 18. marraskuuta 2022

Kirsi Kunnas: Uivat saaret

Kirsi Kunnas (1924 – 2021) sepitti runot vuonna 1950 julkaistuun kokoelmaansa nimeltä Uivat saaret. Lukaisin runot parissa päivässä. Sivuja sisällysluetteloineen 105.

En ollut ennen lukenut mitään Kunnaksen kirjaa. Tämän kokoelman perusteella Kunnas vaikuttaisi olleen vahvasti kiinni Tulenkantajien runoperinteessä. Toinen mieleenkimmahtava runoilija on Shakespeare, jonka näytelmien uudet suomennokset tuntuvat minusta samanhenkisiltä noin runousteknisesti.

Kunnaksen lastenrunoista, joita olen sattunut kuulemaan, tulee minulle vaikutelma mitallisista ja riimitellyistä runosepän töistä. Näissä aikuisten runoissa Kunnas tuntuisi pyrkivän välttelemään riimejä, mutta joskus hän niihin luiskahtaa varmaankin vanhasta tottumuksesta. Kokoelmassa on mukana osio Uneksijat, jossa Kunnas pulahtaa eläinsatumaailmaan. Runosarjassa Lehmikvartetti kuvaillaan Adalmiina-lehmää. Kun runoilija on iltalypsyllä, suihkaisee Adalmiina helmensä runoilijan kiuluun sitä pitkän päivän märehdittyään. Runoilija makoilee ruohikossa koppakuoriaisen kanssa ja katselee pilvien kulkua. Lopuksi sammakko kertoo näkemyksensä kuutamouinnin suosiollisuudesta.

Kokoelma alkaa kumminkin vakavammalla aihepiirillä. Neljä ensimmäistä osiota vaikuttaisi käsittelevän läheistä ja tärkeää ihmissuhdetta, ehkä rakkaussuhdetta, jolla oli etsikkoaikansa ja erkavoitumisen hetkensä. On merkityksellistä sanotaanko runossa minä vai me, sanotaanko sinä vai hän. Luontovertauskuvilla pelitellään, saaret uivat kuin vesilinnut ja vuori kasvaa puun juurten sisään. Riimipareja tarjoillaan näytiksi, mutta ei aseteta oletetulla tavalla, kyse ei ole osaamattomuudesta vaan valinnasta. Aurinko saa odottaa seuraavalle sivulle riimipariaan vanamo. Laitan näytteen runosta Ei mitään enempää siltä toiselta sivulta:

Oi ymmärsitkö sen
kun polku johti meidät vuorelle,
odotuksessaan metsä seisoi
linnut vaiti oli,
niin kohos hämärästä vanamo
ja kaikki minkä omistimme siinä oli –

Kokoelman loppupuoli kuvaa ihmistä kaupungissa, syksyä ja maisemaa. Runossa Metsässä ollaan männikössä, jota runoilija kuvailee temppeliksi, jossa hänen riemunsa kiitää kuin mettisten parvi. En tiedä tarkoittaako runoilija metsäkyyhkysiä niillä mettisillä, taitaa tarkoittaa mesipistiäisiä. Minulle tuli mettisistä mieleen se yksi virsi (105), jossa laulaa toukomettiset. Niin sitä voi haksahtaa tämmöinen runohakakin omille urilleen, öhö-öhö.

Tässähän tuota tuli tuumailuja.

keskiviikko 16. marraskuuta 2022

Vilja-Tuulia Huotarinen: Iloisen lehmän runot

Vuonna 1977 syntynyt Vilja-Tuulia Huotarinen sepitti runot vuonna 2009 julkaistuun kokoelmaansa Iloisen lehmän runot. Ne runot minä siitä kokoelmasta juuri lukaisin. Ihan vain läpilukaisin, en alkanut tarkastaa yhteyksiä muuhun maailmankirjallisuuteen, kunhan nyt vain luin. Noin puolet kokoelman runoista luin ääneen omasta mielestäni hauskasti eläytyen prima vista. Iloa ensi silmäyksellä. Meillä oli kotona vain minä ja kissat. Toinen kissoista liukeni paikalta, sillä se oli jo saanut hairball-naksut. Vanhempi kissa, joka nukkuu öisin vieressäni, on tottunut minuun ja se kellahti selälleen olohuoneen sohvalle nukkumaan.

Halusin lukea tämän runokirjan, koska pidän mystisen ulkokohtaisella tavallani lehmistä. En ole omistanut lehmiä, enkä edes ole hoitanut niitä koskaan. Maalla asuessani sain ilokseni seurata tien toisella puolen, noin sadan metrin päässä kuhnehtineita naapurin hiehoja kesälaitumella. Joskus postilaatikolla käydessäni juttelin niille ja ne tulivat kuuntelemaan minua. Luulivat kai minuakin runoilijaksi. En uskaltanut koskettaa niitä koskaan. Joskus lehmät hyppäsivät sähköpaimenlangan yli ja kävelivät maantiellä, ne saattoivat katsella meidän kukkapenkkiäkin, mutta jättivät sen rauhaan. Eräänä yönä salamoi ja ukkosti. Kammotti katsella miten suojattomat hiehot juoksentelivat laitumellaan taivaallisten leimahdusten valaisemina. Äitini tykkäsi nuorena lehmistä ja yksi lehmä tykkäsi äidistäni niin kovasti, että läksi hänen luokseen piikkilanka-aidan läpi ja repi siinä itseään pahasti. Tämä tapahtui sota-aikaan, mutta uskon äidin kertomuksiin tältä osin.

Nämä Lempäälän runoilijan runot ovat kokoelmana sellaista kevyttä keskisarjaa. Raskaitakin aiheita ne sisältävät, mikä on runoille keskimäärin tyypillistä, mutta käsittelytavassa on siinä määrin hurttiutta, että se keventää kerrottua. Lehmärunoissa on laitumenläheinen tunnelma ja vahva navetantuoksu. Toisaalta kevennystä synnyttää myös kukkean runollinen elämän & kuoleman kuin myös surun & ilon aihepiiri. Höyhensarjaan tässä ei sentään nousta, lehmärunoista sinne suunnistaa minua koskettanut Holly Golightly, jonka alusta pieni, vain hieman yli puoli runoa pitkä näyte:

Kun muut ryskivät tiheikköjen läpi
kullanruskea lehmä seuraa minua pienten puiden välistä,
ei poikkea polulta. Holly Golightly on ikiaikaista heimoa, kapea ja kevyt,
joskus pelkään että se menee ukkosen mukana, unohtuu sateeseen,
ottaa myrskyn hentojen lapaluidensa päälle pelkästä lähimmäisenrakkaudesta.

Runot ovat oikeasti nimeämättömiä, vain osioilla on nimet. Sen sijaan lehmillä on erikoiset, ulkomaanelävien nimet niin kuin Gilda ja Jennifer ja Prinsessa A. Minulle nimistö synnyttää vaikutelman maatilan tyttösestä, joka etsii mielikuvituksen kautta glamouria eloonsa lypsykarjatilalla. Laajana osiona käsitellään myös kädestälukijan tointa ja tuumailuja. Runoilija vaikuttaa epäilevän kädestälukijan tietoja. Pitääkö hän povausta hömppänä? Minun mummoni mummo oli povannut matkustavaisille junassa seuraavasti: ”Siul o hyvä käs, kääntyy suuhu sekä perseehe!” Näissä runoissakin koetellaan sormien taipuisuutta, niitten etäisyyttä toisistaan, sormien väriä. Kämmenestä saattaa löytyä koukeroa tai sammakko, joka voi olla kuollut tai elää vielä. Usein runon loppuun on piirretty viimeisen säkeen kautta kuin huutomerkki, joka muuttuu kysymysmerkiksi, johon joku lukija voi jäädä miettimään vastausta. Nämä runot muistuttavat mielestäni juuri sitä eloisaa monologia, jolla minä nämä ääneen lukaisin.

Kirjassa on 69 sivua. Lukaisin runot parissa päivässä.

tiistai 15. marraskuuta 2022

Kuolema Ylioppilastalolla

Kirsti Manninen ja Jouko Raivio kirjoittivat vuonna 1994 julaistun tekkariromaanin Kuolema Ylioppilastalolla, alaotsikoltaan Salapoliisiseikkailu Helsingissä syystalvella 1872.

Lukemani tekkari on kirjoitettu kahden kertojan taktiikalla, kertojina ovat serkukset Matilda ja Johannes. Johannes opiskelee oikeustiedettä ja asuu vuokralaisena Matildan vinttikamarissa. Onnettomien sattumien summana Johannes joutuu Ylioppilastalolla suomalaisten merkkimiesten kunniaksi vietetyn riemujuhlan ryyppäjäisten yhteydessä pidätetyksi lainopillisen tiedekunnan siviilioikeuden dosentin murhasta. Kuolleena laulusalin taffelipianon alta löytynyt Westman oli svekomaani, kun taas Johannes tietty fennomaani. Ryyppäjäisissä oli sattunut ja tapahtunut muutoinkin hämäriä yhteenottoja miesten ja jopa nk. tarkastusnaisten välillä.

Tekkarissa kuljeskellaan ympäri Helsinkiä ja vaikka tiettyjä paikkoja joskus kuvaillaan vähän tarkemmin, ei sellainen kuvailu muutu puisevaksi. Kaiken kaikkiaan romaani on kahden osaavan kirjoittajan laatima. En ole varma, ovatko vuorovetona kirjoittaneet, niin että Manninen olisi kirjoittanut Matildan osuudet ja Raivio Johanneksen osuudet. Tyyli pysyy samankaltaisena kaiken aikaa. Ehkä voimakkaammin eriävät tyylit olisivat piristäneet kerrontaa, mutta nyt on synnytetty tasalaatuinen muhennos, jota on helppo lukea.

Tornion DekkariNetti -palstalla kerrotaan, että edellä kuvailemallani vuorovedolla olisivat kirjoittaneet. Siellä myös mainitaan ajankuvaa historiallisesti paikkansapitäväksi. Sen verran tähän on sanottava, jotta kun kohtalokkaat juhlat järjestettiin kirjan alusta löytyvän mainoslehtisen mukaan keskiviikkona 30. päivänä tätä kuuta, niin seuraavan päivän kerrotaan myöhemmin olleen lyhyt marraskuinen päivä. Netistä löytämäni vuoden 1872 kalenterin mukaan ainut 30. päivä ja keskiviikko oli lokakuussa, joten sitä seuraava päivä olisi kyllä lokakuun 31. päivä. Tämä ei tietysti sulje pois mahdollisuutta, että lokakuun viimeinen päivä voisi tuntua marraskuiselta. Olen siis Tornion DekkariNetin kanssa lujasti samaa mieltä. Kuulemma Manninen ja Raivio ovat tehneet kuusikin tällaista historiallista tekkaria, joissa on samat kertojahahmot ja sitä tehen sitten sama kerrontatekniikka.

Tekstinäytteeksi minä akateemisesti sivistymätön ja muutoinkin villiluontoinen hahmo olen valinnut Yliopiston kirjastoa kuvailevan kohdan. Tuota kirjastoa olen kahdesti mennyt katsomaan sisältäpäin, mutta molemmilla kerroilla minut on ohjattu ulos. Viime kerralla sanottiin, että ohjataan varmaan jatkossakin.

Yliopiston kirjasto, joka valtakunnan parhaana kirjakokoelmana oli ylioppilaiden ja heidän opettajiensa lisäksi myös minun ja Emman kaltaisten säädyllisten ja hyvämaineisten kaupunkilaisten käytettävissä, oli talvisaikaan auki vain muutaman tunnin, sillä tulipalon pelossa siellä ei ollut sen paremmin kaasu- kuin muutakaan valaistusta.

Jos minä olisin kuulunut tämän tekkarin kirjoittajiin, olisin lisännyt tähän tekstin ”haloo onks valoo”. Se olisi tosin poikennut kirjan tyylistä jonkin verran, mutta niin kai minäkin poikkean Yliopiston kirjaston vahtimestaajien mielestä.

Kirjassa on 256 sivua. Lukaisin sen noin viikossa. Isänpäiväviikonloppuna lukeminen jäi muutaman siivun osaan.

sunnuntai 13. marraskuuta 2022

Isän päivän virsi

Isälle laulan virteni,
hän on mun kurkihirteni,
asun kattonsa alla.

Kun äiti minut synnytti,
isäni varmaan istuksi
varjossa tupakalla.

Sain kasvatuksen isältä,
se joskus pursuu sisältä,
ketsuppi korkin alta.

Jumala ompi linnani,
isäni kattopalkkini,
suojani maailmalta.

torstai 10. marraskuuta 2022

Rosa Liksom: Yhden yön pysäkki

Rosa Liksom (s. 1958) kirjoitti vuonna 1985 ilmestyneen novellikokoelman Yhden yön pysäkki. Kysessä on kirjailija Rosa Liksomin esikoisteos. Lainasin Siilinjärven kirjastosta tämän teoksen vuonna 2012 julkaistuna kääntöpokkarina, jossa toisena teoksena on Rosa Liksomin toinen novellikokoelma Unohdettu vartti, joka julkaistiin vuonna 1986. Luen varmaan senkin, kunhan ensin vetäisen vähän henkeä näitten nyt puheena olevien novellien jälkeen.

Kirjan novelleja ei ole nimetty, niitä on 27 ja ne on jaoteltu neljään osioon, jotka osiot on kyllä nimetty ja ne muodostavat oman yhteisönsä kukin. Nytpäs minä kerronkin näistä osioista mitä kerron ja lisäksi yhdestä novellista erityisesti.

Steissi, kaivopiha, steissi -osio kertoo helsinkiläisten nuorten ihmisten elosta. Useimpien elo on ollut rosoista hilluntaa, johon ovat kuuluneet päihteet ja yhteenotot toisten henkilöitten, myös poliisin kanssa. Poliisin putkasäilöistä annetaan painajaismainen kuva. Olen joskus putkaosaston läpi kulkenut, sen verran on omaa kokemusta. Ainakin toivon, että näitten novellien kuvaukset ovat enemmän kuin karvan verran liioiteltuja. Sen sijaan raivopäistä väkivaltaa kyllä esiintyy ihmisten kesken yksityisasunnoissa ja muuten julkisilla paikoilla, en tiedä miten kauan ihminen oikeesti semmoista kestää ilman vakavia fyysisiä vaurioita. Nuorten ihmisten itsetuhoinen päihteiden käyttö saattaa olla tottakin. Ainakin heidän tekemänsä pikkurikokset ovat. Aborttejakin tehdään sekä itsemurhia. En oikeastaan saanut näistä novelleista paljoa irti.

Euroopan eteisaula -osiossa seikkaillaan maailmalla. Siellä kohdataan monenlaisia ihmisiä ja harrastetaan seksiä eli rakastetaan, kärsitään ja lähdetään.

67 astetta pohjoista leveyttä -osion tapahtumien seutuna on Torniojoen laakso tai jotain sinne suunthan. Näissä novelleissa Liksom on kyllä kotikentällään. Hiljaiset puhumattomuuden talvet, vähäiset ihmiskontaktit ja toisaalta kyläläisten kyttäämisen ja juoruamisen pelko – naurunalaiseksi joutumisen pelkokin riittää – vaikuttavat johtavan ihmisiä sielullisiin ahdistustiloihin, jotka sitten purkautuvat outoina tekoina. Niin että näissä novelleissa sitä vasta monenlaisia ihmisiä onkin ja rakastetaan välillä vähän ketä sattuu tai ei ketään, jolloinka lähinnä itseen sattuu.

Ihan paras novelli kokoelmassa on metsätöitä tekevän vinttikamarin pojan kertomus elämästään. Toivottavasti Liksom on jatkanut tätä tarinaa vaikka sitten siinä seuraavassa kokoelmassaan. Novellin voi ehkä lukea koskettavana, mutta nuoren metsurin hyväntahtoinen ja kunnioittava asenne kaikkia muita kohtaan on niin liikuttava, että se pistää ketjukolaajankin hymyilemään. Ja vähän naurahtelemaan. Ai, että toivoisin tämän nuoren miehen pääsevän tekemään lähempää tuttavuutta kesäasukkaana vierailevan kirjastonhoitajan kanssa. Voin kuvitella kirjailijankin naurahdelleen tätä kirjoittaessa. Tietenkin yksinäisyys ja vanhempien kanssa pitempään asuminen on traagillistakin, mutta muuttuneeko asia surkuttelemalla. Pieni näyte novellista:

Mie tykkään siitä naisesta vieläki. Sen jälkheen me naithiin muutaman kerran salassa, mutta lopetethiin enneko kukhaan kyläläisistä huomasi. Se puhu mulle kauhniisti ja se oli mulle hyvä. Kohtelee vieläki hyvin ko käyn joskus sielä kylässä. Sen mies on kanssa mukava. Hyvää se vaimo vain halusi mulle. Se käsitti minun ujouen ja halusi rohkasta minua etheenpäin. Enhän mie etheenpäin päässy. Se on mulle niin vaikeata.

Neljä variaatiota päättää novellikokoelman. Viimeiset neljä novellia ovat lyhyitä, toistensa variaatioina niitä on vaikea nähdä.

Tässä novellikokoelmassa on sivumäärää 141 sivun verran. Luin sen parissa päivässä.

maanantai 7. marraskuuta 2022

Vanha palaa!

Outi Popp ja Asko Mäkelä toimittivat vuonna 2017 julaistun kirjan Vanha palaa! Keskusteluja Vanhan kuppilassa. Helsingin yliopiston ylioppilaskunnan kulttuurikeskuksen (1969 - 1993) epävirallinen tarina. Aiheena on Helsingin Mannerheimintien varressa nököttävän Vanhan Ylioppilastalon – eli tuttavallisemmin Vanhan – vaiheet 1960-luvulta aina viime vuosituhannen vaihteeseen. Painotus kirjassa on taiteen tekijöissä ja muissa esiintyjissä sekä heidän ohjelmistossaan. Mukana ovat myös hauskanpito ja kaikenmoiset ihanteet vapaudesta ja politisoinnista aina jäntevämpään talouskuriin. Vanha näyttäytyy portaalina, jonka kautta sotien jälkeisen ajan uudet taiteelliset vaikutteet tuotiin Suomen kamaralle ja esiteltiin yleisölle. Historiikki on toteutettu väljästi ja vapaasti, Vanhan henkeä kuvastaen. Kirjan toimittajat ovat haastattaneet muinoisia Vanhan kävijöitä ja askarrelleet heidän kommenteistaan kulloisenkin aiheen mukaisia pyöreän pöydän keskusteluja. Vanhan kuppilan tavaramerkkinä olivat näet pyöreät pöydät.

Minä en ole koskaan Vanhalla käynyt, paitsi pari kertaa Vanhan kellarissa. Lainasin tämän kirjan kun ajattelin sen sisältävän hauskoja juttuja nuorison ja vähän vanhemmankin kulttuuriväen juopuneesta ilonpidosta. Kirjassa kerrotaan kuitenkin myös vakavansävyisemmistä asioista, kuten vasemmistohenkisten lauluesitysten järjestämisistä Lapualaisoopperasta Agit Proppiin ja Mikis Theodorakisista & Arja Saijonmaasta latinalaisen Ameriikan poliitillisiin lauluryhmiin (laitoin tuossa Mercedes Sosan laulelemaan vanhalta kasetilta). 

Minulta jäi eilen tätä tekstiä pikaisesti kyhäillessäni kokonaan pois nk. "Vanhan valtaus" marraskuussa 1968. Todellisena perusteluna valtauksen poisjäännille oli hätäinen kirjoitteluni. Toisaalta voisin keksiä toisenkin perusteen, jonka sitten hätäisesti tähän lykkään. Vuosi 1968 oli Euroopassa monenmoisen kuohunnan vuosi. Se, että helsinkiläiset opiskelijat valtasivat talon, joka oli heidän omassa käytössään, lienee siis lupa nähdä osana tätä isompaa ilmiötä. Kirjassa mainitaan, että Tukholmassa olivat opiskelijat vallanneet oman osakuntatalonsa jo saman vuoden keväällä. Eli tässäkin mentiin ruotsalaisten peesissä. Toiseksi viranomaisetkaan eivät sanottavammin puuttuneet tapaukseen Helsingissä, opiskelijoitten annettiin kenties aikansa leikkiä mellakointia. Kolmanneksi valtauksen luisuminen vasemmistolaisten käsiin ja muualta kopsittu vallankumousretoriikka osoittavat minusta ajankohdan huomioiden aika kehnoa makua. Tsekkoslovakian olivat Varsovan liiton joukot miehittäneet aiemmin syksyllä, mitä suurin osa Suomen vasemmistoakin paheksui.

Kirjassa on paljon kuvia. Näistä kuvista jysäytti minua ehkä kovimmin otos Marraskuun liikkeen järjestämästä kovaosaisten joulusta Vanhalla ylioppilastalolla vuonna 1969. Entiset sotasankarit istuvat pöydissä, osa makaa pitkin salin lattioita. Valokuvaaja Stefan Bremerin näkemyksen mukaan 1970-luvun Helsinki oli harmaa ja luotaantyöntävä. (Minulla on Kuopiosta tuolta ajalta samansuuntainen vaikutelma. Tilanne tuntui muuttuvan, kun jostain alettiin tuoda kirkkaansävyisiä topattuja talvivaatteita. Minullakin oli silloin heleänpunainen talvitakki.)

Helsinkiin palatakseni Vanha ylioppilastalo tuhoutui pahoin tulipalossa huhtikuussa 1978. Iso osa talossa olleista taideteoksista saatiin pelastettua, mutta niitäkin jouduttiin kunnostamaan. Tästä palosta johtuen kirjan nimeen on hyvällä syyllä voitu lisätä huutomerkki perään. Talo korjattiin käyttökuntoon.

Aika oli kuitenkin muuttunut. Vaikka vasemmistopuolueet nauttivat vallasta jokseenkin koko 1970-luvun ja vielä seuraavallakin vuosikymmenellä hyvän aikaa, oli Suomi vaurastunut. Vasemmistoaatteet eivät vetäneet enää yleisöä entisellä hurmoksella. Elo viihteellistyi. Sen huomaa myös kirjasta, sillä siinä aletaan kuvailla viihteentekijöitä, rokkareita ja komeljanttareita sekä toisaalta voimakkaasti uutta hakevaa taidetta, kuten kiasmatyyppistä nykytaidetta, nykytanssia ja performansseja ilman suurta sanomaa. Lisäksi taloudenpito nousee selkeämmin esiin. Vaikka isoja ja huimantuntuisia projekteja vielä toteutettiin Vanhalla, alkoivat talouden realiteetit yhä voimistuvalla painolla ryhtyä määrittämään toimintaa. Hauskoja ja kokeilevia aikoja jatkui silti 1990-luvun alkupuolelle asti. Uuden taloudenpidon myötä vanhoista, kuluttaviksi kasvaneista rakenteista luovuttiin, Vanhan tiloja alettiin vuokrata, ravintola uudistettiin poistamalla pyöreät pöydät, pikkuhiljaa myös vakiokävijäkunta vaihtui.

Kirjasta saan sen kuvan, että Vanha toimi jonkinmoisena taide- ja viihdealan ajatushautomona ja sitä tehen sitten jakoi ideoita koko valtakuntaan. Uudet taiteen ja viihteen tekemisen tyylit ja tavat esiteltiin siellä yleisölle, joka sai ne makustellakseen ensimmäisinä Suomessa. Loppusivuille kirjaan on salaviisaasti asetettu suurikokoinen kuva, jossa on R. W. Ekmanin maalaus Väinämöisen soitto. Kalevalan lopussahan Väinämöinen uhittelee vielä kerran palaavansa uutta sampoa laatimaan.

Tässähän tätiä. Kirjassa on hakemistoineen 326 sivua ja kuten todettu tosi paljon kuvia, kokonaisia kuva-aukeamia on useita. Lukaisin viidessä päivässä.