52

Mitään uutta sanottavaa minulla ei ole. Laitan tähän vain tämmöisen täyteviestin, että näyttäisi kuin olisin 52 tekstiä julkaissut vuonna 2022. Sitä paitsi nythän eletään viikkoa 52 niin että mikäpä jottei.

Sain joululahjaksi uuden lumikolan, jonka kävin vaimon kanssa hakemassa K-raudasta jonkin verran ennen joulua. Meni aikaa ennen kuin raaskin ottaa uuden kolan käyttöön. Eilen sentään kolasin sillä pari kertaa pihan siistiksi. Voi että se liukui kuin ilmatyynyillä! Äsken otin kuvan vanhasta ja uudesta kolasta. Vanha on jo työstä väsynyt, monien talvien raapimajäljet pohjassaan, melkein kuin meidän puulattiat, nyt kun meillä on noita kissoja. Otan kiitollisena vastaan kaiken helpotuksen, jonka lumitöihin saan. Kiitollisuudella suhtaudun myös tähän hienoiseen suvikeliin – tulkoon sitten vaikka iltapäivällä kolme senttiä märkää räntää. Painuvat kasat vähän lysympään kuten kolaajalla hartiat.

Ensi viikolle on luvassa pakkaskeliä. Tammikuun pakkaset saattavat joskus kestää viikkokausia. Vanhan kolaajan ohjeen mukaan ”toimeton tammikuu maaliskuussa maksetaan”. Millaista lienee maaliskuussa? ”Maalis maita näyttää”, sanotaan. Ja ”jos harakka hyppii hangella niin vielä on lunta maassa”. Ja ”kai se vielä kesäkin kerkiää kun tässä jo joulusta selevittiin”. Viimeinen taisi olla minun omaa toiveajatteluani. Ei sitä kaikesta ihan niin vain selviä. Minä vielä haaveilen kasler-paistista, jota smarketista saapi valmiiksi paistettuna. Siihen sinappia päälle niin ei kinkulle häppii. ”Sitä sinkkua kun vielä sais maestoo…” haaveilivat mummot ennen vanhaan.

”Kerää 52” oli ennenvanhainen korttipeli. Ehkä hieman turhauttava ja harmillinen, mutta omanlaistaan puujalkahuumoria sekin. Ensi yönä joudutaan varmaan kärsimään naapureitten puujaloista, kun on se rakettikeiujen yö. Miten mahtavat kissamme siitä selvitä? Pitää varmaan itse pysytellä selvänä ja auttaa kissoja parhaan mukaan.

Hyvää Uutta Vuotta!

Gotthold Ephraim Lessing: Viisas Natan

Saksalainen valistusfilosofi ja näytelmäkirjailija Gotthold Ephraim Lessing (1729 – 1781) kirjoitti vuonna 1779 julaistun viisinäytöksisen runonäytelmän nimeltä Nathan der Weise. Lukaisin nyt joulunseutuun Matti Rossin siitä tekemän, vuonna 1997 ilmestyneen suomennoksen Viisas Natan. Näytelmästä on olemassa jo pari aiempaa suomennusta, hdcanis lukaisi Juhani Siljon suomennoksen Nathan Viisas, joka julkaistiin vuonna 1919, sen voi lukea Gutenbergin kotisivuilta. Rossin suomennokseen on otettu mukaan myös Vesa Tapio Valon laatima evästys Lessingin Viisas Natan kuuluu maailmanteatteriin. Valo laati teoksen lopusta löytyvät selitykset, jotka aivan riittävästi täydentävät minunlaiseni hienosti sivistyneen henkilön näytelmätekstistä kohtaamia aukkopaikkoja. Lopusta löytyy myös luettelo Lessingin Suomessa esitetyistä näytelmistä ja häneltä julaistuista teoksista. Mukana on myös katkelmia Lessingin kirjeistä koskien oman elämänsä traagillista vaihetta, joka edelsi Viisaan Natanin syntyä sekä näytelmän kirjoittamisen etenemistä kuin myös sitä, että Lessingin mielestä hänen näytelmänsä oli yhtä lailla ellei enemmänkin tarkoitettu luettavaksi kuin teatterissa seurattavaksi. Lessing kirjoitti näytelmäänsä esipuheen, joka on lukemani teoksen alussa Valon suomentamana. Hän myöntää kirjoittaneensa näytelmänsä tarkoituksena korjata yhteiskunnallista epäkohtaa. Toisaalta voi ajatella näytelmän olevan puheenvuoro Lessingin käymässä kiistakirjoittelussa Hampurin kirkkoherra Goezen kanssa. Lessing tuumaa esipuheessaan, että jos väitetään että:

tendenssin kärkevyys taittaa kärjen näytelmän kauneudelta, silloin vaikenen, mutta en häpeästä.

Tapahtumat näytelmässä sijoittuvat kolmannen ristiretken aikaiseen Jerusalemiin. Näytelmän aiheena on monikulttuurisuus. Nimittäin sellaisena ylätason aiheena. Vanhojen hyvempien aikojen tapojen mukaisesti opetus on leivottu tarinaan, tässä tapauksessa jo aiemmin julkaistuun ja Lessingin näytelmäänsä varten jalostamaan tarinaan Boccaccion Decameronesta. Sormus-tarinaa hyödynnetään näytelmässä, kun sulttaani Saladin haluaa viisaaksi kehutun Natanin vastaavan kysymykseen, mikä kolmesta uskonnosta: juutalaisuus, kristinusko vai islam on parhaiten soveltunut viisaalle Natanille, etsijälle ja kauppiaalle, hänen elämässään. Natan yllättyy kysymyksestä, sillä hän on arvellut sulttaanin kinuavan häneltä rahaa, Natan on näet varakas mies ja on juuri palannut menestyksekkäältä kaupparetkeltään Babylonista tai jostain. Natanin vastaus siirtää arvion asiassa kaupunkilaisjärjen hotteille, hän ei sorru keskusteluun uskontojen tai niihin liittyvien tapojen eroista. Jos vastausta viekastellen kuvailen, on Natanin vastaus monikulttuurisuuteen monikulttuurisuus. Niin että ei kannata odottaa mitään ”hedelmistään puu tunnetaan” -vastausta. Tai miten sen nyt ottaa...

Päähahmoina näytelmässä ovat Natanin lisäksi Jerusalemia hallitseva sulttaani Saladin ja nuori ristiritari (temppeliherra) Kurt. Tärkeissä sivutehtävissä toimivat Natanin ottotytär Reha, hänen seuralaisensa Daja, Saladinin sisar Sita sekä munkkiveli, joka osaa pelata moukanosansa taitavasti. Jerusalemin kristittyjen patriarkka esitetään julmiin tuomioihin kykenevänä juonijana, hänen osansa on lyhyehkö mutta merkittävä. Lisäksi on mukana muutamia muita hahmoja, jotka ovat melkein osa lavasteita, vievät tarinaa etiäppäin.

Mahdollisesti tämän näytelmän näin tv:stä joskus 1970-luvun lopulla ainakin osittain. Se oli muistaakseni itäsaksalainen esitys. Oli kiva kun löysin näytelmän nyt Siilinjärven kirjastosta, jossa se on jo siirretty varastoon. Näyte tekstistä:

Reha: Olet niin koruton ja suora. Oma itsesi.
Et teeskentele…

Sita: Niinkö luulet?

Reha: Isä sanoo, että sellainen ihminen
on harvoin kirjaviisas.

Kirjassa on 220 sivua. Lukaisin sen muutamassa päivässä.

Varhennettu joulu

Joulujen joulupöytä.

Koska eräs perheenjäsenemme ei ole luonamme jouluna vaan viettää joulua toisaalla, juhlimme joulujen joulua jo viime viikonloppuna, niin että ensi viikonlopun poissaolija pystyi olemaan seurassamme joulutunnelmissa. Tämä osoittautui minusta oikein kivaksi ratkaisuksi. Kaikki joulustressi oli vähäisempää, kun hankintoja sai tehdä rauhassa. Tosin minun joululahjaostokseni jäivät siihen, että ostin kaikille konvehtirasian. Itse sain uuden kolan ja olkaimet.

Viinakaupassa asioin jo viime viikon tiistaina. Siellä ei ollut lisäkseni kuin yksi tai kaksi asiakasta ja pari myyjää. Marsala-viiniä ei Siilinjärveltä löytynyt, otin sitten kympillä punaista portviiniä, marsala olisi ollut samanhintaista, mutta makeampaa, ehkä portviini olikin sopivampi valinta, naisväki tuntui tykkäävän. Portviinin lisäksi ostin Paholaisen ranstakka-punaviiniä Chilestä, grüner Veltliner-rypäleistä valkoviiniä Itävallasta, liettualaista votkaa ja irlantilaista viskiä. Olueksi olin ajatellut Auran keskiolutta, mutta sitä ei ollut S-marketissa keisitavarana. Otin sitten Sandels-keisin. Viinoihin + olueeseen meni rahaa noin sata euroa. Punaviini on lopuillaan ja portviini on juotu, oluista on jäljellä jämäpurkit, mutta valkoviiniä on puolet jäljellä, viinoja on kumpaakin yli puoli putelia, joten riittänee oikeaksi jouluksi ja vähän ylikin. Ehkä jonkun punaviinin joulunpyhiksi vielä hankin ja pienen olutpakkauksen.

Muutenkin vietimme joulua ihan tavanomaisesti. Vaimo oli leiponut hedelmäkaakun ja paistanut pipareita ja valmistipa hän vielä palsternakkalaatikkoakin, kun sellaisen ohje oli jossain niksipirkassa tai vastaavassa. Palsternakkalaatikon maku oli mieto, kun otin lanttulaatikkoa samalla, lantun maku peitti oikeastaan kaiken alleen. Kinkuksi hankin paketin siivutettua kinkkua, maksoi 7-8 euroa. Ei tainneet muut syödä kuin minä, sitä on vieläkin jäljellä. Karjalanpaistin sijasta valmistin tosi pitkällä haudutuksella possupaistia. Paketissa lukee, että maatiaispossua, onkohan kaupunkipossua sitten jossain myynnissä? Munkkipossuja ainakin on. Vai onko ne possumunkkeja? Rosollia söin jälkiruokana, ihan perinteistä ja hyvää. Poika valmisti myös jotain uudenlaista rosollia tai punasipulia, jätin ne nyt väliin. Varsinaisena jälkiruokana oli ihan tavallinen pakastekakku, vadelmaa. Sitä syötiin, kun katseltiin Bodigaard-elokuvaa. Minä en jaksanut katsella loppuun asti vaan sammahdin nojatuoliin. Kakkupalani söin kyllä.

Muuten katselin tv:stä urheilua, sitä tulikin kivan monipuolisesti, oli ampumahiihtoa, yhdistettyä ja jalkapalloa. Jalkapallokisojen pronssiottelua katselin saunanlämmityksen ja jouluaterian ohessa noin 20 minuuttia – sattumalta näin kaikki maalit livenä. Tytär esitti meille kivaa elokuvaa, jossa oli aidonnäköisiä animaatiohahmoja upotettu aitoihin ympäristöihin. Kertoi jazzmuusikosta. Harmi etten pysynyt hereillä sen aikana. Tytär kävi myös vaimon kanssa anopin luona tervehdyskäynnillä, minä sain jäädä kotiin.

Yhden kerran kolasin pihan viikonloppuna. En vielä ole ottanut uutta kolaa käyttöön, säästän pula-ajan varalle. Kuopiossa oli bensan hinta jo laskenut melkein siedettäväksi, olikohan se jotain 1,833 € tai siihen suuntaan. Kuopiosta kotiin ajellessa alkoi pyryttää ja vähän jo nukuttaakin. Vaimo halusi kävellä loppumatkan Kasurilan Shelliltä. Tarjosin hänelle tähän tilaisuuden. Kotona katselin sitten jalkapallon loppuottelua sen mikä sitä oli jäljellä. Ottelua on hehkutettu melkoisin ylisanoin. Minusta oli aika varovaista peliä, komeat hyökkäykset jäivät vähiin. Kuudesta maalista kolme tehtiin rankkareista ja olivatko ne rankkarituomiotkaan ihan kohdillaan? Lopulta koko mestaruus ratkaistiin rankkareilla. Argentiinalla oli isokokoinen ja nopeareaktioinen maalivahti, hän se lopulta voitti sen mestaruuden – en pidä tällaista hyvänä mainoksena jalkapallolle. Pian alkaa olla sama ampua pelkkiä rankkareita, ei tule niin paljon loukkaantumisiakaan.

Meidän joulujen jouluamme kesti viime perjantai-illasta sunnuntai-iltaan. Nyt on mukava ottaa joulunpyhät vastaan ilman suorituspaineita.

PS. Kun toisaalla oli kirjoitettu lahjoista, muistin saaneeni viikko pari sitten lahjaksi myös sata euroa maksaneet talvikengät pojaltani, jolle ne olivat liian pienet.  Olen niitä jo käyttänyt ja sain minäkin niistä rakot kantapäihin eka kolauskerroilla, mutta eilen tuntuivat ihan sopivilta.

August Strindberg: Neiti Julie

August Strindberg (1849 – 1912) kirjoitti vuonna 1888 julaistun näytelmän Fröken Julie, Ett naturalistiskt sorgespel. Luin Helena Anhavan vuonna 1988 laatiman suomennoksen nimeltä Neiti Julie, naturalistinen murhenäytelmä.

Kirjan alkuun on sijoitettu Strindbergin esipuhe, jossa hän kertoo ajatuksiaan teatterista taidemuotona. Teatterin mahdollisuudet paranisivat mikäli näytelmiä kehitettäisiin suunnilleen siihen suuntaan kuin hän näytelmässään esittää eli siten että luonteeltaan muuttumattomina pysyvien hahmojen asemesta näytelmän hahmoista tuotaisiin esiin erilaisia puolia, lavastusta kehitettäisiin todemmantuntuiseksi, valaistukseen kiinnitettäisiin huomiota ja näyttelijöitten omalle ilmaisulle annettaisiin enämpi sijaa mm. monologien, baletin ja pantomiimin kautta. Strindberg myös puhelee naisen ja miehen eroista, minkä voi lukea hänen oman hahmonsa vähemmän parhaana puolena.

Kirjan loppuun on Helena Anhava koonnut selityksiä eri termeille joita Stringberg on käyttänyt sekä esipuheessaan että itse näytelmässä. Näytelmässä neiti Julie vertaa palvelija Jeania Joosefiin ja Helena Anhava nätisti selittää neidin viittaavan vanhan testamentin kertomukseen Joosefista ja Potifarin vaimosta, mikä tosiaan sopiikin näytelmään asetelmaan. Vaikkakin viittaus korostaa näytelmän asetelmallisuutta ei se Strindbergillä lukitse henkilöhahmoja sen mukaisesti hyvä – paha -akselille vaan kuten hyvää näytelmään kuuluu nämä puolet vaihtuvat ja sekoittuvat siinä määrin, että naamat pysyvät kaikilla kolmella hahmolla likaisina vaikka kuinka pesisi tai partaa ajaisi. Anhava on laatinut myös kuvauksen näytelmän julaisun vaiheista, Strindbergin ei ollut helppoa saada tekstiään painetuksi ja hän joutui antamaan kustantajalle oikeuden muokata näytelmäänsä. Lukemani teksti on kuulemma suomennettu Strindbergin alkuperäisen käsikirjoituksen mukaisesti.

Itse näytelmä on kertomus kreivin tyttärestä, neiti Juliesta, joka juhannusyönä hullaantuu isänsä palvelijaan Jeaniin. Palvelijalla on väitetysti vispilänkauppaa näytelmän kolmannen hahmon, Kristin-nimisen keittäjän kanssa. Kyseessä ei varsinaisesti ole kolmiodraama vaan näytelmä keskittyy vallasväen ja palvelijoitten ynnä muun rahvaan välisten yhteiskunnallisten erojen vatvontaan. Kyllä tällaisia eroja on nykyäänkin, mutta jokseenkin autio, tyhjä on tämän näytelmän sanottava tänä päivänä. Sikäli kuin pohditaan naisen ja miehen eroa, ei näytelmän anti kohoa paljon millekään tasolle. Oikeastaan kuvaavaa on jo se, että minulta vei viikonlopun aikaa lukea jälkisanat ja selitykset ja esipuhe, mutta itse näytelmän lukaisin tänä aamuna muutamassa tunnissa.

Ehkä huomattavinta näytelmässä on se, että hahmot kertovat itsestään asioita, jotka eivät välttämättä aina ole totta tai eivät läheskään koko totuus. Siinä mielessä voin kuvitella Strindbergiä ärsyttäneen näytelmät, joissa hahmot ovat kuin kiveenhakattuja eivätkä muuksi muutu. Toisaalta sellaisella henkilökuvauksellakin voi saada aikaan mielenkiintoisia tapahtumia, kun hahmot siirretään itselleen vieraaseen asemaan, kuten esimerkiksi Ludvid Holbergin näytelmässä Valtioviisas kannunvalaja, jossa kaupungin päättäjiä arvostellut kannunvalaja joutuu itse päättäjäksi tai tunnetummin amerikkalaisessa elokuvassa Bruce – taivaanlahja, jossa tv-toimittaja saa hoitaakseen Jumalan tehtävät.

Luo Jumalan istuimen matkataan tässäkin näytelmässä, joskin kovin toisenlaisia latuja. Laitan tähän loppuun katkelman Strindbergin esipuheesta. Siinä on hänen tekstilleen tyypillistä kriittisyyttä ja säälimätöntä alkuvoimaa:

… ja suureen ääneen vaaditaan elämäniloa ja teatterinjohtajat tilaavat farsseja aivan kuin elämänilo olisi hupsuudessa ja ihmisten kuvaamisessa niin kuin kaikki olisivat tanssitautisia tai vähämielisiä. Minä koen elämänilon elämän rajuissa, julmissa taisteluissa, ja nautin kun saan tietää, saan oppia.

Kirjassa on 127 sivua. Lukaisin sen viikonlopun ja tämän aamun aikana.

Heli Laaksonen: Lukkosulaa ja lumpeenkukkia

Heli Laaksonen (s. 1972) kirjoitti vuonna 2008 kantaesitetyn, lukemassani julkaisussa ”kaksinäytöksiseksi hapankomediaksi” luonnehditun farssin nimeltä Lukkosulaa ja lumpeenkukkia.

Heli Laaksonen on tullut tunnetuksi murrerunoistaan, jotka ovat minulle avautuneet kuultuna kovin hitaasti, niin että muut ovat jo nauraneet niitten vitseille, kun minä vielä koetan ymmärtää että mitä se sano. En ole saanut runoja luettua, kun ei ole tullut kirjastosta lainattua. Nyt kumminkin lainasin tämän näytelmäteoksen. Muutamia harvoja poikkeuksia lukuunottamatta sain verrattain hyvin selvää murteellisesta tekstistä. Nauroin aika tavalla Sepe Suden toisen näytöksen kolmannessa kohtauksessa jakamille lohduttaville viisauksille. Myös jotkut muut kohdat kirvoittivat minusta huoneilmoille hörähdyksiä, joita kissat vähän säikähtelivät, toinen käväisi hiekkalaatikollakin.

Näytelmässä käsitellään useampia asioja. Aiheina ovat veljesten keskinäiset erot, kuolleet vanhemmat, pienet kauppaliikkeet, myyntiartikkeleitten aakkosjärjestys ja muut mahdolliset järjestykset, lööppijulkisuus, tv:stä tutut henkilöt, vanhemmalla iällä naiminen ja velkaantuminen. Farsseihin soveltuu mainiosti jumala_koneesta -lopetus ja tässäkin sitä käytetään vapauttamaan katsojan mieli todellisuuden kahlehista. Valo tulee idästä, niinhän sitä ennen sanottiin, näin kaamosaikaan kysytään, että mikäs valo sieltä nyt tulee.

Eipä sovi moittia tätä näytelmää, siinä on hervotonta huumoria ja toisaalta herkkää tunteisiin käypien asiojen käsittelyä mukavana muhennoksena. Sanailua ja sanahelinää pitää ehkä enimmin kasassa veljesten keskinäinen eroavaisuus – tai sitten se on juuri se seikka, joka minua tässä enimmin kiinnosti, minulla kun noita veljiä on ollut ja on vieläkin. Vanhin veljeni pyysi kesällä 1973 minua ottamaan itsestään kuvan järvestä noukkimia lumpeenkukkia koristeenaan. Samastuin selvästi Simoon, joka on suorapuheinen sääntöjen noudattaja, kun taas taiteellisempi Petter sotkee omat ja muitten asiat, kaupan järjestyksestä puhumattakaan. Petter myöntää olevansa maanis-depressiivine ja hiukaverra kakssuuntasmielialahäiriöine. Simoa hän kuvailee tällaisin sanankääntein:

Ko sää ole latteus-tylsyssiivine. Laimeus-haaleussiivine. Arkipäiväs-tavanomasuussiivine.

Näyttelijöitä esityksessä tarvitaan neljä, lisäksi kuuluu äidin ääni ja nähdään, ehkä kuullaankin lööppejä, joita heijastetaan katsojain luettavaksi.

Kirjassa on 107 sivua. Lukaisin sen tänä aamuna.

Kirsikka Saari & Jenni Toivoniemi: Masennuskomedia

Puutyöpajalla väsäämäni lokerikko.

Kirsikka Saari (s. 1973) ja Jenni Toivoniemi (s. 1978) kirjoittivat ohjaajana toimineen Mari Rantasilan aiheeseen perustuvan näytelmän nimeltä Masennuskomedia. Näytelmän ensiesitys tapahtuihe vuonna 2017. Luin näytelmän kirjana.

Tämä näytelmä kolahti minuun aivan erityisesti, sillä se sijoittuu isoimmalta osin mielenterveyskuntoutujien työkeskukseen. Ennen kuin minut siirrettiin eläkkeelle olin itse vastaavanlaisessa työpajassa kuntouttavassa työtoiminnassa. Niinpä koin näytelmän ympäristön tutuksi vaikkakaan en kotoisaksi. Olin myös erittäin hyvilläni valitusta tyylilajista. Realistinen tai traagillinen lähestyminen aiheeseen olisi saattanut tukkia mielenkiintoni, sen sijaan hurja komedia teki terää. Harkitsen parhaillaan vakavasti tilaisinko tämän näytelmän itselleni, laatu ainakin olisi kohdallaan.

Kuten edellinen lukemani näytelmä, myös tämä on mielestäni mestariteos. Enkä usko että se johtuu omista kokemuksistani tai siitä että olisin tottunut lukemaan naisten kirjoittamia näytelmiä vaan siitä, että Masennuskomedia koostuu todentuntuisista aineksista kuten tyypillisistä myynti- ja markkinointi-ilmaisuista ja muusta vastaavasta metapuheesta, joka yhdistyy todellisuuteen kuten nyt propagandalla on tapana ja siten se itsessään on jo niin naurettavaa, että se kuulostaa hillittömän hauskalta. Mestarillisuus syntyy, kun näistäkin puheenparsista löydetään viisautta, joka loistelee vaskoolin pohjalla kuin katinkulta ainakin. ”Arvo ei ole sama asia kuin hinta.”

Toinen hieno seikka näytelmässä on sen henkilökaarti, joka osoittaa paneutumista aiheeseen. Tekijät kertovat kirjan lopussa käyneensä tutustumassa yhteen työkeskukseen ja siellä toimineisiin ihmisiin. He tuntevat myös yleiset paheksuvat arviot siitä, miten työnantajat joskus saattavat käyttää työharjoittelijoita ja kuntoutujia ilmaisena työvoimana. Hienosti aiheeseen on liitetty ajattelu siitä, miten ongelmat voidaan kääntää mahdollisuuksiksi. Mistä taas palaamme orankimaisesti viittoen metapuheen voimaan.

Eeva, 50 v. kärsii burnutista. Hän on tehnyt kovaa työtä terästeollisuuden johtotehtävissä. Hänen ansionsa ovat kiistattomat. Kesken esittelytilaisuuden hänellä alkavat suomen kielen sanat unhottua, kuten nykyisessä englantikeskeisessä toimintaympäristössämme tuppaa sattumaan. Eeva romahtaa ja joutuu sairauslomalle. Jonkin aikaa toivuttuaan hän saa passituksen työkeskukseen mielenterveyskuntoutujana. Melko nopeasti Eeva pääsee entiseen työmoodiinsa ja alkaa järjestellä keskuksen toimintaa uuteen malliin. Hänen tehokkuusajattelunsa uhkaa pian sairastuttaa koko pienen yhteisön. Huvittavimpia kohtia näytelmässä on kun Eeva esittelee työskentelytovereilleen übermann-unirytmin:

Elikkä neljä tuntii töitä, 20 minuutin nokoset ja taas neljä tuntii töitä ja niin edelleen. Tätä voi jatkaa loputtomiin!

Siinä tahdissa ei tietenkään kestä edes Eeva itse. Silti hauskuus ja karmeus kohtaavat tässä pikku yksityiskohdassa: levon tarve on todellinen, toisin kuin monet kuvittelevat. Näin kaamoksen keskellä varsinkin kannattaisi levätä, onneksi on kohta joulu.

Laitan tähän kuvitukseksi kuvan lokerikosta, jonka väsäsin siellä työpajalla. Siihen tuli aikamoinen mittavirhe, jota työtoiminnanohjaaja hyväntahtoisesti kuvasi aivopieruksi. Mutta hän ei ollutkaan nimeltään Merja, niin kuin tämän näytelmän työkeskuksen johtaja.

Kirjassa on 142 sivua miellyttävän isoa tekstiä. Lukaisin sen nyt aamusella.

Tiina Lymi: Susi sisällä

Tiina Lymi (s. 1971) kirjoitti vuonna 2009 ensiesitetyn näytelmän Susi sisällä. Luin sen ja yllätyin erittäin iloisesti. Näkisin näin, että kyseessä on mestariteos. Susi sisällä on taitavasti rakennettu näytelmä jysäyttävine hetkineen. Sen päähenkilöitä voisi luonnehtia eläintermejä soveltaen alfaurokseksi ja alfanaaraaksi. Sivuhenkilöt ovat myös tärkeitä, he ovat kuin keskushahmojen säteilyä ympäristöön, mutta eivät sen enempää, mihin näytelmän alkupuolella jo useampaan otteeseen viitataan.

Luin näytelmän kirjasta, jonka kansikuvassa tuijottavasilmäinen mies katsoo suoraan kohti lukijaa, hänen valkoinen kauluspaitansa on ylhäältä auki, rintakarvat paljastuvat, vasen puoli paidasta on riekaleina, sen lävitse vaikuttaisi pilkottavan tuuheampi karvoitus, kuin turkki. Kädessään mies pitelee willendorffin veenusta tai jotain vastaavaa, veenuksia pojottaa tasaisin välein vielä lisää miehen takana. Kun tarinan tuntee, kuvan oivaltavuus nousee esiin.

Minä en tuntenut tarinaa, odotin kai jotain hempeää väärinkäsityskommellusta. Ensimmäisen näytöksen lopussa paljastuu, että sellaisesta ei ole kysymys, olisi ollut tosi kiva olla kuuntelemassa yleisön väliaikakeskusteluja. Toiseen näytökseen kierrokset ovat jo siinä määrin latautuneet, että odotettavissa on räväkkää menoa. Ja näinhän siinä käy, että kaikki näytelmän hahmot joutuvat rypemään oman soppansa ennen kuin lopussa saavutetaan jonkinlainen linnarauha. Sanailu on oikein luontevaa, kirjakieltä kuullaan lähinnä kustannustoimittajan luona vieraillessa. Tässäkin näytelmässä naishenkilö työskentelee suomentajana. Eräs hauskimpia kohtauksia on kun hänen suomenteestaan löytyy tunnetilassa kirjoitettua materiaalia, joka luonnehditaan raa’aksi, aidoksi feminismiksi, American Psycho meets Laura Ingalls.

Näytelmä kuvaa sitä, kuinka pariskunnan alfanaaras tajuaa olevansa naimisissa todellisen alfauroksen kanssa ja mitä se merkitseekään noin seksuaalis-sosiaaliselta kannalta. Oikein kekseliäs on tapa, jolla miehen pikku hypähdys paljastuu, mutta vielä monta kertaa huimempi on kohtaus ennen väliaikaa. Sivuosien hahmot vaikuttavat auringonsäteiltä, jotka kumartavat päähenkilöitten suuntaan. Näytelmän uroshenkilö on tavallaan miehinen versio Minna Canthin Agneksesta, joka valloitti pikkupaikkakunnan miehet häpsäkällä olemuksellaan. Lymin näytelmän mies löytää naisen pehmeän kohdan ja menee siitä sisään. Näytelmän nainen, ennen kuin hänet poistetaan ravintolasta, ehtii kertoa näkemyksenään:

Mä olen kääntäjä, mä olen sivistynyt ja ihanan kaunis ja kuule täälläkin moni varmana kiitollisena panis mua jos vaan antasin!

Jatkossa käy ilmi, että tämä luultavasti pitää paikkansa. Näytelmän aviopari on ykkösluokan joulukinkkua, tyyliin maistuis varmaan sullekin. Saisko olla siipipala, minä lintu, sinä kala?

Elämässä voi paljon saada anteeksi ja paljon myös antaa anteeksi. Miten antamisen ja saamisen käypi, sen näytelmä jättää viisaasti avoimeksi.

Kirjassa on 110 sivua. Lukaisin sen tässä aamun tunteina.

Raila Leppäkoski: Sakset, kivi, paperi

Raila Leppäkoski (s. 1950) kirjoitti vuonna 2007 ensiesitetyn näytelmän Sakset, kivi, paperi. Luin sen.

Näytelmä jakautuu kolmeen näytökseen, joilla kullakin on oma henkensä ja roolinsa ja joitten mukaan näytelmä on nimetty. Kunkin näytöksen nimeä on selkeytetty laajentamalla persoonapronominilla ja tunteella, niin että ensimmäinen näytös on nimeltään SAKSET = Sinä = Viha, toinen näytös KIVI = Minä = Itsesääli ja kolmas Me = Paperi = Rakkaus. (Peli, joka tunnetaan nimellä kivi-paperi-sakset toimii siten, että kaksi pelaajaa tekee yhtäaikaisesti kädellään kuvion, joka kuvastaa joko kiveä, paperia tai saksia. Sakset häviävät kivelle, koska kivi tylsyttää sakset, kivi häviää paperille, koska kiven voi kääriä paperiin ja paperi häviää saksille, koska sakset voivat leikata paperin.) Mainitaanko näytelmässä kaikki nämä kolme asiaa: sakset, kivi ja paperi, ei sinänsä ole merkityksellistä, kuten ei ole mainitsemani seurapelikään. Saksa ja paperi ainakin nousevat vahvasti esiin.

Olin ajatellut kirjoittaa, että näytelmä on rakenteeltaan niin selkeä, että siitä on helppo kirjoittaa. Kuitenkin aluksi sorruin kuvailemaan epäselvällä tavallani näytelmän nimeen kuuluvia asioja. Tämmöistä se on. Toiset osaavat kirjoittaa näytelmiä ja toiset eivät osaa kirjoittaa niistä näytelmistä. Keksinpähän uuden tavan spoilata.

Oikeastaan näytelmäkin lähtee liikkeelle spoilaamisesta. Isoäiti, hänen tyttärensä ja tyttärentyttärensä sekä tyttären mies ja sen miehen veli ovat henkilöautolla matkustaneet isoäidin kesämökille. Heti alussa kaikki menee pieleen ihan Murphyn lailla. Ruokakassin sijasta mukaan on poimittu roskapussi, tärkeät paperit on unohdettu matkasta, mökillä on sekaista nuorten talvella viettämien kemujen jäljiltä ja miehen veli on valmiiksi juovuksissa. Lisäksi matkalla on ajettu kuoppaan ja auton pakoputki saattaa olla hajalla. Mutta kun vähän aikaa kaivellaan yhä uusia ja syvempiä suuttumuksen ja pöyristelyn aiheita nousee esiin, kuten kesämökkikomediassa tapana on.

Toisessa näytöksessä vietetään yötä, jonka pitäisi olla hiljainen. Isoäiti kumminkin kuorsaa, kunhan saa unen päästä kiinni muisteltuaan ensin kurjaa elämäänsä. Miehen juopunut veli kuuntelee aluksi mummoa ja sen jälkeen kaikkia muita vuorollansa ja saa palkaksi vähäisen sherryryypyn. Yön kuorsaava katarsis puhdistaa kaikki kuonasta – niin paitsi sen kuuntelijan, jota ei kukaan kuuntele.

Kolmannessa näytöksessä yön jälkeen on koittanut uusi päivä, joka tunnetusti kaiken muuttaa voi. Tai ehkei se muuta mitään, se vain akklimatisoi mökilläkävijät järvenrannan rauhaan. Niin paitsi sen kuuntelijan, joka nyt kärsii eilisten juomisien lisäksi niistä öisistä kuulemisistaan. Teatteriammattilaisen näytelmään löytyy tsehovilainen ase, jota on käytettävä, kun se kerran näytelmässä mainitaan. Nyt minä spoilasin jo toisen kerran. Kannattaa varmaan lopettaa tämä kirjoitus tähän.

Kirjassa on 71 sivua. Lukaisin sen tänä aamuna. Meillä kun on noita aikaisia ylösnousuja. Kein Bier.

Pirkko Kurikka: Tytär, poika ja miniä

Pirkko Kurikka (s. 1949) kirjoitti vuonna 2007 kantaesityksen Espoon kaupunginteatterissa saaneen näytelmän Tytär, poika ja miniä. Alaotsikkona näytelmässä on Kahdeksan kohtausta surusta. Näytelmässä on juuri vietetty äidin muistotilaisuus, sen jälkipuintiin helsinkiläisessä hotellihuoneessa osallistuvat nimenmukaisesti äidin tytär, poika ja miniä. Lukemassani kirjallisessa julkaisussa näytelmää luonnehditaan sanoilla: haikea komedia. Onko kyseessä haikeus vai haikeuden vaikeus – senhän suomalainen arvaa.

Arvaamisesta näytelmässä on monessa kohdin kyse. Äiti on ollut lastensa elämän vahva henkilö, vaikka hänet heti alussa, tyttären monologissa, leimataan hermoherkäksi hämähäkin pelkääjäksi. Äidin vahvuus on ollut ehkä juuri hämmähäkkimäistä, hän on puristanut lapset verkkoonsa ja muokannut heistä mieleisiään, tähän tapaan monet ihmiset pyrkivät kouluttamaan tuttaviaankin. Lapset ovat kasvaneet kuin steiner-koulussa ikään, ei televisiota, mutta kirjoja sen sijaan ja heitä on kannustettu oman luovan mielikuvituksen käyttöön jo pienestä pitäen. Näytelmässä aikuiset lapset luovat kuvitteellisia kertomuksia asioista, joita ei ole tapahtunut tai tapahtumista, joista heillä on vain yleiseen tiedonvälitykseen liittyvää tietoa. Äiti on ollut sanankäyttäjä ammatiltaan, suomentaja, joten täsmällinen, mutta vivahteikas kielenkäyttö on iskotettu lapsiinkin. Äidin keskeneräiseksi jäänyt työ oli hänen kuolleen miehensä aloittama kuvaus stoalaisesta Rodoksen Posidoniuksesta, antiikin viisaasta miehestä. Tytär aikoo saattaa sen kustantajalle.

Yleisemmällä tasolla näytelmässä korostuu se, että lapset pitävät itseään älykkäinä ja sivistyneinä. Hybristä löytyy, miniä on ihmeissään vaikka saa omat pikku touchénsa pistosanojen vaihdossa hänkin. Miniällä on myös tukenaan tyttärensä, Amerikoissa tv-kanavalla työharjoittelussa oleva Jarinja. Kurikka antaa Jarinjan varastaa loppuhuipennuksen – pojantytär luo linkin isoäitiinsä mystillis-emotionaalisesta kokemuksestaan kertovalla tekstiviestillään, niin että hän tulee hyväksytyksi jatkumoksi perheen yhteisen luovan mielikuvituksen sivistäminä varttuneille isälleen ja tädilleen.

Haikea komedia avautuu minulle kyllä komediana, mutta haikeus jää hakuseen. Pikemminkin huomio kiinnittyy sisarusten näppärään sanailuun, sarkastisiin pistoihin, jotka osuvat varmaankin ajoittain, mutta joitten merkitys tuntuu olevan lähinnä pistelyn osaamisen julkituonti. Ehkä haikeus on kirjoitettu vuorosanojen väliin? Jos äiti olisi osallisena keskustelussa, hallitsisiko hän tilannetta taustalta vai keikaroisiko keskushenkilönä? Ovatko sisarukset nyt uudessa tilanteessa, sukunsa vanhimpina? Siitä he eivät pukahda juurikaan, orpoudesta vain mainitaan ja sitten todetaan, että eihän sitä tässä iässä. Poika tuntuu löytäneen kunnioituksen anoppiaan kohtaan, anopin uusi mies on vain opistoinsinööri, mutta on tehnyt poikaan vaikutuksen kovalla elämällään.

Tämmöstä. Kirjassa on 53 sivua. Lukaisin sen tässä aamulla.

Eeva Joenpelto: Liian suuria asioita

Yle Areena: ”Kirjailija Eeva Joenpellon kultabrokaditunika ja sifonkihousut olivat yksi vuoden 1968 Linnan juhlien huomiota herättäneistä asukokonaisuuksista.” Kuitenkin jo vuonna 1967 Eeva Joenpelto (1921 – 2004) oli osallistunut näytelmäkilpailuun näytelmällä Liian suuria asioita. Luin näytelmän kirjana, joka julkaistiin vuonna 1968. Henkilöhahmot ovat kuulemma samoja kuin Joenpellon romaanissa Ritari metsien pimennosta, mutta he seikkailevat jotenkin eri tavalla. Teemat näytelmän taustalla ovat suuria, henkilösuhteissa tosiaan vähän liian suuria.

Aiheena on veljesten välinen otattelu. Samalla kuvataan Suomen tietä Venäjän yhteydestä Neuvostoliiton kylkipalaksi (vuosina 1920 – 1944). Veljekset muuttavat keskinäisiä asemiaan monta kertaa, kuten hyvässä näytelmässä asiaan kuuluu. He ovat kuitenkin aika staattisia hahmoja sikäli, että nuorempi veljes, Akseli, on opportunisti, valtaa tavoitteleva puolenvaihtelija, kun taas vanhempi veli, Kustaa, on luja periaatteen mies, joka on periaatteesta valmis tekemään pahaa vaikka rakkailleen, jos laki sitä vaatii. Ja tottahan se nyt vaatii, mikäs näytelmä tämä muutoin olisi. Itse asiassa molemmat veljekset kunnostautuvat tässä kyseenalaisessa rakkaittensa raivaamisessa, joskin erilaisin perustein.

Vaan kuten tuossa taisin jo sanoakin, nämä hemmot ovat hahmoina melko staattisia, oman persoonallisuutensa pakotteisiin sitaistuja. Molemmilla veljeksillä on vaimo ja lapsia. Akselin vaimo on krooninen papin tytär ja menevän miehensä rinnalla hän ei kestä läheskään loppuunsa asti. Heidän lapsiaankin vain sivumennen mainitaan. Sen sijaan Kustaalla on erittäin mielenkiintoinen puoliso. Kustaa on työskennellyt virkamiehenä tsaarin Suomen asiain konttuurissa Pietarissa ja omaa uraansa edistääkseen nainut varakkaan venäläisen kaunottaren, Irinan. Minusta Irina on näytelmän kiinnostavin hahmo.

Näytelmä käynnistyy vuodesta 1920, jolloin Kustaa ja Irina asuvat Kustaan lapsuudenkodissa maaseudulla Suomessa. Irina on joutunut jättämään kotimaansa ja rakkaansa, joista monet ovat kuolleet Venäjän vallankumouksessa. Irina puhuu niin huonosti suomea, että hänen anoppinsa halveksuu häntä siitä sekä Irinan toivottamasta epäkäytännöllisyydestä. Irina kertoo itse, ettei Pietarissa tuntenut kelloa, koska saattoi aina tarvitessaan kysäistä sisäköltä paljonko kello mahtoi olla. Kun Kustaa sitten saa lopulta viran ulkoministeriöstä sujuvan venäjäntaitonsa vuoksi, pariskunta pääsee muuttamaan Helsinkiin ja Irina saa omien sanojensa mukaan taas kävellä ”Morskaja ulitsalla”. Kantapään kautta Irina oppii suomalaiseksi kotirouvaksi, joka hoitaa perheensä ja pesee itse lattiansa. Hän taitaa myös Maria Jotunin mainitseman ”kotikehvellyksen”, eli nipistää talousvaroista omaan käyttöönsä pieniä summia tai myy perintöhopeaisia. Irina ruokkii salaa kahta venäläistä emigranttia, jotka hän tunsi jo Pietarissa. Aikaa myöten Irina myös antaa neuvoja Akselin traagillisen kiltille vaimolle, Helville, kannustaen häntä lukuharrasteeseen:

Minä iltasella luen vanhoja ranskalaisia romaaneja, niitä minä luin jo naisopistossa. Nuorena – sitä kuvitteli elämää semmoiseksi kuin se niissä romaaneissa on. Nyt ei kuvittele, nauraa, nauttii. Toiset rakastelevat, näkevät vaivaa, sekoittavat elämänsä –. Kustaa lukee lehtiään, ravistelee päätään, murisee –, minä sänkykohtauksia vanhoista romaaneista.

Näytelmä ulottuu viime sotien jälkeiseen aikaan Valvontakomissioineen. Myös Kustaan ja Irinan lapset Boris ja Katja ovat tapahtumissa mukana. Heidän osaltaan Joenpelto menee minun makuuni liian pitkälle, vaikka voisihan ne lopun negatiiviset huipennukset dramatisoida poiskin, minä ainakin tekisin niin. Pikemminkin korostaisin maltillisesti sitä tunteisiin käypää seikkaa, että asuttuaan vuosia Venäjällä myös Kustaa on kasvanut niin kiinni venäläisyyteen, että ihan ilahdutti lukea Borjan ja Katjushan nimet isänkin suusta hellittelymuodossa näytelmän loppukohtauksissa. Tällä varmaan Joenpelto hienovaraisesti kuvaa Suomen sotien jälkeistä poliitillista siirtymää.

Kirjassa on 85 sivua, lukaisin sen eilen.

Matkanovelleja

Matkanovelleja paljastaa nykynovellin hyrskyvän sanonkominkä vuodelta 2013. Päätoimittajat Aki Salmela ja Katja Kettu heilauttivat suopunkiaan ja kokosivat samaan aituukseen kahdenkymmenenkahden matkanovellin elon. Kirjoittajia on yhtä monta. Tekstit on osastoitu junatermein, jonka koen parhaani mukaan säilyttää tässä selonteossa. Keskimäärin joka toisessa novellissa on mukana kuolema.

KUULUTUKSIA 

Päätoimittajat: ”...tiivis muoto antaa kuvan tekijän ominaislaadusta.” ketjukolaaja: ”...eikä ole tarpeen lukea mitään finlandia-romaania.”

RAVINTOLAPAIKKA

Juha Hurme: Tivoli. Linnasta Lappiin hän venkulan vie.
Johanna Sinisalo: Rusketusraidat. Aseman aulaan jää junakkaan tie.
Rosa Liksom: Metsästysretki. Mehtämiesten menoissa laavuilla sauhuaa.
Petri Tamminen: Osuuteni Balkanin rauhanneuvotteluihin. Iloa ja pelkoa Balkanin juhlilla vieraillessa.

LEMMIKKIPAIKKA

Aina Bergroth: Lomamaa. Lämmintä on lemmintä kun vaihtaa vauhdissa kättä!
Joel Haahtela: Häämatka. Tiet vievät Roomaan, jos eivät kesken päksähdä.
Taina Latvala: Hän ei pelännyt ketään. Isä kulta saa täyslaidallisen.
Riku Korhonen: Lapsuuden viimeinen kesä. Lempi leimahtaa Leppäkylässä.

MATKATAVARA

Mooses Mentula: Kärryä hankkimassa. Isopyöräinen kärry mukaan ja matkaan.
Jari Järvelä: AZ661748 86. Maailma meitä kuljettaa tai sitten ei.
Tuuve Aro: Lähtijätyyppiä. Yöllinen tajunta matkalla mukana.

TYÖSKENTELYHYTTI

Leena Krohn: Viimeinen esiintyminen. Kirjailija ei kerjäile korjailijoiltaan kehuja.
Antti Hyry: Oksien väleistä sieltä täältä. Mieleen käypä Kuivaniemen reissu.
Monika Fagerholm: China girl, 1984. Pomppiduu ja M:n kirjat.
Joni Skiftesvik: Näytön paikka. Voitetut kirvoittavat stooriaan.

WC

Mikko Rimminen: Toimii kuin junan vessa. Minun maha toimi heti Pertun jälkeen.

PERHEHYTTI

Markku Pääskynen: Kyläpöllönen Otus scops. Uusperheenä Kreikkaan.
Maritta Lintunen: Vuosikymmenten matka. Mökkireissu menneisyyteen.
Joni Pyysalo: Aurinkokivi. Lohikäärmekeula ja punavalkopurje.

PC-PAIKKA AVO-OSASTOSSA

Jaakko Yli-Juonikas: He lentävät kohti armoa. Manchun saaren rullaluistelijat.

TUPAKKATILA

Katja Kettu: Kaluboi. Reilroudarit reutuaavalla nervit pinnassa.
Jari Tervo: Ajos. Muistoja Pohjolasta.

 

Marskin salonkivaunun kupeella Mikkelissä.

Syntyy se matkanovelli minultakin:

ketjukolaaja: Bospåret

– Palaako? kysyy mieshenkilö naiselta tupakoitsijoitten kopissa.
– Novelli palaa! nainen vastaa intona.

Kuulen keskustelun jostain syrjemmältä. Olen juuri astumassa lastenvaunusta makuuvaunuun, sen kapealle käytävälle, jossa venäläinen upseeri koppalakki päässään nojaa kaiteeseen ja katselee ikkunasta pimeyteen. Komea jässikkä. Jos olisin nainen voisimme viettää yön yhdessä novelleja poltellen. Nyt soluni ovat nukuksissa kuin terroristijärjestöllä. Löydän silti kupeeni ryhdikkäänä kuin Mannerheim. Astun sisään vaiti kuin Airo. Koetan aina saada alapedin. Koetan saada halvan sherrypullon korkin auki. Eihän se ole mitään aikuisten juomaa, mutta emme voi kaikki olla vatasia. Tunnen miten Kakariston risteys lähestyy eikä sitä yöllä valvo kukaan. Kiskaisen pullon ouninpohjaan ja vajoan pedilleni kuin ruuhi mäkeen. Kietoudun turkkiini ja sen ponkottaviin nappeihin unen painaessa päätäni öiseen mutaansa. Jossain huutaa valkea haikara ja hajoavat aistini väittävät sen kuuluvan Moldovan suunnalta. Erillään pysyvä selviää.

Viittaukset

Bospåret: ruotsalainen maantietokilpailu På spåret (raiteilla/jäljillä) ja muuan Turkin hallinnoima salmi
Novelli palaa! Nuoren voiman liiton novelliennostatustempaus
nukkuvat solut: tv-sarja Sleeper cell
kupee: joissain kielissä junaosasto
Mannerheimin kupeet: Mannerheim tuki ryhtiään pitämällä kättä kupeellaan
vaiti kuin Airo: kenraali A. F. Airoa kutsuttiin ”vaikenevaksi kenraaliksi”
sherry: naisten aikoinaan suosimaa väkevää viiniä
vatanen: ralliautoilija Ari Vatanen joi voiton kunniaksi lasin maitoa
Kakariston risteys, Ouninpohja ja Ruuhimäki: Jyväskylän rallin etappeja
valkea haikara: neuvostokonjakki Belyj Aist
Moldovan suunta: Ukrainasta länteen.
”Erillään pysyvä selviää.”: Avainlause ilman lukkopesää.

Rosa Liksom: Unohdettu vartti

Rosa Liksom, Tornionjokilaaksosta maailmalle ponkaissut kirjailija, kirjoitti vuonna 1986 eka kertaa julkaistun novellikokoelman Unohdettu vartti. Luin sen, kun olin lainannut kirjastosta kääntöpokkarin, joka sisältää novellikokoelmat Yhden yön pysäkki ja Unohdettu vartti ja kun tuli tämä Yhden yön pysäkki jo lukaistua, niin sitä tehen sitten.

Voisiko näitä novelleja luonnehtia kulmikkaiksi? Mitenkä niin kulmikkaiksi, saattaa joku ihmetellä, nehän nyt ovat niin halkinaisia kuin olla ja voi. Onhan näissä kumminkin se erityisyys, että maisemankuvaus on usein kaunista, hyvin kaunista, kun taas ihmisten annetaan kuvailla eloaan liioitellun karulla tyylillä ja vielä murteella! Tuli mieleen brasilialainen anekdootti: Kun Jumala tahtoi luoda kauneimman seudun maan päälle, hän loi Brasilian, mutta katsokaa millaisen paskan kansan hän pani sitä asuttamaan! Kuulin tämän jonkun urheilukisan aikana tv:stä. Vaikkei näissä Liksomin novelleissa käväistäkään Brasiliassa, tuntuisi tuon anekdootin perusjuoni soveltuvan puheena olevien novellien Tornionjokilaakson kuvauksiin. Joku voi sanoa, jotteivät novellien ihmiset ole mitään paskoja – myönnän jokulle oikeuden sanoa näin.

Toinen kulmikkuus sisältyy nähdäkseni siihen, miten nämä novellit pitäisi oikein ottaa vastaan. Tietysti jokainen kirjailija toivoo, jotta riemusta kiljuen ja hurraata huutaen, mutta tarkoitan nyt sitä, jotta onko lukijan suhtauduttava näihin novelleihin kuvauksina totisista tapahtumista vai vinoilevana vastineena sille perinteelle, jossa pohjoisen väen eloa kuvataan myyttisen ankeana. Tämä jää minulle epäselväksi. Periskoopilla kulman takaa katsominenkin olisi minulle helpompaa kuin varman vastauksen löytäminen Liksomin puheena olevain novellien tarkoitusperään. Tietenkin ne voi lukea pelkästään tarinoina ja ainoastaan siihen minä taisin tällä kertaa yltää.

Osa novelleista sijoittuu jonnekin maailmalle, ne eivät oikein koskettaneet. Näistä Tornionjokilaakson novelleista muutama oli ihan koskettava ja monessa muussakin oli annettavansa minulle. Novellit ovat nimeämättömiä, ne on sisällysluettelossa mainittu alkusanojen perusteella. Parhaiten pääsin kannuksille novelleista Leena oli tiskaamassa rasvaisia aamiaislautasia ja Toisena joulunpyhänä hääty alkaa ajahmaan heiniä. Tykkäsin myös novellista – Mie olen pillut jättäny tässä elämässä. Myös ensimmäisenä oleva novelli Mulla on huono moottorikelkka sisälsi koskettavan kuvauksen nuoren mieshenkilön elämästä. Aika usein kyse on miehen vaikeudesta rakastaa naista tai ylipäätään löytää nainen jota rakastaa. Moottorikelkkaansa tyytymätön mies kärsii jonkinmoisesta seksuaalisesta ahtaumasta, jota ei saa sisällään avattua. Samantapaiseen jamaan on ajautunut heiniä pakkasessa kuskaava mies. Hän syyttää itseään alhaisesta seksin harjoittamisesta ja naisen tahraamisesta. Leena sen sijaan joko ymmärtää tai ei ymmärrä hyvän päälle, joka tapauksessa Taunon ja Leenan seksuaaliset halut jäävät vaille yhteistä toteutumista. Pillut jättänyt mies tavoittelee nirvanaansa luopumalla seksin ajattelustakin, hän alistaa itse itsensä kidutuksen kaltaiselle ehdollistamiselle päästäkseen irti sietämättömästi kiusanneesta nautinnonhalustaan.

Liksom käyttää usein minäkertojaa ja merkittävän usein tämä minäkertoja on näissä novelleissa mies. Tämä ratkaisu on tavallaan hyvin tätä päivää, mutta se vaati minulta lukijana jonkin verran totuttelua, varsinkin kun novellit ovat varsin lyhyitä, niin että niitten maailmaan ennättää hädin tuskin mukaan ennen loppua. Olen kumminkin sitä mieltä, että parempi kun nämä ovat lyhyitä kertomuksia eikä niitä ole alettu ahtamaan romaanin sisään, jolloin selkeys olisi hukkunut kuin härkä suolampeen.

Siinähän sitä oli taas juttua. Kokoelmassa on sivuja sisällysluetteloineen 144 sivua. Aloin viime viikolla lukemaan tätä kovalla höyryllä mutta sitten iski fullstoppi. Katselin urheilua ja elokuvia ja eilen ja tänään sain pääosan luettua.

20 väitettä ja jokunen tosiseikka minusta

(Muokattu versio Mustelmiinan blogin tai oikeestaan Tähän on tultu -blogin haasteesta)

Jonkun menneen talven lumia.

1. Olen syntynyt Varkauden kauppalassa. Kun synnyin muuttivat kiireesti kuntastatuksen korkeammaksi, Varkaudesta tuli kaupunki.
2. Pienenä olin varma, että isona minusta tulee rikas. Tai ainakin jalkapalloilija. Tai edes lassevireen. Murrosiässä masennuin, kun tajusin, ettei tule mitään näistä ja aloin vastata tällaisen kyselijöille, että minusta tulee joskus ruumis. Masentuneilla väitetään olevan toimiva todellisuudentaju.
3. Parhaat piirteeni ovat vielä hämärän peitossa. Saattavat siellä pysyäkin.
4. Viimeisin sisustusostokseni. No, tuo pieni pöytälamppu tuossa. Oikein piti Ikeasta käydä ostamassa.
5. Haluaisin matkustaa vaikka Riikaan tai Tukholmaan tai Tanskaan tai Brüggeen. Mutta en matkusta, ärsyyntyisin vain muihin immeisiin.
6. Suosikkijuomani on varmaankin kahvi. Pidän myös kotikaljasta ruokajuomana, mutta se on aika kallista. Myös useimmat viinakset kelpaavat, ei sokeroituina. Olen happamuuteen taipuvainen.
7. Lempiruokani: kymmenen kärjessä mitä mieleen tulee: juusto, jukurtti, ruisleipä, hernekeitto, maksalaatikko, kaalilaatikko + puolukkahillo, hyvin haudutettu kana, hyvin haudutettu possu, keitetyt perunat, (kreikkalainen) kyläsalaatti. Anoppi laittoi aikoinaan tosi hyvää mykykeittoa.
8. Viikonloppuisin herkuttelen alkoholilla ja juustonaksuilla. Viime aikoina olen syönyt myös Tutti Frutti Passion karkkeja.
9. Lempiblogini, jota seuraan säännöllisesti, on oma blogini. Ei voi kuin nauraa sen kirjoittajan käsittämättömälle kekseliäisyydelle ja ihmisrakkaudelle.
10. Kirjat, joita olen lukemassa nyt, ovat Rosa Liksomin joku novellikokoelma, Aitmatovin teosten joku osa, Kalle Kniivilän kirja Putinin väkeä jäi kesken kesäkuussa, tuntui niin ahdistavalta, että olisin voinut huutaa mustan aukon avaruuteen, mutta korkea c ei enää irtoa niin kuin männävuosina.
11. Lempilajini kirjallisuudessa ovat näytelmät, novellit, ymmärrystä pakenemattomat runot.
12. Suosikkisovellukseni kännykässä. En tiedä mitä niillä sovelluksilla tarkoitetaan, mutta katselen päivittäin joko tietokoneelta tai kännykältä Ylen uutisten nettisivuja, Forecan säätä sekä sähköpostia, jos sellaista on saapunut. Onko se signal sitten sovellus? Sitä nuo meillä käyttävät.
13. Kahvini juon mustana. Sokerista kahvissa luovuin 1970-luvulla, maidon jätin pois 2000-luvun alkuvuosina. Tämä on totta, sikäli kuin muistan.
14. Viikkorutiineihini kuuluvat saunominen ainakin lauantaisin, usein myös keskiviikkona. Lisäksi yritän ainakin viikoittain täyttää päivyriä, jonka tyttäreni minulle osti viime jouluna. Joskus on jäänyt yli viikko väliä edellisestä kerrasta ja on yllättävän vaikea muistaa mitä minäkin päivän tapahtui ja missä järjestyksessä. Tämä osaltaan kuvastaa historian faktaperusteisen kuvaamisen vaikeuksia.
15. Viimeisin elokuva, jonka olen nähnyt elokuvateatterissa. Tämä on varmaan tapahtunut ennen korona-aikaa. Saattoi olla se Julia Robertsin elokuva, jossa äiti yrittää luottaa edes joulunpyhien ajan poikaansa, joka on huumevieroituksessa, mutta on edelleen lujasti kiinni huumeitten käytön huomaamattomassa taustaelämässä.
16. Rentoutuakseni kuuntelen musiikkia tai katselen vaimon kanssa elokuvia. Katselen myös kansallisen tason hiihtoja tv:stä. Mutta en sprinttiä.
17. Lemmikkieläimeni. Pojalla on meillä kaksi kissaa. Yritän estää niitten tappeluita ja jakelen niille evästä ja ulkoilutan niitä ja höpöttelen niille. Vanhempi kissa nukkuu vieressäni ja kömpii aamulla päälleni herättelemään.
18. Lempivuodenaikani on syksy. Tämä syksy oli kivan harmaa. Naapurit hankkivat aurinkopaneeleita kilvan ja sitten ei aurinkoa näkynytkään, hähhähhää!
19. Ruokabravuurini on haudutetut kanat ja possut, risotot, joita olen väsännyt meille jatkuvaan, kun vaimo ja poika eivät tahdo syödä perunaa. Viime aikoina olen pyöräyttänyt usejamman maustekaakun, torstaina viimeksi.
20. Koskettavinta elämässä on kosketus kodin ulkopuolisiin ihmisiin. Aistin sen niin vahvasti, että usein tekisi mieli motaista takaisin. Tunnen itseni Ukrainaksi Venäjän puristuksessa, siinä sitä on kosketusta.

Eeva Kilpi: Kuolinsiivous

Vuonna 1928 Viipurin lääniin kuuluneessa Hiitolassa syntynyt Eeva Kilpi laati vuonna 2012 julkaistun, omista päiväkirjamerkinnöistään koostamansa teoksen nimeltä Kuolinsiivous. Kilpi on järjestänyt eri vuosien päiväkirjamerkinnöitä vuodenkierron mukaiseen esitykseen tammikuusta alkaen ja joulukuuhun loppuen. Miksi hän on tehnyt juuri näin, sitä en tiedä. Ehkä saan erään vastausvaihtoehdon aikaiseksi lainaamalla Kilven tekstiä ja sitten kommentoimalla tekemääni ylipitkää lainausta. Helmikuun 26. päivänä vuonna 2002 Kilpi on merkinnyt päiväkirjaansa seuraavaa:

Meidän vanhojen vanhuus on tämän ajan rikkautta. Että on elossa ihmisiä jotka itse muistavat sotia edeltäneen ajan ja ovat kokeneet historiamme rajut ajat ja vaihtelut, kokeneet hädän, ahdistuksen, surun ja selviytymisen. Kokeneet koti-ikävän ja jaksaneet elää siitä huolimatta. Muisti on rikkautta. Se lahjoittaa meille historian kaikkine tuskallisine kokemuksineen, se neuvoo meitä tulevaisuuden suhteen ja lujittaa persoonallisuuttamme. Muisti on sekä ihmiskunnan että yksilön kulttuurin ydin.

Kilven muistiinmerkinnöissä nämä sotia edeltäneet ajat toistuvat. Mutta mitä oikein tarkoittaa muistiinmerkintä. Miksi ihmisen on tarpeen merkitä asioita muistiin? Joku sanoi kerran, että on huvittavaa kun kapakassakävijät alkavat pelata keskenään muistishakkia ja ennen pitkää riitaantuvat aikaisemmista siirroista, joista heillä on eriävät mielikuvat. ”Kaikki muuttuu – muistotkin.” Itse alan olla sitä mieltä, että muistin paras ominaisuus on sen muuntautumiskyky. Ehkä historiakin pitäisi kirjoittaa vasta vuosikymmenien kuluttua ja pelkästään ulkomuistista. Muistille on hyvä antaa aikaa sepittää historiasta kelvollinen tarina. Edvin Laineen ohjaamassa elokuvassa Pikku suorasuu (perustuu Anni Swanin tyttöinromaaniin Iris rukka) on hauska kohtaus, jossa Turkin sodan taistelua lehdessä muistellut kenraali joutuu sanaharkkaan entisen alaisensa kanssa, jonka muistikuvat taistelusta poikkeavat kenraalin muistoista ja kenraali joutuu vastahakoisesti myöntelemään, että ehkä hän on saattanut jotain unohtaa. Voi tietysti olla, että muistan tämän väärin, mikä olisi erityisen hauskaa.

Helmikuun 21. päivä 1994 Kilpi toteaa:

Mikään ei ole mitään yksinään, mikään ei ole mitään pelkästään. Pelkkää ei ole. On sotkua, sekavuutta, monitasoisuutta, säteittäisyyttä, kerroksellisuutta – joka särkyy, muuttuu ja vaihtelee, vaihettelee. Moninaisuutta.

Tämä on mielestäni se todellisuuden osanen, joka vaikuttaa muistoihin niitten syntyhetkellä ja muokkaa niitä myöhemmin. Huhtikuun kuudentena vuonna 2002 Kilpi kirjoittaakin, jotta totuuksia on rajattomasti ja ne vaihtelevat kuin kaleidoskoopissa.

Muisti-museo, Mikkeli.

Intohimo on Kilven runon mukaan ihana, juovuttava, jumalallinen ja vaarallinen tila ja harvoin koettavissa. Tuosta lopusta olen ihan samaa mieltä, muitten ominaisuuksien määrittelyä eivät parinkymmenen sekunnin kestot helpota. Ei siinä juuri hiki naisen kasvoille tipahtele. Huumoria näistä Kilven teksteistä löytyy, itseironiaakin vaikka kuinka. Miun mummoin oli kotoisin Jääskestä, mikä on aika lähellä Hiitolaa, joku esivanhempani oli muistaakseni Hiitolassa asunutkin. Kirvussa asui mummoni mummo, Ellin Mari. Sen takia häntä kutsuttiin Kirvun mummoksi. Hänellä oli ainakin yksi avioton lapsi, jonka isästä hän oli kysyttäessä sanonut: ”Lepikosta tul ja lepikkoon män, nahkurille hais.” Kilpi ei käytä teksteissään murretta, mutta muisteloitten hauska sirpaleisuus luo sellaista iloisesti rupattavaa moni-ilmeisyyttä, jonka karjalaisuuteen yhdistän.

Muissa blogeissa tätä kirjaa on kehuttu vaikka kuinka. Luettua elämää -blogissa Elina kertoo omasta lukuelämyksestään ja hänen tekstinsä lopussa on myös linkkejä muihin blogeerauksiin.

Kirjassa on 117 sivua. Lukaisin sen muutamassa päivässä.

Taskunovellit

Vilja-Tuulia Huotarinen toimitti vuonna 2013 julkaistun kirjasen nimeltä Taskunovellit. Kirja sisältää lyhyitä novelleja kiireiselle lukijalle. Ahmaisu tapahtuu takakannen mukaan nopeasti, mutta jälkimakua piisaa siitäkin edestä. Laitan silti varuilta tähän pienen muistiinmerkinnän jokaisesta novellista. Olin aikaisemmin lukenut fiktiivisiä tekstejä näiltä kirjoittajilta vain Petri Tammiselta, häneltä kokoelman Elämiä. Aika lyhyitä valtaosin nekin. Tarkastusmittauksessa selvisi, että olen lukenut Mark Twainin teoksen Eevan päiväkirja, jonka suomensi Ville Hytönen.

Kai nämä novellit olisivat koulunuorison luettavaa? Leikin tässä äikänopea ja jaan novellit arvioitavaksi yläkoulun oppilapsille osin sukupuolenkin mukaan omiin, noin puolen vuosisadan takaisiin kokemuksiini perustuen. Voi olla että nuorison käytös ja näkemykset ovat muuttuneet, samoin kuin yhteiskunta muukin.

Riku Korhonen: Leipäjono. Minäkertojan asenne on ylimielinen köyhiä kohtaan, vaikka hän kukaties lukeutuukin samaan joukkoon. Se asenne kumminkin tekee kerronnasta hauskuuttavan. Tämä novelli sopisi arvioitavaksi pojalle tai sitten räväkkäluontoiselle tytölle.

Rosa Meriläinen: Pieni naiskaartilainen. Äiti tekee parhaansa suojellakseen teinitytärtään kapinakeväänä Tampereen tuomiokirkossa. Historiasta (myös taidehistoriasta) kiinnostuneelle oppilaalle.

Tuomas Kyrö: Kaksijakoinen Raimo. Raimo on tosi iso. Tässä yhteydessä onkin hyvä huomauttaa, että olen kyllä kuunnellut joskus ratiosta pätkiä Mielensäpahoittajan tarinoinnista Antti Litjan esittämänä. Jotain elokuvaakin aiheesta katselin, mutta kuunnelma oli parempi. Ei ainakaan pulskalle oppilaalle arvioitavaksi.

Petri Tamminen: Erään ihailijan päiväkirjasta. Ujo kirjailija Tamminen antautuu kuvitteellisen ihailijansa kehuttavaksi tässä taskunovellissa. Kaikkien arvioitavaksi soveltuva.

Eino Santanen: Nyt ulos ja tapaamaan ihmisiä, Pekka! Mieshenkilö turhautuu yksiönsä vuokraisäntään eikä ihme. Novelli soveltuisi arvioitavaksi markkinataloudesta kiinnostuneelle oppilaalle.

Tommi Musturi: Musta kappale. Dadahtava sarjakuva onneaan etsivästä mieshenkilöstä. Arvioitavaksi kuvataiteista kiinnostuneelle oppilaalle.

Anu Holopainen: Yksi kaksi kolme neljä viisi NYT! Tyttöset viettävät kesää maalla. Enemmän tyttöjen arvioitavaksi.

Tiina Raevaara: Puutarhurin tyttäret. Oliskos tämä tyylilaji maagista realismia? Ei meinaa muistaa ruususen unien jälkeen. Kirjoittamista harrastavalle tytölle.

Ville Hytönen: Sellaisena iltana. Mukaansatempaava tarina illanvietosta vertaisten kesken. Pojalle arvioitavaksi soveltuva, ei liian helposti nolostuvalle.

Sirpa Kähkönen: Sorbettisydän. Jäätelönmyyjä sammuttaa turistineitosen kytevän lemmenpalon. Sirpa Kähkösen romaanista Lakanasiivet sovitetun näytelmän kävin vaimon kanssa taannoin katselemassa Kuopion teatterissa. Kirjailija itse kunnioitti läsnäolollaan. Arvioitavaksi tyttöoppilaalle, tai ehkä kahdelle.

Taija Tuominen: Elämä ei ole kebab-passi. Hyvin toimiva napakka kertomus nuorten kohtalonkesästä. Tuomisen novelli soveltuisi arvioitavaksi pojalle ja tytölle.

Laura Lindstedt: SLAM BOOK eli kertomus siitä kuinka sinun isäsi nussi hänen äitiänsä. Erinomainen nuorisokertomus. Tässä on kivasti hyödynnetty yksinkertaisia jippoja, jotka varmasti vetoavat nuoriin lukijoihin, kuten reunahuomautukset, seinäkirjoitukset ja henkilöitä kuvaavat erikoismerkit. Nämä pikku tehosteet hajauttavat kerrontaa siinä määrin, että tarinaan sisältyvä paljastus tuli jysäyttävänä yllätyksenä vaikka se kyllä otsikossa jo mainitaankin. Lindstedtin novellin voisi antaa arvioitavaksi sellaiselle tytölle, joka on hyvä oppilas, muttei mikään kirjastonhoitaja. Ja myös pojalle, jota pitäisi riittävän rohkeana ylipäätään lukemaan tuon nimistä novellia.

Kirjassa on 137 sivua. Lukaisin sen parissa päivässä.

Kirsi Kunnas: Uivat saaret

Kirsi Kunnas (1924 – 2021) sepitti runot vuonna 1950 julkaistuun kokoelmaansa nimeltä Uivat saaret. Lukaisin runot parissa päivässä. Sivuja sisällysluetteloineen 105.

En ollut ennen lukenut mitään Kunnaksen kirjaa. Tämän kokoelman perusteella Kunnas vaikuttaisi olleen vahvasti kiinni Tulenkantajien runoperinteessä. Toinen mieleenkimmahtava runoilija on Shakespeare, jonka näytelmien uudet suomennokset tuntuvat minusta samanhenkisiltä noin runousteknisesti.

Kunnaksen lastenrunoista, joita olen sattunut kuulemaan, tulee minulle vaikutelma mitallisista ja riimitellyistä runosepän töistä. Näissä aikuisten runoissa Kunnas tuntuisi pyrkivän välttelemään riimejä, mutta joskus hän niihin luiskahtaa varmaankin vanhasta tottumuksesta. Kokoelmassa on mukana osio Uneksijat, jossa Kunnas pulahtaa eläinsatumaailmaan. Runosarjassa Lehmikvartetti kuvaillaan Adalmiina-lehmää. Kun runoilija on iltalypsyllä, suihkaisee Adalmiina helmensä runoilijan kiuluun sitä pitkän päivän märehdittyään. Runoilija makoilee ruohikossa koppakuoriaisen kanssa ja katselee pilvien kulkua. Lopuksi sammakko kertoo näkemyksensä kuutamouinnin suosiollisuudesta.

Kokoelma alkaa kumminkin vakavammalla aihepiirillä. Neljä ensimmäistä osiota vaikuttaisi käsittelevän läheistä ja tärkeää ihmissuhdetta, ehkä rakkaussuhdetta, jolla oli etsikkoaikansa ja erkavoitumisen hetkensä. On merkityksellistä sanotaanko runossa minä vai me, sanotaanko sinä vai hän. Luontovertauskuvilla pelitellään, saaret uivat kuin vesilinnut ja vuori kasvaa puun juurten sisään. Riimipareja tarjoillaan näytiksi, mutta ei aseteta oletetulla tavalla, kyse ei ole osaamattomuudesta vaan valinnasta. Aurinko saa odottaa seuraavalle sivulle riimipariaan vanamo. Laitan näytteen runosta Ei mitään enempää siltä toiselta sivulta:

Oi ymmärsitkö sen
kun polku johti meidät vuorelle,
odotuksessaan metsä seisoi
linnut vaiti oli,
niin kohos hämärästä vanamo
ja kaikki minkä omistimme siinä oli –

Kokoelman loppupuoli kuvaa ihmistä kaupungissa, syksyä ja maisemaa. Runossa Metsässä ollaan männikössä, jota runoilija kuvailee temppeliksi, jossa hänen riemunsa kiitää kuin mettisten parvi. En tiedä tarkoittaako runoilija metsäkyyhkysiä niillä mettisillä, taitaa tarkoittaa mesipistiäisiä. Minulle tuli mettisistä mieleen se yksi virsi (105), jossa laulaa toukomettiset. Niin sitä voi haksahtaa tämmöinen runohakakin omille urilleen, öhö-öhö.

Tässähän tuota tuli tuumailuja.

Vilja-Tuulia Huotarinen: Iloisen lehmän runot

Vuonna 1977 syntynyt Vilja-Tuulia Huotarinen sepitti runot vuonna 2009 julkaistuun kokoelmaansa Iloisen lehmän runot. Ne runot minä siitä kokoelmasta juuri lukaisin. Ihan vain läpilukaisin, en alkanut tarkastaa yhteyksiä muuhun maailmankirjallisuuteen, kunhan nyt vain luin. Noin puolet kokoelman runoista luin ääneen omasta mielestäni hauskasti eläytyen prima vista. Iloa ensi silmäyksellä. Meillä oli kotona vain minä ja kissat. Toinen kissoista liukeni paikalta, sillä se oli jo saanut hairball-naksut. Vanhempi kissa, joka nukkuu öisin vieressäni, on tottunut minuun ja se kellahti selälleen olohuoneen sohvalle nukkumaan.

Halusin lukea tämän runokirjan, koska pidän mystisen ulkokohtaisella tavallani lehmistä. En ole omistanut lehmiä, enkä edes ole hoitanut niitä koskaan. Maalla asuessani sain ilokseni seurata tien toisella puolen, noin sadan metrin päässä kuhnehtineita naapurin hiehoja kesälaitumella. Joskus postilaatikolla käydessäni juttelin niille ja ne tulivat kuuntelemaan minua. Luulivat kai minuakin runoilijaksi. En uskaltanut koskettaa niitä koskaan. Joskus lehmät hyppäsivät sähköpaimenlangan yli ja kävelivät maantiellä, ne saattoivat katsella meidän kukkapenkkiäkin, mutta jättivät sen rauhaan. Eräänä yönä salamoi ja ukkosti. Kammotti katsella miten suojattomat hiehot juoksentelivat laitumellaan taivaallisten leimahdusten valaisemina. Äitini tykkäsi nuorena lehmistä ja yksi lehmä tykkäsi äidistäni niin kovasti, että läksi hänen luokseen piikkilanka-aidan läpi ja repi siinä itseään pahasti. Tämä tapahtui sota-aikaan, mutta uskon äidin kertomuksiin tältä osin.

Nämä Lempäälän runoilijan runot ovat kokoelmana sellaista kevyttä keskisarjaa. Raskaitakin aiheita ne sisältävät, mikä on runoille keskimäärin tyypillistä, mutta käsittelytavassa on siinä määrin hurttiutta, että se keventää kerrottua. Lehmärunoissa on laitumenläheinen tunnelma ja vahva navetantuoksu. Toisaalta kevennystä synnyttää myös kukkean runollinen elämän & kuoleman kuin myös surun & ilon aihepiiri. Höyhensarjaan tässä ei sentään nousta, lehmärunoista sinne suunnistaa minua koskettanut Holly Golightly, jonka alusta pieni, vain hieman yli puoli runoa pitkä näyte:

Kun muut ryskivät tiheikköjen läpi
kullanruskea lehmä seuraa minua pienten puiden välistä,
ei poikkea polulta. Holly Golightly on ikiaikaista heimoa, kapea ja kevyt,
joskus pelkään että se menee ukkosen mukana, unohtuu sateeseen,
ottaa myrskyn hentojen lapaluidensa päälle pelkästä lähimmäisenrakkaudesta.

Runot ovat oikeasti nimeämättömiä, vain osioilla on nimet. Sen sijaan lehmillä on erikoiset, ulkomaanelävien nimet niin kuin Gilda ja Jennifer ja Prinsessa A. Minulle nimistö synnyttää vaikutelman maatilan tyttösestä, joka etsii mielikuvituksen kautta glamouria eloonsa lypsykarjatilalla. Laajana osiona käsitellään myös kädestälukijan tointa ja tuumailuja. Runoilija vaikuttaa epäilevän kädestälukijan tietoja. Pitääkö hän povausta hömppänä? Minun mummoni mummo oli povannut matkustavaisille junassa seuraavasti: ”Siul o hyvä käs, kääntyy suuhu sekä perseehe!” Näissä runoissakin koetellaan sormien taipuisuutta, niitten etäisyyttä toisistaan, sormien väriä. Kämmenestä saattaa löytyä koukeroa tai sammakko, joka voi olla kuollut tai elää vielä. Usein runon loppuun on piirretty viimeisen säkeen kautta kuin huutomerkki, joka muuttuu kysymysmerkiksi, johon joku lukija voi jäädä miettimään vastausta. Nämä runot muistuttavat mielestäni juuri sitä eloisaa monologia, jolla minä nämä ääneen lukaisin.

Kirjassa on 69 sivua. Lukaisin runot parissa päivässä.

Kuolema Ylioppilastalolla

Kirsti Manninen ja Jouko Raivio kirjoittivat vuonna 1994 julaistun tekkariromaanin Kuolema Ylioppilastalolla, alaotsikoltaan Salapoliisiseikkailu Helsingissä syystalvella 1872.

Lukemani tekkari on kirjoitettu kahden kertojan taktiikalla, kertojina ovat serkukset Matilda ja Johannes. Johannes opiskelee oikeustiedettä ja asuu vuokralaisena Matildan vinttikamarissa. Onnettomien sattumien summana Johannes joutuu Ylioppilastalolla suomalaisten merkkimiesten kunniaksi vietetyn riemujuhlan ryyppäjäisten yhteydessä pidätetyksi lainopillisen tiedekunnan siviilioikeuden dosentin murhasta. Kuolleena laulusalin taffelipianon alta löytynyt Westman oli svekomaani, kun taas Johannes tietty fennomaani. Ryyppäjäisissä oli sattunut ja tapahtunut muutoinkin hämäriä yhteenottoja miesten ja jopa nk. tarkastusnaisten välillä.

Tekkarissa kuljeskellaan ympäri Helsinkiä ja vaikka tiettyjä paikkoja joskus kuvaillaan vähän tarkemmin, ei sellainen kuvailu muutu puisevaksi. Kaiken kaikkiaan romaani on kahden osaavan kirjoittajan laatima. En ole varma, ovatko vuorovetona kirjoittaneet, niin että Manninen olisi kirjoittanut Matildan osuudet ja Raivio Johanneksen osuudet. Tyyli pysyy samankaltaisena kaiken aikaa. Ehkä voimakkaammin eriävät tyylit olisivat piristäneet kerrontaa, mutta nyt on synnytetty tasalaatuinen muhennos, jota on helppo lukea.

Tornion DekkariNetti -palstalla kerrotaan, että edellä kuvailemallani vuorovedolla olisivat kirjoittaneet. Siellä myös mainitaan ajankuvaa historiallisesti paikkansapitäväksi. Sen verran tähän on sanottava, jotta kun kohtalokkaat juhlat järjestettiin kirjan alusta löytyvän mainoslehtisen mukaan keskiviikkona 30. päivänä tätä kuuta, niin seuraavan päivän kerrotaan myöhemmin olleen lyhyt marraskuinen päivä. Netistä löytämäni vuoden 1872 kalenterin mukaan ainut 30. päivä ja keskiviikko oli lokakuussa, joten sitä seuraava päivä olisi kyllä lokakuun 31. päivä. Tämä ei tietysti sulje pois mahdollisuutta, että lokakuun viimeinen päivä voisi tuntua marraskuiselta. Olen siis Tornion DekkariNetin kanssa lujasti samaa mieltä. Kuulemma Manninen ja Raivio ovat tehneet kuusikin tällaista historiallista tekkaria, joissa on samat kertojahahmot ja sitä tehen sitten sama kerrontatekniikka.

Tekstinäytteeksi minä akateemisesti sivistymätön ja muutoinkin villiluontoinen hahmo olen valinnut Yliopiston kirjastoa kuvailevan kohdan. Tuota kirjastoa olen kahdesti mennyt katsomaan sisältäpäin, mutta molemmilla kerroilla minut on ohjattu ulos. Viime kerralla sanottiin, että ohjataan varmaan jatkossakin.

Yliopiston kirjasto, joka valtakunnan parhaana kirjakokoelmana oli ylioppilaiden ja heidän opettajiensa lisäksi myös minun ja Emman kaltaisten säädyllisten ja hyvämaineisten kaupunkilaisten käytettävissä, oli talvisaikaan auki vain muutaman tunnin, sillä tulipalon pelossa siellä ei ollut sen paremmin kaasu- kuin muutakaan valaistusta.

Jos minä olisin kuulunut tämän tekkarin kirjoittajiin, olisin lisännyt tähän tekstin ”haloo onks valoo”. Se olisi tosin poikennut kirjan tyylistä jonkin verran, mutta niin kai minäkin poikkean Yliopiston kirjaston vahtimestaajien mielestä.

Kirjassa on 256 sivua. Lukaisin sen noin viikossa. Isänpäiväviikonloppuna lukeminen jäi muutaman siivun osaan.

Isän päivän virsi

Isälle laulan virteni,
hän on mun kurkihirteni,
asun kattonsa alla.

Kun äiti minut synnytti,
isäni varmaan istuksi
varjossa tupakalla.

Sain kasvatuksen isältä,
se joskus pursuu sisältä,
ketsuppi korkin alta.

Jumala ompi linnani,
isäni kattopalkkini,
suojani maailmalta.

Rosa Liksom: Yhden yön pysäkki

Rosa Liksom (s. 1958) kirjoitti vuonna 1985 ilmestyneen novellikokoelman Yhden yön pysäkki. Kysessä on kirjailija Rosa Liksomin esikoisteos. Lainasin Siilinjärven kirjastosta tämän teoksen vuonna 2012 julkaistuna kääntöpokkarina, jossa toisena teoksena on Rosa Liksomin toinen novellikokoelma Unohdettu vartti, joka julkaistiin vuonna 1986. Luen varmaan senkin, kunhan ensin vetäisen vähän henkeä näitten nyt puheena olevien novellien jälkeen.

Kirjan novelleja ei ole nimetty, niitä on 27 ja ne on jaoteltu neljään osioon, jotka osiot on kyllä nimetty ja ne muodostavat oman yhteisönsä kukin. Nytpäs minä kerronkin näistä osioista mitä kerron ja lisäksi yhdestä novellista erityisesti.

Steissi, kaivopiha, steissi -osio kertoo helsinkiläisten nuorten ihmisten elosta. Useimpien elo on ollut rosoista hilluntaa, johon ovat kuuluneet päihteet ja yhteenotot toisten henkilöitten, myös poliisin kanssa. Poliisin putkasäilöistä annetaan painajaismainen kuva. Olen joskus putkaosaston läpi kulkenut, sen verran on omaa kokemusta. Ainakin toivon, että näitten novellien kuvaukset ovat enemmän kuin karvan verran liioiteltuja. Sen sijaan raivopäistä väkivaltaa kyllä esiintyy ihmisten kesken yksityisasunnoissa ja muuten julkisilla paikoilla, en tiedä miten kauan ihminen oikeesti semmoista kestää ilman vakavia fyysisiä vaurioita. Nuorten ihmisten itsetuhoinen päihteiden käyttö saattaa olla tottakin. Ainakin heidän tekemänsä pikkurikokset ovat. Aborttejakin tehdään sekä itsemurhia. En oikeastaan saanut näistä novelleista paljoa irti.

Euroopan eteisaula -osiossa seikkaillaan maailmalla. Siellä kohdataan monenlaisia ihmisiä ja harrastetaan seksiä eli rakastetaan, kärsitään ja lähdetään.

67 astetta pohjoista leveyttä -osion tapahtumien seutuna on Torniojoen laakso tai jotain sinne suunthan. Näissä novelleissa Liksom on kyllä kotikentällään. Hiljaiset puhumattomuuden talvet, vähäiset ihmiskontaktit ja toisaalta kyläläisten kyttäämisen ja juoruamisen pelko – naurunalaiseksi joutumisen pelkokin riittää – vaikuttavat johtavan ihmisiä sielullisiin ahdistustiloihin, jotka sitten purkautuvat outoina tekoina. Niin että näissä novelleissa sitä vasta monenlaisia ihmisiä onkin ja rakastetaan välillä vähän ketä sattuu tai ei ketään, jolloinka lähinnä itseen sattuu.

Ihan paras novelli kokoelmassa on metsätöitä tekevän vinttikamarin pojan kertomus elämästään. Toivottavasti Liksom on jatkanut tätä tarinaa vaikka sitten siinä seuraavassa kokoelmassaan. Novellin voi ehkä lukea koskettavana, mutta nuoren metsurin hyväntahtoinen ja kunnioittava asenne kaikkia muita kohtaan on niin liikuttava, että se pistää ketjukolaajankin hymyilemään. Ja vähän naurahtelemaan. Ai, että toivoisin tämän nuoren miehen pääsevän tekemään lähempää tuttavuutta kesäasukkaana vierailevan kirjastonhoitajan kanssa. Voin kuvitella kirjailijankin naurahdelleen tätä kirjoittaessa. Tietenkin yksinäisyys ja vanhempien kanssa pitempään asuminen on traagillistakin, mutta muuttuneeko asia surkuttelemalla. Pieni näyte novellista:

Mie tykkään siitä naisesta vieläki. Sen jälkheen me naithiin muutaman kerran salassa, mutta lopetethiin enneko kukhaan kyläläisistä huomasi. Se puhu mulle kauhniisti ja se oli mulle hyvä. Kohtelee vieläki hyvin ko käyn joskus sielä kylässä. Sen mies on kanssa mukava. Hyvää se vaimo vain halusi mulle. Se käsitti minun ujouen ja halusi rohkasta minua etheenpäin. Enhän mie etheenpäin päässy. Se on mulle niin vaikeata.

Neljä variaatiota päättää novellikokoelman. Viimeiset neljä novellia ovat lyhyitä, toistensa variaatioina niitä on vaikea nähdä.

Tässä novellikokoelmassa on sivumäärää 141 sivun verran. Luin sen parissa päivässä.

Vanha palaa!

Outi Popp ja Asko Mäkelä toimittivat vuonna 2017 julaistun kirjan Vanha palaa! Keskusteluja Vanhan kuppilassa. Helsingin yliopiston ylioppilaskunnan kulttuurikeskuksen (1969 - 1993) epävirallinen tarina. Aiheena on Helsingin Mannerheimintien varressa nököttävän Vanhan Ylioppilastalon – eli tuttavallisemmin Vanhan – vaiheet 1960-luvulta aina viime vuosituhannen vaihteeseen. Painotus kirjassa on taiteen tekijöissä ja muissa esiintyjissä sekä heidän ohjelmistossaan. Mukana ovat myös hauskanpito ja kaikenmoiset ihanteet vapaudesta ja politisoinnista aina jäntevämpään talouskuriin. Vanha näyttäytyy portaalina, jonka kautta sotien jälkeisen ajan uudet taiteelliset vaikutteet tuotiin Suomen kamaralle ja esiteltiin yleisölle. Historiikki on toteutettu väljästi ja vapaasti, Vanhan henkeä kuvastaen. Kirjan toimittajat ovat haastattaneet muinoisia Vanhan kävijöitä ja askarrelleet heidän kommenteistaan kulloisenkin aiheen mukaisia pyöreän pöydän keskusteluja. Vanhan kuppilan tavaramerkkinä olivat näet pyöreät pöydät.

Minä en ole koskaan Vanhalla käynyt, paitsi pari kertaa Vanhan kellarissa. Lainasin tämän kirjan kun ajattelin sen sisältävän hauskoja juttuja nuorison ja vähän vanhemmankin kulttuuriväen juopuneesta ilonpidosta. Kirjassa kerrotaan kuitenkin myös vakavansävyisemmistä asioista, kuten vasemmistohenkisten lauluesitysten järjestämisistä Lapualaisoopperasta Agit Proppiin ja Mikis Theodorakisista & Arja Saijonmaasta latinalaisen Ameriikan poliitillisiin lauluryhmiin (laitoin tuossa Mercedes Sosan laulelemaan vanhalta kasetilta). 

Minulta jäi eilen tätä tekstiä pikaisesti kyhäillessäni kokonaan pois nk. "Vanhan valtaus" marraskuussa 1968. Todellisena perusteluna valtauksen poisjäännille oli hätäinen kirjoitteluni. Toisaalta voisin keksiä toisenkin perusteen, jonka sitten hätäisesti tähän lykkään. Vuosi 1968 oli Euroopassa monenmoisen kuohunnan vuosi. Se, että helsinkiläiset opiskelijat valtasivat talon, joka oli heidän omassa käytössään, lienee siis lupa nähdä osana tätä isompaa ilmiötä. Kirjassa mainitaan, että Tukholmassa olivat opiskelijat vallanneet oman osakuntatalonsa jo saman vuoden keväällä. Eli tässäkin mentiin ruotsalaisten peesissä. Toiseksi viranomaisetkaan eivät sanottavammin puuttuneet tapaukseen Helsingissä, opiskelijoitten annettiin kenties aikansa leikkiä mellakointia. Kolmanneksi valtauksen luisuminen vasemmistolaisten käsiin ja muualta kopsittu vallankumousretoriikka osoittavat minusta ajankohdan huomioiden aika kehnoa makua. Tsekkoslovakian olivat Varsovan liiton joukot miehittäneet aiemmin syksyllä, mitä suurin osa Suomen vasemmistoakin paheksui.

Kirjassa on paljon kuvia. Näistä kuvista jysäytti minua ehkä kovimmin otos Marraskuun liikkeen järjestämästä kovaosaisten joulusta Vanhalla ylioppilastalolla vuonna 1969. Entiset sotasankarit istuvat pöydissä, osa makaa pitkin salin lattioita. Valokuvaaja Stefan Bremerin näkemyksen mukaan 1970-luvun Helsinki oli harmaa ja luotaantyöntävä. (Minulla on Kuopiosta tuolta ajalta samansuuntainen vaikutelma. Tilanne tuntui muuttuvan, kun jostain alettiin tuoda kirkkaansävyisiä topattuja talvivaatteita. Minullakin oli silloin heleänpunainen talvitakki.)

Helsinkiin palatakseni Vanha ylioppilastalo tuhoutui pahoin tulipalossa huhtikuussa 1978. Iso osa talossa olleista taideteoksista saatiin pelastettua, mutta niitäkin jouduttiin kunnostamaan. Tästä palosta johtuen kirjan nimeen on hyvällä syyllä voitu lisätä huutomerkki perään. Talo korjattiin käyttökuntoon.

Aika oli kuitenkin muuttunut. Vaikka vasemmistopuolueet nauttivat vallasta jokseenkin koko 1970-luvun ja vielä seuraavallakin vuosikymmenellä hyvän aikaa, oli Suomi vaurastunut. Vasemmistoaatteet eivät vetäneet enää yleisöä entisellä hurmoksella. Elo viihteellistyi. Sen huomaa myös kirjasta, sillä siinä aletaan kuvailla viihteentekijöitä, rokkareita ja komeljanttareita sekä toisaalta voimakkaasti uutta hakevaa taidetta, kuten kiasmatyyppistä nykytaidetta, nykytanssia ja performansseja ilman suurta sanomaa. Lisäksi taloudenpito nousee selkeämmin esiin. Vaikka isoja ja huimantuntuisia projekteja vielä toteutettiin Vanhalla, alkoivat talouden realiteetit yhä voimistuvalla painolla ryhtyä määrittämään toimintaa. Hauskoja ja kokeilevia aikoja jatkui silti 1990-luvun alkupuolelle asti. Uuden taloudenpidon myötä vanhoista, kuluttaviksi kasvaneista rakenteista luovuttiin, Vanhan tiloja alettiin vuokrata, ravintola uudistettiin poistamalla pyöreät pöydät, pikkuhiljaa myös vakiokävijäkunta vaihtui.

Kirjasta saan sen kuvan, että Vanha toimi jonkinmoisena taide- ja viihdealan ajatushautomona ja sitä tehen sitten jakoi ideoita koko valtakuntaan. Uudet taiteen ja viihteen tekemisen tyylit ja tavat esiteltiin siellä yleisölle, joka sai ne makustellakseen ensimmäisinä Suomessa. Loppusivuille kirjaan on salaviisaasti asetettu suurikokoinen kuva, jossa on R. W. Ekmanin maalaus Väinämöisen soitto. Kalevalan lopussahan Väinämöinen uhittelee vielä kerran palaavansa uutta sampoa laatimaan.

Tässähän tätiä. Kirjassa on hakemistoineen 326 sivua ja kuten todettu tosi paljon kuvia, kokonaisia kuva-aukeamia on useita. Lukaisin viidessä päivässä.

Hanna Hauru: Utopia eli erään kylän tarina

Hanna Hauru (1978 – 2021) kirjoitti vuonna 2008 julkaistun pienoisen romaanin nimeltä Utopia eli erään kylän tarina. Kirjalla on mittaa 109 sivua, joista useampi sivu on tyhjä johtuen ilmavasta asettelusta. Teoksella on silti sanottavaa mittaansa enämpi ja siitä huolimatta sain sen lukaistua muutamassa tunnissa tässä aamupäivällä. Nopealukuisuuteen vaikutti kerrontatapa, kylän tarina on pelkistetty viimeisten kyläläisten tarinaksi ja kyläläiset kertovat oman tarinansa kansanomaisen kompaktisti. Teosta voisikin luonnehtia monologien sarjaksi, mutta enpä kehtaa luonnehtia. Ja on siinä mukana myös unien poro sekä lopussa se vihoviimeinen kylään jääpä, joka on nähnyt kaiken tarpeellisen ja sen myötä yhtä sun toista muutakin.

Utopia paikantuu pohjoisen Suomen kylään, josta väki on poistunut palvelujen kadottua. Kylässä asuu enää viisi immeistä – nelihenkinen perhe ja heidän naapurinsa, yksinäinen keski-ikäinen nainen. Perheen lapset ovat jo aikuisia, nuorempi lapsista, Tyttö, on parikymppinen. Hän vaikuttaa kehityskelpoisimmalta ja tervehenkisimmältä, sillä hän kohtaa tuolloin tällöin unissaan poron, joka houkuttelee häntä lähtemään maalimalle mokomasta näivettyneestä kylästä. Perheen isä ja poika metsästävät ja lukevat vanhoja jalluja, kaikki harrastavat ryypiskelyä, kilju, kotiviini ja pontikka tarjoovat kyytiä isälle, pojalle, äidille ja tyttärelle sekä naapurin Birgitalle. Myös ruokakestejä järjestetään. Elämä vaikuttaa letkeältä ympärivuotiselta kesäasumiselta. Vuodenajat vaihtelevat ja vanhat maalaistalot elävät tavallaan, metsistä nousee marjoja ja sieniä, pottuhalmeesta perunii, järvestä kalaa ja saloilta metsänviljaa. Kahvi on vanhaa varastoa, mutta meneehän se kun laittaa eilen lypsettyä maitoa sekaan.

Sattumalta radiosta tuli lukemisen lomassa Roman Schatzin ohjelma, jossa kyseltiin, miksi miljoona suomalaista unelmoi maallemuutosta. Asia ei oikeastaan ohjelmassa selvinnyt, koska kaikki puhelivat isolta osin omista asioistaan. Toisaalta niinhän se onkin, että omien asioittemme suhteen olemme edes jonkinmoisia asiantuntijoita, ainakin itsemme aikalaisia ja vertaisia. Asuin minäkin joskus maalla, neljäntoista kilometrin päässä Siilinjärven keskustasta, peltojen ja erämaitten keskellä. Sen puoleen voin samastaa oman kokemukseni Haurun kirjaan. Valmistin siellä kotiviiniä ja aika hyvin se maistui. Nähtiin villiä luontoa, hiiret rapistelivat ullakolla, hirvet ja kauriit mennä humistivat pelloilla, joutsenet uivat läheisellä lammella, kerran nähtiin harmaahaikaroitakin. Vaikka maalla kolasin vielä isompaa pihaa kuin nyt puutarhalähiössä, ymmärrän silti jotenkin kutsuvana sen tunteen, kun talvella lumi työntyy kohti ikkunanpuitteita, mutta leivinuunin lämmössä kaikki ulkona näyttää vain kauniilta, talviselta sadulta. Tapahtuma-aika romaanissa on viimoisin vuosituhannen vaihde, vähän sitä ennen minä perheineni maalle muutin. Viisitoista vuotta sitten alkoi lasten opiskelu vaatia asumista maalikylissä, joten muutimme tähän nykyiseen kotikoloomme. Täytyy myöntää, että tiettyä kaipuuta maaseudulle tunnen.

Haurun romaanin utopiassa ei sähköä kylässä ole, kaikki toimii vanhaan malliin, edes postia ei tule eikä mene, televisiosta ja netistä puhumattakaan. Luulen, että sähköt pitää maallemuutosta unelmoitsijan mielestä kotona olla, kuka sitä nyt ilman astianpesukonetta pärjäisi.

Tekstinäytteeksi kävisi melkein mikä tahansa kohta tästä mainiosti kirjoitetusta romaanista, joten taidanpa valita summassa jonkin sattumanvaraisen katkelman. Voittajaksi valikoitui otos, jossa Birgitta kertoo kylän autioitumisesta:

Pirjon kapakka meni siinä vaiheessa konkurssiin, kun tänne eksyi bussilastillinen venäläisiä huoria ja jokainen kaljaa kitannut vanhapoika löysi mieleisensä Ljudmilan. Baariin jäi minun lisäkseni Mauri, ja penskat kävi joskus limukalla. Nyt sitä sitten elellään täällä viidestään.

Kerttu-Kaarina Suosalmi: Satahampaiset

Luin vuonna 1981 julkaistun kirjan, joka sisältää Kerttu-Kaarina Suosalmen (2021 – 2001) näytelmät Satahampaiset ja Vanha morsian. Lunttasin wikipediasta sen verran, että Kerttu-Kaarina Suosalmi oli huomattava kirjailija, jonka tuotanto sisälti runoja, romaaneja, näytelmiä ja elokuva- ja tv-käsikirjoituksia. Äkkiä laukaisten hänen tunnetuin teoksensa lienee käsikirjoitus tv-sarjaan Takiaispallo (1970, myös elokuvana). Esitänpähäntä jotain kummastakin lukemastani näytelmästä.

Satahampaiset eli Vyötiäisten perhe-elämää. Modernin balladin tapaan. Kuopion näytelmäkilpailun voittaja vuodelta 1980. Näytelmän alussa, keskikohdassa ja lopussa kuullaan kauniisti sanoitettua laulua, jonka tuomenlehtien takana piilottelevissa toukissa voi nähdä viittauksen Runebergin pisempään runoon Hanna. Näytelmän viritys on traagillinen.

Keski-ikäinen pariskunta suunnittelee miehen äidin saattamista holhoukseen, jotta hänen omaisuudellaan voitaisiin tehdä kuten parhaaksi nähdään. Vanhan Mamman hallussa on arvokas merenrantatontti ja vanha, iso, rappeutunut talo sekä muita huonekaluja. Asiaa on valmisteltu jo pitkälle, viimeinen silaus eli holhoukseen johtava lääkärinlausunto ja kauppakirjojen allekirjoitus vain puuttuvat. Lallusmainen poika ei ole matador-ainesta, hänen vaimonsa ja vaimon rakastaja sen sijaan ovat. Mamma on kuitenkin juonista perillä ja hammastelee vastaan. Paikalle kutsuttu psykiatrian erikoislääkäri heittäytyy runolliseksi. Hän on nähnyt monta vastaavaa tapausta, jossa vanha ihminen takertuu kiinni omaisuuteensa, jota toiset ovat häneltä viemässä. Hän nimittää potilaitaan pieniksi satahampaisiksi vyötiäisiksi, joihin on suhtauduttava lempeän diskreetisti. Psykiatri on näytelmässä sivuhenkilö, mutta lainaan hänen vuorosanojaan, jotka mainiosti kertovat ihmisen kiinnittymisestä maalliseen:

Eihän sitä enää kukaan saisi edes omaisuudeksi nimittää, se heidän elämänsähän siinä on, pitkät päivät ja valvotut yöt, itketyt itkut, kivut ja tuskat, siinä se kaikki on pienenä ja konkreettisena läjänä heidän edessään.

Asetelmia mutkistavat pariskunnan aikuiset lapset, poika ja tytär, joilla on omat ongelmansa. Menneisyys kummittelee isossa talossa kuin Ibsenin näytelmissä. Toisaalta lasten kautta kirjailija rakentaa toivon madonreiän kohti puhtaampien arvojen maailmaa.

Vanha morsian. (Kantaesitys Kansallisteatterissa vuonna 1978). Elellään 1930-lukua. Asemapäällikkö Ivarilla on melkein aikuiset lapset Uljas ja Päivikki, vaimo Synnöve on kuollut. Nyt mies on löytänyt uuden vaimon, joka ei ole ihan nuori neito, koska on jo 36-v. Ivar vaihtaa työhön eteläisen Suomen asemalle Pohjanmaalta. Mukana seuraa Anna-täti, joka on hoitanut Ivarin taloutta vuosikaudet. Uuden vaimon, Esterin tukena on hänen luotettava ystävänsä Linda. Koko näytelmä tapahtuu asemapäällikön virka-asunnon olohuoneessa, jossa kaikki ahdistuvat omaan ja toistensa menneisyyteen ja nykyisyyteen. Tulevista puhumattakaan. Ivarin mukaan tässä vain elellään oppimassa toisiamme.

Ajankohdan valinta ja Pohjanmaa eivät ole sattumaa. Ajan ahdistukset lyövät näytelmän hahmoja Pohjanmaan kautta. Näytelmässä nautitaan enemmän ja vähemmän hienostuneesti alkoholipitoisia virvokkeita, näytöksiä on kolme, joten arvelisin väliajoilla kopsun maistuneen, Hamlettiin ihan viitataankin. Ahdistus näytelmässä on sen verran sakeaa, jotta ajattelin välillä missä hengessä tämä näytelmä kannattaisi esittää. Voisiko jonkinlainen valoisa absurdismi keventää tunnelmaa? Toisaalta kirjailija armahtaa katsojaa lopetuksellaan. Toivoa perheen eheytymiselle rakennetaan tosin kulkemalla hyvinkin ahtaasta portista.

Näyttämöohjeet huonekaluista ja niitten sijoittelusta sekä ikkunasyvennyksestä ovat tässä todellakin paikallaan. Tekstissä mainitaan huomiota herättävästi jännitysromaani ”Tohtori Fu Manchu, eli kauhujen mies”, sattui jännästi, että pari viikkoa sitten katselin Teemalla esitetyn Fu Manchu -elokuvan vuodelta 1932.

Kirjassa on 200 sivua. Lukaisin sen parissa päivässä.