Powered By Blogger

lauantai 26. marraskuuta 2022

20 väitettä ja jokunen tosiseikka minusta

(Muokattu versio Mustelmiinan blogin tai oikeestaan Tähän on tultu -blogin haasteesta)

Jonkun menneen talven lumia.
1. Olen syntynyt Varkauden kauppalassa. Kun synnyin muuttivat kiireesti kuntastatuksen korkeammaksi, Varkaudesta tuli kaupunki.
2. Pienenä olin varma, että isona minusta tulee rikas. Tai ainakin jalkapalloilija. Tai edes lassevireen. Murrosiässä masennuin, kun tajusin, ettei tule mitään näistä ja aloin vastata tällaisen kyselijöille, että minusta tulee joskus ruumis. Masentuneilla väitetään olevan toimiva todellisuudentaju.
3. Parhaat piirteeni ovat vielä hämärän peitossa. Saattavat siellä pysyäkin.
4. Viimeisin sisustusostokseni. No, tuo pieni pöytälamppu tuossa. Oikein piti Ikeasta käydä ostamassa.
5. Haluaisin matkustaa vaikka Riikaan tai Tukholmaan tai Tanskaan tai Brüggeen. Mutta en matkusta, ärsyyntyisin vain muihin immeisiin.
6. Suosikkijuomani on varmaankin kahvi. Pidän myös kotikaljasta ruokajuomana, mutta se on aika kallista. Myös useimmat viinakset kelpaavat, ei sokeroituina. Olen happamuuteen taipuvainen.
7. Lempiruokani: kymmenen kärjessä mitä mieleen tulee: juusto, jukurtti, ruisleipä, hernekeitto, maksalaatikko, kaalilaatikko + puolukkahillo, hyvin haudutettu kana, hyvin haudutettu possu, keitetyt perunat, (kreikkalainen) kyläsalaatti. Anoppi laittoi aikoinaan tosi hyvää mykykeittoa.
8. Viikonloppuisin herkuttelen alkoholilla ja juustonaksuilla. Viime aikoina olen syönyt myös Tutti Frutti Passion karkkeja.
9. Lempiblogini, jota seuraan säännöllisesti, on oma blogini. Ei voi kuin nauraa sen kirjoittajan käsittämättömälle kekseliäisyydelle ja ihmisrakkaudelle.
10. Kirjat, joita olen lukemassa nyt, ovat Rosa Liksomin joku novellikokoelma, Aitmatovin teosten joku osa, Kalle Kniivilän kirja Putinin väkeä jäi kesken kesäkuussa, tuntui niin ahdistavalta, että olisin voinut huutaa mustan aukon avaruuteen, mutta korkea c ei enää irtoa niin kuin männävuosina.
11. Lempilajini kirjallisuudessa ovat näytelmät, novellit, ymmärrystä pakenemattomat runot.
12. Suosikkisovellukseni kännykässä. En tiedä mitä niillä sovelluksilla tarkoitetaan, mutta katselen päivittäin joko tietokoneelta tai kännykältä Ylen uutisten nettisivuja, Forecan säätä sekä sähköpostia, jos sellaista on saapunut. Onko se signal sitten sovellus? Sitä nuo meillä käyttävät.
13. Kahvini juon mustana. Sokerista kahvissa luovuin 1970-luvulla, maidon jätin pois 2000-luvun alkuvuosina. Tämä on totta, sikäli kuin muistan.
14. Viikkorutiineihini kuuluvat saunominen ainakin lauantaisin, usein myös keskiviikkona. Lisäksi yritän ainakin viikoittain täyttää päivyriä, jonka tyttäreni minulle osti viime jouluna. Joskus on jäänyt yli viikko väliä edellisestä kerrasta ja on yllättävän vaikea muistaa mitä minäkin päivän tapahtui ja missä järjestyksessä. Tämä osaltaan kuvastaa historian faktaperusteisen kuvaamisen vaikeuksia.
15. Viimeisin elokuva, jonka olen nähnyt elokuvateatterissa. Tämä on varmaan tapahtunut ennen korona-aikaa. Saattoi olla se Julia Robertsin elokuva, jossa äiti yrittää luottaa edes joulunpyhien ajan poikaansa, joka on huumevieroituksessa, mutta on edelleen lujasti kiinni huumeitten käytön huomaamattomassa taustaelämässä.
16. Rentoutuakseni kuuntelen musiikkia tai katselen vaimon kanssa elokuvia. Katselen myös kansallisen tason hiihtoja tv:stä. Mutta en sprinttiä.
17. Lemmikkieläimeni. Pojalla on meillä kaksi kissaa. Yritän estää niitten tappeluita ja jakelen niille evästä ja ulkoilutan niitä ja höpöttelen niille. Vanhempi kissa nukkuu vieressäni ja kömpii aamulla päälleni herättelemään.
18. Lempivuodenaikani on syksy. Tämä syksy oli kivan harmaa. Naapurit hankkivat aurinkopaneeleita kilvan ja sitten ei aurinkoa näkynytkään, hähhähhää!
19. Ruokabravuurini on haudutetut kanat ja possut, risotot, joita olen väsännyt meille jatkuvaan, kun vaimo ja poika eivät tahdo syödä perunaa. Viime aikoina olen pyöräyttänyt usejamman maustekaakun, torstaina viimeksi.
20. Koskettavinta elämässä on kosketus kodin ulkopuolisiin ihmisiin. Aistin sen niin vahvasti, että usein tekisi mieli motaista takaisin. Tunnen itseni Ukrainaksi Venäjän puristuksessa, siinä sitä on kosketusta.

tiistai 22. marraskuuta 2022

Eeva Kilpi: Kuolinsiivous

Vuonna 1928 Viipurin lääniin kuuluneessa Hiitolassa syntynyt Eeva Kilpi laati vuonna 2012 julkaistun, omista päiväkirjamerkinnöistään koostamansa teoksen nimeltä Kuolinsiivous. Kilpi on järjestänyt eri vuosien päiväkirjamerkinnöitä vuodenkierron mukaiseen esitykseen tammikuusta alkaen ja joulukuuhun loppuen. Miksi hän on tehnyt juuri näin, sitä en tiedä. Ehkä saan erään vastausvaihtoehdon aikaiseksi lainaamalla Kilven tekstiä ja sitten kommentoimalla tekemääni ylipitkää lainausta. Helmikuun 26. päivänä vuonna 2002 Kilpi on merkinnyt päiväkirjaansa seuraavaa:

Meidän vanhojen vanhuus on tämän ajan rikkautta. Että on elossa ihmisiä jotka itse muistavat sotia edeltäneen ajan ja ovat kokeneet historiamme rajut ajat ja vaihtelut, kokeneet hädän, ahdistuksen, surun ja selviytymisen. Kokeneet koti-ikävän ja jaksaneet elää siitä huolimatta. Muisti on rikkautta. Se lahjoittaa meille historian kaikkine tuskallisine kokemuksineen, se neuvoo meitä tulevaisuuden suhteen ja lujittaa persoonallisuuttamme. Muisti on sekä ihmiskunnan että yksilön kulttuurin ydin.

Kilven muistiinmerkinnöissä nämä sotia edeltäneet ajat toistuvat. Mutta mitä oikein tarkoittaa muistiinmerkintä. Miksi ihmisen on tarpeen merkitä asioita muistiin? Joku sanoi kerran, että on huvittavaa kun kapakassakävijät alkavat pelata keskenään muistishakkia ja ennen pitkää riitaantuvat aikaisemmista siirroista, joista heillä on eriävät mielikuvat. ”Kaikki muuttuu – muistotkin.” Itse alan olla sitä mieltä, että muistin paras ominaisuus on sen muuntautumiskyky. Ehkä historiakin pitäisi kirjoittaa vasta vuosikymmenien kuluttua ja pelkästään ulkomuistista. Muistille on hyvä antaa aikaa sepittää historiasta kelvollinen tarina. Edvin Laineen ohjaamassa elokuvassa Pikku suorasuu (perustuu Anni Swanin tyttöinromaaniin Iris rukka) on hauska kohtaus, jossa Turkin sodan taistelua lehdessä muistellut kenraali joutuu sanaharkkaan entisen alaisensa kanssa, jonka muistikuvat taistelusta poikkeavat kenraalin muistoista ja kenraali joutuu vastahakoisesti myöntelemään, että ehkä hän on saattanut jotain unohtaa. Voi tietysti olla, että muistan tämän väärin, mikä olisi erityisen hauskaa.

Helmikuun 21. päivä 1994 Kilpi toteaa:

Mikään ei ole mitään yksinään, mikään ei ole mitään pelkästään. Pelkkää ei ole. On sotkua, sekavuutta, monitasoisuutta, säteittäisyyttä, kerroksellisuutta – joka särkyy, muuttuu ja vaihtelee, vaihettelee. Moninaisuutta.

Tämä on mielestäni se todellisuuden osanen, joka vaikuttaa muistoihin niitten syntyhetkellä ja muokkaa niitä myöhemmin. Huhtikuun kuudentena vuonna 2002 Kilpi kirjoittaakin, jotta totuuksia on rajattomasti ja ne vaihtelevat kuin kaleidoskoopissa.

Muisti-museo, Mikkeli.
Intohimo on Kilven runon mukaan ihana, juovuttava, jumalallinen ja vaarallinen tila ja harvoin koettavissa. Tuosta lopusta olen ihan samaa mieltä, muitten ominaisuuksien määrittelyä eivät parinkymmenen sekunnin kestot helpota. Ei siinä juuri hiki naisen kasvoille tipahtele. Huumoria näistä Kilven teksteistä löytyy, itseironiaakin vaikka kuinka. Miun mummoin oli kotoisin Jääskestä, mikä on aika lähellä Hiitolaa, joku esivanhempani oli muistaakseni Hiitolassa asunutkin. Kirvussa asui mummoni mummo, Ellin Mari. Sen takia häntä kutsuttiin Kirvun mummoksi. Hänellä oli ainakin yksi avioton lapsi, jonka isästä hän oli kysyttäessä sanonut: ”Lepikosta tul ja lepikkoon män, nahkurille hais.” Kilpi ei käytä teksteissään murretta, mutta muisteloitten hauska sirpaleisuus luo sellaista iloisesti rupattavaa moni-ilmeisyyttä, jonka karjalaisuuteen yhdistän.

Muissa blogeissa tätä kirjaa on kehuttu vaikka kuinka. Luettua elämää -blogissa Elina kertoo omasta lukuelämyksestään ja hänen tekstinsä lopussa on myös linkkejä muihin blogeerauksiin.

Kirjassa on 117 sivua. Lukaisin sen muutamassa päivässä.

lauantai 19. marraskuuta 2022

Taskunovellit

Vilja-Tuulia Huotarinen toimitti vuonna 2013 julkaistun kirjasen nimeltä Taskunovellit. Kirja sisältää lyhyitä novelleja kiireiselle lukijalle. Ahmaisu tapahtuu takakannen mukaan nopeasti, mutta jälkimakua piisaa siitäkin edestä. Laitan silti varuilta tähän pienen muistiinmerkinnän jokaisesta novellista. Olin aikaisemmin lukenut fiktiivisiä tekstejä näiltä kirjoittajilta vain Petri Tammiselta, häneltä kokoelman Elämiä. Aika lyhyitä valtaosin nekin. Tarkastusmittauksessa selvisi, että olen lukenut Mark Twainin teoksen Eevan päiväkirja, jonka suomensi Ville Hytönen.

Kai nämä novellit olisivat koulunuorison luettavaa? Leikin tässä äikänopea ja jaan novellit arvioitavaksi yläkoulun oppilapsille osin sukupuolenkin mukaan omiin, noin puolen vuosisadan takaisiin kokemuksiini perustuen. Voi olla että nuorison käytös ja näkemykset ovat muuttuneet, samoin kuin yhteiskunta muukin.

Riku Korhonen: Leipäjono. Minäkertojan asenne on ylimielinen köyhiä kohtaan, vaikka hän kukaties lukeutuukin samaan joukkoon. Se asenne kumminkin tekee kerronnasta hauskuuttavan. Tämä novelli sopisi arvioitavaksi pojalle tai sitten räväkkäluontoiselle tytölle.

Rosa Meriläinen: Pieni naiskaartilainen. Äiti tekee parhaansa suojellakseen teinitytärtään kapinakeväänä Tampereen tuomiokirkossa. Historiasta (myös taidehistoriasta) kiinnostuneelle oppilaalle.

Tuomas Kyrö: Kaksijakoinen Raimo. Raimo on tosi iso. Tässä yhteydessä onkin hyvä huomauttaa, että olen kyllä kuunnellut joskus ratiosta pätkiä Mielensäpahoittajan tarinoinnista Antti Litjan esittämänä. Jotain elokuvaakin aiheesta katselin, mutta kuunnelma oli parempi. Ei ainakaan pulskalle oppilaalle arvioitavaksi.

Petri Tamminen: Erään ihailijan päiväkirjasta. Ujo kirjailija Tamminen antautuu kuvitteellisen ihailijansa kehuttavaksi tässä taskunovellissa. Kaikkien arvioitavaksi soveltuva.

Eino Santanen: Nyt ulos ja tapaamaan ihmisiä, Pekka! Mieshenkilö turhautuu yksiönsä vuokraisäntään eikä ihme. Novelli soveltuisi arvioitavaksi markkinataloudesta kiinnostuneelle oppilaalle.

Tommi Musturi: Musta kappale. Dadahtava sarjakuva onneaan etsivästä mieshenkilöstä. Arvioitavaksi kuvataiteista kiinnostuneelle oppilaalle.

Anu Holopainen: Yksi kaksi kolme neljä viisi NYT! Tyttöset viettävät kesää maalla. Enemmän tyttöjen arvioitavaksi.

Tiina Raevaara: Puutarhurin tyttäret. Oliskos tämä tyylilaji maagista realismia? Ei meinaa muistaa ruususen unien jälkeen. Kirjoittamista harrastavalle tytölle.

Ville Hytönen: Sellaisena iltana. Mukaansatempaava tarina illanvietosta vertaisten kesken. Pojalle arvioitavaksi soveltuva, ei liian helposti nolostuvalle.

Sirpa Kähkönen: Sorbettisydän. Jäätelönmyyjä sammuttaa turistineitosen kytevän lemmenpalon. Sirpa Kähkösen romaanista Lakanasiivet sovitetun näytelmän kävin vaimon kanssa taannoin katselemassa Kuopion teatterissa. Kirjailija itse kunnioitti läsnäolollaan. Arvioitavaksi tyttöoppilaalle, tai ehkä kahdelle.

Taija Tuominen: Elämä ei ole kebab-passi. Hyvin toimiva napakka kertomus nuorten kohtalonkesästä. Tuomisen novelli soveltuisi arvioitavaksi pojalle ja tytölle.

Laura Lindstedt: SLAM BOOK eli kertomus siitä kuinka sinun isäsi nussi hänen äitiänsä. Erinomainen nuorisokertomus. Tässä on kivasti hyödynnetty yksinkertaisia jippoja, jotka varmasti vetoavat nuoriin lukijoihin, kuten reunahuomautukset, seinäkirjoitukset ja henkilöitä kuvaavat erikoismerkit. Nämä pikku tehosteet hajauttavat kerrontaa siinä määrin, että tarinaan sisältyvä paljastus tuli jysäyttävänä yllätyksenä vaikka se kyllä otsikossa jo mainitaankin. Lindstedtin novellin voisi antaa arvioitavaksi sellaiselle tytölle, joka on hyvä oppilas, muttei mikään kirjastonhoitaja. Ja myös pojalle, jota pitäisi riittävän rohkeana ylipäätään lukemaan tuon nimistä novellia.

Kirjassa on 137 sivua. Lukaisin sen parissa päivässä.

perjantai 18. marraskuuta 2022

Kirsi Kunnas: Uivat saaret

Kirsi Kunnas (1924 – 2021) sepitti runot vuonna 1950 julkaistuun kokoelmaansa nimeltä Uivat saaret. Lukaisin runot parissa päivässä. Sivuja sisällysluetteloineen 105.

En ollut ennen lukenut mitään Kunnaksen kirjaa. Tämän kokoelman perusteella Kunnas vaikuttaisi olleen vahvasti kiinni Tulenkantajien runoperinteessä. Toinen mieleenkimmahtava runoilija on Shakespeare, jonka näytelmien uudet suomennokset tuntuvat minusta samanhenkisiltä noin runousteknisesti.

Kunnaksen lastenrunoista, joita olen sattunut kuulemaan, tulee minulle vaikutelma mitallisista ja riimitellyistä runosepän töistä. Näissä aikuisten runoissa Kunnas tuntuisi pyrkivän välttelemään riimejä, mutta joskus hän niihin luiskahtaa varmaankin vanhasta tottumuksesta. Kokoelmassa on mukana osio Uneksijat, jossa Kunnas pulahtaa eläinsatumaailmaan. Runosarjassa Lehmikvartetti kuvaillaan Adalmiina-lehmää. Kun runoilija on iltalypsyllä, suihkaisee Adalmiina helmensä runoilijan kiuluun sitä pitkän päivän märehdittyään. Runoilija makoilee ruohikossa koppakuoriaisen kanssa ja katselee pilvien kulkua. Lopuksi sammakko kertoo näkemyksensä kuutamouinnin suosiollisuudesta.

Kokoelma alkaa kumminkin vakavammalla aihepiirillä. Neljä ensimmäistä osiota vaikuttaisi käsittelevän läheistä ja tärkeää ihmissuhdetta, ehkä rakkaussuhdetta, jolla oli etsikkoaikansa ja erkavoitumisen hetkensä. On merkityksellistä sanotaanko runossa minä vai me, sanotaanko sinä vai hän. Luontovertauskuvilla pelitellään, saaret uivat kuin vesilinnut ja vuori kasvaa puun juurten sisään. Riimipareja tarjoillaan näytiksi, mutta ei aseteta oletetulla tavalla, kyse ei ole osaamattomuudesta vaan valinnasta. Aurinko saa odottaa seuraavalle sivulle riimipariaan vanamo. Laitan näytteen runosta Ei mitään enempää siltä toiselta sivulta:

Oi ymmärsitkö sen
kun polku johti meidät vuorelle,
odotuksessaan metsä seisoi
linnut vaiti oli,
niin kohos hämärästä vanamo
ja kaikki minkä omistimme siinä oli –

Kokoelman loppupuoli kuvaa ihmistä kaupungissa, syksyä ja maisemaa. Runossa Metsässä ollaan männikössä, jota runoilija kuvailee temppeliksi, jossa hänen riemunsa kiitää kuin mettisten parvi. En tiedä tarkoittaako runoilija metsäkyyhkysiä niillä mettisillä, taitaa tarkoittaa mesipistiäisiä. Minulle tuli mettisistä mieleen se yksi virsi (105), jossa laulaa toukomettiset. Niin sitä voi haksahtaa tämmöinen runohakakin omille urilleen, öhö-öhö.

Tässähän tuota tuli tuumailuja.

keskiviikko 16. marraskuuta 2022

Vilja-Tuulia Huotarinen: Iloisen lehmän runot

Vuonna 1977 syntynyt Vilja-Tuulia Huotarinen sepitti runot vuonna 2009 julkaistuun kokoelmaansa Iloisen lehmän runot. Ne runot minä siitä kokoelmasta juuri lukaisin. Ihan vain läpilukaisin, en alkanut tarkastaa yhteyksiä muuhun maailmankirjallisuuteen, kunhan nyt vain luin. Noin puolet kokoelman runoista luin ääneen omasta mielestäni hauskasti eläytyen prima vista. Iloa ensi silmäyksellä. Meillä oli kotona vain minä ja kissat. Toinen kissoista liukeni paikalta, sillä se oli jo saanut hairball-naksut. Vanhempi kissa, joka nukkuu öisin vieressäni, on tottunut minuun ja se kellahti selälleen olohuoneen sohvalle nukkumaan.

Halusin lukea tämän runokirjan, koska pidän mystisen ulkokohtaisella tavallani lehmistä. En ole omistanut lehmiä, enkä edes ole hoitanut niitä koskaan. Maalla asuessani sain ilokseni seurata tien toisella puolen, noin sadan metrin päässä kuhnehtineita naapurin hiehoja kesälaitumella. Joskus postilaatikolla käydessäni juttelin niille ja ne tulivat kuuntelemaan minua. Luulivat kai minuakin runoilijaksi. En uskaltanut koskettaa niitä koskaan. Joskus lehmät hyppäsivät sähköpaimenlangan yli ja kävelivät maantiellä, ne saattoivat katsella meidän kukkapenkkiäkin, mutta jättivät sen rauhaan. Eräänä yönä salamoi ja ukkosti. Kammotti katsella miten suojattomat hiehot juoksentelivat laitumellaan taivaallisten leimahdusten valaisemina. Äitini tykkäsi nuorena lehmistä ja yksi lehmä tykkäsi äidistäni niin kovasti, että läksi hänen luokseen piikkilanka-aidan läpi ja repi siinä itseään pahasti. Tämä tapahtui sota-aikaan, mutta uskon äidin kertomuksiin tältä osin.

Nämä Lempäälän runoilijan runot ovat kokoelmana sellaista kevyttä keskisarjaa. Raskaitakin aiheita ne sisältävät, mikä on runoille keskimäärin tyypillistä, mutta käsittelytavassa on siinä määrin hurttiutta, että se keventää kerrottua. Lehmärunoissa on laitumenläheinen tunnelma ja vahva navetantuoksu. Toisaalta kevennystä synnyttää myös kukkean runollinen elämän & kuoleman kuin myös surun & ilon aihepiiri. Höyhensarjaan tässä ei sentään nousta, lehmärunoista sinne suunnistaa minua koskettanut Holly Golightly, jonka alusta pieni, vain hieman yli puoli runoa pitkä näyte:

Kun muut ryskivät tiheikköjen läpi
kullanruskea lehmä seuraa minua pienten puiden välistä,
ei poikkea polulta. Holly Golightly on ikiaikaista heimoa, kapea ja kevyt,
joskus pelkään että se menee ukkosen mukana, unohtuu sateeseen,
ottaa myrskyn hentojen lapaluidensa päälle pelkästä lähimmäisenrakkaudesta.

Runot ovat oikeasti nimeämättömiä, vain osioilla on nimet. Sen sijaan lehmillä on erikoiset, ulkomaanelävien nimet niin kuin Gilda ja Jennifer ja Prinsessa A. Minulle nimistö synnyttää vaikutelman maatilan tyttösestä, joka etsii mielikuvituksen kautta glamouria eloonsa lypsykarjatilalla. Laajana osiona käsitellään myös kädestälukijan tointa ja tuumailuja. Runoilija vaikuttaa epäilevän kädestälukijan tietoja. Pitääkö hän povausta hömppänä? Minun mummoni mummo oli povannut matkustavaisille junassa seuraavasti: ”Siul o hyvä käs, kääntyy suuhu sekä perseehe!” Näissä runoissakin koetellaan sormien taipuisuutta, niitten etäisyyttä toisistaan, sormien väriä. Kämmenestä saattaa löytyä koukeroa tai sammakko, joka voi olla kuollut tai elää vielä. Usein runon loppuun on piirretty viimeisen säkeen kautta kuin huutomerkki, joka muuttuu kysymysmerkiksi, johon joku lukija voi jäädä miettimään vastausta. Nämä runot muistuttavat mielestäni juuri sitä eloisaa monologia, jolla minä nämä ääneen lukaisin.

Kirjassa on 69 sivua. Lukaisin runot parissa päivässä.

tiistai 15. marraskuuta 2022

Kuolema Ylioppilastalolla

Kirsti Manninen ja Jouko Raivio kirjoittivat vuonna 1994 julaistun tekkariromaanin Kuolema Ylioppilastalolla, alaotsikoltaan Salapoliisiseikkailu Helsingissä syystalvella 1872.

Lukemani tekkari on kirjoitettu kahden kertojan taktiikalla, kertojina ovat serkukset Matilda ja Johannes. Johannes opiskelee oikeustiedettä ja asuu vuokralaisena Matildan vinttikamarissa. Onnettomien sattumien summana Johannes joutuu Ylioppilastalolla suomalaisten merkkimiesten kunniaksi vietetyn riemujuhlan ryyppäjäisten yhteydessä pidätetyksi lainopillisen tiedekunnan siviilioikeuden dosentin murhasta. Kuolleena laulusalin taffelipianon alta löytynyt Westman oli svekomaani, kun taas Johannes tietty fennomaani. Ryyppäjäisissä oli sattunut ja tapahtunut muutoinkin hämäriä yhteenottoja miesten ja jopa nk. tarkastusnaisten välillä.

Tekkarissa kuljeskellaan ympäri Helsinkiä ja vaikka tiettyjä paikkoja joskus kuvaillaan vähän tarkemmin, ei sellainen kuvailu muutu puisevaksi. Kaiken kaikkiaan romaani on kahden osaavan kirjoittajan laatima. En ole varma, ovatko vuorovetona kirjoittaneet, niin että Manninen olisi kirjoittanut Matildan osuudet ja Raivio Johanneksen osuudet. Tyyli pysyy samankaltaisena kaiken aikaa. Ehkä voimakkaammin eriävät tyylit olisivat piristäneet kerrontaa, mutta nyt on synnytetty tasalaatuinen muhennos, jota on helppo lukea.

Tornion DekkariNetti -palstalla kerrotaan, että edellä kuvailemallani vuorovedolla olisivat kirjoittaneet. Siellä myös mainitaan ajankuvaa historiallisesti paikkansapitäväksi. Sen verran tähän on sanottava, jotta kun kohtalokkaat juhlat järjestettiin kirjan alusta löytyvän mainoslehtisen mukaan keskiviikkona 30. päivänä tätä kuuta, niin seuraavan päivän kerrotaan myöhemmin olleen lyhyt marraskuinen päivä. Netistä löytämäni vuoden 1872 kalenterin mukaan ainut 30. päivä ja keskiviikko oli lokakuussa, joten sitä seuraava päivä olisi kyllä lokakuun 31. päivä. Tämä ei tietysti sulje pois mahdollisuutta, että lokakuun viimeinen päivä voisi tuntua marraskuiselta. Olen siis Tornion DekkariNetin kanssa lujasti samaa mieltä. Kuulemma Manninen ja Raivio ovat tehneet kuusikin tällaista historiallista tekkaria, joissa on samat kertojahahmot ja sitä tehen sitten sama kerrontatekniikka.

Tekstinäytteeksi minä akateemisesti sivistymätön ja muutoinkin villiluontoinen hahmo olen valinnut Yliopiston kirjastoa kuvailevan kohdan. Tuota kirjastoa olen kahdesti mennyt katsomaan sisältäpäin, mutta molemmilla kerroilla minut on ohjattu ulos. Viime kerralla sanottiin, että ohjataan varmaan jatkossakin.

Yliopiston kirjasto, joka valtakunnan parhaana kirjakokoelmana oli ylioppilaiden ja heidän opettajiensa lisäksi myös minun ja Emman kaltaisten säädyllisten ja hyvämaineisten kaupunkilaisten käytettävissä, oli talvisaikaan auki vain muutaman tunnin, sillä tulipalon pelossa siellä ei ollut sen paremmin kaasu- kuin muutakaan valaistusta.

Jos minä olisin kuulunut tämän tekkarin kirjoittajiin, olisin lisännyt tähän tekstin ”haloo onks valoo”. Se olisi tosin poikennut kirjan tyylistä jonkin verran, mutta niin kai minäkin poikkean Yliopiston kirjaston vahtimestaajien mielestä.

Kirjassa on 256 sivua. Lukaisin sen noin viikossa. Isänpäiväviikonloppuna lukeminen jäi muutaman siivun osaan.

sunnuntai 13. marraskuuta 2022

Isän päivän virsi

Isälle laulan virteni,
hän on mun kurkihirteni,
asun kattonsa alla.

Kun äiti minut synnytti,
isäni varmaan istuksi
varjossa tupakalla.

Sain kasvatuksen isältä,
se joskus pursuu sisältä,
ketsuppi korkin alta.

Jumala ompi linnani,
isäni kattopalkkini,
suojani maailmalta.

torstai 10. marraskuuta 2022

Rosa Liksom: Yhden yön pysäkki

Rosa Liksom (s. 1958) kirjoitti vuonna 1985 ilmestyneen novellikokoelman Yhden yön pysäkki. Kysessä on kirjailija Rosa Liksomin esikoisteos. Lainasin Siilinjärven kirjastosta tämän teoksen vuonna 2012 julkaistuna kääntöpokkarina, jossa toisena teoksena on Rosa Liksomin toinen novellikokoelma Unohdettu vartti, joka julkaistiin vuonna 1986. Luen varmaan senkin, kunhan ensin vetäisen vähän henkeä näitten nyt puheena olevien novellien jälkeen.

Kirjan novelleja ei ole nimetty, niitä on 27 ja ne on jaoteltu neljään osioon, jotka osiot on kyllä nimetty ja ne muodostavat oman yhteisönsä kukin. Nytpäs minä kerronkin näistä osioista mitä kerron ja lisäksi yhdestä novellista erityisesti.

Steissi, kaivopiha, steissi -osio kertoo helsinkiläisten nuorten ihmisten elosta. Useimpien elo on ollut rosoista hilluntaa, johon ovat kuuluneet päihteet ja yhteenotot toisten henkilöitten, myös poliisin kanssa. Poliisin putkasäilöistä annetaan painajaismainen kuva. Olen joskus putkaosaston läpi kulkenut, sen verran on omaa kokemusta. Ainakin toivon, että näitten novellien kuvaukset ovat enemmän kuin karvan verran liioiteltuja. Sen sijaan raivopäistä väkivaltaa kyllä esiintyy ihmisten kesken yksityisasunnoissa ja muuten julkisilla paikoilla, en tiedä miten kauan ihminen oikeesti semmoista kestää ilman vakavia fyysisiä vaurioita. Nuorten ihmisten itsetuhoinen päihteiden käyttö saattaa olla tottakin. Ainakin heidän tekemänsä pikkurikokset ovat. Aborttejakin tehdään sekä itsemurhia. En oikeastaan saanut näistä novelleista paljoa irti.

Euroopan eteisaula -osiossa seikkaillaan maailmalla. Siellä kohdataan monenlaisia ihmisiä ja harrastetaan seksiä eli rakastetaan, kärsitään ja lähdetään.

67 astetta pohjoista leveyttä -osion tapahtumien seutuna on Torniojoen laakso tai jotain sinne suunthan. Näissä novelleissa Liksom on kyllä kotikentällään. Hiljaiset puhumattomuuden talvet, vähäiset ihmiskontaktit ja toisaalta kyläläisten kyttäämisen ja juoruamisen pelko – naurunalaiseksi joutumisen pelkokin riittää – vaikuttavat johtavan ihmisiä sielullisiin ahdistustiloihin, jotka sitten purkautuvat outoina tekoina. Niin että näissä novelleissa sitä vasta monenlaisia ihmisiä onkin ja rakastetaan välillä vähän ketä sattuu tai ei ketään, jolloinka lähinnä itseen sattuu.

Ihan paras novelli kokoelmassa on metsätöitä tekevän vinttikamarin pojan kertomus elämästään. Toivottavasti Liksom on jatkanut tätä tarinaa vaikka sitten siinä seuraavassa kokoelmassaan. Novellin voi ehkä lukea koskettavana, mutta nuoren metsurin hyväntahtoinen ja kunnioittava asenne kaikkia muita kohtaan on niin liikuttava, että se pistää ketjukolaajankin hymyilemään. Ja vähän naurahtelemaan. Ai, että toivoisin tämän nuoren miehen pääsevän tekemään lähempää tuttavuutta kesäasukkaana vierailevan kirjastonhoitajan kanssa. Voin kuvitella kirjailijankin naurahdelleen tätä kirjoittaessa. Tietenkin yksinäisyys ja vanhempien kanssa pitempään asuminen on traagillistakin, mutta muuttuneeko asia surkuttelemalla. Pieni näyte novellista:

Mie tykkään siitä naisesta vieläki. Sen jälkheen me naithiin muutaman kerran salassa, mutta lopetethiin enneko kukhaan kyläläisistä huomasi. Se puhu mulle kauhniisti ja se oli mulle hyvä. Kohtelee vieläki hyvin ko käyn joskus sielä kylässä. Sen mies on kanssa mukava. Hyvää se vaimo vain halusi mulle. Se käsitti minun ujouen ja halusi rohkasta minua etheenpäin. Enhän mie etheenpäin päässy. Se on mulle niin vaikeata.

Neljä variaatiota päättää novellikokoelman. Viimeiset neljä novellia ovat lyhyitä, toistensa variaatioina niitä on vaikea nähdä.

Tässä novellikokoelmassa on sivumäärää 141 sivun verran. Luin sen parissa päivässä.

maanantai 7. marraskuuta 2022

Vanha palaa!

Outi Popp ja Asko Mäkelä toimittivat vuonna 2017 julaistun kirjan Vanha palaa! Keskusteluja Vanhan kuppilassa. Helsingin yliopiston ylioppilaskunnan kulttuurikeskuksen (1969 - 1993) epävirallinen tarina. Aiheena on Helsingin Mannerheimintien varressa nököttävän Vanhan Ylioppilastalon – eli tuttavallisemmin Vanhan – vaiheet 1960-luvulta aina viime vuosituhannen vaihteeseen. Painotus kirjassa on taiteen tekijöissä ja muissa esiintyjissä sekä heidän ohjelmistossaan. Mukana ovat myös hauskanpito ja kaikenmoiset ihanteet vapaudesta ja politisoinnista aina jäntevämpään talouskuriin. Vanha näyttäytyy portaalina, jonka kautta sotien jälkeisen ajan uudet taiteelliset vaikutteet tuotiin Suomen kamaralle ja esiteltiin yleisölle. Historiikki on toteutettu väljästi ja vapaasti, Vanhan henkeä kuvastaen. Kirjan toimittajat ovat haastattaneet muinoisia Vanhan kävijöitä ja askarrelleet heidän kommenteistaan kulloisenkin aiheen mukaisia pyöreän pöydän keskusteluja. Vanhan kuppilan tavaramerkkinä olivat näet pyöreät pöydät.

Minä en ole koskaan Vanhalla käynyt, paitsi pari kertaa Vanhan kellarissa. Lainasin tämän kirjan kun ajattelin sen sisältävän hauskoja juttuja nuorison ja vähän vanhemmankin kulttuuriväen juopuneesta ilonpidosta. Kirjassa kerrotaan kuitenkin myös vakavansävyisemmistä asioista, kuten vasemmistohenkisten lauluesitysten järjestämisistä Lapualaisoopperasta Agit Proppiin ja Mikis Theodorakisista & Arja Saijonmaasta latinalaisen Ameriikan poliitillisiin lauluryhmiin (laitoin tuossa Mercedes Sosan laulelemaan vanhalta kasetilta). 

Minulta jäi eilen tätä tekstiä pikaisesti kyhäillessäni kokonaan pois nk. "Vanhan valtaus" marraskuussa 1968. Todellisena perusteluna valtauksen poisjäännille oli hätäinen kirjoitteluni. Toisaalta voisin keksiä toisenkin perusteen, jonka sitten hätäisesti tähän lykkään. Vuosi 1968 oli Euroopassa monenmoisen kuohunnan vuosi. Se, että helsinkiläiset opiskelijat valtasivat talon, joka oli heidän omassa käytössään, lienee siis lupa nähdä osana tätä isompaa ilmiötä. Kirjassa mainitaan, että Tukholmassa olivat opiskelijat vallanneet oman osakuntatalonsa jo saman vuoden keväällä. Eli tässäkin mentiin ruotsalaisten peesissä. Toiseksi viranomaisetkaan eivät sanottavammin puuttuneet tapaukseen Helsingissä, opiskelijoitten annettiin kenties aikansa leikkiä mellakointia. Kolmanneksi valtauksen luisuminen vasemmistolaisten käsiin ja muualta kopsittu vallankumousretoriikka osoittavat minusta ajankohdan huomioiden aika kehnoa makua. Tsekkoslovakian olivat Varsovan liiton joukot miehittäneet aiemmin syksyllä, mitä suurin osa Suomen vasemmistoakin paheksui.

Kirjassa on paljon kuvia. Näistä kuvista jysäytti minua ehkä kovimmin otos Marraskuun liikkeen järjestämästä kovaosaisten joulusta Vanhalla ylioppilastalolla vuonna 1969. Entiset sotasankarit istuvat pöydissä, osa makaa pitkin salin lattioita. Valokuvaaja Stefan Bremerin näkemyksen mukaan 1970-luvun Helsinki oli harmaa ja luotaantyöntävä. (Minulla on Kuopiosta tuolta ajalta samansuuntainen vaikutelma. Tilanne tuntui muuttuvan, kun jostain alettiin tuoda kirkkaansävyisiä topattuja talvivaatteita. Minullakin oli silloin heleänpunainen talvitakki.)

Helsinkiin palatakseni Vanha ylioppilastalo tuhoutui pahoin tulipalossa huhtikuussa 1978. Iso osa talossa olleista taideteoksista saatiin pelastettua, mutta niitäkin jouduttiin kunnostamaan. Tästä palosta johtuen kirjan nimeen on hyvällä syyllä voitu lisätä huutomerkki perään. Talo korjattiin käyttökuntoon.

Aika oli kuitenkin muuttunut. Vaikka vasemmistopuolueet nauttivat vallasta jokseenkin koko 1970-luvun ja vielä seuraavallakin vuosikymmenellä hyvän aikaa, oli Suomi vaurastunut. Vasemmistoaatteet eivät vetäneet enää yleisöä entisellä hurmoksella. Elo viihteellistyi. Sen huomaa myös kirjasta, sillä siinä aletaan kuvailla viihteentekijöitä, rokkareita ja komeljanttareita sekä toisaalta voimakkaasti uutta hakevaa taidetta, kuten kiasmatyyppistä nykytaidetta, nykytanssia ja performansseja ilman suurta sanomaa. Lisäksi taloudenpito nousee selkeämmin esiin. Vaikka isoja ja huimantuntuisia projekteja vielä toteutettiin Vanhalla, alkoivat talouden realiteetit yhä voimistuvalla painolla ryhtyä määrittämään toimintaa. Hauskoja ja kokeilevia aikoja jatkui silti 1990-luvun alkupuolelle asti. Uuden taloudenpidon myötä vanhoista, kuluttaviksi kasvaneista rakenteista luovuttiin, Vanhan tiloja alettiin vuokrata, ravintola uudistettiin poistamalla pyöreät pöydät, pikkuhiljaa myös vakiokävijäkunta vaihtui.

Kirjasta saan sen kuvan, että Vanha toimi jonkinmoisena taide- ja viihdealan ajatushautomona ja sitä tehen sitten jakoi ideoita koko valtakuntaan. Uudet taiteen ja viihteen tekemisen tyylit ja tavat esiteltiin siellä yleisölle, joka sai ne makustellakseen ensimmäisinä Suomessa. Loppusivuille kirjaan on salaviisaasti asetettu suurikokoinen kuva, jossa on R. W. Ekmanin maalaus Väinämöisen soitto. Kalevalan lopussahan Väinämöinen uhittelee vielä kerran palaavansa uutta sampoa laatimaan.

Tässähän tätiä. Kirjassa on hakemistoineen 326 sivua ja kuten todettu tosi paljon kuvia, kokonaisia kuva-aukeamia on useita. Lukaisin viidessä päivässä.

maanantai 31. lokakuuta 2022

Hanna Hauru: Utopia eli erään kylän tarina

Hanna Hauru (1978 – 2021) kirjoitti vuonna 2008 julkaistun pienoisen romaanin nimeltä Utopia eli erään kylän tarina. Kirjalla on mittaa 109 sivua, joista useampi sivu on tyhjä johtuen ilmavasta asettelusta. Teoksella on silti sanottavaa mittaansa enämpi ja siitä huolimatta sain sen lukaistua muutamassa tunnissa tässä aamupäivällä. Nopealukuisuuteen vaikutti kerrontatapa, kylän tarina on pelkistetty viimeisten kyläläisten tarinaksi ja kyläläiset kertovat oman tarinansa kansanomaisen kompaktisti. Teosta voisikin luonnehtia monologien sarjaksi, mutta enpä kehtaa luonnehtia. Ja on siinä mukana myös unien poro sekä lopussa se vihoviimeinen kylään jääpä, joka on nähnyt kaiken tarpeellisen ja sen myötä yhtä sun toista muutakin.

Utopia paikantuu pohjoisen Suomen kylään, josta väki on poistunut palvelujen kadottua. Kylässä asuu enää viisi immeistä – nelihenkinen perhe ja heidän naapurinsa, yksinäinen keski-ikäinen nainen. Perheen lapset ovat jo aikuisia, nuorempi lapsista, Tyttö, on parikymppinen. Hän vaikuttaa kehityskelpoisimmalta ja tervehenkisimmältä, sillä hän kohtaa tuolloin tällöin unissaan poron, joka houkuttelee häntä lähtemään maalimalle mokomasta näivettyneestä kylästä. Perheen isä ja poika metsästävät ja lukevat vanhoja jalluja, kaikki harrastavat ryypiskelyä, kilju, kotiviini ja pontikka tarjoovat kyytiä isälle, pojalle, äidille ja tyttärelle sekä naapurin Birgitalle. Myös ruokakestejä järjestetään. Elämä vaikuttaa letkeältä ympärivuotiselta kesäasumiselta. Vuodenajat vaihtelevat ja vanhat maalaistalot elävät tavallaan, metsistä nousee marjoja ja sieniä, pottuhalmeesta perunii, järvestä kalaa ja saloilta metsänviljaa. Kahvi on vanhaa varastoa, mutta meneehän se kun laittaa eilen lypsettyä maitoa sekaan.

Sattumalta radiosta tuli lukemisen lomassa Roman Schatzin ohjelma, jossa kyseltiin, miksi miljoona suomalaista unelmoi maallemuutosta. Asia ei oikeastaan ohjelmassa selvinnyt, koska kaikki puhelivat isolta osin omista asioistaan. Toisaalta niinhän se onkin, että omien asioittemme suhteen olemme edes jonkinmoisia asiantuntijoita, ainakin itsemme aikalaisia ja vertaisia. Asuin minäkin joskus maalla, neljäntoista kilometrin päässä Siilinjärven keskustasta, peltojen ja erämaitten keskellä. Sen puoleen voin samastaa oman kokemukseni Haurun kirjaan. Valmistin siellä kotiviiniä ja aika hyvin se maistui. Nähtiin villiä luontoa, hiiret rapistelivat ullakolla, hirvet ja kauriit mennä humistivat pelloilla, joutsenet uivat läheisellä lammella, kerran nähtiin harmaahaikaroitakin. Vaikka maalla kolasin vielä isompaa pihaa kuin nyt puutarhalähiössä, ymmärrän silti jotenkin kutsuvana sen tunteen, kun talvella lumi työntyy kohti ikkunanpuitteita, mutta leivinuunin lämmössä kaikki ulkona näyttää vain kauniilta, talviselta sadulta. Tapahtuma-aika romaanissa on viimoisin vuosituhannen vaihde, vähän sitä ennen minä perheineni maalle muutin. Viisitoista vuotta sitten alkoi lasten opiskelu vaatia asumista maalikylissä, joten muutimme tähän nykyiseen kotikoloomme. Täytyy myöntää, että tiettyä kaipuuta maaseudulle tunnen.

Haurun romaanin utopiassa ei sähköä kylässä ole, kaikki toimii vanhaan malliin, edes postia ei tule eikä mene, televisiosta ja netistä puhumattakaan. Luulen, että sähköt pitää maallemuutosta unelmoitsijan mielestä kotona olla, kuka sitä nyt ilman astianpesukonetta pärjäisi.

Tekstinäytteeksi kävisi melkein mikä tahansa kohta tästä mainiosti kirjoitetusta romaanista, joten taidanpa valita summassa jonkin sattumanvaraisen katkelman. Voittajaksi valikoitui otos, jossa Birgitta kertoo kylän autioitumisesta:

Pirjon kapakka meni siinä vaiheessa konkurssiin, kun tänne eksyi bussilastillinen venäläisiä huoria ja jokainen kaljaa kitannut vanhapoika löysi mieleisensä Ljudmilan. Baariin jäi minun lisäkseni Mauri, ja penskat kävi joskus limukalla. Nyt sitä sitten elellään täällä viidestään.

sunnuntai 30. lokakuuta 2022

Kerttu-Kaarina Suosalmi: Satahampaiset

Luin vuonna 1981 julkaistun kirjan, joka sisältää Kerttu-Kaarina Suosalmen (2021 – 2001) näytelmät Satahampaiset ja Vanha morsian. Lunttasin wikipediasta sen verran, että Kerttu-Kaarina Suosalmi oli huomattava kirjailija, jonka tuotanto sisälti runoja, romaaneja, näytelmiä ja elokuva- ja tv-käsikirjoituksia. Äkkiä laukaisten hänen tunnetuin teoksensa lienee käsikirjoitus tv-sarjaan Takiaispallo (1970, myös elokuvana). Esitänpähäntä jotain kummastakin lukemastani näytelmästä.

Satahampaiset eli Vyötiäisten perhe-elämää. Modernin balladin tapaan. Kuopion näytelmäkilpailun voittaja vuodelta 1980. Näytelmän alussa, keskikohdassa ja lopussa kuullaan kauniisti sanoitettua laulua, jonka tuomenlehtien takana piilottelevissa toukissa voi nähdä viittauksen Runebergin pisempään runoon Hanna. Näytelmän viritys on traagillinen.

Keski-ikäinen pariskunta suunnittelee miehen äidin saattamista holhoukseen, jotta hänen omaisuudellaan voitaisiin tehdä kuten parhaaksi nähdään. Vanhan Mamman hallussa on arvokas merenrantatontti ja vanha, iso, rappeutunut talo sekä muita huonekaluja. Asiaa on valmisteltu jo pitkälle, viimeinen silaus eli holhoukseen johtava lääkärinlausunto ja kauppakirjojen allekirjoitus vain puuttuvat. Lallusmainen poika ei ole matador-ainesta, hänen vaimonsa ja vaimon rakastaja sen sijaan ovat. Mamma on kuitenkin juonista perillä ja hammastelee vastaan. Paikalle kutsuttu psykiatrian erikoislääkäri heittäytyy runolliseksi. Hän on nähnyt monta vastaavaa tapausta, jossa vanha ihminen takertuu kiinni omaisuuteensa, jota toiset ovat häneltä viemässä. Hän nimittää potilaitaan pieniksi satahampaisiksi vyötiäisiksi, joihin on suhtauduttava lempeän diskreetisti. Psykiatri on näytelmässä sivuhenkilö, mutta lainaan hänen vuorosanojaan, jotka mainiosti kertovat ihmisen kiinnittymisestä maalliseen:

Eihän sitä enää kukaan saisi edes omaisuudeksi nimittää, se heidän elämänsähän siinä on, pitkät päivät ja valvotut yöt, itketyt itkut, kivut ja tuskat, siinä se kaikki on pienenä ja konkreettisena läjänä heidän edessään.

Asetelmia mutkistavat pariskunnan aikuiset lapset, poika ja tytär, joilla on omat ongelmansa. Menneisyys kummittelee isossa talossa kuin Ibsenin näytelmissä. Toisaalta lasten kautta kirjailija rakentaa toivon madonreiän kohti puhtaampien arvojen maailmaa.

Vanha morsian. (Kantaesitys Kansallisteatterissa vuonna 1978). Elellään 1930-lukua. Asemapäällikkö Ivarilla on melkein aikuiset lapset Uljas ja Päivikki, vaimo Synnöve on kuollut. Nyt mies on löytänyt uuden vaimon, joka ei ole ihan nuori neito, koska on jo 36-v. Ivar vaihtaa työhön eteläisen Suomen asemalle Pohjanmaalta. Mukana seuraa Anna-täti, joka on hoitanut Ivarin taloutta vuosikaudet. Uuden vaimon, Esterin tukena on hänen luotettava ystävänsä Linda. Koko näytelmä tapahtuu asemapäällikön virka-asunnon olohuoneessa, jossa kaikki ahdistuvat omaan ja toistensa menneisyyteen ja nykyisyyteen. Tulevista puhumattakaan. Ivarin mukaan tässä vain elellään oppimassa toisiamme.

Ajankohdan valinta ja Pohjanmaa eivät ole sattumaa. Ajan ahdistukset lyövät näytelmän hahmoja Pohjanmaan kautta. Näytelmässä nautitaan enemmän ja vähemmän hienostuneesti alkoholipitoisia virvokkeita, näytöksiä on kolme, joten arvelisin väliajoilla kopsun maistuneen, Hamlettiin ihan viitataankin. Ahdistus näytelmässä on sen verran sakeaa, jotta ajattelin välillä missä hengessä tämä näytelmä kannattaisi esittää. Voisiko jonkinlainen valoisa absurdismi keventää tunnelmaa? Toisaalta kirjailija armahtaa katsojaa lopetuksellaan. Toivoa perheen eheytymiselle rakennetaan tosin kulkemalla hyvinkin ahtaasta portista.

Näyttämöohjeet huonekaluista ja niitten sijoittelusta sekä ikkunasyvennyksestä ovat tässä todellakin paikallaan. Tekstissä mainitaan huomiota herättävästi jännitysromaani ”Tohtori Fu Manchu, eli kauhujen mies”, sattui jännästi, että pari viikkoa sitten katselin Teemalla esitetyn Fu Manchu -elokuvan vuodelta 1932.

Kirjassa on 200 sivua. Lukaisin sen parissa päivässä.

torstai 27. lokakuuta 2022

Hiekkaa sandaaleissa: näytelmiä ja vaelluksia kirkkovuoteen

Pastori Elina Koivisto kokeili nukketeatteria ja näytelmiä seurakuntien lapsi- ja perhetyössä. Kun sanoma vaikutti uppoavan yleisöön, hän jatkoi ja kehitti tätä ilmaisua ja kutsui teatteriammattilaisen Rosa Nymanin mukaan kirjaprojektiin, jossa kirkkovuoden sanomaa välitetään. Vuonna 2018 julkaistiin Elina Koiviston ja Rosa Nymanin yhteistyön tuloksena kirja nimeltä Hiekkaa sandaaleissa: näytelmiä ja vaelluksia kirkkovuoteen. Kirja koostuu pienistä esityksistä, jotka ulottuvat adventista mikkelinpäivään. Lisäksi mukana on lapsia koskettavia aiheita kuten kouluun lähtevien siunaaminen, Lapsen oikeuksien päivä sekä Raamatun kertomuksia ja muita pikku näytelmiä, jotka käsittelevät teemoja ehtoollisesta lähetystyöhön ja rukouksesta kuolemaan.

Näissä pienissä näytelmissä ovat toistuvina hahmoina alakoululainen Joonas, hänen sisarensa, koulua aloittava Emma sekä Mummo, joka on vasta muutama vuosi sitten jäänyt eläkkeelle opettajan ammatista. Toisinaan mukana ovat myös Isä ja Äiti ja Vaari. Mummo on todellakin melkoinen sensei, häneltä ei mene sormi suuhun, kun pitää vastata lasten kysymyksiin. Vaikuttaa siltä, että tärkeintä Mummolle uskossaan on rukous. Mummo opettaa lapsille, että Jumala kyllä kuulee, vaikkemme aina ymmärrä hänen ratkaisujaan.

Raamatun kertomuksista tehdyissä näytelmissä ja vaelluksissa on usein kertoja ja tietenkin kertomusten hahmot Raamatusta. Jeesus on useimmiten tärkeässä sivuosassa. Pääosa Raamattuaiheista on poimittu Uudesta Testamentista, mutta mukana on myös Daniel leijonien luolassa. Daavid ja Goljat mainitaan, mutta heitä ei sentään lavalle marssiteta kaksinkamppailuun. Apokryfikirjoista mainitaan Tobitin kirjan suojelusenkeli Rafael.

Laitan tähän onnistuneen näytteen kirjan tyylistä näytelmästä Ikävä isää ja äitiä (Ikävä ja rukous). Mummo lohduttaa Emmaa, kun Emman vanhemmat ovat reissussa Englannissa. Mummo tarjoaa Emmalle ystäväksi Jeesusta:

Emma: (Pohtien.) Minkälainen ystävä Jeesus on?

Mummo: (Pohtien.) No, hän rakastaa, auttaa ja suojelee. (Onnellisesti.) Jeesus pitää aina huolta, eikä koskaan suutu.

Emma: (innostuu.) No se on kyllä kiva! (Allapäin.) Enni aina suuttuu mulle ja sanoo sitten, ettei halua leikkiä mun kanssa. Se tuntuu tosi pahalta.

Kävin 14-vuotiaaksi asti Eelim-seurakunnan pyhäkoulua. Siellä tädit esittivät meille taustoille liimattavilla paperinukeilla Raamatun kertomuksia. Kun he ehdottivat, että minäkin voisin ruveta joskus pyhäkoulunopettajaksi ja kun tajusin, että pienimmät pyhäkoululaisetkin naureskelivat minulle, tajusin jäädä pois. Luulen säilyttäneeni lapsen uskoni pitkälle aikuisuuteeni. Nyt lapsen uskoni on sakannut sen verran karkeasti, että uskon maljassani on vain sakkaa ja pölyä pohjalla. En tiedä miten uskoni jatkossa käy, voihan sieltä sakan seasta sinapinsiemenkin löytyä, vaikka vahvasti epäilen. Tätä taustaa vasten näitten näytelmien lukeminen ei nyt ollut minua varten.

Kirjassa on 168 sivua. Sain sen luetuksi kahdessa päivässä.

tiistai 25. lokakuuta 2022

Anna Krogerus: Kuin ensimmäistä päivää

Anna Krogerus (s. 1974) kirjoitti vuonna 2007 Kajaanin kaupunginteatterissa kantaesitetyn näytelmän Kuin ensimmäistä päivää. Luin sen.

Krogeruksen näytelmä sijoittuu Lepolan Hoitokotiin, joka on vanhemmille kansalaisille tarkoitettu majoitus- ja hoitolaitos. Näytelmän keskeinen henkilö Ritva työskentelee Lepolassa perushoitajana. Näytelmä kertoo hänen kuormittavasta työstään sekä vanhusten elon ehtoosta kremppojensa, muistojensa ja toistensa pitkäkestoisessa seurassa. Muuta henkilökuntaa edustavat osastonhoitaja Seikku ja sairaanhoitaja Minna. Lepolassa on myös kaksi siviilipalvelusmiestä Mara ja Kaide. Lisäksi sinne saapuu näytelmän alussa työllistettynä Adam, tummaihoinen maahanmuuttaja Sudanista.

Lepolan asukkaat on rajattu katsojalle sopivaan määrään, lähinnä neljää heistä kuullaan eniten, 95-vuotiasta Taimia, muistinsa hukannutta 80-vuotiasta Untoa ja hänen ikätovereitaan Marttaa ja Toivoa, jotka ovat aviopari. Näitten hahmojen lisäksi näyttämöllä piipahtaa muutamia sivuhenkilöitä. Ryhmän jäseniin on katsojan paljon helpompi tutustua, kun ryhmä rajataan näin suppeaksi, toisaalta henkilöitä on syytä olla enemmän kuin yksi tai kaksi, jotta ryhmän dynamiikkaa saadaan kuvattua. Ainakin lukiessa nämä jutut toimivat oikein mainiosti, varsinkin kun hahmot on toisistaan eriyttävästi tyylitelty.

Ritva on näytelmän hyvis katsojan silmissä. Oman elämänsä hän sen sijaan uhraa tekemällä muittenkin työt. Synnin palkka on kuolema, mutta Ritvankaltaisten maanpäällinen valtakunta on sitä luokkaa, että Vihtahousun kupliva järvikin kelpaa sen jälkeen porealtaaksi. Ritva on leski, hänellä on aikuinen, kehitysvammainen poika, Arvo, joka aloittelee ryhmäkodissa asumista sopeutumisjakson jälkeen. Lepolan henkilöstö lienee vahvasti alle mitoitusten, palattuaan vapailta Ritva saa tehdäkseen ympäripyöreän päivän. Koska näytelmä kertoo ajasta ennen hoitajalakkoja, ovat juonessa mukana myös leikkaustoimet. Kyseessä on duunarinäytelmä, jossa runsaat komedialliset osuudet laupiaasti pehmentävät taakkansa alla taapertavan päähenkilön osaa. Eikä sitä osaa useimmiten helpota työtovereitten dynaamisuus. Ritva uskoutuu Taimille näytelmän keskivaiheilla seuraavasti:

Kakskytviis vuotta mä oon tehny tätä työtä, tehny työtä ja huolehtinu Arvosta. Että jos vielä tän viikon jaksaa ni sitte, jos kesään vielä jaksaa ni sitte. Mikä se on se sitte? Entäs jos sitä ei ole olemassakaan? Jos ei koskaan tulekaan mitään toisenlaista, aina vaan tätä samaa. Päivät vierii ohi ku junan vaunut ja minä en pääse kyytiin.

Kirjassa on 113 sivua. Luin sen tänään.

maanantai 24. lokakuuta 2022

Laura Latvala: Tuulien talo

Laura Latvala (1921 – 1986) kirjoitti vuonna 1963 julkaistun kaunokirjallisen työpäiväkirjan Tuulien talo. Kirjassa Latvala kertoo omista ajatuksistaan toimiessaan lääkärinä Siilinjärvellä sijainneessa Harjamäen mielisairaalassa. Päiväkirja kattaa ajan 20.7.1962 – 17.7.1963. Päiväkirjansa merkintöjä Latvala kartutti yön hiljaisina hetkinä päivystävän lääkärin huoneessa, Hiljaisuuden talossa, kuten hän runoilee, jossa linnut saarnaavat, tuulien urut soivat.

Kuten tuli mainittua, kerronta on kaunokirjallista, välillä lääkärin työ väistyy ja tilalle astuvat Shakespeare, Tšehov, Kierkegaard ja muut elämän kuvaajat. Loppupuolella kirjaa mietin, että Latvalahan tarkastelee sairaalan eloa näköalapaikaltaan kuin Meursault parvekkeeltaan ja pian hän kirjoittaakin näkemyksiään Camus’n kirjoista. Myös tapa, jolla sairaalaa kuvataan, on jumalaisen komediallisuuden saattelema: sairaalan osastot jakautuvat Latvalan mielestä kolmeen tasoon, jotka ovat Inferno, Kiirastuli ja Taivas. Taivastasolla on käytetty rauhoittava lääkitys tavoittanut tuohon maailmanaikaan halutun tuloksen, niin jotta jos ei olisikaan rauha maassa, niin Taivaassa sitten on. Voiko sellaista hoitoa nimittää parantamiseksi vai olisiko tainnuttaminen paremmin paikallaan, vastaan: olisi. Latvala sen sijaan mainitsee paranemisprosentin olevan 80 luokkaa. Ehkä kotiuttamisprosentti voi ollakin niin korkea? Latvala välillä ihmettelee, mitä tehdä kroonikkopotilaille, kun aina vain uusia potilaita tulee taloon. Mutta kuten todettu kaunokirjallinen teos. Samaa tyyliä kuin vaikka Paavolaisen synkät yksinpuhelut, joita en ole lukenut, mutta kuuntelin kuunnelmasarjana. Tätä kirjaa luin eilen pitkät matkat ääneen, voisin ihan hyvin tarjoutua lukijaksi äänikirjaan, jos tästä sellainen väsättäisiin. Tavoittelin luennassa jotain Erkki Luomalan kaltaista äänellistä syvyysvaikutelmaa, sillä teksti on parhaimmillaan pohdiskelevan runollista ja ansaitsee värikylläisen tulkinnan.

Harjamäen sairaala oli kuin kaupunki maalaiskunnassa. Latvala kertoo vastuullaan olevan tuhannen ihmisen hoito. Myöhemmin Latvala muistaa, että lääkäreitä on talossa kymmenen. Tämä vähäsen suhteuttaa asioja. Kerran Latvala toteaa, että meillä on paljon hyviä hoitajia täällä. Sen lähemmin hän ei tätä henkilöstöryhmää kuvaile. Potilaista sentään Latvala kertoo enemmän ja aina ymmärtämyksellä. Siilinjärven kunnasta hän huomioi soraharjut, joitten hän mainitsee olevan jääkauden töitä. Myös tuleva apatiittilouhos saa maininnan. Kirkko kunnaallaan on kuin jumalan kämmenellä. Syvä suppa kirkon vieressä jää huomiotta. Yksityiskohtaisesti Latvala kuvailee sisätiloja maalaistalosta, jossa vieraili Pielavedellä.

Että hienosti on kirjoitettu tämä kaunokirjallinen päiväkirja, varmaan tekijänsä näköinen. Liitän tähän häntään pienen katkelman kerronnasta:

Mikä on joukon alitajunta? Osastoilla on joskus äärettömän levotonta. Tuntuu, että se lähtee jostakusta potilaasta ja säteilee ympäristöön, kunnes kaikki ovat levottomia. Sitten taas voi olla aikoja, että on rauhallista, oikein kodikasta. Tällä lienee yhteyttä ilmanpaineeseen ja täysikuuhun, moni on sen huomion tehnyt. Jäittenlähdön aika on pahinta, silloin riivaa levottomuus niitäkin, jotka muuten ovat suhteellisen tyyniä.

Jäitä lähössä, Pohjois-Kallavesi.

Minulla on jossain kuva missä erästä Harjamäen sairaalan rakennusta puretaan kaivinkoneella, mutta en nyt löytänyt sitä, niin olkoon tuo jäittenlähtökuva siitä eistä.

Kirjassa on 174 sivua. Lopusta löytyy sivistyssanaluettelo. Lukaisin muutamassa päivässä.

tiistai 18. lokakuuta 2022

Anu Kaipainen: Arkkienkeli Oulussa 1808 – 1809

Anu Kaipainen (1933 – 2009) kirjoitti vuonna 1967 julkaistun Suomen sodan aikaan sijoittuvan romaanin Arkkienkeli Oulussa 1808 – 1809. Luin sen.

Niin jostakin lähti liikkeelle huhu että arkkienkeli oli tullut Ouluun.

Ja joku tiesi kertoa että se oli juuri se arkkienkeli Miikkael, jonka tuloa kuningas oli odottanut.

– – –

Sillä oli pitkät kiiltävät siivet ja hulmuava tukka, ja ihmiset sokaistuivat sen kirkkaudesta niin etteivät osanneet sanoa kuin halleluja. Ja kun se kulki, puhkesi sen viitanliepeistä kukkia ja kaikki lapset ja eläimet tulivat syömään sen kädestä. Ja kun se tuli venäläisten kohdalle, venäläiset sanoivat: Anteeksi että me olemme tulleet tänne! ottivat pyssynsä ja tykkinsä ja vetäytyivät pois kaupungista ja koko maasta.

Mutta kaikki eivät halunneet tällaista arkkienkeliä.

Kaipaisen kerronta on kepeää ja ilkikurista, hän on itse kuvaillut kirjoittaneensa satiirin oman aikansa Oulusta etäännytettynä historiaan (Oulun kaupunginkirjaston sivuilta). Minun oli lukiessani mahdotonta tällaista satiiria paikantaa juuri Ouluun, vaikka tapahtumat sinne sijoittuvatkin. Romaanin tyyli toi mieleeni Bertolt Brechtin näytelmät, joita en osaa niitäkään mihinkään immeistä kummempaan kiinni sitaista.

Päähenkilönä onkin kumma immeinen, Leena Schagg, onneton nuori nainen, joka on lapsesta asti kärsinyt änkytyksestä ja epilepsiaoireista (vetotauti). Naapurin tytön Agneksen hukuttua jokeen hääpäivänsä aamuna Leena on flipannut siinä määrin, että hänen perheensä, merkittäviä kauppiaita, on määrännyt tytön asumaan erillään muusta perheestä. Leenan asuntona toimii vanha sauna. Hän on käynyt kumaraiseksi, kulkee usein kädetkin maassa ja harjoittaa keräilytaloutta. Hän käy keskusteluja Agneksen ja Ruotsin kuninkaan kanssa, eikä suinkaan päänsä sisällä vaan kahdella eri äänellä. Agnes hänen sisältään lähettää pahansisuisia kommentteja oihkulkijoille, jotka nauravat herjaajalleen. Kuningas sen sijaan ruotii sotansa kääntymistä vetäytymisen puolelle. Leena haluaisi itselleen miehen ja Agneksen kannustuksella hän noukkii itselleen sellaisen sotaa käyvän Ruotsin armeijan sairashuoneen ruumiskasasta. Pian tämän jälkeen ruotsalaiset jättävät kaupungin kasakoitten armoille.

Kaipainen antaa väillä Leenan kuvitelmien vapaasti sekoittua todellisempien tapahtumien kanssa. Hilpeänsekavaa vaikutelmaa korostavat kansanlaulunpätkät ja erilaiset vanhat uskomukset. Tietysti kristinusko on mukana sekametelisopassa. Joulukirkkoon matkaavat Taavetti ja Tiina, tosin Tiina on tipahtanut kannoilta, mutta ikkunoissa on silti kaksi kynttilää. Leenan varakkaan kauppiasperheen keskinäinen dynamiikka tuo osuutensa kuvioihin, samoin kuin sekä ruotsalaisen että venäläisen sotilasjoukon touhuilu. Oululaisia venäläiset pitävät oudon juroina ja karuina ihmisinä, jotka eivät naura eivätkä itke eivätkä puhu mitään ymmärrettävää kieltä. Pääasiassa venäläisistä onkin esillä sotilaslääkäri, johon on helppo samaistua, kun ei miehestä muuhun niin sitten lääkäriksi (minusta ei ollut lääkäriksikään).

Kerronnasta vielä sen verran, että onneksi on aika paljon vuoropuhelua, sitä on kiva lukea. Selvästi huomasin lukemiseni tahmovan, kun tekstissä oli kuvailevia osuuksia. Tätä se tv-sukupolvisuus on. Kirjassa on 240 sivua. Lukaisin sen parissa päivässä.

sunnuntai 16. lokakuuta 2022

Anna-Maija Ylimaula: Taskulolita

Anna-Maija Ylimaula (s. 1950) kirjoitti vuonna 2003 julkaistun hauskasti pienikokoisen novellikokoelman Taskulolita. Se sisältää 17 taitavasti kerrottua novellia. Uskaltaudun kirjoittamaan sanasen jokaisesta kirjan novellista.

Maailman ihanin asia. Rapsakka avaus, jossa puhutaan naimisesta eikä tarkoiteta avioliittoa.

Il Papan kakku. Paavin kannanotto raiskauksen jälkeiseen pilleriin kirvoittaa mieltä kääntäviä muistoja työtoverilta.

Misantrooppinen vaimo. Kotikutsujen ja iltalaukkuin ystävä saa lopultakin haluamansa, vai saako?

Tikarinpisto. Unohtajan aika on pitkä.

Arastus. Tavataanko uudelleen ja tavataanko se joka haluttiin tavata?

Firenzen kaunein poika. En ollut edes ajatellut että Michelangelon David = Vanhan testamentin Daavid. Katselin Daavidista tehtyjä taideteoksia wikipediasta, Caravaggion ja Gustave Dorén versiot vaikuttivat vastaavan edes suunnilleen omia mielikuviani.

Taskulolita. Hieno kertomus, jonka pommi on piilotettu loppuun.

Petetty. Todelliselta tuntuva miekka on lävistänyt kertojan rintakehän kahvaa myöten. Tuskaan löytyy oululainen ratkaisu. Lopuksi kynttilänpätkää.

Hiiri-ihmisiä. Nuorten nörttien maailmaan sijoitettu Steinbeck-päivitys.

Ystävän kuolema. Ystävän kuoltua saa murheeseen murtua toisen ystävän seurassa.

Suusta sylkäisty. Lapsettomuusklinikan geenisakset kuiskivat hiljaa.

Avaintodistaja. Kaupunkiasuja altistuu turhien purojen solinalle ja murhien havainnalle.

Hirtetyt enkelit. Kuusenkoriste-enkeleille on ripustusnaru disainattu kaulan ympärille, tämä symboloi novellissa naisen asemaa miesten maailmassa. Pidän loppusanoista:

Bachin Jouluoratorio soi suoraa huutoa enkeleiden suusta.

Promootio. Naisimmeinen tohtorinhattuineen saa runokäärön nuorelta jumalalta. Runon ekan säkeen: ”Kuolemattomista jumalista suloisin on Eros” muunsi lukunäköni siten, että Eroksen tilalle vaihtui aamuruskon jumalatar runosorminen Eos. Vaikka eiköhän minulle riittäisi pelkkä Seos.

Jouluikoni. Upea jouluinen tarina.

Ylistyksiä arjen asioille. Novelli nostaa esille kivoja ja tärkeitä asioja. Kuten villapaidan ja talvisen pimeän, joihin molempiin voipi kääriytyä.

Kesä ja Caravaggio. Kertomusta talonmiehen pestistä Rooman pohjoismaisessa taiteilijatalossa voisi helposti pitää muistelona, mainitseehan kertoja oman kirjansa Papintyttö. En olisi sijoittanut tätä novellia kirjan loppuun vaan vaikkapa Jouluikonin. Ymmärrän kyllä että Rooma on tehnyt vahvan vaikutuksen taiteilijaan.

Helsingin Sanomien haastattelun mukaan (katkelma haastattelusta löytyy Oulun kaupunginkirjaston nettisivuilta) Ylimaula on proosansa tyylistä todennut:Vanhempi polvi odottaa [laveampia] tarinoita, mutta uskon nuoremman televisiopolven pitävän lyhyemmästä kaunokirjallisuudesta.”

Tämä toteamus sopii erinomaisesti Taskulolitan novelleihin ja vaikka en olekaan kuin kymmenisen vuotta kirjailijaa nuorempi, lukeudun ilman muuta tähän televisiosukupolveen ja varmasti juuri siitä syystä tykkäsin kovasti näistä tarinoista.

Taskukokoisessa kirjassa on 150 sivua. Lukaisin sen parissa päivässä.

keskiviikko 12. lokakuuta 2022

Elina Karjalainen: Reppurin tarinoita

Elina Karjalainen (1927 – 2006) kirjoitti vuonna 1993 julkaistun matkakertomuksen nimeltä Reppurin tarinoita. Lukaisin wikipediasta mitä Elina Karjalaisesta kerrotaan. Hänellä on ollut mittava tuotanto, Uppo-nalle -kirjat alkavat kai olla jo modernin klassikon asemassa, ainakin päiväkodeissa, näin olen kuullut. Olen lukenut häneltä tämän pienen kirjan lisäksi vain jonkin matkaa muisteloteosta Kuulolla, joka anopin kirjahyllyssä oli. Elina Karjalainen oli käynyt oppikoulun ja lukion Kuopion Yhteiskoulussa, jossa hänet sain nähdä, kun hän käväisi kertomassa luokallemme kirjailijan työstä. Saatan muistaa väärin, mutta ihan kuin olisi jäänyt mieleeni, miten hän kertoi lomamatkalla Sveitsissä sattuneesta tapauksesta. Sokerastia oli hotellissa mennyt rikki ja sen sisältä oli kipittänyt pieniä muurahaisia, mikä oli kauhistuttanut muuatta kahvipöydässä istunutta vanhempaa daamia. Jotenkin tämä tapaus oli Karjalaisen mukaan saanut hänet ajattelemaan Uppo-nallea, josta hän sittemmin tarinoi laajemmalti.

Nyt lukemani matkakirja perustuu Karjalaisen omiin kokemuksiin. Hän matkusti keväällä 1993 interraililla Euroopassa kirjailijaystävänsä kanssa, ystävää Karjalainen nimittää kirjassaan Helmaystäväksi. Minua tarina koskettaa siitä syystä, että matkan aikana Karjalainen oli 66-vuotias. Minä olen viitisen vuotta nuorempi enkä oikein usko kykeneväni enää pitkälle reissulle. Kirjan lopussa Karjalainen evästääkin minunkaltaisiani sanoin:

Päätän tarinani todeten, että jos sinä lukija, kavahdat esimerkkiäni reppurin tiestä, niin säästät paljon vaivaa ja hankaluutta mutta menetät yhtä paljon iloa ja kokemuksia.

Melkein tekisi mieleni uskoa ilon ja kokemuksien merkittävyyteen, mutta perustaltani pessimistinä uskon mieluummin vaivaan ja hankaluuteen, sillä niitä ei voi välttää (vrt. sanonta ”varma kuin köyhän kuolema”). Tekisi myös mieleni väittää, että juuri tällaiset omakohtaiset kertomuskokoelmat ovat omiaan välittämään muille jaettavaksi miellyttävän turvallisessa ja hermeettisessä muodossa kaikki ne kavahdettavat ja ilahduttavat vastaan hyökyvät elämän ilmiöt, joihin vaikkapa matkalla voi törmätä. Kirjat ja sähköiset tiedotusvälineet hyppyyttävät tarkasteltaviksi kaikennäköistä muitten jo kokemaa, niin että itseensä empaattisesti ja voimavaroihinsa ekologisesti ja ekonomisesti suhtautuva henkilö voi varsin mainiosti nauttia matkoista vaikkapa kirjan sivuilla ja siten toisen siivellä.

Karjalainen ja Helmaystävä matkustivat siis interrail-kortilla, jota ainakin tuohon aikaan saivat isot ihimisetkin käyttää. Helmaystävän tavarat kulkivat mukana rinkassa, Karjalaisella oli kannannaisena vävyn iso reppu, siitä reppuri. Karjalainen ei ollut reppurinakaan mikään light traveller, pinkeässä repussa kulkivat mukana Euroopassa niin korkokengät kuin Karamazovin veljekset, kulkua vakautti kävelykeppi. Mukana seurasivat myös muistot aiemmilta matkoilta samoin kuin luettu kirjallisuus, josta huomioni kiinnittyi varsinkin Aaro Hellaakosken runoihin. Niitä naiset lausuivat toisiaan täydentäen ulkomuistista.

Matka alkoi Kuopiosta, sieltä Helsinkiin junalla ja Ruotsiin laivalla. Keskisessä Euroopassa junaa vaihdettiin ainakin Berliinissä, josta jatkettiin Wieniin. Sieltä Karjalaisella onkin monta muistoa kerrottavanaan ja siellä myös matkaseuralaisen kanssa menivät sukset ristiin ensimmäisen kerran. Matka kuitenkin jatkui yhdessä Sveitsiin, sitten Ranskaan, takaisin Sveitsiin ja sieltä Saksan kautta Suomen suuntaan. Minä en kyllä jaksaisi tuollaista sekavaa, huonosti suunniteltua ruljanssia. Pitäisi olla selkeä aikataulu ja etukäteen mietityt vierailukohteet. Epävarmuus ei koituisi nautinnokseni. En ole seikkailijaluonne. Nämä tytöt sen sijaan paahtoivat junalla tuntisotalla ohi kohteestaan ennen kuin huomasivat kysäistä junailijalta, ollaanko sitä oikeassa junassa. Joskus lähdettiin Helsingistä Siilinjärven suuntaan junalla. Pasilan aseman seutuvilla junailija kuulutti kaiuttimien kautta painokkaasti: ”Tämä juna ei mene Rovaniemelle!” Karjalaisen matkassa oli monta sellaista kriisihetkeä aikataulujen pettäessä ja taksien jättäessä, että oma helmaystäväni ei sellaisesta reissaamisesta nauttisi, mutta onhan siitä jännittävää ja hauskaa lukea.

Kirjassa on 120 sivua. Lukaisin sen pääosin tänään aamupäivällä. Karjalaisen toimittajakokemus näkyy, jaarittelut ja asiasta poikkeamisetkin ovat hallittuja. Voi olla, että palaan vielä Karjalaisen kirjojen pariin.

maanantai 10. lokakuuta 2022

Juuli Niemi: Tara

Näin Eino Leinon päivän kunniaksi luin kotimaisen naisrunoilijan Juuli Niemen (s. 1981) vuonna 2003 julkaistun esikoisrunokokoelman nimeltä Tara. Kuvaileva alaotsikko Runotarina viittaa siihen, että kyseessä on proosarunoelma, kertomuksen tapaan etenevä kokoelma runoja, jotka on otsikoitu tiettyjä poikkeuksia lukuunottamatta.

Tässä keväämmällä katselin vaimoni kanssa nopeaan tahtiin tänä vuonna valmistuneen Ylen tuottaman tv-sarjan Mieheni vaimo, jonka pääkäsikirjoittajana toimi Juuli Niemi. Hänen sisarensa Inari Niemi ohjasi sarjan. Puheenaoleva runotarina on omistettu Äidille ja Inarille.

Runotarinan kertojana on Tara, joka kertoo olevansa kaksossisarista se nuorempi. Hän kertoo syntyneensä kaksi vuotta ja yhdeksän kuukautta myöhemmin kuin kaksossisarensa Irina, jota hän nimittää Kissasiskokseen. Niinpä Taralla on ollut elämänsä aikana kirittävää, kun on pitänyt ottaa kiinni siskonsa etumatka. Hän kertoo onnistuneensa siinä monin fyysisin mittarein, mutta Kissasisko on aina ollut hänen kotinsa ja taivaansa – mieshenkilö saattaisi puhua peruskalliosta. Näytteeksi katkelma runosta Tunnustellaan :

Kirsikkaviina kupli kurkussa, polvinivelet paukkuivat liiasta juoksemisesta
ja minä itkin ja hän nauroi, kunnes huomasi, että minä

itken ja sitten hän otti minut syliin ja heijasi kunnes rauhoituin ja peitteli
minut sänkyyn ja toi vadin viereeni ja sanoi
Minä olen vuori, minä olen vuori.

Noin seitsemän kaksi kissaveljestä.
Tarinan loppuvaiheessa paljastuu merkittävä syy, miksi tarinassa puhutaan kaksosista. Se saattaa aivan hyvin olla vain tarinaan keksitty käänne eikä tätä kuten ei muutakaan kaunokirjallista teosta kannata totena liiviinsä painaa. Itselläni on ollut noita veljiä ja olen sitä mieltä, että joittenkin yksilöitten on vain syytä leikata itsensä irti lapsuudenperheestään. Mutta onhan se silti mainiota, jos joku voi elää elämänsä kaiken keskellä kaksin.

Muuten tulee mainita, että runoissa on todella paljon huumoria, niitä on ilo lukea eikä tarvitse kivistykseen asti päätään vaivata. Näkökulma on melko pysyvästi naisen katsetta elonsa vaiheisiin, sitä suuntausta myös aiemmin katselemani tv-sarja selvästi piti yllä.

Kirjassa on 91 sivua. Lukaisin sen parissa päivässä.

lauantai 8. lokakuuta 2022

Maarit Verronen: Saari kaupungissa

Maarit Verronen (s. 1965) kirjoitti vuonna 2007 julkaisun kaunokirjallisen teoksen nimeltä Saari kaupungissa. Onko kyseessä sitten romaani vai Aisla-nimiseen naisimmeiseen liittyvä kertomuskokoelma? Mitteepä tuosta. Luin sen kumminkin.

Kirja jakautuu neljää osioon, joitten nimet ovat Kaupunki, Sukupolvet, Tuttavat ja Aisla. Mutta pisin niistä on Aisla, joka käsittää noin puolet tästä pikku teoksesta. Sitä paitsi Aisla on kokijana myös omituisia kohtaamisia kuvailevassa Kaupunki-osiossa. Sukupolvet voisi kuvailla Aislan esivanhempia ja Tuttavat voisi esitellä Aislan tuntemien ihmisolentojen elämäntarinoita – niistä tulikin vähän mieleen Petri Tammisen mainio pieni teos Elämiä, tosin Verronen kertoo tarinansa omalla tavallaan ja hieman laveammin kuin Tamminen. Verrosen Tuttavissa minua miellytti tarina Kristiinasta, jolla ei ollut ammattia eikä työkokemustakaan. Lapsia siitäkin edestä. Tarinassa on sadunomaisuutta ja todellisuuden kosketus, joka saattaisi olla karukin, mutta Kristiinan lempeä olemusko sitten lienee se, mikä tasoittaa pahimmat karheikot.

Kirjan päähenkilö Aisla muistuttaa minun mielessäni kirjailija Verrosta itseään, varsinkin kun en häntä henkilökohtaisesti laisinkaan tunne. Aisla vaikuttaa aluksi itseriittoiselta, kuin saarelta kaupungissa, mutta kun aikansa lukee, paljastuu, että hänelläkin on ihmiskontakteja ja hän pitää niitä arvossa. Ihmiset vaikuttavat häneen, jotkut ärsyttävät, joittenkin seurassa on kuin kotonaan. Toisaalta hän asuu yksin, tekee pisempiä kävelyreissuja yksin (kuten minäkin varsinkin nuoremmiten) ja alkaa lopussa jopa melontaharrastuksen ilmatäytteisellä kanootilla. Myös monet muut hänen touhuilunsa ovat yksin tehtävää puuhastelua, kuten vaikkapa 1900-luvun vuosilukuihin liittyvät laskutoimitukset. Pitäisikö laittaa tästä esimerkki? En ole mikään matemaatikko, edes lentonäytökset eivät minulta onnistuisi, mutta kokeillaan nyt viihteen vuoksi:

Vuosi 1961:
Laskun lopputulokseksi saatava kokonaisluku 1. Käytetään lukuja 1, 9, 6 ja 1:

-1 – √9 + 6 – 1 = 1
Laskun lopputulokseksi saatava kokonaisluku 2:
1 – √9 + 6 – 1 = 2
Laskun lopputulokseksi saatava kokonaisluku 3:
-1 – √9 + 6 + 1 = 3
Laskun lopputulokseksi saatava kokonaisluku 4:
1 – √9 + 6 + 1 = 4
jne. 

Sain aikaiseksi todella yksitoikkoisia laskutoimituksia, Aisla on luovempi. Aisla vaikuttaisi ristisanatehtävien tai kryptojen ratkaisijalta, mutta ehkä hänen ominaispiirteisiinsä kuuluu valita itselleen harvinaisempia harrasteita? Toisaalta voisin kuvitella Aislan kiinnostuneen myös sudokuista, joissa päässälaskua saapi suorittaa.

Kai tästä kirjasta voisi pienen tekstuaalisen näytteen esille asettaa. Mikäs sopisikaan paremmin kuin juuri kertomus nimeltä Harrastukset, jonka loppuvaiheissa Aisla tuumailee mihin puuhaan voisikaan ruveta:

Yksi mahdollisuus olisi ollut jättää puuhastelut vähemmälle ja keskittyä niiden sijasta viininjuontiin. Aisla oli kokeillut sitä joskus. Yhdessä vaiheessa hän oli vähän kuvitellut, että hoksasi asioita paremmin parin lasillisen jälkeen. Mutta se ei ainakaan enää pitänyt paikkaansa. Rentoutumista ja turtumusta hän olikin enemmän hakenut, ja saanut. Se oli kuitenkin alkanut tuntua tylsältä.
Aisla arveli, ettei hänestä ollut alkoholistiksi.

Kirjassa on 162 sivua. Lukaisin sen parissa päivässä. Lopuksi haravoin lehtiä. Siinä hommassa olisi Aislan apukin kelvannut. Ja vielä niitä jäi ja lisää tulee päivä päivältä, jos Aisla sattuu tämän lukaisemaan. (Votkaakin jäi jäljelle yli puoli putelia.)

perjantai 30. syyskuuta 2022

Marja-Liisa Vartion kahden romaanin näytelmäsovitus

Marja-Liisa Vartio (1924 – 1966) kirjoitti vuonna 1957 julkaistun romaanin Se on sitten kevät. Hänen kuolemansa jälkeen vuonna 1967 ilmestyi hänen pääteoksenaan pidetty romaani Hänen olivat linnut. Vuonna 2000 ilmestyi yhteisteos, joka sisältää Paavo Haavikon loppuunsaattelemana Vartion itsensä aloittaman näytelmädramatisoinnin ensinmainitusta romaanista nimellä Anni ja Napoleon sekä Paavo Haavikon dramatiseerauksen jälkimmäisestä romaanista nimellä Ja hänen olivat linnut. Kummankin näytelmäsovituksen alusta löytyy Haavikon lyhyt kuvailu romaanien näytelmäksi sovittamisesta. Paavo Haavikko oli naimisissa Marja-Liisa Vartion kanssa.

Anni ja Napoleon. Pitkälti yli puolenvälin näytelmä vaikuttaa perin tavanomaiselta sekä rakenteeltaan että tapahtumiltaan. Tapahtumat tuppaavat jopa pitkästyttämään. Saattaa olla, että sillä on haettu jonkinlaista tylsyyden tuntua, jolloin dramaattisemman vaiheen käynnistyminen herättää näytelmän uuteen eloon. Tarina on melko selkeäpiirteinen. Napoleon asustelee jonkinlaisena vuokralaisena syrjäisellä maatilalla Uudellamaalla. Hän tekee työkseen remonttihommia. Holipuoli ja naiset maistuvat myös. Anni tulee maatilalle piiaksi. Hän aloittaa suhteen Napoleonin kanssa melko luontevasti. Siinä missä Anni suhteen ohessa hoitelee työnsä, keskittyy Napoleon ryypiskelyyn. Tämä on siis se pitkästyttävä, tuhannesti nähty ja kuultu osuus nalkutuksineen ja krapuloineen. Suhde ei ole kummankaan ensimmäinen, Annilla on aikuinen lapsi kaupungissa. Jostain syystä ja hieman oudolla tapaa asian ilmaisten, pari kumminkin rakastuu. Ullakolta alkaa yöllä kuulua kummaa rapinaa, onko siellä hiiriä vai rottia vai onko hormiin eksynyt lintu, joka ei pääse sieltä pois? Ullakko, rapina, kutina siellä mistä ei voi raapia…? Tulkitsen tämän siten, että maailmallinen kylmyys estää päähenkilöitä tajuamasta keskinäisen kiintymyksensä määrää. Pöntön poisto savuhormin päältä saa rapinat loppumaan, jotakin vapautuu. Näytelmä voisi loppua tähän, mutta eipään tuo lopu. Jatkuu kuin tämä kirjablogi. Löytynyt paratiisi menetetään ja näytelmän lopulla toinen muistelemaan jää sitä ja toista jossakin kaivataan. Minä tuskin sovin kumpaankaan kategoriaan.

Ja hänen olivat linnut. Kävisikö luonnehdinnaksi mustanharmaa koomillinen tragedia? Adele on naimisissa rovasti Birgerin kanssa. Rovasti on pahasti hurahtanut lintuihin. Tuomiokapituli pyytää häneltä selvitystä siitä, miksi hän saarnaa linnuista sunnuntaista toiseen – joulua ja pääsiäistä lukuunottamatta. Pappila palaa, osa täytetyistä linnuista pelastetaan, mutta ne haisevat tulipalolle ja niitä tarvii tuulettaa. Linnut ja lintukyväri ovat perintöä Adelen enolta, rovasti pitää itseään lintutieteilijänä ja näkee vaimonsakin lintuna. Näytelmän alussa rovasti ja ruustinna käyvät hauskaa sanailua, alistettu vaimo sivaltelee sarkasmin piiskalla miestään, joka jatkaa valitsemallaan merkillisellä tiellä mistään häkeltymättä. Rovastin saarnaluonnoksen mukaan ”Linnut häilähtävät ohitse kuin varjo tai sielu, ja sitä ne ovatkin.” Hänen mielestään Jumalan taivas olisi tyhjä ilman lintuja. Ruustinna muistuttaa piruillessaan Ledasta, jonka Zeus vietteli joutsenen hahmossa. Linnut vaikuttavat minusta tekstissä seksuaalisilta vertauskuvilta (mitkäpä eivät vaikuttaisi), myöhemmin ruustinna väittää ettei edes tiedä miten linnut parittelevat. Parisuhteen merkitystä korostaa täytetty joutsen, josta paljon puhutaan, mutta jota ei nähdä. Alma-piian veli oli nuoremmuuttaan tullut joutsenen ampuneeksi. Ammutun linnun puoliso oli lentänyt kylän päällä kehää monta päivää pariaan etsien ja valittaen. Parisuhdekiemuroita luonnehtii näytelmän loppuselvittelyissä kunnanlääkäri seuraavasti:

Kukaan nainen ei ole kenellekään miehelle oikea tai väärä sinänsä, vaan vasta elämän mittaan käy ilmi mitä heistä on yhdessä tullut.

Näytelmän rakenteesta syntyy minulle osaksi sellainen vaikutelma, että katsojan oletaan tuntevan romaanin tapahtumat. Erityisesti tämä tulee esiin toisen näytöksen kolmannesta kohtauksesta, johon on vain kirjoitettu sulkuihin: Kohtaus on romaanin 13. luku s. 161 – 170. Onneksi meillä sattui olemaan kotona se romaani, joten saatoin siitä lukaista mitä siinä kohden tapahtuman pitää. Siinä on kuvailtu juuri tuo kertomus joutsenen ampumisesta.

Tämmöstä. Kirjassa on 157 sivua. Luin sen kahdessa päivässä.

keskiviikko 28. syyskuuta 2022

Sylvi Kekkonen: Lankkuaidan suojassa

Sylvi Kekkonen (1900 – 1974) asui pienenä tyttönä joitakin vuosia Karjalan kannaksella Metsäpirtin kunnassa, jossa hänen isänsä tuolloin toimi pappina. Noista lapsuuden suojatuista, rajaseudun pastoraalista eksotiikkaa henkineistä ajoista hän vähän vanhemmalla iällä kirjoitti kertomuskokoelman, joka julkaistiin vuonna 1968 nimellä Lankkuaidan suojassa. A vot senhä mie lukasin.

Pieni Sylvi asuu varakkaan kauppiaan joskus itselleen rakennuttamassa vanhassa suuressa talossa, jota ympäröi niin korkea keltainen lankkuaita, ettei taloa oikein näe maantieltä. Myös portti on korkea ja yleensä suljettu, mutta Sylvi ei sentään siddhartamaisesti jää aitojen suojiin vaan tekee omia retkiään ympäristöön. Harvemmin häntä päästetään ihan yksin liikkumaan, seurana on usein isä tai renkipoika Alekko. Alekkon äiti Vappu on kuin Kyllikki Mäntylän näytelmän Opri, hän on kova puuhaamaan: pesee, siivoaa, leipoo, paistaa ja siinä sivussa puhelee lakkaamatta votvotellen. Vappu asuu omassa talossaan Viisjoen toisella puolen. Sinne mennessä voi kirmata Laatokan rantahiekalla.

Sylvi kuvailee tapaamiaan ihmisiä lapsenomaiseen tyyliin, hän huomioi asioita, joihin lapsi kiinnittää huomiota, luennoinnista ei ole kyse. Ehkä kirjan tarkoitus on muistaa, tallettaa edes jotain siitä maailmasta, joka sodan myötä katosi? Nostalgia nousee esiin selkeästi. Loppupuolella kuu paistaa maiseman yllä kuin se iskelmän vanha venäläinen.

Sylvin isän ammatti saanee aikaan sen, että Sylvi kiinnittää huomiotaan tapaamiensa ihmisten uskontoon ja sen ilmenemismuotoihin. Metsäpirtissä asuu sekä luterilaisia että ortodokseja. Sylviä itseään selvästi kiehtovat vanhat uskomukset: koskella hän koettaa kuulla Ahdin soittoa, suuret koivut tuntuvat uhripuilta. Jälkimmäisen seikan isä myös vahvistaa. Noihin aikoihin viranomaisten tehtävänä kuuluu olleen ohjata ihmisiä pois pakanallisista tavoista, kristinuskon Suomeen saapumisesta kun oli kulunut jo jonkin aikaa. Vaikka isä on kertomuksissa yleensä taustalla, on hänen vaikutuksensa koko perheen elämään ilmiselvä, jo perheen asuinpaikasta lähtien.

Koska kyseessä on kertomus pienen tyttösen elämästä Kannaksella, on mukana tietenkin tarkoituksellisen tahatonta hymyilyä lapsen maailmalle. Tästä esimerkkinä katkelma, jossa Sylvi on sananmukaisesti puntarissa olemuksensa suhteen:

En minä kuitenkaan mikään surkean laiha mahda olla, koska se suuri kalakauppias, joka kerran nosti minut esiliinani nauhoista puntarin nenässä, sanoi minun painavan yhtä paljon kuin suurimmat kalat Laatokassa.

Kirjassa on 93 sivua. Lukaisin sen parissa päivässä.

maanantai 26. syyskuuta 2022

Lempi Pursiainen: Pienenä tyttönä Savossa

Lempi Pursiainen (1919 – 2012) kirjoitti ensi kerran vuonna 1979 julkaistun muistelmalta kalskahtavan romaanin Pienenä tyttönä Savossa. Teos sai kirjailijalta seurakseen vuoden välein yhteensä tusinan verran jatko-osia. Anopin kirjojen joukosta poimin luettavakseni tämän kirjasarjan aloittavan teoksen, joka anopilla oli vuonna 1992 julkaistuna isotekstisenä versiona. Sitä oli kiva lukea tämän ison tekstin takia: paitsi että sai helpommin tekstistä selvän sai myös kääntää sivua useammin ja lukeminen tuntui etenevän nopeammin. Alunperäisessä kirjassa on 160 sivua, tässä isotekstisessä painoksessa 332 sivua. Pursiaisen kirjoja on julkaistu myös äänitteinä. 

Romaani vaikuttaa siis aika lailla muistelolta. Tosin väliin ovat muistot niin tarkkoja yksityiskohdiltaan, että ehkä niitä muistoja on teroiteltu vaikkapa muitten aikalaisten ja varsinkin perheenjäsenten kanssa käydyin keskusteluin? Kerronta tapahtuu minä-muodossa, aikamuoto paikoin huojahtaikse nykyisen ja menneen aikamuodon välillä. Mutta mitäs ajoista ja muodoista, tärkeintä lukemassani kirjassa on sisältö, joka koskettaa minua ylähengitysteitä ja kyynelkanavia myöten. Kirja noudattelee aikajärjestystä, joskin se on jaettu lukuihin, joissa käsitellään otsakkeessa mainittua asiaa. Ehkä ennen muinoin asiat tapahtuivat aikajärjestyksessä, minun elämässäni lähinnä epäjärjestyksessä. 

Kuten elämään vakavasti suhtautuva henkilö toimii, kirjailija käsittää oman elämänsä alkaneen jo ennen hänen omaa aikaansa. Niinpä aluksi kerrotaan isovanhemmista ja varsinkin äidistä. Äiti Reetta oli Polvijärven tyttöjä, jonka isä oli suutari. Kun Reetta oli vielä pieni, suutari-isä kuoli eikä äiti lopulta selvinnyt perheen elättämisestä vaan hän sai jäädä asumaan taloonsa vain yhden lapsen kanssa. Muut lapset laitettiin huutolaisiksi. Kuten Kalevalassakin todetaan: Kun elänet kaunihisti, aina siivolla asunet, saat olla talossa tässä, orjan töitä toimitella. Pieni huutolaistyttö tekee parhaansa, mutta joutuu ilman omaa syytään kaameisiin tilanteisiin ja lopulta pakenee äitinsä luokse, jonne joksikin aikaa saa jäädä. 

Varttuneempana Reetta löytää työtä kestikievarista ja siellä hän tapaa elämänkumppaninsa, joka on punakka poika, savotan kymppi. Kertoja saa alkunsa kapinakeväänä ja syntyy tammi-helmikuisena yönä 1919 klo 24. Kertojan isä saa tehdä ikänsä kovia savottatöitä, joista ei suurta tuloa kerry. Äiti hoitaa kasvavaa lapsilaumaa, johon työhön myös kertoja esikoisena joutuu osallistumaan lähes aikuisen tapaan. Romaani onkin paitsi ylistys (tai ihmetys!) savolaiselle sitkeydelle, myös kuvaus äärimmäisen niukoista oloista, joissa uurastamisen kantimena on oman talon ja maatilan hankkiminen – periksiantamaton halu olla itsellinen. 

Tapahtumapaikkana on pääosin Rautavaaran soinen saloseutu, josta leivän kiskominen on jatkuvan kovan puurtamisen takana. Aniharvoin on tarjolla kahvia kummempaa herkkua, joskus sentään lapset löytävät juuresaidan ojittamattomasta notkosta valtavia mesimarjoja, jotka syövät suihinsa ennen kuin isä ehtii senkin jäkikön niittää. Kirjan sanasto haastelee paikoin omaa kieltään, mutta arvaamalla loput. 

Mikä muu kuin halu omasta tilasta saa perheen jaksamaan? Usko. Tämä tuodaan esiin alusta asti. Usko Jumalaan ja parempaan elämään kuoleman rajan takana kangastelee puheissa ja mielessä. Usko tuo lohtua silloin, kun elämä riistää lähimpiä ihmisiä viereltä, se kantaa siinäkin tilanteessa, kun yhdessä rakennettu toivo vaikuttaa sortuvan. Ripille päästyään kertoja rukoilee kirkon rappusilla yksikseen:

Rukoilin hyvää piikapaikkaa. Rukoilin ystävää, jonka kanssa voisin vieraissa ollessani puhua. Rukoilin äidille ja isälle terveyttä ja siskoille ja veljille leipää. Rukoilin, että Jumala auttaisi minua eteenpäin elämässä, antaisi minulle joskus oman kodin, olisi aina minun lähelläni ja antaisi minulle puhtaita ajatuksia.
Voi olla että luen jatkoa tälle tai sitten luen sen Sylvi Kekkosen muistelon Kannakselta tai jos vaikka molemmat? Saapas näkee minkä kenkä tekee, tapasi äitini luetella.

tiistai 20. syyskuuta 2022

Johanna Venho: Ensimmäinen nainen

Johanna Venho (s. 1971) kirjoitti vuonna 2019 julkaistun romaanin Ensimmäinen nainen. Se kertoo presidentti Urho Kekkosen vaimon Sylvi Kekkosen (1900 – 1974) pohdinnoista muutamana elokuisena päivänä vuonna 1966.

Sylville tärkeä kirjailijaystävä Marjaliisa Vartio on kuollut pari kuukautta kirjan tapahtumia aiemmin. Yhdessä he ovat joskus käyneet Kekkosten kesämökillä Katermassa, Suomusjärvellä ja sinne Sylvi nyt lähtee järjestelemään tunteitaan ja tuumailujaan.

Sylvi ajaa mökille itse, kuningatar Elisabetin Suomen presidenttiparille lahjoittamalla sinivalkoisella Morris Minillä. Matkaseurana on Isa-koira. Mökki on pieni, ei Sylvi isoa mökkiä tarvitsekaan, koko kirjan matka on enämpi sisäinen, joskus parinsadan sivun paikkeilla Sylvi käväisee naapurissa ja kaupassa. Enimmäkseen hän ruodii menneisyyttään ja Marjaliisa on hänellä siinä työssä matkaseurana.

Taiteilijoille tärkeä aihe on rakkaus. Niinpä Venhon romaanin keskivaiheilla käsitellään Sylvin miehen lemmensuhteita ja Sylvin oman elämän seikkailuja – sikäli kuin niitä on ollunna. Monenlaisia entisaikain tuttuja nimiä mainitaan, loistava Olavi Paavolainenkin loistaa läsnäolollaan. Joo, ja on politiikan isoja nimiä ja kirjailijoita. Heistä ainoina ääneen pääsee kuitenkin Marjaliisa ja hänkin ikään kuin postuumisti sekä kuvanveistäjä Essi Renvall, joka yrittää omalla tahollaan löytää Sylvin sisintä olemusta Sylvistä valmistelemaansa rintakuvaa varten. Essi Renvall ei tuntunut minusta tutulta nimeltä, mutta sain selvää ihan wikipediasta asti, että hän on suunnitellut Kuopion sankarihautausmaalle veistoksen Haavoittunut sotilas. Sitä veistosta minä lapsena leikin äitini kanssa. Kun äitiä oikein väsytti kotityöt, hän pyysi että leikitäänkö haavoittunutta sotilasta, koska tiesi, että maltoin eläytyä osaani erinomaisesti. Että ehe-ehe.

Toinen tärkeä aihe taiteilijoille on taide. Siitä puhellaan myös ihan jonniin verran. Lisäksi sijansa saavat tietenkin jo mainittu menneisyys, muistot lapsuutta myöten. Sylvi lukee omia päiväkirjojaan ja löytää mukaansa ottamista papereista myös nivaskan tekstejä, joissa hän muistelee lapsuuttaan Karjalan kannaksen Metsäpirtissä, missä hänen isänsä toimi pappina. Vuonna 1968 julkaistiin teksteistä siintynyt kirja Lankkuaidan suojassa.

No, laitetaan tähän vielä lainaus tästä Venhon kirjasta. Essi Renvall se siinä puntaroipi kuinka ollakaan – taidetta:

Ei veistäjä saanut kuvata toissijaista, vaan ensisijaista. Jos kuvaisin toissijaista, en olisi parempi kun pahainen skribentti joka purkaa omia neuroosejaan mariseviin taidearvioihinsa, näitä on nähty.
Epävarmuus nousi nilkoista ylöspäin kuin mutavesi.

En oikein tiedä keitä nämä tämmöiset skribentit ovat. Jotenkin tuo kohta vain kosketti minua kuin mutavesi leveähuulista sammakkoa.

Kirjassa on 262 sivua. Luin eilen viimeiset sata sivua ja niitä edeltäneet sivut aikaisemmin. Kiitokseni tästä kirja-arvontalahjasta Sheferijm-blogin Ainolle!