Valtimon syke

Kutsuin vaimoni kanssani kesälomareissulle, kun hänellä oli perjantaina kesälomapäivä. Retken suunnaksi olin valinnut Valtimon, Pohjois-Karjalan pohjoisimman kolkan. En ollut koskaan käynyt Valtimolla, halusin tietää millainen olisi Valtimon syke.

Läksimme liikkeelle aamulla. Helmenharmaa automme kiisi valtatie 75:ttä kiireettä, olihan vaimoni lomapäivä. Matkan varrella piipahdimme Nilsiän Kinahmin vaaralla. Pysähdyin jossain siellä tanhuvilla ottamaan kuvan keväisestä pellosta taustanaan keväinen, metsän peittämä kukkula. Kuopioon liittynyt Nilsiä oli tullut tutuksi jo ennen Kuopioon liittymistään, joten jatkoimme matkaa kohti Pohjoista Karjalaa.

Nilsiä. Etualalla kappale helmenharmaata autoa.

Emme käyneet edes Nurmeksessa, sielläkin olimme kerran aikaisemmin piipahtaneet. Jatkoimme korpitaivalta kohti Valtimoa, Rautavaarankin ohitimme, vaikka se olisi minua kiinnostanut. Perillä Valtimolla tutustuimme leppoisaan pieneen taajamaan vajaan tunnin ajan. Tai ainakin puoli tuntia. Kävimme nauttimassa pullakahvit, kaupasta ostimme jukurtit ja suklaata ja cd-levyn verran matkamusiikkia. Tulikin valittua hyvä levy, Poptorin parhaita, kannessa auton kuvia ja levyllä mukavaa musiikkia vuodelta 1962. Kuunneltiin laulut pariin kertaan siinä ajellessa. 

Kävimme myös kirkonmäellä ja tutustuimme ulkopäin Valtimon kirkkoon ja kirkon kupeella sijaitsevaan sankarihautausmaahan. Nautimme keveän lounaan kirkon parkkipaikalla. Minä söin mustikkajukurtin, banaanin ja kolme palaa suklaata. Vaimo otti vain kaksi palaa suklaata ja söi jonkin sitruunajukurtin.

Valtimolla on tällainen kirkko.

Jatkoimme matkaa kohti pohjoista, sillä olin wikipediasta lukenut, että Valtimolla sijaitsee koski nimeltä Kalliokoski. Ajelimme sinne päin ja arvelimme löytävämme opasteitten mukaan perille. Asia ei kuitenkaan ollut näin yksinkertainen. Tai ehkä se olisi ollutkin, jos olisimme ajelleet vain pikitietä pitkin. Jouduimme kysymään neuvoa parikin kertaa, kunnes älysimme mennä takaisin päätielle, josta opasteet löytyivät. Ajelu savipintaisilla sivuteillä 60-luvun iskelmiä kuunnellen oli silti ihan hauskaa.

Valtimo. Kalliokoski.

Kalliokoski on komea paikka eikä ollut lainkaan höpsöä vierailla sen rantamilla, vaikka itse sanonkin. Uimaan emme ryhtyneet, katselimmepa vain vettä ja kuuntelimme hetkisen kevään kohinaa.

Valtimo. Kalliokoski ja ketjukolaaja.

Paluumatkalla ajelimme Rautavaaralle, jossa vierailimme kunnantalolla. Sieltä löytyi näet kahvila, jossa nautimme pullakahvit! Auton jätimme siksi aikaa tien toiselle puolen, kirkon parkkipaikalle. Rautavaaran pullakahvit tulivat euron halvemmaksi kuin Valtimolla, mutta pullat olivat kummassakin paikassa ainakin eilisiä, mikä sopi mainiosti retrohenkiseen retkeemme.

Näkymä Rautavaaran kirkolle päin.

Ajokilometrejä kertyi kolmisen sataa ja matka taittui yhden päivän aikana.

Emma Puikkonen: Matkamusiikkia

Emma Puikkosen (s. 1974) kirjoittama romaani Matkamusiikkia julkaistiin vuonna 2013.

Matkamusiikkia kertoo elämästä ja sen loppuvaiheista, jotka etenevät kohti kuolemaa. Kuoleman lähestymistä kuvataan vanhan, muistisairaan miehen kautta. Miehen mieli kulkee vanhoilla poluilla, niin että sinne poluille on päästävä vielä käväisemään. Ajotaitoinen henkilö löytyy, pojan vaimo saa kuskin paikan ja kohta huristellaan Turun kaupungista punaisella Corsalla suuntana Savo ja Juva. Kuskilla on tietenkin omat mietintönsä, siinä samassa autossa matkaavat erilaisia matkoja kuski ja matkustaja, kummankin käsi saman vaihdekepin päällä. Matkaa seuraavat sivusta mystinen hirvi ja sinipukuiset vartijat, jotka tuntuvat tietävän matkalaisista melkein kaiken.

Kerronta on ilmavaa, helppoa lukea. Sivuseikkoihin ei takerruta pitkäksi aikaa, myös tärkeämmät asiat ohitetaan toisinaan melko nopeasti. Autolla matkaaminen ei ole kirjan kuvauksissa erityisen tärkeässä osassa. Tosin alkupuolella matkanteko sujuu hitaasti, koska Corsan kuljettaja, Iisa, haluaa päästää kaikki takaatulijat ohitseen. Paikoitellen automatkastakin luodaan keveillä vedoilla näkymiä, jotka koskettivat minua, kuten seuraavassa katkelmassa, jossa auto on pysäytetty järven rantaan ja on uskaltauduttu uimaan:

Iisan rinnat ja vatsa tulevat pehmeästi vedestä kun hän kelluu, hän katselee autoja viuh viuh ne kulkevat järven ylittävällä sillalla ja niissä sisällä pieniä maailmoja, perheitä perheriitoja koiria sokeritauteja työtodistuksia ja jokaisella joku oma suru.

Puikkosen kerronnassa on runollisuutta, muistisairaudessa on tosiaankin runollisia piirteitä, kuten on myös metsässä ja tien varren vaihtuvissa maisemissa, jopa taukopaikkojen kahvibaareissa.

Hyvänä puolena tässä romaanissa näkisin sen, että tapahtumat eivät ole kamalan liioiteltuja. Puikkonen esittää myös kirjan seikkailuille verrantona sen tutumman tarinan ja tuntuu kysyvän kirjallaan, kumpi näistä vaihtoehdoista on oikein, miten ihmisen pitää elämänsä elää ja missä kohden se elämä on jo eletty. Oikeaa vastausta ei liene olemassa. Tai sitten niitä oikeita vastauksia on niin paljon kuin vastaajiakin.

Kirjassa on 188 sivua. Lueskelin kirjaa muutaman päivän. Kun pääsin loppuun, radiossa soi Muistojen bulevardi.

Urmas Hurmalainen: 25 unelmien vaihtoautoa

Luin pari vuotta sitten Urmas Hurmalaisen kirjan Äijän todellinen aapinen nro 1. Hurmalaisen räväkkä kerronta ja omaperäiset mielipiteet ilahduttivat minua tuolloin. Niinpä hänen vaihtoautokirjansa oli luonnollinen valinta autokirjallisuuskatsaukseeni. Kirja olisi kuitenkin pitänyt hankkia luettavaksi Nilsiän kirjastosta, joten ajattelin, että olkoon, mutta sitten onni suosi rohkeaa ja kirja odotteli minua Heinolan ABC:n Kirjapörssissä kohtuuhintaisena. Siellä olisi ollut kosolti muitakin autoihin liittyviä kirjoja, joista ainakin pari olin meinannut lainata, mutta luovuin ajatuksesta, sillä kiinnostavista autokirjoista vallitsee runsauden pula. Tämän Hurmalaisen vaihtoautokirjan sieltä ostin ja nyt se on lukaistu ja kuvat katseltu.

Kuvia kirjassa on runsaasti, karkea arvioni on, että puolet tekstiä, puolet kuvia. Kirjassa Hurmalainen, autoista jo nuorena kiinnostunut viisikymppinen mies, kertoo sen minkä otsikko lupaa ja tutulla äijäkorostuksella. Hurmalaisen tyyli ei ole korkeakirjallinen, hän on äijä, joka kirjoittaa toisille äijille. Tosin minunlaiseni rajatapauksetkin hyväksytään lukijoiksi pientä maksua vastaan. Mitään erityisempää vastaansanottavaa en Hurmalaisen tekstistä löydä. Kirjan autojen hiilirenkaanjälki on äijää isolla äällä eikä kova polttoaineenkulutus ole este unelmien vaihtoauton hankinnalle. Tosi äijä ei myöskään ole kiinnostunut muoti-ilmiöistä, hän saattaa valita ruman auton, jossa ei ole ohjaustehostinta. Tärkeintä on päästä perille.

Vaikka Hurmalainen on ihan simona mersuihin, saabeihin ja volvoihin, arvostaa hän myös isoja japsiautoja ja tietysti jenkkiautojen leveyttä. Sen sijaan hybridit (joista yksi mukana esittelyssä!) ja polkupyöränkuljetustelineet sopivat paremmin viherpipertäjien unelmiin. Tosi äijä kaipaa vetokoukkua ja leveitä läskejä (renkaita). Hurmalainen sanoo, että autolla on sielu, ainakin Alfaromeolla. Myös tv:n Top Gear -auto-ohjelmien tähti Jeremy Clarkson toteaa kirjansa otsikossa I Know You Got Soul. Rivien välistä voi tarkkaavainen lukija kuitenkin havaita, että Hurmalainen korostaa lohvakoita vaihtoautoja hankittavan sydämellä ei järjellä. Itse hän kertoo ajavansa Toyota Avensis farkulla (1,6 l), sekin tosin hankittu käytettynä.

En ole itse minkäänlainen automies. Silti ymmärrän Hurmalaisen innostusta komeisiin autoihin. Tai sitten Hurmalainen osaa asiansa ja esittelee autot niin innostuneesti, että se innostus tarttuu minuunkin. En tiedä onko kirjan autoilla sielu, mutta Hurmalainen on itse sieluaan myöten pelissä mukana. Hän puhuu minulle kieltä, jota olen kuullut muitten miesten käyttävän ja joka on aina pysynyt minulle vieraana, mutta jollain tapaa kiehtovana. Kun koulussa toiset pojat puhuivat Tekniikan maailmasta ja Tuulilasista, minä läksin kävelemään syrjemmälle. Vähän samalla tapaa kuin jotkut virret herättävät minussa tunteen siitä kuinka vanhemmat sukupolvet puhuttelisivat minua, samaan tapaan Hurmalaisen teksti luo sillan, joskin hauraan ja kuvitteellisen, siihen maailmaan, jossa vieläkin elää äijien heimo. Tänä aamuna jäi osa aamuhartaudesta kuuntelematta, kun aloittelin tätä selontekoa. Hartauden loppuun oli pastori valinnut virren Totuuden henki johda sinä meitä etsiessämme valkeuden teitä. Se tuntui nappivalinnalta siihen paikkaan.

Hurmalainen ei kosketa tekstillään pelkästään miespuolisia lukijoita. Vaimoni kanssa nauroimme pitkät hörinät Hurmalaisen kuvaukselle korealaisesta autosta, jonka tarkkaa merkkiä ja mallia en tässä viitsi mainita.

Kirjassa on 128 sivua ja lukaisin sen eilissä päivänä.

Raimo Pesonen: Automies

Raimo Pesosen (s. 1968) romaani Automies julkaistiin vuonna 2012. Romaani kuvaa Suomen tilaa hieman lohduttomaan sävyyn, mutta hurtin huumorin keinoin.

Päähenkilönä romaanissa häärii hieman mystinen Automies – en huomannut että missään kohti olisi mainittu hänen nimeään, ikäänsä tai autonsa väriä. Automiehen toimialue rajoittuu pääkaupunkiseudulta Seinäjoelle ja Jyväskylään, Kuopiokin mainitaan ja Joensuussa vieraillaan parikin kertaa. Hän ajaa pakettiautoa, nukkuukin siinä tarvittaessa, ja jakaa tavarataloihin ja automarketteihin mainoslehteä ja kulttuurilehteä, tässä tärkeysjärjestyksessä. Hän on viehättynyt autoilun maailmasta, valtateistä ja huoltoasemista, miehistä, jotka käyttävät pitkiä, asiantuntevia puheenvuoroja kertoakseen konepellin saranoista ja sokkakiinnityksestä. Automies myös kuuntelee paljon, hänelle puhutaan elämästä, sen erinäisistä tarkoituksista ja kummista lainalaisuuksista. Automies ottaa puheet vastaan, mutta hänellä ei tunnu itsellään olevan asioista lukkoon lyötyä kantaa. Näytteeksi muutamia romaanin henkilöhahmojen mielipiteitä:

Klasu:

samanmielisyys on ihmisille tärkeämpää kuin totuus.

Hullu-Hanna kulutusyhteiskunnan tuhosta:

Ihmiskunta sairastaa loppuvaiheen narkomaniaa. Mikään ei riitä, annoksien kasvattamiselle löytyy aina perusteet eikä vaihtoehtoja ole.

Puntti:

ne jotka ovat parhaita odottamaan saavat sitä myös eniten tehdä, maailma on sillä tavalla reilu

Automiehellä on vaihtelevasti tyttöystäviä, kiintotähtenä hänen naismaailmassaan on kuitenkin navigaattorin naisääni, jonka Automies on nimennyt Taruksi. Tuttavapiiriinsä Automiehellä on tutunoloinen symbioottinen suhde. Tuttavat tarjoavat hänelle yöpymispaikan ja saavat vastavuoroisesti esitellä omaa elämäänsä ja uusia hankintojaan. Tukikohta pääkaupunkiseudulla on myös tärkeä, lehden toimituksen tiloissa Automies voi käyttää tietokonetta ja lehden taloussihteeri hoitaa hänen juoksevat asiansa viranomaisiin päin.

Kirjan monet henkilöhahmot tuntuivat minusta pitkän aikaa lähinnä monilta. Kyllähän heidän kauttaan pystyttiin kertomaan yhtä ja toista Suomesta ja suomalaisista, tekemään vitsiä jos jonkinlaista, mutta jotenkin tarinasta irrallisilta monet hahmot vaikuttivat. Romaani sinänsä ei ole kovin pitkä, joten ei niihin sivuhahmoihin pitkästymäänkään ehdi.

Lukukokemuksena Automies oli ehkä hieman ohivilahtava, mikä sopii Automiehen olemukseen. Haalarit päällä nokkakärrien kanssa liikkuva hahmo ei herätä intohimoja. Romaani kuitenkin osoittaa, että niitä intohimoja löytyy myös pakettiautosta ja mainoslehtien maailmasta nyt varsinkin.

Kirjassa on 148 sivua ja luin sitä pari päivää.

Arja Tiainen: Tää tojota ei lähe liikkeelle

Arja Tiainen (s. 1947) sepitti runot vuonna 2006 julkaistuun kokoelmaan Tää tojota ei lähe liikkeelle. Runot kertovat viisikymppisestä naisesta, joka yrittää saada ajokortin – samalla käsitellään monta muutakin autoiluun ja autoihin liittyvästä asiasta. Kokoelman runojen näkökulma on minähenkinen, vaikea silti sanoa, onko kyse yksi yhteen omakohtaisesta kokemuksesta. Jotain kai kuitenkin kertoo se, että kokoelman alaotsikoksi on takakanteen valittu Osa 1(/1): AJOPÄIVÄKIRJA.

Lukaisin puheena olevan runoteoksen autossa ”pelkääjän paikalla” matkalla kohti eteläistä Suomea. Vaikutelmani mukaan runojen kertoja on matkustanut pelkääjän paikalla vuosikymmeniä ja autokoulussa ratin takana hän pelkää vieläkin enemmän. Eräässä runossa sanotaan, etteivät ajamisen opettelussa pahiten kiikasta liikennemerkit vaan se, kuka saa liikenteessä mennä ensin. Toisaalta runojen kertojaa askarruttaa sekin, että ensi vuonna on tulossa kymmenen uutta liikennemerkkiä, joten teoriakoe olisi kannattanut läpäistä jo tänä vuonna. Runot vitsailevat autokoulun oppilaan epävarmuudella:

Ei hyvin mene, epätoivo pakkaa päälle.

Tuossa lähellä asuu 82-vuotias.

Ajelee koirineen keltaisella volkkarilla.

Liikenteen matkasta pois jääminen, ajokortitta jääminen, on raskas paikka sekin. Kesämökillä on hankala käydä, ellei kummallakaan puolisoista ole ajokorttia. Runossa Miehen itsetunto runoilija arvioi miehen menettävän 90 % itsetunnostaan kun kortti viedään. Se merkitseekin isoa elämänmuutosta varsinkin syrjäseudulla asuvalle. Tällaisen esimerkin kautta ihmisen elintärkeä symbioosi auton kanssa kirkastuu kenelle tahansa. Vaikka näitten runojen kertojalla ei ole itsellään ajokorttia ollutkaan, on auto ollut merkittävä osa hänen elämäänsä jo vuosikymmenet. Auto merkitsee vapautta mennä minne tahtoo, silloin kun niin itse päättää. Runossa Kuinka komeaa ajella autolla ja kortilla varustettu voi vaikka lähteä keskiyöllä Lappiin. Mutta tosiasia on sekin, että liikenne on vaarallista touhua, maanviljelyskone voi kääntyä äkkiseltään vasemmalle.

Runojen asenne autoja ja autoilua kohtaan on herttaisen vanhanaikainen, romanttiseksikin sitä voisi paikoin nimetä. Kertoja taitaa kokea olevansa teknisen osaamisen tarpeen yläpuolella tai ulkopuolella, hän on niin tottunut olemaan kyydissä, ettei ajotaito ole hänelle välttämättömyys. Miten käy sitten, kun tuttu kuljettaja ei voikaan enää ajaa? Kokoelman lopussa pariskunta saunoo mökillä, sinisen aitan vierustalla seisoo valkoinen Saab. Ellei ihminen ole osa autoa, onko auto kumminkin osa ihmistä?

Kirjassa on 73 sivua. Lukaisin sen Kuortin ja Järvenpään välillä. Vaimo ajoi.

Autokesä

Esa Kero (teksti) & Sami Perttilä (kuvat ja toim.): Kesäauto

Julkaistu vuonna 2007

Sami Perttilä: Immobile

Julkaistu vuonna 2006

Molemmissa kirjoissa on pituutta 96 sivua

Kun ei tuo lukeminen tunnu niin erityisesti maistuvan, lainasin kirjastosta kaksi pääosin kuvia sisältävää kirjaa. Valokuvaajana molemmissa sattuu olemaan Sami Perttilä. Tarkoitan tällä sitä, että valintani tein summittain, oman mieltymykseni mukaan.

Molemmissa kirjoissa painopiste on vanhoissa autoissa. Kesäauto käsittelee rakkautta vanhoja käyttöautoja kohtaan, kun taas Immobile sisältää kuvia hylätyistä käyttöautoista syrjäisissä viimeisissä leposijoissaan: metsiköissä, hatelikoissa ja ryteiköissä. Kesäautossa on mukana osiin hajoitettu fiktiivinen kertomus autoharrastajasta ja sen ohessa lyhyitä kuvauksia todellisista ihmisistä ja heidän kesäautoistaan.

Immobile on pääasiassa kuvakirja, mutta siinä on alussa alkusanat kuvaajalta itseltään sekä myöhemmin kuvaus valokuvaprojektin alkulähteiltä, lapsuusaikojen romuautoista ja yöstä valokuvien tunnelman luojana. Kirjasta löytyy Miikka Aallon kirjoitus ruostumisen monista muodoista sekä Timo Valjakan kirjoitus Auton toinen elämä, jossa tutkaillaan niin autoa 1900-luvun taiteessa kuin myös Sami Perttilän valokuvia tämän perinteen jatkajana.

Tuomas Anhava opettaa runossaan Yleiset opit, ettei tule pitää muinaisia autoja parempina kuin nykyisiä. Vanhoissa autoissa on kuitenkin kiistämätön tunnelmansa. Osittain on tietenkin kyse nostalgiasta, vanhojen aikojen muistojen herättämistä kadoksissa olleista tunteista ja tunnelmista. Toisaalta autot ovat myös käyttöesineitä. Ne ovat ajajilleen työkaluja, kulkuneuvoja, jotka auttavat elämässä eteenkinpäin. Myös matkustavat perheenjäsenet muistavat autot kuin vanhat työhevoiset. Kesäautossa autoja nimitetäänkin perheenjäseniksi, jopa käsite ihmisen paras ystävä mainitaan. Ja miksipä autoaan ei kohtelisi kuten lemmikkiä? Eivät lemmikkieläimet yleensä pyydä saada päästä ihmisen följyyn. Harvemmin autokaan itseään ostajalle tyrkyttää, vaikka mainoksista voi sellainen vaikutelma syntyäkin. Television hienoimpia sarjoja viime vuosikymmeninä on ollut Mies ja auto, jossa autovanhukset kaivetaan kuusikosta esiin kameran ja katsojien ihmeteltäviksi. Omistajien tunteet nousevat esiin suomalaisella juroudella.

Immobilen kuvat esittelevät pusikoitten autonraatoja pitkällä valotusajalla öisissä värivaloissa kuin teemapuistojen hassuja otuksia. Ovatko ne enää autoja, ovatko ne metsään suistuneita sotureita haurastuvissa panssareissaan? Perttilä on maalannut metsän ja autot oudoksi hehkuvilla värivaloilla ja antanut niille hetkeksi uuden elämän.

Nämä kuvat ja tekstit saivat minut ajattelemaan autoja jotenkin filosofiselta kannalta. Muutama vuosikymmen sitten odotettiin robottien tuloa ihmisten elämään, eikä tajuttu, että oikeastaan autot ovat jo osa elämäämme, meistä on jo tullut biologis-teknologisen koneen osia, niitä pikku ohjeistajia, jotka kertovat autollemme, minne pitää huristaa. Samalla tapaa kuin ratsastaja kokee ykseyden tunteen hevosen selässä, samalla tapaa kokee autoilija merkillisen kasvamisen tunteen päästellessään tehokkaalla masiinallaan ratin ja navigaattorin välissä. Aion lukea tänä kesänä muitakin autokirjoja, vaikken mikään autoihminen mielestäni olekaan – vai olenkohan sittenkin?

Mark Twain: Mitä ihminen on?

Amerikkalainen Mark Twain (1835 – 1910) kirjoitti vuonna 1906 julkaistun pienen teoksen nimeltä What is Man? Kirja julkaistiin vuonna 2011 Ville-Juhani Sutisen suomentamana nimellä Mitä ihminen on? Kirjan alusta löytyy suomentajan kirjoittama esipuhe otsikolla Maailmankirjailijan kyökkifilosofiaa.

Mitä ihminen on? on vuoropuhelun muotoon kirjoitettu esittely Mark Twainin filosofisesta näkemyksestä ihmisen ja hänen mahdollisuuksiensa suhteen. Kirjan voi tietysti lukea pelkkänä kahden henkilön, vanhan miehen ja nuoren miehen, käymänä keskusteluna, jossa vanha mies tuo esiin aika pessimistisen katsantokantansa siitä, millainen luontokappale ihminen hänen mielestään on. Nuori mies esittää kysymyksiä ja koettaa haastaa vanhan miehen ajattelua, mutta vanha mies on aina niin valmiina vastauksineen, ettei keskustelu siltä osin vaikuta täysin luontevalta. Tuntuu siltä, että vanha mies tosi asiassa keskustelee itsensä kanssa.

Mark Twainin näkemyksen mukaan ihminen on kone, joka suorittaa uskollisesti sille annetut tehtävät koneiston rakenteen ja toimintaperiaatteen mukaisesti. Nuori mies nimittää vanhan miehen mekanistista kuvaa ihmisestä kahvimyllyksi. Vanha mies esittää, että ihminen saa kyllä myös vaikutteita ulkoapäin ja ne vaikutteet saattavat muuttaa ihmisen käyttäytymistä, vaikkakaan ne eivät kykene muuttamaan ihmisen henkistä rakennetta. Tästä ulkoisten vaikutteitten voimasta vanha mies käyttää nimitystä koulutus. Vanhan miehen mukaan ihminen ei itse keksi asioita vaan kaikki hänen uudet ajatuksena tulevat ulkoa päin, ulkoisten vaikutteitten, koulutuksen kautta.

Yksikään ihminen ei ole milloinkaan itse luonut mitään. Kaikki ajatukset ja teot tulevat ulkopuolelta.

Mark Twainin vanha mies ei näe ihmisen ja eläimen älykkyyden välillä suoranaista rajalinjaa. Huimimmillaan hän kärjistää asian seuraavasti:

Kirpuille voi opettaa melkein kaiken sen mitä kongressiedustajillekin.

Kirjan keskustelut säilyttävätkin mielenkiintonsa juuri kärjistysten ansiosta. Niitten piikkiin voi laskea myös paljon siitä, että keskustelujen sävy säilyy etupäässä lempeän humoristisena ajatusleikkinä. Vanha mies kertoo pitävänsä itseään väliaikaisena totuudenetsijänä, joka totuuden löydettyään keskittyy lähinnä pitämään sitä kunnossa

… ja aina kun taivutteleva vasta-argumentti tai käsitystäni vahingoittava väite tuntuu lähestyvän, katson tarkoituksella toiseen suuntaan.

Kärjistykset ja omaperäinen lähestymistapa tuottavat ajoittain hauskoja, aforistisia puheenvuoroja.

Kirjassa on 136 sivua ja käytin sen lukemiseen kolme päivää.

Natalie Zemon Davis: Martin Guerren paluu

Kanadalais-amerikkalainen historioitsija Natalie Zemon Davis (s. 1928) kirjoitti vuonna 1982 julkaistun teoksen Le retour de Martin Guerre. Kirja ilmestyi Aulikki Vuolan suomentamana vuonna 2001 nimellä Martin Guerren paluu. Kyseessä on kuvaus 1500-luvun puolivälin Ranskassa sattuneesta merkillisestä tapauksesta ja sen nostattamasta oikeusjutusta. Kirja valottaa tavallisten 1500-luvun ihmisten elämää yksittäisen tapauksen kautta. Siinä pohdiskellaan myös sitä, miten totuus on mahdollista saada esille mutkikkaassa oikeustapauksessa ja elämässä noin ylipäätään. Takakannessa teosta luonnehditaan sosiaalihistorian klassikoksi ja mikrohistoriallisen tutkimuksen kulmakiveksi.

Kuka siis oli Martin Guerre ja mistä hän palasi? Martin Guerre oli baskisukuinen mies, joka asui Ranskassa, Garonnen kuohuvan sivujoen rannoilla. 22-vuotiaana hän jätti kotikylänsä Artigat'n, nuoren vaimonsa Bertranden ja pienen poikansa yllättäen, kenellekään kertomatta. Martin asui vuosikausia Espanjassa Burgosin kardinaalin palatsissa palvelijana. Sillä aikaa Bertranden kylään ilmestyi mies, joka ilmoitti olevansa Martin Guerre. Kyseessä oli Arnaud du Tilh, joka oli lähiseudulta lähtöisin. Hän oli opetellut kyläläisten nimiä ja tunsi Martin Guerren elämästä tarkkoja yksityiskohtia, niin että Martinin sisaret uskoivat miehen olevan heidän kadoksissa ollut veljensä. Kun myös Bertrande hyväksyi miehen puolisokseen, olivat melkein kaikki vakuuttuneita. Bertrande pyöräytti ”palanneelle miehelleen” kaksi lastakin. Lopulta uusi puoliso kävi ilmeisesti turhan ahneeksi ja halusi tarkemmin perehtyä itselleen kuuluvaan omaisuuteen, joka oli hänen poissaolonsa aikana ollut hänen setänsä hallussa. Hän nosti oikeusjutun setää vastaan. Silloin setäkin alkoi toimia ”veljenpoikaansa” vastaan ja väitti hänen olevan huijari. Syntyi iso oikeusjuttu, jonka yhteydessä Bertande ei koskaan suoraan myöntänyt uutta miestä huijariksi. Ei ennen kuin oikea Martin Guerre ilmestyi Toulousen parlamenttiin (oikeustalolle).

Natalie Zemon Davis on tehnyt aikamoisen työn käydessään läpi 1500-luvun asiakirjoja. Yksinomaan vanhoihin asiakirjoihin hänen ei ole kuitenkaan tarvinnut turvautua, sillä näin erikoisesta tapauksesta syntyi tuoreeltaan kirjallisuuttakin. Natalie Zemon Davis on viehättynyt erityisesti tapauksen todistajia kuulleen ja tuomioistuimelle selonteon ja tuomiosuosituksen laatineen Jean de Coras'n teokseen Arrest Memorable (1561). Coras on käynyt kirjassaan tiivistellysti läpi tapauksen käsittelyn oikeudessa. Teos lieneekin tarkin lähde kyseiseen oikeustapaukseen, sillä alkuperäiset rikosoikeuden asiakirjat vuotta 1600 edeltävältä ajalta kuuluvat kadonneen Toulousen parlamentista. Natalie Zemon Davis on myös tutkinut mm. Artigat'n kirkonkirjoja, saadakseen selville tietoja Martin Guerren kylän suvuista. Muuta kirjallisuutta on lähdeluettelossa seitsemän sivua.

Kirjan kirjoittajaa on kiinnostanut ajatus Martin Guerren puolison, Bertranden, osasyyllisyydestä tapahtuneeseen. Voi tosiaan kuvitella, ettei puolisolta olisi jäänyt huomaamatta, että kyseessä on eri mies. Tosin kirjassa esitetään tästä poikkeavakin näkemys. 1500-luvun puolivälin suuri ilmiö, uskonpuhdistus, nousee myös esiin Natalie Zemon Davisin spekuloinneissa. Lisäksi kirjoittaja pohdiskelee sitä, miksi Martin Guerre läksi pois mitään kertomatta ja miksi hän tuli takaisin juuri tuolla, kohtalokkaalla hetkellä. Coras oli ollut aikeissa suositella oikeudelle ratkaisua, joka perustui sille olettamukselle, että Arnaud du Tilh olisi todellakin Martin Guerre! Coras kuten ilmeisesti moni muukin oli luottanut Arnaud du Tilhin varmaan esiintymiseen ja uskomattomaan muistiin. Kirjoittaja ihmetteleekin miksi du Tilh näistä sympatioista huolimatta tuomittiin kuolemaan.

Luin kirjaa varmaan viikon. Siinä on 181 numeroitua sivua.