Powered By Blogger

tiistai 30. syyskuuta 2014

Syyskuun sotaisat jotokset


Syyskuussa luin sotakirjoja. Omalle, luontaiselle lukutahdilleni taisin lukea turhan monta kirjaa. Nyt pitää yrittää vähän rauhoittaa menoaan. Oikeasti luen vain pari-kolme kirjaa kuukaudessa. Sen pitäisi riittää jatkossakin. Yritän seuraavassa hieman haroa mitä tästä syyskuun lukutouhotuksesta jäi näppiin.

Ensimmäisenä luin kiinalaisen Sun Tzun kirjan Sodankäynnin taito. Siitä jäi erityisesti mieleen se, miten vihollista on tutkittava vakoilemalla, miten vihollinen on pyrittävä saattamaan pois tasapainosta häirinnällä, kylvämällä epäsopua vihollismaan sisälle, erottamalla vihollinen mahdollisista liittolaisistaan. Myös erilaiset harhautukset ja iskeminen heikkoon kohtaan silloin kun vihollinen sitä vähiten odottaa, tuodaan esille strategisina vinkkeinä. Kaikki nämä opit sopisivat koulukiusaajille. Tosin luulen että useimmat lapset oppivat nämä taidot ilman että niitä heille opetetaan. Siitä huolimatta oli jännä huomata miten jo pari vuosituhatta sitten Kiinassa on jaksettu kirjata muistiin yhtä ja toista ohjetta asiasta kiinnostuneitten tahojen lueskeltavaksi.

Seuraavaksi luin Ilmari Turjan näytelmän Päämajassa. Siinä muistutetaan kuinka sotasalaisuudet on pidettävä omana tietona. Myös Sun Tzu korosti että sodan johdon on pidettävä omat suunnitelmat salassa viholliselta ja jopa omilta joukoilta.

Kolmantena oli vuorossa Esa Anttalan romaani Hopeaa rajan takaa. Siinä kerrotaan tarina rohkeista miehistä, jotka livahtavat Neuvostoliiton valloittamalle alueelle hakemaan rajan taakse jääneitä hopeita. Samalla miehille tarjoutuu tilaisuus myös nähdä rakkaita kotiseutujaan.

Uula Aapa kertoo kirjassaan Partisaanit iskevät Neuvostoliiton joukkojen tunkeutumisista Suomen rajojen taakse tekemään tuhotöitään. Suomalainen partisaanientorjuntaosasto pistää vähälukuisuudestaan huolimatta hanttiin suurille vihollisen osastoille.

Niilo Lauttamuksen romaani Vieraan kypärän alla kertoo suomalaisen SS-pataljoonan miehistä kaukana kotoa. Minusta kyseinen romaani sopisi ihan mainiosti korvaamaan Tuntemattoman sotilaan koulujen sotaa käsittelevänä romaanina. Luettavuus on kelpo luokkaa. Tarinaan sisältyy romanssi ja siten kaivattu naisnäkökulma.

Jenni Linturin romaani Isänmaan tähden liikkuu tarinan takaumajaksojen osalta samoilla seuduilla Lauttamuksen romaanin kanssa. Linturi on kuitenkin laajentanut kirjansa SS-pataljoonan kotimaahan paluun jälkeisiin ja jopa sodan sodan loppumisen jälkeisiin aikoihin.

Asko Sahlbergin pieni romaani Yhdyntä rajaa kekseliäästi sodan tarkastelun yhteen huoneistoon Helsingissä. Kirja sai minut miettimään seksin soveliaisuutta sotaa käsittelevissä teoksissa. Olen edelleenkin sitä mieltä, että totta kai seksiä harrastettiin sota-aikaankin, mutta päähuomion sota-aikaan lienevät vieneet tarvehierarkian alimpien portaitten asiat, kuten hengissä pysyminen.

Taina Huuhtasen kokoama valikoima Talvisodan kirjeet esittelee tavallisten suomalaisten kirjeenvaihtoa talvisodan ajalta. Kirjeissä korostuvat arkiset neuvot ja pyynnöt. Esimerkiksi pyykit lähetettiin mielellään rintamalta kotiin pestäviksi, sillä armeijan pesula palautti pesusta vain tietyn määrän pesuun lähetettyjä vaatteita – joko valtion vaatteita tai jonkun muun, eikä sotamies siis välttämättä saanut omiaan takaisin. Kotoa lähetetyt villavaatteet ja alusvaatteet olivat rintamamiehille tärkeitä – lämpimänä pysyminen pakkasissa ei ollut itsestäänselvyys. Myös täit olivat rintamamiesten jatkuvana riesana ja ehkäpä kotona pyykit pestiin siinäkin suhteessa tarkemmalla syynillä kuin valtion toimesta rintaman takana. Mielenkiintoisesti Huuhtanen huomauttaa, että etulinjaan olisi sijoitettu maalaismiehiä. Tähän viittaa jossain määrin myös Uula Aapa, jonka partisaanientorjuntaosasto sekä Sallan komppanian tiedustelujoukkue koostuu kovakuntoisista poromiehistä ja metsätyömiehistä. Onko siis niin, että nämä fyysisen työn lujiksi ja kestäviksi parkitsemat miehet pitivät Suomen puolustuksen pystyssä sotien kovina aikoina? (Tietysti johtajiensa tuella.)

Pekka Tuomikoski on koonnut päämajan tiedotusosaston hyllyttämistä TK-kirjoituksista kiehtovan kokoelman Sensuroidut sotakirjoitukset. Kirjasta löytyi mielin määrin kiinnostavaa luettavaa. Tästä ja osittain seuraavastakin kirjasta tuli mieleeni, että lieneeköhän mitään kirjoitettu niin erikoisesta aiheesta kuin suomalaisten ja italialaisten aseveljeydestä?

Katja Ketun romaanissa Kätilö nousee merkittävään sivuosaan saksalaisten kehittämä ja myös suomalaisten sotilaitten käyttämä piriste nimeltä Pervitiini ja sen vahvennettu versio Adolfiini. Ketun käyttämä värikäs ja runsas kieli olisi vaatinut minua lukemaan Kätilön vähintään kaksi kertaa hitaammin kuin nyt tein. Halusin kuitenkin saattaa lukuprojektini päätökseen ja otin käsijarrun päältä.

Lopuksi rusautin vielä lukea Uula Aapan romaanin Sallan soturit, jonka ystävällinen kirjastontäti minulle kantoi varaston uumenista. Romaanissa on paljon samoja piirteitä kuin aikaisemmin lukemassani dokumenttiromaanissa. Vaikutti siltä, että romaanityyli istui kirjailijalle vähän paremmin.

Näistä suomalaisen sodan kuvauksista haluaisin nostaa kolmen kärkeen Lauttamuksen, Tuomikosken ja Huuhtasen teokset. Toisaalta voin hyvin kysyä itseltäni riittävätkö nämä kolme kirjaa sittenkään päihittämään vanhan kiinalaisen ammattimiehen, Sun Tzun, opetukset?

Mitä opin sotakirjoista syyskuussa? Sodassa on monenlaisia kohtaloita, vielä monenlaisempia tarinoita. Siltä pohjalta voisi väittää, että melkein kaikki sodasta kirjoitettu voisi olla totta. Toisaalta niinkuin valtioilla on rajat, on rajat myös sillä mihin kukin lukija on valmis uskomaan. Ja niinkuin valtioitten rajat voivat joskus siirtyä, voi varmaan taitava kirjoittaja venyttää lukijan mielikuvitusta. Ehkä minä kumminkin olen jo venymiskyvyltäni sen verran kalkkis, että nk. tietopuolinen kirjallisuus alkaa viehättää enemmän kuin kuvitteelliset maailmat. Kettu, Sahlberg ja Linturi ovat kirjailijoita, jotka eivät ole itse kokeneet niitä sotia, joista romaaneissaan kirjoittavat ja kyllä sen minun mielestäni huomaa näistä kirjoista. Minusta heidän romaaniensa henkilöt ajattelevat ja toimivat kuten romaanien kirjoitusajankohdan ihmiset, tapahtumat on vain siirretty sota-aikaan. Lauttamus, Anttala, Turja ja Aapa ovat itse kokeneet sotaa ja tuntevat niitä paikkoja, joista kirjoittavat. Mielestäni se tuntuu heidän tekstissään.

Niille, jotka jostain syystä ovat tykänneet näistä teemakuukausistani, haluan kertoa, että nyt koetan parhaani mukaan pitää niistä taukoa. Joulukuussa sitten ajattelin lukea juopotteluaiheista kirjallisuutta – pelkästään alliteraatiosyistä. Se, että nyt aion ottaa muutaman oluen, johtuu ihan kokonaan muista syistä. Ehkä literaturalla voi silti olla jotain vaikutusta...

Uula Aapa: Sallan soturit

 
Sotakirjailija Uula Aapan romaani Sallan soturit julkaistiin vuonna 1980.

Sallan soturit kertoo Sallassa, Lapissa, käydyistä taisteluista talvisodassa joulukuussa 1939 ja tammikuussa 1940. Romaanin erityisen tarkastelun kohteena on vääpeli Olli Remeksen johtama joukkue, jonka tehtävänä on tiedustelu ja sissiylläköt vihollisen selustassa.

Romaanissa Neuvostoliiton joukot tunkeutuvat nopeasti Suomen alueelle ja valloittavat Sallan kirkonkylän. Sallan pataljoonan tehtävänä on pysäyttää vihollisen eteneminen viimeistään Joutsijärvelle, johon pataljoona on ryhmittynyt puolustusasemiin. Remeksen johtama joukkue operoi vihollisen selustassa, tuhoaa huoltokuljetuksia ja kerää tietoa vihollisen joukkojen vahvuudesta ja niitten liikkeistä.

Aapan romaanin tapahtumiin tuovat uskottavuuden tuntua samankaltaisina toistuvat rutiinit, joukko-osastojen nimet ja numerot. Lisäksi vaikutuksen tekee se, että vihollinen vaikuttaa ottavan opikseen kärsimistään tappioista, mikä tekee selustassa partioimisen erämaaoloihin tottuneille Lapin miehillekin kerta kerralla vaativammaksi.

Koska Remeksen joukkueessa on neljä ryhmää + kk + ensiapuryhmä ja radisti ja kussakin ryhmässä kahdeksisen miestä ja koska nämä soturit saavat melko demokraattisesti peliaikaa kirjan sivuilla, en ihan koko ajan jaksanut yksityiskohtaisesti seuraamaan kunkin soturin henkilökohtaista sotaa. Myöskään en tunne Sallan kuntaa millään tavoin, eikä vanhasta maantiekartastani ollut paljon apua kylien, järvien ja vaarojen sijaintia rätnäillessäni. Sallan kirkonkylä, Kursu ja Joutsijärvi kartasta sentään löytyi sekä naapurin puolelle sittemmin jäänyt Rohmoiva-tunturi. Toki kirjassa on myös joitakin havainnollistavia piirroksia aseellisten yhteenottojen kuvauksien selvennykseksi. Toisinaan päätin vain lukea kirjaa ilmansuuntia sen tarkemmin itselleni selvittelemättä. Onneksi kirjan hahmot eivät tarvinneet neuvojani vaan olivat oikein neuvokkaita, varsinkin kun ottaa huomioon millaisella mies- ja materiaaliylivoimalla vihollinen maahan tunkeutui.

Kirjassa on 232 sivua ja luin sitä pari päivää.

sunnuntai 28. syyskuuta 2014

Katja Kettu: Kätilö

Katja Ketun (s. 1978) kolmas romaani Kätilö julkaistiin vuonna 2011.

Kätilö on kertomus 36-vuotiaasta kätilöstä, joka sotkeutuu sotatoimiin Lapissa vuonna 1944. Päähenkilö rakastuu saksalaiseen SS-upseeriin ja päästäkseen hänen kanssaan läheisiin väleihin hän ajautuu sairaanhoitajaksi saksalaisten vankileirille tuolloin Saksan valloittamalle, nykyään Venäjään kuuluvalle alueelle.

Kirjan juoni on sinänsä varsin selkeä, mutta jostain syystä kirjailija on halunnut hajottaa sen ajallisesti ja lisännyt mukaan vakoiluaiheisen sivujuonen, jota ilmankin homma toimisi. Kerronta on aika runsaasti kuvailevaa, paikoin ronskia ja rumaa, paikoin herkkää luonnon ja romaanin henkilöitten tuntemusten kuvausta. Tekstiä höystävät murteelliset ja puhekieliset ilmaukset sekä vieraskieliset lausahdukset.

Voi olla, että kirjailijan valitseman tyylin omaleimaisuus tuntui minulle liialliselta. Ainakin lukeminen vei minulta melkoisen ajan ja loppuun pääseminen tuntui lähinnä huojentavalta.
Siitä olen silti hyvilläni, että jaksoin loppuun ja nyt tiedän millaisesta kirjasta on kyse, jos siitä joskus puhe sattuisi tulemaan.

On ilmeistä, ettei keskittymiskykyni enää riitä pitempien kirjojen lukemiseen, jos lie riittänyt milloinkaan. Kirjassa on 344 sivua ja luin sitä usean päivän ajan.


keskiviikko 24. syyskuuta 2014

Pekka Tuomikoski: Sensuroidut sotakirjoitukset


Päämajan tiedotusosasto hyllytti jatkosodan aikana tuhatkunta armeijan tiedotuskomppanioissa palvelleitten TK-kirjoittajien (TK = taistelukuvaus) sanomalehtiä varten laatimaa kirjoitusta. Pekka Tuomikosken kokoama valikoima näistä teksteistä ilmestyi vuonna 2013 ja sai nimekseen Sensuroidut sotakirjoitukset. Kirja sisältää johdantojakson, jossa Tuomikoski kertoo niin päämajan tiedotusosaston sensuurista kuin armeijan neljästätoista tiedotuskomppaniastakin. Tuomikoski myös valottaa käsiteltävän aiheen taustoja kunkin kirjoituksen yhteydessä sekä kertoo kirjoittajista.

TK-kirjoittajat olivat toimittajia tai kirjailijoita. Tunnetuimpia kirjan tekstien kirjoittajista lienevät Pekka Tiilikainen, Oiva Paloheimo ja Veikko Ennala. Pääasiassa radion puolella myös sota-aikaan työskennellyt Pekka Tiilikainen on kirjoittanut kohtaamisestaan suuren sotasankarin, kenraalimajuri Paavo Talvelan kanssa. Kirjailija Oiva Paloheimo pallottelee kirjoituksessaan silmiinpistävän pitkään, pitäisikö suomalaisten perustamia Itä-Karjalan venäläisen siviiliväestön internointileirejä kutsua keskitysleireiksi vai onko siirtoleiri sittenkin sopivampi nimitys. Nuori, sittemmin Hymy-lehden artikkeleistaan tunnettu Veikko Ennala on saanut raportoida Lapin sodan alusta Torniossa. Ennalan kirjoitus käy viihdyttäväksi hänen siirtyessään sotasaaliin luettelemisesta henkilötasolle, kuvaamaan yksittäisten kansalaisten osallistumista saksalaisjoukkojen karkottamiseen Torniosta.

Se kaikkein tunnetuin kirjoittaja ei olekaan TK-mies vaan ministeri ja sittemmin presidentti J. K. Paasikivi, joka oli jo ennalta laatinut radiopuheen Pietarin kaupungin valloittamisen kunniaksi. Puheessaan, joka sitten jäi pitämättä, Paasikivi ihmettelee miten Venäjä onkin aina niin voimakkaasti suuntautunut tuohon laajentumiseen eikä ole keskittynyt sen sijaan kehittämään omia laajoja alueitaan. Paasikiven kahden ja puolen sivun pituista puhetta edeltää sota-ajan ylipäällikön ja sittemmin myös presidentin C. G. E. Mannerheimin lyhyempi lausunto vuodelta 1919. Tuolloin Mannerheim kehotti tarmokkaasti suomalaisia osallistumaan Pietarin vapauttamiseen bolshevikkien vallasta, koska hän katsoi sen jatkossa hyödyttävän Suomea enemmän kuin vaarallinen vapaus bolshevikkien naapurissa.

Kalevi Kajavan laatimassa kirjoituksessa kuvataan Pietarin kaupungin oloja piirityksen aikana vuonna 1942. Tiedot perustuvat venäläisen sotavangin kertomaan. Kirjoitus oli määrä julkaista vasta kun Pietari olisi vallattu. Suomalaisilla oli jo tämän perusteella aika vankasti tietoa Leningradin puolustusstrategiasta ja -tahdosta.

Kirjasta löytyy harvinaisia aiheita ja erikoisia sota-ajan seikkailuja. En aikaisemmin ole lainkaan lukenut Suomen merisotahistoriasta ehkä jotain Ruotsinsalmen taistelua lukuunottamatta. Tässä kirjassa kuvataan panssarilaiva Ilmarisen uppoamista, ollaan Suomenlahden pohjalla sukellusveneessä ja seurataan yllättävän kansainvälistä meri- ja ilmataistelua Laatokalla. Latvialaisaluksen ja sen miehistön päätyminen Laatokalle neuvostojoukkoja kuljettamaan on hämmästyttävä kertomus. Laatokan saarella vieraillaan tapaamassa kuutta munkkia, jotka ovat palanneet kunnostamaan Valamon luostaria.

Monet kirjassa julkaistut tekstit ovat esillä kirjoittajan naputtelemien kirjoituskoneliuskojen kopioina. Luettavuus kärsii siitä hieman, joskin on jännä seurata kirjoittajan harjoittamaa oman tekstinsä stilisointia. Näin myös sensuurin tekemät hyllytys- ja julkaisukieltopäätökset sekä korjauskehotukset ovat kaikkien luettavissa.

Kirjassa on 150 sivua ja luin sitä pari päivää.

maanantai 22. syyskuuta 2014

Taina Huuhtanen: Talvisodan kirjeet


Vuonna 1975 käynnistettiin suomalaisten viime sotien aikana toisilleen lähettämien kirjeitten ja postikorttien keruu. Taina Huuhtanen valikoi näin syntyneen aineiston pohjalta 317 sivua käsittävän koosteen, joka ilmestyi vuonna 1984 ja sai nimekseen Talvisodan kirjeet. Huuhtanen kirjoitti kirjaan osiot, jotka selventävät lukijalle talvisodan historiaa.

Selitysosioissa Huuhtanen kertoo mm. sodanaikaista yksityistä viestinvälitystä varten perustetun kenttäpostin toiminnasta. Kenttäposti oli normaalin, maksullisen postin oheen perustettu palvelu, jonka ansiosta sotatoimissa olevat ja heidän omaisensa saivat lähettää toisilleen kirjeitä maksutta. Kenttäposti toimi hitaammin kuin normaali posti ja saattoi ruuhkautua, esim. jouluna. Se välitti kotoa rintamalle päin myös paketteja. Rahaakin sai lähettää säännösten mukaisesti, niinpä rintamalta kotiin sai kenttäpostissa lähettää enintään 100 markkaa.

Sota-ajan kirjeviestinnän perustietojen lisäksi Huuhtanen on listannut lukijaa varten talvisodan tärkeimmät vaiheet yhdelle sivulle. Kirjeet on järjestelty aikajärjestykseen ja sopiviin kohtiin sijoitetuissa selitysosioissa Huuhtanen kertoo lähemmin sodan etenemisestä ja sen vaikutuksesta kirjeisiin. Talvisodan 105 kunnian päivää saavat kirjassa laajan pohjustuksen, sillä mukana on kirjeitä miehiltä ja miehille, jotka on kutsuttu ylimääräisiin kertausharjoituksiin jo ennen sotaa. Myös sodan jälkeen kirjeitä kirjoitettiin, viimeinen kirjaan päätynyt viesti on kesäkuulta 1940.

Talvisodan kirjeet sisältää useitten lahjoittajien (yleensä tietyn perhekunnan) kirjekokoelmien aarteita. Kirjeitten ylälaitaan on merkitty kokoelman numero, josta halutessaan voi seurata kunkin kokoelman kirjoittajien kohtaloita. Minä luin kirjan kirjeet sellaisenaan enkä ryhtynyt tarkkailemaan erityisesti miten kenellekin käy. Jotkut kirjoittajat kirjassa ovat niin ahkeria ja tyyliltään erottuvia, että heidän viestinsä erottuvat ja niitten seuraaminen käy itsestään.

Sotien aikaan sensuuri tarkasti kirjelähetyksiä pistokokein. Sotapalveluksessa olevia oli kielletty ilmaisemasta minne he olivat sijoitettuja. Yllätyin siitä, miten moni oli jättänyt tämän säännöksen noudattamatta. Sääntöä oli myös kierretty eri tavoin. On selvää, että sillä on ollut eroa, onko mies sijoitettuna Viipuriin vai eteläiselle Kannakselle. Niinpä asia on tietysti kiinnostanut kotiväkeä.

Kirjaan poimitut kirjeet eivät kaikki sisällä dramaattisia tietoja sodan tapahtumista. Usein niissä puolisolta kysellään tuttavista, ilmaistaan kaipausta ja annetaan neuvoja. Tuntuu siltä, etteivät sodassa olevat miehet halunneet kotiväkeään sodan kauhuilla pelottaa. Milloin sotatoimista kirjoitetaan, se tehdään lyhyen toteavasti tai sitten propagandasta opittuja rempseitä lausahduksia tapaillen. Kummallista kyllä propagandan ajatukset, vaikka niitten lähtökohdan tunnistaakin, vaikuttavat näihin kirjeisiin päädyttyään kovin rehellisiltä. Tämä pätee varsinkin sodan uhrauksien ja raskaitten rauhanehtojen tiedostamisen kristillisten ja isänmaallisten sävyjen osalta. Sodan päätyttyä kansa alkaa valmistautua mahdolliseen uuteen sotaan. Tosin ihmiset ovat myös onnellisia rauhasta, nuoret ihmiset menevät naimisiin, joku pari saa lapsen, rintamalle tuntemattoman sotilaan -paketin saanut mies kihlaa paketin lähettäjän.

Kaikkiaan tästä kirjekokoelmasta muodostuu eläväntuntuinen kuva talvisotaan osallistuneitten perhekuntien kokemuksista.

perjantai 19. syyskuuta 2014

Asko Sahlberg: Yhdyntä

Asko Sahlberg (s. 1964) on suomalainen kirjailija, jonka pieni romaani Yhdyntä julkaistiin vuonna 2005.

Asko Sahlberg tuli tunnetuksi viimeistään romaanillaan Tammilehto (2004). Luin tuon Suomen sisällissotaa käsittelevän romaanin aikoinaan kuultuani siitä tiedoitusvälineistä. Olin hieman pettynyt, koska romaanissa eräänä huomattavana teemana oli seksi. Minun on vaikea yhdistää seksiä sotaan. Mielikuvani mukaan sota on kammottava tilanne, joka rikkoo kaiken totutun ja turvallisen. Romaanissaan Yhdyntä Sahlberg kuitenkin jatkaa tätä seksin ja sodan yhdistämistä. En tiedä miksi. Romaanin alaotsikko on [Reunahuomautus sotahistoriaan].

Tarinana Yhdyntä on varsin selkeä. Päähenkilöitä on kaksi, Axel ja Valma. Heidän yhteistä hetkeään kuvataan jo romaanin alussa. Tapahtumapaikkana on kerrostalo Helsingissä helmikuussa vuonna 1944. On yö, Neuvostoliiton pommikoneet saapuvat kaupungin ylle. Pommituksien ajaksi väestön kuuluisi siirtyä pommisuojiin, mutta Axelin ja Valman osalta riippuvuus säännöistä ja sopivuudesta on katkennut ja he jäävät ylimmän kerroksen asuntoon rakastellakseen. Ehkä tämän on tarkoitus kuvata sodan absurdiutta? Tai sotaväsymystä? Yön kestäessä tapahtuu asioita, yö ei olekaan tyhjä ihmisistä, aavekaupungissa liikutaan. Samalla kirjailija kertoo Axelin ja Valman tarinan. Sota erottaa ja yhdistää, mutta ei lakkaa olemasta sotaa.

Luin kirjaa illalla, ensimmäistä kertaa sytytin lukulampun. Pimennysverhot tajusin sulkea myöhemmin. Kirjan komein kohta on se, kun Axel mielijohteestaan avaa ikkunan ja katsoo öiselle taivaalle:

Taivas oli sairas. Sitä haavoittivat sulkutulen valojuovaviuhkat, tulehduttivat valopommien kuumeiset pesäkkeet. Näkymättömissä vyöryvien pommikoneiden pitkittyvän ukkosen kumu oli sen kuolevanvalitusta, piinatun ruhon kaikuvaa korinaa. Kun Axel kohotti katseensa, maailma kiertyi ylösalaisin ja hän tuijotti syvälle maankuoreen revenneeseen aukkoon, maapallon mustan sisuksen maailmanloppua enteilevään, tulikuumaa visvaa pursuvaan lietteeseen. Se oli kammottava näky. Se oli kaunis näky. Siihen olisi voinut juuttua, sillä sen katseleminen oli melkein kuin katsomista peiliin.

Tämän uuden polven romaanin hyvänä puolena pidän luettavuutta ja selkeää tarinaa. Juoni ei ole epäuskottavan mutkikas, mutta silti hyvin punottu. Teemoja pienessä kirjassa on pitempään teokseen, pidän kiitettävänä sitä, että tässä on päädytty lyhyesti kuvailevaan kerrontaan. Ihan kaikesta pohdiskelusta en saanut kiinni, johtuu varmaankin minun rajoittuneisuudestani.

Kirjassa on 136 sivua ja luin sen eilissä päivänä.

tiistai 16. syyskuuta 2014

Jenni Linturi: Isänmaan tähden

Jenni Linturin (s. 1979) esikoisteos on romaani Isänmaan tähden. Se julkaistiin vuonna 2011.

Isänmaan tähden kertoo Saksan armeijan suomalaiseen SS-pataljoonaan vuonna 1941 lähtevistä neljästä miehestä sekä yhdestä miehestä, joka jää Suomeen. Romaanissa on monessa eri ajassa liikkuvia jaksoja. Tuoreimmat tapahtumat sijoittunevat 2000-luvun alkuvuosiin, jolloin kaksi päähenkilöä ovat jo vanhuksia. Erityisesti keskitytään näihin kahteen serkukseen, Antti ja Kaarlo Vallakseen, jotka lopulta elelevät maaseudulla samalla paikkakunnalla. Antti taisteli SS-joukoissa samassa ryhmässä kolmen Erkki-nimisen miehen kanssa. Kaarlo jäi Suomeen.

Romaanissa käsitellään miesten sotaa heidän muistojensa kautta. Tärkeänä teemana ovat moraaliset kysymykset. Antin muisti on heikentynyt, puhekyky on vähissä. Hänen muistinsa tukena olisi rintamalla pidetty päiväkirja, jota Antti ei onnistu löytämään. Kaarlo sen sijaan alkaa vanhemmiten kirjoittaa muistelmia omista sotakokemuksistaan. Hän haluaa muistelmiensa kautta lahjoittaa kuolleelle vaimolleen sellaisen miehen, jonka vaimo olisi ansainnut. Antin maailmassa muistot sotakavereista heräävät henkiin. Hän näkee vaimonsa ja tyttärensä hahmoissa taistelutoverinsa, jotka ovat jo kuolleet.

Isänmaan tähden kertoo saman SS-pataljoonan miehistä kuin edellinen lukemani kirja, Niilo Lauttamuksen romaani Vieraan kypärän alla. Siten myös tapahtuma-ajankohdat ja tapahtumapaikat ovat koulutusta ja sotaa kuvattaessa usein samoja. Aluksi vertailinkin tapahtumia, kunnes arvelin, että muuttuvathan ne muistotkin vuosien saatossa ja jokainen näkee tapahtuneen omalla tavallaan. Luulen että minulle kuitenkin oli hyötyä siitä, että Lauttamuksen romaani oli niin tuoreessa muistissa, sillä Linturin romaanin sirpaleinen kerronta sai sitä kautta tukevuutta.

SS-joukot olivat Saksan armeijan valioyksikkö. Linturin romaanissa mainitaan, että samoilla seuduin suomalaisten kanssa palveli SS-joukoissa myös ruotsalaisia, norjalaisia ja balttilaisia vapaaehtoisia. Miten suomalaisiin SS-miehiin sitten Suomessa mahdettiin suhtautua, siitä poimin tekstistä pienen näytteen:

Antti sytytti tulitikun yhdellä kädellä ja alkoi puhua ampumisesta. Siitä, miten tärkeää oli keskittää kaikki voima katseeseen ja unohtaa muu. Suomessa kaikki oli helpompaa, menestyminen ja moraali. Iltalomillakin saattoi vieraiden naisten sijaan kerjätä omalta vaimolta. Poika keskeytti Antin. Hän halusi tietää Saksasta. Hän ei ollut koskaan nähnyt natsia yhtä läheltä. Erkki naurahti.

Sittenhän sinulla on ollut onnea.

Linturin aikajärjestystä rikkova kerronta palvelee heikenneen muistin kuvausta ja luo tarinaan arvoituksellisuutta, mutta samalla se myös vähän syö tehoja. Olen silti sitä mieltä, että Linturin romaanissa tuodaan esiin sellaisia puolia sodasta, jotka ovat saattaneet jäädä vähemmälle käsittelylle Suomessa. Sota on varmasti hyvin sekava tapahtumasarja. Se tuottaa paljon tuskaa sekä vammoja, joista kaikki eivät näy päälle päin, mutta voivat kulkea ihmisen mukana koko hänen lopun elämänsä.

Kirjassa on 233 sivua ja lukemiseen kului minulta pari päivää.

sunnuntai 14. syyskuuta 2014

Niilo Lauttamus: Vieraan kypärän alla

Niilo Lauttamus (1924 – 1977) oli suomalainen sotakirjailija. Luin hänen esikoisromaaninsa Vieraan kypärän alla vuodelta 1957.

Vuonna 1941 lähti Suomesta joukko miehiä Saksaan liittyäkseen perustettavaan suomalaiseen SS-joukko-osastoon. Lauttamuksen romaani kertoo noista miehistä. Päähenkilönä on 17-vuotias Johannes Aihela, Karjalan evakko, jonka isä on antanut pojalleen luvan lähteä. Äiti on pojan hanketta vastaan. Hän jää vähemmistöön.

Romaani on jaettu kahteen suunnilleen yhtä pitkään osaan, jotka ovat nimeltään Koulutus ja Sota. Alussa kuvataan monivaiheisesti matkaa Saksaan ja miesten saamaa koulutusta. Koulutuksen henki on preussilaisen sotilaskurin ja -käytäntöjen mukaista, eikä se oikein miellytä suomalaisia. Miehet jurrittavat vastaan ja usein he kyseenalaistavat esimiestensä käskyt, mutta kova koulutus ja kuri nujertavat pahimman vastarinnan.

Voi sanoa: he kirjaimellisesti itkivät hikensä preussilaiseen maaperään. Ja hikeä itkiessä heistä alkoi versoa sotilas, mutta ei preussilainen, vaan sataprosenttinen suomalainen sotilas, päällä vain vieras vaatekerta ja taju vieraskielisen komennon käskystä. Kukaan heistä ei ihannoinut muuta kuin omaa suomalaisuuttaan, sillä preussilaisuutta he vihasivat, koska se ajoi heistä pois ihmistä ja yritti asentaa tilalle sotilaskoneen, sokean ja tottelevaisen. He taistelivat vastaan ja hävinneinäkin tunsivat olevansa voittajia. Omituista, mutta he todellakin tunsivat olevansa voittajia, koska kestivät ja koska siitä oli muodostunut kunniakysymys.

Miehet katsovat olevansa jääkärien perinteen jatkajia, he eivät ole natsihenkisiä tai sotahulluja. Sotaan he kuitenkin joutuvat ja se sota onkin kauempana kuin Balkanilla. Tarvottuaan Ukrainan liejussa ja nähtyään Asovan meren lähitienoita suomalainen pataljoona päätyy Kaukasukselle. Sota on julmaa. Se syö miestä ja miehiä. Kaikki suomalaiset eivät selviydy kotiin pitkältä reissultaan.

Kirjassa seurataan tapahtumia kymmenen miehen ryhmän vaiheitten kautta. Koulutuksessa miehet asuvat samassa tuvassa ja rintamalla samassa korsussa, silloin kun sellainen löytyy. Esimiehet ovat yleensä saksalaisia ja joskus suomalaisia. Kuvauksissa on ehkä havaittavissa pientä kotiinpäinvetoa. Suomalaiset upseerit esitetään ymmärtäväisempinä ja rivimiesten tasolle asettuvina, kun taas saksalaiset pitävät joukkoihinsa välimatkaa ja johtavat ylhäältäpäin. Toisaalta kirjassa kuvataan myös sympaattisia ja reiluja saksalaisia, eräistä itävaltalaisista puhumattakaan.

Lauttamuksen kerronta on helppolukuista, näinkin pitkän kirjan, 396 sivua, sain luetuksi neljässä tai viidessä päivässä. Minusta tällä kirjalla on suomalaisena sotaromaanina annettavaa ihan yhtä paljon kuin kohtuuttoman paljon tunnetummilla sotaromaaneilla.

keskiviikko 10. syyskuuta 2014

Uula Aapa: Partisaanit iskevät

Uula Aapa (1900 – 1987) kirjoitti useita sotaa käsitteleviä romaaneja. Luin hänen kirjansa Partisaanit iskevät, jota kirjan takakannessa luonnehditaan dokumenttiromaaniksi. Kuvaus jatkosodan ajan neuvostoliittolaisia partisaaneja vastaan taistelevista suomalaisista torjuntajoukoista perustunee siis tositapahtumiin. Kyseessä on kirjailijan johdannolla täydennetty versio vuonna 1951 ilmestyneestä teoksesta Partio väijyksissä.

Partisaanit iskevät alkaa tekijän kirjoittamalla johdannolla, jossa esitellään Neuvostoliiton desantti- ja partisaanikoulutusta sekä heitä vastaan taistelevien suomalaisjoukkojen perustamista, koulutusta ja joukkojen koostumusta. Partisaaneiksi nimitettiin Suomen rajojen sisäpuolelle salaa tunkeutuneita neuvostoliittolaisia erikoiskoulutettuja joukkoja, joitten tehtävänä saattoi olla tiedustelu, vankien sieppaus ja strategisesti tärkeitten kohteitten tuhoaminen. Kirjassa kuvataan suomalaisen partisaanientorjuntaosaston toimintaa Suomen itäisessä Lapissa, laajan Savukosken kunnan alueella vuosien 1943 ja 1944 aikana. Lapin erämaissa ei valtakunnanrajalla ollut tiivistä rajavalvontaa vaan isotkin vihollisen osastot pääsivät tunkeutumaan syvälle Suomen alueelle.

Partisaanien torjujien toimintaa esitellään kirjan yhdeksässä erillisessä kertomuksessa. Kerronta on raportoivaa, toteavaa – kirjallista kikkailua ei ole havaittavissa. Sotilaitten puheenvuorot ovat useimmiten kovin asiallisia, huumori on pienimuotoista ja harvinaista. Sota partisaaneja vastaan koostuu toistuvista hälytystehtävistä pitkine takaa-ajoineen. Partisaanien teot ovat arvaamattomia ja siviiliväestöön kohdistuvat hyökkäykset tuntuvat erittäin julmilta. Aapa luettelee siviiliuhrien nimet ja käy lyhyesti läpi heidän kohtalonsa hyökkäyksessä.

Huomiota herättää lukiessa se, miten vähän suomalaisia taistelijoita yhteenotoissa kaatuu, kun taas isotkin partisaaniosastot tuhotaan usein viimeiseen mieheen. Vaikka partisaanien kerrotaan kehittyvän ja ottavan opikseen hyökkäyksistä (jotkut pääsevät livahtamaan pakoon), toimivat he aina aika samalla kaavalla. Takaa-ajettu partisaaniosasto pakenee tunturin tai vaaran laelle ja asettuu sinne siilipuolustukseen (puolustus joka suuntaan). Näihin asemiin suomalaiset saartavat partisaanit ja usein pienemmin voimin tuhoavat heidät. Yhdessäkään tarinassa partisaanit eivät laske suomalaisten tunnustelijoita linjansa läpi harhautusmielessä vaan aloittavat aina tulitaistelun ensimmäisiä miehiä vastaan.

Suomalaiset taistelijat, jotka koostuvat lähiseudun tukkijätkistä ja poromiehistä kuvataan hyväkuntoisina sotureina, jotka käyttävät maastoa hyväkseen ja toimivat täsmällisellä ajoituksella. He ovat erinomaisia hiihtäjiä ja kovia marssijoita, joitten apuna on oivallisesti koulutettuja sotilaskoiria. Myös sotilaitten omat jäljitystaidot ovat huippuluokkaa, kuten seuraavassa esimerkissä tarinasta Epäonnistunut takaa-ajo. Partio havaitsee jängällä kolme rinnakkaista latua ja tekee niistä seuraavat havainnot:

Sivakoiden väli on huomattavan leveä, mikä johtuu niiden tottumattomasta käytöstä. Myös sompien jäljet ovat tavallista kauempana ladusta. Hiihtäminen on suoritettu tasaisesti ja rauhallisesti, nopeus noin 4 km tunnissa. Väsyneitä hiihtäjiä ei ole mukana. Latujen syvyys aiheutuu todennäköisesti raskaista kantamuksista. Maaston tuntemus vähäistä, koska ladut melkein törmäävät kohti korkeata Illisvaaraa. Maaston tuntijat olisivat kaartaneet jo kauempaa vaaran länsi- tai itäpuolitse. Ladut eivät ole meikäläisten vaan partisaanien tekemät.

Kirjailija Uula Aapaa on esitelty Kuopion kaupunginkirjaston sivuilla. Siellä mm. kerrotaan, että Uula Aapa oli kirjailijan nimimerkki.

Kirjassa on 224 sivua ja luin sitä kolmisen päivää.

sunnuntai 7. syyskuuta 2014

Esa Anttala: Hopeaa rajan takaa

Esa Anttala (1917 – 1977) kirjoitti useita romaaneja kaukopartioretkiä tehneistä sotilastiedustelijoista. Esa Anttala on kirjailijan taiteilijanimi. Luin hänen romaaninsa Hopeaa rajan takaa. Romaani ilmestyi vuonna 1961.

Hopeaa rajan takaa on tarina kannakselaismiehistä, kahdesta talvisodan soturista, joitten kotiseutu Uudellakirkolla on jäänyt rajan taakse. Masennuksen ja alakulon vallassa nämä reipashenkiset, hyväkuntoiset nuoret miehet partioivat uuden rajan tuntumassa ennen kuin heidät kotiutetaan. Toinen miehistä, Wist, kertoo hopeaseppäisänsä haudanneen ennen evakkoon lähtöään kodin lattian alle ison määrän hopeaa, jota ei ole voinut mukana kuljettaa. Wist on suunnitellut käyvänsä hakemassa hopeat pois ja pyytää kirjan minä-kertojaa mukaansa. Ajatus tuo molempien mieleen jotain lohtua, menetetyn kotiseudun jälleennäkeminen tuntuisi aikamoiselta aarteelta sekin.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat siis välirauhan aikaan, vuosiin 1940 ja 1941. Ajankohta tuo tapahtumiin tiettyä ilkikurisuutta, sillä jatkosodan aikanahan suomalaiset valloittivat luovutetut alueet takaisin. Kirjan loppuvaiheessa korostuvat Neuvostoliiton joukkojen siirrot rajan tuntumaan, mikä jo ennakoi uuden sodan puhkeamista. Kuvaukset rajan takaisesta elämästä ovat yllättävän ohuita, odotin niiltä joitakin meheviä yksityiskohtia. Toisaalta kyseessä on seikkailuromaani, jossa ei ehtimiseen maisemia tuijotella. Seuraavaksi kuitenkin esimerkki edellisen sodan jättämistä jäljistä:

Suomalaisten taisteluhaudat oli ammuttu aivan umpeen. Pesäkkeistä ja korsuista ei ollut jäljellä muuta kuin jokin hirrenpätkä, joka pisti esiin syvän kranaattikuopan sivulta. Tämä oli kuuluisaa ”Mannerheimlinjaa”.

Kaiken kaikkiaan koko kertomus on nuorten miesten leikkiä omalla hengellään ja se uhkuu aikamoista luottamusta omiin voimiin. Tosin ihan täysin omiin voimiin kaksikko ei luota vaan he hankkivat joukkoonsa kolmannenkin miehen, helsinkiläisen ylioppilaan, jolla ei ole kokemusta sodasta eikä toiminnasta vihollisen selustassa. Kolmas mies, nimeltään Paukku, onkin kertomuksen pikkuvelimäinen hahmo, joka tuo tapahtumiin lisäjännitettä osoittautuessaan kunnoltaan muita heikommaksi.

Vuonna 1963 Mikko Niskanen ohjasi Anttalan romaanin pohjalta tehdyn samannimisen elokuvan, jonka pääosissa esiintyivät Veikko Kerttula, Jaakko Pakkasvirta ja Pertti ”Spede” Pasanen. Hopeaa rajan takaa on minulle tuttu elokuva, olen nähnyt sen puolenkymmentä kertaa. Elokuva on melkoisen uskollinen romaanille, isoja yllätyksiä ei ole syytä odottaa. Lopussa kirjan tarinassa on pieni, sympaattinen loppunäytös, jota ilmankin elokuva loppuu ihan somasti. Varsinkin ”Speden” esittämän Paukun koomisia virityksiä on hyödynnetty elokuvassa hienosti, Veikko Kerttula on kuin suoraan romaanista ja vaikka Jaakko Pakkasvirran esittämä Wist ei vaikutakaan rotevalta voimanpesältä, hänen älyllisyytensä riittää tekemään hänestä uskottavan kaukopartiomiehenä.

Kirjassa on 182 sivua ja luin sen eilönnä.

perjantai 5. syyskuuta 2014

Ilmari Turja: Päämajassa

Kirjan kansikuvassa päämajoitusmestari A. F. Airo ja Suomen marsalkka Mannerheim.
Ilmari Turja (1901 – 1998) oli lehtimies ja kirjailija. Vuonna 1966 tuli julkisuuteen hänen kirjoittamansa näytelmä Päämajassa. Luin Turjan näytelmän kirjana julkaistun version, jonka alusta löytyy kirjailijan laatima Tekijän sana.

Näytelmä kertoo tapahtumista Suomen armeijan päämajassa kesäkuussa vuonna 1944. Turja sanoo näytelmän marsalkan olevan enemmän kirjailijan luomus kuin eräs tunnettu marsalkka. Turja tunsi päämajan olosuhteet ja näytelmän päähenkilöistä hänellä oli henkilökohtainen käsitys, sillä hän oli työskennellyt propagandatehtävissä päämajassa jatkosodan alussa vuoden ajan. Jo tekijän puheenvuorossaan hän kertoo muistavansa päämajasta erityisesti kaksi miestä, päämajoitusmestarin ja marsalkan, joiden välille toisinaan syntyi tahtojen taistelu. Nämä hahmot, ilman nimiä, tehtäviensä ja sotilasarvojensa kautta tunnistettavina, ottavat herrasmiesmäisesti yhteen tässä suomalaisessa klassikkonäytelmässä. Vaikka näytelmä siis on fiktiota, sisältänee se myös sisäpiiriläisen näkemystä Suomen jatkosodan ajan sodanjohdosta.

Koska olen katsellut useita kertoja Matti Kassilan näytelmän pohjalta vuonna 1970 ohjaaman elokuvan nimeltä Päämaja, oli minun aluksi lukiessa vaikea saada hahmoja elämään elokuvan ulkopuolista elämää. Keksin tähän kuitenkin oman ratkaisuni. Aloin jo näytelmän alkupuolella laatia mielesssäni omaa dramaturgiaani näytelmästä teatterin lavalle. Valitsin ison osan roolihahmoista, jotkut jäivät vielä vähän auki. Kehittelin siinä lukiessani myös lavasteita, äänimaailmaa ja näyttämön ylle heijastettavia tekstejä, joilla voisi korostaa näytelmän pääkohtia sekä kuvia, jotka johdattaisivat katsojan siihen sotaan, joka näytelmässä muutoin nousee esiin vain näyttelijöitten repliikeissä. En tiedä olisiko kenestäkään muusta jännä nähdä sitä näytöstä, mutta minulle sen kuvitteleminen toi ihan hauskat fiilikset.

Joka tapauksessa ihan kiva oli lukea tämä näytelmä ja nähdä miten se poikkeaa Kassilan elokuvasta. Muistaakseni Kassilan elokuvassa ei mainita sitä, että Aunuksen kannasta olisi pidetty suomalaisten hallussa, jotta olisi jotakin takataskussa rauhanteossa. Tämän mielipiteen tuo näytelmässä esiin marsalkka keskustelussa ystävänsä eversti evp Hinderin kanssa. Tällaisia neuvotteluaseita voi sodassa varmaankin hankkia. Näytelmässä ei ole ulkokohtauksia, kaikki tapahtuu päämajan seinien sisällä, jotkut kohtaukset on järjestetty eri tavoin elokuvassa, vuorosanoja on siirrelty toisille upseereille ja mm. Tukholmasta päämajaan kutsutun eversti Bromman (elokuvassa Leif Wager) osuutta on elokuvassa kavennettu.

Luin näytelmän päivän aikana, kirjassa on 135 sivua.

torstai 4. syyskuuta 2014

Sun Tzu: Sodankäynnin taito

Muinainen kiinalainen sodanjohdon opas Sodankäynnin taito käsittelee sotaa ja siihen liittyviä asioita armeijan ylimmän sodanjohdon näkökulmasta. Tutkijat ja muut asiantuntijat ovat ajoittaneet Sun Tzun teoksen kirjoitusajankohdaksi n. v. 400 – 320 eaa. Sun Tzu voi olla nimimerkki, joka tapauksessa hän on kirjoittanut sodanjohtotaidosta tavalla, josta voi päätellä että hän on toiminut korkeissa sotilastehtävissä. Luin teoksen suomennoksen vuodelta 1982, suomentaja on Heikki Karkkolainen. Suomennos on laadittu Samuel B. Griffithin englanninkielisen version The Art of War pohjalta. Englanninnoksen pohjana on parisataa vuotta sitten toimitettu kiinalainen laitos. Griffithin kirjoittama johdanto käsittää noin kolmasosan kirjasta. Sitä edeltää Wolf H. Halstin kirjoittama miehekkään suppea ja hyvin antoisa esipuhe.

Sodankäynnin taito tunnettiin aluksi nimellä Kolmetoista lukua. Alkuperäinen nimi viittaa siihen, että teos on jäsennelty kolmeentoista selkeään lukuun. Kunkin luvun teksti koostuu säkeistä, mikä ei viittaa runouteen vaan asioitten jäsentelyyn sekin. Esitystapa on aforistinen. Itämainen viisaus esitetään usein kiteytettynä, mikä on varmaan omiaan parantamaan sen mieliinpainuvuutta. Vuosisatojen aikana näitä säkeitä on luettu ja tulkittu niin paljon, että lukemaani teokseen on sisällytetty myöhempien aikojen kommentaattoreitten tulkintoja, lavennuksia ja säettä avaavia lyhyitä kertomuksia.

Sun Tzun näkemys sodasta ei ole idealistinen, hän ei vetoa ylevyyteen, ei puhu isänmaanrakkaudesta eikä yhteisestä kiinalaisesta arvopohjasta. Hän on ammattisotilas, jonka tehtävänä on tarpeen tullen ohjata valtakunnan sotavoimat voittoon vihollisesta. Sun Tzun tekstistä ei löydy verenhimoa tai sotahulluutta. Hänen näkemyksensä mukaan paras voitto saavutetaan ilman taistelua, ja mikäli sotaan mennään, siitä on selvittävä nopealla iskulla, joka kuluttaa omia ja vastustajan resursseja mahdollisimman vähän, sillä sodankäynti on kallista.

Sun Tzu puhuu sodasta korkeimman tason esikuntaupseerin tai komentajan näkökulmasta. Tieto vastustajasta on oleellisen tärkeää ja sitä saadaan käyttämällä salaisia asiamiehiä. Heidän avullaan lyödään kiilaa vihollisen liittolaisten ja johtajien väliin, syötetään viholliselle väärää tietoa ja kalastetaan itselle niin paljon tietoa kuin mahdollista.

Kenraalin on tiedettävä ennakolta vastustajan suunnitelmat ja reagoitava niihin tilanteen edellyttämällä nopeudella. Vihollista harhauttamalla saatetaan vastapuolen joukot hajaantumaan, jolloin saavutetaan tietyllä alueella ylivoima, joka välittömästi hyödynnetään. Kenraalin on otettava huomioon omien ja vastustajan joukkojen kunto ja määrä, maasto ja ympäröivät alueet. Vastustajan joukoille on niitä saarrettaessa annettava mahdollisuus paeta, jolloin epäjärjestyksessä pakeneva joukko voidaan helposti tuhota. Sen sijaan saarrettuna vastustajan joukot taistelisivat järjestäytyneinä ja henkensä edestä.

Hyökkäykseen kiinnitetään kirjassa enemmän huomiota kuin puolustukseen. Näytteeksi tekstistä poimin seuraavan maininnan luvusta XI Maaston yhdeksän lajia:

28. Jos joku kysyisi ”Kuinka toimin hyvin järjestäytyneen vihollisjoukon ollessa hyökkäämäisillään kimppuuni?” vastaan: ”Anasta jotakin, jota hän hellii, ja hän taipuu toiveisiisi.”

Kirjassa on 152 sivua ja sain sen luetuksi neljässä päivässä.