Powered By Blogger

sunnuntai 30. kesäkuuta 2013

Eeva Tenhunen: Rakas perhe

Eeva Tenhunen (s. 1937) on tunnettu dekkarikirjailijana. Minä luin kumminkin hänen rakkausromaaninsa Rakas perhe (vuodelta 1982), koska en ole erityisempi dekkareitten ystävä. Tosin Mustat kalat olen lukenut joitakin vuosia sitten. Itse asiassa Mustia kaloja lukiessa huomasin, että Tenhunen on kivalla tavalla kuvannut nuorten neitosten yhteisasumista Savonlinnan kaupungissa. Ajattelin, että voi kun hän olisikin kirjoittanut enemmän siitä aiheesta, eikä niitä murhajuttuja, joita kyllä löytää muutenkin ihan kivasti. Saattaa olla, että jo silloin netistä huomasin maininnan tästä romaanista, mutta se jäi jotenkin minulta sittemmin unholaan.

Itse asiassa kuvittelin, että Rakas perhe olisi muistelmateos ja siinä tarkoituksessa sen kirjastosta kävin lainaamassa. Heti lainaamisen yhteydessä mukana kirjastossa ollut vaimoni tunnisti kirjan sen kansikuvasta ja sanoi joskus lainanneensa sen – ehkä kirjastoautosta. Hän muisteli jättäneensä kirjan kesken, koska oli kuvitellut sitä dekkariksi. Minä vähän otvailin, että jaksanko minä rakkausromaania lukea, mutta niinpä se vain tuli lukaistua. Ei ole kirjaa rakkausromaaniin katsominen.

Rakkausromaani” kuvaa romaanin tapahtumia joiltain osin. Suurin osa kirjasta on kuvausta nuorten serkusten, Tuulin ja Maritan, elämästä Turun kaupungissa, jonne kirjan minäkertoja Tuuli on tullut suorittaakseen harjoittelujakson, joka on tarpeen, jotta hän voi alkaa toimia opettajana. Harjoittelujakso eli auskultointi suoritetaan Turun normaalikoulussa, jota kirjassa kutsutaan nimellä Norssi. Opettajan työn opettelun kuvaus on hauskaa ja mielenkiintoista, siinä on vahva itsekoetun tuntu. Kirjassa on tavallaan kaksi minäkertojaa, Tuuli vanhempana ja Tuuli nuorempana. Nuorempi Tuuli kirjoittaa Turusta kirjeitä perheelleen – kirjeitten aloituksista siis kirjan nimi – vanhempi Tuuli kirjoittaa viestejä syntymättömälle tyttärentyttärelleen opiksi ja varoitukseksi.

Tuulin isä on kirjailija, joka on kasvattanut tyttärestäänkin kirjailijaa – eikä tytär vaikuta suhtautuvan ajatukseen torjuvasti. Romaanissa nostetaan esiin monia kirjoja, joista käydään keskusteluja ja joista Tuuli esittää omia lyhyitä huomioitaan. Sen puoleen oivallinen kirja kirjabloggarin luettavaksi. Tuulin huomiot niin kirjoista kuin kanssakulkijoista ovat pisteliäitä, hän on räväkämpi hahmo kuin Mustien kalojen muistaakseni herkempi ja asioita sivusta tarkkaileva Liisa. Henkilöhahmot on kuvailtu tyylitellysti, heistä on rakennettu helposti erottuvia tyyppejä.

Oikeastaan tykkäsin tästä kirjasta. En tiedä mitä se minusta kertoo. Ehkä minulla on latentti romanssianemia. Pitäisiköhän lukea enemmän rakkausromaaneja? Tiedä vaikka löytäisin uuden puolen itsestäni näin viiskymppisenä.

Ensi viikolla käyn Turussa. Koetan etsiä sieltä sen Norssin, ja jos sen löydän, otan siitä kuvan ja liitän sen tämän jutun yhteyteen.

Kirjassa on 212 sivua ja luin sitä pari päivää. Seuraavaksi Mosambikin maagisen realismin pariin.

perjantai 28. kesäkuuta 2013

Tuomas Anhava: Kuuntelen, vieras

Luin Tuomas Anhavan kokoaman ja suomentaman valikoiman vanhaa japanilaista tankarunoutta. Kirjan ostin eurolla Punaisen Ristin Kontista. En löytänyt kirjasta mitään mainintaa edes painovuodesta. Netistä löytämäni tiedon (wikipedia) mukaan kirja olisi ilmestynyt vuonna 1960. Sovitaan niin.

Kirjassa ei myöskään ollut mainintaa hienon, pienimuotoisen kuvituksen tekijästä. Jokainen tankaruno on saanut kuvituksekseen pyöreän noin 1,6 cm läpimitaltaan olevan hämmästyttävän upean graafisen viivasommitelman, joka mukailee runon aihetta. Tätä kirjoittaessani tutkin kirjaa lähemmin ja huomasin, että siitä sivunumeroitten perusteella puuttuu nimiölehti. Kansalliskirjaston Melinda-tietokannasta löytyi sitten kuvittajan nimi: Yki Nummi. Wikipedian mukaan hänen veljensä oli kirjailija Lassi Nummi.

Itse kirjasta sain tietää, kun Booksy kertoi siitä blogissaan Booking it some more. Kun kirja nyt tuli niin lukukelpoisena ja huokeana vastaan Kontin hyllyltä, päätin ostaa sen pois kuleksimasta. Olin ajatellut ottaa kirjan matkalukemiseksi ensi viikolla Turkuun, mutta eilinen, melkein koko päivän kestänyt trooppinen ukkossää pakotti minut keksimään jotain muuta puuhaa tietokoneella istumisen tai tv:n katselun sijaan. (Illalla tosin katselin vaimoni kanssa jalkapallon Confederation's Cuppia. Espanja selviytyi finaaliin Brasiliaa vastaan. Toivottavasti Brasilia voittaa, Neymar Jr. on ollut mielestäni kisojen paras pelaaja.)

Nämä japanilaiset tankarunot ovat aika lyhyitä ja ne on nopeasti luettu. Niistä voi sitten imeksiä ydinmehuja pitempäänkin. Minä en juuri nyt taida olla tankatuulella, on niin paljon muutakin imeksittävää. Mutta kuten todettu, lyhyitä ovat tankarunot. Paljon niissä silti sanotaan ja Tuomas Anhavan jälkipuheitten mukaan alkukielisissä runoissa sanotaan vielä enemmän kuin käännöksissä. Japanin ja ilmeisesti kiinankin kielessä kun samalla sanalla voi olla eri merkityksiä, joten runosta voi parhaimmillaan lukija mielessään muodostella erilaisia vaihtoehtoisia tulkintoja, jotka taas sitten joko tukevat toisiaan tai laventavat runon synnyttämää vaikutelmaa. Näin olin ymmärtävinäni. Runojen kirjoittajia on valikoimassa useita, runojen kirjoitusaika vaihtelee 600-luvulta jopa 1700-luvulle. Painotus on arviolta jossain 800-luvun ja 1200-luvun haarukoissa.

Runojen aiheita – kuten laulujen aiheita yleensä – on kaksi. Rakkaus ja elämän käsittämättömyys. Edellistä en viitsi selittää. Rakkausrunoista kiinnitin toki huomiota siihen, että mandariinisorsat ovat Japanissa ja Kiinassa uskollisen rakkauden vai oliko se nyt aviollisen uskollisuuden vertauskuva. Tämän Anhava mainitsi selityksissä.

Jälkimmäisellä aihepiirillä voi tarkoittaa kuolemaa, yhden yksilön elämän lyhyyttä verrattuna koko systeemin kestoon, koko homman tarkoitusta, sen pohtimista onko kaikki turhaa, onko mitään ylipäätään olemassa muualla kuin meidän kunkin yksityisissä mielikuvissamme. Ehkä tämän minun sepustukseni lukija arvaa, että minua kiinnostivat enemmän tähän jälkimmäiseen aihepiiriin pureutuvat runot. Pohdiskelevista, kenties buddhalaisuuden sävyttämistä runoista pidin eniten Saigyōn, 1100-luvulla eläneen runoilijan tankarunoista. Niitä olikin tarjolla enemmän kuin kenenkään muun tuotantoa eli kahdeksan. Eräässä tankassa Saigyō kuvaa järveen tai jokeen kaatunutta kirsikkapuuta, joka veden alla kantaa kukkia oksillaan. Runo loppuu säkeisiin:

kalastajat soutavat

kirsikankukkain yllä.

Runoteoksen takakannessa Anhavan suomennostyötä ja näitä japanilaisia tankoja ylistävät Pentti Saarikoski ja Eeva-Liisa Manner. Juuri tuosta edellä mainitusta runosta tulee minulle vahvana mieleen Mannerin kokoelma Kuolleet vedet, jossa katsotaan veden peiliin ja nähdään toisenlaisiin maailmoihin.

Kirjassa on 110 sivua, joista kuten todettu, yksi puuttui, muttei sen mukana sentään kaikki.

keskiviikko 26. kesäkuuta 2013

Kuninkaallisen kesäkuun kenraalipaussi

Kesäkuu 2013 on loppua kohden muuttunut tukalan helteiseksi. Ketjukolaajalta se sujui kuninkaallisen kirjallisuuden parissa. Kirjat, joitten nimissä mainittiin kuningas, muistuttivat jonkin verran toisiaan. Selkeinä poikkeuksina olivat Pekka Kilpisen Kuninkaantien kulkijoista kertova Kuninkaantieltä kerrottua ja Tapani Kuninkaan UFOja Suomen taivaalla, joitten aihepiiri ei käsitellyt kuninkaan elämää ja asemaamukavia luettavia silti nekin. Vaihtelua toivat myös lukemistoon ilmaantuneet jokerikirjat: Marko Kilven romaani Elävien kirjoihin ja William Shakespearen näytelmä Juhannusyön uni.

Millainen kuninkaankuva lukemistani kirjoista minulle muotoutui? Mitä yhteisiä piirteitä teosten väliltä on löydettävissä?

1. Ennustus tuntuu olevan kuningaskertomusten vakioelementtejä. Vanhemmat teokset, Sofokleen tragedia Kuningas Paksujalka, Shakespearen näytelmä Kuningas Juhana ja Runebergin runoelma Kuningas Fjalar sisältävät kaikki ennustuksen. Tänään lukemani Haavikon näytelmä Kuningas lähtee Ranskaan alkaa edeltäjiensä mukaisesti ennustuksella, jota kuvaillaan epäselväksi ja syykin epäselvyydelle on selvä: mikäli ennustus on selkeä, sen toteutumista yritetään vältellä. Sen verran ennätin toukokuun lopulla lukaista raamatullisia kertomuksia kuninkaista, että niissä kuninkaat joutuvat usein nenäkkäin profeetan kanssa ja saavat kuulla aikamoiset madonluvut tulevaisuudestaan. Ennustukset myös tuppaavat toteutumaan, sellainen elementti tuo tarinaan kohtalonomaisuutta, se rakentaa kuninkaalle akilleen kantapään, joka on murentava hänen mahtinsa.

2. Valta turmelee voisi olla toinen yhteinen piirre. Sitä voi nähdä jossain muodossa kaikissa kuninkaista kertovissa tarinoissa, jotka luin. Toisaalta voiko kukaan ihminen sanoa säilyvänsä elämänsä ajan turmeltumattomana? Kuninkaan turmeltuneisuus nähdään helposti kauheampana kuin tavallisen kansalaisen, sillä kuningasta pidetään esikuvana ja toisaalta hänellä on valta-asemansa turvin laveammat vaihtoehdot turmeluksen tielle. Lisäksi kuninkaan turmelus koituu rasitteeksi koko kansalle. Useimmat tarinoitten kuninkaista ovatkin yksinvaltiaita. Sofokleen kuningas Paksujalalla (Oidipus) on hallitsijakumppaninaan vaimonsa ja vaimon veli, jotka sittemmin paljastuvat myös hänen äidikseen ja enokseen. Haavikon kuninkaalla, jota nimitetään prinssiksi, on tukenaan pääministeri, joka lukee kuninkaan kirjoittamat puheet.

3. Paras vertaistensa joukossa. Varsinkin Sofokleen, Runebergin ja Topeliuksen tarinoitten kuningas on kuningas, koska hän on joko paras mies siihen tehtävään tai peräti karismaattinen nero, kuten Topeliuksen kuningas Kustaa III. Tähän sarjaan voi joiltain osin lukea mukaan myös Aapo Rapin kuningas Toffeen, joka sarjakuvassa palaa valtaan omilla ronskeilla keinoillaan. Lisäksi hän sivumennen valloittaa koko maailman. Sen sijaan Shakespearen, Vikström-Jokelan ja Haavikon kuninkaat lienevät kaikki perineet valtansa. Kuningas Juhanan oikeus kuninkuuteen (tai sen oikeuden puute) tosin on koko näytelmän kantava teema ja Haavikon kuningas on omasta mielestään juuri sopiva kuningas – ei liian älykäs eikä liian tyhmä.

4. Kukkulan kuningas. Lisäksi kuninkaitten riesana ovat vallantavoittelijat, jotka juonittelevat vimmatusti saadakseen valtaan mieleisensä henkilön tai päästäkseen itse kuninkaaksi. Vallantavoittelu on Shakespearen Kuningas Juhanan ja Topeliuksen Kuninkaan hansikkaan keskeinen teema. Tavallaan vallantavoittelussa toteutuu sama piirre kuin lasten leikissä Kukkulan kuninkaasta. Kaikki tavoittelevat ylintä asemaa vaikka se onkin pitemmän päälle aika rasittava puolustaa.

5. Kuninkaallisen kesäkuun vaakuna. Kuninkaallisen kesäkuun vaakunassa oleva kruunu kuvaa kuninkaan vallan tunnusmerkkejä ja punainen, valuva pohja niitä verivirtoja, joita valtaan pääsy ja vallassa pysyttely tuovat mukanaan. Tarinoista fyysistä väkivaltaa sisälsivät kaikki muut paitsi lasten satukirja Kuningas Tollosta. Väkivallan käytöllä on selkeä tehtävänsä, kuninkaat ovat valtioitten ja sotajoukkojen johtajia. Lisäksi usein kuninkaaksi on valikoitunut porukan rankin soturi. Raamatun kertomuksessa paimenpoika (sittemmin kuningas) Daavid ei pelkästään kukista Goljat-jättiä vaan vieläpä leikkaa häneltä pään irti.

Näinä tasavaltaisina aikoina voi tietysti kysyä mitä virkaa kuninkaista kertovalla kirjallisuudella on enää nykyihmiselle. Itsevaltiaita kuninkaita ei ole, miksi siis miettiä koko asiaa? Eivätkö kuningastarinat ole silkkaa romanttista hömppää menneisyydestä? Voisiko kumminkin ajatella, että niinkuin lapset leikissään tavoittelevat kukkulan kuninkuutta, myös aikuinen ihminen tavoittelee elämässä tiettyä asemaa ja on valmis tekemään yhtä sun toista sen saavuttaakseen. Jotkut perivät asemansa, nepotismi rehottaa kesätyöpaikan haussakin. Vaikka kuninkaita ei enää syöstä vallasta, voivat juonittelut ja salaliitot olla arkipäivää nykypäivän työyhteisöissä. Poliittisista kuvioista voi löytää rakenteita, jotka muistuttavat muinaisten kuninkaitten kohtalokkaita käänteitä. Sanalla sanoen – kuninkaat olivat ihmisiä kuten mekin, jos eivät aina parhaita, niin ainakin tarkkailluimpia kansansa keskuudessa.

No, joo. Päätän raporttini tähän. Heinäkuussa en aloita teemakuuta vaan luen mitä käteen sattuu. Elokuusta olen suunnitellut eläimellistä. Eläinaiheisia kirjoja on kertynyt aika tavalla. Mutta sitä ennen vietän kesäkuun loppuun ja heinäkuun heilun vapaana.

Paavo Haavikko: Kuningas lähtee Ranskaan


Paavo Haavikko (1931 – 2008) kirjoitti vuonna 1974 näytelmän Kuningas lähtee Ranskaan. Minä, ketjukolaaja, luin sen näytelmän vuonna 2013. Aluksi näyte näytelmän lopusta:

       Prinssi (laulaa)
Niin, jäi Englanti lumeen, upposi,
       ja Ranska kasvaa ohraa.
Koko kolpakko tuodaan, se tyhjenee.
       Se laiva ei uppoa
meren myrskyissä. Riittää miehiä
       sitä tyhjentämään,
ahkeria, nopeita, englantilaisia.”

Näytelmän päähenkilöä nimitetään prinssiksi, vaikka hän taitaakin olla Englannin kuningas. Prinssille tarjotellaan morsioita, vaikka myöhemmin paljastuu, että hän onkin naimisissa. Morsioehdokkaat kulkevat kuitenkin mukana koko näytelmän ajan. He ovat keskenään naisellisesti tukkanuottasilla – milloin toisiaan ihaillen milloin sättien. Toinen merkittävä mieshahmo näytelmässä on vanha pääministeri, jonka kanssa prinssi käy keskusteluja strategiasta.

Huomattavana vaikuttimena tapahtumiin on orastava jääkausi, joka pakottaa prinssin lähtemään Englannista. Mukana seuraa sotajoukko ja matka Ranskaan taittuu Englannin kanaalin ylitse jäitä myöten. Ranskassa sitten soditaan sotaa, jolle ei tunnu olevan mitään erityisempiä perusteita. Tapahtumien ajankohta vaikuttaa aluksi olevan viime sotien jälkeinen aika (Sehän se aina on! Paitsi sodan sattuessa...), myöhemmässä vaiheessa käytävät sotatoimet viittaavat ainakin puolisen tuhatta vuotta varhaisempaan ajankohtaan.

Näytelmän sota on sekä julmaa kuritusta että naurettavaa haahuilua. Sodan päämäärät ovat mitä ovat, prinssin pääasiallisimmaksi saavutukseksi tuntuu nousevan Salisburyn kreivittären valloitus tämän miehen ollessa poissa sotatoimien takia. Senkin lupaa uuden pääministerin avustaja jättää mainitsematta historiankirjoituksessa.

Äkkiä lukaistuna näytelmässä tunnusti olevan monia jänniä aforistisia heittoja, sen tapaisia, jotka ovat minulle tuttuja Haavikon Rauta-aika tv-sarjasta. Niissä ajatus esitetään vähän nyrjähtäneenä, outona, mutta siten, että teknisesti se vaikuttaa iskevältä kuin vaalilause. Mitä sen sijaan merkitsevät näytelmän sota, morsiaimet ja koko selonteko ylipäätään, jää minulle epäselväksi. Kuuntelin youtubesta pari pätkää näytelmän pohjalta sävelletystä oopperasta (säveltäjä Aulis Sallinen) ja sävelmaailma tuntui sopivan näytelmästä syntyvään käsitykseen, joka ei minun tapauksessani ole kovinkaan selkeä.

Lukemassani kirjassa on 98 sivua ja kunhan joku kirjoittaa siihen 30-sivuisen esipuheen tulee uudesta laitoksesta lukemieni Shakespeare-suomennosten pituinen. Luin kirjan tuossa aampäivän aikana.

sunnuntai 23. kesäkuuta 2013

Aapo Rapi: Kuningas Toffee

Aapo Rapin (s. 1977 kertoo wikipedia) sarjakuva-albumi nimeltä Kuningas Toffee julkaistiin vuonna 2008. Luin sen. Katselin myös kuvat.

Kuningas Toffee oli tyranni, joka piti toffeesta niin paljon, että päätti syödä vain sitä. Hänen tarinansa avautuu lukijalle käärö kääröltä. Kääröjä lukijan kanssa tutkii nuori mies, joka törmää niihin etsiessään ruokaa perheelleen.

Tykkäsin tarinan omaperäisestä aiheesta. Toffee kuulostaa mukavan absurdilta – se on tahmeaa, mutta ei varsinaisesti pelottavaa. Kuningas Toffee sen sijaan on pelottava. Hänen valtansa on rajaton ja hän käyttää sitä armottomasti. Hänen T-paidassaan ei lue: ”All You Need Is Toffee” vaan todennäköisemmin ”Verot ylös”. Onko kuningas jatkuvassa sokerihumalassa vai onko valta turmellut hänet kuten on käynyt monille muillekin kaikenlaisten tarinoitten kuninkaille, en osaa sanoa. Veikkaisin jälkimmäistä. Kuitenkin myös kuningas Toffeella on hyvät puolensa, jotka sarjakuvan myötä pääsevät esiin.

Sarjakuvan toinen päähenkilö, nuori perheellinen mies ei ole niin karismaattinen kuin kuningas, hän ei menesty elämässä niin itsestään selvästi. Hän on nykypäivän jokamies, jonka ei tarvitse poistua kaupungistaan eikä muistella mitä sattui pari vuotta sitten, kun nykyhetkessäkin on omat ihmettelemisensä. Yksi hänellä kuitenkin on ja sen mukana kaikki.

Piirrokset ovat aika pieniä, kuten koko albumi. Musta-valkoinen kuvitus ei ehkä säihky samalla tavoin kuin värillinen, mutta kaipa se sopii aikuiseen makuun.

Albumissa on 97 sivua ja luin sen tuossa aamulla ennen kirkkoon lähtöä.

lauantai 22. kesäkuuta 2013

Juhannusyön uni


Ryppyotsavaroitus: Tämä blogiteksti on runonäytelmän muotoon laadittu William Shakespearen näytelmän A Midsummer Night's Dream suomennoksen Juhannusyön uni lukemisen innoittama kirjoitus, jossa on myös jonkin verran kirjan arvioinnin piirteitä.


Näytelmärunollisen kirjoituksen innoittajana:

William Shakespearen näytelmä Juhannusyön uni
Alkuteos A Midsummer Night's Dream
Suomentaja Matti Rossi (2005)


Runollisessa tekstissäni esiintyvät hahmot:

Tahaton lueskelija
Ketjukolaaja
Kuu

Kaikki pidäkkeet ohitetaan:


Kuu:                        Juhannusyönä kuljen raskaana kuin laiva
lähtiessään satamasta. Se on sentään vähä vaiva
verrattuna blogitekstin lukemisen tuskaan.
Tekisipä totisesti mieli painaa pääni puskaan!
Mitä miettisikään tästä näytelmän kirjoittaja!
Tuntisiko oikeutta kärsineensä suomentaja?
Juhannusyöhön jatkan, kylmä neitsyt, taivaltani.
Sallimus säästäköön muut tältä vaivaltani.

                               (Kuu jatkaa taivaltaan. Tahaton lueskelija ilmaantuu näyttämölle.)

Tahaton lueskelija:    Ja mutta sepäs oli, olipas se sentään jotakin...!
Shakespearen näytelmän toisen nyt jo lukaisin!
Jotakin voinen sanoa jos milloin mainitaan
tuo näytelmäkirjailijain esikuva konsanaan.
Nahkurin pojaksi hän melko suvereenisti
kirjallisuuden, näyttämön perinteitä hallitsi.
Sen huomaa kyllä heti näytelmien alusta,
kun selväksi käy juoni. Niinkuin taikakalusta
soi muotinnettu rakenne: ongelman suuremman
seuraksi pienempi käy isommalle peilikuvaksi –
ja näitä kahta väännellään ja käännellään.
Osansa mukaan (jos ei niin omalla äänellään)
puhuvat hahmot puolestaan. Pääsevätkö huolestaan
sen määrittää, nähdäänkö huvi- vaiko murhenäytelmää.
Antiikin tarut, toiset näytelmät ja ajan tavat
omia kehyksiään lahjoittavat, langettavat.
Ja silti näissä näytelmässä omaa ääntä on,
on muutakin kuin hioutunut taito verraton...
Tämäkin juhannusyön taikasatu soittelee
kieliä, joita toiset poijjat tuskin koittelee –
ei siksi ettei muittenkin tekisi harpun syrjään mieli,
vaan koska soittajan on taiottava oma kieli
ja se on taito jonka saavat harvat vain.
Kas, tottumattomalle ääntää soitin parahtain.
Ja siitä puheen ollen suomennoksen suhteen,
on Matti Rossi tehnyt onnistuneen iltapuhteen,
tuon suuren kirjailijan tekstit herättänyt eloon,
näytelmät suomentanut eikä käynyt teloon...

                               (Ketjukolaaja saapuu näyttämölle.)

Ketjukolaaja:            Sinäkö täällä itseksesi haastelet ja puhut?
Tiedäthän että siitä juuri sytyn saavat huhut.
Kirjoita blogiin, purkaudu huomaamatta!
Harvapa niitä lukee, nenäänsä Kuukin nostaa
kainostelematta, kasvonsa pilven harsoon pukee.
Kuulehan muuten, luin juuri äsken näytelmän
Juhannusyön uni. Kirjoittaja, Englannin
lahja teatterille, Shakespeare, nahkurin
poika, kirjoitti kolmekymmentäkuusi
näytelmää, ainakin. Suomennos on aika uusi,
jos tiedät, Matti Rossin, laulurunoilijan,
Garcia Lorcan, Vallejon suomentajan...?

Tahaton lueskelija:    No, kuinkas muuten, minäkin sen luin.
Juhana Maattomasta kun niin innostuin.

Ketjukolaaja:             Luit Juhannusyön! Sinäkin? Sattuipa somat!
Nyt voimme keskustella siis kuin tahattomat –
niin, tai siis, tarkoitan vallattomat, me kaksi
puolin ja toisin. Juhannusjuhana, millainen flaksi...!

Tahaton lueskelija:    Tosiaan, meinasikin jäädä mainitsematta,
se miten Shakespeare nostaa myös tragediaan
koomisen hahmon, joka voi laukoa suorat sanat,
katsojakunnan mielipiteen ääntä heijastavat.

Ketjukolaaja:             Koomisen hahmon? Kaksihan on meitä tässä
juhannusjuhlista henkiinjäänyttä säheltämässä!

Tahaton lueskelija:     Komediaan kai mahtunee useampikin meitä,
eksymään metsään tai kulkemaan mutkista
suoria teitä? Mitäpä pidit Juhannusyön unesta?

Ketjukolaaja:             No, mikäs! Mehevään mittumaariinhan
eroottisesti ladatun lemmentarinan
sävärit sopivat kokkoa kohentavasti.
Veikeä vintiö Puck sotki kaikkien asiat
lopulta rakentavasti ja onnea potki myös
Oberon, joka valtasi vaimonsa
ponkearinnan sekä vaimon suosikkipojan
kuin kunkulle kuuluu. Näytelmä näytelmän
lopussa lienee lavalla enemmän
edukseen kuin se kirjan sivuilta lukien oli.
Vaihtelun vuoksi kelpasi sekin kuin alkomaholi,
jota jo tulinkin parina iltana harrastaneeksi...













                                       (Häivytys. Kuu esiintyy uudelleen miettien mitä tähänkin nyt sanoisi.)

Kuu:                               Pian, jo pian koita juhannuspäivän aamu.
On mielen ranta autio ja siellä kupeksin kuin haamu.
Vaikkakin minun poistua suo aamunkoitto,
jää blogiteksti tämä, höperyyden voitto.
Juhannus, kesän suuri juhla, valon valta, paljas avaruus
periksi anna, laupiaasti lahjoita yön rauha,
tämänkin tekstin ylle toukanpöly jauha.
Syys saavu, pimeällä viitallasi peitä,
tahaton kolaus vie purjetuulen teitä.
 
 





torstai 20. kesäkuuta 2013

Marko Kilpi: Elävien kirjoihin


Kuopiossa poliisimiehenä työskentelevä Marko Kilpi (s. 1969) on herättänyt huomiota poliisin työstä kertovilla romaaneillaan. Luin hänen kolmannen romaaninsa Elävien kirjoihin (2011), jonka työpaikan kahviporukka oli hankkinut minulle läksiäislahjaksi.

Elävien kirjoihin kertoo huumausaineitten käyttäjistä sekä poliiseista, jotka pyrkivät ehkäisemään laittomia toimia. Päähenkilöitä on kolme. Mikään perinteinen kolmiodraama ei kuitenkaan ole kyseessä. Poliisit siinä vain jahtaavat rosvoja nykyaikaisen delikaatisti ja jahdattavat vastaavat vähemmän hienotunteisesti.

Huumausaineitten käyttäjien elämää kuvataan realistisen ja uskottavan tuntuisesti. Heitä nimitetään sanalla ”narkki”. Kaikki narkit kuvataan kirjassa yksilöinä, ei huumeisiin uinahtaneena laumana. Kaiken kaikkiaan romaanin hahmoja lähestytään psykologisesti, tarkastellen varsinkin menneisyyden vaikutusta elämän valintoihin. Näin pohtii tilannettaan Pike, kirjan naispuolinen keskushenkilö:

Entä jos he saavat selville hänen menneisyytensä? Juorut lähtevät liikkeelle kulovalkean tavoin, hänestä käydään puhumassa pahaa naapureille, jotka eivät ole häntä vielä nähneet. Ystäville kuvaillaan, millainen ympäristöongelma taloyhtiöön on pesiytynyt, ja hänestä tulee suosittu puheenaihe työpaikkojen kahvipöytäkeskusteluissa täysin tuntemattomien ihmisten kesken, jotka eivät tule koskaan tapaamaan häntä.

Onko poliisin elämä sitten romaanissa kuvatun kaltaista, vaikea sanoa. Alusta loppuun kirjassa kummittelevat mukana traumat, vanhat painajaiset itse kunkin elämässä. Loppupuolella tarinaa pohditaankin, hakeutuvatko poliisin palvelukseen ihmiset, jotka ovat kärsineet itse väkivallasta tai joutuneet sellaista todistamaan. Tämä oli ehkä kirjan mielenkiintoisin ajatus. Se sai minut pohtimaan, miksi ihmiset ylipäätänsä hankkiutuvat töihin julkishallinnon palvelukseen. Miksi he haluavat tehdä parhaansa palvellakseen niin asiakkaita kuin yhteiskuntaakin? Riittäneekö selitykseksi pelkästään halu säilyttää oma virka? Mistä ylipäätään syntyy ”kutsumus”? Ei varmaan läheskään aina fyysisen väkivallan kokemuksesta, mutta voihan sekin olla selitys joittenkin kohdalla.

Kirjan tapahtumapaikkaa ei nimeltä mainita. Kaupungista kumminkin on kysymys. Kaupunki voisi olla Kuopio, mutta voisi olla moni muukin suomalainen kaupunki. Ehkäpä jättämällä kaupungin nimeämättä kirjailija haluaa huomauttaa lukijalle, että tapahtumat ja henkilötkin on tulkittava vain yleisluontoisesti, niin ettei kellään kirjan hahmolla ole tarkkaa esikuvaa todellisuudessa.

Kirjassa on 497 sivua, mikä on minun makuuni aika monta sivua. Lukemisen aloitin lauantaina ja nyt taitaa olla torstai, niin että oman aikansa se otti. Muutamia muitakin juttuja tosin puuhailin tässä välillä.

lauantai 15. kesäkuuta 2013

William Shakespeare: Kuningas Juhana

Maata.
Englantilainen William Shakespeare kirjoitti näytelmiä 1500-1600 -lukujen vaihteessa. Hänen näytelmänsä King John  ilmestyi vuonna 2008 Matti Rossin tekemänä suomennoksena nimellä Kuningas Juhana. Kirjan alusta löytyy Arto Luukkasen laatima esipuhe, joka käsittelee näytelmän kuningasta.

Kuningas Juhana Maaton hallitsi Englantia vuosina 1199 – 1216. Hän nousi hallitsijaksi vallanperimysjärjestyksen vastaisesti ennen kuolleen veljensä poikaa. Vaikka hänen edeltäjänsä kuninkaana, Rikhard Leijonamieli, olikin nimennyt Juhanan seuraajakseen, haittasi juuri vallanperimysjärjestyksestä poikkeaminen Juhanan hallitsijan tointa. Näytelmä kertoo siitä, miten horjuva valtaistuin saa vallantavoittelijat liikkeelle ja miten hankalaa ajojahdin kohteena olevan kuninkaan on pysyä vallassa. Kyse on siitä, tuleeko hallitsijan taipua vai taittua oman kansansa ja ulkoisten valtojen painostuksen edessä. Yleisen mielipiteen muokkauksesta eräänä esimerkkinä esitellään profeetta, jonka ennustus on saavuttanut seuraajia kuin joku vähän suositumpi nettisivusto:

Tämän profeetan toin
Pomfretista, kadulta, missä monet sadat
seurasivat häntä, kun hän lauloi
karkeaa ja korviin käyvää renkutusta,
joka kertoi, että ennen ensi helatorstain
keskipäivää teidän korkeutenne luopuu
kruunustaan.

Tämä oli ensimmäinen lukemani Shakespearen näytelmä, enkä usko että se jää viimeiseksi. Ihastuin Matti Rossin loistavaan suomennokseen. Myös näytelmän rakenne miellytti minua. Kaikesta huomaa, että tämä Shakespeare on ollut erittäin hyvin työhönsä perehtynyt näytelmäkirjailija. Vaikka kerrontaa leimaavatkin ajoittaiset pitemmänpuoleiset puheenvuorot, suostuttelut ja palopuheet, eivät ne heikennä jännitettä. Juonenkäänteitä on riittämiin ja siirtymät tapahtumasta toiseen käyvät melkoisen vauhdikkaasti.
Henkilöhahmot vaikuttavat eläviltä puhetyylin koristeellisuudesta huolimatta. Historiallisia faktoja on käsitelty niitten ansaitsemalla tavalla eli kirjoittaja ei ole antanut niitten liiaksi rajoittaa luovuuttaan.

Kirjassa on 153 sivua ja luin sitä pari päivää.

torstai 13. kesäkuuta 2013

Johan Ludvig Runeberg: Kuningas Fjalar

Suomen kansalliskirjailija J. L. Runeberg (1804 – 1877) kirjoitti vuonna 1844 eepillisen runoelman nimeltä Kung Fjalar. Luin runoelman Otto Mannisen suomennoksena, joka on tehty sata vuotta alkuteoksen jälkeen. Sitä ennen oli ilmestynyt jo kaksi muuta suomennosta, joista Eino Leinon nuoruudentyötä Manninen oli oman kertomansa mukaan jossain määrin hyödyntänyt. Kirjan lopusta löytyvät Otto Mannisen lyhyet jälkisanat suomennostyön osalta.

Kuningas Fjalar on runoelmana tietynlainen sankarifantasia. Minulle syntyi kuva viikingeistä, jotka viettivät joulua simasarvet kourassa. Sittemmin kirjassa lähdetään sotaretkelle ilmeisesti jonnekin Brittein saarten (?) suunnalle. Sankarikuvauksen lisäksi kirja on ilmiselvästi alusta lähtien myös tragedia, vieläpä hyvin vahvasti antiikin helleenien tragedioitten hengessä. Kuinka ollakaan tarinan tärkeänä aiheena on sukurutsaus (kuten aikaisemmin lukemassani Sofokleen näytelmässä Kuningas Paksujalka). En syyllisty tämän kertoessani mihinkään erityisempään juonipaljastukseen, sillä asia mainitaan heti runoelman alussa ensimmäiseksi nostetussa säkeistössä. Toinen eepos, joka Runebergin runoelmasta tulee tämän aiheen osalta mieleen on Kalevala ja sen Kullervon tarina. Oikeastaan jäin kaipaamaan Runebergin omaa erikoista juonenkäännettä, jota ei sitten tullut. Koko tarina on aika ennalta arvattava ja siitä jäi tuttu ”tulipahan luettua” olo.

Mutta ei tämä ihan huono valinta ollut, sillä kirjassa on vain 78 sivua, mistä johtuen sain sen luettua päivässä. Lisäksi teosta koristaa tanskalaissyntyisen Alf Danningin kuvitus, joka on jokseenkin komea. Mitä tulee suomennoksen luettavuuteen, täytyy toivoa, että joku teatteriseurue, vaikkapa Radioteatteri, tekisi tälle tarinalle saman minkä Ryhmäteatteri oli tehnyt Kuningas Paksujalalle, eli muuttaisi tekstin puhekieliseksi ja helpommin ymmärrettäväksi. Se saattaisi avata joitain portteja Runebergin tarinaan kiinni pääsemiseksi. Löysin kyllä tästäkin suomennoksesta yhden hienon kohdan, jonka kirjaan tähän muittenkin ihasteltavaksi:

Jo valkea vaipui pää
päin olkaa, silmä jo sulkeutui,
ja henki seestyvä liiti
jo kotiin pilvien pois.

sunnuntai 9. kesäkuuta 2013

Tapani Kuningas: UFOja Suomen taivaalla

Kuvassa kilometrin päässä sijaitsevan ABC:n valot, joita erehdyin luulemaan revontuliksi.
Suomen tunnetuin ufojen tutkija lienee ollut Tapani Kuningas (1945 – 2009). Luin hänen kirjoittamansa teoksen UFOja Suomen taivaalla. Vuonna 1970 ilmestyneessä kirjassa Kuningas tuo esiin aineistoa, jossa Suomen kansa kertoo kohtaamisistaan tuntemattomien lentävien esineitten ja humanoidien kanssa.

Kuninkaan lähestymistapa on varsin asiallinen. Hän esittää laajan joukon ufoilmiöitä kohdanneitten kertomuksia ja Matias Päätalon näitten kertomusten pohjalta laatimia selventäviä piirroksia. Sen lisäksi kirjaa varten on laadittu Suomen UFO-tutkimuksen standardilomakkeita hyödyntäen tehty, 70 havainnoitsijaa käsittävä tutkimus suomalaisten ufohavaintojen erityispiirteistä. Kaavakuvat ja prosentit kertovat lukijalle milloin ja missä ufoja Suomessa nähdään, millaisia ufot ovat ja mitkä ovat niitten tarkkailijaan aiheuttamat vaikutukset. Lopussa Kuningas pohdiskelee suomalaisten suhtautumista ufoihin reilulle 800:lle ihmiselle suoritetun kyselyn perusteella sekä tarkastellen aihetta käsittelevää lehtikirjoittelua. Aivan ilmeisesti juuri 1960-luvulla oli suomalaisten asenteissa tapahtunut myönteistä kehitystä ufoilmiöitä kohtaan. Kuninkaan mielestä sama kehitys oli havaittavissa myös Yhdysvalloissa.

Useampaan otteeseen kirjan sivuilla toistuvat ufoilmiöitä kokeneitten pelot siitä miten he leimautuisivat, jos kertoisivat kokemastaan. Monet asiasta kirjaa varten kertoneet ovat pitäneet kokemuksensa omana tietonaan vuosien, jopa vuosikymmenten ajan. Monille ufoja havainneille nämä kokemukset saattavat jäädä kiusallisiksi muistoiksi, joista on vaikea vapautua, kun ei niistä uskalla kenellekään kertoa. Kuningas tietää, miten helppo ufoista on laskea leikkiä, miten helppoa ulkopuolisen on kieltää kaikki tapahtunut järjenvastaisena. Hänen myötätuntonsa ufoja nähneitä kohtaan selittyy viimeistään, kun hän kertoo omien perheenjäsentensä tavanneen humanoidin mustikkametsässä.

Toinen yleinen piirre ufoilmiöihin suhtautumisessa on niitten selittäminen luonnonilmiöiksi kuten heijastuksiksi, pallosalamoiksi, linnuiksi, lentokoneiksi, säähavaintopalloiksi tai sitten vain havainnoitsijan oman mielikuvituksen tuotteiksi – mitä ne varmaan usein ovatkin.

En muistanut kuulleeni viime vuosina ufohavainnoista, joten etsiskelin aiheesta tietoa netistä. Näköjään Ylen uutisissa on ollut vuonna 2011 juttua ufoista otetuista valokuvista ja arvelusta että puolustusvoimat salailisi tietoonsa tulleita ufohavaintoja. Samassa yhteydessä löysin Elävästä arkistosta vuonna 1984 valmistuneen keskusteluohjelman Mystinen ilta televisiossa. Siinä on mukana myös Tapani Kuningas. Hänen lisäkseen eräänä keskustelijana on mukana kirkkoherra Voitto Viro, joka toteaa näin:”Tässä vuosikymmenten varrella on tullut havainneeksi, että ei olekaan olemassa mitään muuta kuin mystiikkaa – kaikki on ihmettä.”  Kuninkaan ufokirjan loppupuolella kerrotaan humanoideja useampaan otteeseen tavanneesta miehestä ja hänen keskusteluistaan humanoidin kanssa. Kun mies oli kysynyt mistä humanoidit oikein tulevat, hänelle oli vastattu: ”Me tulemme kaikkialta.”

Kirjassa on noin 170 sivua ja lueskelin sitä noin viikon. Kirja oli sopivaa kesälukemista. Se toi mieleeni 1970-luvun alun ja sen aikaisen ajanvietelehdistön jutut maapallolle ilmaantuneista avaruuden olioista.

torstai 6. kesäkuuta 2013

Monica Vikström-Jokela – Eero Jokela: Kuningas Tollo ja muita kertomuksia

 Aviopari Monica Vikström-Jokela ja Eero Jokela sepitti muutaman sarjan moraalisesti kasvattavia satuja Kyrkoposten-lehteen. Puheena olevassa kirjassa julkaistiin satusarjat:

Dumma Kungen och kungsorden
Dumma kungen vet allt om...
Det Goda Livets Träd
Sagor om att vara som folk

Kaarina Hakkaraisen suomentamina ja Nina Haikon veikeästi kuvittamina vuonna 2008.

Kahdessa ensimmäisessä satujen sarjassa seikkailee kuningas Tollo, joka viettää helppoa elämää, kun toiset hoitavat hänen puolestaan kaikki tylsät jutut. Kuningas Tollo odottaa saavansa kaiken valmiina, hän ei imuroi sänkynsä alusta eikä korjaa legoja lattialta. Asiaintilaan tympääntyneet kansalaiset lähettävät muori Ikiviisaan sivistämään kuningasta inhimillisen kanssakäymisen pelisääntöjen osalta. Kuningas saa kuulla nöyryydestä, rakkaudesta, lempeydestä ja sen semmoisesta. Hän ottaa opit vastaan ohikulkijan avomielisyydellä ja viittaa kintaalla useimmille neuvoille. Kuningas ihan oikeasti vaikuttaa rennolta tyypiltä, joka saattaisi olla mukavaakin seuraa. Tietty töykeys kuuluu ihmisen olemukseen ja puheena olevaa hemmoa se tavallaan pukeekin. Kuningas Tollo ei ”ota sitä vakavasti” vaan elää hetkessä. Luultavasti lapset tykkäävät kuningas Tollosta ja kuuntelevat silmät kiiluen kertomuksia hänen päähänpistoistaan. Itse tykkäsin eniten sadusta Kuningas Tollo tietää kaiken ystävällisyydestä ja ystävyydestä.

Kirjan jälkimmäinen osio askartelee Raamatun luomiskertomuksen Paratiisin myyttisen Elämänpuun parissa. Aihetta käännellään ja tarkastellaan monelta taholta. En usko syyllistyväni pahanilkiseen rehellisyyteen paljastaessani pitäneeni eniten ensimmäisestä tarinasta eli kertomuksesta nimeltä Rakkaus. Kertomus tuntui heti lukiessa tutulta jo entuudestaan ja jossain vaiheessa tajusin, että kyseessä on muunnelma tarinasta, josta Kai Hyttinen laulaa iskelmäsuomennoksessa nimeltä Nosta lippu salkoon. Wikipediasta löysin arvion, jonka mukaan tarina olisi amerikkalaista folklorea eikä sen alkuperää ole tarkalleen kyetty selvittämään. Tämän kirjan sisällysluettelo vahvistaa, että siitä juuri on kyse, sillä kertomuksen mainitaan olevan Monica Vikström-Jokelan mukaelma tarinasta Tie a Yellow Ribbon. Kertomuksen ainut ”puute” tai hankaluus on, miten välttää sortumasta itse itkuun lukiessaan sitä lapselle.

Pidän myös Elämänpuu-osiossa esitetystä ajatuksesta opettajan hautamuistomerkiksi. Siinä voi nähdä paitsi erään kauniin version siitä miten selittää ylösnousemusruumis ja lisäksi siitä heijastuvat Raamatun sanat ”hedelmistään puu tunnetaan”.

Viimeisen osion kertomukset sijoittuvat lasten maailmaan. Niistä parhaimpana nostaisin esiin kertomuksen Kiitos tyhmästä lahjastasi! Sen opetus on otsikoitu: Kuinka puhutaan ”kieli keskellä suuta?” Lasten välinen kiusoittelu, joka niin kovin helposti jämähtää pitkäkestoiseksi kiusaamiseksi on tässä kertomuksessa onnistuneesti kuvattu. Jännitys myös puretaan riittävän uskottavalla ja esimerkiksi kelpaavalla tavalla.

Ihan kivoja luettavia nämä satukertomukset ovat. Ja varmaan lapsi sukeltaa niitten tarkoitukseen omalla tavallaan. Minun sukelteluni ehkä on lähinnä erään Kuningas Tollon tahatonta kohellusta. Kirjassa on 138 sivua ja lueskelin sitä pari päivää.

maanantai 3. kesäkuuta 2013

Pekka Kilpinen: Kuninkaantieltä kerrottua

Turusta Helsingin kautta Viipuriin johtanutta maantietä on ryhdytty kutsumaan Kuninkaantieksi. Tietä pitkin on kuljettu jo kauan. Pekka Kilpinen suomensi ja toimitti 1700-luvun ulkomaisten matkustavaisten kuvauksista kirjan Kuninkaantieltä kerrottua. Kirja ilmestyi vuonna 2005.

Kirjassa huomioitaan esittävät Kuninkaantien matkalaiset ovat pääosin ruotsalaisia ja englantilaisia. Lisäksi mukana matkassa on yksi suomalainen ja yksi tšekki. Silmiinpistävää on että yhtään venäläistä matkustavaista ei mukaan ole saatu. 1700-luvulla Suomi oli se Ruotsin alue, jonka omistusoikeuden luisuminen Venäjälle muodostui selkeimmäksi näytteeksi Ruotsin hupenevasta suurvalta-asemasta. Toisaalta olisi kiinnostavaa tietää mitä venäläiset matkustavaiset Suomesta ajattelivat, kun kerran Venäjän valtio oli alueesta niin kiinnostunut, että sen lopulta valloitti.

Matkalaisten kertomuksissa painottuu ennen kaikkea Viaporin, Sveaborgin, Ruotsin mahtavimman linnoituksen rakentaminen. Kirjassa mainitaan tiellä matkannut, sittemmin Yhdysvaltain presidentiksi valittu John Quincy Adams, joka totesi, ettei Viaporin lisäksi Kuninkaantieltä löydy mitään muuta näkemisen arvoista. Aikajärjestykseen sijoitetuista kertomuksista selviää, miten linnoitustyöt etenivät ja miten sen myötä Helsinki kehittyi.

Jossain määrin kertomuksissa on ristiriitaisia näkemyksiä. Jotkut matkailijat korostavat Suomen erämaaluonnetta ja suomalaisten barbaarisuutta, jotkut taas antavat arvoa maan siisteydelle ja kansan sivistyneisyydelle ja rehellisyydelle. Tässä kohdin taas on hieman huojuntaa sen suhteen puhuvatko kirjoittajat ruotsalaisista vai suomalaisista. Toisinaan tunnustaa siltä, että Ahvenkosken raja-aseman länsipuolella suomalaiset ovat suomea puhuvia ruotsalaisia kun taas itäpuolella asuvat ovat suomea puhuvia ”moskoviitteja”. Eipä ihme, että 1800-luvulla suomalaisten itsensäkin piti keksiä monimutkainen iskulause kuvastamaan sitä keitä olemme ja keitä emme ole.

Matkustamisen kestosta kirja antaa mielenkiintoista tietoa. Sikäli kuin jaksoin asiaa tarkastella, ei matka Turusta Viipuriin kestänyt 1700-luvullakaan kuin viikon. Matkalaiset yöpyivät tärkeimmissä kaupungeissa ja kertoivat näkemästään. Paikoitellen kuvaukset koostuvat hauskoista yksityiskohdista, jotka eivät aina välttämättä ole tekemisissä toistensa kanssa. Tämä antaa kuvan nopeasti tehdystä havaintojen ylöskirjaamisesta.

Esimerkkinä ilahduttavasta matkakertomuksesta kopsaan tähän pätkän englantilaisen Edward Daniel Clarken tammikuussa vuonna 1800 kirjaamaa kuvausta vierailustaan Turun tuomiokirkossa. Clarke oli nähnyt kirkossa ”oppimattomien savolaismiehiä”, jotka olivat ihmetellen kuunnelleet ja katselleet kirkon urkuja:

Tämän hienon soittimen sävelmillä oli näihin yksinkertaisiin rahvaan miehiin niin ihmeellinen vaikutus, että tuskinpa sähköiskutkaan olisivat saaneet joissakin villi-ihmisissä sen suurempaa aikaan. Heidän pelkonsa kääntyi taas iloksi ja villien tapaan naurusta ulvoen he alkoivat matkia käsillään ja jaloillaan urkurin liikkeitä.

Täytyypä pitää tämä kuvaus mielessä, kun heinäkuussa käyn Turussa. En olekaan ennen käynyt Turun tuomiokirkossa...

Kirjassa on noin 130 sivua ja luin sitä suunnilleen viikon.

sunnuntai 2. kesäkuuta 2013

Zacharias Topelius: Kuninkaan hansikas

Zacharias ”Sakari” Topelius (1818 – 1898) kirjoitti joukon itsenäisiä romaaneja ja novelleja, jotka julkaistiin netistä löytämieni tietojen mukaan vuodesta 1880 alkaen nimellä Vinterqvällar (Talvi-iltain tarinoita). Ensimmäinen niistä on romaani nimeltä Kuninkaan hansikas (Konungens handske). Kyseessä on historiallinen kertomus Kustaa III:n ajoilta.

Romaani on seikkailukertomus, jota on höystetty vahvasti Suomen historialla ja maantieteellä. Tapahtumien ajankohta – vuosi 1788 – huomioonottaen painotus on Ruotsin vallan ajan loppuvuosilla ja jo tuolloin heränneillä kansallisen vapauden aatteilla. Kertomusta voikin pitää kansallisromanttisena, välillä tuntuu kuin lukisi Maamme kirjaa. Varsinainen teema on järkkymätön uskollisuus laillista hallitsijaa, kuningasta, kohtaan.

Aivan kertomuksen aluksi Topelius kuvaa sitä, miltä historia koulupojasta aluksi tuntuu:

Historia oli mielestämme suuri, vanha, tomuinen kaappi laatikkoineen ja laudakkoineen, jotka oli liimattu aivan täyteen nimiä tai vuosilukuja ja joille oli määrättyyn järjestykseen asetettu kuninkaiksi, keisareiksi, paaveiksi tai sulttaaneiksi nimitettyjä posliiniukkoja.

Myöhemmässä vaiheessa koulupojalle valkenee, että historian ”posliiniukkojen” takaa löytyy myös suurempi kertomus:

- - niiden takana seisoi kansojen syviä, sankkoja rivejä, iäti kuohuvia intohimoja, ääretön määrä ihmissydämiä, jotka nyt ovat lakanneet lyömästä, mutta jotka elämän lyhyinä hetkinä ovat kuten meidänkin sydämemme sykkineet surua ja iloa, rakkautta ja vihaa, voitonriemua ja epätoivoa – -

Romaanin ansiot ovat enemmänkin ajan ja paikan kuvauksessa, itse seikkailukertomus on varsin vaatimaton ja monin paikoin ennalta-arvattava. Johtuen vahvasta sidonnaisuudesta todellisiin tapahtumiin, ei Topeliuksen luovuus ole ollut ihan kukkeimmillaan, hän on enemmänkin sovittanut historian tarinansa näyttämölle.

Kustaa III oli ilmeisesti kuninkaana Topeliuksen mieleinen hahmo. Kustaa saa suuren osan kansastaan rakastumaan kuninkaaseensa, osoittamaan häntä kohtaan uhrautuvaa uskollisuutta. Vaikka itsenäisyysajatuksilla on kirjassa vahvat kannattajajoukkonsa, vaikuttaa kirjailija itse pitävän konservatiivisesti – tai oikeastaan menneisyyttä ihastellen – Ruotsin ja kuninkaansa puolta.

Romaanin suomensi Ilmari Jäämaa vuonna 1929. Luin romaania viitisen päivää. Siinä riittää viihdykettä yli kahdensadan sivun verran.

lauantai 1. kesäkuuta 2013

Sofokles: Kuningas Paksujalka


Antiikin Kreikan tragediamestari Sofokles eli 400-luvulla eKr. Hänen näytelmistään tunnetuin on tullut tutuksi nimellä Kuningas Oidipus. Luin näytelmän kyseisellä nimellä, Veijo Meren kääntämänä, muistaakseni vuonna 1992. Kun nyt luin uudemman suomennoksen vuodelta 1990, huomasin, että aika paljon oli jäänyt mieleeni. Kuitenkin eroja muistikuviin löytyi niin paljon, että uusi versio tuntui oikein kiehtovalta. Näytelmän käännöksestä kertovan esipuheen mukaan uuden suomennoksen tekivät yhteistyönä Ryhmäteatterin näyttelijät ja ohjaajat, jotka osallistuivat näytelmäproduktioon. Ohjaajina toimivat Arto af Hällström ja Leo Kontula, jotka myös olivat laatineet selonteon käännöksen synnystä.

Kuningas Paksujalka on jämäkkä tarina. Alusta asti kyse on rikoksen selvittelystä. Pikapuoliin käy myös selville kuka luultavasti on syyllinen. Juju on siinä, ettei syyllinen itse tiedä mihin on syyllistynyt. Onko tällainen syyllisyys oikeasti mahdollista ilman, että siitä itse tietää? Sitä pohtimalla päätyy helposti miettimään koko näytelmän tapahtumia painajaisunena, mistä sitten onkin lyhyt matka itsesepitettyihin freudilaisiin ajatuksiin. Näytelmän rikoksenselvittelystä taas tulee mieleen vaikkapa saksalaisen Heinrich von Kleistin näytelmä Rikottu ruukku, jossa tutkinnanjohtaja paljastuu itse syylliseksi. Paksujalan tarinassa rikos on seuraus aiemmasta rikoksesta, johon syyllistyneet ovat toimineet tietoisina tekemästään. Tosin hekin ovat vain koettaneet välttää kohtaloa, joka heille on ennustettu.

Kuningas Paksujalan tarinan kerronnan ansiona näen sen rajatun henkilömäärän. Kuninkaan itsensä lisäksi merkittävissä rooleissa ovat Kuoronjohtaja, Kreon, Teiresias-tietäjä ja kuningatar Jokaste. Mytologialla on oma osuutensa, mutta ainakaan tämä versio ei vaadi ihmeempää taruston tuntemusta. Kirja ei sisällä selittelevää esipuhetta, eikä sellaista myöskään tarvita. Tai sitten on niin, että minä en nyt sattunut tarvitsemaan, kun aihe oli tuttu jo entuudestaan.

Kuninkaasta piirtyy näytelmässä kuva kansan kipeästi tarvitsemana johtajana. Kuningas Paksujalka on pelastanut kaupungin (Meren käännöksessä Theba) Linnunmuotoisen Naisen (Meren käännöksessä sfinksi) kynsistä ratkaisemalla tämän esittämän arvoituksen. Samankaltainen älyllinen ylivertaisuus olisi tarpeen nytkin, kun kaupunkia riivaa ruttoepidemia. Paksujalka ei ole kaupungin syntyperäinen hallitsija – ainakaan ei tunnetusti – hänet on valittu kuninkaan virkaan neuvokkuutensa ansiosta. Johtajan valta on kuitenkin jaettu kuninkaan, kuningattaren ja Kreonin, kuningattaren veljen, kesken. Paksujalka esiintyy moraalisesti korkealla tasolla näytelmän tapahtumien aikana, sen sijaan hänen toimintansa ennen näytelmän tapahtumia eivät kestä päivänvaloa.

Kirjassa on 96 sivua. Luin sen kahdessa tunnissa. Alkupuolen linja-automatkalla työhön ja lopun bussilla töistä kotiin palatessa.

Kuninkaallinen kesäkuu

Vaimoni askarteli ohjeitteni mukaisesti kruunuvaakunan, jolla merkitsen kaikki kuninkaallisen kesäkuun blogitekstini.
En enää muista mistä sain ajatuksen yrittää lukea yhden kuukauden ajan kirjallisuutta, jossa ainakin nimellisesti olisi mukana kuningas. Jokin ajatuksessa tuntui kiehtovalta, sillä jo huhtikuun lopulla minulla oli kasassa seuraavanlainen lista:

Vanha Testamentti: Kuninkaitten kirjat osat 1 ja 2
Sofokles: Kuningas Paksujalka
William Shakespeare: Kuningas Juhana
Johan Ludvig Runeberg: Kuningas Fjalar
Zacharias Topelius: Kuninkaan hansikas
Pekka Kilpinen: Kuninkaantieltä kerrottua
Edgar Rice Burroughs: Tarzan apinain kuningas
Tapani Kuningas: Ufoja Suomen taivaalla
Paavo Haavikko: Kuningas lähtee Ranskaan
Heikki Salo: Kahlekuningaslaji
Aapo Rapi: Kuningas Toffee
Janne Ahonen: Kuningaskotka
Sirpa Saranpää: Kuninkaan sussu
Ulla-Lena Lundberg: Kuninkaan Anna
Monica Vikström-Jokela: Kuningas Tollo ja muita kertomuksia

Niin kiinnostavalta kuin lista näyttikin, tiesin, etten saisi kirjoja luettua yhden kuukauden aikana, hyvä jos vuosi riittäisi. Sitä paitsi listalla eivät edes olleet mukana kaikki mielenkiintoiset kirjat, esimerkiksi kuningas Jalkapallo ja kuningas Alkoholi olisivat kiinnostaneet, mutta jotain rajaa kumminkin. Hitaan lukijan on pakko karsia pitkät teokset lukulistaltaan, muuten tulee ähky jo ennen aloittamista. Karsittavaa jää sen jälkeenkin, joten lähdin rohkealla mielellä karsintatyöhön ja tuloksena oli hieman lyhyempi lista:

Sofokles: Kuningas Paksujalka
William Shakespeare: Kuningas Juhana
Johan Ludvig Runeberg: Kuningas Fjalar
Zacharias Topelius: Kuninkaan hansikas
Pekka Kilpinen: Kuninkaantieltä kerrottua
Tapani Kuningas: Ufoja Suomen taivaalla
Paavo Haavikko: Kuningas lähtee Ranskaan
Aapo Rapi: Kuningas Toffee
Monica Vikström-Jokela: Kuningas Tollo ja muita kertomuksia

Tämä lista tuntui jo melkein mahdolliselta luettavalta. Tosin se vaatisi aika tavalla paneutumista lukemiseen, uurastamista oikein. Toisaalta luvassa olisi varmaankin kuninkaallisia elämyksiä, kaikki kirjat tuntuivat viettelevän valtakunnalliseen istuntoon kärpännahkojen lemuun ja kruunujen kiillotukseen. Jos nyt kävisi niin, että joku kirjoista jäisikin lukematta, kuuluisi se kuninkaitten ammattiin – tämän päivän kuningas voi joutua huomenna kirjoittautumaan matkustajakotiin salanimellä. Kuninkaan osa ei ole helppo, eikä liene helppoutta etusessa näitten luettavien suhteenkaan.

Paljastan vielä ottaneeni lukemisessa varaslähdön. Jo toukokuun puolella olin lukenut tarinat, joista kerron kahdessa ensimmäisessä blogiarviossani.