Ai Weiwei @ Helsinki

Kiinalainen taiteilija Ai Weiwei (s. 1957) piti Helsingin taidemuseossa (HAM) takautuvan näyttelyn 25.9.2015 – 28.2.2016. Näyttelyn pohjalta HAM julkaisi näyttelystä ja taiteilijasta kertovan näyttelykirjan Ai Weiwei @ Helsinki. Sain kirjan isänpäivälahjaksi tyttäreltäni. Kiitokseni! Aloittelin kirjaa jo isänpäivänä ja eilen sitten otin luin sen kokonansa.

Kirjan esipuheessa museonjohtaja Maija Tanninen-Mattila kiittelee kaikkia tahoja, jotka ovat avustaneet näyttelyn toteuttamisessa. Näyttelypäällikkö Erja Pusa kertoo tekstissään Ai Weiwei – julkea ja julkinen taiteilijan työstä, tyylistä ja elämästä Kiinan viranomaisten puristuksessa. Erja Pusa kertoo Ai Weiwein todenneen elävänsä ollakseen eri mieltä. Kuvituksena kirjassa on valokuvia taiteilijan töistä, joissa shokeerataan keskisormella, alastomuudella, rikkomalla antiikkiruukku tai maalaamalla siihen Coca Colan logo. Ai Weiwein taide on käsitetaidetta, mitä se sitten merkitseekin. (Huom! Tämä ei ole kysymys!)

Amanuenssi Heli Harni on laatinut kirjaan kolme kirjoitusta eri aiheista. Ai Weiwein arkkitehtuurista on näistä teksteistä ensimmäinen. Jos shokeeraaminen ei minuun niin vedonnutkaan, pidin kumminkin näistä taloista, joita Ai Weiwei on suunnitellut. Hänen kerrotaan tavoitelleen julkisivujen siniharmaan tiilen käytöllä jotain sellaista, mikä oli katoamassa Pekingin kaupunkialueelta. Siellä oli sijainnut nk. hutong-kortteleita, asuinalueita, joissa yhtenäisen tyyliset asuinrakennukset oli sommiteltu luomaan sisäpihoja ja käytäviä rakennusten väliin. Tätä vaikutelmaa Ai Weiwei on tavoitellut suunnittelemissaan selkeäpiirteisissä, yksinkertaisissa rakennuksissa, jotka muodostavat yleensä kokonaisuuksia, vähintäänkin pihapiirejä. Ai Weiwei oli myös suunnittelemassa Pekingin olympiakisojen (2008) stadionia, Linnunpesää.

Toinen Heli Harnin teksteistä Ai Weiwein teosten juurella – puusta dadaa esittelee taiteilijan puusta tehtyjä taideteoksia. Helsingin näyttelyn aiheeksi Ai Weiwei oli valinnut juuri puun. Kun katselin kuvia teoksista ja luin tekstiosuutta, jäi minulta aika paljon arvailujen varaan ellei peräti kokonaan tajuamatta. Ai Weiwei on kuulemma taiteessaan yleensä suunnittelija, teokset valmistavat palkatut, ammattitaitoiset käsityöläiset – puutöistä vastaavat siis puusepät. Kuulemma jotkut heistä ovat ottaneet kerrasta loparit, kun ovat saaneet kuulla tehtävänsä olevan valmistaa perinteisistä materiaaleista ja tarkasti perinteisiä työmenetelmiä noudattaen korkealaatuisia esineitä, joilla ei ole mitään käyttötarkoitusta: pöytiä, joille ei voi asettaa mitään, penkkejä, joilla ei voi istua jne. En ihmettele puuseppien hämmennystä. Sen sijaan ihmettelen miten kauan tällainen taide jaksaa ihmistä kiinnostaa. Olen tosin itsekin pitänyt hauskana Bonk -taidetta, koneita, jotka eivät tee mitään järkeenkäypää. Kiasmassa näin kerran myös moottoroidut sukset ja ne tuntuivat hauskoilta. On totta, että taide ei luo varsinaisesti mitään kestävää ratkaisua elämän ongelmiin ja että monikin taideteos herättää enemmän kysymyksiä kuin vastaa niihin ja kauneuden lisäksi nykytaiteessa taideteoksen merkityskin on usein katsojan itse määriteltävissä. Mutta eivätkö puuseppien lisäksi taiteilija itse ja hänen taiteestaan nauttijat ole tukahtua syntyvään turhuuden vaikutelmaan katsellessaan kokonaisen näyttelyn verran kauniisti luotua tarkoituksettomuutta?

Kolmas Harnin teksteistä, Ai Weiwei – elämäkerta on sitä mitä se lupaakin. Taiteilijan elämän tärkeimmät tapahtumat aikajärjestyksessä.

Kirjan viimeinen tekstiosuus ennen näyttelyn teosluetteloa on Kiinantuntija Pertti Seppälän kirjoittama Modernin taiteen vaiheita Kiinassa. Siinä käydään lyhyesti läpi modernin taiteen tulo Kiinaan, sen kohtaamat vakavat vastoinkäymiset ja rauhoittuneempi nykytilanne. Seppälä kertoo, että Kiinan kommunistit jo varhain ilmaisivat selkeästi haluavansa taiteen pysyttelevän samoilla linjoilla kuin Neuvostoliitossa, jossa sosialistinen realismi oli vakiintunut ainoaksi hyväksytyksi taidesuuntaukseksi. Kiinan tulevan kommunistijohtajan Maon jo vuonna 1942 pitämät Yan'anin puheet kirjallisuudesta ja taiteista määrittelevät kuulemma joiltain osin vielä nykyäänkin Kiinan valtion suhtautumista taiteeseen. Taiteilijoilta odotetaan virallisen linjan noudattamista ja pidättäytymistä individualismista. Ilmeisesti tätä vastaan Ai Weiwein kaltaiset taiteilijat asettuvat. Se on tavallaan hyvin ymmärrettävää, Ai Weiwein vanhemmat karkotettiin vuonna 1958 Pekingistä, koska he olivat taiteilijoina erehtyneet arvostelemaan Kiinan järjestelmää. Perhe sai palata Pekingiin vasta vuonna 1976.

Toisaalta sitä tulee miettineeksi eivätkö taiteilijat käyttäessään taidettaan oman kotimaansa järjestelmän kyseenalaistamiseen tee taiteestaan poliittista ja muuttuvatko he ehkä jopa enemmän poliitikoiksi kuin taiteentekijöiksi? Ai Weiweistä minulle tuli jo kirjan alkuvaiheessa mieleen Tšekkoslovakian tunnettu toisinajattelija, kirjailija Václav Havel (sittemmin maan presidentti) ja kuinkas ollakaan, Ai Weiweille on vuonna 2012 myönnetty Havelin nimeä kantava Luovan toisinajattelijan palkinto. Eipä silti, kyllä poliittinen taiteentekijäkin voi tuottaa upeaa taidetta, usein poliittinen taistelo tuo siihen taiteeseen oman särmikkään mausteensa. Mutta keskisormen näyttäminen tai muut alatyylin ilmaukset eivät ole mitään taidetta. Mitä ja miksi ovat luonnollisia kysymyksiä myös taidetta ihmetellessä. Jos taiteilija onkin se, joka esittää ne kysymykset, olisi sen syytä käydä katselijalle selväksi heti kättelyssä.

Kirjassa on erittäin paljon valokuvia ja 135 sivua.

Ling Meng-tšu: Kiinalaisia lemmentarinoita

Kiinalainen Ling Meng-tšu eli englanninkielisen wikipedian mukaan vuosina 1580 – 1644. Hän kirjoitti kertomuksia rakkaudesta ja seksistä. Luin tarinoista julkaistun kirjan, jonka oli saksankielisestä teoksesta Chinesischer Liebesgarten suomentanut Kyllikki Härkäpää. Kirjassa esiintyvät runot on kiinan kielestä suomentanut Pertti Nieminen. Suomenkielinen teos lienee ilmestynyt ensimmäisen kerran vuonna 1966. Minä luin vuonna 1988 ilmestyneen painoksen, jonka upean kuvituksen on tehnyt Matti Louhi.

En tiedä onko näin, mutta minulle tuli kirjaa lukiessa vahvasti se vaikutelma, että kirjoittajalla on ollut käytettävissään valmiit tarinat, jotka hän on sitten pukenut kertomuksen muotoon. Ehkä tarinat ovat olleet kansankertomuksia sekä niihin liittyviä runoja, en tiedä. Tässä kirjassa ei varsinaista esipuhetta ole, takakannen tekstiä lukuunottamatta. Siinä puhutaan Ming-dynastiasta, puupiirroksista ja runoudesta. Ehkä sen mainitseminen riittää tähän minun selontekooni.

Itse kertomukset ovat mukaansatempaavia, eivät erityisen vaikeatajuisia. Paikoin niissä on huumoria, paikoin julmaa, joskin oikeutettua kostonhimoa. Naimakohtauksia on viljalti ja kirja antaa sitä mitä lupaa. Mutta kerronnan sävy ei ole rietas vaikka rietastelua melkein joka kertomuksessa kuvataan. Kertomusten kautta avautuu väljällä ja helpolla tavalla näköaloja vanhaan Kiinaan, sen kaupunkeihin, maaseutuun, luostareihin ja oikeuslaitokseen. Tapakulttuurin ja uskomusten kuvaukset ovat ohimeneviä sipaisuja, ne eivät ahdista lukijaa kaamealla tiedon pakkosyötöllä ja silti ne värittävät tarinoita kevein siveltimenvedoin. En pystyisi moiseen.

Eroottiselta kannalta tarkastellen kirja vaikuttaa paikoin sellaiselta, ettei siihen tapaan ehkä nykyään helposti kirjoitettaisi. Toisaalta tunnen nykykirjallisuutta aika huonosti. Ehkä kirjoitetaan hyvinkin samalla tavalla. Homoseksuaalisuus on kirjassa mukana jokseenkin yhtä luonnollisena kuin heteromeininki. On aika yllättävää kun tarinan sankari on portinvartija, joka aukaisi takaporttinsa sopivassa tilanteessa, mitä sitten vielä lopussa ylistetään.

Ensimmäinen kertomus Apotti ja Liun leski keskittyy munkkien keskinäiseen leskivaimon tavoitteluun ja lesken pojan paheksuvaan asenteeseen tätä kohtaan. Loppuratkaisu saattaa olla aikakausi huomioiden ymmärrettävissä niin kammottavan julma kuin se onkin. Samanlaista munkkien ja nunnien rietastelua esiintyy erittäin monessa tarinassa. Toinen yhteinen piirre on oikeuslaitoksen huutaminen apuun erityisesti loppukahinoissa. Jotkin tarinat saavatkin lopussa Matlock-virityksen. Tuomari ja hänen avustajansa joutuvat käyttämään juonikkuuttaan tapausten saattamisessa oikeudenmukaiseen ratkaisuunsa.

Valikoiman helmi on kertomus nimeltä Granaattiomenapuun alla. Se on kertomus syvästä rakkaudesta, jota rakastuneitten nuorten väliset varallisuuserot varjostavat. Nuori neito Si-si on rikkaan nousukkaan tytär, kun taas nuori ylioppilas Ju-tšien on arvostetusta, mutta köyhästä virkamiesperheestä. Kun tytärtä varjellaan ennen avioliittoa, on nuorten keksittävä keino ylittää heidät erottava muuri. Onneksi muurin lähellä kasvaa kameliapuu... Humautan tähän näytteeksi kertomuksen runoista katkelman, joka kuvaa nuorten lemmenleikkiä:

Lapsuuden leikeissä raolleen auennut nuppu

liittyy nyt vankkaan jadevarteen

ja värisee, hauras,

onnellista tuskaa, aukeaa verkkaan.

Monet kirjan tarinoista päättyvät julmasti. Itse asiassa sellainen lopetus toimii usein varsin tehokkaasti. ”He elivät onnellisina yhdessä elämänsä loppuun saakka” kuulostaisi pitemmän päälle aika pitkäpiimäiseltä.

Kirjassa on 254 sivua ja luin sen muutamassa päivässä.

Pertti Nieminen: Suuri tuuli – Kiinan runoutta osa 1

Runoilija Pertti Nieminen on perehtynyt vanhaan kiinalaiseen runouteen ja suomentanut sitä meidän suomalaisten iloksi. Luin tämän suomennosvalikoiman ensimmäisen osan nimeltä Suuri tuuli. Pari runoa on Tuomas Anhavan suomentamia. Wikipedian mukaan kirja on ilmestynyt ensimmäisen kerran vuonna 1960, minä luin vuoden 1975 painosta, jonka satuin löytämään divarista.

Kirjan alusta löytyy Johdanto, jossa Nieminen kertoo Kiinan varhaisimmasta runoudesta 400-500-luvuita eKr. aina 400-500-luvuille jKr. saakka. Nieminen ei pihtaile tietojaan ja vaikutelmiaan. Hänen näkemyksensä mukaan klassisen kiinalaisen runon luonteenomainen piirre on resignaatio. Sivistyssanaston mukaan tällä tarkoitetaan alistuneisuutta, tyytymistä vallitseviin oloihin. En epäile vähääkään, etteikö Nieminen tietäisi tämän asian minua paremmin. Itse näin erittäin monien kirjan runojen perusasenteena halun vetäytyä syrjään maailman melskeistä. Nieminen esittää esimerkkinä resignaatiosta katkelman kirjassa kuvatun aikakauden merkittävimmän runoilijan, T'ao Yüan-mingin runon Persikankukkalähde johdantona olevasta laveahkosta, tarumaisesta kertomuksesta. Siinä kuvataan ihmisjoukkoa, joka levottomuuksia välttääkseen on paennut solan suojaamaan laaksoon ja elää siellä eristäytynyttä elämää kehottaen satunnaista vierailijaa pitämään salaisuutena kylän sijainnin. Kylä näyttäytyy katkelmassa rauhallisena seutuna, yksinkertaisen elämänmenon ja sopusoinnun esikuvana.

Runoilija T'ao Yüan-ming eli noin vuosina 372/376 – 427 jKr. Kirjan lopusta löytyvässä kunkin valikoiman runoilijan elämää kuvaavassa selonteossa kerrotaan, että T'ao Yüan-ming oli köyhän virkamiesperheen poika, joka itsekin jäi köyhäksi eikä virkauraa kertynyt kuin kolmatta kuukautta ja sekin kahdesta yrityksestä. Hänen perheensä väitetään jääneen köyhäksi, koska he kieltäytyivät ottamasta vastaan lahjuksia. T'ao Yüan-ming vetäytyi yksinäisyyteen ja rauhaan Eteläiseen kylään, jossa hän kasvatti krysanteemeja ja viljeli riisiä, nimittäin sellaista riisiä, josta pystyi valmistamaan viiniä. Tämä kuvaus herätti pitkäaikaistyöttömän rakkauteni häntä kohtaan. Myös hänen runonsa ovat valikoiman huippuja. Laitan niistä näytteeksi katkelman sarjasta Juomalauluja:

Vuodet ja kuukaudet kiirehtivät toisiaan;

jo kauan sitten ohimoni harmaantuivat.

Voi minua, ellen olisi hylännyt onnea ja onnettomuutta

ja vaalinut asioiden syvintä ja sisintä!

       T'ao Yüan-ming Juomalauluja (katkelma runosta 15)

Runon ajatus näyttäisi olevan, että runoilija on pelastanut sielunsa vetäytymällä syrjään maailman taisteluista. Hän ei huolehdi maallisista, hänen mielenkiintonsa on kohdistunut miettimiseen, jota hän tasoittelee juopumuksella. Runoilijana T'ao Yüan-ming lienee filosofi. Tosin näin sanoessani haluan todeta, että kaikilla ihmisillä on filosofiansa. Mikäli ihmisyksilön ajatus Kiinan suhteen olisi vaikkapa se, että jos pitää mennä Kiinaan, juonpa pullon viinaa, on tämäkin jo filosofinen näkemys eikä se välttämättä täysin poikkea tämän kirjan runojen filosofiasta.

Toinen silmiinpistävä piirre kirjan runoissa on kaipuun vahva läsnäolo. Usein kaivataan rakastettua, puolisoa, mutta myös ystäviä ja kotia. Suurin osa kirjoittajista on miehiä, runojen perusteella vanhoja miehiä. Pari runoa on pantu nuoren, tuntemattoman naisrunoilijan nimiin. Näitten runojen näkökulma onkin nuoren naisen. Se ei välttämättä todista, että runot olisi sepittänyt nuori nainen. Yleensäkään näin vanhojen tekstien osalta ei aina voi olla varmuutta tekijästä, runon alkuperäisestä asusta tai kirjoitusajankohdasta. Tämän Nieminen tuo sujuvasti esille Johdannossa.

Kirjassa on reilut 120 sivua. Luin sen läpi kahden aamupäivän aikana.

Sun Tzu: Sodankäynnin taito

Muinainen kiinalainen sodanjohdon opas Sodankäynnin taito käsittelee sotaa ja siihen liittyviä asioita armeijan ylimmän sodanjohdon näkökulmasta. Tutkijat ja muut asiantuntijat ovat ajoittaneet Sun Tzun teoksen kirjoitusajankohdaksi n. v. 400 – 320 eaa. Sun Tzu voi olla nimimerkki, joka tapauksessa hän on kirjoittanut sodanjohtotaidosta tavalla, josta voi päätellä että hän on toiminut korkeissa sotilastehtävissä. Luin teoksen suomennoksen vuodelta 1982, suomentaja on Heikki Karkkolainen. Suomennos on laadittu Samuel B. Griffithin englanninkielisen version The Art of War pohjalta. Englanninnoksen pohjana on parisataa vuotta sitten toimitettu kiinalainen laitos. Griffithin kirjoittama johdanto käsittää noin kolmasosan kirjasta. Sitä edeltää Wolf H. Halstin kirjoittama miehekkään suppea ja hyvin antoisa esipuhe.

Sodankäynnin taito tunnettiin aluksi nimellä Kolmetoista lukua. Alkuperäinen nimi viittaa siihen, että teos on jäsennelty kolmeentoista selkeään lukuun. Kunkin luvun teksti koostuu säkeistä, mikä ei viittaa runouteen vaan asioitten jäsentelyyn sekin. Esitystapa on aforistinen. Itämainen viisaus esitetään usein kiteytettynä, mikä on varmaan omiaan parantamaan sen mieliinpainuvuutta. Vuosisatojen aikana näitä säkeitä on luettu ja tulkittu niin paljon, että lukemaani teokseen on sisällytetty myöhempien aikojen kommentaattoreitten tulkintoja, lavennuksia ja säettä avaavia lyhyitä kertomuksia.

Sun Tzun näkemys sodasta ei ole idealistinen, hän ei vetoa ylevyyteen, ei puhu isänmaanrakkaudesta eikä yhteisestä kiinalaisesta arvopohjasta. Hän on ammattisotilas, jonka tehtävänä on tarpeen tullen ohjata valtakunnan sotavoimat voittoon vihollisesta. Sun Tzun tekstistä ei löydy verenhimoa tai sotahulluutta. Hänen näkemyksensä mukaan paras voitto saavutetaan ilman taistelua, ja mikäli sotaan mennään, siitä on selvittävä nopealla iskulla, joka kuluttaa omia ja vastustajan resursseja mahdollisimman vähän, sillä sodankäynti on kallista.

Sun Tzu puhuu sodasta korkeimman tason esikuntaupseerin tai komentajan näkökulmasta. Tieto vastustajasta on oleellisen tärkeää ja sitä saadaan käyttämällä salaisia asiamiehiä. Heidän avullaan lyödään kiilaa vihollisen liittolaisten ja johtajien väliin, syötetään viholliselle väärää tietoa ja kalastetaan itselle niin paljon tietoa kuin mahdollista.

Kenraalin on tiedettävä ennakolta vastustajan suunnitelmat ja reagoitava niihin tilanteen edellyttämällä nopeudella. Vihollista harhauttamalla saatetaan vastapuolen joukot hajaantumaan, jolloin saavutetaan tietyllä alueella ylivoima, joka välittömästi hyödynnetään. Kenraalin on otettava huomioon omien ja vastustajan joukkojen kunto ja määrä, maasto ja ympäröivät alueet. Vastustajan joukoille on niitä saarrettaessa annettava mahdollisuus paeta, jolloin epäjärjestyksessä pakeneva joukko voidaan helposti tuhota. Sen sijaan saarrettuna vastustajan joukot taistelisivat järjestäytyneinä ja henkensä edestä.

Hyökkäykseen kiinnitetään kirjassa enemmän huomiota kuin puolustukseen. Näytteeksi tekstistä poimin seuraavan maininnan luvusta XI Maaston yhdeksän lajia:

28. Jos joku kysyisi ”Kuinka toimin hyvin järjestäytyneen vihollisjoukon ollessa hyökkäämäisillään kimppuuni?” vastaan: ”Anasta jotakin, jota hän hellii, ja hän taipuu toiveisiisi.”

Kirjassa on 152 sivua ja sain sen luetuksi neljässä päivässä.

Lao-tse: Tao-te-king

Tao-te-king (nykyään kirjoitusasu Daodejing) on vanha kiinalainen uskonnollinen teos, jonka kirjoittajaksi ilmoitetaan suuri ajattelija, filosofi Laotse (nykyään kirjoitusasu Laozi). Hänen kerrotaan eläneen 500-luvulla eaa. Parisataa vuotta ennen kristittyjen ajanlaskun alkua Kiinassa yritettiin hävittää kaikki kirjallisuus, jotta olisi voitu aloittaa puhtaalta pöydältä uuden suuren keisarin alamaisina. Alkuperäinen Tao-te-king ei siten näihin päiviin asti ole säilynyt ja voidaan olettaa kirjan kopioita säilytelleitten oppineitten omalta osaltaan ”ajanmukaistaneen” Laotsen kirjoituksia. Itse Laotsen kerrotaan toimineen kuninkaallisen kirjastonhoitajan ammatissa. Seniori-iässä hän olisi vetäytynyt yksinäisyyteen juuri sitä ennen kirjoitettuaan Tao-te-kingin.

Minun lukaisemani versio on ilmestynyt suomeksi vuonna 1925 Tampereen sentraalikirjapainon painamana ja helsinkiläisen Mystica-kustantamon julkaisemana. Se on kuitenkin julkaistu ensimmäisen kerran aikakauslehti Omatunnon sivuilla vuonna 1907. Valikoiman suomennoksia on länsimaalaisten tulkintojen mukaan toimittanut Pekka Ervast. Hän on tehnyt suomennuksen englanninkielisestä versiosta, jonka on laatinut Mr. Walter R. Old. Suomennos on tarkoitettu suurelle yleisölle, joten enköhän minäkin mahtune lukijoitten joukkoon?

Kirja on kovakantinen, ohut, 110-sivuinen, vaatimattomalta vaikuttava teos. Teksti on aseteltu ilmavasti, sanottava ei tukahduta lukijaa vaan jättää tilaa lukijan omille ajatuksille ja tulkinnoille. Kirjan suomentaja on myös tarjonnut avuksi selitteitään, mistä kiitokseni. Lyhyet kirjoitukset on numeroitu, useimmat niistä mahtuvat yhdelle sivulle ja muodostavat otsikoidun kokonaisuuden. Minulta kului aktiiviseen lukemiseen ehkä pari-kolme päivää, mutta lukupäivien välillä meni useita päiviä, jolloin puuhailin muuta ja varmaan hiljaa sulattelin sitä minkä olin aloittanut.

Aluksi kirjan nimestä sen verran, että sen voisi kuulemma kääntää vaikkapa ”Hyveen tien kirja”. Toisaalta sana tai nimi Tao tarkoittaa paitsi tietä, myös Jumalaa, joten nimeen sisältyvän kolmen sanan eri merkityksistä voidaan johtaa useampi, hieman toisistaan poikkeava käännös, esimerkiksi ”Oppi tiestä, jota kulkemalla pääsee Jumalan luo”. Joka tapauksessa kyseessä on nimenomaan uskonnollinen teos, ei niinkään maallinen moraali- ja käyttäytymissäännöstö, jollainen kuulemma on Konfutsen (nykyään kirjoitusasu Kungfutse), toisen saman ajan kiinalaisajattelijan oppi. Kirjan alkusanoissa toimittaja-kääntäjä Pekka Ervast kertoo, että 1920-luvun Kiinassa Konfutsen oppeja opetettiin kouluissa, kun taas taolaisuus ja buddhalaisuus olivat uskonnollisten lahkojen asemassa.

Heti kirjan alussa Laotse määrittelee Taon. Tao on saamani käsityksen mukaan kaksiosainen jumaluus, jonka osat ovat ei-olevainen ja olevainen. Olevainen on havaittavissa kaikkialla, mikä viittaa tavallaan panteistismiin, mutta ei kuitenkaan ihan niinkään. Kaikkien olioitten sanotaan olevan olevaisesta syntynyttä, olevaista nimitetään Äidiksi. Ei-olevaisen ja olevaisen yhteys on Laotsen mukaan Syvyys, Pohjattomuus, Kummastuksen Avoin Ovi. Ei-olevainen on olevaisen taustalla ja vertautuu minun kristillisessä ajattelussani mutkan kautta suoraan siihen mitä toinen Mooseksen kirja opettaa siitä, ettemme saa nähdä Jumalan kasvoja (2. Moos. 33:20-23) ja minkä toistaa Paavalin ensimmäinen korinttilaiskirje näkemisestä kuin pimeän peilin läpi (1. Kor. 13:12). Kaiken kaikkiaan Laotsen käsitys Jumalasta on selkeä: Jumalaa emme voi ymmärtää, mutta luopumalla ja pidättäytymällä voimme käydä matkaan Taoa kohden.

Laotsen oppi perustuu isolta osin maailmasta syrjään vetäytymiseen ja omaisuuden kerryttämisen sijasta elämään ilman omaisuutta. Ihmisen tavoitteena ei tule olla aineellinen metsästys eikä sosiaalisen janon tyydyttäminen. Päinvastoin. Tavoitteena on paluu ”luonnolliseen olotilaan”. Laotsen ihannekansa ei pidä yhteyttä naapurivaltioonsa vaan kasvaa vanhaksi ja kuolee tuntematta tarvetta seurustella naapurinsa kanssa. Maailman oppii tuntemaan tutustumalla itseensä. Myös rauhanaate on vahvalla sijalla, joskin toisinaan miehen on oikein tarttua aseisiin, mikä on minusta vähän yllättävää. Ehkä en vain ymmärrä taisteluitten, sotilaitten ja kenraalien taustalla olevia vertauskuvia. Toisaalla taas korostetaan, että toiselta saatu hyvä on palkittava hyvällä ja toiselta saatu paha on sekin palkittava hyvällä.

Esillä kirjoituksissa on myös ohjeita siitä, millainen hyvän hallitsijan pitäisi olla. Hallitsija tai hallitus onnistuu Laotsen mukaan saamaan kansan puolelleen, kun esittäytyy heidän palvelijanaan. Kirjassa toistuu usein raamatullinen ajatus, jonka mukaan alhaiset tulevat ylhäisiksi ja ylhäiset alhaisiksi.

Kirjoitus 28. on otsikoitu nimellä ”Lapseksi tuleminen”. Olkoon se näytteenä Tao-te-kingin tyylistä ja ajattelun omintakeisuudesta:

LAPSEKSI TULEMINEN


Joka ollen mies, pysyy naisena, hän tulee kaikkeuden kanavaksi. Kun hän on kaikkeuden kanava, ei ikuinen hyve häntä koskaan jätä.

Hän tulee uudestaan pieneksi lapseksi.  1)

Joka tultuaan valoon pysyy hämäryydessä, hän tulee kaikkeuden malliksi. 2)

Hänen ollessaan kaikkeuden malli, ei ikuinen hyve häntä sivuuta.

Hän palaa takaisin kaikkitäydellisyyteen.

Joka tuntien kunnian samalla jatkaa nöyryydessä olemistaan, hän tulee kaikkeuden laaksoksi.

Hänen ollessaan kaikkeuden laakso täyttää hänet ikuinen hyve. Hän palajaa ensimmäiseen olemukseen.

Suomentajan kommentit:

1) Jokainen mystikko tietää, että Kristus syntyy hänessä vasta sitten, kun hänen sielunsa on muuttunut neitsyeellisen puhtaaksi. Toisin sanoen: jumalallinen tahto ihmisessä herää vasta silloin, kun hänen järkensä on miehellisen vapaa ja hänen tuntonsa naisellisen puhdas ja lempeä.

2) Henki on aina nöyrän salaperäinen siinä merkityksessä, että se aina piiloutuu aineen ja muodon taakse.

Kirjoituksesta on tehtävissä pari poimintaa. Suomentajan kommenteissa Laotsen opetuksia tarkastellaan kristityn mystikon näkökulmasta. Kommenteissa ollaan varmasti pitkälti oikeilla jäljillä, vaikka tekstin tarkat merkitykset jäävätkin arvailujen varaan. Minulle hämäryydessä pysyttelemisestä tulee mieleen sanonta: ”viisaat istuvat varjossa”, joka avautuu tässä yhteydessä laajemmin käsitettäväksi valinnaksi, tieksi kohti pyhyyttä.

Toiseksi huomioni kiinnittyy vertauskuvaan ”kaikkeuden laaksosta”. Se liittyy muissakin kirjoituksissa esiintyvään tyhjyyden esittämiseen tavoiteltavana tilana. Tyhjä ihminen on kuin laakso, joka täyttyy elämän vedellä. Silloin ihminen on yhtynyt Taoon ja on palannut luonnolliseen tilaansa. Tietysti kaikkeuden kanava tuo myös mieleen Fransiskus Assisilaisen (kirjoitusasu nykyään Franciscus Assisilainen) rukouksen ”Herra, tee minusta rauhasi kanava...”, mikä rukous tosin nykyään käännetään siten, että sana ”kanava” on korvattu sanalla ”välikappale”. Kaikki muuttuu, rukouksetkin.

Mitään niskalenkkiä Tao-te-kingistä ei yhden lukaisun ja pienen selailun perusteella kykene saamaan. Kirjoittajan mukaan Tao on ihmiselle selittämätön, eikä järkeilyn perusteella ole löydettävissä tietä Taon luo. Ihmisen on vain oltava sävyisä, nöyrä ja säästäväinen, hänen on tavoiteltava yksinkertaista elämää ja tyhjyyttä. Toisin paikoin kirjoitukset vaikuttavat olevan kiinni ajassaan – varsinkin kuningasta ja hallitusta koskevat ohjeet luovat tämän vaikutelman. Suurinta osaa leimaa kuitenkin ajattomuus, kirjaklassikolle sovelias erityispiirre.