Powered By Blogger

tiistai 25. helmikuuta 2014

Adonis: Tomun taikuri

Syyriassa syntynyt, Libanonissa ja Ranskassa asustellut Adonis eli Alí Ahmad Sa'íd (s. 1930) mainitaan modernin arabirunouden merkittävimmäksi kirjoittajaksi. Miksi minä hänen tekstejään sitten luen? Hyvä kysymys vaikka itse sanonkin. Ehkä tärkein syy on joulunseutuun esitetty dokumentti, jossa Adonis keskustelee elämästä yleensä sekä omasta elämästään ja runoudestaan tyttärensä Nínárin kanssa. Dokumentti esitettiin hiljattain uusintana ja sen voinee katsella Yle Areenasta.

Kirjan Tomun taikuri runot on valikoinut ja suomentanut Jaakko Hämeen-Anttila. Runot esitellään alkuperäiskokoelmittain järjesteltyinä, aikajärjestyksessä. Kokoelmat ovat ilmestyneet vuosina 1961 – 1979. Kirjan alusta löytyy suomentajan esipuhe, joka kertoo runoilijan elämästä sekä hänen runoudestaan. Taiteilijanimi Adonis viittaa muinaiseen kreikkalaiseen jumalaan, joka surmattiin, mutta nousi kuolleista. Hämeen-Anttila huomauttaa, että nimi Adonis on samaa alkuperää kuin Raamatun Herraa tarkoittava nimitys Adonai. Koska Adonis-jumalaa on alunperin palvottu nykyään Syyriaan kuuluvalla alueella toisella nimellä, muodostuu runoilijan taiteilijanimestä kiintoisia siltoja itäisen Välimeren alueen kansojen välillä.

Kuolema ja uudestisyntyminen ovat erottamattomasti osa Adoniksen runoja kirjan magneettiseen puoliväliin saakka. Siihen asti Adoniksen runous on huutavan ääni korvessa arabialaisen runouden uudistamiseksi. Hän runonsa kuuluttavat pesäeroa vanhaan perinteeseen, sanojen on kuoltava ja noustava uudelleen maasta, johon ne lankeavat.

Puolenvälin jälkeen runojen aihepiiri monipuolistuu, rakkaudestakin on puhetta. Oma osionsa on Adoniksen Amerikanmatkan myötä syntynyt runoelma Hauta New Yorkille. Runoelmassa kuulemma viitataan Walt Whitmanin runoihin. Koska en kyseisiä runoja tunne, viittaukset jäävät minulle avautumatta. Runoelmassa nousee kuitenkin esiin idän ja lännen erilaisuus sekä ne paikat ja ihmiset, joita Adonis Amerikoissa kohtaa. Voimakkaista kielikuvistaan huolimatta Adonis vaikuttaa ennen kaikkea rakentavan siltaa Atlantintakaisiin kanssakulkijoihin. Sattuneesta syystä tämä pieni tunnelmapala viihdytti minua eniten:

Rouva Brewing, kreikkalainen New Yorkissa. Hänen
talonsa on sivu itäisen Välimeren kirjassa. Mirène,
Ni'matalláh, Yves Bonnefoy... Ja minä, kuin eksyksissä,
puhun asioita, joita ei sanota. Kairo oli siroteltu meidän
keskuuteemme ruusuina, jotka eivät tunne aikaa,
Aleksandria sekoittui Kavafiksen ja Seferiksen ääneen.
Tämä on bysanttilainen ikoni”, rouva Brewing sanoi,
ja aika tarttui hänen huulilleen punaisena tuoksuna.
Hetki oli kaareva ja lumi lepäili nojautuen. (Keskiyöllä 6.
huhtikuuta 1971)

Valitsemani näyte ei kuvaa Adoniksen runojen yleistä ilmettä kovin hyvin. Tekstini alussa mainitussa dokumentissa Adonis lausuu joitakin runojaan, joten loppusoinnut voi helposti kuulla. Hämeen-Anttila ei ole niitä pyrkinyt suomennoksiin sisällyttämään. Se on harmi, sillä minun mielestäni riimitelty runo on konstruoitu soittorasian tapaan, osa sen viehätyksestä katoaa, mikäli päästään tarkastelemaan vain runon ajatusta. Adoniksen runous on vaativaa luettavaa sisällöllisesti. Hän haluaa arabialaisen runouden perinteisen ilmaisun menevän mailleen, jotta sen tomusta voi nousta uusi, elinvoimainen kasvu.

Kirjassa on reilut parisataa sivua ja lukeminen eteni tosi hitaasti, mutta nyt se on luettu.

Yksitoista sellaista


Paula, blogista Kirjan pauloissa, haastoi minut kertomaan itsestäni 11 asiaa, vastaamaan 11 kysymykseen ja kysymään itse 11 kysymystä yhdeltätoista vastaajalta. Keksin kolme ehdokasta, keksikööt loput itse itsensä, annan vapaan luvan kelle hyvänsä vastata mihin hyvänsä.

Kerron tässä yksitoista asiaa itsestäni:
  1. En ole oikeasti mikään ketjukolaaja. En myöskään ketjupolttaja. En ole ollut ketjukolarissakaan. Sen sijaan kahvia juon aika lailla päivittäin.
  1. Pelkään ilmastonmuutosta.
  1. Pelkään maailman yhdenmukaistumista.
  1. Pelkään ihmisiä, joitten mielestä positiivisuus on ainoa hyväksyttävä suhtautumistapa asioihin. Pelkään heitä, koska heistä vaikuttaa muodostuvan ripeäotteinen enemmistö.
  1. Pidän metsistä. Varsinkin havumetsistä.
  1. Pidän Uuno Kailaan runoista.
  1. Pidän tv-sarjasta Kahden kerroksen väkeä (Upstairs, Downstairs).
  1. Olen hidas.
  1. Tämä flunssa on ollut riesanani koko helmikuun.
  1. Säätiedotuksia kuunnellessa tulee usein ajateltua kaikenlaista.
  1. Luultavasti keitän kohta lounaakseni kaurapuuroa.

Vastauksia Paulan esittämiin kysymyksiin:

1. Mikä kirja on tehnyt sinuun suuren vaikutuksen? Leo Tolstoin Tunnustuksia
2. Minkä kirjan haluat ehdottomasti lukea? En mitään ihan ehdottomasti.
3. Millaisia kirjoja luet mieluiten? Napakoita tarinoita, joissa on jokin ajatus.
4. Mikä genre ei oikein nappaa? Rikos.
5. Mitä kirjaa suosittelet minulle ja muille? Kirjaa, josta tulet hyvälle tuulelle. Valitse oman makusi mukaan.
6. Mikä alun perin innosti sinut (kirja)bloggaamaan? En muista. Ehkä jonkinlainen tylsyys?
7. Bloggaatko kirjoista, joista et pidä? Jatkuvasti.
8. Mitä läheisesi ajattelevat bloggausharrastuksestasi? Ne harvat, jotka tietävät, vaikenevat säälivästi.
9. Puuhailetko työssäsi/opinnoissasi ihmisten, eläinten, luonnon, koneiden, taiteen, ideoiden vai jonkin muun kanssa? En tee työtä, enkä opiskele, mutta kysymyksesi on kerrassaan viehättävä. Pidän erityisesti sanasta ”puuhailetko”.
10. Mitä muuta harrastat bloggaamisen lisäksi? Koetan raahautua päivästä toiseen. Välillä katselen tv:tä.
11. Minne haluaisit matkustaa? Toiveissa on päästä kesällä Kreetalle vaimon kanssa hopeahäämatkalle. Oikeesti olisin halunnut Kyprokselle, mutta kun on Kreetalle Kuopiosta suora lento.

Yksitoista kysymystä vastattavaksi:
1. Pelkäätkö tuntematonta?
2. Tunnetko pelkäämätöntä?
3. Vieläkö? Vai eikö vieläkään?
4. Kumpaako on helpompi ymmärtää: balettia vai jazzia?
5. Montako prosenttia maailman kirjallisuudesta olet lukenut?
6. Muuttuuko Gregor Samsa oikeasti kuoriaiseksi vai onko kyse vertauskuvasta Franz Kafkan novellissa Muodonmuutos?
7. Jos elämästä ottaa ilon irti, jäävätkö vain surut jäljelle?
8. Eikö vanhoista vitseistä tulekin joskus mukavan nostalginen olo?
9. Oletko käynyt suurissa hiihtokilpailuissa tai Jukolan viestissä?
10. Mitä urheiluaiheista kaunokirjallista teosta suosittelisit?
11. Kenet palkitaan kirjallisuuden Nobelilla tänä vuonna?


Haastan näihin kysymyksiin vastaamaan ainakin Lissun Akanvirtaa-blogista. Lisäksi haastaisin Derrickuksen Villa Dee -blogissa, mutta en ole varma hänen halukkuudestaan tämänkaltaiseen hubaan. Ehkä Kanervala-blogin Outi haluaisi ”aktivoitua” vastaamaan, jos näin atomiaikaisesti voin asian ilmaista?

keskiviikko 12. helmikuuta 2014

T.S. Eliot: Murha katedraalissa

Amerikkalaissyntyinen, Englannissa asunut T.S. Eliot (1888 – 1965) kirjoitti vuonna 1935 näytelmän nimeltä Murder in the Cathedral. Sen suomensi Pertti Nieminen. Suomennos ilmestyi vuonna 1985 nimellä Murha katedraalissa.

Kirjan takakannessa puhutaan Eliotin runoudesta ja kerrotaan hänen omalta osaltaan tuoneen modernismia Englantiin. En tiedä pitäisikö tätä näytelmää lukea runollisena näytelmänä, teksti kieltämättä on aika maalailevaa, mutta mitään erityisempää runomittaa en havaitse - loppusoinnuista puhumattakaan. Oikeastaan aika helppolukuista tekstiä, sain näytelmän luettua muutamassa tunnissa vaikka flunssa on heikentänyt oloani.

Näytelmän tapahtuma-aika on vuoden 1170 joulukuu. Juoni on oikeastaan aika simppeli. Canterburyn arkkipiispa Tuomas Becket on päättänyt palata Englantiin piileksittyään mannermaalla paavin suojissa seitsemän vuotta. Hän on toiminut aikaisemmin kuningas Henrikin kanslerina. Kun kuningas on sitten nimittänyt Becketin arkkipiispaksi hän on alkanut kuninkaan sijasta pitää korkeimpana valtiaana Jumalaa. Arkkipiispan mielestä kyse on hänen uskostaan, kuninkaalla on asiasta toinen näkemys, hän pitää arkkipiispaa kapinallisena, joka on saatava joko ruotuun tai pois päiviltä. Asia tehdään lukijalle/näytelmän katsojalle selväksi heti alkuvaiheessa. Koko teosta vannehtii pahaenteinen väkivaltaisen kuoleman odotus.

Minä tunsin kuolemantuojien hajun, aistit elpyvät
oudoista enteistä; olen kuullut
huilun ääntä öiseen aikaan, huilun ja pöllöjen ääntä,
       olen nähnyt keskellä päivää
suomuisten siipien, valtavankokoisten ja naurettavien
       viistävän yli. Olen maistanut
mädäntyneen lihan maun lusikassa.

Näytelmässä on osansa papistolla, joka on odottanut arkkipiispaansa takaisin, ritareilla, jotka on lähetetty toteuttamaan kuninkaan määräystä ja arkkipiispalla itsellään. Jostain syystä minuun vetosi eniten näytelmän kuoron osuus. Canterburyn naisista koostuva kuoro on eräänlainen kertoja, mutta kuitenkin enemmän henkisellä, tunteitten tasolla kuin että he kuvaisivat todellisia tapahtumia. Kuoro eläytyy teoksen tapahtumiin ja muodostaa niistä oman, henkisesti ja hengellisesti väritetyn näkemyksensä. He ovat eräänlainen empatian instrumentti näytelmässä.

Hengellisestä puolesta näytelmässä muodostuu minulle hieman outo, marttyyrin pyhyyttä korostava kuva. Mieleeni tuli, nähtäisiinkö Tuomas marttyyrinä ellei hän olisi asemaltaan arkkipiispa? Meitä tavallista kansaa tulee ja varsinkin menee kenenkään korvaansa lotkauttamatta. Jos me ryhdymme pullikoimaan, on useimpien mielestä ihan oikein, että nenille tulee. Ja hengellisyydestä vielä sekin, että merkillistä kyllä vaikka kyse on kirkonmiehestä ja heitä on näytelmässä enemmänkin, aloin lukiessani kaipaamaan todellista, koskettavaa hengellistä asennetta. Eliot varmaankin kaukaa viisaana tunnisti toiveeni, sillä se hengellinen asenne on mielestäni kohdillaan näytelmän lopussa, jossa tietenkin kuoro saa sanoa viimeisen sanan:

Anna meille anteeksi, oi Herra, me tunnustamme olevamme
       yksinkertaisia ihmisiä,
miehiä ja naisia, jotka suljemme ovemme ja istumme
       tulen ääressä:
jotka pelkäämme Jumalan armoa, Jumalan yön yksinäisyyttä,
       antautumista jota tarvitaan,
       kieltäytymystä, jota vaaditaan:
jotka pelkäämme ihmisten vääryyttä vähemmän kuin
       Jumalan oikeutta;
jotka pelkäämme kättä ikkunassa, tulta katolla,
       nyrkkiä kapakassa,
       kanavaan työntämistä
vähemmän kuin pelkäämme Jumalan rakkautta.

Kirjassa on 71 sivua. Luin sen kun ei toinen luettava meinannut edetä vaikeaselkoisuutensa ja itsepintaisen flunssani takia.