Hasso Krull: Meter ja Demeter

Virolainen Hasso Krull (s. 1964) sepitti vuonna 2004 julkaistun runoteoksen Meeter ja Demeeter. Vuonna 2009 julkaistiin Anu Laitilan laatima suomennos nimellä Meter ja Demeter. Kirjan lopusta löytyvät suomentajan Krullin runotuotantoa kuvaava ja hehkuttava kirjoitus sekä selityksiä eräisiin tämän teoksen tekstinkohtiin. Kirjan alun sisällysluettelossa kuvaillaan jokaista runoa muutamilla sanoilla.

Krullin runoelman huomiota herättävänä piirteenä on sen tiimalasia muistuttava rakenne. Teos jakautuu kahteen osaan. Ensimmäinen osa Meter sisältää neljäkymmentäyhdeksän runoa. Ensimmäisessä runossa on 49 säettä, seuraavassa säkeen verran vähemmän jne. niin että viimeinen runo koostuu yhdestä säkeestä. Vastaavasti toinen osa, Demeter, jakautuu viiteenkymmeneenyhteen runoon, joista ensimmäisessä on yksi säe, seuraavassa kaksi jne. En tiedä olisinko tämän matematiikan itse tajunnut, mutta luin tästä kirjasta hdcanisin blogista vajaa viikko sitten, joten oli vähän ennakkotietoa. Meterin runo 17 kuvaa eläimiä Sinisellä Vuorella ja vedenpaisumusta ja tietysti John Cagea. Runosta pieni katkelma, jossa taitaa olla kirjan ainut viittaus tiimalasiin:

kodan pyramidi on pimeässä

kuin tiimalasi

meidät kaadetaan alemmasta suppilosta ylös taivaaseen

ylemmästä valuvat

olennot ja kertomukset

Krullin teos on sävyiltään maalailevaa, kertovaa runoutta. Sen aiheena on maailmanloppu vedenpaisumuksen kautta ja uusi alku. Meter kuvaa lopunaikoja, Demeter uutta alkua. Meter ja Demeter ovat jotain jumaluuksia, Demeter luojajumalatar, jonkinlainen alkusynnyttäjä eli koko homman munija. Meter ei minusta oikeastaan vaikuta jumalalta, tosin hänestä rakennetaan suuri siittäjä. Pikemminkin Meter on kirjan alkupuolen ja siten maailman loppupuolen tarkkailija ja raportoija, tuntuu siltä, että Meter on runoilija itse. Varsinainen vedenpaisumuksen isä on Prometheus, joka katoaa kuvioista kirjan loppupuolen ajaksi. Minulle jää hieman epäselväksi, mitä hän mahtoi hyötyä maailmanlopusta, oliko se vain uhman osoitus ja näyte siitä mihin Prometheus pystyy?

Tärkeitä seikkoja uudessa alussa ovat huokoinen huokonen, kota ja sen läpi kohova savu sekä sateenkaari ja miksei myös sateenkaaren kuvaajana bumerangi. Ilmansuuntia on seitsemän: pohjoiseen, itään, länteen, etelään, ylös ja alas ja sisäänpäin. Oleellista uudessa maailmassa on luomisen sattumanvaraisuus ja sen yhteydessä tapahtuva virhe, jota ei saa yrittää korjata eikä sitä voikaan korjata. Virhe kuvannee elollisen maailman vastuuta maailmasta, sääntöjä, joita pitäisi noudattaa, mutta jotka jättävät auki mahdollisuuden noudattamatta jättämiselle.

Hasso Krullin Meter ja Demeter on maailmanlopun ja luomisen myyttien mélangé, runot ammentavat myyttisiä tarinoita Islannista, Grönlannista, Mongoliasta, Amerikasta. Jännä oli bongata myös muutama Kreetan minolaiseen kulttuuriin viittava maininta labyrintista, kaksoiskirveestä ja jumalattaresta, joka pitelee käärmeitä käsissään. Kaikkihan me tiedämme miten Kreetan minolaiselle kulttuurille kävi, vai tiedämmekö? Merkittävällä tavalla runoissa on mukana aboriginaalien uniaika, aika ennen maailman luomista.

Kirjassa on 147 numeroitua sivua ja lukaisin sen läpi reilussa päivässä.

Ketjukolaajan haikuiluja

Niin eikä kun, tuli vaan mieleen tuossa aamuyöstä valvoessa pari haikuaihetta ja sepitin niistä jotain vaimon kellon sointia odotellessa. Herättyä kirjoitin haikuilut ylös ja tulihan niitä sitten muitakin. Nyt tekin saatte kärsiä minun aamuöisestä unettomuudestani.

Aamun runo on

unten ahjon hehkussa

kypsynyt marja.

Löytyneeköhän

tuntematon manner tuo,

polku minän luo?

Kriittisyys murtaa

mielet maahanmuuttoa

suvaitseviksi.

Noustua painuu

maksankarvainen Kainuu

talveksi vaaraan.

Pyörryttää helle,

pakkanen panee, vuotteet

vieriskelevät.

Hain osoite? Kai

Haitori uusi? Niin tai

Haikuja kuusi.

Marketta Salonen: Lyhdyiksi unten tähdet

Ruotsinsuomalainen Marketta Salonen (s. 1934) kirjoitti Finn-Kirjan vuonna 1983 kustantaman tanka- ja haikurunokokoelman Lyhdyiksi unten tähdet. Takakansitekstin mukaan Salonen on työskennellyt Ruotsissa erilaisissa ammateissa jo vuodesta 1956.

Takakannessa Salonen kiittää niitä henkilöitä, jotka ovat häntä auttaneet runojen valinnassa. Asettelu on kirjassa tehty siten, että se tuo mieleen sen, mitä ainakin minä pidän perinteisenä tanka- ja haikurunojen esitystapana. Käsittääkseni johonkin tanka- ja haikuperinteeseen on kuulunut runojen sepittäminen vastaukseksi jonkun toisen sepittämään runoon. Tässä tietysti runoilija on koko ajan sama, mutta runojen teemat on satutettu yhteensopiviksi. Samalle sivulle on näet aseteltu porrastetusti joko kaksi tankaa tai kolme haikua ja runojen aiheet tai sanasto tai jokin niitten ajatuksessa ikäänkuin jatkaa edellisen runon viitoittamalla tiellä. Joskus ajatus saattaa olla vastakohta edellisessä runossa esitetylle, joskus se avaa samaan aiheeseen uudenlaisen näkymän.

Salosen runoissa on paikoitellen onnistuttu luomaan äänteiltään hauskasti soivia säkeitä. Esimerkiksi pitkät mutta lyhyttavuiset sanat päivänkakkaraniitty tai veripyökinkukatkin tuovat mieleeni japaninkielisen puheen. Samantapaisesti soi säe piipusta purppurapuu.

Runojen aiheet ovat haiku- ja tankarunoille tyypillisiä. Runoilija potee yksinäisyyttä, ikävää ja sukeltaa uniinsa. Luonto on täynnä vertauskuvia, laulun aiheita, elämän hiljaisia kaikuja. Ystävät tulevat ja menevät, tuleeko rakastettu, mihin menee runoilijan elämä? Huumoriakin runoista löytyy: kuu, katulyhty ja naapurin lamppu haittaavat runoilijan unennäköä, hiljaisuus häiritsee unta, kunnes sorsan rääkäisy auttaa nukahtamaan.

Maahanmuuttajan elämää Salosen runoissa ei suoranaisesti käsitellä. Ne toimivat yleisellä tasolla, kuka vain voi olla vieraalla maalla, kuka tahansa voi tuntea kotikylänsä etäisestä koiranhaukusta ja uuden kuun loistosta. Runoilijan kotiseutua ovat unien lyhtypolut ja johdattajana utelias mieli. Onko se pakoa arjesta ja jopa todellisuudesta vai runonsepittäjän luontoko siinä puhuu? Ehkä kyse on molemmista?

Kirjassa on 46 sivua ja lukaisin sen tämän päivän aikana.

Martta Matinlompolo: Ken tietäis huomisen

Ruotsinsuomalainen Martta Matinlompolo (s. 1934) kirjoitti vuonna 1976 julkaistun romaanin Ken tietäis huomisen. Kirjan kustansi ruotsinsuomalaisten kirjailijain kustantamo Finn-Kirja. Ken tietäis huomisen on kirjan takakannen mukaan Matinlompolon esikoisromaani. Kirjailija muutti Suomesta Ruotsiin vuonna 1959. Kokemusta suomalaisesta arjesta Ruotsissa oli siis ehtinyt kertyä.

Vaikka romaanissa esiintyykin useampia henkilöitä, on päähahmojen määrä rajattu miellyttävän suppeaksi, mikä aina parantaa kerronnan selkeyttä. Romaani kertoo kahdesta naisesta: alle kaksikymppisestä Lissusta, joka minäkertojana kuvailee tapahtumia ja hänen määrätietoisesta ja voimakastahtoisesta äidistään Elmasta. Romaanin alussa Elma ja Lissu saapuvat laivalla Ruotsiin siirtolaisiksi. Elma on eronnut miehestään ja lähtenyt Ruotsiin karkuun seutukunnan juoruilijoita. Satamassa odottaa Elman veli Arttu, joka on asunut Ruotsissa jo vuosia ja pärjännyt hyvin. Arttu on naimisissa suomalaisen Helenan kanssa, heillä on ruotsalaistunut tytär, omakotitalo ja Volvo. Tärkeitä henkilöitä kirjassa ovat myös samassa talossa Lissun kanssa asuva Pummi, työtön, kuljeskeleva nainen sekä Lissun kaveri Kisu, joka on asunut Ruotsissa jo pitempään. Lisäksi kirjassa kuvaillaan muutamia muita henkilöitä, mm. Lissun isää takaumajaksojen kautta.

Romaanin tapahtumat sijoittuvat pienelle teollisuuspaikkakunnalle, rautatehdas on pääasiallinen työllistäjä. Elma ja Lissu asuvat ränsistyneessä puutalossa, iso osa talon asukkaista käy työssä rautatehtaassa, niin myös Elma. Työ on kovaa, mutta monien muitten tavoin Elmakin tekee kahta työtä. Hänen tavoitteenaan on hankkia niin paljon rahaa, että hän voi muuttaa takaisin Suomeen ja hankkia itselleen mukavan osakeasunnon ja hyvät huonekalut. Samantapaisia haaveita on muillakin. Kirjan tärkein havainto siirtolaisten elämästä vaikuttaa olevan, että vaikka paluu Suomeen on aina ajatuksissa, olisi se mahdollinen vain rikastuneena. Häpeä paluusta köyhänä estää lähtemästä ja lukitsee ihmiset pitkäaikaiseen työn orjuuteen Ruotsissa. Tämän lisäksi Arttu esittää näkemyksenään, että suomalaiset eivät oikein tahdo hyväksyä Ruotsista palaavaa takaisin joukkoonsa.

Tietysti nuoren naisen maailmaan kuuluu muutakin kuin työ ja säästäminen. Pojat kiinnostavat ja yhdessä Kisun kanssa Lissu tutustuu muutamiin killeihin. Äidin rautainen ote estää Lissua sortumasta hurvitteluihin, mutta nuori nainen on altis kiusauksille.

Matinlompolo on mielestäni parhaimmillaan vuoropuhelun kuvaajana. Dialogia onkin kirjassa paljon. Kieli muistuttaa puhekieltä ruotsinkielisine ilmauksineen ja kansanomaisine heittoineen. Näyte tekstistä:

- Mitä mä tohon sanosin nyt, Rane sanoi ja pyörähti ympäri ja kaapaisi minut syliinsä ja rutisti niin kovaa kuin jaksoi. En viitsinyt pyristellä kovin paljon vastaan, kun tykkäsin olla sen sylissä. Ja minä olin jo niin rakastunut siihen, että polveni rupesivat tärisemään kummallisesti heti, kun se tuli ihan lähelle.

- Ruvetaaskin olemaan yhtä pataa ihan tosissaan, se sanoi vakavalla äänellä ja minä vastasin:

- Miksei mun puolesta, mutta sä et sitte leiki mun tunteilla.

- Saatana, aina vaan paranee, sanoi Rane ja rupesi nauramaan ja päästi minut irit otteestaan, vaikka en olis halunnutkaan päästä irti.

Kirjassa on 171 sivua ja lukaisin sen parissa päivässä.

Sain kirjan lainaan Varastokirjastosta Kuopion kaupunginkirjaston kautta. Etukannen skannatusta kuvasta poistin Varastokirjaston tunnuksen alla olevan viivakoodin ja ”sijaintitunnuksen”.

Tuusniemi - Kiihtelysvaara - Pyhäselkä - Rääkkylä - Liperi

Jännevirran silta sumussa

Tein vaimon kanssa eilen rengasmatkan autolla. Matka suuntautui pohjoiseen Karjalaan. Läksimme matkaan Joensuuntietä pitkin. Oli aamulla vesistöjen tuntumassa aika sumuista, mutta liikennettä oli myös tosi vähän.

Täyssinän rauhan rajakivi Ohtaansalmessa

Tuusniemellä, Ohtaansalmella pysähdyimme tutkimaan veden väreilyä aamun valjetessa ja sumujen haihtuessa. Ohtaansalmella sijaitsee Savon ja Karjalan raja. Vuonna 1595 siellä sijaitsi Ruotsin ja Venäjän raja, mikä seikka oli myös rajakiveen hakattu kaikille tiedoksi.

Kiihtelysvaaran kirkko

Kiihtelysvaaran kirkko otti meidät avosylin vastaan Karjalan puolelle. Tosin sitä ennen olimme pysähtyneet lyhyelle tauolle Viinijärven tai Joensuun Teboilille, jossa nautimme pullakahvit. Oli ältsin hyvät pullat! Kirkko Kiihtelysvaarassa oli kiinni, joten katselimme sitä vain ulkoa päin ja sitten söimme eväitä parkkipaikalla. Minua tuli jututtamaan västäräkki, joka ihan selvästi kehotti olemaan varovainen liikenteessä. Ostimme Kiihtelysvaaran S-marketista pattereita kameraan, joka taas oikutteli.

Västäräkki

Ajoimme edelleen Pyhäselkään, joka on lakkautettu kunta kuten Kiihtelysvaarakin. Molemmat ovat liittoutuneet Joensuun yhteyteen. Etsimme Pyhäselästä vankilaa, se oli ainut asia, minkä tuosta entisestä kunnasta tiesin. Emme kuitenkaan löytäneet kuin tienviitan Suhmuraan. Kävimme kuvaamassa Pyhäselän kirkon ja pohdiskelimme näitten entisten kuntien tulevaisuuden näkymiä. Meistä ne näyttivät seuduilta, joitten eteen kannattaisi todella satsata jotain aivan uudentyyppistä toimeliaisuuden virittämiseksi.

Pyhäselän kirkko

Pyhäselän jälkeen oli vuorossa Rääkkylä. Se on vielä itsenäinen kunta. Asukkaita kaksi ja puoli tuhatta. Liittyminen johonkin isompaan kuntaan on edessä. Rääkkylän kirkko otti meidät avosylin vastaan, mutta oli suljettu. Kävimme katsomassa myös Onnenmaa-elokuvasta tuttua tanssilavaa. Sekin oli suljettu. Sen sijaan Kivisalmen sillan kupeessa kävimme katsomassa muistomerkkiä suuren malmikiven löytymisestä. Kivi oli ollut jääkauden mukanaan kuljettama järkäle Outokummun kupariesiintymästä. Sää oli ihanan kesäinen, vaimon mielestä vain viileähkö tuulenvire kieli siitä, että tämä lysti päättyisi pian.

Rääkkylän kirkko

Arvinsalmen lossi oli toiminnassa. Saimme lossilla salmen ylittäessämme ihailla upeita järvinäköaloja. Kioski Liperin puoleisella rannalla oli suljettu.

Arvinsalmi

Liperissä kesä jatkui. Suihkulähde ja kukkaistutukset puolustivat ylpeästi loppuaan kohti kaatuvan kesän kauneutta. Liperin punatiilinen kirkko oli sekin suljettu, mutta sen komeus näytti aika jämäkältä. 

Liperi

Liperin kirkko (yksityiskohta)

Paluumatkalla sattui sitten se mistä västäräkki oli varoitellut. Riistavedellä (entinen kunta muuten) peltipolliisi väläytti kirkasta valoa juuri meidän kohdallamme. En ole ihan varma, oliko minulta jäänyt huomaamatta 60 km/h rajoitus. Arveltiin että siinä olisi ollut 80 km/h. No, nykytekniikalla asia varmistuu nopeasti ja eihän se kahdenkympin ylinopeus tiedä kuin kahtasataa euroa. Mikäs on maksaessa kun tässä työmarkkinatuella hääräilen.

Veden väreilyä Ohtaansalmessa

Reissu tuli kumminkin heitettyä ja huomasinpa jopa, että tämän kesän aikana retkeiltiin autolla ensin pohjoiseen Valtimoon, juhannuksena etelään pääkaupunkiseudulle, heinäkuussa länteen Vaasan suuntaan ja nyt itään Kiihtelyksen kirkolle. Että ristiin on kuljettu ja Suomen maata on nähty monelta kantilta. Nytpähän on mitä muistella.

Pataski

Siilinjärvellä kuleksii luontopolku Patakukkulan maastossa. Alueen polveilevat pinnanmuodot ovat jääkauden loppuaikain tuotantoa. Jäistä vapautuvalla sorakukkulalla suli joku jäälohkare ja siitäpäs syntyi suppa. Tai jotain siihen suuntaan. Lukekaa jostain.

Siilinjärven luontopolkua ei taideta erityisemmin matkailijoille mainostaa. Itse asiassa alue onkin niin mystinen, että sitä kannattaakin pitää vähän salassa. Varsinkin tällaisilta paljastusten tekijöiltä kuin minä. Hiljaisille kulkijoille luontopolku sopii kuin tarra lenkkariin.

Alueella on sieniä ja puita ja suppia ja lampi. Korkeuserot ovat tällaiselle satunnaiselle luonnonpolkijalle sen verran haastavat, että vähempikin riittäisi. Lisäksi kosteus tekee lenkkarin pohjat vaarallisen livettäviksi kivien ja juurien päälle astuessa. Vielä tuntuivat refleksit toimivan ja vältyin kompuroinneilta. Liikkujan kannattaa ottaa vaimo mukaan tai ainakin kännykkä, jolla voi hälyttää paikalle apuvoimia, jos katkoo koipensa.

On aika jännittävää huomata, miten vilkkaan liikenteen kohina katoaa suppaan laskeutuessa. Erämaalampi muutaman kilometrin päässä kirkolta on ylellisyyttä, jota savolainen maalaiskunta tarjoaa.

Pataskin maisemien kuvaaminen valokuvauskoneella on varmaankin mahdollista, mutta helppoa ei ole välittää sitä tunnelmaa, jonka unenomaiset näkymät kulkijassa herättävät.

Turussa 2013

Heinäkuussa 2013 kävin vaimoni kanssa kesälomareissulla Turun kaupungissa. Tapasimme samalla pikkuserkkuni, joka esitteli meille kaupunkia. Edellisen kerran kävin Turussa vuonna 1976. Muistin ainakin rautatieaseman, jonka tosin olin nähnyt joskus aikaisemmin 1970-luvulla. Siitä, millä systeemillä bloggeriin pitäisi kuvat asetella, en ymmärrä mitään, mutta siinähän rätköttävät. Ihan kiva oli reissu.

Tahar Ben Jelloun: Isä, mitä on rasismi?

Lukemastani kirjasta päätellen Tahar Ben Jelloun (wikipedian perusteella s. 1944) on marokkolainen kirjailija, joka asuu Ranskassa. Asui ainakin vuonna 1997, jolloin hän osallistui kymmenvuotiaan tyttärensä kanssa siirtolaislain muuttamisen vastaiseen mielenosoitukseen. Tuolloin hän sai ajatuksen kirjoittaa kirjan, jossa hän tyttärensä kanssa keskustellen selvittää, mitä rasismi hänen mielestään tarkoittaa. Viisitoista eri versiota kirjoitettuaan Tahar Ben Jelloun sai valmiiksi tekstin, joka julkaistiin vuonna 1998 kirjana nimeltä Le racisme expliqué à ma fille. Samana vuonna ilmestyi Annikki Sunin laatima suomennos nimeltä Isä, mitä on rasismi?

Kirja on kirjailijan mukaan tarkoitettu 8 – 14 -vuotiaille ja heidän vanhemmilleen. Kuopion kaupunginkirjaston Pääkirjastolla se on sijoitettu aikuisten osastolle (kirjastoluokitus 32.2 Ihmisoikeudet. Kansalaisen asema yhteiskunnassa), mitä pidän oikeampana ratkaisuna kuin lasten- ja nuorten osastoa, jonne kirja on sijoitettu Neulamäen lähikirjastossa. Olen ylpeä siitä, että Suomessa vallitsee sananvapaus ja toivon, että tämä kirja saa ansaitsemaansa huomiota, että monet aikuiset lukisivat tämän kirjan ja oikein kunnolla miettisivät sen humaania sanomaa epäluuloja vailla.

En itse kuvailisi isän ja tyttären käymää keskustelua sokraattiseksi. Tytär esittää isälle kysymyksiä ja isä kertoo vastaukset. Tarvittaessa tytär esittää selventäviä lisäkysymyksiä, jotka koskevat yleensä isän käyttämiä sanoja ja käsitteitä. Tyttären kommentit ovat usein ihmetteleviä. Isällä on asiasta selkeä näkemys ja hän tuo sen esille suoraan ja perustellusti.

Muistan itse käyneeni joskus vastaavantapaista keskustelua isäni kanssa, kun olin nuorukainen. Kerran keskustelimme sosialismista. Isäni hermostui, kun en tiennyt mitä tarkoittaa stahanovilainen järjestelmä. Hän kehotti minua puhelemaan asiasta sitten kun olen vanhempi ja tiedän enemmän asioista. Tahar Ben Jelloun sen sijaan on sitä mieltä, että rasismilta tuleekin pelastaa juuri lapsi, joka on vielä vapaa, vielä avoin oppimaan ja kehittymään. Ja eikö olekin niin, että puhdas kangas on kevyempi pestä?

Mitä Tahar Ben Jelloun sitten opettaa rasismista ja sen liepeiltä? Piru, kun tekisikin mieli nostaa esiin muutama mehukas katkelma, mutta kun niitä vain pidettäisiin tarkoituksellisena väärinymmärtämisenä, yksityiskohtiin tarttumisena ja hyvän asian mustamaalaamisena, niin toivon, että asiasta kiinnostunut lukija on hyvä ja tuhraa omaa aikaansa. Ei siinä kauan mene, sillä kirjassa on vain 61 sivua ja minäkin luin sen parin päivän aikana. No, ehkä nyt kumminkin yksi pieni lainaus:

– Onko tyhmä aina rasisti?

”Ei, mutta rasisti on aina tyhmä.”

Valev Uibopuu: Myöhäinen rakkaus

Virolainen kirjailija Valev Uibopuu (1913 – 1997) kirjoitti Ruotsissa viron kielellä.

Wikipedian kertoman mukaan hän muutti toisen maailmansodan melskeissä Virosta ensin Suomeen ja sitten Suomesta Ruotsiin. Luin hänen kahdesta novellikokoelmastaan koostetun valikoiman nimeltä Myöhäinen rakkaus. Vuonna 1965 julkaistun valikoiman suomensi Tuuli Reijonen.

Novellit kokoelmasta Igavene küla (Ikuinen kylä) vuodelta 1954:

Äiti ja poika -novellissa Anu on maanviljelijän vanheneva vaimo, joka kaipaa maailmalle lähtenyttä poikaansa. Patriarkkamainen isä väittää äidin hemmotelleen pojan piloille.

Väliporras kuvaa toista maanviljelijäpatriarkkaa, jonka poika hautoo kotoa lähtemistä. Novellissa keskitytään ehkä enemmän isän hahmoon, mutta poikakin saa osuutensa. Ja pojanpoika. Kirjailija kuvailee talon vanhaa isäntää seuraavasti:

Hän oli aikaansa seuraava mies, mutta ei tämän päivän puitteissa, vaan ajassa kauan sitten.

Ennen hämärää on taas vaihteeksi novelli, jossa pääosassa on maanviljelijä, jolla on vaikeuksia poikansa kanssa. Itse asiassa maanviljelijöitä on novellissa kaksikin kuten myös poikia! Miehet istuvat iltaa toisen tykönä ja heidän keskustelustaan kehkeytyy todella avartava ja syvällinen. Novellikokoelman nimi Ikuinen kylä on tästä novellista ja se viittaa siihen miten pysyvää on tarve viljellä maata.

Aiheitten samankaltaisuudesta huolimatta Ikuisen kylän kolme novellia henkivät hienoa, hohtavaksi siintynyttä tunnelmaa ja tarkastelevat poikien maaltamuuttoa erilaisista näkökulmista. Olisin voinut lukea näitä novelleja sen koko kokoelman verran.

Novellit kokoelmasta Mosaiik (Mosaiikkia) vuodelta 1962:

Mies kertoo koulupojasta arvostetuksi maanviljelijäksi ja kartanon omistajaksi varttuvan miehen kasvutarinan.

Illuusiot kuvaa suunnitelmia ja niitten kohtaamista todellisuuden kanssa bioenergiaa huokuvalla turvesuolla.

Myöhäinen rakkaus -novellin keskushenkilönä on vanha opettaja, joka kaipaa kipeästi rauhaa kesälomaltaan. Kouluvuoden hälinästä olisi päästävä eroon, mutta vaimo ehdottaakin, että he ottaisivat poikansa kaksivuotiaan tyttären hoitoon, kun poika on saanut stipendin ulkomaille ja haluaisi ottaa vaimonsa mukaan. Kuutisen sivua kestävän pohdiskelun jälkeen mies suostuu.

Ei, hän ei rakastanut lapsia lainkaan sillä tavoin kuin se sana liioitellen käsitettiin. Hän oli aina tuntenut suurinta iloa keväisin, kun melu luokkahuoneessa hiljeni.

Mosaiikkia-kokoelman novelleista teki Myöhäinen rakkaus minuun suurimman vaikutuksen, joskin luulen ajatuksissani palaavani varsinkin turvesuon tunnelmiin.

Lueskelin kirjan kolmessa päivässä, siinä on 146 sivua.

Susanna Alakoski: Hyvää vangkilaa toivoo Jenna

Susanna Alakoski (s. 1962) on ruotsinsuomalainen kirjailija. Luin kirjan kansiliepeestä hänen muuttaneen vanhempiensa mukana Ruotsiin Vaasasta viisivuotiaana. Alakoski tuli tunnetuksi suomalaisen maahanmuuttajaperheen elämästä ja alkoholismista kertovalla romaanillaan Sikalat (Svinalängorna), joka ilmestyi ruotsiksi vuonna 2007. Kävin jokunen vuosi sitten katselemassa Sikalat Kuopion kaupunginteatterissa näytelmänä, jonka esitti ruotsinkielinen teatteriseurue. Kun romaanista on tehty myös elokuva, päädyin valitsemaan luettavakseni tämän Alakosken toisen romaanin. Vuonna 2010 ilmestynyt Håpas du trifs bra i fengelset julkaistiin suomeksi samana vuonna nimellä Hyvää vangkilaa toivoo Jenna. Suomennoksen laati Katriina Huttunen. Minusta kirjan nimi on suomennettu koskettavasti.

Romaani kertoo sisaruksista, Anni ja Sami Niemisestä. Anni on sosiaalityöntekijä, hänen veljensä Sami on knarkkari. Oleellista on, että Anni ja Sami ovat maahanmuuttajaperheen lapsia. He muuttivat Ruotsiin vanhempiensa mukana ehkä joskus 1960-luvulla. Kirjassa ajanjaksoja kuvaillaan uutistapahtumien kautta, en viitsinyt kaikkia käydä tarkastamaan ja ruotsalaisen yhteiskunnan puheenaiheet eivät ole minulle tuttuja. Joka tapauksessa kyse on tavallisesta duunariperheestä. Vanhemmat eivät integroidu ruotsalaiseen yhteiskuntaan, lasten on itse tehtävä päätös siitä mihin ryhmään he haluavat kuulua. Sisarusten erilaiset valinnat korostavat maahanmuuttajataustaisten ihmisten erilaisia polkuja elämästä Ruotsissa.

Ruotsi näyttäytyy romaanissa minun näkemykseni mukaan yhteiskuntana, joka systemaattisten rakenteittensa kautta todella pyrkii auttamaan maahantulijoita ja syrjäytyneitä, mutta pitää omat kätensä visusti puhtaina. Alakoski pohtii romaanissaan mm. muutosta, joka 1960- ja 1990-lukujen välisenä aikana tapahtui suomalaisten maahanmuuttajien koulutustaustassa, taloudellisessa kantokyvyssä ja tavoitteellisuudessa. Perinteisten, ummikkoina maalta saapuneitten liukuhihnatyöläisten sijasta suomalaiset maahanmuuttajat olivat 90-luvulla virkamiehiä, opiskelijoita ja tutkijoita, joitten tavoitteena oli viipyä maassa vain tilapäisesti. Alakoski miettii myös suomalaisten jälkeen tulleitten maahanmuuttajien tilannetta ja toteaa sen monien kohdalla olevan väistämättä huonompi. Anni työskentelee romaanissa mm. pakolaisten vastaanottokeskuksessa.

Romaanin varsinaisena teemana on sisarusten toisiaan kohtaan tuntema kiintymys ja sen rakoilu. Anni ja Sami edustavat toisilleen käytännössä koko omaa sukua. Ensin äiti ja sitten isä kuolevat, mummo asuu lahden takana Suomessa. Estonian onnettomuuden jälkeen Anni ei uskalla matkustaa suomenlaivoilla, sen sijaan hän vierailee hakemassa lohtua Estonian muistomerkillä. Hän tuntee olevansa perheensä ainoa eloonjäänyt. Veli Sami ottaa toki yhteyttä aina silloin tällöin, usein nimenomaan silloin, kun on joutunut vankilaan tai päihdehuoltolaan. Sami käy kotilomilla Annin luona. Annilla on hieno mies, värmlantilainen Dan (en muista oliko sukunimi Andersson) ja tytär Jenna. Jenna ihailee villinkarheaa Samia, joka on hippirokkarimaisuudessaan helposti lapsen tasolle pääsevä. Sami on Jennan lempieno (ainoa).

Useampia kertoja kirjassa siteerataan vankilassa istuneen kirjailijan Janne Bergquistin aforismikokoelmaa nimeltä Autonomisk manual. Sitaatit sisältävät sarkastisia heittoja ja niitä on ripoteltu korostamaan kertojana toimivan Annin tuntoja.

Lukemassani romaanissa on 349 sivua. Lukaisin sen kolmessa päivässä.