Powered By Blogger

torstai 31. joulukuuta 2020

Elvira Willman: Lyyli ˑ Kellarikerroksessa ˑ Juopa

Uudessakaupungissa syntynyt ja Helsingissä opiskellut ja uransa kirjailijana luonut Elvira Willman (1875 – 1925) kirjoitti useamman näytelmän. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura julkaisi vuonna 2007 kolme hänen näytelmäänsä yhdessä kirjassa, jonka minä nyt sitten luin. SKS:lle kiitokset tästä julkaisusta, toivon edelleenkin lisää tuntemattomiksi jääneitten kirjailijoitten teoksia kansalle luettavaksi.

Kirjan alussa on Elsi Hyttisen laatima esipuhe Työväenkirjailija Elvira Willman. Hyttinen tuo esiin sen, miten Willman näytelmissään näki naiset proletariaattina proletariaatin joukossa. Hän kertoo, että arvosteluissa Willman aluksi nähtiin Minna Canthin työn jatkajana. Kirjailijan suuntautuminen työväenliikkeen piiriin hiljensi porvarillisen myötämielisyyden. Willmanin myöhempiä näytelmiä esitettiin punakapinan aikaan. Valkokaartin päästessä voitolle kirjailija pakeni Neuvosto-Venäjälle, jossa kuoli.

Lyyli. (1903) Nuori ja nätti Lyyli, työmiehen tytär, on työssä paperikaupassa. Hän rakastuu Birgeriin, joka on varakkaan perheen poika ja opiskelee lääkäriksi. Vaikka Lyyli saa naapurustossaan nähdä useita naisia, jotka joutuvat kamppailemaan toimeentulostaan ja hoitamaan aviottomia lapsiaan, Lyyli uskoo Birgerin rakkauteen, sillä Birger edustaa hänelle sellaista vaurautta, josta hän lapsesta asti on haaveillut. Näytelmä käynnistyy hieman raskailla ja pitkästyttävillä naapuruston rupattelutuokioilla, mutta sähäköityy selvästi loppua kohden, kun repliikit lyhenevät ja panokset kovenevat. On helppo nähdä yhteys Canthin Työmiehen vaimoon. Willmanin näytelmä ansaitsee kiitokset siitä, että loppuratkaisu ei ole ylidramaattinen. Siksi kai tästä ei ole aikoinaan elokuvaa väsättykään. Vaikka pihapiirin ja naapuruston elämän kuvaus tuntuukin paikoin pitkäpiimäiseltä, näkisin sen silti arvokkaana kulttuurin tallenteena.

Kellarikerroksessa. (1907) Kellarikerroksessa on varsinainen kollektiivinäytelmä, jossa pääosaa on vaikea nimetä. Tapahtumat pyörivät Laitisen suurperheen ja neljän samassa pihapiirissä asuvan ilotytön ympärillä. Tyttöjen asiakkailla on myös oma osuutensa tapahtumiin, samoin kuin siveyttä edistävällä kiertelevällä puhujalla. Pihapiirin puutalojen asukkaita yhdistää vähävaraisuus. Se ajaa perheet kurjuuteen ja tytöt haureuteen ansioita saadakseen. Ansioita kyllä kertyykin, mutta myös poliisin huomioita ja irtolaistuomioita. Tyttöjen luona vierailevat herrat pitävät hauskaa, muutoin ovat vitsit vähissä ennen kuin kerrassaan loppuvat. Laitisen perheen asuinolot ovat kurjat: vetoisa ja kostea kellarikerroksen asunto sairastuttaa asujansa, toivottomuus ajaa miehet ryyppäämään. Lopussa mainittava sosialismin aatteen nousu tuntuu liittyvän johonkin toiseen näytelmään, vaikka itse olosuhteitten kannalta se lienee selkeä seuraus.

Juopa. (1909) Edellinen näytelmä päättyy sanoihin: ”Miksi pitää minun vielä tämäkin kalkki juoda?” Seuraavalla aukeamalla seisoo uuden näytelmän nimenä Juopa. He-heh. Juopa tarkoittaa näytelmässä luokkasotaa, työväenluokan ja rahanvallan kamppailua. Siinä mielessä edellisen näytelmän loppu ennakoi tätä näytelmää, jossa oikeastaan kuvataan työtaistelua. Koska kyseessä on taideteos, nähdään työtaistelu osana laajempaa sotakenttää ja yhtenä kuvauksena ihmisten yhteiselosta. Maaseudulla sijaitsevassa lumppupaperitehtaassa häärää työnjohtaja, joka ainakin ahdistelee seksuaalisesti naistyöläisiä. Työnjohto kieltäytyy irtisanomasta työnjohtajaa, sillä näytöt puuttuvat. Tämä käynnistää työläisten lakkopuuhat, joissa ei kunnian kana kaakata lakkoilijoille. Saksalainen työnjohtaja neuvoo tehtaanomistajaa kutsumaan avuksi venäläistä sotaväkeä, mikä tuntuu ruotsinkielisen säätyläisen mielestä vastenmieliseltä ajatukselta. Sen sijaan hovineuvoksen rouvan mielestä pitäisi hommata enemmän kuularuiskuja, sillä lampaita pitää pelottaa – ja sosialistit ovat lauma pässinpäitä. Lakkojuonen lisäksi seurataan näytelmässä tehtaanomistajan tyttären Ellenin ja lakkolaisten pääideologin, kirjoja lukeneen lumpunkeittäjä Augustin keskinäisen vetovoiman kehittymistä.

Kirjan lopusta on löydettävissä aikalaisarvioita näytelmistä. Eino Leino kirjoittaa Päivälehdessä sujuvasti ja kiitellen Lyylistä, Edvard Valpas kirjoittaa myös Lyylistä käyttäen w-kirjainta ja erikoisia lauserakenteita Työmiehessä, Hilja Pärssinen kirjoittaa Työläisnainen -lehdessä kannustavasti ja löytää vähäistä kritiikin aihetta toisteisuudesta Kellarikerroksessa -näytelmässä ja viimeisenä muttei vähäsanaisinpana Otto Tiuppa kiteyttää Juopa -näytelmän tapahtumat noin neljään sivuun Työmies -lehden arviossaan.

Kirjassa on 401 sivua ennen mainoksia. Luin sen kolmessa päivässä pikku puristuksella.

Hyvää Uutta Vuotta!

maanantai 28. joulukuuta 2020

Maurice Maeterlinck: Sininen lintu

Belgialainen Maurice Maeterlinck (1862 – 1949) kirjoitti vuonna 1908 kantaesitetyn näytelmän L'Oiseau bleu. Juhani Aho suomenti sen vuonna 1921 nimellä Sininen lintu.

Pelkäsin tämän näytelmän olevan kovinkin hankalasti avautuva symbolistinen teos. Avautumisesta en osaa sanoa, mutta kyseessä näyttää olevan satunäytelmä, johon kuuluvat vahvat fantaasiavaikutteet. Maalla asuvat halonhakkaajan lapset: Tiltil -poika ja Mitil -tyttö lähtevät kotoaan haltijattaren följyyn etsimään sinistä lintua, jota haltijatar tarvitsee. Sinisen linnun avulla hän voisi selvittää ilmiöiden ja onnen salaisuuden. Mukaan lyöttäytyvät myös kotoisat eläimet ja ilmiöt kissa, koira, leipä, vesi, maito, sokeri ja tuli.

Lasten ja koko sekalaisen seurueen matka vie monenlaisten maailmoitten halki. He tapaavat edesmenneet isovanhempansa ja sisaruksensa ja nauttivat heidän kanssaan kaalisoppaa. Jälkkäriksi on luumutorttua. Useammassa muussakin paikassa vierailtuaan, lapset oppivat arvostamaan elämän pieniä, puhtaita iloja kermaleivosten sijasta. Tämä on heille terveellinen asenne, sillä harvemmin heille leivokset leikkiä lyövät.

Ollessaan matkallaan tekemisissä luonnon kanssa, he saavat kuulla puitten ja eläinten mietteitä ihmisistä. Koska lasten isä on puunhakkaaja, eivät puut suhtaudu lapsiin lämmöllä. Eläimet ovat myös melko hermona. Lammas kertoo lasten syöneen hänen pikku veljensä, kaksi siskoaan, kolme setäänsä, tätinsä, isänsä ja äitinsä. Lisäksi hän huomauttaa uhkaavasti omaavansa hampaat suussaan. Uhrautuvan ja uskollisen koiransa avulla lapset pelastuvat luontokappaleitten joukkohyökkäykseltä. Kissa yrittää usuttaa lapset vaikeuksiin, sillä koko luomakunta pelkää ihmisten orjuuttavan itseään, mikäli he pääsevät käsiksi tietoon sen munaskuita myöten.

Joo, mutta on lasten vaelluksella hienot ja ylevätkin puolensa. Onnien linnassa he saavat kuulla kliseisiä, eikäkun kuolemattomia totuuksia onnesta ja ilosta. Äidinrakkaus opettaa lapsille seuraavaa:

Sinä luulet olevasi taivaassa, mutta taivas on kaikkialla, missä me suutelemme toisiamme...

Tämän jälkeen lapset piipahtavat vielä Tulevaisuuden valtakunnassa näkemässä ihmeet ja kummat ennen haikeita jäähyväisiä ja palaamista siihen mualiman parraempaan paekkaan, eli lasten tapauksessa halonhakkaajan mökkiin.

Näytelmässä on aikamoiset lavastusohjeet, luultavasti pitäisi olla jokin iso kaupunginteatteri tai vastaava, jos aiottaisiin kaikki lavaste- ja puvustus- ja valaistussuunnitelmat tuoda näyttämölle. Näyttelijöitä tarvittaisiin myös aikamoinen kaarti, lapsiakin pitäisi olla varmaan kymmenkunta. Pääosien lapsia voivat ehkä esittää aikuisetkin mutta lapset vaikuttaisivat koskettavammilta.

Minusta koko perheen näytelmä, jossa on tuumittavaa ja nähtävää kaikenikäisille. Symboliikka ammentaa loppua kohden lähinnä kristillisestä perinteestä, mutta sitä ei ole pakko edes tajuta. Hyvin sopi Viattomien lasten päivään tämän näytelmä.

Kirjassa on 229 sivua. Luin sen tänään.

sunnuntai 27. joulukuuta 2020

August Strindberg: Uninäytelmä

August Strindberg (1849 – 1912) kirjoitti vuonna 1901 julkaistun näytelmän nimeltä Ett drömspel. Lauri Sipari suomenti näytelmän vuonna 1985 nimellä Uninäytelmä.

Näytelmän alussa on huomautus, jossa annetaan vähän ohjeita luetun ymmärtämiseksi. Siinä väitetään, että puheena olevassa näytelmässä on pyritty jäljittelemään unen vapaata mutta ilmeisen loogista muotoa. Noh, ehkä Strindberg sitten on nähnyt erilaisia unia kuin minä. Uninäytelmä näet etenee tosiaankin niin loogillisesti, että minun uneni olisivat kerenneet muuntua toisenlaisiksi jo monta kertaa sinä aikana, minkä tämän näytelmän tapahtumat vaativat tullakseen esitetyiksi. Näytelmän juonena on Indra-jumalan tyttären laskeutuminen maan päälle tutkimaan ihmisten eloa ja muuta oloa. Maan päällä jumalan tyttäre havaitsee ihmisten elämän olevan jatkuvaa piinaa ja kärsimystä. Toisaalta niinhän intialaiset uskonnot taitavat väittääkin? ”Kaikki elämä on kärsimystä, kärsimys johtuu elämänjanosta jne.” Tytär, josta käytetään välillä nimeä Agnes, saa sitten tavata ihmisiä erilaisissa ympäristöissä ja vakuuttua kaiken elämän sisältävän isonlaisia taakkoja eläville.

Ehkä unimaailmoihin viittaavat ne lavasteratkaisut, joita Strindberg on tarjonnut näytelmäänsä. Lavasteet muuntuvat toisenlaisiksi, saavat uusia merkityksiä ja niitten sävyt vaihtuvat. Varmaan hyvin toteutettuna saattaisi näyttää vaikuttavalta, mutta luettuna tuntui aika tylsältä. Oikeastaan sytyin tapahtumiin vasta sitten kun päästiin välimerellisiin ympyröihin. Siellä varakkaat asuivat paratiisillisissa oloissa, mutta köyhät eivät päässeet edes mereen uimaan, kun rannat olivat aina jonkun omistuksessa. Tästä muistui mieleeni miten joku kesä vein lapseni uimaan erään kylän uimarannalle. Takaoikealle ilmaantui mieshenkilö, joka pitemmän aikaa selitti omille joukoilleen, ettemme olisi saaneet tulla uimaan heidän rannalleen, koska tämä ei oo mikkään ylleinen uimaranta, tämä on tämän kylän uimaranta. Tätä samaa asennetta eri muodoissaan olen täällä Siilinjärvellä kohdannut ällistyttävässä määrin. Järviä on, mutta ne tuntuu aina joku omistavan. Näytelmässä köyhät hiilenkantajat päättävät mennä hirteen, kun elämä on kumminkin tällaista helvettiä. Varakkaat sen sijaan joutuvat hekin välillä rehkimään, jotta jaksavat syödä vielä lisää. Hieman latisti tunnelmaa, kun lopussa Indran tytär väittää, että työtä välttelevä runoilija osaa kaikista parhaiten nauttia elämästään. Miten niin?

En saanut tästä isompia irti. Kiinnosti lukea silti näytelmä, kun sitä Fanny ja Alexander -elokuvan lopussa niin mainostetaan. Katseltiin se elokuva taas uudestaan tänäkin jouluna. Aika paljon oli karsittu tapahtumia, mutta saatiin sentään viisituntinen tv-sarja samassa paketissa, katselen sen sitten joskus paremmalla ajalla.

Kirjassa on 91 sivua. Luin sen tänään. Sitten yritän vielä symbolistisempaa näytelmää, jos en sitä jaksa, niin siirryn seuraavaan. Varmaan pari päivää menee.

lauantai 26. joulukuuta 2020

Friedrich Schiller: Fiesko

Friedrich Schiller (1759 – 1805) kirjoitti vuonna 1782 julkaistun näytelmän Die Verschwörung des Fiesco zu Genua. Luin kirjastosta lainaamani suomennoksen vuodelta 1908 nimeltään Fiesko: Historiallinen murhenäytelmä. Suomentajaa ei ole teokseen merkitty, vuoden 1908 Kirjastolehden arvioitsija ei ole suomennosta erityisemmin arvostanut eikä suositellut. Suomen kieli oli tuolloin osaksi vielä tekeytymässä, niin että suomennos vaikuttaa minusta paikoin tahattoman koomilliselta. Niin tosin vaikutan itsekin. Joskus yritin lukea Schillerin pohdiskeluja eräästä onnistuneesta suomennoksesta, mutta kirjailijan tapa esittää asiansa on niin monimutkainen, että sen suomentaminen selkeäksi olisi tuhonnut alkuperäisen ”salaperäisyyden”. Tämän kirjan esipuheesta pieni esimerkki sekä suomennoksen saksan kieleen takertuneesta rakenteesta että Schillerin ajattelusta:

Korkeammat henget näkevät teon juonteen ikäänkuin hienoina hämmähäkinsiimoina juoksevan koko avaran maailmanjärjestelmän lävitse ja kiintyvän kenties tulevan ja menneen ajan äärimmille rajoille, jossa ihminen ei näe muuta kuin ihan ilmeisen tosiasian. Mutta taiteilija katsoo kauvaksi näkemätöntä ihmiskuntaa, jota hän opettaa tahtoo eikä tarkkanäköistä kaikkivaltaa, jolta hän oppia saa.

Tapahtumapaikka ja aika ovat Genova (suomennoksessa saksalaisittain Genua) vuonna 1547. Esipuheessaan Schiller kertoo käyttäneensä näytelmää luodessaan apunaan historiallisia lähteitä, mutta soveltaneensa tapahtumia ja henkilöitten kuvausta draamansa luonteeseen sopiviksi. Sikäli kuin ymmärsin.

Genovaa on ryhtynyt hallitsemaan dogena (suomennoksessa doogi) Dorian ruhtinassuku, vallanvaihto vanhalta sedältä veljenpojalle (suomennoksessa nepaa eli serkku, oik. saks. Neffe) on odotettavissa. Nuori Gianettino Doria on kuitenkin röyhkeän itsevaltainen, mikä ei miellytä tasavaltalaisina itseään pitävää Genovan ylhäisöä. Neuvoskunnan kokouksen senaattorin vaalissa Gianettino nostaa voittajaksi vähemmän ääniä saaneen hännystelijänsä ja lyö vielä miekan pöytään. Eikä siinä vielä kaikki: Gianettino on palkannut maurilaismiehen salamurhaamaan varteenotettavimman kilpailijansa kreivi Fieskon. Tämän lisäksi hän on kajonnut nuoreen neitseeseen, jonka isä on vakavamielinen tasavaltalainen ylimys Verrino. Syntyy salaliitto Dorioita vastaan. Kreivi Fiesko osoittautuu melkoiseksi juonittelijaksi, joka on aina askelen edellä vastapuolta – niin siihen asti kunnes hän joutuu vastakkain todellisen tasavaltalaisen kanssa. Myös naisväki on välillä tukkanuottasilla miesten suosiosta. Toisen tunkeminen omalle marikolle käypi kunnialle.

Suoraan sanoen vähän tyhjänpäiväiseltä tuntui moni kohta tässä näytelmässä. Voi olla, että sujuvampi suomennos olisi saanut aikaan sen, ettei tarina olisi muodostunut niin rasittavaksi. Nyt meni kaksi päivää tätä tahkotessa. Tosin muutama muukin puuha oli kuvioissa. Sikäli kuin on luottamista wikipediaan tässä asiassa, on tästä näytelmästä peräisin sanonta:

Mauri on tehnyt tehtävänsä, Mauri saa mennä.

Näin sanoo maurilainen Mulei Hassan poistuessaan näyttämöltä kolmannen näytöksen neljännen kohtauksen lopussa.

Kirjassa on 156 sivua. Sain sen luettua kahdessa päivässä.

torstai 24. joulukuuta 2020

Ludvig Holberg: Valtioviisas kannunvalaja

Norjassa syntynyt ja Tanskassa kirjaillut Ludvig Holberg (1684 – 1754) kirjoitti vuonna 1722 ensiesitetyn näytelmän Den Politiske Kandestøber. Luin näytelmästä vuonna 1929 julaistun suomennoksen Valtioviisas kannunvalaja, jonka teki Larin-Kyösti.

Heti näytelmän alussa huomaan päässeeni taitavan kirjoittajan luomaan maailmaan. Asiat esitetään yksinkertaisesti. Se ei kuitenkaan tarkoita, että esitetyt asiat olisivat yksinkertaisia ja tavallaan juuri siitä näytelmässä on kysymyskin.

Herman Bremeniläinen on kannunvalajamestari Hampurin kaupungissa. Hän on siis käsityöläisten killan jäsen. Hänellä on työntekijöitä, kisällejä, jotka tosiasiassa tekevät työt ja mestari joutaa puuhailemaan omiaan. Hermanin suureksi intohimoksi on muodostunut lukeminen ja valtiollisten asioitten pohtiminen. Hän lukee kirjallisuutta ja keskustelee toisten käsityöläismestareitten kanssa erilaisista yhteiskunnallisista kysymyksistä kahdentoista hengen collegiumissa, jossa Herman toimii puheenjohtajana. Herman on sitä mieltä, että hän voisi aivan hyvin ja paremminkin toimia kaupungin pormestarina eli kaupunginjohtajana. Hänen vaimonsa Geske taas ajattelee, että Hermanin tulisi keskittyä liikkeensä hoitoon, sillä asiakkaat alkavat kaikota, kun tilauksia ei hoideta. Vaimo purkaa mieltään seuraavasti:

Kaikki pähkähullut tekevät samalla lailla; ne rakentavat linnoja pilviin ja hautovat päässään hassutuksia ja narrintuumia ja luulottelevat toimittavansa hyvin tärkeitä töitä, vaikk'eivät itse asiassa toimita mitään.

Pahaksi tai sitten hyväksi onneksi Hermanin mielipiteet valtiollisten asioitten hoidosta ja omasta kyvykkyydestään ovat kantautuneet myös niitten piirien tietoon, joita hän on tullut arvostelleeksi. Aluksi häntä aiotaan rangaista, mutta sitten päädytään tekemään hänestä pilaa ilmoittamalla hänelle, että hänet on valittu pormestariksi:

...sama kannunvalaja saattaa uudistaa koko Rooman valtakunnan valaessaan lautasta ja hän saattaa muka samalla kertaa valaa maat ja mannut kuin kupit ja kannut. Mutta minua ei miellyttänyt noiden raatiherrojen päätös, sillä sellaisen miehen rankaiseminen ja vangitseminen herättää rahvaassa vain mieltenkuohua ja siten tuommoiset narrit vain tulevat huomatummiksi.

Kun Herman saa ”kunnian” toimia pormestarina, hän huomaa, että kyseinen toimi sisältää koko joukon sellaisia asioita, joita on ihan jännä pohtia tykönään ja vaikka pienessä juttuseurassakin, mutta joista päättäminen onkin jo toinen juttu. Herman ei puhu sivistyneistön käyttämää latinan kieltä, hän ei tunne roomalaisen oikeuden sovelluksia ja hän aidosti hämmentyy havaitessaan, että kun riidan vastapuolet saattavat aivan hyvin olla molemmat oikeassa, hänen pormestarina olisi lakiin vedoten kyettävä tarjoamaan ratkaisu heidän kiistaansa.

Ennen pitkää Herman toteaa, ettei pormestarina ole niin hyvä olla kuin kannunvalajana. Hän päättää lopettaa pitkäpierujen poliittisten iltapakinoitten lukemisen, repii niistä yhden, jonka nimi on ”Poliittinen lipeäkala” ja käskee polttaa loput kirjoistaan.

Kirjassa on 111 sivua. Luin sen tänään. Näytelmä kirvoitti ihan kunnon nauruja, tämän voisin kaikin mokomin katsella vaikka teatterissa. Hauskaa Joulua!

keskiviikko 23. joulukuuta 2020

William Shakespeare: Myrsky

William Shakespeare (1564 – 1616) kirjoitti viisinäytöksisen näytelmän The Tempest, jonka ensiesityksen arvellaan tapahtuneen vuonna 1611. Luin suomennoksen nimeltä Myrsky. Suomennoksen teki Matti Rossi ja se ilmestyi vuonna 2010. Arvellaan, jotta tämä Myrsky olisi ollut viimeinen Shakespearen yksin kirjoittama näytelmä. Asiasta on kuitenkin sen verran aikaa vierähtänyt, että ihan tarkkaa tietoa on vaikea löytää.

Esipuheen Haaksirikkoiset  kirjoittanut Marjo Kaartinen kertoo, että näytelmästä on esitetty monenmoisia tulkintoja. Kaartinen keskittyy kirjoittamaan näytelmän tapahtumapaikan, oudon, lähes asumattoman saaren merkityksestä, tiedon hankkimisesta, josta näytelmä kertoo oman aikansa tarinankerronnan tyyliin sekä siitä tuon ajan peruseurooppalaisesta poikkeavasta asukkaasta, joka saarelta löytyy. En ala toistaa Kaartisen ajatuksia.

Omasta puolestani pidän tätä näytelmää satunäytelmänä, jossa koetaan haaksirikko lähellä fantastista saarta, jota kukaan ei muka ole Välimerestä löytänyt. Eristäytyneellä, syrjäisellä saarellakin on sitten mahdollista käydä haaksirikkoisten kesken monipuolisia keskinäisiä juonitteluita – näkisin tämän toimivan vastakuvana saarille sijoittuville utopiakuvauksille. Saaren sinne rantautuneista muukalaisista poikkeava asukas muodostaa tavallaan vastakuvan niille oletetuille ihmeille ja rikkauksille, joita ihmiset aina ovat kuvitelleet löytyvän jostakin muualta – niin että jos kotomaan lotossa ei voita, on kokeiltava ulkomaista nettipeliä. Sittemmin tutkimattomat alueet alettiin nähdä mahdollisina vaaran paikkoina, mutta niin kauan kuin voi pelata, löytyy pelaajia.

En näe tarpeelliseksi kertoa kovin kummoisia juonesta. Se on varsin selkeä vaikkakin henkilöhahmoja on turhan monta. Isohkolla henkilömäärällä on tehty mahdolliseksi kuvata juonittelua, sillä sellainen vaatii takanapäin puhumista ja se taas ei toimi parhaalla mahdollisella tavalla yksinpuheluna – tosin sitäkin näytelmä sisältää ihan jonkun verran.

Kai tämä näytelmä jotenkin on ihmisiä kiinnostanut. Huomasin yhden kohdan, jossa käytetty sanonta kenties on tästä näytelmästä alkanut levitä. Siinä narri päätyy pitämään sadetta saaren alkuasukkaan kanssa saman peitteen suojiin.

Voi voi, sieltä se rajuilma taas nousee! Minun on viisainta ryömiä tuon otuksen loimen alle – muuta suojaa ei täällä ole. Kurjuus järjestää miehelle outoja petikavereita.

Kirjassa on 157 sivua. Esipuheen luin eilen, näytelmän tänään.

tiistai 22. joulukuuta 2020

Molière: Luulosairas

Molière (1622 – 1673) kirjoitti suosittuja komedioja. Luin vuonna 1959 ilmestyneestä kirjasta Komedioja II hänen viimeiseksi jääneen näytelmänsä, jonka Otto Manninen suomenti nimellä Luulosairas. Alkuperäiseltä nimeltään Le Malade imaginaire -näytelmän ensiesitys tapahtui vuonna 1673 nimellä. Kerrotaan, että Molière olisi tämän näytelmän jonkin esityksen aikana saanut verensyöksyn, jonka seurauksena sittemmin menehtyi. En ollut näkemässä, joten en mää vannomaan.

Luulosairas kertoo varakkaasta miehestä, joka kärsiin monenlaisista vaivoista. Ainakin häntä sen mukaan lääkitään ja hoidetaan. Näytelmässä vihjaillaan, että mies on oikeastaan terve, mutta hän uskoo itseään hoitaviin lääkäreihin, jotka väittävät miehen olevan kuolemanvaarassa. Käsitän asian niin, että 1600-luvulla elettiin aikaa, jolloin antiikista ja keskiajalta periytyneet lääketieteen keinot alkoivat joutua uuden, tieteellisen lääketieteen jalkoihin. Molière viittaa näytelmässään mm. verenkierron periaatteen käsittämiseen, joka noihin aikoihin oli tapahtunut. Näytelmässä nuori lääkäri, jota kuvaillaan hidasoppiseksi eikä juuri sen nopeammaksi älyltäänkään, asettuu lujasti puolustamaan konservatiivisen lääketieteen käsityksiä. Aikakauden lääkäreistä ja lääkitsijöistä annetaan kuva puoskareina, joille tärkeintä on latinan ja kreikankielinen terminologia ja oma toimeentulo.

Lääkäreitten tehtävänä näytelmässä on antaa sellainen hoito, mikä kuhunkin vaivaan on oppien mukaan kuuluva, sikäli asia ei kai olekaan muuttunut? Kun hoito on taudinmäärityksen mukaista, on potilas hoidettu ja palkka ansaittu. Molièren kritiikki kenties kohdistuukin jo tuolloin vanhanaikaisina pidettyihin hoitomuotoihin, kuten suoneniskuihin ja peräruiskeisiin. Tosin kyllähän nykyäänkin taidetaan pitää hyvänä, että vanheneva herrahenkilö luovuttaa vertaan, se kun tahtoo vanhemmiten paksuuntua, eivätkä peräruiskeetkaan liene ihan mahdoton hoitokeino, peräpuikoista puhumattakaan?

Molièren luulosairas kärsii tajuamattaan paitsi turhasta lääkityksestä myös uudesta vaimosta, joka hamuilee hänen rahojaan. Varakas herra on kitsaaksi ihmiseksi omituisen hyväuskoinen luottaessaan niin vankasti häntä nylkeviin lääkäreihin ja rahoja kärkkyvään uuteen vaimoon. Tosin tyttärensä hän on valmis naittamaan nuorelle lääkärille, jotta saisi palvelut perhepiiristä. Tämä on taloudellista järkeilyä. Tytär vain sattuu olemaan aidosti rakastunut ihan toiseen miekkoseen, jonka on tavannut teatterissa. Mikäli kyseessä olisi Brechtin näytelmä, osoittautuisi teatterirakastettu pelkäksi rakkauden pahvikulissiksi ja nuori hidasälyinen lääkäri vanhanaikaisine hoitomuotoineen tarkasti talousasiansa ja sitä tehen sitten myös perheensä hoitavaksi kelpo kansalaiseksi. Se että näin ei ole, ei kuitenkaan vähennä Molièren sanoman tehoja, häneltä riittää pohdittavaa lääkkeistä meidänkin päiviimme. Näin Molière vastaa rikkaan herran veljen järkeä puhuvalla suulla, mitä sairastuneen sitten pitää tehdä, jos lääkkeet kerran voivat olla niin peräti turmiollisia:

Ei mitään. Ei muuta kuin pysyä levossa. Luonto itse korjaa vähitellen häiriön, johon se on joutunut, kunhan saa meiltä rauhassa toimia. Meidän levottomuutemme ja malttamattomuutemme tärvelee kaiken, ja enimmät ihmiset kuolevat lääkkeisiinsä eivätkä tauteihinsa.

Minä muuten sain influenssarokotteen Siilinjärven tk:sta viime viikolla! Toivon, että koronarokotteet toimivat. Intialaiset, kiinalaiset ja venäläiset rokotteet kuulostavat kiinnostavilta. Luin kirjan eilen illalla ja tänä aamuna. Helppolukuista ja toimivaa tekstiä satakunta sivua.

sunnuntai 20. joulukuuta 2020

Molière: Sievistelevät hupsut

Molière (1622 – 1673) kirjoitti suosittuja komedioja. Luin vuonna 1959 ilmestyneestä kirjasta Komedioja II yksinäytöksisen näytelmän, jonka Otto Manninen suomenti nimellä Sievistelevät hupsut. Näytelmä on alkujaan julkaistu vuonna 1659 nimellä Les Précieuses ridicules. Näytelmässä on vain nelisenkymmentä sivua, joten lukaisin sen tunnissa. Suomennos on kaunista kirjakieltä, helppolukuista.

Näytelmän aiheena on ylenpalttinen hienostelu: erilaisten taiteiden arvostaminen sen perusteella tietääkö jotain juoruhenkistä itse taiteilijasta tai onko vain nähnyt häntä kutsuilla, kaunopuheisuus, romanssien pitkäkestoiset manööverit tapaamisineen, ihastumisineen ja kosimisineen, muodikas pukeutuminen jne. Nuoret serkkuneitoset Madelon ja Cathos eivät kelpuuta Madelonin isän, kunnon porvarin, vävyehdokkaita, jotka neitejä tavatessaan alkavat ensitöikseen puhua avioliitosta kuin olisivat vaikkapa lehmää ostamassa. Porvarille vävyehdokkaat olisivat varakkaina herroina mieluisia, sillä he voisivat vähentää porvarin elatuskuluja tuntuvasti. Neitoset kuluttavat mukamas kauneudenhoitoon jo sievoisen summan. Hylätyt kosijat kostavat neideille lähettämällä heidän tykönsä herrasmiehiksi pukeutuneet lakeijansa, joilla on taipumusta samanlaiseen kohokuoriseen kaunopuheisuuteen.

Halusin lukaista tämän pikku näytelmän, sillä lukiossa äidinkielen opettaja luetti meillä tunnilla otteen näytelmästä ja minä sain toverini kanssa esittää hylättyjä kosijoita. Koko luokka räjähti spontaaneihin nauruihin, kun joku ehdotti meitä noihin osiin. Joulukirkossa kukaan tytöistä ei tahtonut istua samalla penkkirivillä kanssani, vaan he pakkautuivat toiselle penkkiriville, jossa heitä oli ainakin yksi tai kaksi sievistelevää hupsua liikaa. Yläasteella sen sijaan järjestettiin oppilaitten kesken äänestys: tytöt äänestivät poikia ja pojat tyttöjä. Minut ja eräs tyttönen valittiin luokan kaikkein vähiten kiinnostavaksi. Nimemme kirjoitettiin taululle kaikkien nähtäväksi. Jos tämä kirjoitus on sitten minun kääpiön kostoni luokkatovereilleni, niille tytöille. En ole silti mikään naisten vihaaja, vaikka sama onni naisten suhteen on jatkunut kouluaikain jälkeenkin. Vaimoani lukuunottamatta. Hänen suhteensa onneni onkin ollut mitä mainioin.

Tämä Molièren pikku näytelmä on tietysti minulle tapahtuneeseen täysin syytön. Eikä siinä muutoinkaan isompia vikoja esiinny. Gregorius oli lukenut saman näytelmän, hänen mielipiteitään voi lukaista täällä.

William Shakespeare: Loppu hyvin, kaikki hyvin

William Shakespeare (1564 – 1616) kirjoitti joskus vuosina 1601 – 1604 näytelmän All's Well That Ends Well. Näytelmä ilmestyi vuonna 1623 julkaistussa foliopainoksessa. Alkusanoissa kerrotaan myös, että ensimmäinen tunnettu esitys olisi tapahtunut vuonna 1741.

Lukemani suomennos julkaistiin vuonna 2007 nimellä Loppu hyvin, kaikki hyvin, suomentaja Tiina Ohinmaa. Suomennos on hyvää suomen kieltä eikä runollisuus särähtele lukukorvaan vaikka teksti onkin runollista ja paikoin hienosti riimiteltyä. Ohinmaa on usein käyttänyt samanlaista loppusoinnun kelpoisuusvaatimusta kuin nykyään iskelmäsanoituksissa eli vapauttamalla riimittelynsä liiallisen täydellisyyden vaatimuksesta hän on voinut päästä puhuttua kirjakieltä muistuttavaan, luettavuudeltaan miellyttävään lopputulokseen.

Lukemani suomennoksen tieteellisen erittelevät alkusanat kirjoitti Jyrki Nummi otsikolla Elämän kirjava kudelma. Niissä Nummi kuvaa näytelmää luonteeltaan nk. ongelmanäytelmäksi. Sellainen näytelmä ei ollut Shakespearelle tyypillinen, vain kaksi muuta lukee Nummi vastaavaan luokitteluun soveltuvaksi. Kyse ei ole puhtaasta komediasta eikä ainakaan tragediasta. Näytelmässä osoitetaan kaikkien hahmojen jonkinmoinen vähintäänkin epäilyttävä, harhauttava toiminta ja joittenkin kohdalla selkeä epärehellinen peli. Nummi laskee näytelmän ruodot tosi tarkkaan, minulle vähempikin olisi riittänyt. Koska tämän tyypin näytelmissä on kumminkin sopuisa loppu, lainaan tässä kohden kolaamiseen taipuvaa suurikokoista runon sepittelijää:

Koristeet Korintin kuuluvat pylväisiin, temppelin kannattelijoihin ylväisiin.

Ei  päätä-häntää syntyisikään käärmeettä, kuninkaan punaviittaa valkopäärmeettä.

Juoni näytelmässä on semmoinen, että leskikreivittären ottotytär on rakastunut kreivittären poikaan. Koska tyttö on edesmenneen taitavan lääkitsijän lapsi, on hän perinyt isänsä tietoutta ja parantaa kuninkaan. Kuningas lupaa neidolle puolisoksi kenet hän haluaa. Kreivi ei pidä ottosiskoaan oman säätynsä mukaisena vaan väheksyy häntä kuninkaallisesta neuvosta ja äitinsä myötämielestä huolimatta. Nuori kreivinplanttu saa vihdoin kuninkaalta käskyn suostua ottosiskonsa ukoksi. Kreivi suostuu näennäisesti, mutta lyö tiskiin samantapaiset ehdot kuin Kalevalassa hiiden hirven hiitäminen ja kyisen pellon kyntäminen. Rakastunut neito päättää kumminkin päästä maistamaan tavoittelemaansa namukkia ja siitäpäs syntyy soppa. Tavallaan kyse on siis hylätystä kosijattaresta hankkimassa hyvitystä hankkeelleen.

Näytelmän nuoripari, veli ja hänen alempisäätyinen, mutta neuvokas ottosiskonsa, ovat kieltämättä päähahmoja. Laajalti toimintaa on kreivin lähipiiriin kuuluvan kapteeni Parolesin ympärillä, mielenkiintoinen hahmo on kreivittären hovinarri Lavatch, jolta löytyy ilkikurisesti sohaiseva vitsi tai kymmenen tilanteeseen kuin tilanteeseen. Kuningas toimii jonkinlaisena oikeudenmukaisena tuomarina, joka toisaalta järjestelee muitten asioita näitten tietämättä.

Kirjassa on 177 sivua, aloitin sen lukemisen eilen ja pääsin loppuun hyvin tänään.

perjantai 18. joulukuuta 2020

Saara Turunen: Tavallisuuden aave ja muita näytelmiä

Saara Turunen (s. 1981) kirjoitti näytelmät, jotka julkaistiin teoksessa Tavallisuuden aave ja muita näytelmiä. Jokaisesta jotakin.

Puputyttö. (ensiesitys vuonna 2007) Kuunnelmallinen näytelmä, joka toimisi varmaankin paremmin kuunnelmana, jolloin taiteennauttijan oma mielikuvitus saisi rauhassa kansoittaa ne kirjalliset näyt, joita näytelmän teksti sisältää. Kertoo siitä, miten nuoresta naisesta tuntuu, että hänen pitäisi olla kaikkien himoitsema, seksiä tihkuva toiveuuni, johon vain miehistä parhaat saavat tarttua kiinni ja käyttää vinkulelunaan. Myös perhesuhteet mukana vaatimuksia ylläpitämässä. Näytelmän voi kyllä käsittää myös kertovan siitä, miten ihminen saattaa kokea itseensä kohdistuneet toiveet kuormittavina vaatimuksina. Lähtökohtana kirjailijalla kuulemma näytelmä Bernarda Alban talo, mikä näkyy ehken äidin ja siskojen kuvauksessa. Antiikin draaman perinne on mukana ainakin kuoron muodossa.

Broken Heart Story. (2011) Kirjailija kertoo näytelmän olevan hänen omakuvansa. Näytelmässä kirjailija ei meinaa osata päättää mitä kertoisi tärkeistä aiheista: kapitalismista ja kuolemasta. Hänen asunnostaan kuuluu itkevää ääntä. Kissa on jäänyt, eikäkun sielu on jäänyt nalkkiin vaatekaappiin. Löydettäessä sielu suostuu kertomaan tarinansa, jonka nimi on sama kuin näytelmän nimi. Se kertoo siitä miten valita taiteilijan elämän ja uimisen väliltä. Kuoro kertoo tarinaa muitten mukana. Minusta tämä näytelmä soveltuu parhaiten luettavaksi tälleen itekseen kirja sylissä, välillä voi vähän aikaa maata selällään ja putsata ilmalämpöpumpun. Q-teatteri on tätä esittänyt, no niille se kai sopii.

Tavallisuuden aave. (2016) Turunen kertoo esipuheessaan tavoitelleensa tavoiteltavan tavallisuuden kuvia. Kuitenkin näytelmän tapahtumainsirpaleet ovat masentavia näytteitä nurkkakuntaisuudesta. Senkö Turunen näkee suomalaisena tavallisuutena? Onko suomalaisuus siis junttimaisuutta, jossa erilaisuutta ei hyväksytä? Vuorosanoja on vähän, onko se sitten brechtiläisyyttä, vaietaan kahdella kielellä?

Medusan huone. (2019) Aihe vaikuttaisi viittaavan antiikkiin, mutta näytelmän tarkoitus lienee ajaa samoja asioita, joita Minna Canth ja Maria Jotuni ja heidän jälkeensä monet muutkin naiskirjailijat Suomessa ovat teksteillään tahtoneet edistää – naisten aseman muuttamista paremmaksi. Luultavasti en saisi edes kirjoittaa että ”naiskirjailija”. Mitäpä nykyään enää saisi kirjoittaa, jos koettaisi korrektina pysytellä. Kävisikö ”käsidesi” ja ”turvaväli”. Näytelmänsä esipuheessa Turunen kirjoittaa, että naisten on vaikea saada suutaan auki itseään puolustaakseen. Eipä se tunnu olevan helppoa tässä näytelmässäkään, vuorosanoja on edellistä näytelmääkin vähemmän. On siinä pulma. Lukijana jään odottamaan sitä sanottavaa. Ei toimisi kuunnelmana.

Jälkisanoissa Maria Säkö  jatkaa Turusen mainitseman naiskirjoittamisen (femiekrityyri) esiin tuomista. Kuulemma aikaisempi kirjallisuus on niin miehistä, että pitää luoda uudenlainen kirjoittamisen tapa, jolla naisten asiaa voidaan kuvallisesti ilmaista. Eli vähän niin kuin Napoléonin aikaan luotiin kymmenpäiväinen viikko?

Gregoriuksen blogissa teosta on arvioitu näin.

Tämän kirjan sain pääosin lukaistua tänään. Sivuja on vain 201. Nyt olen lukenut kaikki suomalaisten kirjailijain näytelmät mitkä ajattelin lukea – yhtä kirjaa lukuunottamatta. Vetäisen nyt semmoisen historiallisen katrillin alkaen Shakespearesta ja päätyen 1900-luvun alkuun (yhteensä 11 näytelmää). Sen jälkeen luen niin paljon kuunnelmia kuin tammikuun loppuun mennessä kerkeän. Sitten olis vielä tuo yksi saksalaisten nykykirjailijoitten valikoima ja loppuhuipennuksena lyhyt paluu antiikkiin.

torstai 17. joulukuuta 2020

Kari Hotakainen: Punahukka

Kari Hotakainen (s. 1957) kirjoitti vuonna 2005 julkaistun näytelmän Punahukka. Kirjan alussa Hotakainen kirjoittaa lyhyesti näytelmän synnystä. Hän luonnehtii näytelmänsä kertovan hyvän tekemisen vaikeudesta, arkipäivän moraalista, Venäjästä ja luomiskertomuksesta. Alun perin Hotakaisen oli tarkoitus kirjoittaa uskosta, mutta Juha Lehtolan kanssa he yhdessä olivat muotoilleet näytelmästä tämmöisen.

Kuitusen lapseton pariskunta aikoo adoptoida lapsen. Samaan aikaan Pekka on nähnyt junasta katsoin Jeesuksen ja alkanut pohtia uskonasioita. Lisäksi näytelmässä on salattu pietarilainen sisko, perinnönjako, ikonien salakuljetusta ja muuta sattumoisin ilmaantuvaa. Usko vaikuttaa ns. levinneen käsiin. Ja ilmankos kun kaksin käsin on aihetta käsitelty. Sanailua on enemmän kuin kiitettävästi. Alkoi jo tursua korvista. Epäilen vahvasti jaksanko lukea Hotakaisen romaaneja.

Teknisesti näytelmä pysyy mainiosti kasassa. Aiheet etenevät ja päätyvät johonkin suistomaalle, armon sanotaan muistuttavan suota, kun se antaa periksi. Mitään lopullisia ratkaisuja tai absoluuttisia totuuksia juuri miltään vähänkään rehelliseltä taideteokselta ei hyödytä odottaa. Niissä heitellään puistossa kultapalloja iloisen naurun helkähdellessä. Maalia ei synny, koska mitään maalia ei ole olemassakaan.

Kirjassa on 117 sivua. Aloitin sen eilen illalla ja lopettelin tässä aamulla.

keskiviikko 16. joulukuuta 2020

Leea Klemola: Kokkola

Leea Klemola (s. 1965) kirjoitti vuonna 2004 ensiesitetyn näytelmän nimeltä Kokkola.

Kokkola oli minulle aika raskasta luettavaa. En saanut kiinni siitä, mistä näytelmässä oli kysymys. Kolmestatoista henkilöhahmosta suurin osa juo, raivoaa, kiroilee, on työpaikalla, jossa varsinaista työtä ei ole jne. Näytelmässä vaikuttaa olevan kaksi tai kolme tavallisesti käyttäytyvää hahmoa, heistä kaksi pienessä sivuosassa. Muitten käytös, tilanne huomioon ottaen, on yliampuvaa tai kenties johonkin toiseen tilanteeseen soveltuvaa. Absurdeja vaikutelmia siitä minulle syntyi. Toisessa näytöksessä vauhti tältä osin kiihtyy. Loppu on ilmeisesti tarkoitettu jotenkin loiventavaksi, mutta minunlaiselleni lukijalle se nyt ei riitä.

Mietin näytelmää lukiessani mitä eroa on nykynäytelmillä ja vaikkapa 1800-luvun selkeillä juoninäytelmillä. Ainakin niistä vanhemmista saa helpommin selvän, mistä on kysymys. Onko kysymyksenasettelu siis kärsinyt haaksirikon vai onko suuret kysymykset todettu jotenkin vähemmän tärkeiksi? Vai halutaanko nykynäytelmissä asettaa niin paljon kysymyksiä, ettei mikään suurempi kysymys asetu etualalle? Miksi niin halutaan tehdä? Eivätkö näytelmäkirjailijat uskalla ottaa kantaa edes siinä määrin, että esittäisivät selkeitä kysymyksiä? Arvellaanko katsojien olevan niin tottuneita näytelmien perinteisten juonirakennelmien suhteen, että selkeä esitystapa osoittautuisi tylsäksi ja ennalta-arvattavaksi? 

Aika usein ainakin Kuopion teatterin katsomon täyttävät vanhemmat teatterinharrastajat. Olisi kieltämättä mielenkiintoista kuulla miten he suhtautuvat nähdessään näinkin rapsakan esityksen kuin Kokkola on.

Kirjassa on 126 sivua. Sain sen luetuksi tänään. Lopuksi pihalle satanut nuoskalumi tarjosi minulle kovan kolauksen.

Kokkolassa en ole käynyt kuin kerran, en usko, että näytelmä oikeastaan kuvaa Kokkolaa millään tavoin. Se on pikkukaupunki, jossa ihmiset elävät rauhallista ja varmaankin aika tylsää elämää, joten kävimme siellä S-marketissa. Tosin kaupungissa toimivat palloilujoukkueet KPV ja GBK sekä Hermes, joten toivoakin on. Muistaakseni vuonna 1970 tai 1971 kävin Vänärillä katselemassa KuPSin ja KPV:n pelin, KuPS voitti 2 – 0. Pari-kolme vuotta sitten KPV hävisi KuPSille keskuskentällä 3 – 1.

tiistai 15. joulukuuta 2020

Laura Ruohonen: Kuningatar K ja muita näytelmiä

Laura Ruohonen (s. 1960) on ensi vuonna jonkin aikaa saman ikäinen kuin minä. Lisäksi hän on kirjoittanut paljon näytelmiä ja toiminut muutenkin aktiivisesti ja arvostusta saaden teatterialalla. Luin valikoiman Ruohosen näytelmiä vuonna 2004 ilmestyneestä kirjasta Kuningatar K ja muita näytelmiä.

Olga. (ensiesitys vuonna 1995) Näytelmässä on kaksi päähahmoa ja kahdeksan sivuosaa. Homma pysyy silti kasassa. Kaikki näytelmän henkilöt tukevat mielikuvaa Olgan yksinäisyydestä, myös hän itse. Olga ei ole masentunut ja luovuttanut, vaikka onkin elämästä vieraantunut ja pikkuisen höperö. Hän tutustuu outoon kulkijaan. Rundis on nuori mies, jonka mielestä maailma on sen verran sekaisin, ettei haittaa jos sitä sotkee vähän lisää. Hän elättää itsensä pikku omaisuusrikoksilla ja eräänä päivänä kohdalle sattuu Olga. Näytelmä on näitten kahden asemiinsa kiinnittyneen hahmon kaksintaistelu, jossa voi olla muitakin kuin häviäjiä. Tyly maailmankuva saa aikaan sen, ettei tämä minusta tunnu komedialta, takakansi puhuu hirtehishuumorista. Voi olla, että näyttämöllä toimii paremmin kuin luettuna.

Suomies ei nuku. (2000) Mian perheellä on kätketty salaisuus. Sekopäisyys se ei voi olla, sillä sitä ei saada kätkettyä. Perinnönjakoon ja rakkauslapsiin liittyviä salaisuuksia putkahtelee pintaan joka käänteessä kuin suonsilmästä vettä kumppareihin. Äiti lukee ääneen Mian 8-vuotiaana sepittämän runon raivosta, jolloin Mia ihmettelee mistä äiti on runon saanut, hänen päiväkirjansa kun ovat lapsena hävinneet. Äiti tuumaa, että tuskin siinä mitään kuolematonta kirjallisuutta menetettiin. Tästä tuli mieleen, miten äitini kertoi käyttäneensä nukkenäytelmäni pääkirjaa pönttöuunin sytykkeenä. Niin katosi tuonilmaisiin ensimmäinen teatterityöni Hessu ja Pluto – erottamattomat ystävykset eksyksissä. Siinä oli lopussa mieliinpainuva tehosteosuus, jossa nautittiin kylpyvaahdosta ja vesiväreistä valmistamaani samppanjaa, joka valitettavasti tuhri käsikirjoituksen ja saattoi osin vaikuttaa sen hävittämiseen. Olin tuolloin kymmenvuotias.

Suurin on rakkaus. (1998) Kylläpäs yllätyin iloisesti, kun huomasin, että tämä onkin historiallinen näytelmä, joka sijoittuu isolta osin 1800-luvun loppupuolen Kuopioon. Näytelmä käsittelee Juhani Ahon ja Elisabeth Järnefeltin suhdetta. Tärkeässä sivuosassa on Minna Canth. Käsittääkseni näytelmässä on lainattu ainakin Minna Canthin ajatuksia, joista olen vähäsen lueskellut. Tiedän sen kuvernöörin palatsin, sittemmin lääninhallituksen talon, jossa Järnefeltit Kuopiossa asuivat. Ja Arvid Järnefelt kirjailijana ja muutoinkin Suomen Tolstoina on tullut tutuksi. Tosi kiva näytelmä!

Kuningatar K. (2003) Kuningatar Kristiina katsoo silmiin kaivossa elävää ankeriasta. Ankerias on kai kömpinyt merestä kaivoon ja elää sinne suljettuna. Kristiina eli hoviin suljettuna, kunnes muutti paavin luo ja makaa nyt Pietarinkirkon kryptaan suljettuna. Ihan turhan monimutkainen näytelmä minulle. En tiennyt, että ankeriaat voivat vaihtaa sukupuoltaan. Kirjailija kertoo, ettei lapsena tykännyt Kristiinasta. Minä kuulin hänestä vasta yläasteella tai lukiossa. Kaverini yritti luntata historiankokeissa katselemalla minun vastauksiani Kalmarin unionista, mutta luki väärin ja kirjoitti kuningas Kristianin sijasta kuningatar Kristiinasta.

Kirjan lopussa Laura Ruohonen kertoo näytelmien synnystä. Kuningatar K:sta on kuulemma tehty kuunnelma, se vaikuttikin kuunnelmalliselta. Hän väittää myös, että näytelmiä on vaikea lukea. Minusta näytelmissä vaikein luettava ovat yleensä näyttämökuvaukset, jotka tuntuvat turhilta. Hyvässä näytelmässä kaikki pitää löytyä vuorosanoista, maisemia ja sisätiloja varten on riittävässä määrin proosaa.

Kirjassa on 224 sivua. Sain sen luettua parissa päivässä.

sunnuntai 13. joulukuuta 2020

Mati Unt: Hyvää iltaa, rakkaat vainajat

Virolainen Mati Unt (1944 – 2005) kirjoitti vuonna 1984 valmistuneen näytelmän Vaimude tund Jannseni tänaval. Näytelmä esitettiin Eva Lillen suomentamana vuonna 1986 Tampereen Teatterissa nimellä Hyvää iltaa, rakkaat vainajat. Kirjasta löytyy esityksen ohjanneen Väinö Lahden saatesanat. Hän kertoo näytelmän päähahmoista, jotka ovat Viron suuri runotar Lydia Koidula (1843 – 1886) ja Suomesta Viroon avioitunut Aino Kallas (1878 – 1956). Lahti kertoo, että Aino Kallas oli kirjoittanut Koidulasta elämäkerran, joka oli joiltain osin herättynyt kritiikkiä ja närkästystäkin. Nämä Kallaksen esittämät väitteet joutuvat näytelmässä kohtaamaan Koidulan oman näkemyksen omasta elämästään. Lisäksi keskustellaan taiteilijuudesta ja nimenomaan naistaiteilijan osasta. Kirjan lopussa on henkilöhakemisto, jossa lyhyesti kerrotaan keitä näytelmässä mainitut, pääasiassa virolaiset, ihmiset ovat. Myös kirjailija Mati Untista on Toivo Kuldsepp kirjoittanut lyhyen esittelyn.

Olisi tietenkin hyödyksi kun tuntisi edes jotenkin Koidulan tuotantoa, sillä siitä näytelmässä lähinnä on kyse. Kallas esitellään karikatyyrimäisemmin, puhutaan hänen oleskelustaan Lontoossa ja Pariisissa ja vielä kerran Lontoossa, jossa hän asui miehensä toimiessa Viron Lontoon suurlähettiläänä. Lisäksi hypähdellen kuittaillaan joitakin kummankin kirjailijan runoja ja muuta heille tärkeänä pidettyä tai muutoin aiheeseen soveltuvaa runoutta, jonka laajempi merkitys jää lähinnä sanailun asteelle, kun en sitä tiedä.

Näytelmä tapahtuu Koidulan kotimuseossa Pärnussa, jossa sitä on alunperin esitettykin. Kolmas hahmo on yksinäinen museonvalvoja, joka on viehättynyt saamastaan seurasta, olkoonkin että Aika heistä on jo jättänyt. Mies on paremmin perillä kummankin taiteilijan elämästä ja tuotannosta kuin nämä itse. Hän ei kuitenkaan tuo itseään liiaksi esille vaan selvästi nauttii kuunnellessaan naisten välistä ajatustenvaihtoa. Eivätkä naisetkaan riitelemään ryhdy vaikka näkemykset toisinaan eriävätkin. Sisarellinen keskustelu antaa heidän kylläkseen korostaa itseään ja kehua toisiaan taiteilijoina, joille ei riitä normaali elämänmeno lastenhoitoineen ja aviomiehen paapomisineen. Ei, nämä taiteilijanaiset tarvitsevat tavallista enemmän, sillä he ovat poikkeusyksilöitä ja sellaisten pitää saada matkustaa vuoristoradassakin kolmesti yhden lipun hinnalla, no joo. Meni taas överiksi.

Sinänsä ihan sujuva ja menevä teos, kunhan vain olisi vähän enemmän tunnistanut näitä muita hahmoja ja varsinkin tuntenut Koidulan tuotannosta muutakin kuin Ema süda/Äidin sydän -laulun.

Kirjassa on 76 sivua. Luin sen tänä iltana, rakkaat lukijat. Hyönteisdokumentti-blogin ajatuksia kirjasta voi lukea täällä.

Inkeri Kilpinen: Nouse Inkeri

Inkeri Kilpinen (1926 – 2018) kirjoitti vuonna 1991 kantaesitetyn näytelmän Nouse Inkeri. Näytelmä kertoo Inkerin kansan vaiheista neuvostoaikana. Kirjan alussa on Tekijän sana, jossa Inkeri Kilpinen kertoo inkeriläisten vaiheista Pietarin kaupungin perustamisesta neuvostoaikoihin.

Näytelmässä on vahva uskonnollinen vire. Usko auttoi vainottuja ja sorrettuja, joita Neuvostoliitto mielivaltaisesti kuljetti kaukaisille vankileireille Siperiaan ja muualle. Näytelmä käynnistyy Kupanitsan kylän kirkolta ja sinne se kymmeniä vuosia myöhemmin päättyy. Alussa vietetään iloista hääjuhlaa. On vuosi 1924, neuvostovalta on alkanut, mutta julmuuksia ei osata vielä odottaa. Kuten Matti Kurikan näytelmässä Viimeinen ponnistus (kuvaus maaorjuuden lopusta Inkerinmaalla) tässäkin näytelmässä on lauluilla iso osuus. Kilpisen näytelmän laulut tuntuvat luettuinakin toimivilta, niitten mitta on tarkka ja vaikka ne ovatkin yleensä vain hyväntuulisia riimiteltyjä kalevalamittaisia ajanvietelauluja, niitä on mukava lukea ihan sellaisenaan. Näytelmä loppuu pastori Arvo Survon toiveikkaan uskonnolliseen lauluun Arpa mulle lankesi, lankesi ihanasta maasta.

Koska näytelmä käsittelee neuvostojärjestelmän sortotoimien kohdistumista inkeriläisiin, on kyseessä pääosin tragedia, joka sisältää järkyttäviä kohtauksia. Inkeriläisiä lyödään ja kun ovat vähän toipuneet, lyödään vielä kovemmin. Mikään toimintanäytös ei kyseessä ole, väkivalta kuvataan yhtä poikkeusta lukuunottamatta sanallisesti tai korkeintaan esitetään selkäsaunan jälkien hoitamista. Suomen valtion suhtautuminen inkeriläisten kohtaloon on tunnettua, Suomea sitoi pelko oman kansan joutumisesta suurvaltanaapurin hampaisiin, joten Suomi toimi vain asiakirjadiplomatian kautta. Inkeriläiset saivat selvitä yksin. Ihmeen kaupalla ja lujalla sisukkuudella jotkut selvisivätkin. Kaikkien kohtalo ei selviä tässä näytelmässäkään. Jeniseiltä on pitkä matka Kupanitsaan.

Tuntuu mukavalta todeta, että Inkeri Kilpinen on näistä lukemistani näytelmäkirjailijoista sijoittunut arvostuksessa korkealle. Hänen näytelmiinsä pääsee helposti sisään, niitten maailma on koskettava ja asenne elämään on minulle tuttu. Murteen käyttö on vaativa laji missä tahansa tekstissä, tässä näytelmässä murteellisuutta on kevennetty siten, että yleensä miehet puhuvat kirjakieltä, naiset murretta. Joskus aloin muistella oman mummoni karjalaismurretta ”mie mään messään, essimään vissaa, mil lyyään kissaa pitki vassaa, poikki vassaa”. Varmasti siitäkin voi löytää hauskuuden lisäksi huomautettavaa. Välillä juutuin tuumimaan murretta, vaikka parempi olisi keskittyä vain nauttimaan näytelmästä. Sitä paitsi murreosuudet on vieläpä tarkastettu niin tässä kuin Rakas lotta -näytelmässäkin.

Kirjassa on 105 sivua. Luin sen tänään.

lauantai 12. joulukuuta 2020

Panu Rajala: Mestarin iltapäivä ja muita näytelmiä

Panu Rajala (s. 1945) kirjoitti kaksi näytelmää ja yhden oopperalibreton, jotka julkaistiin vuonna 2017 teoksessa Mestarin iltapäivä ja muita näytelmiä. Kirjan alussa Rajala kertoo otsikon Kolme hämäläistä suurmiestä alla lyhyesti näistä näytelmistään. Minä pyrin myös lyhyyteen kirjoittaessani jotain jokaisesta kirjan näytelmästä.

Mestarin iltapäivä. (vuodelta 2000) Näytelmä Eino Salmelaisesta ja hänen teatteristaan. Näytelmässä päähahmona oleva Eino Salmelainen (1893 – 1975) oli teatteriohjaaja, joka työskenteli 40 vuotta eri teattereissa ohjaajana ja teatterinjohtajana. Hiljattain luin näytelmän Juurakon Hulda, jonka alussa kirjoittajanimimerkki Juhani Tervapää kehuu ja kiittelee yhteistyötään Salmelaisen kanssa. Nimimerkin takana piilotellut Hella Wuolijoki esiintyy tässä näytelmässä, jossa Salmelainen ohjaa Wuolijoen näytelmää Iso-Heikkilän isäntä ja hänen renkinsä Kalle vuonna 1969 Tampereen Työväen Teatterin vanhalla päänäyttämöllä. Ohjaustyö jäi Salmelaisen viimeiseksi. Näytelmä siis kertoo näytelmän valmistelusta. Tarkimmat lukijat huomaavat kenties, että noihin aikoihin Aika oli jo jättänyt Hellasta ja useimmista tämän näytelmän hahmoista. Lavalla piipahtavat Iso-Heikkilän isännän hämäläinen esikuva Roope Juntula ja Bertolt Brecht, joka Hella Wuolijoen luona piipahtaessaan tekee isännästä Puntilan isännän ja rengistä Matin. Kohtaaminen Hellan kanssa saa Salmelaisen selkiyttämään ajatuksiaan hämäläisyyden luonteesta. Samalla pohdinnan alla on se, kenen lapsi näyttämölle päätyvä näytelmä lopulta on. Tästä pieni katkelma:

HELLA: Kenenkäs luvalla sinä niin paljon muuttelet minun tekstiäni? Ja kaiken lisäksi huonompaan suuntaan.

EINO: Omalla luvallani, tottakai. En minä ole koskaan kirjailijoilta lupia kysellyt. Jäljestä päin ovat sitten tulleet kiittämään. Miten siitä näin hyvä on tullut?

Päämäärä Tuntematon. (2017) Näytelmän aiheena on kirjailija Väinö Linna (1920 – 1992) kirjoittamassa sotaromaania, joka tunnetaan nimellä Tuntematon sotilas. Linna luo näytelmäänsä ikään kuin työryhmän tuella. Uusien liuskojen lukemista kuulemassa ja kehumassa on joukko kirjailijatovereita. Ensimmäinen näytös kuluu romaania ylistäessä ja vuorosanoja toistellessa, mikä on välillä puuduttavaakin, kun ei ole ihan vieras teos kyseessä. Juoksu onneksi petraantuu toisessa näytöksessä, jossa odotetaan kustantajan päätöstä ja viimein juhlitaan uunituoretta romaania niin että roikaa. Toini Havun kuuluisa arvostelu saa osansa samoin kuin elokuvaohjaaja Edvin Laineen vierailu kirjailijan tykönä.

Sillanpää. (2017) Oopperalibretto kirjailija F. E. Sillanpäästä (1888 – 1964). Kirjallisuuden nobelisti Sillanpään elämä saa karun puoleisen kuvauksen. Ensimmäisen näyttämön sijaintia kuvataan sanoilla Kammion sairaala, karu selli. Kirjailijan elämän karheutta kuvaavat viinan käyttö, sisällissota ja perheen taloudellinen ahdinko. Lapsikin kuolee pienenä. Ollakseen oopperan sanoitus teksti on ehkä vähemmän laulullisempi kuin voisi kuvitella, mutta runollisuutta kyllä löytyy varsinkin kesäisen luonnon kuvauksessa. Rajala ei tosin ole mitään laulun sanoja useimmiten yrittänytkään vaan silloin kun riimejä löytyy, ne on sijoitettu puhekielenomaisen tekstin sisään. Tämä tekee libretosta helppolukuisen. Oopperan toimivuutta voisi luultavimmin testata sen näkemällä ja kuulemalla. Tunsin muuten erään Sillanpään, jolla oli puhelimessaan soittoäänenä Sillanpään marssilaulu, joka tässäkin oopperassa mainitaan.

Kirjassa on 204 sivua. Lukaisin sen eilisen ja tämän päivän nimiin.

perjantai 11. joulukuuta 2020

Eila Pennanen: Aurinkomatka

Eila Pennanen (1916 – 1994) kirjoitti vuonna 1967 julkaistun näytelmän Aurinkomatka. Kuvailevana alaotsikkona on Koominen moraliteetti. En tiedä millaiselle yleisölle näytelmä on tarkoitettu, minusta se soveltuisi lähinnä nuorisolle.

Aurinkomatka kertoo autokorjaamon omistajasta ja hänen perheestään. Aikuisuuden kynnyksellä olevien lasten kaveripiiriä kirjailija kuvailee ei niinkään huligaaneiksi vaan pikemminkin taidekoulun oppilasryhmää muistuttaviksi. Perheeseen kuuluu rouvan äiti, joka taas on kirjailijan kuvauksen mukaan näytelmän ainoa mukava ihminen. Minusta myös korjaamon esimies vaikuttaa varsin mallikkaalta sedältä.

Autokorjaamon omistaja Ville päättää lähteä perheensä kanssa aurinkomatkalle omalla Ooppelilla. Suunnitelma saa kammottavia piirteitä, kun Ville pyytää lastensa toveria mukaan matkalle. Raskolnikov eli oikeastaan Raimo ottaa Villen tarjouksen vastaan ehkä kurillaan, Ville on päissään eikä hän taida olla oikein varma mitä matkaltaan haluaa. Veijarimainen älykkö Raskolnikov päättää kokeilla mitä matkasuunnitelmasta seuraa. Aluksi katastrofaalinen suunnitelma laajenee, sillä koko Villen lasten kaveripiiri päättää lähteä mukaan. Matkaan tarvittaisiin toinen auto ja Villen rahat. Vähän kerrassaan matkainto laimenee ja asettuu jonkinlaisen järjen aisoihin. Lasten mummo kääntää tilanteen lopulta edukseen ja katastrofin sijasta päädytään kasvun tielle.

Näytelmässä on kieltämättä koomisuutta, mutta se ei naurata, tuskin olisin nauranut teatterissakaan. Minua ärsyttävät ihmiset, jotka laiskottelevat ja arvostelevat niitä, jotka tekevät työt. Siten ärsytän itsekin itseäni, mutta kestän sen kuin mies, ainakin joskus. Huvittavaa se ei silti ole, koomisuudesta voidaan kai puhua.

Keskustelut, joissa käsitellään ties mitä asioita eivät johda juuri mihinkään, Ellu-mummo olisi alunperinkin saanut koko hoidon järjestykseen pilliin viheltämättä. Laitan tähän silti lainauksen, joka herätteli jonkinlaista huomiotani, liittyyhän se lukemiseenkin:

… ja mikä sinä itse olet olevinasi – äitisikin on maalta, ihan takamailta, vaikka onhan se kunnon muori. Mutta sinä. Sinä muka luet kirjoja ja käyt oopperassa ja katsot taidetta, etkä sinä ymmärrä niistä yhtään mitään, mikä sinä oikein olet olevinasi?

Kirjassa on 79 sivua. Aloitin lukemisen eilen ja lopettelin sen tänään.

Tuntemattomat lueskelijat

Yritän hauskuuttaa itseäni keksimällä sutkauksia lukemisesta Tuntemattoman sotilaan hahmoja hyödyntäen.

Tekijänoikeussyistä vähän supistan tätä tekstiä ja poistan kommentit. 12.12.2020 klo 10.14

torstai 10. joulukuuta 2020

Jean-Paul Sartre: Altonan vangit

Jean-Paul Sartre (1905 – 1980) tunnetaan 1960-luvun suurena ajattelijana. Vuonna 1959 ensiesitettiin hänen näytelmänsä Les séquestrés d'Altona. Jo vuonna 1965 julkaistiin lukemani Helvi Nurmisen tekemä suomennos nimellä Altonan vangit. Tätä ennen (1962) oli näytelmä taipunut Vittorio de Sican ohjaamaksi elokuvaksi, jonka joskus nuoremmuuttani tv:stä katselin.

Altona on kaupunginosa Hampurin kaupungissa, tai Hamburgin, kuten suomennoksessa sanotaan. Se on siis näytelmän tapahtumapaikka. Tarkemmin sanoen näytelmä ottaa tapahtuakseen vanhassa sukutalossa, jota asuttaa Gerlachin laivanvarustajasuku. Sukuun tai oikeastaan perheeseen, kuuluvat isä, hänen poikansa Werner ja Wernerin puoliso Johanna, Wernerin sisko Leni sekä ikään kuin ulkopuolisena hahmona, mutta tapahtumia tahtomattaan hallitsevana perheen vanhin poika Frantz. Gerlachien liikeyritys on paisunut valtavaksi, työntekijöitä on satatuhatta. Varustamo kasvoi sota-aikaan rakentaessaan Saksalle tehokkaan laivaston. Sodan päätyttyä länsivallat tukivat varustamoa edelleen ja sen omistajasta tuli vaikutusvaltainen mies.

Frantz oli isän kaavailema vallanperijä. Kaikki kuitenkin muuttui sodan myötä, Frantz palasi sodasta häntä koipien välissä, häpeällisen teon tehneenä. Nürnbergin oikeudenkäyntien lopputulemaa Frantz ei kestä kuunnella radiosta, erinäisten vaiheitten kautta murtunut mies telkeytyy piilottelemaan ison kotitalon syrjäiseen kamariin, jonka ikkunakin muurataan umpeen. Perhe hommaa Frantzille kuolintodistuksen, jonka mukaan hän on kuollut Argentiinassa pian sodan päätyttyä. Sodan päättymisestä on näytelmän tapahtumien aikaan kulunut neljätoista vuotta.

Frantz on elänyt kolmetoista vuotta eristäytyneenä huoneeseensa pukeutuneena repaleisiksi kuluneisiin sotilasvaatteisiinsa ja tavannut noina vuosina ainoastaan sisartaan Leniä, joka vie hänelle ruokaa ja huolehtii hänestä. Tuona aikana Leni on veljensä ajattelua myötäillen pitänyt yllä mielikuvaa, jonka mukaan Saksa on muserrettu, että maassa vallitsevät nälkä ja kaikenlainen kurjuus. Tosiasiassa Saksasta on tullut Euroopan johtava talousmahti. Frantz on vähän kerrassaan menettänyt todellisuudentajuaan, hän käy keskusteluja kolmannenkymmenennen vuosisadan olentojen kanssa. Maapallon tulevat valtiaat ovat rapuja, jotka kykenevät näkemään ja kuulemaan kaiken jonkinlaisen kalvon avulla. Ravuille Frantz kuvittelee välittävänsä viestiä menneisyyden maailmasta.

Isä lähettää terävä-älyisen Johannan murtamaan Frantzin ympärille kohonnutta mannerjäätä. Kaunis Johanna saakin Frantzin avautumaan, mutta Frantz on ilmeisen karismaattinen ja vetää Johannan mukaan samaan souviin kanssaan. Näytelmän edetessä selviää, että isä on koko ajan tiennyt tärkeimmältä osin Frantzin (fant)asioista, että Johannan lähettäminen Frantzin luo on ollut vain osa taitavan liikemiehen strategiaa. Lopulta näytelmä muotoutuukin isän ja pojan väliseksi lohduttomaksi ajatustenvaihdoksi. Jos haluaa, voi vaikka nähdä ravut pyhänä henkenä.

Oli tämä näytelmä minulle aika raskasta luettavaa. Se vaikutti jotenkin romaanilta, jossa juurta jaksaen kaivellaan kaikki hampaanvälit eikä siltikään tule suu laakista raikkaaksi. Sartre antaa melko tarkkoja lavastusohjeita ja näyttelijätkin saavat aika paljon luonnehdintoja repliikkeihinsä. Onneksi ei sentään ollut mukana luonnonkuvausta.

Aber gelesen si pas comprit. Kirjassa on 177 sivua. Lukemista riitti kolmen päivän ajalle.

tiistai 8. joulukuuta 2020

Lauri Kokkonen: Viimeiset kiusaukset

Lauri Kokkonen (1918 – 1985) kirjoitti vuonna 1959 kantaesitetyn näytelmän Viimeiset kiusaukset. Näytelmä kertoo neljäntoista kohtauksen verran nilsiäläisen herännäissaarnaaja Paavo Ruotsalaisen (1777 – 1852) elämästä ja kuolemasta. Näytelmän pohjalta Joonas Kokkonen sävelti vuonna 1975 ensiesitetyn, samannimisen oopperan, jonka libreton laati Lauri Kokkonen. Kun näkyy olevan säveltäjämestari Sansipeelin ja suomalaisen musiikin päivä, niin lukaisin sen merkeissä tämän näytelmän.

Näytelmän rakenne on hienosti hallittu, katsoja/lukija pysyy helposti mukana kaiken aikaa. Päähahmoina häärivät Paavon itsensä lisäksi hänen kuollut vaimonsa Riitta sekä uusi vaimonsa Anna Loviisa. Merkittävissä sivurooleissa ovat Paavoa kuolinvuoteella hoitava piika Albertiina sekä seppä Högman, joka puhutti Paavon nuorena ja antoi hänelle hengelliseksi evääksi kirjasen nimeltä Kallis hunajan pisara.

Sivuhahmoja tärkeämpään osaa nousee kumminkin kuoro, joka koostuu kolmesta miehestä (repliikkien puhujat nimetty I, II ja III) ja kolmesta naisesta (1, 2 ja 3). Kuoro tietenkin esittää myös musiikkia, tärkein musiikkikappale on Paavon virsi (”Sinuhun turvaan, Jumala!” virsi 382, säveltäjä näyttää olleen ruotsalainen Haqvin Spegel, 1688 lisää virren historiasta voipi lukea netistä sivustolta virsikirja.fi). Paavon virrestä esitetään näytelmässä myös tanssillista versiota, kysehän on viimeisistä kiusauksista. Kuoro muuntautuu Paavon elontaipaleen sivuhahmoiksi, kuoro esittää myös kiusaajien parvea, joka pyrkii murskaamaan Paavon vetoamalla hänen omahyväisyyteensä. Kuoro tekee Paavosta pilkaa nimittelemällä häntä Löyhkä-Paavoksi, minkä nimityksen varmasti kaikki kirkkohistorian tunneilta muistamme...?

Ennen kaikkea Paavo muistelee aikaansa Riitan kanssa, puolison, joka joutui usein yksin hoitamaan kotia Paavon kuljeksiessa ympäri maata saarnamatkoillaan. Riitta tuskastuu ja mokartaa kirveellä oven kamanaan, mutta Paavo ottaa viimeisen leivän ja lähtee reissuun. Vielä kuolinvuoteen äärellä lapset toteavat ihmisten haukkuvan Paavoa kylillä. Ristiriita käy hengenmiehen sielussakin, hänen kun olisi yksin lähestyttävä Taivaan puomia, pienenä ja katuvana, yksin armosta sisään pyrkivänä. Paavon kunnialle se selvästi käypi, hän muistelee käyntiään Helsingissä, Nikolainkirkolla, kutsuvieraana kontti selässään. Hänkin on lukenut mies, jo kuusitoistavuotisna oli lukenut sedän lahjoittaman raamatun kannesta kanteen kolmeen kertaan. Vaan riittävätkö hengelliset tekstit tekemään miehestä lukeneen? Vähän kerrassaan Paavo kypsyy lähdön hetkeen. Tätä enteillen hän itselleen lauhtuneena sekoittaa saarnamatkansa Johanneksen evankeliumin loppuhavinaan:

Siellä olikin jo Herra puhunut, oli kokoiltu kekäleitä rovioksi, hiillostalla oli kypsymässä Jumalan kalaruokaa mäkikylän asukkaille. En jaksanut suuta avata.

Silti vielä tämän jälkeenkin, heti seuraavalla sivulla, hänen tahtonsa nousee kukistamaan järjen kristillisyyttä, joka ei elävästä vaarasta mitään tiedä, eikä syvyydestä lähtevästä hädästä ja huudosta.

Itse en ole Nilsiän Aholansaaressa käväissyt. Vaimoni mummo siellä käynnistään usein puhui. Oli einehtinytkin siellä, nautti kiisselin sijasta jälkiruuaksi pullakahvit. Kiva on lukea tekstiä, jossa vilahtevat sellaiset paikat kuin Nilsiä, Tahkovuori, Kinahmi, Syväri.

Kirjassa on 102 sivua, lukaisin sen aamun valottomina tunteina.

maanantai 7. joulukuuta 2020

Paavo Haavikko: Airo ja Brita

Paavo Haavikko (1931 – 2008) kirjoitti vuonna 1999 kantaesitetyn näytelmän Airo ja Brita. Näytelmä kertoo jatkosodan aikaisen Suomen Armeijan päämajan ihmisistä ja heidän suhteistaan toisiinsa ja sotaan. Päähahmoja ovat päämajamestari Airo, sihteeri Brita ja marsalkka Mannerheim.

Näytelmässä esitetään, että Airolla olisi ollut lemmensuhde kyseisen Britan kanssa. Mannerheim sen sijaan keskittyi sodan johtamiseen senaattoritasolta. Välillä syntyy vaikutelma jonka mukaan marsalkka olisi suhtautunut sotaan jonkinlaisena akateemisena probleemana. Loppua kohden tämä vaikutelma haihtuu. Mannerheim tuntuu näytelmässä pitävän huolen siitä, ettei paljasta korttejaan edes lähimmälle alaiselleen Airolle. Luodaan ainakin illuusio siitä, että Mannerheim sodan ylimmäisenä strategina olisi ansauttanut venäläiset hyökkäämään Kannaksen kautta ja epäonnistumaan Suomen valtaamisessa keskittymällä Viipuriin. Tämä on ilman muuta yksi näytelmän teemoista, mutta toinen teema on Airon ja Britan salainen lemmensuhde.

Vaikutelmani päämajoitusmestari Airosta taitaa olla pääosin peräisin Matti Kassilan ohjaamasta Päämaja -elokuvasta. Lukaisin joitakin vuosia sitten myös Ilmari Turjan näytelmän Päämajassa, johon elokuva perustuu. Tv-haastattelussa Airo kehuu Sun Tzun kirjaa Sodankäynnin taito, johon hän oli Ranskassa käymässään sotakoulussa tutustunut. Tässä näytelmässä Mannerheim kertoo aterioivansa työhuoneessaan Sun Tzun ja von Clausewitzin välissä. Vastapäätä on kunniavieraana kenraali Jomini, jonka oppeja palvottiin Venäjän armeijassa. Mielikuvani Airosta on perin asiallinen. Tämä salainen suhde tuntuu kieltämättä hieman häiritsevän käsitystäni. Toisaalta suhde on hyvin jännittävästi kuvattu. Sen sanotaan olevan Mikkelin huonoiten suojattu ja parhaiten tunnettu salaisuus.

Brita Kananen työskentelee päämajassa sihteerinä. Hän on opiskellut Englannissa eikä jää sukkeluudessa toiseksi Airon kanssa haastellessaan. Hän on Airoa pisempi, eroottisena naistyyppinä tuo mieleeni vaikkapa elokuvien sanavalmiin Veronica Laken, vaikka rakastavaiset puhuvatkin toisistaan Marlene Dietrichinä ja Erich von Stroheimina. No, voi olla että vähän innostuin tuosta Veronicasta. Parin rakkaus on luonteeltaan intohimoista, mutta silti tavanomaiset työt tulevat hoideltua myös. Loppua kohden liekki alkaa hiipua, kun Airokin joutuu esimiehen kehotuksesta harkitsemaan kotilomia, vaikka asuu kaukana etelä-Savossa asti. Airo päätyy sitten sotasyyllisenä vankilaan, Brita pakosalle Wieniin ja Mannerheim pressaksi.

Näytelmäkirjasen alussa kirjailija Haavikko evästää näytelmän lukijaa ja varmaan esittäjiäkin sivuilla 7 – 12 olevilla Näytelmän yleiskaavauksella sekä tekstillä Tunnelmasta ja musiikista. Sivulla 12 hän lausahtaa haavikkomaisen tulkinnanvaraisesti:

Airo ja Brita soveltuu sekä naisille että miehille joita teatterissa kävijöiden joukossa on useinkin vähäinen määrä.

Mitä hän mahtaa tällä tarkoittaa? Onko teatterissa kävijöitten joukossa vähäinen määrä naisia sekä miehiä? Vai miehiäkö vain on vähän? Se arvoitus on, ken sen vois selittää?

Haavikko suosittelee lyhentämään lopun sotatapahtumia, jos näytelmä tuntuu liian pitkältä. Ei se minusta liian pitkältä tunnu, mutta vaikuttaa siltä kuin tyylilaji vaihtuisi aika tavalla. Tosin Haavikko huomauttaakin, että näytelmä alkaa farssina, sillä sodan alussa kaikki on vielä uutta kaikille.

Kirjassa on 95 sivua. Lukaisin sen tänään.

sunnuntai 6. joulukuuta 2020

Inkeri Kilpinen: Kaksi näytelmää Suomen kohtalon vuosilta

Inkeri Kilpinen (1926 – 2018) kirjoitti näytelmiä, joista olen nähnyt ainakin näytelmän Tuntematon potilas. Se on kuvattu mustavalkoisena tv-näytelmäksi joskus, muistelen että pääosassa olisi ollut Nils Brandt. Luultavasti olen nähnyt näistäkin nyt lukemistani näytelmistä tv:stä ainakin lotta-näytelmän, ehkä Ryti-näytelmänkin.

Lukemassani kirjassa Kaksi näytelmää Suomen kohtalon vuosilta on mukana näytelmät Rakas lotta, ensiesitys vuonna 1990 Lappeenrannan kaupunginteatterissa, ja Risto Rytin tuomio, ensiesitys vuonna 1996 MTV3-kanavalla. Alussa Inkeri Kilpinen kertoo näytelmien ensiesityksistä ja kummankin näytelmän lopuksi on lehdistöarvioita.

Rakas lotta. Näytelmään on rakennettu kehyskertomus. Alussa nuori neitonen sanotaanko vaikka näytelmän ensiesityksen aikoina pohtii tulevaisuuttaan, kun mummo näyttää hänelle sattumalta vanhan lottapukunsa, jonka on tuonut alas ullakolta. Mummo kertoo lapsenlapselle lottakomennuksensa tarinan, joka sisältää paitsi kovaa työtä kenttäsairaalassa ja järkyttäviä kokemuksia haavoittuneista huolehdittaessa, mutta myös lottasiskojen keskinäistä toveruutta ja kun hyvempi näytelmä on kyseessä, tietysti osansa saa rakkauskin. Lottia on näytelmässä kolme, kaksi hämäläistä ja yksi karjalainen evakko. Murteet ovat mukana tuoden oman lisänsä todenmukaisuuteen.

Tässä näytelmässä ei käsitellä lottien osuutta valtakunnan tasolla, lottien työ tuodaan esiin todellakin lattiatasolta käsin – lattioitten kuuraaminen on sairaalassa tärkeä tehtävä. Näytelmän lopussa on Jorma Järven kirjoitus, jossa hän tuo esiin sen, miten naiset ovat erilaisissa huoltotehtävissä voineet tehdä ison työmäärän vapauttaen miehiä niihin tehtäviin, joihin heidät on tuohon maailmanaikaan katsottu soveliaammiksi. Lottia on palveluksessa ollut niin kotirintamalla kuin rintamakomennuksella. Rintamalottina palveli kuulemma jatkosodan aikana noin 12000 - 25000 kerrallansa tilanteen vaikeudesta riippuen. Sotien loputtua Lottajärjestö lakkautettiin Neuvostoliiton vaatimuksesta.

Risto Rytin tuomio. Lienen tämänkin joskus katsellut tv:stä. Joka tapauksessa näytelmänä kyseessä on melkeinpä monologi, jossa sotasyyllisyysoikeudenkäynnissä kymmenen vuoden kuritushuonetuomion saanut presidentti Risto Ryti käy läpi sotiin johtaneita tapahtumia, mm. sitä oliko Suomi harkinnut hyökkäävänsä Neuvostoliittoon, kuten Neuvostoliiton taholta väitettiin. Rytin mielestä Suomelle tuli yllätyksenä sekä talvisodan että jatkosodan syttyminen. Jatkosodan osalta muistelen, että Suomi oli tehnyt ennen jatkosotaa Saksan kanssa ns. kauttakulkusopimuksen, joka laveni lopulta siten, että jopa suomalainen ministerikin olisi huomauttanut pohjois-Suomen olevan saksalaisten miehittämä. On erittäin epätodennäköistä, etteikö Ryti olisi tätä tiennyt. Kun Hitlerin hyökkäys Neuvostoliittoon alkoi, oli kaiketi jo sovittu, että Saksa hyökkää pohjoisen Suomen kautta ja Suomi itse etelämpää. Oliko Ryti sitten johonkin syyllinen, tuskinpa oli, hän teki sen mitä tehtävissä oli ja vieläpä oikein tyylikkäästi.

Kilpisen näytelmä ei varsinaisesti tuo kovin paljoa uutta Rytin kuvaan. On sentään mielenkiintoista miten hän ajattelee niukkoja vierailuaikoja ja antaa kirjeitse kotiväelle ohjeita polttopuitten hommaamisessa ja vastaavissa. Näytelmä on hyvin lyhyt, Ryti ihmisenä jää virallisen Rytin varjoon.

Lotta-näytelmässä on n. 90 sivua, sen lukaisin aamupäivällä. Sitten käytiin vähän kylillä. Ryti-näytelmän lukaisin iltapäivällä.

lauantai 5. joulukuuta 2020

Siniväriset

Vuonna 2009 julkaistu teos Siniväriset sisältää kolme näytelmää, jotka käsittelevät viime sotia ja niistä toipumista hyvin pitkälti naisten näkökulmasta. Alussa olevassa pohjustuksessaan dramaturgi Pipsa Lonka kertoo, että Siniväriset oli nimeltään Q-teatterin Suomenlinnan kesäteatterissa toteutettu teatteriesitys, jonka osina kirjan kolme näytelmää toimivat. Näytelmät syntyivät työryhmän keskustelun pohjalta. Keskusteluun osallistuivat myös poliittisen historian tutkija Kirsi Mäki ja historian tutkija Tiina Kinnunen, joitten oma pohjustus löytyy myös kirjan alusta. He korostavat arjen, tunteiden ja muistojen merkityksen mukaantuloa uudempaan historiantutkimukseen eliitin toiminnan tarkastelun ja sodan syiden etsimisen rinnalle.

Okko Leo: Täyspuuvillakuosi. Sotanäytelmä. Näytelmä lotta-palvelusta suorittavista naisista sodan melkeissä. Näytelmä jakautuu vahvasti kahteen osaan. Aluksi kuvataan lottakoulutusta ja sitten siirrytään sotaan. Lottakoulutuksen yhteydessä näytelmä hassuttelee erinäisillä melko helpoilla, mutta minusta erittäin hauskoilla vedoilla, joitten kautta lotat ja heidän kouluttajansa kuvataan ennen muuta nuorina naisina, jotka ovat paitsi palvelemassa isänmaataan aikansa tavan mukaan, myös kiinnostuneita elämästä ja siitä suuresta seikkailusta, jolle ovat antautumassa. Totta kai lottakoulutuksen pääperiaatteetkin tarjoillaan lukijalle/katsojalle, luetaan Lotta Svärdin Kultaiset sanat. Lisäksi Tuntemattomat sotilaat käyvät tarjoamassa lotille sotaromanttisia propagandakuvia sieltä jostakin. Sota itse on kuvattu epäsovinnaisena kaaoksena, jossa päähahmoksi nousee Reetta-lotta, joka on päättänyt helpottaa soturien paineita siinä missä omiaankin. Etulinjassa lohtu tuleekin tarpeeseen. Näytelmän loppukuvaelma johdattaa sotien jälkeiseen kauteen, joka kieltää koko lottajärjestön olemassaolon.

Kati Kaartinen: Mykkäset. Näytelmä erilaisista ajoista. Kati Kaartinen tunnetaan mm. mainion tv-elokuvan Arvon veli  käsikirjoittajana. Hänen ”ajassa oudosti liitävä” näytelmänsä Mykkäset on pelkistettyjä repliikkejä käyttävä luomus, vuorosanat satelevat puhujalta toiselle kuin pingispallot, helpotetulla kymenlaakson sivukierteellä. Pisempiä repliikkejä syntyy kenttäpostista, virallisista tiedotteista ja 1970-lukua kuvaavista iskelmäsanoitusten katkelmista. Aiheena on sotien jälkeisten sukupolvien vaikeus tai mahdottomuus tajuta sota-aikoja. Tässä näytelmässä kaatuu vain isovaari. Hänen matkansa päättyy jo talvisodassa, viikkoa ennen rauhaa. Tyttären pojantytär koettaa nuorena ja aikuisena ottaa selvää sota-ajan elämänmenosta, mutta vaikeneminen ja asioitten väistely eivät tuota kovin hedelmällistä tulosta. Pöpötystä silti irtoaa haastateltavista. Vanha lottapuku olisi pitänyt haudata perunapeltoon jo heti sotien jälkeen, nyt äiti tarjoaa sitä tyttärelleen henkisen perinnön muodossa.

Outi Nyytäjä: Amatsonit. Ryhmä nuoria tyttöjä on vakavan häiriökäyttäytymisensä takia viety Suomenlinnaan koulutusleirille, jossa heistä on tarkoitus kasvattaa yhteiskuntakelpoisia. Tämä onnistuu (?) vasta vakavain painiskelujen jälkeen. Kouluttaja saa vastustajan ”lottakenraali” Fanni Luukkosesta. Hänen lisäkseen mennyttä maailmaa edustaa loistava Olavi Paavolainen. Molempien huomautetaan olevan fiktiivisiä hahmoja näytelmässä. Nyytäjän asenne Suomen nykytilaan vaikuttaa epäilevältä ellei peräti toivottomalta. Hän antaa Paavolaisen ilmaista asian koko Euroopan suhteen seuraavasti:

Intellektualismi on myrkyttänyt koko kristillis-länsimaisen kulttuuripiirin, vetinen humanismi! Olisi parempi, jos koko Eurooppa sivistyksineen, taiteineen, katedraaleineen upotettaisiin meren syvyyksiin.

Lopuksi tuleekin aalto, ehkä jopa rankempana kuin Paavolainen toivoi.

Kirjassa on 206 sivua. Luin sen tänään.

perjantai 4. joulukuuta 2020

Suomalaisia radiokuunnelmia 1950 – 51

Teos Suomalaisia radiokuunnelmia 1950 – 51 julkaistiin vuonna 1952. Kirja sisältää yhteensä kahdeksan kuunnelmaa, kirjoittajia on tavallaan yhtä monta, onhan Hiltu ja Ragnar sovitettu kuunnelmaksi Sillanpään pienoisromaanin mukaan. Esipuheen, lyhyemmän kuin edellisessä teoksessa, kirjoitti Olavi Paavolainen. Hän pahoittelee sitä miten monta mainiota kuunnelmaa on jouduttu tilan puutteen takia jättämään tästäkin kirjasta pois, nimittää kuunnelmaa uusimmaksi kirjallisuuden lajiksi ja kertoo radioteatterin olleen syksyn 1952 ruotsinkielisissä yo-kokeissa ainekirjoituksen eräänä aiheena.

Leo Apo: Elokuinen välikohtaus. (ensiesitys vuonna 1950) Nätti merellinen tunnelmapala pojan (Martti Katajisto) ja vaari-ukon (Reino Valkama) viimeiseltä kalareissulta. Kaksi kaikkitietävää kertojaa kommentoi tapahtumia.

Walentin Chorell: Naisten talo (suom. Toini Havu, 1951) Kolme sisarta, Olga, Yvonne ja Maria, kahta puolta 40-v. iältään, elelee talossaan tšehovilaisissa naimisunelmissa. Kun mies sitten saapuu, hän on lihakaupan munuais-Abraham, joka tuo muassaan muutoksen. Tästä olisi saanut mehevän splatter-komedian, mutta silloin ei Yle olisi sitä esittänyt ja jos olisi esittänyt, se olisi ollut jo vuosikymmenet kulttikamaa. Alkupuoli on aivan mahtava.

Erkki Koivusalo: Pilviä taivaanrannalla (1951) Pakkolasku perunapeltoon heikentää lentokapteenin itseluottamusta ja hermoja.

Hiltu ja Ragnar eli eräs jälkinäytös hurskaaseen kurjuuteen (F.E. Sillanpään aiheiden mukaan kuunnelmaksi kirjoittanut Urpo Lauri, 1951) Kokemattomuudessaan yhdenarvoiset ihmislapset, nimittäin maalta kaupunkiin piikomaan tullut Hiltu ja hyvempiosainen teekkariyo Ragnar, joutuvat luonnon suurten seikkojen valtoihin. Hiltu, joka on niinkuin enkelin varjo ja kanssa heikko voimiltaan kokee Kuun kutsun voimakkaampana.

Solveig von Schoultz: Ilmastonvaihdos (Luftombyte, suom. Urpo Lauri, 1950) Nonan mies on halvaantunut sodassa ja vajonnut synkkyyteen ja itsesääliin. Nona haluaisi miehensä takaisin. Aika paljon monologia ja pitkähkö kertojanäänen jakso. Suoremmat sävelet olisivat vedonneet minuun paremmin.

Solveig von Schoultz: Hyvät ihmiset ovat harvinaisia (Låt inte Kåstad göra er illa, suom. Elvi Sinervo, 1951) Oikein hieno perinteisellä kerronnalla toteutettu kuunnelma, jossa koulutyttöset tutustuvat juorukaupungin tuhovoimaan.

Elsa Soini: Kuoleman hymy (1951) Kirjoittajakaksikko Tuttu Pariston (mm. Suomisen perhe) toinen kirjailija oli sepittänyt sodanjälkeisistä aviomiehettömyyspulmista varsin traagillisen kuunnelman.

Thomas Warburton: Hopeanuoli (suom. Arvo Turtiainen, 1951) Kuunnelma, joka tuskin tapahtuu Siilinjärvellä, joku Latin Amerikan seutu saattaisi tulla kyseeseen. Jännä laajennus näitten kuunnelmien kuvioihin ja sinänsä ihan uskottavan tuntuinen kuvaus syrjäseudun väen elämästä. Pelkistetty erinomaisesti äidin ja tyttären keskusteluksi.

Näistä kahdeksasta kuunnelmasta puolet on alkujaan ruotsinkielisiä. Ensimmäisessä lukemassani kuunnelmavalikoimassa kaikki olivat alkujaankin suomenkielisiä. Toinen huomio kiinnittyy kuoleman vahvaan läsnäoloon. Vain neljä kuunnelmaa kahdeksasta ei sisällä kuolemantapausta. Edellisessä kuolemasuhde oli 8/12.

Kirjassa on 245 sivua, vähän pienempi kirjasinlaji kuin edellisessä. Lukeminen vei elämästäni kaksi päivää. Tänään tein siivouksen, kopistelin matot, imuroin ja luuttusin lattiat. Iltaeineeksi tehtiin poijjan kanssa makkarapitsaa.