Powered By Blogger

keskiviikko 21. syyskuuta 2011

Gunnar Ekelöf: Epätasaiset runot

                                Yksityiskohta Rodinin veistoksesta Calais'n porvarit.

Epätasaiset runot on nimeltään ruotsalaisen Gunnar Ekelöfin kolmeen runokokoelmaan – ”Strountes” (1955), ”Opus incertum” (1959) ja ”Yö Otočacissa” (1961) – perustuva teos, jonka on suomentanut Pentti Saarikoski vuonna 1980. Saarikoski on laatinut ja liittänyt kirjan loppuun 16 sivun pituisen osaston ”Suomentajan huomautuksia ja selityksiä”, mikä osoittautui minulle lukijana kovin tarpeelliseksi ellei peräti välttämättömäksi.

Gunnar Ekelöf (1907 – 1968) oli runoilijana modernisti. Lukemieni runojen perusteella hän on vielä viisikymppisenäkin ollut vihainen, joskaan ei enää ihan nuori, modernisti, jonka runollisten hyökkäilyjen kohteena ovat ruotsalainen seisahtunut kulttuurielämä, uskonto ja sosiaalidemokraattinen (porvarillinen (suom. huom.)) yhteiskunta.

Ekelöf tuo selkeästi esiin monipuolisen lukeneisuutensa. Monet runoista sisältävät sellaisen määrän minulle täysin hämäriksi jääviä lainauksia, että tuskin olisin puoliakaan omin nokkineni selvittänyt, ellei olisi ollut kirjan lopussa em. Saarikosken ”Ekelöf-tulkintaopasta”. Erään runon yhteydessä Saarikoski huomauttaakin, että Ekelöfiä on haukuttu eklektikoksi, mikä kuulemma tarkoittaa eri tyylilajien yhdistelijää, johon yhdistelyyn sisältyy myös muitten kirjoittajien tekstien lainauksia. Plagioinnista ei ole kysymys vaan viittauksista aikaisempiin teksteihin (tai muihin taideteoksiin, mm. Laokoon-ryhmä) ja myös niitten edustamiin tai herättämiin ajatuksiin. Ekelöfille tärkeä kirjoittaja on selvästi ollut Shakespeare, jonka Hamletiin taisi näistä runoista löytyä pari kolme viittausta. Saarikoski löytää myös heijastuman Rilken ”Malte Laurids Briggen muistiinpanoihin”. Minusta Ekelöfin ajattelussa on paljonkin samaa kuin Rilken ”Duinon elegioissa”. Myös Edith Södergranin Ekelöf on maininnut vaikuttaneen suuresti runouteensa. Södergran nousi mieleeni varsinkin ensimmäisen, Strountes-kokoelman runoista. Minulle tuli toisinaan mieleen myös Arthur Rimbaud, jota Ekelöf kuuluukin ruotsintaneen.

Kolmen, julkaisuajankohdan mukaisessa aikajärjestyksessä etenevän, yksissä kansissa olevan runokokoelman etuna on se, että lukijana voin kuvitella seuraavani runoilijan ajattelun kehittymistä. Minulle tämä vaikutelma syntyi ja sittemmin se tuntui valuvan kuin hiekka sormien välistä. Ekelöf ei päästä itseään helpolla. Sitä kautta lukijanakin saan seurata hänen kammoitteluaan. Sen minkä runoilija ensin vakaasti pysyväksi julistaa, sen hän seuraavassa lauseessa murentaa. Näin käy esimerkiksi runossa ”Asiallinen runous”. Jos luen runon parodiana, epäselväksi jää, kuka on parodian kohde – runoilija itse vai joku toinen aikalainen? Olin kuitenkin huomaavinani runoissa selkeänkin kehityskaaren. Nimittäin suuntautumisen synkästä jumalankieltämisestä kohti, sanotaanko nyt sitten vaikka oman, ”eklektisen” hengellisyyden heräämistä. Viimeisessäkin kokoelmassa Ekelöf kritisoi uskontoa, mutta toisaalta runoilija katselee kreikkalaisia pyhäinkuvia sillä silmällä, joka ei näy kuvassa, mutta joka vaikuttaa tuntuvan vähän kerrassaan todemmalta.

Ekelöfin näkemys elämästä ja hengellisyydestä on hapansilakkamaisen raikas ja omaehtoinen. Ensimmäisessä kokoelmassa ”jumalan” tyköä löytyy vain ”vähän pölyä, joku tomunjyvä” ja ”Tuonen lehdossa” makaa kaluttu metsäkauriin luuranko ilman kolmea sääriluuta. Ihminen on siittiö joka törmäilee muitten joukossa, kunnes hänet heitetään pois. Kokoelmassa ”Opus incertum” runoilijan asenne vaikuttaa muuttuvan proosarunon ”Uni” jälkeen. Runo ”Elämää” kuvastaa runoilijan halua murtaa itse oma tiensä kohti totuutta tai jumalaa tai jotakin siihen suuntaan. Runossa ihmisten pyrkimykset näyttäytyvät vähäpätöisinä. Eläimet runoilija näkee riippumattomina henkinä, puhtaina. Näen tässä jotain yhtenevää Rilken kahdeksannessa Duinon elegiassa esittämään eläinten elämänkäsityksen kunnioittamiseen. Myös runo ”Viiniköynnös” esittää jollakin tapaa samankaltaisen ajatuksen kuin esiintyy Rilkellä Duinon elegioissa. Elävät ovat sidoksissa aikaisempiin sukupolviin, vanhat viinit reagoivat elävän viiniköynnöksen kukinta-aikaan, niin että sen minkä elävä maistaa, maistavat myös sukupolvet ennen meitä. Kääntyminen ajassa taaksepäin korostuu myös muualla. Viimeisessä kokoelmassa Ekelöfin arvostus eläimiä kohtaan kohoaa omalaatuiseen huippuunsa runossa ”Tarkoitamme, ajattelemme, huokaamme, puhumme”, jossa hän nimittää eläimiä ”todellisiksi kristityiksi”, jotka kantavat meitä (kuin ristiä?), antavat lävistää itsensä, vuotavat verta ja kuolevat meidän puolestamme.

Kyseessä on varmasti oikein hieno kokoelma, josta joku minua fiksumpi lukija voi saada paljonkin irti. Kyllä se minullekin jotain kivaa sisälsi, mutta kun en aina tiennyt, oliko runo käsitettävä parodiaksi vai runoilijan omien tuntojen ilmaukseksi, niin voi olla, että ajauduin tietämättäni kovinkin usein hakoteille. Tahattomat ovat herrain hakotiet? (vanha viidakon sanonta). Kokoelmassa oli kiitettävää sen lopusta löytyvä seliteosasto, jota ilman kirjan sanottava olisi minun kohdallani jäänyt liian isolta osiin ylempiin ilmakerroksiin. Lisää sellaista selitettä runokirjoihin!

Minulta kului tämän teoksen lukemiseen viisi päivää. Välillä kävin viranomaisten kuulustelussa, yritin hommata anopille asuntoa ja käytin autoa korjaamolla ja uusintakatsastuksessa. Ajolupa myönnettiin.

torstai 15. syyskuuta 2011

Richard Bach: Lokki Joonatan


Amerikkalainen Richard Bach kirjoitti kertomuksen, joka julkaistiin kirjana vuonna 1970 nimellä Lokki Joonatan (Jonathan Livingston Seagull). Kirja sisältää runsaasti lokkiaiheisia valokuvia, jotka on ottanut Russell Munson. Tarinan Lokki Joonatanista suomensi Kaija Kauppi vuonna 1972.

Säveltäjä Johann Sebastian Bach on eräs kirjailija Richard Bachin esi-isistä. Kirjailija Bach on aikoinaan palvellut Yhdysvaltain ilmavoimissa lentäjänä ja esiintynyt taitolentäjänä. Niinpä tarina lokki Joonatanista on hyvin lennokas, henkevä ja taitavasti laadittu.

Joonatan kuuluu lokkiyhteisöön, joka elää meren rannalla päätoimenaan ruuan hankkiminen merestä ja syöminen. Kirjailija ilmaisee suoraan, etteivät lokit piittaa muista asioista kuin perustarpeittensa tyydyttämisestä. Tarinan jännite syntyy siitä, että Joonatan poikkeaa muista lokeista. Hän tavoittelee syömisen kustannuksella mahdollisimman suurta lentotaitoa. Nykylukija saattaisi harhautua ajattelemaan, että kyseessä on allegoria anorektisesta mäkihyppääjästä. Koska lokit kuitenkin ovat lintuja ja niille lentäminen on huomattavasti luonnollisempi liikuntamuoto kuin ihmiselle, vertauksessa tavoitellaan jotain vieläkin tärkeämpää kuin mäkihyppy. Teoksen alkuun onkin liitetty omistus ”sille todelliselle lokki Joonatanille, joka elää meissä kaikissa.”

Mihin lokki Joonatania sitten kuuluu verrata? Mistä tämä ilmiselvästi vertauskuvallinen tarina kertoo? Oikeastaan vastaus taitaa sisältyä tuohon omistuskirjoitukseen. Jokainen voi käsittää Joonatanin erilaisuuden miten itse parhaaksi näkee. Aiemmin lukemani perusteella minulle tuli aluksi mieleen, että kyseessä voisi olla nietzschemäinen filosofi, joka yrittää irrottautua oman aikakautensa kahlitsevista uskomuksista. Onnistuessaan pyrinnöissään hän on valmis auttamaan muita, jotka kokevat samansuuntaisen kehityksen kohdallaan toivottavaksi. Hän haluaa opettaa muut nousemaan itsensä yläpuolelle. Tai kuten Joonatanin opettaja Tšiang sanoo: oppiakseen lentämään kaikkialle yhtä nopeasti kuin ajatus, on lähdettävä siitä tiedosta, että on jo saapunut perille.

Toinen vaihtoehtoinen ajatus voisi olla, että Joonatan on uskonnollinen toisinajattelija. Hänen oma, vanhakantainen yhteisönsä pitää kiinni ikiaikaisista normeista ja säännöksistä, heillä ei ole halua muuttaa mitään, koska näin on aina eletty. Ilmastonmuutoksen jälkiä katsellessa ei mikään pöllömpi ajatus sekään. Mutta ilmastonmuutos ei tietysti liity uskontoon, vaikka nykyään tosin puhutaan myös ilmastonmuutosuskovaisista. Sen sijaan voitaisiin ajatella, että Joonatan irtaantuu omasta yhteisöstään (joka oikeastaan sulkee hänet ulkopuolelleen) ja sitten hän löytää muita samanhenkisiä, kunnes lopulta uskonkäsitykseltään seestyneenä palaa takaisiin alkuperäiseen yhteisöönsä auttamaan ja opettamaan muita, jotka ovat samalla tavoin etsiviä sieluja kuin hän itse oli.

Ajatukset uskonnosta ja filosofiasta syntyvät varmasti sen vuoksi, että kirjassa liikutaan taivasten tasolla – ja todellakin voidaan käyttää monikkoa sanasta taivas. Sielunvaelluksesta puhutaan avoimesti, puhutaan intialaisen ajatustavan mukaisesta sielun kehittymisestä eri elämiensä aikana. Toisaalta – luettuani hiljattain Johanneksen evankeliumin – nousee uskonnollisista hahmoista Joonatanin vertauskuvana ennen kaikkea esiin Jeesus. Joonatanin kyvyt todetaan hänen kotoisessa yhteisössään ylimaallisiksi, lokkihan lentää kuin ”korkeimman lokin ainoa poika” tai ”saatana”. Kirjassa myös edetään kohden suurta lähimmäisenrakkautta. Niin suurta, ettei se oikein ole kiinni tässä maailmassa.

Kerronta on tasapainoista, muunkin kuin lentämisen osalta. Kirja on myös sikäli taitavasti rakenneltu, että alun kuvauksen lukee helposti ja nopeasti, mutta kolmeen osaan jaetun tarinan toisen osan aikana lukutahtia on pakko rauhoittaa ja pysähdellä testaamaan mielessään sitä uutta mitä kertomuksessa lyödään pöytään. Kirja ei ole pituudella pilattu. Lukemani teoksen sivumäärä on 93 sivua. Mukana olevat valokuvat vievät sivutilaa aika tavalla, joten suoriuduin kirjan lukemisesta muutamassa tunnissa. Välillä join kahvit.


tiistai 13. syyskuuta 2011

Friedrich Nietzsche: Dionysos


Friedrich Nietzschen runokokoelma Dionysos (Dionysos-Dithyramben) vuodelta 1889, poikkeaa filosofin teksteistä runollisen luonteensa vuoksi, vaikka se heijastaakin monelta osin hänen filosofisia näkemyksiään. Runot suomensi Aarni Kouta vuonna 1909.

Runokokoelma koostuu kolmesta osastosta, jotka ovat nimeltään Ecce homo, Dionysos-dityrambeja ja Katkelmia. Lukemani kokoelma on todellakin vuodelta 1909, eikä se näköjään sisällä kaikkia Nietzschen kirjoittamia dityrambeja. Joukosta puuttuu ainakin kaksi, jotka ältsinhyvän saksankielen taitaja voi käydä lukemassa Gutenberg-projektin sivuilta, jos nyt siltä tuntuu.

Sana dityrambit tarkoittaa saksankielisen wikipedian mukaan antiikin Kreikan kuorolyriikkaan kuuluvia hymnejä, joita esitettiin Dionysos-jumalan kunniaksi. Kreikkalaisen tragedian on oletettu saaneen alkunsa dityrambeista. Hymnejä esitettiin kuoron ja esilaulajan vuorolauluna ja ne olivat sävyltään kärsimyksentäyteisiä, myrskyisiä ja ekstaattisia ylistyslauluja Dionysos-jumalan kunniaksi. Risto Niemi-Pynttäri on kirjoittanut Dionysos-jumalasta Niin&Näin -lehdessä julkaistun artikkelin, jonka voi lukea netissä.

Nietzsche, joka oli tutkinut antiikin Kreikan historiaa, tunsi vetoa Dionysos-kulttia kohtaan. Dionyysinen merkitsi Nietzschen estetiikassa muutosvoimaa, alttiutta reagoida välittömästi ja ilmaista itseään. Dionyysisiä taiteilijoita ovat hänen mukaansa näyttelijät, miimikot, tanssitaiteilijat, muusikot ja lyyrikot. Suomalainen runoilija Edith Södergran arvosti suuresti Nietzschen ajatuksia ja hänen runoudessaan on havaittavissa samaa henkeä kuin näissä lukemani kokoelman runoissa.

Kokoelman alkuosa, Ecce homo, sisältää lyhyitä ja keskipitkiä runoja, joissa on mitallisuutta, joissakin kerrassaan erinomainen mitta ja loppusoinnut. Ensimmäinen runo, trokeemittainen Ecce homo, on varmasti kokoelman iskevin, se ilmentää Nietzschen leiskuvaa, hurjaa tyyliä ja ehdottomuutta vaikka tuhoon saakka. Alkuosaston päättävä tanssilaulu Mistralille sisältää myös hurjaa menoa, vauhtia ja kohtalonuskoista syöksymistä kohti elämää. Runoilija nimittää Mistral-tuulta saman sylin esikoiseksi itsensä kanssa – siis kaksosekseen, villiksi luonnovoimaksi. Vaikka kyse on ”tanssilaulusta” ovat menossa mukana hyrskyt ja myrskyt, jumalat ja kohtalot aina tähtiin asti.

Dionysos-dityrambit alkavat runolla ”Vain narri! Vain runoniekka!” jonka alussa voi lukea runoilijan tuskaisuutta valitsemastaan osasta. Tunteeko runoilija totuuden vai onko hän vain valehtelija? Runoilijan kuvaksi hahmottuu peto, joka kaipaa takaisin luonnontilaan, sen syntisen-terveeseen elämään? Välillä kyseessä on kotka, välillä pantteri, jonka autuus on ”repiä jumala ihmisessä kuin lammaskin ihmisessä”. Seuraavana on vuorossa ”Erämaan tyttärien joukossa”, joka alkaa muutamasivuisella proosarunojohdannolla, jossa puhutaan Zarathustrasta ja hänen seuraajistaan. Itse runollinen osuus on minulle sen verran dionyysinen, että minulta juuri nyt puuttuu käsitteellinen kieli sen kuvailemiseksi. Muissa dityrambeissa tunnelma on kohtalokkaan odottava. Runon kertoja sytyttelee Zarathustran merkkitulia ja odottelee yksinäisyydessään, että joku korkeampi taho ottaa yhteyttä. On huomattava, että Nietzsche valmisteli näitä runoja julkaistaviksi alle vuosi ennen vakavaa sairastumistaan. Minusta niistä kuultaa lävitse kuoleman läheisyyden vaistoaminen. Rahaa ja mainetta runoilija ei odota, sen sijaan iäisyys ja ehdottomuus häntä houkuttavat.

Kolmas osio, Katkelmia, sisältää todellakin lyhyitä runonpätkiä, sellaisia, joista paremmalla ajalla olisi voinut kehkeytyä enemmänkin. Runoissa on nähtävissä myös yleisinhimillisen kiinnostuksen kohteita, mutta näissäkin viimeisissä painiskellaan osaksi filosofin ikuisuuskysymysten parissa. Näytteeksi tästä liitän loppuun runon, joka selvästi näyttää liittyvän teemaan ”Epäjumalten hämärä”:

Se ollut ei rohkeutes, ett' epäjumalia kaadoit:
vaan että sä itsessäs epäjumalan-palvelijan
löit maahan, se oli sun rohkeutes.

Kirjan lukemiseen meni minulta pari päivää.

maanantai 12. syyskuuta 2011

Friedrich Nietzsche: Epäjumalten hämärä eli Miten vasaralla filosofoidaan


Saksalainen filosofi Friedrich Nietzsche (1844 – 1900) kirjoitti kuulemma vuoden 1889 aikana viitisen teosta. Tämän maanisen kirjoitusvaiheen aikana syntyi myös teos Epäjumalten hämärä eli Miten vasaralla filosofoidaan (Götzen-Dämmerung oder Wie man mit dem Hammer philosophiert). Se julkaistiin marraskuussa 1889 ja kirjan suomentajan (suomennusvuosi 1995), Markku Saarisen mukaan se jäi viimeiseksi teokseksi, jonka Nietzsche ehti nähdä painettuna ennen kuin sairastui vakavasti.

Epäjumalten hämärä on Nietzschen filosofian kooste. Kirja on lyhyt, alle 150 sivua suomentajan jälkilauseineen ja selventävine sanastoineen. Kuten Markku Saarinen jälkilauseessaan toteaa, kirjassa ”koputellaan psykologin vasaralla valtavaa määrää filosofisia kysymyksiä.” Jotta tavallinen kirjoittelija saisi tämän kaiken mahtumaan pähkinänkuoreen, täytyisi löytää aikamoinen pähkinä. Mikäli kyseessä olisi Tyynenmeren saarilta tai Karibialta kotoisin oleva pähkinä, lukija joutuisi sen pulman eteen, jota saksalaisen schlagerin taitaja M.A. Numminen on lähestynyt iskelmässä ”Kuinka saisin rikki kookospähkinän?”

Nietzschen suureksi kunniaksi on sanottava, että hän esittää sanottavansa todella tehokkaasti mitä tulee sekä ilmaisun lyhyyteen että sen selkeyteen. Tämä on filosofiasta täysin ulkona olevan lukijan (siis minun) kannalta lähtökohtaisesti erittäin miellyttävää. Tunnen ymmärtäväni mistä kirjoittaja puhuu. Tähän tunteeseen sisältyy kuitenkin riski. Vaikka Nietzschen esitystapa on kansantajuinen – niin että sitä voi verrata vaikkapa Timo Soinin tai Jukka Virtasen esitystapaan – on kirja kuitenkin ilmeisesti kirjoitettu tiedeyhteisön luettavaksi. Tällainen mielikuva minulle syntyy. Ja koska en ole filosofi, enkä tunne filosofista kirjallisuutta, ajaudun varmaankin helposti harhaan yrittäessäni tulkita Nietzscheä. Ensimmäinen harha syntyy siitä, että selkeytensä puolesta teksti vaikuttaa sellaiselta, ettei sitä tarvitse tulkita. Muut harhat saattavat tulla ilmi lukemalla tätä tekstiä eteenpäin.

Vaikka pidän Nietzschen tyylistä sanoa asiat suoraan, en siltä väitä olevani samaa mieltä hänen kanssaan läheskään kaikesta. Nietzsche puhuu eliitin puolesta, hänen mielestään Saksan koulujärjestelmä on tasapäistävä, ”laumaeläimellistävä”. Opetuksesta puuttuu syvyys ja ylevyys, korkeakouluihin otetaan liikaa keskinkertaisia opiskelijoita. Nietzsche kannattaa luokkayhteiskuntaa, hän puhuu ihailevaan sävyyn Intian kastijärjestelmästä. Ollakseen voimakas yhteiskunta tarvitsee jännitteellisyyttä, huipulta alas on oltava riittävän pitkä matka. Voimaa Nietzsche kunnioittaa positiivisena luonnonvoimana. Muutos on tärkeä, eurooppalaiset valtiot ovat turmeltuneet kristilliseen hyväntahtoisuuteen ja kaiken ymmärtämiseen, minkä seurauksena kansat ovat muuttuneet mukavuudenhaluisiksi ja heikoiksi. Epäonnistujia ei yhteiskunnan tulisi auttaa, he ovat vahvojen loisia. ”On myös epäonnistuneita kansoja”, toteaa Nietzsche.

Historian hahmoista Nietzsche ihailee Napoleonia, Julius Caesaria. Psykologeista hän kertoo oppineensa eniten Dostojevskiltä, joka oleillessaan Siperian vankileirillä totesi rikollisten olevan Venäjän parhainta ainesta. Rikollinen ihmistyyppi on vain vahva ihminen epäsuotuisissa olosuhteissa. Nietzsche tuomitsee kristinuskon opin valheellisena. Hän kieltää Jumalan ja pitää (kristillistä) moraalia luonnonvastaisena. Darwinistit ovat hänen mukaansa väärässä kuvitellessaan, että lajit kehittyvät vahvimpien yksilöitten mukaisiksi. Nietzschen mielestä juuri varovaisimmat yksilöt jatkavat sukua, sillä niitä on aina eniten – vahvat yksilöt tuhoutuvat.

Kirjoittelin muistivihkoon näitä väitteitä nelisen sivua, kunnes tajusin, ettei se mitään auta. Järkevintä on hankkia itselleen koko kirja, muuten joudun kirjoittamaan kaiken ylös. Sinänsä Nietzschen esitystavan vitaalisuus, maskuliininen vimma ja tehokkuus vetoavat minuun vahvasti. Ne vetoavat myös häneen itseensä, sillä hän nimittää kirjan lopulla itseään Saksan ensimmäiseksi suureksi aforistikoksi. Hänen kunnianhimonaan on lausua kymmenessä virkkeessä se, minkä muut sanovat kokonaisessa kirjassa. Jos sanovat. Tähän loppuun liitän näytteeksi yhden kirjan alussa olevista aforistisista osumista:

Mitä? Etsitkö sinä? Tahtoisitko kymmenkertaistaa, satakertaistaa itsesi? Etsitkö kannattajia?
– Etsi nollia!  – 

Käytin tämän kirjan lukemiseen nelisen päivää.

Runollinen syksyä


Nuo ensimmäiset keltaiset...
Nuo hopeaiset, valkoiset...

Kun maahan lehti putoaa,
se poissa on ja katoaa
eloisa muisto päivien
vihreyden riemuntäyteisen.
Ja kultakirjaimilla on
maa kaunistettu, eloton.

Kun peili kirkkaan haivenen,
harmaan ja vitivalkoisen
minulle jälleen lahjoittaa,
kun tuhkaa kasvan, kuolemaa,
jo tunnen kutsun hiljaisen,
ja kosketuksen niljaisen.

Elämän puisto pudottaa
sumussa lehdet,
                        nukahtaa.


torstai 8. syyskuuta 2011

Virginia Woolf: Aallot


Englantilainen Virginia Woolf julkaisi vuonna 1931 proosateoksen nimeltä Aallot (The Waves). Kirjan suomensi vuonna 1979 Kai Kaila. Käytin kirjan lukemiseen kymmenisen päivää.

Aallot on erikoisella tyylillä kirjoitettu teos, jota on hieman hankala mennä nimittämään romaaniksi. Kerrontatyylistä tulee mieleen kuunnelma, kuvaus tapahtuu vuorosanojen, tai eräänlaisten monologien kautta. Kertojan äänenä on ainoastaan tietyin väliajoin toistuva kuvaus siitä, miltä merenranta näyttää eri vuorokauden aikoina. Kuvaus etenee aikajärjestyksessä, alussa kertojan ääni kuvailee merenrantaa auringonnousussa, viimeisessä pitemmässä kuvauksessa pimeys on jo langennut. Merenrannan ja valon lisäksi kertojan äänen puheenvuoroissa kuvataan myös puutarhaa, sen lintuja ja kukkasia. Koska kertojan äänellä ei kirjassa ole kovin suurta merkitystä, vähän ihmettelen sen saamaa osuutta. Mikäli kirjan pohjalta tehtäisiin kuunnelma, aaltojen ja auringonpaisteen kuvaus olisi varmaan ensimmäisten ”dramatisoitavien” joukossa.

Kirja todellakin vaikuttaa minusta kuunnelmalta. Siitä muodostuu jonkinlainen kertomus kuuden nuoren elämästä. Kyseessä ei ole kuitenkaan kertomus missään perinteisessä mielessä. Kukin hahmo kertoo elämästään omakohtaisesti. Lapsuuden kuvaus alkaa jo ajasta ennen sisäoppilaitosta. Kolme tyttöä Rhoda, Jinny ja Susan ovat hyviä ystäviä poikien Bernardin, Louisin ja Nevillen kanssa. He asustavat pienessä, kodinomaisessa yksityiskoulussa, leikkivät yhdessä, ruokailevat yhdessä, osallistuvat yhdessä oppitunneille. He säilyttävät ystävyytensä vaikka tytöt siirtyvät opiskelemaan sukupuolensa perusteella eri oppilaitokseen kuin pojat. Kullekin hahmolle annetaan aluksi suunnilleen saman verran tilaa kokemustensa – tai oikeastaan ajatustensa – kertomiseen, aikaa myöten jotkut ovat äänessä toisia enemmän, varsinkin Bernard.

Kuten sanoin, kyseessä ei ole perinteinen kertomus. Kirja ei niinkään koostu tapahtumien kuvauksesta vaan kirjan hahmojen ajatusten liikkeistä. Tästä syystä kirjan kerrontatapaa kutsutaan tajunnanvirraksi. Voidaankin mielestäni hyvällä syyllä kysyä, onko kyse edes kirjan hahmojen ajatuksista vai heidän piilotajuisista tuntemuksistaan. Kukin kertoja on siinä määrin rehellinen ja samalla hyvin runollinen, että harvalla liikkuu korvien välissä sellaisia tiedostettuja ajatuksia. Runollisuudella kirjailija onkin saattanut juuri kuvastaa sitä, miten hankala piilotajunnan kieli on käsittää ja kuvata.

Kaikilla kirjan hahmoilla on omat selkeät piirteensä, joita toisten kuvaukset heistä valottavat edelleen. Rhoda pelkää elämää ja eristäytyy, Jinny kalastelee miehiä, Susan sulkeutuu elämään maatilalla, Louis antautuu suuren kauppaliikkeen palvelukseen, Neville tutkii antiikin runoutta. Bernard, joka alusta asti esiintyy tarinankertojana, on hullaantunut sanoihin. Hän kertoo ystävilleen tarinoita ihmisistä, joita kohtaa ja sanat nousevat ilmaan kuin savukiehkurat. Ehkä siksi, että Bernardille on kirjassa annettu muita laveammat puheenvuorot, hänen ylenpalttinen sanottavansa alkoi ainakin minua kyllästyttää. Loppupuolella kirjaa Bernard kyllästyy tarinoihinsa itsekin, hän menettää uskonsa sanoihin ja toteaa haluavansa puhua enää siten kuin pikkulapsi, yksitavuisilla sanoilla. Kirjassa on myös seitsemäs hahmo, Percival, sankarihahmo, jota kaikki ihailevat, ehkä peräti rakastavatkin. Percivalista tuli mieleeni edellinen lukemani teos, Duinon elegiat, jossa sankareita ja nuorena kuolleita kuvataan erityisellä mielenkiinnolla.

Ei tulisi mieleenikään kehua, että ymmärsin kaiken lukemani juuri siten kuin kirjailija oli tarkoittanut sen ymmärrettäväksi. Ovatko kirjassa kuvatut hahmot sitten saman ihmisen tietoisuuden eri puolia vai todellisiin esikuviin perustuvien henkilöitten kirjallisia hahmotelmia tai kenties kirjailijan rikkaan mielikuvituksen tuotetta, jää kulloisenkin lukijan itse pääteltäväksi.