Klaus U. Suomela (1888 – 1962) toimitti vuonna 1958 julkaistun teoksen Suomalaista urheilurunoa. Kuvituksen teki Sauli Rantamäki.
Wikipediassa on artikkeli Klaus U. Suomelasta. Siinä kerrotaan hänen osallistuneen voimistelijana Tukholman olympiakisoihin vuonna 1912. Suomela oli kirjailija, häneltä on puheenaolevassa teoksessa mukana yhdeksän omaa runoa ja yksi suomennos. Aale Tynnin vuoden 1948 Lontoon taideolympialaisten voittoisaa juhlarunoa ”Hellaan laakeri” lukuunottamatta kaikki kirjaan poimitut runot ovat miehisten runoseppäin tekoa. Näitä runontaitajia ovat Yrjö Jylhä (7 runoa), Unto Kupiainen (3 runoa), Antero Kajanto (2 runoa), Aaro Hellaakoski (2 runoa), V. A. Koskenniemi, Martti Merenmaa, Lauri Pohjanpää, Juhani Siljo, Otto Manninen, Uuno Kailas, Aleksis Kivi, Martti Jukola, Larin Kyösti, Kaarlo Sarkia, Kalle Väänänen, Jalmari Sauli ja P. Mustapää kukin yhdellä runolla. Jos pistesijoja jaettaisiin vanhaan tapaan kuudelle parhaalle, kaikki siis pääsisivät pisteille kvantitatiivisin perustein.
Laadun perusteella valinta olisi vaikeampi. Toisaalta sitä helpottaisi se, että tyylillisesti runot edustavat valtaosin perinteistä kertovaa, riimiteltyä, mitallista runoutta. Suomela toteaakin Alkulauseessaan, että vapaamittainen ja vapaarytminen runous on miltei tyystin unohtanut urheilun. Itsekin olen ihmetellyt sitä miten vähän urheiluaiheista fiktiivistä luettavaa löytyykään. Tämänkin teoksen kokoajan on ollut laajennettava urheilun käsitettä melko lavealle, sillä myös saunominen ja retkeily on luettu urheiluksi. Tietysti on muistettava, että sanalla urheilu on suomen kielessä kaksi merkitystä: kilpaurheilun lisäksi sillä kuvataan humoristisesti myös itsensä vaaraan asettamista, uhkarohkeaa temppuilua. Vaikka tätä kansankielistä merkitystä ei kirjassa mainitakaan, kuvaa moni runoista kilvoittelua oman kestokyvyn äärirajoilla. Yleensä tyylilaji on ylevä, humoristista lähestymistapaa jäin kaipaamaan lisää.
Koska joitain runoja on syytä nostaa esiin, nostan joitain runoja esiin. Naiset ensin. Aale Tynnin runon Hellaan laakeri nimi on nykylukijalle ehkä hankalasti avautuva, mutta omana ajankohtanaan runo lienee ollut ylevä kädenojennus antiikin Hellaan olympiakisain suuntaan. Runo avaa melko klassisen kliseisen kuvan urheiluun parhaimpien voimainkoetuksena, jossa vain voittajat muistetaan. Tämä samantapainen kaava toistuu monessa runossa. Urheilija nähdään kuin pronssipatsaana viilettämässä kohti mainetta ja kunniaa fyysisen voimansa avulla. Yrjö Jylhä on sepittänut kaksikin runoa Paavo Nurmesta ja yhden Clas Thunbergista. Teoksen viimeisenä komeilee Salmelan Tukholman tuliaisena runo Hannes Kolehmaisesta voittamassa viiden tonnin olympiakultaa. Näissä runoissa mainitaan myös muista kilpailijoita, mutta suomalainen voittaja on tietenkin keskiössä.
Urheilun tai liikunnan aiheuttamaa itsensä rasittamisesta koituvaa mielihyvää käsittelevät saunomisen lisäksi retkeilyyn, korpien kätköihin keskittyvät runot, kuten Martti Merenmaan luonnontunteelle herkistyvä Hiihtomatka tai Juhani Siljon sielunvaelluksellisiin mietteisiin johtava Suksiretki. Aleksis Kiven tuttu Metsämiehen laulu hulmuaa Tapiolan vainiolla ja Martti Jukola herkistyy jouluna salolla suurten puitten ja käymättömien kinosten keskellä. Aaro Hellaakosken Suksilaulu virittyy erootillisiin vertauksiin, jossa suksi on liukuva käsi iholla valkealla.
Minä kun lapsena pelasin jalkapalloa, olen nykyään sen lajin penkkiurheilija. Niinpä Yrjö Jylhän runo Viimeinen joukkueesta sattui lähimmäs vaeltavaa urheilijan sieluani. Runossa tosin kuvataan pitkää pelaajauraa, mutta se päättyy siihen, miten runon kertoja katsomosta seuraa kuinka jotkut toiset nyt pelaavat tuttu paita päällään hänen joukkueessaan. Samaa kehittymisen tietä kuvastaa Klaus U. Suomela runossaan Urheilu ja ikäkaudet.
Jos joku tietää hyviä urheilukirjoja niin saapi vinkata. Tässä teoksessa on 132 sivua + sisällysluettelo. Lukaisin runot läpi parissa päivässä.
