Powered By Blogger

sunnuntai 2. tammikuuta 2022

Ej på bare veggerne

Ejlen seurasin miten kissa katseli ja kuunteli tarkkaavaisesti presidentin uuden vuoden puhetta televiisiosta. Ej puhunut Sauli tyhjille seinille. Kuuntelin minäkin siinä sivussa. Sauli arveli asenteen koronaa kohtaan herpaantuneen viime aikoina. Puheen päätyttyä esitettiin televiisiossa Strauss-konsertti suoraan Wienistä. Juontaja sanoi tunnelman olevan aivan erilainen kuin viime vuonna, kun musiikki esitettiin ilman salissa olevaa yleisöä. Nyt saliin oli päästetty vaivaiset tuhat henkilöä tiukkojen koronatoimien vallitessa. Katselin penkkirivejä sillä silmällä, että tuskinpa olisin mahoineni mahtunut sinne istumaan, niin näyttivät tiukoilta koronatoimet. Prosit Neujahr!

Eilen alkoi myös tipaton tammikuu. Miten paljon sitä onkin ehtinyt tapahtua tämän vuoden aikana! Irwin jo aikoinaan lauleli, ettei tippa tapa ja ämpäriin ei huku. Minä ajattelin, että ei sitä ihmisen tarvitse alistaa itseään millekään hevoskuurille heti vuoden alkajaisiksi. Ostin halpahallista kotikaljaa ja ykkösolutta ja saunan jälkeen rakensin niistä nerokkaan sekoituksen. Kaadoin tuoppini puolilleen kotikaljaa ja täytin sen sitten ykkösoluella. Kotikaljan alkoholipitoisuus on 2,2 % ja ykkösoluen 2,8 %. Tällä tavoin sain itselleni kaksi kaljagrogia, joitten yhteenlaskettu alkoholipitoisuus kohoaa viiteen prosenttiin. Tai ainakin prosenttiyksikköön. Näin toimien tipaton tammikuu alkoi suorastaan subutekstuaalisen mukavissa merkeissä. Ei tehnyt enää mieli valvoa ja katsella elokuvia myöhäiskeskiajalle saakka vaan rupesimme nukkumaan jo Chaplinin Nykyajan rullatellessa.

Otin näistä molemmista edellä kuvaamistani tapahtumista valokuvia kännykälläni, mutta en saa niitä ladattua tälle nykyiselle bloggerille, joten mitäpä me näistä Kaanaan häistä. Mistä tulikin mieleen, että tänään esitettiin televisiossa vanha jumalanpalvelus Hyvinkäältä ja siinä tuntui olevan aiheena juuri nämä taannoiset häät. Koska olin sitä ennen katsellut ohjelman Aamos Reksin muinaista Eptyykkiä kuvaavasta näyttelystä, jossa kerrottiin, ettei tällaista näyttelyä ollut ennen Suomessa järjestetty, mitä nyt joskus 1970-luvun alussa, vaikkakin kävin itse Tampereen taidemuseossa 1990-luvulla järjestetyssä niinikään muinaisen Eptyykin esineistöä esittelevässä näyttelyssä, jätin tämänpäiväisen jumiksen nyt väliin ja keskityin tämän hauskan tuotokseni kirjoitteluun. Vasta eilenhän katselin vanhan jumiksen, jossa nykyinen arkkipiispa toimi vielä maalaispappina Seinäjoella. Voihan ihminen itseltään kaikkea vaatia, mutta paljon helpommalla pääsee, kun on vaatimatta. Sanovat jotta vaatimattomuus kaunistaa.

lauantai 18. joulukuuta 2021

Uuno Kailas (toim.+suom.): Kaunis Saksa

Vuonna 1924 julkaisi WSOY Uuno Kailaan valikoiman ja suomentaman saksalaisia runoja sisältävän pikku antologian nimeltä Kaunis Saksa – Sarja saksalaista lyriikkaa. Joulukuussa 1923 päivätyssä esipuheessaan Kailas nimittää teosta lyyrilliseksi sarjaksi, jonka runoja hän ei ole valikoinut kirjallisuushistoriallisten näkökohtien vaan ennemminkin omien mieltymystensä mukaisesti. Hän kertoo teoksen sisältävän uudempaa, tämän ja viime vuosisadan runoutta, joskin ekspressionismia vain niukasti. Tarkkana miehenä Kailas myös myöntää toisinaan joutuneensa poikkeamaan alkuperäisen runon askelmerkeistä:

Parissa tapauksessa, jolloin runon ydintä ei ole voinut pahoin silpomatta puristaa origaalin rytmiin, olen turvautunut jonkunverran muunnettuun säerakennelmaan – mikä määrätyillä edellytyksillä yleensä katsottaneenkin sallituksi.

Kailas omisti runosarjansa kunnioituksella suomentajamestari Otto Manniselle, jolla oli tekeillä Goethen runojen suomennosvalikoima (ilmestyi vuonna 1928 osana Goethen koottuja teoksia). Lahtelaisesta antikvariaatista netissä ostamassani Kauniin Saksan kappaleessa koreilee ensilehdellä suomalaisen kulttuurisuvun edustajan nimi mustekynällä piirrettynä. Sen alla on hieman hapuilevasti lyijykynällä kirjoitettuna lyhyt teksti, jonka alta löytyy Mannisen tunnetun runoilijaystävän allekirjoitusta muistuttava kuittaus.

Tämä kirja oli kaukokiehtonut minua jo pitempään ja minulla oli omat kuvitelmani sen suhteen. Otaksuin, jotta siinä olisi jokilaaksoja ja maiseman yllä kaartelevia kotkia. No, oli siinä yhdessä runossa kotka, tosin meren äärellä. Luin kirjan runot päivän aikana ja ajattelin osaavani helposti nykäistä niistä jotain henkevää sanottavaa. Varmuuden vuoksi lukaisin kaikista kirjailijoista wikipediasta ja vielä saksaksi. Tajusin, etten ollutkaan tainnut tajuta niistä runoista paljon mitään edes suomeksi. Vaimoni sanoi, että voithan sinä käsittää ne omalla tavallasi. Huomasin sentään wikipediasta, että ”saksalainen” tarkoittaa valikoimassa saksankielistä runoilijaa. Muutamat ovat itävaltalaisia, nobelisti Spitteler sveitsiläinen kuten Hermann Hessekin lopulta oli. Natsihallinnon aikana joittenkin runoilijoitten kirjoja oli poltettu. Jotkut juutalaisrunoilijoista muuttivat pois Saksanmaalta, kuten teoksen runoilijoista ainut nainen.

Laitan loppuun sanasen jokaisesta kirjan runosta. Niitä ei tarvitse lukea, sillä lyhyet kuvailuni tuskin avautuvat lukijalle. Viimeinen runo jätti niin miellyttävän ymmärryksen tunteen, että liitän siitä loppuun pienen katkelman. Se nyt vielä mainittakoon, että runot on järjestelty melkein tekijän synnyinvuoden perusteella, mutta valikoitu siten, että seuraava runo tarttuu edeltäjäänsä käsipuolesta samoja aineksia sisältäen. Yritän vähäisiä kykyjäni peittelemättä selventää tätä ketjutusta.

Johann Wolfgang von Goethe (1749 – 1832): Prometheus. Omavoimaisuuden ylevöitystä.

Friedrich Hölderlin (1770 – 1843): Hyperionin kohtalolaulu ja Illassa. Yksinjäänyt kaipaa kuollutta rakastettuaan.

Joseph von Eichendorff (1788 – 1857): Kaksi runoa sikermästä ”Lapseni kuoltua”. Lohdullista kuolemanromantiikkaa.

Ludwig Uhland (1787 – 1862): Hyvä ystävä ja Kievarin tytär. Lyhytsäkeistä kuolemanromantiikkaa.

Heinrich Heine (1799 – 1856): Ylösnousemuspäivänä ja Rouva Suru. Kuolemanromantiikasta maanläheisyyden suuntaan.

Paul Heyse (1830 – 1914): Maailmanarvoitus. Hieroglyfinen todellisuus.

Friedrich Nietzsche (1844 – 1900): Yksinäinen. Elämän kylmyys.

Carl Spitteler (1845 – 1924): Isä. Kuolemanromantiikkaa unessa.

Otto Julius Bierbaum (1865 – 1910): Yön hetkin hiljaisin. Aikuisuuden häpeällinen kipeä.

Detlev von Liliencron (1844 – 1909): Eräälle vainajalle ja Ennen hälinää ja Suuressa kaupungissa ja Viimeinen tahto. ”Ah, eläisitpä!” rakas maisema, kuoltuani ja sitä ennen.

Richard Dehmel (1863 – 1920): Merenkäyntiä. Sumusuukot purjeen läiskeessä.

Hermann Hesse (1877 – 1962): Musta ritari. Ruusuton turnajaisvoittaja.

Hugo von Hofmannstahl (1874 – 1929): Elämys. Elämys kuolemasta.

Otto Erich Hartleben (1864 – 1903): Seikkailija ja Kuihtunut lehti ja Laulu elämästä. Ylevyysparodiaa?

Frank Wedekind (1864 – 1918): Laulu lapsiparasta. Runotar vammoja rakastaa.

Peter Altenberg (1859 – 1919): Mitä hän voi tehdä hänen tähtensä ja Pelko. Sydän kyllä tekisi, vaan pelko ahistaa.

Carl Hauptmann (1858 – 1921): Kallioääniä. Tiheäsanaiset hautakivet.

Max Dauthendey (1867 1918): Sun silmäs hiljaiset ja Syväss' astumme hiekassa ja Harmaat enkelit. Taivas silmissä, pisaroina mereen, sielun tuhkat siivillä.

Gustav Schüler (1868 – 1938): Ilta. Käy ilta yöksi, lemmentyöksi.

Franz Ewers (1871 – 1947): Nuoruus. Lemmenunia oratuomen tuoksussa.

Christian Morgenstern (1871 – 1914): Lintu Synkkämieli ja Metsän yössä. Lintu huilailee tuonta, mutta tie johdattaa.

Rainer Maria Rilke (1875 – 1926): Syksy. Kaikk vajoo, vaan Iso Käsi hoitaa.

Alfred Mombert (1872 – 1942): Puutarhassa ja Perhonen ja Meren pohjassa lepäsin ja Kuun tahi auringon nähden. Sydäntä käteen, perhosessa maailmankaikkeus, kotka tempaisee miehen talvisen meren pohjilta kevääseen, pilviin, lopuksi ivaisat taivaanmerkit.

Else Lasker Schüler (1876 – 1945): Me kaksi. Kotkain teitä liihotellaan paaratiisiin.

Albert Ehrenstein (1886 – 1950): Vaeltajan laulu ja Epätoivo. Epäiltyä epäluotettavuutta ja tahdotonta elämää.

Franz Werfel (1890 – 1945): Puhtauden rukous. Vihamies sisällä vainoaa.

Johannes R. Becher (1891 – 1958): Mielipuoli. Mies psykoosin viemänä. (Becher muuten kirjoitti myöhemmin sanat DDR:n kansallishymniin)

Walter Hasenclever (1890 – 1940): Kuolinilmoitus. Äiti mua rakastaa.

Kuolinilmoituksesta näin sanat äidin nää:
Harhaan vietiin lapseni, silti hän rakkaaks jää.”
Kumartui vuoteeni ylitse suuri suru nyt:
oon minä myöskin äidin lapsi, myös olen eksynyt.
Näin tuon toisen kasvot, oi hänen kurjuuttaan;
rakastunut, humalpäinen myös, vajos tautiin kauheimpaan.

Kirjassa on 105 sivua. Lukaisin sen päivässä, tämän tekstin laadinta otti aikansa. Monessa runossa on havaittavissa valikoitsijan+suomentajan kädenjälki ja ehkä myös toisinpäin.

torstai 16. joulukuuta 2021

Leila ja Annukka: Sen pituinen se

Luin vuonna 2000 julkaistun huumorikirjan nimeltä Sen pituinen se, jonka kirjoittajiksi mainitaan Annukka Ahlqvist ja Leila Makkonen. Kirja sisältää 17 vuoropuhelua ja henkilöhakemiston. Vuoropuhelut on esitetty ohjelmina (lue: kuunnelmina) Radiomafia-kanavalla. Kirjassa on hauskoja värivalokuvia, joissa ohjelmain tapahtumia on lavastettu liioittelua välttelemäti. Toisaalta räikeää liioittelua sisältävät myös vuoropuhelut, niin että mitenkä tämänkin nyt ottaa vai ottaako mitenkään. Mitä naisiin tulee, olisi tämä Annukka varmaan enempi makuuni soveltuva. Tosin edellistä kirjaa lukiessani en hahmottanut selvästi kumpi kuvien naisista on Annukka ja kumpi Leila, joten menin arvaamalla ja arvasin nähtävästi väärin, sillä vamppityyppinä pitämäni vaalea nainen onkin Annukka ja tumma skandinaavi on Leila. Tästä alkuperäisestä väärinkäsityksestäni en päässyt eroon tätä toistakaan kirjaa lukiessani. Aloin kuvitella, että naiset ovat tahallaan vaihtaneet osia ohjelmiaan varten ja esittävät karikatyyrejä toisistaan ihmisten hämäämiseksi.

Henkilögallerian mukaan Annukka on kotoisin Elimäeltä ja hän esittäytyy kirjan vuoropuheluissa melkein jalat maassa taapertavana työttömänä, jonka suurin haave on päästä naimisiin ja saada lapsia. Varattomana Annukka siivestää Leilaa, joka vaikuttaa tarvitsevan elämäänsä edes yhden ystävän, missä tehtävässä hän pitää Annukkaa. Kesälomareissulla, jonka Leila täysin maksaa, Annukka laittaa ruuat, pesee astiat, siivoaa, lämmittää saunan ja kantaa Leilalle hörpätettä sitä mukaa kuin mesenaatti sitä pyytää ja ilmeisen hyvin juotava Leilalle maistuu. Samoin miehet, joita hänellä on kesämökilläkin käytössään kaksi körilästä. Kyseessä on siis kummankikaa -huumori pehmennettynä Annukan kotihenkisellä olemuksella, josta tosin löytyy omat kotkotuksensa myös.

Minulta poistettiin noin kuukausi sitten hammas ja sen kanssa on ollut kompliseerinkia vieläkin. Mätää lemua on pukannut ja viimeksi maanantaina kävin taas hammaslääkärissä asian takia. Tästä syystä haluankin siteerata tässä Annukan lepyttelyä ystävälleen Leilalle, kun tämän suu pukkaa samantapaista mätää lemahdusta ja hammaslääkäri pelottaa:

Mene nyt. Vaik se onkin tuskallista, ni pian se on ohi. Eikä se jälkisärky kestä ku päivän tai pari. Mut jos ien kuitenkin tulehtuu, se pitää ottaa uudestaan auki ja ikenen puolelta. Sen ne tekee paikallispuudutuksessa, viiltävät ikenen auki ja näppärästi kaivavat sieltä…

No, mutta nyt olen saanut kahdesta kirjastosta pari-kolme kuukautta sitten lainaamani seihtemen kirjaa luettua. Ehkä se lemu tästä pikkuhiljaa lakkaa ja pääsen rauhoittumaan joulun viettoon ja omikroonin odotukseen. Tässä kirjassa on melekein 190 sivua. Lukeminen tuli suoritetuksi sanokaamme vaikka kuudessa päivässä. Välipäiviä oli, aina toisinaan meinaa usko joutua koetukselle tämän lukemisen suhteen.

torstai 9. joulukuuta 2021

Leila ja Annukka: Edestä ja takaa

Luin Annukka Ahlqvistin ja Leila Makkosen juttutuokioista koostetun kirjasen Edestä ja takaa – Kootuimmat ajatukset. Teos ilmestyi vuonna 2004 ja sen pohjana ovat lyhytkuunnelmat (tosin kuunnelmista ei jostain syystä näitten ohjelmien yhteydessä puhuta), joita esitettiin YleX-radiokanavalla (aluksi Radiomafia). En tiedä onko näitä ohjelmia kuunneltavissa Audio Areenasta, pitänee ottaa selvää. Elävässä Arkistossa niitä vaikuttaa olevan kuunneltavissa. Leilan ja Annukan sanailu on humoristista, heidän voisi kuvitella olevan niitä isäänsä tulleita naisia, jotka suorastaan pyytävät. Ettei tarvitse kaikkea muutakaan omin sanoin kuvailla, luettelen tässä mistä kirjoista lukemani teoksen ajatelmat on poimittu: Täydessä tällingissä, Melua mekossa, Sen pituinen se, Tanssii kaikkien kanssa, Kurvit suoriksi ja Läpeensä tyytyväiset. Kirjat ovat vuosilta 1998 – 2003.

Kootuimmat ajatukset on järjestetty aihepiirin mukaan. Sivuilta löytyy myös ohjelmasarjan kuvitukseksi maskeerattujen ja puvustettujen näyttelijöitten kuvia, jotka kuvat on ottanut Magnus Scharmanoff.

Useamman kerran nauraa hörähtelin näitä sanailuja lukiessani. Samalla lämmitin leivinuunin. En kumminkaan kirjalla, joka on kirjastosta lainassa. Puhelinluetteloakaan en käyttänyt. Mitä kuuntelin tuossa äsken täyspitkää ohjelmaa niin huomasin, että tämä lukemani tiivistetty viisaus on minulle aika sopiva annostelu. Lainasin kyllä kirjastosta kokoelman Sen pituinen se ja aion kyllä lukaista senkin, voihan se olla, jotta mieleni muuttuu. Näissä lyhyissä viisauksissa olisi vaikka kuinka paljon esittelemisen arvoista, mutta omista lähtökodistani tarkastellen ajattelin esitellä mahdolliselle lukijalle seuraavan lainauksen:

Leila: Mä epäilen, tai oikeastaan olen varma, että mulla on erittäin paha uniapnea.
Annukka: Ei sul ainakaan hereillä olles mitenkään huono iho oo.
Leila: Apnea, hengityskatkoksia unen aikana. On mielettömän vaarallista olla hengittämättä. Silloin aivot ei saa happea, ja voi käydä niin, että jonakin kauniina aamuna herääkin vihanneksena. Itse ei edes ymmärrä olevansa aivokuollut, mikä on asian ainoa hyvä juttu.

Saattaa siis hyviä juttuja olla minullekin vielä luvassa. Ja olihan tämä aamupäivän aikana lukaistu Edestä ja takaa-valikoima ihan kiva juttu sekin.

Kirjassa on 82 sivua. Lukaisin sen viidessä tunnissa.

sunnuntai 5. joulukuuta 2021

Leena Raveikko: Tinaenkeli

Kuopion seudulla vaikuttava Leena Raveikko (s. 1955) kirjoitti vuonna 2005 julkaistun fantasiakertomuksen nimeltä Tinaenkeli. Tämän 74-sivuisen teoksen kuvitti oikein nätisti Tarja Rissanen.

Tinaenkeli on fantasiakertomus, joka tuo mieleen sadun. Sen voisi mielestäni aivan kernaasti lukaista lapsosille, ainakin jos heille tarjotaan mahdollisuus pidellä toisiaan kädestä jännittävämmissä kohdissa. Kuvitus osoittaa, että kertomuksen päähahmo, tinaenkeli itse, muistuttaa lasta ja uskon lasten samastuvan tinaenkeliin varsinkin, kun kyseisellä hahmolla on siivet. Tinaenkeli syntyy uudenvuodenaattona vetiseen sinkkiämpäriin ja lähtee siitä sitten tutustumaan maailmaan. Kertomus loppuu juhannusyön salaiseen keijukaistanssiin, joten ihan vapahduttavaan lopputulemaan päädytään.

Koska kertomuksessa satuhahmo seikkailee osin tavallisten olentojen ja ilmiöitten maailmassa, tuli mieleeni vastaavantyyppisiä satuja ja tarinoita, joita en tässä rupea luettelemaan. Raveikon kertomus on kumminkin oma kokonaisuutensa, sen satuhahmossa on omaperäisyyttä ja näin siilinjärveläisenä olen tietenkin otettu siitä, että Siilinjärven maakuntaeläin, kultainen kauris (kertomuksessa peura) on mukana menossa. Raveikon kieli on sopivan maalailevaa sadun saunoitukseen tai fantasiaan. Yliyrittämiseen hän ei sorru, vaan kerronta säilyy ilmavana, lukijan omaan mielikuvitukseen luotetaan eikä aleta selittää joka yksityiskohtaa. Pieni näyte:

Peuran kylki oli yhtä kiiltävä kuin tinaenkelin mekon laskokset. Tinaenkeli mietiskeli peuran syntyperää. Se ei mitenkään ole voinut syntyä samaan sinkkisankoon, josta tinaenkeli oli kömpinyt ylös. Peura oli liian suuri. Tinaenkeli könysi peuran turvalle ja ylös korvaan, josta se löysi itselleen juuri sopivan kolon lämmitellä.

– Saanko viipyä täällä toistaiseksi? se kysyi peuralta. Se oli vähällä vierähtää ulos korvasta, kun peura nyökkäsi.

Kertomuksessa on 74 sivua. Lukaisin sen tänään.

perjantai 3. joulukuuta 2021

Parit scifi-kuunnelmat

Ylen Audiona Elävästä Arkistosta kuuntelin parit scifi-kuunnelmat menneiltä vuosilta.

Tuhatvuotinen valtakunta. Vuonna 1969 taltioidun kuunnelman suomensi Kalevi Nyytäjä. Ylen Audio kertoo, että suomennos perustuu Upton Sinclairin (1878 – 1968) vuonna 1924 julkaistuun samannimiseen romaaniin, jonka nimi on englanniksi The Millennium: a Comedy of the Year 2000. Romaanin suomenti Vilho Torniainen vuonna 1925. Kuunnelmassa elellään siis vuotta 2000, joka vuosiluku kuvastelihe jokunen aika sitten tulevaisuuden maailmaa. New Yorkin keskuspuistoon on pykätty korkea rakennus, jossa ökyomistaja pitää hoviaan samaan aikaan, kun kansa nääntyy kuten tavallista. No, tilanne muuttuu, kun radiomiitin (ei ole sama kuin mopomiitti) keksijä räjäyttää tämän ihmeaineensa ja sen räjähdyksen myötä koko ihmiskunta muuttuu tomuläjäksi – omaksi tomuläjäkseen kukin ihmisparka. Kymmenen onnekkainta (?) pelastuu huippumoderniin lentokoneeseen. He ovat niitä hyväosaisia siellä tornipalatsissa. Radiomiitti on tuhonnut ihmiset, mutta ruuat ja juomat ovat säilyneet – toistaiseksi. Sähköä ei ole ja kaikki rupee pilaantumaan. Ylihovimestari Tuttle keksii kumminkin alkaa valmistaa ravintopillereitä. Niitten avulla porukat pysyvät eväissä, mutta jonkun nekin pillerit on valmistettava – ja kapitalisti pirulainenhan siitä hyötyy…

Kuunnelma ei pahemmin salaile sosialismin tai peräti kommunismin kaltaisen yhteiskuntamallin ihailua. Ihmiskasvoisen sosialismin jo näimme. Onko valtiojohtoiselle yhteiskunnalle sitten toimivaa vaihtoehtoa, sen aika saattaa näyttää piankin. Kuunnelman kesto lopputeksteineen noin 88 min.

Silkinhieno, pääskynnopsa. Vuoden 1974 taltionti Ari Koskisen kirjoittamasta kuunnelmasta, jonka pohjana oleva novelli The Silken-Swift oli osana Theodore Sturgeonin (1918 – 1985) vuonna 1953 julkaistua novellikokoelmaa E Pluribus Unicorn. Näin tarkistelin enkunkielisestä wikipediasta. Novellikokoelman kannessa tarinoitten kuvaillaan olevan Stories of Science and Sorcery. Fantasia-aiheisen kuunnelman ohjasi Jyrki Lehtinen ja musiikin sävelti Eero Koivistoinen. Valoisa musiikki toimii sikäli hyvin, että se pysyy taustalla eikä ota itseään suurempaa osaa esityksestä. Heikki Heino esittää yksisarvista, joka elää rämemailla, keskellä nevaa ja juo vain kirkasvetisestä lähteestä, jonka ympärillä kasvaa ihmeensinistä sammalta ja hullunmarjaa. Barbara on nuori neito, joka on niin vaitonainen ja hyveellinen, etteivät ihmiset hänen kauneuttaan edes huomaa. Del, nuori koijari, himoitsee nuoria naisia, mutta joutuu Ritan, paroonin tyttären, puijaamaksi. Noitakonsteista enemmän kuin miehistä innostunut Rita tahtoo omakseen yksisarvisen. Hän taottaa sepällä suitset taikaeläintä varten ja käskee Barbaran neuvomaan tien lähteelle, jonne koko kolmikko vaeltaa. Kyläläiset seuraavat tapahtumia matkan päästä valmiina nauramaan ja pilkkaamaan mikäli aihetta löytyy. Ja ainahan sitä. Sen verran. Kesto 33 min.

Tarina kuolleesta metsästä. Vuonna 1991 taltioidun monologikuunnelman kirjoitti Johanna Sinisalo (s. 1958) ja se perustuu samannimiseen novelliin, joka julkaistiin tieteisnovellikisaan perustuvassa antologiassa Jäinen vaeltaja vuodelta 1986. Erja Mantoa ohjasi kuunnelmassa Ilkka Toiviainen.

Tapahtumapaikkana Kuu. Tällä kertaa ilman natseja vaan ei ilman immeisiä. Gravitaatiogeneraattorin avulla Kuuhun on saatu aikaan vetovoima. Kuussa on kasvanut metsiä, vaan kasvaakos enää. Marraskuun-ryhmä on tehnyt sen. Vai sanoisinko ihminen? Kuun metsät kuulostaa kai sitten runollisemmalta kuin Kuun puut. Yhden kuun sisäiset asiat eivät kuulu muille, edes kuunnelmassa? Mutta voiko niinkin hyvää kasvualustaa noin vain hyljätä? Kesto likemmäs 18 min.

maanantai 29. marraskuuta 2021

Vexi Salmi: Rinkelinkadun pojat 2

Sanoittaja Vexi Salmi (1942 – 2020) kirjoitti jatko-osan lapsuus- ja nuoruusaikainsa Hämeenlinnaan sijoittuviin muistelmiinsa. Kakkososa julkaistiin vuonna 2011.

Jonkin verran kirjassa toistuvat samat tapaukset tosin hieman eri vinkkelistä kerrottuna kuin ekaosassa. Salmi muistelee aluksi isäänsä, joka kuoli kun Vexi oli vasta alle kymmenvuotias. Sujuvasti henkilökohtaisiin muistoihin limittyvät paikkakunnan urheilu- ja muut tapahtumat. Poikaviikarien kolttoset muuttuvat vähän kerrassaan toisen tyyppisiksi, kun nuoret herrat varttuvat ja alkavat kuljeskella niillä öisillä teillä, joista Salmen taiteilijakollega ja hyvä ystävä sittemmin lauleli. Kirjan loppuvaiheessa musiikkikappaleitten laatiminen vie kaverukset mennessään – Vexistä sukeutuu Emil Retee ja Hampparista Irving Goodman, Benny Goodmanin veljen nimen mukaan. Oli jännä lukea, että Irwin teki kappaleitaan aluksi magnetofonilla nauhoittamalla. Kun meille hankittiin eka mankka, isä sai kylkiäisenä kaksi kasettia: Olavi Virran Ikivihreitä tangoja ja Irwinin kasetin, jonka otsikkoa en muista, mutta nämä Ryysyrannat ja Työmiehen lauantait tuli opittua ulkoa. Silloin oltiin juuri päästy muuttamaan uuteen asuntoon, jossa ei ollut luteita, kuten edellisessä asunnossa, jonka pinkopahviseinät sitten pian purettiin luteineen päivineen.

Ovat nämä Vexi Salmen kirjat yhdenlaisia aikamatkoja, joista voi löytää samoja ilmiöitä, joita muistaa omasta lapsuudestaan ja nuoruudestaan. Minä tosin olin kiltti poika, en juonut enkä tapellut enkä edes tupakkaa polttanut. Eivätkä minua kiinnostaneet moottoripyörät, vaikka huomasin koulutovereitteni vertailevan keskenään mitä olivat Tekniikan maailmasta lukeneet. Mutta urheilu ja sotien jälkeisen ankeuden sulaminen rennompaan rokkityyliin – tai minun aikanani hippi- ja farkkutyyliin – tuntuvat tutuilta.

Erikoinen yhtäläisyys löytyi kertomuksesta, jonka otsikkona on Kävellen Helsinkiin. Vexi oli saanut kuulla Vanajaveden Vesikkojen lähteneen kävellen Helsinkiin. Oitis hän oli päättänyt lähteä heidän peräänsä. Joku kaverikin oli lähtenyt matkaseuraksi, mutta älynnyt kääntyä takaisin parinkymmenen kilometrin jälkeen. Nykyään moottoritietä pitkin matka Hämeenlinnasta Helsinkiin on 100 km. Ennen moottoritietä luultavasti enemmän. Minä aikoinaan läksin Kuopiosta pyöräilemään etelän suuntaan tarkoituksenani käydä Jänismajoilla, jonka arvelin olevan jossain Puutossalmen lossin tuntumassa. Oli kiva keli ja tie tuntematon, joten menin lossilla salmen (huom.) yli ja jatkoin siitä sitten soratietä Vehmersalmelle, jossa piti muistaakseni mennä jollain toisella lossilla toisen salmen yli. Vehmersalmella söin muutaman tomaatin ja join putelin limuskaa. Sitten läksin jatkamaan takaisin Kuopioon Joensuun tien kautta. Tällekin matkalle kertyi pituutta sata kilometriä. Perse oli hellänä pitemmän aikaa. Salmi pääsi kävellen Helsinkiin, mutta älysi sentään palata takaisin liftaamalla.

Minä olen aina kuulunut tv-sukupolveen. Lapsuudestani muistan Pyhimyksen ja Batmanin siinä missä Iltatuulen viestin ja Vanhan pelargonian. Uri Geller ja astronauttien laskeutuminen Kuun pinnalle kuuluvat myös muistoihini. Salmi muistelee television tuloa näköradiona ja sitä miten ihmiset vahtasivat taivasta nähdäkseen Sputnikin lentävän. Minun lapsuudessani tekokuut olivat jo satelliitteja, eikä niitä kukaan kauan jaksanut katsella. Ei silti ole aivan vaikea samastua näihin kertomuksiin tai ainakin siihen menneeseen maailmaan, josta ne sujuvalla tyylillä kepeään sävyyn kertoilevat.

Kirjassa on 143 sivua. Sen lukeminen sujui alkuun vähän kankeasti, kun oli olevinaan muuta puuhaa, viimeiset 40 sivua lukaisin tänään.