keskiviikko 24. huhtikuuta 2019

Ketjukolaaja Brandy

Aikoinaan kun löysin nämä blogit netistä, ensimmäinen seuraamani blogi oli Lukuisan blogi. Vähän kerrassaan tajusin, että muitakin blogeja oli olemassa. Sitten päätin perustaa omani. Siitä on jo kahdeksan vuotta aikaa. 

Nyt luin Lukuisan blogista haasteesta, jossa kannustettiin kertomaan, mitkä viisi kirjaa kuvastavat blogisi brändiä. Minulle tuli ensimmäisenä mieleen eteläafrikkalainen Kap Brandy, jota joskus 1980-luvulla naukkailin. Luulin, ettei sitä enää Alkossa myydäkään, mutta onhan siellä vieläkin myynnissä Cape Brandy -niminen juoma 0,7 litran pullossa. Muistaakseni oli Kap Brandykin niissä isoissa pulloissa. Napsin sitä aikoinaan, kun olin leirintäalueella kesätyössä. Minulla oli jemmapullo yhdessä tyhjässä mökissä. Brandystä imin lohtua tylsään työhön.

Blogia perustaessani ajatukseni oli lukea kirjoja saadakseni selville, olenko menettänyt jotain, kun en ole lukenut kirjoja. Olin nimittäin lukenut siihen saakka kirjoja 0 – 3 kirjan vuosivauhdilla. Blogin myötä halusin lukea sellaisia kirjoja, joilla olisi saattanut olla merkitystä kehitykselleni ihmisenä, jos olisin ne aikanaan lukenut.

Kun perustin blogini olin täyttänyt 50 vuotta. Olin pitkäaikaistyötön merkonomi. Kap Brandyä en edes ajatellut vuosikausiin. Lapset ja asuntolaina olivat etusijalla. Talon hoito oli tylsää puuhaa, en pitänyt siinä hommassa juuri mistään. Blogin perustamistalvi lienee tarjonnut paljon lumityötä, sillä valitsin nimimerkikseni ketjukolaaja – ketjupolttajaa mukaellen.

Ensimmäisenä blogivuonna luin joitakin kirjoja. Toisena vuonna sama jatkui, eikä asianlaita ole varsinaisesti ottanut muuttuakseen. Jotkut kirjat ovat totta tosiaan lisänneet käsityksiäni joistakin asioista, mutta eivät ne ole mitään tärkeitä asioita, ennemminkin voisi kuvitella niitten asioitten tuntemisen saavan minut tuntemaan itseni tärkeäksi, vaikken sitä olekaan. Minut laitettiin eläkkeelle, enkä ole edes täyttänyt kuuttakymmentä. Yhteiskunnalla ei ole koskaan ollut minulle käyttöä. Kirjastossa asioidessani minua neuvotaan yhä kuin apukoululaista.

En voi sanoa imeväni kirjoista lohtua elämäni merkityksettömyyteen. Toisaalta en viitsi lopettaakaan lukemista, vaikkei se tuota minulle juuri muita elämyksiä kuin helpotusta, kun olen saanut jonkun kirjan taas luettua. On hupsunhauskaa sanoa lukeneensa jonkun kirjan, mutta harvemmin siitä lukemisesta nautintoa kertyy.

Nyt kuitenkin olen ahdistanut itseni tilanteeseen, jossa minun olisi nimettävä viisi kirjaa, jotka kuvaavat Ketjukolaaja Brandyä. Tietysti voisin sanoa, että ne olisivat kirjoja, jotka tekisivät lukemisen mielekkääksi opettamalla minulle jotakin uutta. Voisin vaikka itse keksiä sellaisia kirjoja. Sellaista kirjaa kirjoittamaan en pysty, pystyneekö kukaan muukaan.

Otan siis keksiäkseni kirjoja, jotka mullistaisivat maailmankuvani parempaan suuntaan:
  1. Hyljeksityn piristys. Haapasaarelaisen hylkeenpyytäjän kuvaus itäisen Suomenlahden jäälakeuksilta avautuu maailmankatsomukselliseksi matkaksi ihmisyyden ytimeen. Tai jos ei ytimeen, niin potkiipahan hauskasti nilkoille.
  1. Paljasjalkainen jalkapalloilija. Kuopiossa on pelattu jalkapalloa jo vuosikymmenet ja jokainen pallonpotkija muistaa juhlahetkinä ne tilaisuudet, jolloin sai pelata tuntemattomien kanssa jollakin nurmikolla paljasti jaloin kesäpäivän lämmössä. Muisteloita ja kuvia.
  1. Miun murtein ja siun säksätykseis. Tutkijapari haastatteli eri puolilta Suomea, eri murrealueilta lähtöisin olevia aviopareja ja kokosi parhaat palat kirjaksi, jossa esitellään selviytymistarinoita ja ilonaiheita.
  1. Saksittuja harhalaukauksia. Alaotsikoltaan Hupsuimpia uutisointeja maailman lehdistöstä nostaa esiin uutisia, joissa puhuttiin asioista, jotka tekivät niistä julkaisuajankohtaansa nähden erittäin huonosti valittuja. Kirja kasvaa osoittamaan maailman kuvaamisen vaikeutta ellei peräti mahdottomuutta.
  1. Kasvien puheita, eläinten esitelmiä. Yllättäen kiven alta löytynyt uskonnollisen kirjallisuuden helmi valottaa gnostilaiseen ajatteluun sisältynyttä kasvi- ja eläinkunnan mielipiteitä huomioivaa kertomusperinnettä, jossa kasvit ja eläimet saavat kertoa oman näkemyksensä elämän menosta. Tosiasiassa puhtaasti inhimillisen näkökulman kuultaminen tekstien taustalta ohjaa lukijan pohtimaan kaiken ajattelun itsekeskeisyyttä ja tarkoitushakuisuutta.

    Vähänkään asiaa ajatellen huomaan, etteivät nämä kirjat muuttaisi minua mitenkään vaan pikemminkin vahvistaisivat omia näkemyksiäni asioista. Voisi niitä silti olla ihan kiva lukea.

perjantai 12. huhtikuuta 2019

Hanna Asp: Minna Canth läheltä nähtynä

Kirjailija Minna Canthin (1844 – 1897) lähipiiriin lukeutunut Hanna Asp (1868 – 1948) kirjoitti vuonna 1948 julkaistun pienen, mutta paljon mielenkiintoista tietoa sisältävän teoksen Minna Canth läheltä nähtynä. Luin sen.

Alkusanoissa Asp kertoo, että häntä on pyydetty kirjoittamaan ylös muistojaan Minna Canthista, jonka kodissa Kuopiossa Hanna asui koulutyttönä. Kirjailija Canth halusi pitää Hannan perheenjäsenenään senkin jälkeen, tämä käy ilmi kirjassa siteeratuista kirjeistä. Niinpä Hanna Asp vieraili Kanttilassa myös sitten kun oli jo siirtynyt itsenäiseen elämään eteläiseen Suomeen.

Asp kuvaa sujuvasti ja selkeästi Minna Canthin elämän pääpiirteitä samoin kuin pienempiä pikantteja sivujuonteita. Hän luo katsauksen Canthin elämään jo ennen Kuopion aikoja, kuvaa hänen uraansa Kuopiossa kirjailijana sekä kauppiaana (vuosina 1880 – 1897). Asp kertoo Minna Canthin elämän tärkeistä ihmisistä: hänen perheestään, taiteilijatuttavista, Kuopion läheisistä, uudistuksia toivovista henkilöistä sekä varsinkin Kanttilassa tiuhaan vierailleesta opiskelevasta nuorisosta, jota kirjailija kannusti parhaansa mukaan. Canthin harrastuksista tuodaan kirjallisuuden ja yhteiskunnallisen ajattelun ohella esille leikkimielinen hauskanpito, luontoretket ja kortinpeluu, lopussa kokeillaan spiritismiäkin. Kirja päättyy Minna Canthin haudalle. Minna Canthin kuoleman myötä tunnelma Kuopiossa muuttui. Asp kuvaa Kuopion palanneen vanhaan rauhaansa:

Se oli jälleen idyllinen pikkukaupunki, joka ei enää vetänyt ihailevia eikä myöskään harmistuneita katseita puoleensa, johon ei enää vaellettu pelkästä uteliaisuudesta pitkien, vaikeitten matkojen takaa.

Kirjan alussa Asp kuvaa, miten hän ensi kertaa saapui tuohon kaukaiseen Kuopion kaupunkiin ensin junalla Tampereelta Pulsan asemalle, sitten tärskyvillä kievarirattailla Lappeenrantaan ja sieltä Pietarista tulleella laivalla Kuopioon. Samalla tapaa Minna Canthin matkat Helsinkiin olivat monen mutkan ja pitkien taipaleitten takana, sillä Savon rata Kuopioon valmistui vasta syksyllä 1889. Kuopion lähiseuduille Canthin perhe sen sijaan teki usein retkiä, varsinkin Puijon vaara sekä soutumatkan päässä sijaitseva Myhkyrin saari Kuopionlahden takana olivat vierailujen kohteina. Myös Maaningan Tuovilanlahdessa sijaitsevalle komealle Korkeakoskelle Canthit veivät vieraitaan. Pitkien matkojen vuoksi vieraat usein viipyivät pitkiä aikoja matkakohteissaan, jolloin Minna Canth saattoi käydä laajoja keskusteluja vieraittensa, mm. Suomalaisen teatterin johtajan Kaarlo Bergbomin kanssa. Asp kertoo millaisista periaatekysymyksistä johtuen Canth sittemmin oli joitakin vuosia välirikossa Bergbomin ja kirjailija Juhani Ahon kanssa. Järnefeltin perheen Kuopiossa asumisen merkitystä Canthille Asp korostaa, mutta toteaa Elisabeth Järnefeltin käyneen ajan oloon Minnalle liian pessimistiseksi seuranpitäjäksi. Minna Canth piti leikistä, huumorista ja kortinpeluusta – kahvinjuonnin lisäksi. ”Ein ganz kleines” tarkoittikin Kanttilassa skruuvinpeluuta, sen väkevämpiä Asp ei mainitse.

Mitään suuria ja hätkähdyttäviä tietoja kirjassa ei tuoda esille. Minna Canthin elämää läheltä nähneen kuvaus on silti kiinnostavaa ja antoisaa luettavaa. Se kertoo ajasta, jonka elvyttäminen henkiin katsauksenomaisella tavalla palvelisi Kuopion tarjottavaa matkailun alalla. Kuopiota tulisi markkinoida vanhana, romanttisena kulttuurikaupunkina.

Kirjassa on vain 149 sivua, sen lukemiseen kului minulta viitisen päivää. Hyvä kun luin.

tiistai 2. huhtikuuta 2019

Vaimoja Minna Canthin fiktioista

Tasa-arvon puolesta puhuja ja naisväen oikeuksia ajanut kirjailija Minna Canth (1844 – 1897) kirjoitti novelleja, näytelmiä ja pienempiä romaaneja. Luin samoihin kansiin vuonna 1981 aseteltuina kaksi hänen fiktiivistä tarinaansa.

Lehtori Hellmanin vaimo, novelli/pienoisromaani vuodelta 1890, kertoo Selmasta, joka käy seminaaria. Seminaarin tyttöpuolisten opiskelijoitten suuri unelma vaikuttaa olevan päästä naikkuun tiukkapipoisen uskonnonopen, lehtori Hellmanin kanssa. Kakkosvaihtoehto olisi luonnontieteitten lehtori Korner, kevytmieliseksi mutta hyväsydämiseksi mainittu. Erittäin vähinkin kuvailuin Canth pystyy viestittämään, että Selma saavuttaa viheliäisen voiton päästessään Aarnold Hellmanin vaimoksi.

Nimestään huolimatta lehtori Hellman ei tosin ole mikään piru mieheksi. Hän on vain työlleen omistautunut herra, joka haluaa olla herra myös kotonaan. Ajatus on, että herraa katsoo vaimokin ylöspäin. Vaimo on palvelijoitten päällikkö, eikä pienessä huushollissa tarvita yhtä palvelijaa enempää. Nuori Selma ei osaa keittää edes munavelliä, joten hän on käytännössä täysin avuton emäntä talossa. Selma jää ilman järkevää tehtävää ensimmäiseen pahoinvointiinsa saakka.

Hauskaa ajanvietelukemista tämä novelli ei edusta, ellei halua naureskella nuorten neitosten kuvitelmille idyllisestä yhteiselosta sankarillisen miehenpuolen kanssa. Tunnelma vaihtuu kuin veitsellä leikaten, kun Selma laskee purtensa avioliiton satamaan.

Työmiehen vaimo, viisinäytöksinen näytelmä vuodelta 1885, kertoo Ristosta ja Johannasta, jotka näytelmän alussa juhlivat häitään. Johanna on säästänyt rahaa pankkiin kuusisataa markkaa. Ne joutuvat nyt hänen miehensä Riston haltuun, sillä mies hallitsi tuohon aikaan myös vaimonsa omaisuutta. Riston juopotteluun taipuva mieli tulee ilmi jo häissä. Tämän lisäksi hääilon pilaa nuori Homssantuu, ½-romanineito, joka väittää Riston kihlanneen hänet. Johanna järkyttyy, hänen ystävänsä Vappu neuvoo Johannaa jättämään heti miehensä, mutta muu väki suostuttelee Johannan jatkamaan ilonpitoa.

Muissa näytöksissä asiat sujuvat Johannan kannalta aina vain huonommin. Myös Homssantuu joutuu Riston vuoksi yhä hankalampaan asemaan. Risto sen sijaan vierailee anniskelussa toverinsa Toppo mukanaan. Tragedia rakentuu viinan ja naisten kautta, laulua on mukana siedettävästi. Näytelmän perusteella 1800-luvun yhteiskunnassa miesten ylivalta pohjautui aika lailla naisten orjan muotoon. Naisilla oli ehkä sanan sija, mutta sillä sanalla ei vaikuttaisi olleen paljonkaan arvoa. Niinpä tärkeä sivuhahmo, Leena-Kaisa, kehottaakin kaameata epäoikeudenmukaisuutta kohdannutta Johannaa seuraavasti:

Niin, niin! Jumalan viha kohtaa sinua ankarana, Johanna parka. Mutta ota kaikki nöyrällä sydämellä vastaan ja muista, että hän vain rakkaudesta kurittaa.

Leena-Kaisa tuntuu myös tietävän, että vaimossa on syytä, kun mies juo. Toppo sen sijaan ylistää kotimaisen alkoholin nauttijoita siitä, mitä hyvää valtio viinaveron avulla saakaan aikaiseksi: kouluja, rautateitä, lukusaleja, kansankirjastoja, tyttökouluja ym.

Minusta nämä kaksi Canthin kertomaa olivat oikein sopivainen sukellus hänen kirjallisiin maailmoihinsa, näytelmät vaikuttavat eritoten olleen Canthin alaa. Pienitekstisessä kirjassa on vain 124 sivua, lukea tihrustaminen sujui parissa päivässä.

maanantai 1. huhtikuuta 2019

Alejandro Zambra: Kotiinpaluun tapoja

Chileläinen Alejandro Zambra (s. 1975) kirjoitti vuonna 2011 julkaistun romaanin Formas de volver a casa. Teoksesta ilmestyi vuonna 2017 Laura Vesannon laatima suomennos nimellä Kotiinpaluun tapoja. Luin sen.

Romaani alkaa eksymisestä sekä maanjäristyksestä Santiagossa vuonna 1985. Se päättyy kotiinpaluuseen maanjäristyksen jälkeen Santiagossa vuonna 2010. Kyseessä on kaksi eri maanjäristystä.

Kerronta on minämuotoista. Romaani on jaettu neljään lukuun, joista ensimmäisessä kertoja ensin eksyy kuusivuotiaana ja kokee maanjäristyksen yhdeksänvuotiaana. Naapuruston lapsille järjestetään telttamajoitus, aikuiset viettävät yötä nuotion ääressä. Uutta maanjäristystä pelätään kuin maailmanloppua. Yöllä kertoja kohtaa ensimmäistä kertaa muutamaa vuotta vanhemman Claudian, jonka eno asuu pojan naapurissa. Joitakin aikoja myöhemmin Claudia pyytää poikaa vakoilemaan enoaan ja poika tekee työtä käskettyä. Eräänä päivänä enon luona käy nainen, jota poika seuraa kaukaiseen kaupunginosaan. Romaanin muissa luvuissa aikuiseksi varttunut kertoja käy läpi sitä mitä oli kokenut Claudian kanssa ja hänen enoaan vakoillessaan. Muisteloihin sekoittuu kertojan oman perheen lisäksi hänen suhteensa tyttöystäväänsä.

Kun ajattelen Chileä mieleen tulee sen mainio jalkapallomaajoukkue. Kun olin lapsi 1970-luvulla ja pelasin itsekin jalkapalloa, tuli televisiosta kovin tutuksi Santiagon jalkapallostadion. Tässä romaanissa stadionin ohitse kuljetaan, mietitään mitä stadion kellekin merkitsee. Pojalle se oli pitkään paikka, jossa hän sai ensimmäistä kertaa syödä jäätelöä. Lukija hoksaa jo varhaisessa vaiheessa, että vaikka stadionia tuskin mainitaan, kertomus pyörii sen ympärillä.

Toisin kuin monissa vakavaa aihetta käsittelevissä romaaneissa, tässä ei tähdätä sokkivaikutukseen. Sillä kun sota on ohitse, rauha tuo mukanaan nurmettuvat kummut ja öljyssä keitetyt sipulit. Aina on iskelmiä, elokuvia, romaaneja, mezcalia ja matea, pisco souria ja punaviiniä, niin ja jalkapalloa. Autot ajavat ohi kuin pilvet, sisko tahtoisi romaaniin, tyttöystävä ei tahtoisi jäädä. Ja jossakin on Claudia. Kerronta on arkipäiväisen runollisen ilmavaa, kaikkea tapahtuvaa ei ahdeta kansien väliin. Maa kokee järistyksiä siinä missä kertojan omakin elämä. Näin kertoja kuvaa saamiaan, isältä käyttämättä jääneitä paitoja, jotka huomaa oitis itselleen liian pieniksi:

Nyt katson paitoja, levitän ne sängylle. Yhdestä pidän erityisesti, petrolinsinisestä. Sovitin sitä juuri, se on liian pieni, siitä ei pääse mihinkään. Katson peiliin ja mietin, että vanhempien vaatteiden pitäisi aina olla meille liian suuria. Mutta mietin myös, että juuri tätä minä tarvitsin, että toisinaan meidän on hyvä pukeutua vanhempien vaatteisiin ja katsella itseämme pitkään peilistä.

Etsin kirjastosta Z-kirjaimen kohdalta jotain ja huomasin tämän kirjan. Se oli minulle oikein sopiva valinta: konstailematon kertomus hallituin runollisin vivahtein. Sivuja on vain 155. Lopussa on vielä luettelo muista hiljattain suomennetuista kiinnostavista kirjoista. Alberto Fuguet, Marcela Serrano ja Roberto Bolaño voisivat kirjoittajina tulla kyseeseen. Teoksen lukeminen ei sinänsä kestänyt kauaa, lumityöt ja muut nimipäivät vain vähän viivästyttivät, niin että taisi mennä viitisen päivää aloituksesta loppuun. Muitten kirjablogien lukukokemuksia löytää kirjoittamalla googleen: Alejandro Zambra Kotiinpaluun tapoja blog.

maanantai 25. maaliskuuta 2019

Elina Tuomi: Itsenäisiä naisia

Elina Tuomi (s. 1987) kirjoitti ja kuvitti vuonna 2018 julkaistun teoksen Itsenäisiä naisia: 70 suomalaista esikuvaa. Kirjassa esitellään seitsemänkymmentä jollain tavoin tunnettua suomalaista naisimmeistä siten, että jokaisesta itsenäisestä naisesta on aukeaman vasemmalla sivulla kuva ja oikealla sivulla tekstimuotoinen kuvaus hänen elämästään ja saavutuksistaan. Kirjoittaja tuntuu painottavan, että ollakseen todella itsenäinen vaikuttaja ihmisen ei tule antaa toisten kärkkäittenkään mielipiteitten painostaa muuttamaan omaa mielipidettä vaan ihmisen tulee kulkea itse valitsemaansa reittiä. (Kaupunkien katuja kulkiessa huomaa miten paljon tällaisia itsenäisiä vaikuttajia tuleekaan vastaan, eivät ole huomaavinaankaan, että muitakin on kadulla kävelemässä.)

Tuomi on siis itse kuvittanut kirjan. Henkilöistä on piirretty sivun kokoiset, kauniit, värikkäät kuvat, jotka luovat pirteän vaikutelman. Tekstisivutkin on sävytetty nätisti. Henkilöitten tekstikuvauksissa korostuvat itsenäisyyden lisäksi tasa-arvo, oman alansa pioneerityö ja ensimmäisenä naisena tiettyyn virkaan valituksi tuleminen (kirjassa puhutaan lasikaton rikkomisesta), koulutuksen merkitys sekä varsinkin nykymaailman naisia kuvattaessa monikulttuurisuus ja erilaiset seksuaaliset kipuilut.

Kirjassa kuvattavat naiset on järjestetty syntymävuoden mukaiseen järjestykseen siten, että nuorimmat ovat alussa. Niinpä alkupuolen naisissa on paljon sellaisia, joista en juurikaan ollut kuullut aikaisemmin. Toki sellaisia naisia on myös loppupuolella kirjaa. Monesti tuli mieleen, että eipäs ole tuossa Li Andersson tai Kaisa Mäkäräinen, mutta kirjailija kertookin joutuneensa karsimaan ainakin kahdensadan naisen joukosta nämä seitsemänkymmentä. Selvästikin kirjaan on pyritty valitsemaan naisia, jotka ovat lähteneet maailmalle Suomen joka kolkalta. Siilinjärvikin mainitaan pari kertaa, joskin kumpikaan kuvattava ei ole alunperin siilinjärveläinen.

Väkisin tuli mieleeni, että ovathan nämä valinnat tavallaan poliittisia, siis kuvastavat sitä, millaiseksi kirjailija tahtoisi Suomen kehittyvän? Venäjänkieliset ovat Suomen suurin kielellinen vähemmistö ruotsinkielisten jälkeen. Yhtään venäläislähtöistä suomalaista ei kirjassa kuitenkaan ole mukana, olisi vaikka Alina Tomnikov mahtunut joukkoon? Kun on kaksi nigerialaislähtöistä ja kaksi somalialaislähtöistä. Eikä ole bosnialaisiakaan mukana, saati irakilaisia. Jonkinlainen provosoinnin vaikutelma siinä syntyy. Tai onhan kirjassa tosiaan kaksikin Venäjältä muuttanutta suomalaista: Larin Paraske ja Edith Södergran.

Maria Jotunin kohdalta löysin seuraavan toteamuksen:

...feminismi tarkoittaa väärinymmärryksistä huolimatta nimenomaan tasa-arvoa kaikille.

Niinpä tunnustaakin erikoiselta, että kirjassa järjestelmällisesti vältetään mainitsemasta kuvattavan naisen aviopuolison tai isän tai veljen etunimeä (sukunimihän on yleensä sama). Puhuttaessa Sophie Mannerheimin perustamasta Lastenlinnasta todetaan:

Myöhemmin talon toiminta siirtyi hänen veljensä vuonna 1920 perustaman Mannerheimin Lastensuojeluliiton alaisuuteen.

Noin vuosi sitten luin Helmi Krohnin kirjoittaman teoksen Suomen suuria miehiä. Tuolloin haikailin teosta Suomen suurista naisista. Nyt sentapainenkin on sitten luettu. Sivuja on 155, aikaa kului kaksi päivää.

sunnuntai 24. maaliskuuta 2019

Sanoi Minna Canth

Vuonna 1987 julkaistiin Ritva Heikkilän toimittama kaksikielinen teos nimeltä Sanoi Minna Canth – Pioneer Reformer. Suomenkielisenä alaotsikkona on Otteita Minna Canthin teoksista ja kirjeistä. Kirja sisältää katkelmia Minna Canthin (1844 – 1897), pitkään Kuopiossa asuneen, tunnetun naiskirjailijan ja tasa-arvoa sekä naisten asiaa edistäneen vaikuttajan teksteistä. Ajattelin ensin tulisiko kolmesataa sivua pitkän kirjan lukemisesta mitään, kunnes tajusin, että puolet kirjasta sisältääkin samat tekstit englanniksi käännettyinä, kääntäjä Paul Sjöblom. Tästä syystä lukeminen sujui minulta neljässä päivässä ja niistäkin yksi päivä meni kokonaan lumitöitä tehdessä.

Ainut pisempi, kokonainen teksti on Minna Canthin itsensä norjalaista lehteä varten kirjoittama omaelämäkerta vuodelta 1891. Sen lisäksi mukana on aforistisia otteita hänen novelleistaan, näytelmistään, artikkeleistaan ja kirjeistään. Kirjeitten ajatuksia on esillä eniten. Ilmeisesti juuri mikään kirje ei ole kirjassa kokonaisuudessaan, sillä alkutervehdykset, tavanomaiset kuulumiset ja lopputoivotukset puuttuvat. Mukaan on sisällytetty kirjeitten ”kova ydin”. Lopusta löytyy lyhyt kuvaus kunkin kirjeen vastaanottajasta, joita ovat mm. teatterinjohtaja Kaarlo Bergbom, Kauppis-Heikki, jota Minna Canth kannusti kirjoitustyössä, näyttelijä Olga Salo, jolle Canth antaa merkille pantavan moderneja ohjeita näyttelijäntyöhön, Canthin omat tyttäret Elli ja Maiju sekä opettaja ja näyttelijä Hilda Asp, jonka sisar Hanna Asp kirjoitti vuonna 1948 julkaistun muistelmateoksen Minna Canth läheltä nähtynä. Pisin yksittäinen kirjeen katkelma on vuoden 1890 kirjeestä Aleksanteri Järvenpäälle, joka oli työväenliikkeen johtohahmoja. Eräässä pienessä otteessa jostakin Canthin tekstistä sanotaan näin:

Hanna: Niin se on, pappa, oikeudenmukaisuudesta ja ihmisrakkaudesta ne lähtevät sekä naiskysymys että työväenkysymys, kuinka ne silloin voisivat olla kristinoppia vastaan?

Tämä repliikki vaikuttaisi aika pitkälti sisältävän Minna Canthin näkemystä aikansa suomalaisesta yhteiskunnasta ja sen ongelmista sekä myös siitä, miltä pohjalta hänen oma arvomaailmansa ponnistaikse. Canth nähdäkseni ”uskoo Jumalaan, mutta ei niin kuin kirkko opettaa”, kuten nykyään on tapana sanoa. (Nuoruudestani saakka minun on ollut vaikea nähdä suurempaa eroa siinä jaetaanko porukoitten kesken ihokkaat vai tuotannontekijät.) Reaalikristillisyydestä Canth toteaa seuraavasti:

Kristinoppi on haudattu kirkon seinien sisään ja kiedottu dogmatiikan kahleisiin. Irroittukoon niistä ja tulkoon ulos keskuuteemme, opettamaan meille vapautta, tasa-arvoa ja rakkautta.

Ihan kaikilta osin ei lyhyitten katkelmien perusteella voi saada selvää Canthin aivoitusten perusteista. Niinpä seuraavat lausahdukset tuntuivat tussahtavan pahasti penkkaan:

Huolissa se juuri elämän paras onni piileekin. (No, ei muuten piile!)

Jalo työ ei ihmistä koskaan vahingoita. (Kysy vain kuinka pahasti voi vahingoittaa!)

Hieno tunnustus avoimessa kirjeessä kirjailija Teuvo Pakkalalle tuntuisi silti sopivan Canthin omiinkin teksteihin:

Paljon siinä on ihmisiä, köyhää väkeä kosolta. Ja kuitenkin olette niistä kaikista jaksanut saada eläviä, todellisia henkilöitä, joihin lukija mieltyy ja tutustuu, aivan kuin olisi hän elänyt ja ollut heidän keskuudessaan.

Kirjassa on kaikkiaan 280 sivua. Englanninkielisen osion skippasin.

tiistai 19. maaliskuuta 2019

Kulttuurinen muniminen

Niin, eikäkun kuuntelin tuossa äskön ratiosta kulttuurikeskustelua, siinä oli pari kirjailijaa ja kirjallisuudentutkija ja haastattaja. Kaikki olivat naisimmeisiä Minna Canthin päivän kunniaksi, siitä huolimatta ihan tuntuivat asiaa puhuvan. Vaikka niinhän ne naiset aina. Sanoivat, että menestyvän kirjailijan pitää olla hauska mies. Ja sitten puhuivat taas asiaa.

Sinänsä en ole menestyjä minäkään. Jo kauppaopistossa höristin korviani, kun joku oppilas”toveri” luonnehti halpaa kuopiolaista ravintolaa paikaksi jossa käy ”tosi menestyneen näköisiä” asiakkaita. Eikä hänestä itsestäänkään tullut kuin joku kaupunginjohtaja tai mikäpähän lie.

Ne naiset siinä ratiossa keskustelivat kulttuurisesta omimisesta. Sillä taidettiin tarkoittaa sitä, että onkohan oikein, jos kirjailija kuvaa kirjassaan itseensä nähden ihan erilaisessa elämäntilanteessa olevan ihmisen kohtaloa. Saattoiko siis vaikkapa Minna Canth kirjoittaa teoksessaan Köyhää kansaa siitä, mistä kirjan otsikko kertoo, kun kerran hän itse ei kuulunut köyhään kansaan? Samalla tavalla voisi kysyä, voinko minä tässä kirjoittaa kirjailijan oikeudesta kuvata mitä milloinkin, kun en itse ole kirjailija?

Keskustelussa esitettiin, että tilanne on muuttunut Minna Canthin päivistä siinä mielessä, että nykyään on useammalla hauskalla hemmolla mahdollisuus kirjoittaa vaikkapa romaanin käsikirjoitus ja saada se julkaistuksi kirjana. Eräskin firma mainosti ainakin jokin aika sitten julkaisevansa käsikirjoituksen kirjana alle satasella. Tässä palvelussa siis kirjoittaja maksaa kirjan painattajalle, joka markkinoi kirjaa. Sitäkin kautta oma sanottava on mahdollista saada paperille painetuksi ja e-kirjana julaistuksi. Tietysti tällaiseen blogiin tai muuhun sometukseen voi upottaa vaikka millaisia kuvauksia omista kohtaloistaan. Eikä maksa kuin ”maineen”.

Ei ole olemassa sellaista jumalaa, joka ratkaisisi tätä maanpäällistä vaellusta kestäessämme, kenen sanottavaa puolueettomasti arvioiden olisi viisainta tai tärkeintä kuulla, kenen kohtalosta pitäisi lukea. Menestyksen näkökulmasta pätee kaiketi Vox populi, vox Dei, tarkoittaen Kansan ääni on Jumalan ääni. Niin että saadakseen sanottavansa kuuluville kannattaa vedota laajoihin kansanjoukkoihin ja silloin on syytä olla viihdyttävä jollakin tavalla.

Mikä se sellainen kansa olisi, joka tahtoisi itkuvirsiä kuulla? Eihän sentään Kolumbuksen kovaksi keitetty muna ollut murehista muovaeltu? Ei, se oli sellainen muna, jonka lapsikin tajuaa. Ex ovo, munassa on totuus ja lasten ja imeväisten suusta Hän valmistaa meillen totuuden. Eikö hyvä kirjallisuuskin ole jylhää ja konstailematonta kuin Vaiennut viulu?

Miten tämä kaikki sitten liittyy siihen kulttuurisen omimisen asiaan? Onko minulla siitä jokin mielipide vai taasko blogeerataan nyrkillä tyhjyyteen? Ainakin aika monia suomalaisia ovat viehättäneet Kalle Päätalon omiin elämänvaiheisiin perustuneet autofiktiiviset tiiliskiviromaanit, joista jo Ihmisiä telineillä antoi kansikuvaansa myöten selvät viitteet tulevasta. Vaikka itse en saakaan Päätalon romaaneja luettua, näen kansan maun omakohtaisuuden osalta samansuuntaisena oman makuni kanssa. Oma kulttuur paras kulttuur. Kirjoittajan omaan elämäkokemaan perustuvat kertomukset kiinnostavat, mutta niitten kertomusten on sitten paras olla viihdyttäviä. Asiaa saa olla mukana sopivasti annosteltuna, kunhan pitää mielessään, että parhaat asiatekstit ovat muisteloita.