Paavo Rintala: Sarmatian Orfeus

Paavo Rintala (1930 – 1999) kirjoitti vuonna 1991 julkaistun romaanin Sarmatian Orfeus. Aiheesta muutama sana.

Sarmaatit olivat kansa jossain antiikin lopun ja keskiajan alun vaiheilla. He lienevät elelleet etupäässä kaakkoisessa Euroopassa, nykyisen eteläisen Ukrainan alueella ja siitä Roomaan päin hyvän matkaa. Kriminkin lienevät vallanneet skyyteiltä. Netistä löysin 1700-luvulla sommitellun Sarmatian kartan. Siinä mennään Balkanilta itäisen Euroopan kautta aina Suomen seuduille asti. Karjalan kannaksen itäinen puoli ja osia Suomen ja isompia osia Venäjän puolen Pohjois-Karjalasta on myös luettu Sarmatiaan, samoin Viro ja Liettua. Jotkut lukevat Sarmatiaan myös eteläisen Suomen. Nykyään Sarmatia on saanut nimellistä tunnettuutta Venäjän kerrottua valmistaneensa joukkotuhoaseen nimeltä Sarmat.

Orfeus oli antiikin tarujen hahmo, joka meni noutamaan puolisoaan Eurydikeä manalan luolasta. Orfeus melkein onnistui laulullaan ja soitollaan saamaan vaimonsa takaisin elolle.

Itä-Preussi on historiallinen alue, joka nykyään kuuluu Venäjälle (Kaliningrad), Puolalle ja Liettualle.

Johannes Bobrowski (1917 – 1965) oli itäpreussilainen, sittemmin itäsaksalainen kirjailija. Häneltä julkaistiin vuonna 1961 runokokoelma nimeltä Sarmatische Zeit. Hänen runojaan on suomennettu eri teoksiin. Nyt puheena olevassa romaanissa on muutama hänen runonsa Rintalan suomentamana. Bobrowskilta on suomennettu vuoden 1964 romaani Levinin mylly. Bobrowski palveli Wehrmachtin joukoissa toisen maailmansodan alusta vuodesta 1939 lähtien pääosin itärintamalla, kunnes jäi venäläisten sotavangiksi vuonna 1945. Hän vapautui vankeudesta vuonna 1949 työskenneltyään mm. kaivoksessa Donetskin hiililaakiolla. Rintalan romaanissa jäljitetään Bobrowskia toisen maailmansodan melskeissä. Matkassa kuljeksivat seuraavat historialliset henkilöt:

Konsuli Marie-Henri Beyle (1783 – 1842) tunnettu kirjailijanimellä Stendhal osallistui Rintalan kertoman mukaan Napoléonin sotaretkelle Moskovaan. Pakomatkalla Vilnassa konsuli pääsee toipumaan fyysisesti, mutta järkyttyy perinpohjaisesti korkea-arvoisten saksalaisten lakitieteen tohtoreitten ja upseereitten ideologiasta ja etenkin sen täytäntöönpanosta Ponarin tammilehdossa. Lainaus:

Huomasitteko, että teloittajat eivät koskaan käyttäneet sitä verbiä, he puhuivat erikoistoimenpiteistä.

Jud Süß nimellä tunnettu Josef Süß Oppenheimer (1698 – 1738) toimi Württembergissä hovijuutalaisena talousneuvoksena ja rikastui, mitä ympäröivä luterilainen väki ei sietänyt. Vilnassa hänen hahmonsa karkaa valkokankaalta Jud Süß-nimisestä juutalaisvastaisesta propagandaelokuvasta, jonka hän katsoo antavan väärän kuvan itsestään. Lainaus:

Ihmisellä on suuret ja pöhöttyneet aivot, mutta madon selkäranka ja punkin sydän, eikä hän jaloksi muutu.

Aleksis Kivi (1834 – 1872) Suomen kansalliskirjailija, joka piipahtaa Helsingin herrojen puheilla romaanihahmojensa keralla. (Bobrowski sepitti runon Aleksis Kivestä.)

Ruhtinas Igor tunnetaan Aleksandr Borodinin samannimisen oopperan hahmona, joka vangittuna laulaa haikeasti ettei tässä oikein saa unta eikä lepoa, kun entisiä vain muisteleepi. Romaanin lopussa Rintala kertoo yhden version Siverian ruhtinaasta Igorista (1000-luvulla jKr.), joka päättää lähteä sotaretkelle Kertsinsalmen ja Krimin suuntaan. Kertomuksen sielun muodostavat kaksi munkkia, jotka löytävät tien paratiisiin nykymarkoissa muinaisen Tmutarakanin kaupunkivaltion muurinharjalta. Kertomukseen johdattaa sokean laulajan tuntemattomalla kielellä Novgorodin kirkolla esittämä laulu.

Lisäksi kirjassa on osansa sinisuohaukoilla, viiriäisillä, Vilnan juutalaisghettolla sekä lukuisalla määrällä erilaisia henkilöitä, tavaroita, ilmiöitä ja historiallisia faktoja ja niitten kuvaelmia. Löytyykö Sarmatian Orfeus eli Johannes Bobrowskin runoilijantien alku Memelinmaalta, Ilmajärveltä, hiilikaivoksesta vai onko etsintä löytämistä tärkeämpi, saatte arvata.

Kirjassa on 253 sivua. Lukeminen kesti pari viikkoa, mutta tulipahan tehdyksi.

Armas J. Pulla: ”Runoilijan saa hirttää ilman muuta!”

Armas J. Pulla (1904 – 1981) kirjoitti vuonna 1941 julkaistun romaanin ”Runoilijan saa hirttää ilman muuta!” Romaanin tapahtumat sijoittuvat 1400-luvun Pariisiin. Päähahmona on runoilija François Villon (1431/2 – 1463), joka esitetään kirjassa varsinaisena veijarina ja peijarina.

Kertojana romaanissa toimii suomalainen Bartolomeus Karppanen, hurskas nuori mies, joka saapuu kaupunkiin opiskellakseen yliopistossa, jotta voisi valmistua papin ammattiin. Kertoja pöyristyy siitä paheellisesta menosta, jota kaupungissa on kenen tahansa nähtävissä ja varsinkin opiskelijoista, jotka viettävät aikaansa viinituvissa nauttien viinistä ja naisten seurasta. Heidän johtohahmonaan häärii runoilija Villon, joka neuvoo mm. miten viininsä ja eineensä voi saada maksamatta. Opiskelijat viettävät hedonistista elämää, jossa opintojen etenemistä tärkeämpää ovat omat nautinnot ja hauskanpito.

Pulla on humoristi, hän vyöryttää lukijan eteen sujuvaan tapaan kepposia, joita Villon tekee niille epäonnisille pariisilaisille, joilta hän ottaa tarvitsemansa rahan tai tavaran erinäisin juonin ja konstein. Tämän on tarkoitus huvittaa lukijaa, mutta itse siirryin muitta mutkitta Karppasen leiriin paheksumaan tällaista menoa. Ei se minua ainakaan naurattanut. On totta, että luottavaiset ihmiset ovat sukkelasanaisten heppujen puijattavissa – mikä siinä tosiseikassa on hauskaa, tiedä häntä. Jos kaikki rakentaisivat elämänsä juoniin ja kujeisiin, mahtaisimmeko elää onnellisemmin? Romaanin perusteella Karppanen tosin joutuu myöntämään, että vaikka Villonin toiminta on usein todella häikäilemätöntä, mies itse on rakastettava. Minusta nykyään pienyrittäjät käyttäytyvät tuskastuttavan usein minua kohtaan kuten Villon tässä romaanissa. Ehkä kyse on oman puolustautumiskykyni puutoksesta? Tai ehkä pienyrittäjät vain ovat nykyään mieluummin rakastettavia kuin työnteon kunniaan pyrkiviä?

Kerronta on hyvin sujuvaa, tapahtumain kehys pysyy mainiosti tasapainossa, Pulla on taitava kertoja. Historiallisilla yksityiskohdilla ei mässäillä, pikemminkin tarjotaan tilaisuus naureskella keskiajan kulttuurille. Minua vain ei naurattanut. Villonin hahmo vaikutti niin ylivertaiselta ja kaiken kestävältä, että hänenkään puolestaan ei oikein osannut jännittää. Karppanen vaikutti sympaattiselta, mutta jotenkin tarkoituksellisen pökkelömäiseltä. Pulla oli Pariisin-tuntija, asui kaupungissa ja muistelen joskus lukaisseeni hänen kirjansa Viipurlaisii muisteloi ja Pariisilaisii. Uskon, että nyt lukemassani romaanissa varmaankin livahtaa minun hoksaamattani huumoria, jota en ymmärrä, mutta kestän sen kuin ketjukolaaja.

Kirjassa on 213 sivua. Lueskelin sen läpi noin viikossa. Kirja sai minut pohtimaan huumorin ja vitsien historiaa. Mitään erityisen selkeää en kuitenkaan osaa niitten pohdintojeni perusteella tähän liittää.

Joseph Heller: Me pommittajat

Amerikkalainen Joseph Heller (1923 – 1999) kirjoitti vuonna 1968 julkaistun näytelmän We Bombed in New Heaven. Näytelmän suomensi Markku Lahtela ja se julkaistiin vuonna 1969 nimellä Me pommittajat. Kuten Hellerin tunnetuin teos, romaani Catch-22 (vuodelta 1962), myös nyt lukaisemani näytelmä sijoittuu pommituslentäjien maailmoihin.

Minä itsekin sijoitun lentäjien maailmoihin, kun asun tässä Karjalan Lennoston hornettien parveilureitillä ja saan en-niinkään-ilokseni kuulla näitten taistelukoneitten jylytystä päivittäin. Siihen nähden puheenaolevan näytelmän yleisö selviää vähällä, taistelulentoja suuremman osan saavat sotaa käyvän lentotukikohdan arki ja sen ihmiset. Toisaalta näytelmä ei päästä helpolla katsojaansa ladatessaan näyttämölle sodan oikeutusta koskevan kysymyksen: onko oikein lähettää ihmisiä kuolemaan taisteluihin? Tavallaan näytelmän loppuratkaisu on siten lähes euripidinen.

Heller ei ole tehnyt näytelmäänsä muutoinkaan turhan helposti sulavaksi. Lukiessa vei ensimmäisen näytöksen verran aikaa päästä sisään näytelmään, joka murtaa kerran toisensa jälkeen näytelmien make-believe-asetelman. Näyttelijät ovat tietoisia siitä, että he esittävät näytelmää. He näkevät yleisön, lausuvat ääneen millä paikkakunnalla teatteriesitys tapahtuu ja moneltako se loppuu, muistelevat omia ja toistensa aikaisempia roolisuorituksia ja toivovat pääsevänsä mieluummin esiintymään jonkin Shakespearen näytelmän dramaattisessa osassa. Hahmot myös puntaroivat sitä, kenellä on paras osa ja miksi juuri hänellä. Tosin onko tällä kertaa kyseessä pelkästään näytelmä vai sittenkin tosi tapahtuma herättää näyttelijöissä monin paikoin epätietoisuutta, jota näytelmän loppupuoli ei helpota.

Kirjailijan antamissa ohjeissa sanotaan, että näytelmän tulee tapahtua sillä paikkakunnalla, jossa näytelmää esitetään ja myös sinä ajankohtana. Kuopioon näytelmä sopisi valitettavan hyvin juuri Karjalan Lennoston läheisen sijainnin vuoksi. Ajankohta tällaiselle näytelmälle olisi todella sopiva Ukrainan sodan vuoksi. Antaako hornetteja vai eikö antaa, on siinä pulma.

Näytelmässä hupaisat ja dramaattiset jaksot vuorottelevat. Loppua kohti näytelmä kallistuu vakavasti draaman puolelle, alkupuolessa on paikoitellen farssin piirteitä. Oikeastaan tykkäsin tavasta, jolla näytelmä riisuu naamiot näyttelijöitten kasvoilta ja myöntää olevansa vain näytelmä, mitä seikkaa päähahmoksi kohoava kapteeni lopussa yrittää vakuuttaa katsojille ja itselleen.

Noin vuosi sitten nappasin tämän näytelmäkirjan mukaani Siilinjärven kaatiksen kirjakierrätyskontista. Kun aikaisempi lukemani kirja oli Frank Hellerin kirjoittama, ajattelin, että nythän voisi yhteen perään lukea Joseph Hellerin teoksen. En ollut viime vuonna huomannut, että tämä kirja on ollut kosteassa säilytyksessä. Se haisee vahvasti homeelle. Tämä on harmillista, sillä haluaisin säilyttää kirjan, se on muuten hyvässä kunnossa, mutta home ei ole kovin terveellistä. Mitään homelänttejä en näe, hajusta ei silti voi erehtyä. Nyt sitten kaikki pääsevät sanomaan, että mitäs luet niitä vanhoja, homeisia kirjoja! Huomautan, että olen itse vanhempi kuin tämä kirja. Hellerin näytelmän sanoma ei vanhene, niin kuin ei Ifigeneiankaan sanoma ole vanhentunut, Krimillehän siinä paetaan. Viime vuosituhannen puolella luin lehdestä, että Karjalan Lennosto saa uusia suihkuhävittäjiä, jolloin pieni tyttäreni kysäisi: ”Tuopko ne meille uuvet suihkuhuoneet?”

Kirjassa on 162 sivua. Lukaisin sen parissa päivässä, pääosin tänä aamuna.

Frank Heller: Murha vähittäismaksulla

Ruotsalainen Frank Heller (1886 – 1947) kirjoitti veijarimaisen rikosnovellin Maailman hienoin kauppa, jonka luin osana humorististen novellien valikoimaa nimeltä Maailman hymy (vuodelta 1947). Ajattelin, jotta pitänee tutustua lähemmin Hellerin rikosnovelleihin, jotenka hankin itselleni kokoelman nimeltä Murha vähittäismaksulla (vuodelta 1944). Hankkimani kappale vaikuttaa vuosikymmenten kuluttamalta, mutta osa sivuista on edelleen toisistaan irtileikkaamatta – neitseellistä luettavaa siis. Alkusivulle on liimattu lappusella oleva teksti: ”Tästä teoksesta saamansa palkkion on tekijä luovuttanut Suomen Punaiselle Ristille”. Lienee ollut kyse herrasmiehen tuesta Suomen sotaponnisteluille? Kirja on mahdollisesti annettu lahjaksi nuorelle miehelle, jonka omistuskirjoitus on samalla sivulla lappusen kanssa. Pokkariolemus sekä hämyisellä kujalla ja papukaijan kuvalla varustettu kansi luovat vaikutelman kioskikirjallisuudesta, liekö se hyvä vaiko paha vaikutelma, siitä otan selvää. Ruotsinkielinen alkuteos on nimeltään De ögesdigra skorna (1944) ja sen suomensi Sirkka Nuormaa. Novellit ovat seuraavat:

Sano minulle, kenen kanssa seurustelet… Tapahtuu Valaliiton mailla Quellenbachista Luzerniin elokuvatähti Nina Nitshevoota tavoiteltaessa. Pörssipeliä, pokeria, kyttäystä ja sähkösanomia. Tuoko onnellinen loppu sitten lopullisen onnen?

Alas Avernukseen. Oikein kiva pikku tarina, joka alkaa tuskastuttavan ryhmämatkan kuvauksena, mutta kehittyy hahmoihin tutustumisen myötä rikoksen selvittelyksi. Matkakohteilla ei jäädä hekumoimaan, vaan on niillä oma merkityksensä tarinan kannalta.

Papukaija. Mainio tarina tämäkin. Vanhempi ruotsitar asuu yksin Roomassa ja hankkii seurakseen papukaijan. Joku toinenkin on epäilyttävän kiinnostunut papukaijasta. Tarinan loppuhuomautus on viehättävän naisellinen. Puolivälissä oli eka aukileikattava sivu.

Seikkailu Karibianmerellä. Roomassa kuulee kertoja tarinan Länsi-Intian saaristosta, saarelta josta käytetään salanimeä. Tarinan lomassa poltellaan savukkeita, joitten ainekset ovat peräisin saarelta. Huipennus on elektrolyyttis-poliittinen. Huomasin, etten ole kovin pätevä leikkaamaan sivuja irti toisistaan.

Salaperäiset säteet. Tarinassa sykäistään jo vuoteen 1936. Euroopassa kuohuu, mutta Alpeilla taivaalta laskeutuu marsuja, kaneja ja apinoita. Sivumennen mainitaan erään saksalaisen professorin väittäneen maailmassa olevan vain tusinan verran kaskuja, joita sanomalehdet toistelevat eri muodoissa. Lukiossa harrastin luokkatoverini kanssa erään tietyn vitsin osasten sekoittelemista uuden vitsin aikaansaamiseksi. Nykyään sitä vitsiä ei voisi julkisesti kertoa leimautumatta öklöksi rasistiksi.

Parooni von Steiermarkin taideharrastus. Upporikas parooni viettää haluamansakaltaista eloa, josta neljä eksää on elävänä todisteena. Parooni tahtoo saada sen minkä hän tahtoo ja sen hän saakin, kunnes lopulta lösahtaa. Tarinan alussa ja lopusssa sain taas leikata lehdet auki. Saksia oli vain aamulla hankala löytää, sillä ne oli pantu varmuuden vuoksi yöajaksi piiloon kissoilta.

Stuart Manneringin jäämistö. Tapahtuu Bostoonissa ja vähän Pariisissakin, jonne Stuart-herra muutti jäätyään kiinni varkaudesta. Siellä Mr. Mannering tutustui taiteeseen ja keksi jännän jäynän jälkeenjääneille sukulaisilleen, jotka sitten joutuvat ratkomaan arvoitusta perintöön kiinni päästäkseen. Ratkoin itse saksilla yhdet lehdet auki, sitten viimeinen oli vain yläosastaan kiinni, joten repäisin sen auki, kun en viitsinyt leikata. Onpahan kirja nyt lukijansa näköinen.

Murha vähittäismaksulla. Tarinassa kuvataan Egonia, joka muistuttaa aika monia henkilöitä, jotka ovat pitäneet minua pilkkanaan. He muodostavat reilusti yli puolet tuntemistani imeisistä. Egon huvittelee vainoamalla entistä koulutoveriaan, kunnes tämä saa tarpeekseen ja päättää kostaa. Apuun ilmestyy mies hämyisältä kujalta.

Kohtalokkaat kengät. Kolmiosainen tarina pienellä johdannolla. Tärkeässä sivuosassa ovat kengät – tai oikeammin niitten narisevat puolipohjat. Ranska-osuus tuo mieleen pari Renoirin elokuvaa, Intia hehkuu kruununjalokivenä ja faniosio Baker Streetin salapoliisista jäljittelee nätisti alkuperäisiä.

Oikein viihdyttäviä ja tyylikkäitä rikostarinoita. Kyllä näitä lukisi enemmänkin. Kirjassa on 144 sivua. Lukaisin sen kolmessa päivässä.

Teatterissa Kuopiossa – taas!

Kerron taas teatterivierailustani Kuopion kaupunginteatteriin. Kävin eilen vaimoni kanssa katselemassa ja kuuntelemassa näytelmän nimeltä Equus. Päivä oli viileä, jäät eivät ole vielä lähteneet, lyhyet kalsarit tarvitsivat verkkarit peitokseen ja silti oli vähäisen ulkona kävelyn jälkeen jaloilla vilu. Teatterisalissakaan ei ollut erityisen lämmin, vaimo arveli sen johtuvan hyvästä ilmastoinnista. Paluumatkalla käväistiin pientä purtavaa Vuorelan S-marketista. Kun palattiin autollemme, oli sen viereen pysäköity hevosenkuljetusvaunu, sivuovi oli aukaistu ja sisältä näkyi komea polle einehtimässä taukopaikalla!

Pekka ja Teija Isorättyän taideteos Huu-Ha (2022)
Niiralan koulun pihassa, taustalla Kuopion teatteritalo,
etualalla herra Huuhaa.

 

 

 

Equus on hevosen latinankielinen nimi. Kuopiossa esitetyn näytelmän kirjoitti englantilainen Peter Shaffer (1926 – 2016), hän on näköjään syntynyt ja kuollut samana vuonna kuin äitini! Näytelmä on vuodelta 1973 ja se kuuluu olleen oikein hitti Broadwayllä. Vielä suurempi hitti tuli hänen seuraavasta näytelmästään nimeltä Amadeus.

Tämän Kuopion näytelmän ohjasi Milko Lehto, lavastajana ja puvustajana Jonna Kuittinen. Vaimoni kehui kekseliästä lavastusta ja varsinkin upeita hevosmaskeja. Psykiatrina toimi Toni Harjajärvi, potilaana Santeri Niskanen. Nämä kaksi viimemainittua olivat siis näytelmän hahmoja ja hahmon esittäjiä. Näytelmässä esiintyy myös viisi muuta näyttelijää. Luku viisi jäi minua hieman vaivaamaan, sillä näytelmän esitteessä kerrotaan, että nuori poika, joka on sittemmin otettu psykiatriseen hoitoon, oli puhkonut kaviokoukulla silmät kuudelta hevoselta. Kuka siis näytteli sitä kuudetta hevoista? Sillä tapahtuman dramatisoinnissa psykiatri seisoi sivussa kehottamassa poikaa jatkamaan kertomustaan. Tässä yhteydessä en malta olla kertomatta itse, että eräällä sukulaisellani oli tapana loruilla: ”Hevoset on elukoita parraita, mustia, punasia, harmaita”. Hän asui tuolloin Hevosharjussa.

Näytelmä etenee samaan tapaan kuin elokuva Äkkiä viime kesänä (1959), joka perustuu Tennessee Williamsin näytelmään. Psykiatri tutkii potilastaan haastattamalla häntä ja pyrkii selvittämään mysteerin potilaan sairastumisen taustalla. Elokuvassa kuvataan äkillistä tapahtumaa, nyt puheena olevassa näytelmässä äkillistä tapahtumaa on edeltänyt vuosikausia jatkunut kehitys, jonka oikaiseminen tuntuu täysin mahdottomalta. Onneksi näytelmässä tämä myös myönnetään.

Psykiatri on nimeltään Dysart. Hänen nimensä lausutaan näytelmässä kuten se kirjoitetaan suomalaisittain luettuna. Amerikkalaisittain lausuttuna saattaisi kuulostaa daisareilta. Koska psykiatrin vaimo harrastaa niin viljalti käsitöitä, ei pariskunnan seksielämä tyydytä psykiatria. Niinpä hän onkin kiinnostunut antiikin Hellaan maailmoista. En jaksa ottaa selvää mihin tämä suuntaus oikeasti viittaa. Minulle tuli näytelmää seuratessani mieleen Henry Millerin teos Marussin kolossi, jossa hän esittää antiikin jumalien aikoinaan astelleen maan päällä ihmisinä. Kuten tässä näytelmässä, myös Miller kirjoittaa Agamemnonista. Sairastuneen pojan kehittämästä uskonnontapaisesta palvonnasta tuli mieleeni Nathanael Westin romaanin Vastaathan kirjeeseeni, Miss Lonelyhearts uskonnollinen höyrähtäminen. Järjettömään tekoon johtavista treffeistä taas mieleen nousee aika kerkeästi John Steinbeckin näytelmällisen romaanin Hiiriä ja ihmisiä kohtalokas tapahtumasarja tallissa tai jossain maatalouden tuotantorakennuksessa. Hauskalta kuulostivat pojan alkuvaiheen katatonisessa tilassa laulelemat tv:stä tutut laulunpätkät, joissa mentiin kanankakka- ja mehukatti-mainoksista aina Salkkareitten tunnuslauluun.

Kaikkiaan näytelmä toimi erinomaisesti, ei moitteen sijaa. Saatiin liputkin hirnahduksen hinnalla, teatterissa oli kevätrieha, lippuja sai kympillä kappale! Siihen nähden olisi toivonut paikalle enemmän yleisöä, nyt oli ihan liian paljon tilaa katsomossa, rieha jäi lippuluukulle, jos sinnekään.

Paavo Rintala: Carossa ja Anna

Muistelen joskus kuunnelleeni kuunnelman Carossa ja ilmapallot. En löytänyt siitä mitään tietoa. Arvelen sen olleen Paavo Rintalan tuotantoa. Kuunnelmassa Carossa-niminen setä yrittää liennyttää nuorisoryhmien välejä ostamalla kaikille ilmapalloja. Tapahtumat sijoittunevat Saksaan, jossa ajankohtaa sävyttävät erilaiset kilpailevat aatteelliset järjestöt.

Etsin netistä tietoa Paavo Rintalasta ja hänen tuotannostaan löytyikin kirja nimeltä Carossa ja Anna. Menin ja lainasin sen Siilinjärven kirjastosta. Kirja on julkaistu vuonna 1986 ja se sisältää kaksi kertomusta, joista ensimmäinen on nimeltään Hans Carossasta avautuva näköala ja toinen on nimeltään Anna.

Paavo Rintala (1930 – 1999) kirjoitti romaaneja, kuunnelmia ja näytelmiä. Olen lukenut tai kuunnellut muutaman hänen kuunnelmistaan. Rintalan romaanien pohjalta tehdyistä elokuvista olen nähnyt useampaan kertaan Pojat ja Sissit. Voi olla, että joskus kuuntelin kuunnelman Syntyisin ei-mistään, joka voisi perustua Rintalan omaan kokemukseen viipurilaissyntyisenä, kotikaupunkinsa menettäneenä. Minulla on semmoinen arvelus, että Rintalaa kiinnostivat tarinat, jotka ovat unohtumaisillaan. Sitä henkeä huokuvat lukemani kertomukset.

Hans Carossasta avautuva näköala. Saksalainen Hans Carossa (1878 – 1956) oli Rintalan kuvailun mukaan runoilija, tunnustuksellinen mietekirjailija, prosaisti. Rintalan mukaan Carossa oli natsihallinnon aikaan Uuden Euroopan kirjailijaliiton puheenjohtaja osallistumatta liiton kokouksiin.

Ensimmäisessä maailmansodassa Carossa palveli Saksan armeijassa lääkärinä. Sodassa pitämänsä päiväkirjan perusteella Carossa julkaisi vuonna 1924 teoksen Tagebuch im Kriege: rumänisches Tagebuch, joka suomennettiin vuonna 1942 nimellä Sotapäiväkirja. Paavo Rintala kirjoitti nyt lukemani kertomuksen kyseisiä päiväkirjamerkintöjä hyödyntäen, niin että tarinan eteneminen tuntuu todella uskottavalta. Rintala oli tehnyt aiheesta jo vuonna 1983 esitetyn kuunnelman Hans Carossa Karpaateilla ja vuonna 1987 valmistui lukemaani kirjaan pohjautuva kuunnelma Kolme bagatellia: Carossa; Louvainin tuulet; Anna. Rintalan asenne Carossaa kohtaan on ymmärtävä, ensimmäisessä kertomuksessa hän nostaa esille muutamia tärkeitä havaintoja, jotka avasivat Carossalle näköaloja ihmisolennon sisikuntaan.

Syksyllä 1916 baijerilaisrykmentti sai komennuksen matkata pohjoisesta Ranskasta itärintamalle. Ennen lähtöä Carossa särkee vahingossa peilin majapaikassaan. Rykmentti passitetaan Romaniaan, Karpaateille. He alkavat vaivalloisen valloitussodankäynnin, jossa miehiä kuolee ja haavoittuu molemmin puolin.

Carossa seuraa sotaa paitsi lääkärinä haavoittuneita hoitaen, myös ulkopuolisena tarkkailijana. Rintala vertaa häntä Jumalaisen näytelmän kertojaan Danteen, joka voi liikkua kiirastulivuorella ja helvetissä vahingoittumatta itse. Merkittävimmät havainnot keskittyvät sodan liepeillä ilmeneviin inhimillisiin ja eläimellisiin tapahtumiin. Carossan kertomus sotaretkestä päättyy Rintalalta kesken. Oma syyllisyys vaikuttaisi painavan Carossaa. Rintala nimeää syyllisyyden lähteeksi nimensä paholaisen käyttöön antamisen, joka tapahtui paljon Karpaatteja myöhemmin. Rintalan kertomasta päättelen, että se etsimäni ilmapallotarina luultavasti sisältyy Carossan myöhempään kirjaan ”Kypsän elämän salaisuudet” (1936), jossa kirjailijan alter ego, herra Angermann kertoo elostaan.

Anna. Alussa sanotaan kertomuksen olevan kuviteltua jatkoa herra Angermannin muistiinpanoihin. Tapahtumapaikkana on kumminkin suomalainen pitäjä 1980-luvulla. Kertoja on kolmen tyttären isä, graafikko. Kertomus keskittyy nuorimman tyttären, Annan, elämänuran etsintään. Isällä on suuret odotuksen Annan pianonsoiton suhteen. Kertojaisä on vaativa itseään kohtaan. Ehkä tästä johtuen hän kokee yhteiskunnan vaativan yksilöiltä sopeutumista suvaitsemattomaan demokratiaan, jota hän nimittää lihamyllyksi. Sopeutumattomat eristetään ”sosiaaliavustuksilla ja kuvaruudun kansanhuveilla” ”tajuntareservaatteihin”. Anna ahdistuu jo nuorena elämän kilpailuhenkisyydestä, pianonsoittajia näet löytyy. Hänen sisarensa ovat valinneet helpomman tien kaupalliselta alalta. Anna saa mahdollisuuden opeskella pianonsoittoa ulkomailla vanhempiensa rahojen turvin, mutta lopussa hän ajautuu umpikujaan hakattuaan ranteensa kipeiksi ja särjettyään kolme pianoa. Tässäkin kertomuksessa kotieläimet ovat tärkeässä sivuosassa. Toinen tärkeä sivujuonne ovat Annan painajaisunet.

Ehkä tässä nyt pienet spoilaukset saattoi olla, mutta jos suvaitsette sopeutua. Kirjassa on 137 sivua. Sain sen lukaistua neljässä päivässä.

Kari Hotakainen: Kalikkakasa

Kari Hotakaisen (s. 1957) valitut runot vuosilta 1982 – 1988 ilmestyi Johnny Cash -runoilla täydennettynä vuonna 2000 nimellä Kalikkakasa. Motto on peräisin Antero Mertarannalta. Runot on järjestetty kokoelmittain ja kokoelmat on järjestetty ilmestymisvuoden perusteella varhaisimmasta myöhäisimpään. Lopusta löytyvät runoilijan daniilharmsilaiset Jälkisanat runoutensa synnystä. Jotakin kirjoitellakseni piirrän seuraavaa:

Harmittavat takaiskut. (1982) Suomalaisen syrjäseudun miehen ahdistusta ja hirtehistä huumoriakin. Sanoilla leikittelyä myös.

Kuka pelkää mustaa miestä. (1985) Jatkaa siitä mistä edellinenkin. Havaittavissa hienoista siirtymää ulkonaisesta sisäisen suuntaan niin kuin olisi tältä talvelta jo lumityöt tehty. Runon Kansalaisopisto kolmas säkeistö kosketti minua yhtä vahvasti kuin kertoisi se minusta ja maailmasta. Laitan sen tähän kaiken kansan nähtäväksi:

eikä kukaan enää heitä kivellä,
ne vuoraavat sen pyyhkeeseen
jota sinä et suostunut heittämään
kehään

Hot. (1987) Ylilennokas on sana, jolla Hotakainen Jälkisanoissaan kuvailee kolmatta runokokoelmaansa. Voi pitää paikkansa. Ainakin minun ylitseni lensivät kuin joutsenet ne vain, kunnioittavasti proosalukuvauhdilla.

Runokirja. (1988) Hotakaisen Jälkisanain mukaan hänen neljäs runokokoelmansa on hyvä. Koin kaksi ensimmäistä helpommiksi ymmärtää. Tässä oli se tuntuma, että runoilija Hotakainen on mennyt itseensä ja kirjoittaa runoja pessimistisestä henkilöstä, joka syyttää itseään vaikeudestaan. Tämä kuulostaa ihan ok asenteelta hauskanpuoleisiin runoihin, mutta jostain syystä en päässyt vauhtiin mukaan. Hotakainen kikkailee sanonnoilla, vääntää ne toisenlaisiksi ja mikäpä siinä, mutta miksi? Missä tunne? On tässä pari eroottista runoa ja taas on yksi urheiluruno ja kaipa jotkin runot koskettivat. Minulle jää jotenkin epäselväksi minne runoilija on matkalla. Ehkä minulla eivät vain olleet runorytmit kohdallaan lukiessa. Joku toinen lukija oli kirjoittanut mielipiteensä kirjaston kirjaan: 

”joista ymmärtää, joista ei ymmärrä, lauseet sointuu toisiin ja rohkaisevia runoja laidasta laitaan.”

Johnny Cash -runot ilmestyneet Alkoholipolitiikka -lehdessä vuosina 1995 – 1999. Tätä Johnny Cashiä en ole jaksanut koskaan kuunnella. Tiedän, että hän oli laulaja ja lauli vankilassa mustat lasit päässään. En tiedä mitä vangit siitä arvelivat, luulivatko häntä tarkka-ampujaksi, mutta arvasivat varmaan, että sehän soittaaki kitarata, kun Cash alkoi laulaa. Näistä runoista en saanut paljoa irti. Sentään runo Johnny Cashin läpi vetää  tuntui tunteelliselta ja herkältä. Myös runossa Johnny Cash, humalahakuinen aikuisväestöön kuuluva ansiosidonnainen kantripastori, päätti muuttaa elämänsä suunnan  näen hurttia miehistä huumoria, joka miellyttää minua suoruudellaan. Cash nauttii pullollisen viinaa, ottaa pikku torkut, käy eroamassa kirkosta ja eräästä vaiheompelijasta eli tosissaankin muuttaa elämänsä suunnan.

Jälkisanoista on tullutkin jo mainittua, mutta mainitaan lisää. Alussa Hotakainen kertoo runoutensa alkaneen Sirkka Turkan runosta, jonka luettuaan hän, Hotakainen, lensi ikkunasta kuin harjalintu Saarikosken runossa. Runous voi olla proosarunoa ja sitä Hotakainen kirjoitteleikse. Hänen runonsa ovat kertovia, eivätkä ylenmäärin lennokkaita, silloin kun ne ovat paraimmillaan, näin minä ne näen nyt lukemani perusteella.

Hotakainen on kirjoittanut runoilusta myös tv-sarjassa Tummien vesien tulkit (uusittaisiinpa se!). Muistan siteeranneeni työkkärissä tämän sarjan lausahdusta: ”Mitä sanoo tähän jälleenmyyjä?” Työkkärin täti hymyili minulle ammattitaitoisesti. Eräänlaisia vanhain tawarain kauppaajia hekin ovat.

Kirjassa on 113 sivua + sisällysluettelo. Luin sen kahdessa päivässä, eilen tein vielä lumitöitä, ehkä vielä huomennakin. Sekin vielä, että yhdessä runossa mainittiin kuumailmapallo. Luin sen aluksi että kuunnelmailmapallo - saa nähdä mitä siitä vielä seuraa.