tiistai 9. heinäkuuta 2019

Anja Samooja: Sydänjuuret

Anja Samooja (1919 – 1966) sepitti runot vuonna 1948 julkaistuun kokoelmaansa Sydänjuuret. Sain kirjan haltuuni pyyteettömänä lahjana pari vuotta sitten ja nyt vihdoin luin sen.

Koska en tuntenut Samoojan runoja entuudestaan, etsin hänestä tietoa netistä. Wikipedian ja Kirjasammon mukaan Samoojan esikoisrunokokoelma Luode ja vuoksi julkaistiin vuonna 1947. Kolmas ja viimeiseksi jäänyt kokoelma Uralin ja Atlantin väliltä ilmestyi vuonna 1966.

Samoojan runous tässä kokoelmassa on runollista kertojan ääntä. Kertoja katselee ympärilleen ja kertoo näkemästään. Luonnonilmiöitä kertoja käyttää usein vertauskuvina, joitten verhoamana hän käy läpi sisäistä maailmaansa. Kertojan näkyjen kautta kuvaa runoilija väliin elämänkatsomuksellista, filosofista asennettaan, mutta toisaalta myös nuoren naisen elämän vahvoja tapahtumia. Jälkimmäisestä esimerkkinä runon Juhannuskokko viimeinen säkeistö:

Valkeni taivaat,
haihtui noituus ja huuma.
Kauan on sentään
kallio kokosta kuuma...

Nuori nainen kuuluu jo aiheena siihen osastoon, jossa puhutaan ”biologisesta kellosta”. Niinpä tämäkin osa elämää on runoista luettavissa. Runoilijan asenne lapsia ja äitiyttä kohtaan on hellä, äitiys on puhutellut runoilijaa läheisesti.

Filosofian suhteen runoissa ollaan lujalla kannalla. Ihmiskunta nähdään tuhoaan kohti kulkevana laumana. Runossa Surun lintu koneiden kaupungissa kuvataan runollisen murskaavasti ihmiskunnan menoa ja samalla runoilijan tehtävää. Kaksi viimeistä säkeistöä:

Luo lauluja tehtaista, koneista...” Koneista, niin.
Hyvin monta ruumista koneen murskasta kaivettiin.

Koneet katoo, ikuinen meri on jäässä. Prinssiä haudataan.
Surun lintu laulaa. Ajattomuus on kattona taivaan ja maan.

Huimimmilleen epäusko ihmistä kohtaan menee kokoelman päättävässä runossa Viimeinen ihminen. Maan tuho saa kosmiset mitat, runoilija kysyy onko viimeisessä ihmisessä voimia astua toisiin tähtiin maansa jättävänä kuninkaana.

Näistä synkistä tunnelmista huolimatta Samoojalta tunnutaan nettiselailun perusteella muistavan tästä kokoelmasta löytyvä veljeskateutta käsittelevä runo Lapsuusmuisto ja jouluruno Kuka tuntisi joulun paremmin? Lapsipa tietenkin. Minä heräsin Samoojan runoille parhaiten runon Uni myötä. Siinä Samooja onnistuu aika hienosti unen kautta kuvailemaan unen kotirantaa, jonka minä mielessäni käänsin ”taivaan kodiksi”. Unessa vainajat eivät usein puhu, niin on tässäkin runossa, jossa runon kertoja tapaa hiljaiset veljet, sisäänpäin kääntyneen isän ja nurmella nukkuvan äidin.

Kirjassa on 96 sivua. Lueskelin sitä muutaman päivän. Kiitokset lahjoittajalle!

tiistai 2. heinäkuuta 2019

Vepsän satuja

Elias Lönnrot keräsi aikoinaan kaikenmoista puheenpartta Karjalan kansain keskuudesta. Hänen vuonna 1842 Vepsänmaalta keräämistään saduista, sananlaskuista ja arvoituksista koosti Markku Nieminen vuonna 2006 julkaistun nykysuomelle sovitetun pienen vihkosen nimeltä Vepsän satuja. Kirjan upean kuvituksen teki Aleksei Maksimov.

Vepsäläiset sadut noudattavat yleistä kansojenvälistä satuperinnettä. Niissä on sikäli reippaasti väkivaltaa, että ihan iltasatuina eivät kaikki menettelisi. Toisinaan loput ovat sitä paitsi aika tylyjä, eikä niistä ihan helpolla löydä reiluntuntuista opetusta. Sen sijaan sitä opetusta, että maailmalla kannattaa pitää varansa eikä antautua haihatteluun ja helpon onnen etsintään, sitä kyllä löytyy. Ihmiset ja eläimet tekevät erehdyksiä, joista joutuvat maksamaan itse kalliin hinnan, ellei sitten erehdys koidu jonkun toisen kohtaloksi kuten sadussa Tsaari Pirras ja hänen koiransa. Toisinaan eläinsaduissa kettu on ilkeämielisen viekas, mutta joskus kettukin katkaisee koipensa.

Aikuiselle nämä sadut edustavat menneitten aikain tarinaperinnettä, jossa rajutkin otteet voi ottaa paksun huumorin kannalta. Kettu höynäyttää sutta sadussa Mies ja repo. Kettu vohkii ensin mieheltä kalat ja valehtelee sitten sudelle pyytäneensä ne hännällään avannosta. Susi menee koettamaan samaa konstia, jolloin sen häntä jäätyy kiinni ja rantaan pyykille tulevat akat hakkaavat suden kepeillä. Kettu aavistaa suden tulevan sitä syyttämään. Sillä aikaa kun akat hakkaavat sutta, kettu ahmii taikinan akkojen tiinusta ja hieroo vielä loput taikinasta päähänsä. Suden saapuessa kettu puolustautuu näin:

Repo siitä hukalle: ”Katsos minuakin, kuomaseni. Samoiten minua lyötiin, kun tulin kylään sinulle vahtia pitämään. Katso, kaiken pääni löivät rikki. Aivotkin ulos karkaavat.”

Kuten ymmärtää sopii, liikutaan näissä saduissa yleensä maalaismaisemissa tai metsässä. Sama pätee sananlaskuihin. Niitten viisauksien kanssa voi lukija käydä omaa hatarapäistä väittelyänsä. Onko aamu tosiaankin iltaa viisaampi? Yleensä aamulla on minulla vielä hippunen toivoa tallella, kun taas illalla olen menettänyt uskoni muuhun kuin yöuniin, eikä niihinkään aina ole luottamista. Lienee temperamenttikysymys, kumpi asenne kuvastaa viisautta – sekö jossa ei vielä osaa arvata tulevaa vaiko se, jossa on kyllästymiseen asti tulevia ja olevia nähnyt. Vaan melkeinpä aina on löydettävissä helmi ajatuksien kaurapellon vaiheilta. Niin nytkin, kun seisahduin seuraavanlaisen sananlaskun kohdalle:

Ei meri siitä pilaannu, jos koirat rannasta latkivat.

Tästä sananlaskusta johtui ensimmäiseksi mieleeni kuva nuoresta neitosesta, joka tyköistuvissa mansikanpunaisissa housuissaan kävelee ihmisyhteisön keskellä ja sitten pelästyksekseen huomaa muittenkin kuin nuorten ja mieleistensä miesten tsekkaavan katseillaan hänen vaatetuksensa viehkeitä linjoja. Hetken aikaa sanan äärellä seisahdettuani löysin itseni myös katselemasti itseäni ja naapureitani. Onhan se tietysti niin etteivät kaikki ihmiset suinkaan osaa olla niin reiluja naapureita kuin minä olen. Ja on selvää, että sellainen aikaa myöten alkaa rasittaa minun reilusukuisuuttani. Mutta enkö minä koteineni ole kuitenkin meri verrattuna niihin kulkijoihin, jotka tonttini ohitse ramppaavat? Enkö minä ole meri jonkin tuntemattoman taivaankappaleen pinnalla, tavoittamaton ja tyyni kuin Äänisen aalto jääkannen alla? Koirat rannalla latkikoot.

Vepsän satujen vihkosessa on vain 41 sivua, mutta siihenkin sain kulutettua pari päivää.

sunnuntai 30. kesäkuuta 2019

Nina Zaitseva: Virantanaz

Vepsäläinen Nina Zaitseva (s. 1946) laati vepsäläisten myyttien, legendojen, satujen, laulujen, itkuvirsien ja sekä eeppisen että lyyrisen runouden pohjalta vepsäläisten eepoksen, joka julkaistiin vuonna 2012 nimellä Virantanaz. Luin Juminkeko-säätiön julkaisun vuodelta 2013, josta Virantanaz löytyy vepsänkielisenä rinnallaan suomennos, jonka laativat Olga Zaitseva ja Markku Nieminen. Teoksen kuvituksen laati Aleksei Maksimov. Lopusta löytyy Markku Niemisen kirjoitus Vepsä ja vepsäläiset sekä Nina Zaitsevan vepsänkielinen kirjoitus Vepsläižen eposan lugijoile. Zaitseva kertoo eepoksen laatimisesta: siitä miten sanastossa toimivat toistensa synonyymeina puhekieliset ja kirjakieliset ilmaukset, miten kansanlaulujen runomitta ja aihelmat uivat tekstiin ja miten hänen oman lyriikkansa ohella kuudelta muulta nimeltä mainitulta kirjoittajalta saadut vaikutteet sulautuivat osaksi eeposta. Zaitseva korostaa, että vepsän kielessä elää Vepsän kansan historia lauluineen ja tarinoineen eikä hän haluaisi kielen sammuvan.

Vepsäläiset asuvat Venäjällä Äänisjärven eteläpuolella. Kansa on huvennut pieneksi, arviot vepsäläisten määrästä vaihtelevat viidesta tuhannesta pariinkymmeneen tuhanteen. Markku Nieminen toteaa, että vepsän kieli on arkaainen itämerensuomalainen kieli, jonka arvellaan olevan lähinnä ns. kantasuomea. Venäjän kielen vaikutus vaikuttaa tosin vahvalta, jo tämän teoksen perusteella se näkyy sekä sanastossa että äänteissä (kirjaimissa). Näytteeksi siitä miten suomalainenkin voi paikoitellen ymmärtää vepsää esitän pienen katkelman runosta, jossa karhu kiipeää kuuseen lausumaan vepsäläisille ohjeita elämää varten:

Libui kondi kuzhe
sätes kaikhe udhe:
heinäsižiš kadjoiš,
ol'gesižes paidas,
kivižiš kindhiš,
savižiš kengiš.

Libui = kiipesi, sätes = yllään, pukeutuneena, kadjoiš = kaatioissa (ks. Kalevala), housuissa

Runoelmassa tulee esiin vepsäläisten elämä kunnioittavassa yhteydessä luontoon. Ympäröivät kansat kuten saamelaiset ja venäläiset ovat tarinoissa mukana. Toisaalta runojen henkilömäärä on pidetty pienenä, mikä helpottaa lukemista ja lähentää lukijaa kuvattaviin hahmoihin. Erityinen huomio kohdistuu naishahmojen – saamelainen Aira, loitsijamummi Anni, itkuvirsiä esittävä saagan ”kukintohahmo” Aljoi – vahvaan osaan tapahtumissa. Loppupuolella esiin nousee myös mies, nimihenkilö Vir, joka suoriutuu sankarillisesti karhunkaadosta. Karhu sinänsä on vepsäläisille tärkeä eläin, kuten yleensäkin suomensukuisille kansoille. Eepoksessa on mielestäni huomioitu muitten kansojen vastaavien teosten tarinankuljetus ja aihelmat, joten sikälikään kyseessä ei ole vaikeasti sulateltava runoelma.

Vepsän eepos on mielestäni harkitusti laadittu, se on tasapainoinen kokonaisuus, jossa erilliset aiheet on sujuvasti sovitettu yhteen. Eepos on melko lyhyt, koko kirjan sivumäärä on vain 83 sivua. Kullakin sivulla on vierekkäin suomennos ja alkuteksti. Luin teoksen junamatkalla, kuvat opastivat jossain kohdin hoksaamaan kerrontaa.

lauantai 22. kesäkuuta 2019

Juhannuskirkossa Siilinjärvellä

Juhannuksena kävin kirkossa Siilinjärvellä. Heräsin jo puoli viiden seutuun. Yöuneni eivät olleet kovin pitkät. Katsoin illalla Brazil-elokuvan ja puoli yhden maissa joku autoilija herätti meidät kaasuttelemalla järjettömän kovaa juuri meidän talomme kohdalla. Ylösnoustuani nautin aamiaista olohuoneessa ja katselin ruotsalaisen elokuvan Paras kesä. Sitten ajin partani ja kävin suihkussa. Vaimokin heräsi ja kerroin käyväni kirkossa.

Kävelin kirkkoon, sillä juhannuksen aikaan oli tullut liian vähän liikuttua. Kirkkoon on meiltä pari kilometriä ylämäkeen, joten läksin liikkeelle jo klo 9.15. Pihassa näin oravan. Se katsoa nakotti minua vaahteran rungolta. Suojaisella kävelytiellä näin pari linnunpoikasta. Vissiin joitain kerttusia, osasivat jo lentää. Ylämäki sujui pienellä puuskutuksella. Onneksi tuuleksi aika tavalla, niin en ihan sulanut siinä kävellessäni. Kirkolle tultuani pyrin ensitöikseni vessaan. Se oli varattu. Vessasta tuli pian eräs nainen, joka ei koskaan ennen ollut tervehtinyt minua, mutta oli seurannut toilailujani pilkallisesti hymyillen. En muista mitä vastasin hänen huomeneensa. Kun tulin ulos vessasta, seuraavana vuorossa oli pitkäaikainen kirkkovaltuuston jäsen, joka suhtautui minuun erittäin nuivasti ollessamme aikoinaan samalla kirjoituskurssilla kansalaisopistolla. Emme tervehtineet toisiamme.

Menin kirkkoon. Siellä olivat jo istumassa penkissään entiset naapurini. En yrittänytkään tervehtiä heitä. Omalla penkkirivillään istui myös eräs entinen työtoveri. Kirkossa oli puolensataa ihmistä. Laitoin kännykkäni kiinni. Se tuntui herättävän huomiota, sillä ei sitä kirkossa saa olla kännykkää. Ainakaan päällä. Alettiin siinä rukoilla virsikirjan sanoin ja laulettiin virsiä samasta teoksesta. Kirkossa oli joku nainen, joka lauloi kulakalla äänellä ja vähän hitaammalla tempolla kuin muu seurakunta. Kesäkanttorin ääni jäi hänelle toiseksi, mitä volyymiin tuli. Pääasiassa laulattivat tuttuja virsiä, aika tavanomainen show.

Pappi kiipesi pönttöön ja kertoi Johannes Kastajasta, josta juhannuksessa on kyse. Aluksi tuntui menevän hyvän aikaa Johanneksen syntymään liittyneitten tapahtumain kuvauksessa. Ajattelin jo, että mitähän tästä tulee? Puhui pappi kumminkin myös mandealaisista, joitten uskonnon juurien arvellaan olevan lähtöisin Johannes Kastajan julistuksesta. Kuulemma Suomessakin asuu mandealaisia, en tiedä asuuko Siilinjärvellä. Pappi mainitsi siitä miten Johannes kehotti raivaamaan valtatiet meidän Herrallemme ja että Johannes sai loppunsa mestauspölkyllä. Vai sanoiko hän ”mestauspöydällä”? Jotenkin ”pölkky” tuntuisi sopivan paremmin Siilinjärvelle. Täällähän toimi aikoinaan pölkkybaarikin.

Loppuvirtenä laulettiin ”Taas kukkasilla kukkulat”, säkeistöt 1 ja 5. Muinaisesta agraariväestöstä koostunut kirkkoväki esitti sen kauniin heleästi ja tunnevoimaisesti.

Aikoinaan tietokoneella tekaisemani kehäristi.
Kun pappi oli toivottanut hyvät kotimatkat koko porukalle, hän kiirehti hyvää vauhtia kirkon ovelle. Saapuessani hänen vaikutuspiiriinsä hän pyysi saada käyttämäni virsikirjan ja toivotti minulle hyvää juhannusta, mihin vastasin kiitollisena samaa hänelle toivottaen ja ojensin hänelle virsikirjan. Vasta kotimatkalla aloin miettiä miksi papilla oli niin kiire saada virsikirja kädestäni. Halusiko hän tarkistaa, olisiko siinä jäljiltäni jotain mandealaisia merkintöjä?

Toivotin hyvät juhannukset sille entiselle työtoverille ja ihmettelin pitkäksi kasvaneita keltanoita kirkon nurmialueella. Paluumatkalla näin toisen oravan. Käveltyäni kotiin kävin uudestaan suihkussa, sen verran veti hikeen se reissu. Sitten söimme juhannuslounaaksi paistettuja perunoita ja kuorellisia pirkkanakkeja.

maanantai 17. kesäkuuta 2019

Arto Juurakko: Me täs

Arto Juurakko (s. 1962) sepitti runot vuonna 2017 julkaistuun kokoelmaan Me täs. Kyseessä on hänen kymmenes runokokoelmansa.

Juurakko kirjoittaa runoja eteläpohjanmaan murteella. Tämän kokoelman aihe on rakkaus puolisoa kohtaan. Rakkaus keulii kirjailijan käsissä kuin mopo ja sitä tehen se sitten tuottaa näppärää runoutta, joka toimii usein kielikuvien kautta. Rakastettu on runon kertojalle pelekkää ilimaa, joka on tarpeen hengittämiseen. Tai rakastettu on tuuli, jota tarvitaan lietsomaan jo tuhkaksi ehtivän rakkauden kipunaa. Toisinaan runojen rakkaus täyttää maailman taivasten tasolta aina maahan saakka, toisinaan kiintymys tarttuu rakastettuun syksyn lehtenä ja havunneulana yhteisen mettäretken aikana.

Runojen miljöö on koti maalla, maisemissa makaavat pellot ja taittuvat pajupehkot, linnut ja pilvet liikkuvat taivaalla. Käytännön tilanteet ruuanlaitossa ja kaukosäätimen käytössä tuovat runoihin itse-eletyn tunnun. Kokoelman loppupuolella yhteiseen, seesteiseen elämänmenoon tulee muutos. Tulevat sairaudet, tulee lähtö, puolison menetys. Oman aikansa runot kieltäytyvät antamasta periksi, mutta minkäs pakolle teet. Keväällä puhkeavat ensimmäiset leskenlehdet.

Juurakon runojen murre ei pyri hauskuuttamaan, se on aitoa kieltä, jolla runoilija kertoo sanottavansa. Murre on mukana olennaisena osana runoilijan maailmaa, se tuo säkeisiin paikallisväriä peittämättä sitä, mikä sanomassa on olennaista. Jotkut sanat jäävät minulle hämäriksi, toisinaan murre pysäyttää lukemisen, kun täytyy makustella sanoja, miltä ne kenties kuulostaisivat puhuttuina. Minun lausumanani runot jäävät torsoiksi, savolainen intonaationi on kuin Eesaun jalat pohjalaisissa virsuissa.

Jokin minussa on vikana, sillä rakkausrunojen maailma tuntuu minulle vieraalta. Minun elämäni on kärsimystä niin kuin hinduilla, soitot suruista tehtyjä. Sikäli on tavallaan terveellistä lukea runoja, jotka kertovat siitä hyvästä, minkä runoilija maallisen matkansa pitkospuilla on kohdannut. Niin usein hyvän näkee vasta kun sen menettää. Tosin on runojen kertojallakin ollut asiassa oppimisensa, kuten runosta Viisas navigaattori ilmenee:

Latasin Tomtomihin
määränpään:
onnen ja rikkauksien
lähtehelle.

Se antoo vaan
meirän osoottehen.

Kirjassa on 94 sivua. Lukaisin sen tänään. Saahan tiedä saanko muuta luettua tämän kuun aikana. Tästä kirjasta kuulin Kirjarakkautta blogista.

keskiviikko 29. toukokuuta 2019

Kuhmossa helmeilemässä

Elekeehän mittään! Käötiin vaemon kanssa reissussa, ku ol juhlapäevä. Ajettiin Kuhmoon. Minähän se ajoen ja vaemo kahtel tievvarren nähtävyyksijä. Aeka paljon ol matkav varrella valtijon mehtee. Mikäpä hänessä. On Suomella mitä myyvvä vappusatasen eistä.

Satasta minnäe ajoen pitkät tovit, toesinaan ol joku rajotus, mutta eepä taennuna tulla lappuva eekä vappuva. Teihin ol routa väsännä hijasteurat joka viijjen metrin välille, mutta ei se suuremmalti haetanna, kun tiijjettiin jotta hyvvee ol luvassa.

Ensmäeseks käötiin talavisovan taestelupaekoella. Tosin jälellä ee ollunna talavee eekä sottoo, kun kevät tunki kasvuvaan ympäriisä. Luelahen motin muistomerkillä näen piäskysijä. Jollaen motilla käyvvessä lenti korppi meijjän ylite ja kaovvempana kurlas karmeella iänellä jokkuu petolintu. Muute ol hilijasta. Ee ollunna muita kävijöetäkää. Viimesellä motilla kukku mulle Kaenuun käk kymmenen kertoo. Siitä kiännyttiin takasin, oltiin jo meleko lähellä itärajjoo. Lähempänä Kuhmoo käötiin siinä kohin, mihin neuvostojoukkoen hyökkäös ol pyssäötetty. Panssaresteitä nähtiin.

Kuhmossa syötiin kuntootuskeskuksessa. Jottaen kalloo siellä ol ruokana. Ja toskakaakut piälle – sellaset vähärasvaset. Sitten mäntiin hotellille Kalevalan kankahille. Hississä ol ihan avaruuselokuvviin iänet, mikä lie hurissu. Oesko ollunna sotasualismoottor? Kuleksittiin järven kuppeessa kaoniilla männikkökankaalla. Järven reonaan ol luonto kasanna kappeen kannaksen, josta varmaan matalamman vein aekaan piäsis kävelemmään suareen. Nyt ee kehattu yrittee. Sev verran ol vettä suopursuin piällä.

Sen sijjaan kateltiin Kalevalan vallan aekasta kyllee. Jonniiv verran ol piässy kylär raetti aotijoetummaan, mutta se taetaa kylijen olemukseen kuuluva. Paljon ol silti nähty vaevoo sitä kyllee rakentaessa, jotta toevottavasti osa voejjaan siästee näötteenä hirsrakennusten pykkeemisestä. Ampumahiihtoraan penkan piällä ol kaoniilla paekalla pisteaetoo.

Tutustuttiin Kuhmon keskustaan. Pajakkakosken rannalle ol rakennettu kulukusilta kävelijöelle. Se meitä viehätti. Mitä uppein paekka, eekä kettään muita kum myö kaks siitä naottimassa. Aorinko näöttäöty sev verran, että käväsin valohuoneessa.

Illaks mäntiin tietysti hotellille, siellä ol peli. Nimittäen televiisijossa. Jiäkiekkojoukkuveet otti yhteen ja Suomi voetti. Vaemo sano, että tämä onnii hänen ensmäenen mualimanmestaruutesa, kun ei ou kehanna ennen niitä pelittelyjä niin kuikuilla. Yö myö nukuttiin. Onhan se vieraella pehkuilla aena outoo muata, vuan mänhän tuo. Uamulla saen juuvva uamukahvit katetulla verannalla. Vaemo otti oekeen valokuvan minusta.


Mäntiin talavisotamusejoon, missä sottoo esiteltiin tavallisen immeisen näkökulumasta eekä vuan rategijoetten yhteentörmäöksenä. Pikkulottiin Kultasissa sanoessa luk viijjentenä: ”Ole hyvä.” Jokkaesella lotalla ol valakonen kaolus, tae aenae melekein. Palavelu musejolla ol ystävällistä, henkilökunta taes koostuva naesista.

Juminkeko-talossa kävästiin ja suatiin miellyttävän rento ja kanssakulukeva opastus. Katottiin vilimi Lönnruutin Kajjaanin vuosista. Ostin sieltä par kirjasta, jotkol alunperin rajan takkoo. Syömässä käötiin Kaesaen ruokalassa. Hyvvee on tuo lihaton sili con jaohis.

Kotmatkalla vähän eksyttiin, mutta takasin piästiin kuhmolaesen kulttuurin kyllästäminä.

maanantai 29. huhtikuuta 2019

Heikki Luokkasen runoja

Taivalkoskelainen maanviljelijä ja karjankasvattaja Heikki Luokkanen (s. 1964) kirjoittaa runoja taivalkosken murteella. Luin hänen kaksi runoteostaan: Sonnaatteja selekosesta, vuodelta 2013 ja Kostonrannan rapsotiat, vuodelta 2017.

Sonnaattien takakanteen laatimassaan tekstissä Luokkanen vertailee runojaan puihin, niitten puitten käyttötarkoituksen mukaan. Mikä kelpaa paneeliksi, mikä reenjalaksiksi. Lahopuutakin voi olla joukossa, mutta vaikka olisi tykky latvan katkaissut, niin puun sisältä saattaa löytyä arvokalun tarpeet, kun vain essiin kaevelee. Tämän taidon Luokkanen kyllä hallitsee. Hänen runoistaan löytää ajatuksen sineä, jota muuallakin kuin Koillismaalla voi tarkastella ilahtuen. Lukijana haltioidun kerta toisensa jälkeen Luokkasen ympäriltään löytämistä pienistä yksityiskohdista, joista runoina kasvaa lämmin ja kotoisa kuva maaseudun rauhasta. Aika on armahtavasti kulkenut hiljenneitten pientilojen sivuitse, niin että elikoita loihtiva trulli löytää navetasta ja tallista vain siellä joskus sijaansa pitäneitten lehmien ja hevosten muiston. Tai saattaa saunan lattialla kulkeva muurahainen saada kulkuluvan sitä ihmettelevältä isäntämieheltä. Niinikään voi piirongin laatikosta löytynyt vanha neulatyyny ilahtua saadessaan lopulta käyttötarkoituksen, kun siihen joku taipperi kiinnitetään. Parsinavetta saa oodinsa, gotler-tanko ylistyslaulunsa. Runot suovat lohtua niille, jotka ovat niin usein sitä ilman jääneet – lukijan päätä silitetään veikeän hymyn kanssa.

Kuten yleensä lyyrisessä aihevalikoimassa, on rakkaudella sijansa Luokkasen runoudessa. Parissakin runossa lähdetään etelään, jopa Ruotsiin asti työhön ja luvataan palata joskus kun on saatu kasaan rahat taloon, jossa on uuni ja takka ja semmonen huussi, josta lähtöö veen mukkaan kakka. Nuori poika saa mopon tarakalle etelästä kesänviettoon saapuneen neitosen. Ja se mopokin toimii, kun on käyttöohjeet luettu. Erotiikka kukkii myös vanhusten välillä, kunhan mummeli muistaa tummelin. Navetan tuuletushormin suulla talven lämmitellyt varpunen lemahtaa sonnalle, mutta yrittää silti tehdä vaikutusta paikkakunnalle saapuneeseen lajitoveriinsa. Atomiaikakin ehättää pohjoiseen raha-automaatin ja lypsyrobotin rakkaustarinan myötä.

Myös kitkeriä sävyjä Luokkasen runot tavoittavat EU:seen kohdistuvassa arvostelussa. Tarkastajat tekevät iskuja pienen viljelijän tilalle, nautaeläinten korvamerkit tarkastetaan ja navetan alat mittaillaan, peltojen hoidon tarkkailusta puhumattakaan. Maaseutu, tuo viimeinen vapauden korpimaa, ujuu direktiivien ja kalastuksen valvonnan piiriin. Maalla eläjälle maaseutu merkitsee kuitenkin kotia, sen kodin rajat ovat laajat, ne ulottuvat soille ja selkosille. Porot syövät kukkapenkin kasvillisuuden, thaimaalaiset poimivat metsästä marjat. Suohauta koitui muinoin janoisen lehmän kohtaloksi.

Runoissa ei korosteta liikaa lämpimiä sävyjä, ne esitetään velmuilevan maanläheisyyden kautta. Huimimmillaan runojen filosofinen näkemys koskettelee elämän tarkoituksen ja olemassaolon kysymyksiä yllättävällä, hauskalla tavalla, joka saa minut lukijana vuodattamaan yhtä aikaa ilon ja haikeuden kyyneliä. Näyte pääsiäisellisestä runosta Tunnollinen rulli, jossa muinoinen trulli kiertelee yhä tehdäkseen pahuutta tyhjenneissä navetoissa. Maaseutu on kuin hiljainen kotiseutumuseo, josta elämä on poissa:

Ja pian kääntyy takasin
tuo tunnollinen rulli
vain sielun silimin haavan sai
se kuviteltu mulli
ja lehmän utareistakaan ei
parteen tipahtele aito veri
se kauan sitten tapahtui
kun aika oli ihan eri


Luin näitä kirjoja noin viikon. Molemmissa on vajaat sata sivua. Suosittelen Luokkasen runoja lämpimästi sille, joka haluaa tietää millaisista runoista minä oikein mahdan pitää.