Yle Areenan Virginia Woolfila

Kuuntelin Yle Areenalta kaksi kuunnelmaa, jotka oli dramatisoitu Virginia Woolfin (1882 – 1941) teksteistä. Vuonna 2005 valmistui Kirsti Simonsuuren suomentama ja Eira Johanssonin sovittama ja ohjaama Oma huone, joka perustuu esseehen nimeltä A Room of One's Own. Monologikuunnelman esittää Aino Seppo.

Kuunelmassa Woolf kipaisee British Museumiin mietiskelemään naisten kirjoittamaa kirjallisuutta. Sitä on aika vähän, mihin on syynä naisiin kohdistunut sorto, heidän luovuutensa ohjaaminen sukkien parsimiseen yms. Tämä on varmaan ihan totta. Moni muu väite kuunnelmassa aiheuttaa epäilystä. Nimi Oma huone viittaa Woolfin ajatukseen siitä, että naisetkin kyllä kirjoittaisivat, jos heillä olisi riittävä toimeentulo ja oma huone.

Woolf kirjoittaa keskiluokkaisista naiskirjailijoista, kuten Bronten sisaret ja Jane Austenista, jotka kirjoittivat olohuoneessa, Austen ilmeisesti muilta salaa. Tätä kautta Woolf auttaa lukijaa tai tässä tapauksessa kuuntelijaa ymmärtämään mihin sitä omaa huonetta tarvitaan. Keskiluokalla tosin saatettiin Englannissa tuolloin tarkoittaa varsin varakastakin väkeä, joilla oli kellarikerros täynnä palvelijoita ja luultavasti jokin kirjoitussoppikin löytyi.

”Ne [mestariteokset] syntyvät tuloksena monien vuosien samansuuntaisesta ajattelusta. Ihmisryhmän ajattelusta. Niin että joukon kokemus on yksittäisen äänen takana.” Näin Woolf kirjoittaa Simonsuuren suomentamana. Toisaalta hän toivoo mielen vapautta kirjoittaa niin kuin haluaa. Tietenkään nämä ajatukset eivät sulje toisiaan pois. Olen joskus kuullut ajatuksen, jonka mukaan mestariteoksia kirjoittavat vain mestarit, ei se sorrettu kansa, jonka vaiheista teos kertoo. Olen tosin kuullut monia muitakin ajatuksia.

Risto Ahti kirjassaan Runoaapinen (osa 1 tai 2, en muista kumpi) kirjoittelee jotenkin siihen suuntaan, että satatuhatta apinaa voi sadallatuhannella kirjoituskoneella kirjoittaa maailman parhaan romaanin. Siinä oli joku jatkokin, joka taisi viitata niihin mestareihin, mutta oli miten oli. Nykyään voi aikamoisella vaivalla lukea nettikeskusteluista porukalla väännettyjä mestariteoksia, joita ei jaksa moderaattorikaan lukea. Woolf taitaa myös haikailla todellisuutta, jota kuvata kirjoissa. Ei kukaan halua lukea todellisuutta kirjoista. Todellisuus on valtaosaltaan sellaisten väliaineitten täyttämää, ettei sitä pirukaan jaksa sellaisenaan kuvata saati sitten lukea.

Toiseksi kuuntelin Virginia Woolfin romaaniin tai johonkin perustuvan kuunnelman Aallot (kirja on vuodelta 1931). Ohjaus ja dramatisointi Eira Johansson, suomennos Kai Kaila, mukana tarpeellinen määrä näyttelijöitä. Lukaisin kirjan joitakin vuosia sitten ja aika vähälle jäi tajuntani virtaus. Kuunnelmassa ei yritetä selittää teosta, vaan kaikki esitetään samantapaisena sekametelinä kuin se on lukemani perusteella. Seitsemän nuorta kertoo mitä kertoo omasta näkökulmastaan, aallot alkavat hommelinsa auringonnoususta ja päättävät sen auringonlaskuun. Ohessa menee näitten ihmisten elämäkin alusta loppuun.

Bernard tässä kuunnelmassa pohdiskelee onko tarinoita lainkaan olemassa. Hän kertoo täyttäneensä muistikirjojaan lauseilla, joita käyttäisi päädyttyään aitoon tarinaan, johon kaikki kerätyt lauseet liittyisivät. Tarinaa ei kuitenkaan ole löytynyt. Ehkä Aallot on Woolfin keino kertoa tarina, jossa on irrallisia huomioita, joitten kautta ei suoranaisesti rakennu mikään täsmällinen tarina? Ehkä hän näin pyrkii kuvaamaan todellisuutta sellaisena kuin se rakentuu useampien satunnaisten rikkinäisten peilien kautta?

Arcturuksen kaatopaikka

Puolalaisen Stanisław Lemin teksteistä valikoitu kolmiosainen kuunnelmasarja Arcturuksen kaatopaikka vuodelta 1983 tuli kuunneltua eilen Yle Areenasta. Kuunnelmasarja käsittää jaksot:

Prinssi Ferrix ja prinsessa Kide, suomentaja Matti Kannosto, ohjaaja Kari Paukkunen

Elektroninen runoilija, suomentaja Matti Kannosto, runojen suomennus Esko Salervo, ohjaaja Kari Paukkunen

Maimos omasyntyinen, suomentaja Esko Salervo, ohjaaja Outi Valle.

Kaikki jaksot on dramatisoinut Esko Salervo.

Seuraavaksi muutamia valikoituja ajatuksiani Arcturuksen kaatopaikan tiimoilta. Tyylilajina on scifi. Tämä tarkoittaa sitä, että kaikissa tarinoissa on mukana teknisiä, yleensä sähköisiä vempeleitä. Niitten vempeleitten toiminnassa lienee jonkinmoista logiikkaa, en ole mikään tekninen hahmo, joten se ei minua kiinnosta vähääkään.

Oikeesti näissä kaikissa tarinoissa puhutaan ihmisestä. Mukana tosin on vain yksi ihmishahmo, prinssi Ferrixin kilpakosijaksi ilmaantuva valjunkainen. Kaikki muut hahmot ovat koneita, yleensä tietokoneita, kuten keksijä Trurl, joka päättää kehittää elektronisen runokoneen. Hän on aikaisemmissa keksinnöissään karkeasti epäonnistunut, mutta nyt Lem lempeässä tai vähemmän lempeässä viisaudessaan antaa Trurlin onnistua.

Maimos omasyntyinen taas on Arcturuksen kaatopaikalla sattuman ja entropian synnyttämä, irrallisista tavaroista kasautuva, jotenkuten toimiva ajatteleva kone. Maimos pitää aluksi itseään täydellisenä. Aistinelimensä ja muistinsa menetettyään hän yrittää sitten luoda olemassaololleen viisaustieteellisen selityksen ja tarkoituksen. Aluksi hän arvelee Gozmoksen ympäröivän häntä. Myöhemmin hän hylkää tämän ajatuksen alkaen uskoa Gozmoksen olevan hänen sisällään. Pehmeä-ääninen Paavo Pentikäinen esittää Maimosta, joka alkaa viihdyttää itseään luomalla päivittäin sisäiseen Gozmokseensa erilaisia olentoja, joilla on tiettyjä tavoitteita toimissaan. Pahaksi onneksi nämä tavoitteet risteävät ja syntyy sotia. Mutta ainahan voi alkaa alusta ja luoda jotain uutta!

Trurl sen sijaan tavoittelee omassa kertomuksessaan täydellistä runokonetta. Kilpailevien runorobottien kauhuksi Trurl onnistuu ja todellakin täydellisesti. Lopulta hänen muualle myymänsä runokone hehkuu kerrassaan avaruudellisen supernovamaista lumovoimaa.

Prinssi Ferrixin tavoittelema prinsessa Kide tajuaa katseltuaan kilpakosijoittensa kaksinkamppailua, ettei hän millään voisi elää limaisen, röhisevän ja piereskelevän valjunkaisen kanssa, vaan hän on kone jonka vain toisen koneen säihke voi täydellistää.

Tietyssä mielessä tässä Lemin tarinoitten valikoimassa käsitellään saman tyyppistä maailmaa, jota Isaac Asimov hahmotteli kertomuksissaan, joissa koneet joskus valloittaisivat kömpelöitten ihmisten maailman. Itse asiassa Philip K. Dickin romaani, josta on tehty nyt jo kaksikin Blade Runner-elokuvaa, käsittelee samankaltaista teemaa. Lemin teksteissä näihin synkänsävyisiin aihelmiin tulee mukaan koneitten lannistaman ihmiskunnan huumori. Koneet käyttäytyvät niissä kuin ihmiset, niillä on omia päämääriä, joita kohden ne ponnistelevat. Inhimilliset koneet saavat ihmisen piirteitä ja silloin niistä voi kertoa kuin ihmisistä. Koneet erehtyvät, tekevät ohjelmointivirheitä, mesovat maailmankaikkeudessa kuin härkä porsliinikaupassa. Täydellisyys toteutuu, kun pieni, satunnaisesta kaatopaikkaromusta syntynyt Maimos korroosion ja muitten hajottavien voimien toimesta lakkaa itse toimimasta Gozmoksineen kaikkineen.

Marraskuisia kuunnelmasarjoja

Kun ei lukeminen oikein maistu, kuuntelin tänään kaksi kuunnelmasarjaa. Molemmat kuunnelmasarjat sisältävät jännitystä ja yliluonnollisia ilmiöitä.

William Peter Blattyn (1928 – 2017) vuonna 1971 julkaistuun romaaniin The Exorcist, suomeksi Manaaja, perustuvan, Robert Frostin BBC4:lle dramatisoiman ja Ville Koskivaaran suomentaman kuunnelmasarjan musiikin on tehnyt Max Lilja ja äänisuunnittelun Tuomas   Skopa. Pääosissa kamppailevat Leo Honkonen ja Pihla Maalismaa sekä äitinä Meri Nenonen. Ohjaaja on Maria Veijalainen. Kuunnelmasarjassa on neljä osaa, kokonaiskesto 166 minuuttia.

Manaaja on kuunnelmana ihan ok. Ei se nyt enää ihan sillä tavalla jännittänyt kuin 1970-luvulla, kun luin tämän Apu- tai Seura-lehdestä lyhenneltynä jatkosarjana. Elokuvan näin vasta noin parikymmentä vuotta sitten. Parantelin olosuhteita kotikuuntelua varten jättämällä valot sytyttämättä harmaana marraskuun päivänä. Kävelylenkillä yritin ottaa marraskuisia lepsusti pahaenteisiä kuvia. Lenkin jälkeen söin lihapiirakan kahdella nakilla ja kuuntelin kaksi viimeistä osaa. Välillä tarkkailin jäiselle pihalle satavaa vettä. Tulvariski on otettava huomioon.

En tiedä muistinko jotenkin väärin vai oliko tarinan loppua vähän viilailtu. Muistothan tuppaavat muuttumaan, joten voi olla, että alkutekstissäkin on katseltu muutakin kuin Ecce Homoa. Joka tapauksessa oli oikein kiva kokeilla tätä Yle Areenan kuuntelumahdollisuutta. Luulenpa kuuntelevani usein tämän jälkeen.

Ja koska lupaukset voi joskus pitääkin, kuuntelin samaan syssyyn myös toisen kuunnelmasarjan. Oskar Reposen (1928 – 1997) kirjoittamaan samannimiseen, vuonna 1982 julkaistuun romaaniin perustuvan kuunnelman Hautasi on Odessassa olin kuunnellut jo vuonna 1983, jolloin kuunnelmasarja esitettiin radiossa ensi kertaa. Pidin tuolloin kovasti kuunnelman tunnelmasta, joka silloin meni minuun ihan täydestä. Vielä nytkin kuunnelma tuntuu minusta varsin laadukkaalta. Itse olisin pyrkinyt ehkä hieman tiivistämään tarinaa. Joka tapauksessa dramatisoinnissa on onnistuttu jättämään pois romaanin paikoin arkipäiväistäviä kuvauksia sekä muuta reportterimaista kerrontaa, jotka jossain määrin latistavat hyviä tunnelmallisia virityksiä. Valitettavasti Yle Areenan tiedoista en löydä dramatisoijan nimeä – tosin kirjoittajaksi mainitaan Oskar Reponen itse. Ohjaaja on Rauni Ranta. Tehosteet on tehnyt Merja Pesola. Pääosaa, toimittaja Erkki Saarta, esittää Markku Nieminen.

Jännä kyllä tässäkin kuunnelmasarjassa kävi niin, että olin muistellut loppuratkaisun hieman toisenlaiseksi. Oikeastaan tämä loppu vaikutti aika hyvältä. Kaiken kaikkiaan kuunnelma pysyi oikein hienosti koossa ja jaksoi kiinnostaa loppuun asti. Kokonaiskesto on 256 minuuttia.

Laitan tähän vähän niitä lenkillä ottamiani valokuvia. Ne on otettu vanhan mallisella kännykällä, jossa ei ole kovin kummoinen kamera, mutta jospa ne menettelisivät.

Mandariinin tytär

Mandariinin tytär ja muita vanhoja kertomuksia – Varhaisten suomalaisten naiskirjailijoiden kirjoituksia 1

Toimittanut ja esipuheen laatinut Matti Järvinen (s. 1982)

Tarvitut suomennokset ja kieliasun tarkastukset Matti Järvinen

Julkaisuvuosi 2017

Kirjassa on 15 novellia ja lopussa kirjailijaesittely. Kertomukset on järjestelty kirjaan ensimmäisen julkaisuvuotensa mukaiseen järjestykseen. Kirjoitan tähän jotakin jokaisesta kertomuksesta. Tekijän nimen jälkeen hänen elinvuotensa, kertomuksen nimen jälkeen sen mahdollinen ruotsinkielinen nimi ja ensimmäinen julkaisuvuosi.

Wendla Randelin (1823 – 1906): Maria (Maria, 1853). Takakansitekstin mukaisesti tämä lienee sitä paatoksellista romantiikkaa. Voisi myös nimittää vanhakantaiseksi isänmaallisuudeksi ja viimeisen päälle uskollisen rakkauden kuvaukseksi. Suomen sodan tapahtumien kertailu nielaisee liian suuren osan kertomukselta olkoonkin että kuninkaallisen epäpätevän sodanjohdon arvostelulla lienee sodanvastainen tarkoitus.

Fredrika Runeberg (1807 – 1879): Mandariinin tytär (Mandarinens dotter, 1863). Kiinaan sijoittuva kertomus Ju Pingistä ja hänen uhrautuvaisesta tyttärestään. Aiheena on kyllä nainen isänsä varjossa, mutta ihan suoraan en vetäisi tästä verrantoa Suomen naisen asemaan. Toisaalta uskonnon hämärät myytit ovat kertomuksessa tärkeässä osassa ja ihmisiähän on hallittu niittenkin kautta. Kirjailijan puoliso taisi olla myös pappismies.

Elisabeth Löfgren (1851 – 1931): Saaristossa (1874). Pistol-vanhus (vrt. Runebergin Jouluillan Pistoli) naurahtaa nuorelle luonnontutkijalle, joka saa sitten kuulla merenrantakylän tarusta. Selkeästi etenevä tarina, jonka pointti jää hämäräksi.

Fredrika Runeberg: Starkin mamsellien salaisuus (Mamsellerna Starks hemlighet, 1876). Kertomus neljästä sisaruksesta, jotka yrittävät pärjätä naimattomina ja kunniallisina Turussa. Nähdäkseni tässä osoitetaan sormella 1800-luvun alun naisten kehnoja oikeuksia.

Theodolinda Hahnsson (1838 – 1919): Mitä koski kohisee? Mitä kuuset kuiskailee? (1879). Nuori Helmi-neitonen yrittää lukea katkismusta ulkosalla, mutta kuunteleekin kuusia ja koskea. Sikäli kuin kirjailija on todellakin hengellisesti virittynyt koti-uskonto-isänmaa-linjalle, tuntuu jännältä, että hän kuvailee melkeinpä kalevalaisen kuuloista kansanihmisen luonnonkaihoa. Tämä herätti huomiotani – luultavasti juuri osana muuta kertomuskatrasta. Jokin Helmessä vaikuttaa niin todelta!

Hanna Ongelin (1848 – 1893): Varjo sotatantereelta (En skugga från kriget, 1880). Ensimmäiseksi suomalaiseksi ammattikirjailijaksikin mainittu Hanna Ongelin omasi kuulemma joitain miesmäisiä tapoja. Niinpä tämäkin novelli kertoo naisesta sotimassa miesten joukossa. Ylitsevuotavan romanttinen sepustus.

Maria Furuhjelm (1846 – 1916): Satu (En saga, 1883). Satukertomus, joka kannustaa ahkeruuteen, säästäväisyyteen ja vähään tyytymiseen.

Ina Lange (1846 – 1930): Salomaassa: Luonne (I ödemarken: Stämning, 1884). Ihan kelpo talvisen saunaillan kuvaus vaihtuu ylenpalttiseen dramatiikkaan sekä yläluokan ja köyhän kansan vastakkainasetteluun.

Elisabeth Löfgren: Ruotu-Leena (1886). Äärirealistinen kuvaus köyhän vanhuksen elosta ja kuolosta lisättynä yhteiskunnallisella ohjeistuksella asiaintilan parantamiseksi.

Constance Ullner (1856 – 1926): Syyskuvaus (Höststämning, 1886). Pieni, nykyaikainen ja verrattain toimiva novelli parisuhteen päätöksestä.

Hilda Elmgren (1844 – 1935): Aamuhavaintoja (1888). Kuvaus maaseudun elämästä riihenpuinnin aikoihin. Viimeisen päälle jalat maassa.

Saima Grönstrand (1863 – 1931): Pollen kuolema (1890). Humma on hommansa hoitanut, nyt se saa levon. Kohdetta etäännyttämällä saavutetaan läheisyyden tuntu.

Aino Malmberg (1865 – 1933): Ystävyyttä (1903). Hanna käyttää miesväen hattuja ja tykkää Sissistä. Tämä häiritsee lomaseurueen mielipidejohtajaa, rouva Dahlia. Suukotuttaako Sissi häntäkin?

Elvira Willman (1875 – 1925): Tunteita (1904). Hyväosainen minäkertoja häkeltyy nähdessään ensimmäistä kertaa riutuneitten työläisten menevän aamukuudeksi töihin.

Hilja Pärssinen (1876 – 1935): Loihdittu (1905). Onnellinen puuseppä uneksuu isommasta osasta. Ylenpalttinen onnen odotus viestittää lukijalle, että toivonsa on turha. Vaikutelma olisi masentava, ellei se sisältäisi rivien väliin kirjoitettua taistoonkutsua.

Luin kirjan muutamassa päivässä. Olen todella iloinen, että vanhempaa kotimaista kirjallisuutta näin mukavina annospaloina (vain 127 sivua) saatetaan tarjolle. Nostan olematonta hattuani Matti Järviselle. Kirjasta on blogeerannut myös Aino, kannattaa lukea kommenttiosio.

Riistetty elämä

Vuonna 2014 julkaistu novellivalikoima nimeltä Riistetty elämä sisältää alaotsikkonsa mukaisesti rikos- ja kauhunovelleja. Kirjan lopusta löytyy tietoa novellien kirjoittajista, joita on mukana seitsemän. Kirjoitan jotakin kustakin kirjan novellista:

Henry Aho: Nimettömät. Lyhyt tarina, jossa näkökulma vaihtelee kahden henkilön välillä. Tämä vaihtelu tekee kerronnan otteesta napakan, väkivalta vain ei houkuta. Liikutaan kauhun ja rikoksen selittämättömillä rajaseuduilla.

Suljettujen ovien takana. Selkeästi kauhunovelli. Perintötalossa hengittää jokin, jota ei nää.

Katja Alm: Meimi-tädin muistolle. Tässä novellissa kirjailija on mielestäni antanut lukijalle mehevän hahmon Meimi-tädin muodossa. Olisi ehkä kannattanut kehitellä itse juonta pitempään, Meimi-tädissä olisi aineksia, mutta kertomus ratkee kovin perinteiseen tyyliin.

Vanha valokuva. Kauhunovelli. Kirjailija lienee Sirpa Tabetin romaanien ystäviä. Ainakin paikoitellen tuli Punainen metsä mieleen tästä novellista, vaikkakaan yhtäläisyydet eivät sinänsä ole mitenkään täsmällisiä. Tätäkin olisi ehkä voinut kehitellä pitemmälle, tosin tykkäsin loppuratkaisusta.

Kari Hanhisuanto: Elämän ruletti. Lääkäri Jani etsii kiksejä kansainvälisesti tunnetusta hurtista huvittelusta, jossa krupieeri ei totea: ”Ei enää panoksia.”

Maria. Novelli taiteilee onnistuneesti kauhun ja rikoksen rajamailla. Joku olisi ehkä siirtynyt suoremmin kauhuosastolle, mutta toimii näinkin.

Unto Kettunen: Koskenlaskijan morsian. Kirjaan valituissa Kettusen novelleissa väkivalta on rakenteellista. Tässä novellissa käsitellään kunnallispolitiikkaa kaavoituksen osalta. Pienen kaupungin päätöksenteon kuvaus vakuuttaa minua.

Tuhottu elämä. Erikoista tämäntyyppisessä valikoimassa on nostaa Suomen sisällissota tapeetille. Suoraan sanoen olisin mieluummin lukenut novellin tapahtumista ilman sotaisia kytköksiä.

Juha Mäntylä: Kosto. Lyhyt ja tiivis novelli, jossa alun nettituttavuuden kuvaaminen tuntuu mainiolta. Itse kosto-osio tuntuu jotenkin eri tyypin kirjallisuudelta, niin saumattomasti kuin se alkupuoleen soveltuukin.

Olavi. Hyvin mielenkiintoinen novelli vanhemman mieshenkilön jaakopinpainista. Näkisinpä näin, että tässä nousee esiin riistetyn elämän ohessa sen riistäjän oma elämä, mikä on erinomainen laajennus aiheeseen.

Kimmo Puustinen: Pummi. Väpä ja Pete sopivat hyvin nimiksi tämän novellin sankaruksille. Tunnelma on alusta lähtien hyvin rikoksellinen ja draaman kaari sen mukainen.

Matti Rautiainen: Daavidin tähti. Napakasti etenevä novelli kylmäverisestä murhasta ja sen tutkinnasta. Toissapäivänä juuri ihmettelin daavidin tähtiä Siilinjärven rautatieasemarakennuksen seinäkoristeina.

Kirjassa on 235 sivua. Se oli minulla matkalukemisena Helsingin reissulla. En ihan saanut kaikkea luettua, joten lopettelin kirjan tänään. Sanokaamme lukemisen kestäneen kolme päivää.

Daniil Harms: Kurmiainen

Daniil Harms (1905 – 1942) kirjoitti elannokseen lastenrunoja ja näemmä myös lapsille soveltuvia tarinoita. Vuonna 2017 ilmestyi Katri Ahokkaan kokoamana ja suomentamana valikoima Harmsin lastenrunoja ja -tarinoita nimellä Kurmiainen.

Kovin kummoista vaikutusta eivät minuun nämä Harmsin lapsille tarkoitetut tekstit tee. En osaa sanoa monestiko niitä lapsille lukisin. Toisaalta on joskus kovin vaikea arvata mistä lapset sattuvat tykkäämään.

Harms ei selvästikään ole ihmeemmin tinkinyt oberiuttilaisista kerrontaa vinksauttamaan pyrkivistä periaatteistaan näissäkään lastenrunoissa ja -tarinoissa. Logiikka on tuvasta ulkona kuin tiikeri maantiellä. On täysin mahdollista että lapset nauttivat sellaisesta.

Suomentaja ei ole nähnyt ihan hurjasti vaivaa saadakseen runot soimaan nätisti. Vilkaisin pikaisesti Harmsin runoja venäjänkielisinä, eivätkä ne runoina mitään järisyttäviä olleet. Yksi runoista, taisi olla nimeltään Igra (suomeksi Leikki, kirjoitettu melko tarkkaan 90 vuotta sitten. Runossa Petka, Vaska ja Mishka leikkivät pihalla autoa, laivaa ja lentokonetta) vaikutti melko menevältä. Aika usein Harms oli jättänyt riimittelyn toiston varaan. Ilmeisesti kiireisellä taiteen uudistajalla oli ollut innostavampaa puuhaa kuin runon hiominen. Olen ollut ymmärtävinäni, että Harms tunnettiin Neuvostoliitossa lähinnä lastenrunoistaan. Kokeilin tietenkin suomentaa jotain Harmsin lastenrunoa, joita löytyy wikipediasta venäjänkielisinä. Sopivan lyhyt runo löytyi ja väsäsin siitä seuraavanlaisen suomenteen:

Kauanpa ne heppojaan

sirkuksessa opettaa.

Puoleen tuntiin hevoiset

saadaan meillä oppimaan!

Runon venäjänkielinen nimi on Долго учат лошадей. Sitä ei ole lukemassani kirjassa.

Tarinoissa on samaa arjen logiikan tarkoituksellista ohittelua kuin Harmsin aikuisväestölle suunnatuissa kertomuksissa. Mitä siitä sitten saa irti, ymmärtävätkö lapset hupsua logiikkaa paremmin kuin aikuiset? En tiedä.

Kirjassa on 34 sivua. Sen lukeminen kesti vähemmän aikaa kuin tämän tekstin kirjoittaminen. En tiedä onko kirjan suomentaja Katri Ahokas sama henkilö, joka ohjasi Siilinjärven kansalaisopistolla luovan kirjoittamisen ryhmää, jolle aikoinaan osallistuin. Moni muukin asia elämässä jää tietojeni ulkopuolelle. Meinasin unohtaa kehua, että kirjassa on kaunis kuvitus.

Daniil Harms: Perinpohjainen tutkimus

Venäläinen Daniil Harms (1905 – 1942) kirjoitti omituisia kertomuksen pätkiä ja yhtä omituisia pikku näytelmiä. Vuonna 2008 julkaistiin Mika Rassin suomentama ja valikoima kokonaisuus Harmsin tarinoita, näytelmiä ja kirjeitä nimellä Perinpohjainen tutkimus. Kirjan lopusta löytyy Jukka Mallisen laatima varsin kattava teksti, joka kuvaa Harmsin sekä hänen pietarilaisten hengenheimolaistensa nk. oberiuttien kirjailijaryhmittymän taidetta ja elämänkohtaloita.

Tämän kirjan lukeminen vei minulta aikaa vaikka kirja sinänsä on vain 221-sivuinen. Ja siinä on tyhjiä välisivuja ja kaikin puolin ilmavasti laadittu, joskin aika pientä tekstiä. Harms kuului siis oberiutteihin, jotka halusivat Venäjän vallankumouksen myötä mullistaa myös taide-elämää. Kuten tunnettua sosialistinen realismi ei sallinut kovin kummoisia taiteellisia uudistuksia ja siksipä nämä kokeilijat joutuivat painumaan maan alle joko kuvaannollisesti tai ihan oikeesti. Eikä elämä ennen tätä painumistakaan liene ollut kovin kaksista. Kirjeessään Kurskista Harms kertoo, ettei hän halua liikkua kaupungilla, sillä ihmiset pilkkaavat häntä kadulla. Harms kuvailee asiaa kenties humoristisesti, mutta uskon, että hän kertoo jotakin siitä todellisuudesta, jonka hän joutui kohtaamaan taidetta uudistavana huperona. Nykyään Harmsin tekstejä pidetään tietenkin uraauurtavana absurdismina. Monet oberiutit saivat Neuvostoliitossa maineenpalautuksen ja joitakin heistä alettiin pitää hyväksyttyinä kirjailijoina 1960-luvulla. Useimmat heistä kirjoittivat Stalinin aikaan lastenkirjallisuutta, jonka parissa he saivat huseerata vapaammin.

Sain aika monet remakat naurut lukiessani Harmsin kirjeitä. Niitten tyyli on sangen omintakeinen. Laitan pienen näytteen:

Hyvä Saša, tässä (ytimekkyyden vuoksi sanon vain ”tässä”, vaikka tarkoitan ”tässä kirjeessä”) aion puhua vain itsestäni. Tahdon, paremmin sanottuna, kuvailla elämääni. On kovin sääli, etten ole aiemmin kirjoittanut sinulle kirjeitä, muutoin olisin kirjoittanut niihin kaiken sen, mikä tästäkin jää pois.

Harms vaikuttaa kokevan maailman umpikujien ja hakoteitten kimuranttina sarjana, jonka mielenkiintoisuuden kanssa on vähän niin & näin. Koska eteenpäin ei pääse, voi vaikka keskittyä hassunkuriseen ilmaisuun. Oberiuttien ylevä ajatus oli kertoa tarinoita, jotka eivät etene kerronnan totuttujen lakien mukaan, he halusivat nähdä sanojen taakse, kuvata maailmaa sellaisena kuin se ei ole, jotta sen voisi nähdä sellaisena kuin se on. Jotakin tähän tapaan. Tämän ylevän tavoitteen takaa loisteleepi kuitenkin aika usein selkeä kriittisyys kirjoitusajan oloja kohtaan. Neuvostovaltio, joka joutui ihan konkreettisesti taistelemaan olemassaolostaan sekä ulkoista että sisäistä uhkaa vastaan, ei pitemmän päälle saattanut hyväksyä ovelasti kätkettyä arvostelua. Uudistajat työnnettiin marginaaliin.Totta kai tämä oli omiaan yllyttämään arvostelijoita jatkamaan mikäli vain keinoja keksivät.

Harmsin näytelmistä pisin löytyy tästä kirjasta suomennettuna nimellä Elisabet Bäng (alkujaan Jelizaveta Bam). Näytelmä alkaa sillä, että kaksi miestä paukuttaa Elisabet Bängin ovea ja vaatii häntä avaamaan. Ei tarvita erityisempää arvailua, jotta katsojalle selviää keitä miehet mahtavat olla. Lopussa Elisabet saa kärsiä tuomionsa. Näytelmän aikana tosin miehet einehtivät hänen kanssaan ja mieluilevat selvästi Elisabetia. Kirjan nimikertomuksessa Jermolaev puhuu lääkärille, jonka kanssa sukeutuu täysin järjetön keskustelu ja jonka lopuksi lääkäri antaa Jermolaeville tutkimuspillerin, johon hän kuolee.