Anna-Elina Lyytikäinen: Hämähäkkimiehen kosto

Anna-Elina Lyytikäinen (s. 1971) kirjoitti vuonna 23.2.2011 ensi-iltansa Tampereen teatterissa saaneen näytelmän Hämähäkkimiehen kosto. Lyytikäinen myös ohjasi ja lavasti esityksen. Luin näytelmän vuonna 2011 ilmestyneenä kirjana.

Näytelmä on rakennettu taitavasti. Se alkaa teatteriesityksenä, jota häiritään. Tapahtumat käynnistyvät viivyttelyittä ja etenevät samaa rataa. Hahmot ovat selkeitä, karrikoituja ja hauskoja. Huumori on reipashenkistä, jopa ronskia, katsoja tietää missä kohdassa pitää nauraa. Farssista en silti puhuisi, pikemminkin näytelmässä kosketellaan elämän ilmiöitä sellaisella kielellä, jonka tunnistan helposti ja joka silti taipuu ilmaisemaan syviäkin sävyjä. Paikoitellen – ja hyvästä syystä – käytetään kirjakieltä.

Tietyissä kohdin vuoropuheluun osallistuu myös katsomossa istuva (näyttelijä), mikä saa katsojan luultavasti rikkomaan mieleensä kehkeytyvää illuusiota näytelmän ”todellisuudesta”. Näytelmä on katsottavaksi koottu esitys, sen luoma illuusio ei murene sillä, että katsoja tajuaa kohtaavansa näyttämölle esiin asetellut varsin yleiset ongelmat yhtenä suuresta joukosta. Luettuna tämä näytelmä muuten vaikuttaa rennommalta ja vähemmän tempoilevalta kuin netistä löytämäni trailerin katkelmat esityksestä. Laitan tähän itseäni koskettavan poiminnan tekstistä. Se ei ehkä ole ihan letkeimmästä päästä, mutta puhuttelee minua:

No, kun sun äiti ei voinu sietää mua ja uhkas tehdä sut perinnöttömäksi, jos sä jatkaisit mun kanssa, ni ihan kun jollain kuninkaallisilla, niin sä vastoin vanhempies tahtoa päätit jäädä mua passaamaan, etkä sä nyt sitten ikinä saa rahojas, jotka sulle muutoin kuuluis.

Kirjan kanteen on koostettu erinomainen kuva. Rikkinäisessä peilissä näkyy erilaisin ilmein näytelmän pääpari Maria ja Pena – sen sijaan näytelmässä esitettävän näytelmän käsikirjoittaja ja ohjaaja Anna Lyydekken puuttuu kuvasta. Peilin keskellä on reikä, ydin on poissa, sisimmässä on aukko, sen ympärillä pariskunta kiihkeissä tunnelmissa. Kirjaston kirjaan on lyöty tarra ilmeisesti kannen suunnittelijan nimen päälle. Harmi.

Kirjassa on 158 sivua. Lukaisin sen aamupäivän aikana. Lukupäivän valikoituminen juuri ensiesityksen päivämäärälle on merkillinen sattuma.

Heidi Mäkinen: Ei saa elvyttää

Heidi Mäkinen Tampereelta kirjoitti vuonna 2020 julkaistun romaanin nimeltä Ei saa elvyttää. Luin sen.

Romaanissa liikutaan Helsingissä, ehkä siksi, että siellä on hammaslääketieteen oppilaitos, jossa kirjan päähenkilö Auri on työskennellyt. Tampere olisi muutoin ollut kivampi paikka tapahtumille. Sieltäkin varmaan löytyy kahviloita ja tyyriitä asuinalueita. Auri on oiva nimivalinta hampaitten kanssa työskentelevälle, tulee kultahampaat mieleen.

Teemoja löytyy moneen lähtöön, pääaihe on kuitenkin se, että Auri tuntee eläneensä jo tarpeeksi pitkään ja haluaa pois. Meillä mieshenkilöillä on se etuisuus, että kuolema tulee yleensä varhemmalla iällä ja aika nopeesti, joten pikemminkin on vain pysyteltävä sen aikaa tolpillaan, että ehtii kouluttaa seuraajan kolaamaan pihaa. Tämän aiheen lisäksi romaanissa nousevat esiin erilaisella vaurauden tasolla eläväin ihmisten erilaiset elämänasenteet, sukupolvien väliset erot, työssä uupuminen, vegaanius, vanhusten kodinhoito ja vanhusten oikeus omiin rahoihinsa. Jopa seksi ja lasten hankkiminen elämänvalintojen suuntaajina nousevat käsittelyyn.

Romaanin henkilögalleria on sopivan suppea, henkilöt eivät mene lukiessa sekaisin, vain aniharvoin palasin taaksepäin tarkastamaan jotain yksityiskohtaa. Vaikka kerronta onkin pääosin ilmavaa, on näitä yksityiskohtia silti siinä määrässä, että varsinkin romaanin keskivaiheilla lukeminen hidastui hahmojen taustoittamisen takia. Lukija kykenee kyllä muodostamaan tarinan puuttuvat osat ilman laajempia selittämisiä. Loppua kohden, kun tapahtumat alkavat viedä tarinaa eteenpäin ja aikaisempien aikain muistelu jää pois, sujui lukeminenkin nopsemmin. Lopunkin olisi mielestäni voinut esittää karsitummin, nyt romaanissa syntyy jonkinlainen loppusuvanto, joka syö tehoja.

Koska aiheena on kuolema, on huumori monelta osin mustanpuoleista huumoria, tosin rennolla tyylillä esitettyä. Olen kai sitten aikamoinen tosikko, kun tämä huumori nyt ei satu minuun puremaan. Näin Aurin jotenkin itseni kaltaisena hahmona, joka ei luovu järkeilystä vaan jatkaa valitsemallaan linjalla viimeiseen asti. Koin Aurissa paljon tuttua, vaikkei hampaitten pesu minusta mukavaa ole koskaan ollutkaan.

Tähän loppuun halusin säästää sen seikan, joka herätti eniten myönteistä huomiotani koko kirjassa. Nimittäin väliotsikot. Romaani jakautuu lyhyisiin, muutaman sivun pituisiin kappaleisiin, joilla on kaikilla oma otsikkonsa. Jotkut näistä otsikoista ovat niin mageita, että ne tuntuvat suorastaan mietelauseilta. Ajattelin laittaa muutaman niistä tähän näytteeksi, jotta mahdollinen lukija voi itse kuvitella miltä tuntuisi, jos radion kuuluttaja kajauttaisi seuraavia mietteitä ennen puolenpäivän hetkeä:

Ruoka on rakkautta

- - -

Kaipaan sinua kuin vaahtokylpyä

- - -

Suurin osa ihmiskunnasta on tyhmää ja saamatonta

- - -

Tiedättekö missä olette?

Kirjassa on 245 sivua. Lukaisin sen kahdessa päivässä.

Äänet myöhässä

Valikoima Äänet myöhässä sisältää alaotsikkonsa mukaisesti Suomalaisia kuunnelmia 1968 – 1969. Teoksen alussa Pekka Lounela pohdiskelee lyhyessä kirjoituksessaan Saatteeksi ”äänen teatterin” osaa suomalaisen dramatiikan ja novellistiikan kentässä. Hän toteaa kuunnelmamonisteitten kysynnän kasvaneen. Kirjan loppuun, ennen luetteloa vuosien 1968 – 69 suomalaisista kuunnelmista, teoksen toimittaja Jyrki Mäntylä luonnehtii kuunnelmiin sisältyvän yhtä hyvin kertovaa ja runollista kuin näytelmällistäkin ainesta. Mäntylä arvioi ”jäävisti” tämän teoksen olevan tähänastisista seitsemästä kotimaisten kuunnelmien valikoimasta taiteellisesti korkeatasoisin ja monipuolisin ja kykenevän välittämään lukijalle kuvan ajan hengestä ja ongelmista. Hän myös kiittelee radion nykyjohtoa vapaamielisestä asenteesta, jonka myötä moni tämän valikoiman kuunnelmista on saatu radiossa esittää.

Bo Carpelan (1926 – 2011): Myöhäiset äänet (Rösterna i den sena timmen, suom. Tuomas Anhava, ensiesitys ruotsiksi 27.11.1968 ja suomeksi 13.1.1969): Pitää sanoa, että olin kyllä kuvitellut Carpelanin kirjoittavan aika lailla toisenlaisista aiheista kuin tässä. Kuvittelin hänet kirjailijana jonkinlaiseksi kaupunkilaiseksi Antti Hyryksi, joka tekee hiljaisia havaintoja ja pohdiskelee niitä mielessään. Niinpä en alakaan avaamaan tämän kuunnelman tapahtumia lainkaan vaan annan mahdollisen lukijan yllättyä omalla tavallaan.

Juha Mannerkorpi (1916 – 1980): Ennen kuin me kaikki olemme hukkuneet (24.11.1969): Saku ja Roto löytävät sillankorvasta polkupyörän, jolla on rekisterinumero. Pyörän omistaja, sairaanhoitaja, on hypännyt jokeen. Hänen ruumiinsa on ajautunut jokisuun pohjalle päätyneeseen taksiin. Siellä nainen muistelee viime aikojen tapahtumia ja puhelee lohduttavasti Sakulle, jonka äiti oli hänen työtoverinsa. Uuvuttivatko sisaren työpaikan kovat vaatimukset vai kumauttiko biologinen kello jo liian monta lyöntiä?

Heimo Pihlajamaa (s. 1936): Illalla, keväällä (28.4.1969): Herkän runollisilla kevään sävyillä maalattu kuvaus 1960-luvun lopun kaupunkien opiskelijaliikehdinnästä. Syövätkö vallankumoukselliset toisensa vai nappaako heidät poliisi ja istuvatko he jo parin vuoden kuluttua eläkeviroissa katselemassa tv:tä ja lihomassa? Kaikkitietävän ja mihinkään johtamattoman keskustelun lisänä halu rakastaa.

Hannu Mäkelä (s. 1943): Sirkan päivä (28.3.1969): Kuunnelma Toivosta, opettajasta, joka on hiljaa tympääntynyt työhönsä. Peruskoulu tekee tuloaan, elämä menee menojaan. Lisäksi pitäisi maksaa sähkölasku ja lähettää anopille nimpparikukkia. Voisi olla jakso Kantolan perheestä.

Seppo Urpela (1937 – 1993): Tositoverit (7.3.1969): Karjalan renki tulee Helsinkiin hommiin, jossa tutustuu vähätöiseen aputyömieheen, joka järkkää hänet montunkaivuun Vuosaareen. Yhteiskunnan matalan tason hanslankareitten elämänmenoa, ryypiskelyä ja työväen hengennostatusta.

Pirkko Jaakola (s. 1940): Enoni kuolemasta lehdistölle antamani kuvaus (6.3.1968): Kuvaileva alaotsikko Kuunnelma kahtena muunnelmana. Jaakolan teksti muistuttaa laulurunoa, ellei peräti omalakista oopperaa. Laulurunostus syntyy osin lauluilla, osin toistolla, jolla tehostetaan tarinaa ja saadaan kuulija tarkkailemaan mitkä ovatkaan muunnelmien erot. Laitan tähän näytteen yhdestä laulusta:

Jos tahdot elää vanhaksi, niin nauti olutta heih!

- - -

Käyt ilman sitä kalvaaksi sut nappaa kuolema heih!

- - -

Ja ennenkuin sä huomaatkaan oot sivuuttanut olutmaan

ja enon lailla matkaat vain sä ohi kapakkain. Heih!

Aapo Junkola (1935 – 2017): Masaccio paikassa nimeltä Marina di Pisa (21.2.1968): Runollisuudella, historialla, musiikilla ja muilla hälyäänillä kyllästetty haahuileva ”ääniversumi”, jollaisia nykyisin kuunnelmat tuppaavat olemaan. Käydään läpi lähinnä kaupankäyntiä, riistoa ja väkivaltaa ja lopussa sitten mainitaan niitten yhteys luovuuteen ikään kuin se riittäisi selittämään kaiken.

Paavo Haavikko (1931 – 2008): Kilpikonna (6.5.1968): Olipa huojentavaa, kun tämä Haavikon kuunnelma ei ollut mikään kuningas lähdössä Ranskaan vaan kotoisa kilpikonna. Tietysti voisin tässäkin olla tunnistavinani vain näennäistä helppotajuisuutta, mutta enpä tunnista vaan ajattelen, että kyseessä on rakkaustarina ilman rakkautta. Sisäiset tyhjyydet ja muut olennaiset näennäisyydet jääkööt tällä erää käsittelemättä.

Eeva-Liisa Manner (1921 – 1995): Varjoon jäänyt unien lähde (28.7.1969): Kuuden henkilön iltakeskustelu kääntyy yhden naisen runolliseksi muisteloksi. Mitä tapahtui Viipurissa joskus kauan sitten, viattomuuden aikaan ennen syntiinlankeemusta, on kasvanut naisen mielessä ylisuuriin mittoihin. Mielestäni kertojanainen sekoittaa onnen ja rakkauden, mutta oli menneeksi. Eipä mennyt minun iltani siitä pilalle.

Kirjassa on 310 sivua. Lukaisin sen kolmessa päivässä.

Suomalaisia kuunnelmia 1978 – 1981

Solja Kievari toimitti vuonna 1982 julkaistun valikoiman Suomalaisia kuunnelmia 1978 – 1981. Alusta löytyy Mirjam Polkusen kirjoitus Lyhyttä proosaa, jossa todetaan kuunnelman sijoittuvan lajityypiltään lähemmäs novellia kuin vaikkapa romaania. Tekstissään Käsikirjoituksesta esitykseksi kuvailee Solja Kievari kuunnelman toteuttamisen vaiheita ja mainitsee mm. kuunnelman olleen aiemmin vain näytelmällisen tekstin esittämistä radiossa, mutta sittemmin kehittyneen omaksi taiteenlajikseen. Uskallan kumminkin tarjota näitä kuunnelmakirjoja osaksi näytelmien lukuhaastetta Shakespearen sisarukset.

Lukemani teos sisältää mielestäni suomalaisen kuunnelman kultakauden huikeimpia onnistumisia, kuten Pirkko Jaakolan häkellyttävä Eksyssuon lapset ja Juha Mannerkorven toisenlainen rakkauden kuvaus Isot lapset leikkii. Suurinta osaa kuunnelmista en ollut ennen kuullut, niihin oli nyt hyvä syy tutustua.

Antti Tuuri (s. 1944): Lintujen kesyttäjä (ensiesitys 13.8.1978). Todella kovan luokan aloitus tälle valikoimalle. Upea kertomus miehestä, joka on ottanut elämäntehtäväkseen lintujen kesyttämisen ja siitä, mitä tapahtuu kun hän saapuu uskovan pariskunnan maalaistaloon viivähtääkseen siellä viikon päivät. Kuten tunnettua yhteisö tuomitsee erilaisuuden.

Jussi Kylätasku (1943 – 2005): Uuni (8.10.1979). Perustuu tositapaukseen. Poika tulee vierailulle vanhempiensa luo. Äitiä ei kotona näy. Isä väittää äidin menneen jonnekin. Uuniin on rakennettu uusi muuri. Isä lämmittää uunia vimmaisesti. Käydään läpi perheen elämänvaiheita. Tästä on tehty myös tv-elokuva. Aihe ei ole ihan lemppareitani.

Marja Kurkela (1949 – 2017): Ja 80-luvulla ei mittään (14.10.1979). Tässä sitten kuunnelma minun mieleeni! Työttömyydestä kertova satiiri puraisee työttömyyttä pahasti omaan jalkaan kuvatessaan toimenpiteitä, joilla yhteiskunta työttömiä toimettomina pitelee. Työttömille tarjotaan terapiaksi puuhastelua ja visailua. Akateemisille tietokilpailua tai shakkia ja epäakateemisille jätkänshakkia tai uuninpankolla makoilua. Eikä puhettakaan työtoiminnasta. Julman hauskaa!

Juha Mannerkorpi (1915 – 15.9.1980): Isot lapset leikkii (4.5.1980). Kahden näyttelijän kuunnelma. Pariskunta päättää nähdä unta tietystä teemasta, joksi valikoituu kuukunanmuna. Kuulijalle/lukijalle paljastuu pian, että mies on sairas, hänen kuolioon tummuvia varpaitaan joudutaan poistamaan yksi kerrallaan. Kuunnelma kertoo lähestyvästä kuolemasta ja silti se on kauneimpia tuntemiani rakkauskertomuksia.

Hannu Mäkelä (s. 1943): Surma (17.11.1980): Kauhutarina Suomen sodan ajoilta. Ei varsinaisesti noussut feivöriitikseni. Loogisesti etenevä silti, on myönnettävä.

Martti Joenpolvi (s. 1936): Syyskuussa (16.9.1978): Pelkäsin tämän olevan päämäärätöntä venerantakävelyä, mutta kuunnelmassahan onkin hyvä draivi päällä koko ajan! Helena on hoitanut appivanhempiaan vuosikaudet ja nyt hän puhuu kerrankin suunsa puhtaaksi, millä on puhdistava vaikutus kuunnelman lukijaankin. Hyvä Helena!

Esko Korpilinna (1928 – 1992): Biancan henget (4.8.1979): Aivan erinomaista ironista revittelyä pienen lapsen vanhempien tuskaisasta elämäntilanteesta. Erittäin omaperäistä mielikuvituksen lentoa kirjoittajalta!

Pirkko Jaakola (s. 1940): Eksyssuon lapset (11.8.1980): Tämä kuunnelma on kestoltaan vain 24 minuuttia eikä se tekstinäkään pitkältä tunnu. Jokin siinä kumminkin on, että muistijälki on niin vahva vielä neljän vuosikymmenen kuluttua. Enkä taida on ainut, sillä kuunnelman tapahtumapaikalla kuuluu olevan risti ja siellä vieraillaan tämän fiktiivisen, mutta tositapahtumiin perustuvan kertomuksen tunnelmissa nykyisinkin. Kuunnelman voi kuunnella Yle Areenassa.

Ilkka Kylävaara (s. 1946): Kunnon suhteet (11.9.1980): Mies ja nainen, nuorna naineet ja eronneet, tapaavat toisensa takanaan yhteistä riitaa ja rakkautta sekä suhteita muitten kanssa. Hengästyttävä ihmissuhdetemppurata kuulostaa valitettavan vakuuttavalta.

Seppo Urpela (1937 – 1993): Juuret (16.10.1980): Ruotsiin siirtolaiseksi lähtenyt Kettukankaan Onni ja maata viljelemään jäänyt Raatikan Armas muistelevat lapsuuttaan, sadattelevat tämänhetkisiä ja sottailevat tonttikauppoja. Syksyiset kurjet säestävät.

Tommy Tabermann (1947 – 2010): Penissimo (21.8.1981): Nimestä voinee päätellä kuunnelman runollisen haahmon? Ujo, Surullinen ja Iloinen kertovat jotain itsestään. Naisääni pelittelee heidän kanssaan samaan pussiin. Luultavasti omaansa?

Alpo Ruuth (1943 – 2002) – Harri Huhtamäki (s. 1949): Syyskuun viidestoista (7.3.1981): Dokumenttikuunnelma, jossa sodassa havoittunut mies korjailee sotakokemuksistaan tehtyä dramatisointia ja muistelee tapahtunutta omin sanoin.

Kirjassa on 232 sivua. Lopusta löytyy lyhyt kuvailu kunkin kuunnelman kirjoittajasta. Lukukokemus vei minulta pari päivää.

Kvartetti – unkarilaisia nykynäytelmiä

Visegrád

 

Vuonna 2002 julkaistiin kolme unkarilaista näytelmää sisältävä valikoima nimeltä Kvartetti – alaotsikkona unkarilaisia nykynäytelmiä, suomentajana Pasi Koste. Jukka-Pekka Pajusen kirjoittaman esipuheen ohessa on lyhyt esittely kunkin näytelmän kirjoittajasta.

Kornél Hamvai (s. 1969): Pyövelien markkinat (Hóhérok hava, vuodelta 1999). Näytelmä sijoittuu 1700-luvun lopun Ranskaan. Valistuksen vuosisata on vaihtunut vallankumouksen aikaan. Pariisissa käyvät oman elämänsä nuorallatanssia vallankumouksellinen Robespierre, 25-vuotias kenraali Napoléon, kemisti de Lavoisier. Vallankumoushallinto kahlitsee kansaa byrokraattisilla diaarinumeroilla ja rankaisee ketä sattuu giljotiinilla. Näytelmän keskushenkilö on pyöveli nimeltä Roch. Hän saa siirron maaseudulta isompaan taajamaan, mutta ei meinaa päästä Pariisia etemmäksi.

Kansa on luisunut siveettömyyden ja muutenkin kyseenalaisen elämöinnin teille. Näytelmä sisältää useita sänkykohtauksia. Lukiessani dramatisoin näitä kohtauksia siten, että tietyssä vaiheessa ennakoivia puheenparsia sängyn pääty alkaisi kohota – osaksi koska se helpottaisi tapahtumien seuraamista katsomosta, osaksi koska se kuvaisi ”jännitteen” kohoamista sängyssä puhelevien välillä. Koska varsinaiset naimakohtaukset on leikattu näytelmässä pois ja koska nämä esipuheet usein raukeavat tyhjiin, saattaisi yleisöä huvittaa laskemalla sängyn päädyn takaisin alas. Parissa kohden sängyn pääty voisi kilahtaa ylös ääriasentoonsa (~ 45 °) ja sitten pimennys. Tämä liike ylös ja alas palvelisi myös näytelmän loppuratkaisua.

Péter Karpáti (s. 1961): Jokanainen (Akárki, 1993). Näytelmän nimi ja alaotsikko moraliteetti viittaavat 1400-luvun lopulla syntyneeseen mysteerinäytelmään Jokamies, josta itävaltalainen Hugo von Hofmannstahl vuonna 1911 teki oman versionsa ja jonka suomennoksia (Huugo Jalkanen ja Anja Samooja) tässä unkarilaisen näytelmän suomenteessa on hyödynnetty mukaellen. Jokanainen seikkailee 1990-luvun Budapestissa. Koska näytelmällä on keskiaikaisen teoksen tausta, se myös toimii hieman kaavamaisen jäykästi. Kuolema ja muut vanhan näytelmän hahmot saavat kieltämättä uudet kuteet, mutta luultavasti Jokamiehen tuntemuksesta olisi apua. Luettuna teksti avautuu hankalasti. Vaikka yksittäisiin kohtauksiin pääsen jotenkin mukaan, jäävät kokonaisuus samoin kuin näytelmän perimmäinen sanomakin minulle hämäriksi.

György Spiró (s. 1946): Kvartetti (Kvartett, 1996). Komedia sijoittuu Budapestiin sosialismin ajan jälkeen. Kuusikymppinen pariskunta asuu kahdestaan, vaimo neuloo villapaitoja ja mies katselee eurosporttia. He odottavat kylään tytärtään, jonka on määrä tulla noutamaan äidin valmistamaa paprikakanaa. Kesken seisahtuneen odotuksen kylään tupsahtaakin vieras, hyvin pukeutunut mies. Amerikoista tullut unkarilainen kertoo tulleensa kiittämään miestä, joka Unkarin kansannousun jälkiselvittelyissä pelasti hänet vähintäänkin linnareissulta. Dementiantapaisesta vastentahtoisuudesta kärsivä isäntäväki ei meinaa päästä vieraan kanssa samalle aallonpituudelle. Syntyy kiistaa Unkarin nykytilasta, kun isäntä alkaa sättiä ulkomaalaisia, jotka anastavat kansan omaisuuden:

Teiltä heltiää pari ropoa ja sitten pannaan miljoonat omiin taskuihin. Vähän voidellaan pamppuja ja jo myydään koko maa. Meidän markkinat tärveltiin noin vain. Ja parhaat tehtaat. Tuotanto. Kaikki! Parhaat asiantuntijat viedään! Pannaan töihin nälkäpalkalla. Meistä tehdään siirtomaa. Pääomia tuodaan sen takia, että saadaan enemmän vietyä ulos.

Näytelmässä on hienosti kestävä jännite. Se on jopa niin kestävä, että puolivälin paikkeilla näyttämöohjeissa lukee: Jos on välttämätöntä, väliaika voidaan pitää tässä. Muutoinkin näytelmässä ollaan mainiosti ajan hermolla, sanottava ei ole vanhentunut vieläkään, valitettavasti.

Kirjassa on 230 sivua. Luin sen parissa päivässä.

Ylioppilasteatteri: Missä aalto jatkuu

Ylioppilasteatterin Neljä uutta näytelmää julkaistiin vuonna 2006 Salla Taskisen toimittamassa kirjassa nimeltä Missä aalto jatkuu. Kaikki näytelmät saivat ensi-iltansa vuonna 2006. Esipuheen kirjaan kirjoitti Pauliina Hulkko. Seuraavaksi jokunen sananen kunkin näytelmän tiimoilta.

Heini Junkkaala (s. 1975): Nainen johon aina rakastut. Kolmiodraama sarjakuvapiirtäjästä, hänen tanssijamiehestään ja sokeasta mallista. Karrikoidun mustasukkaisuusteeman lisäksi näytelmässä pohditaan fiktion suhdetta tosielämään. Näytelmän neljäs hahmo, merkittävässä sivuosassa operoiva kustannuspäällikkö Karkama lausuu näytelmässä seuraavaa:

Sitähän me kaikki salaa toivomme, että taiteilija olisi nähnyt juuri minut, kirjoittanut juuri minun tarinani. Me haluamme, että taiteilija ennustaa meille meidän elämästämme.

Minusta se on aika hyvin sanottu. Junkkaalan näytelmän loppumuljautusta olisi minunlaiseni älykön ollut vaikea keretä tajuta näyttämöltä nähtynä, mutta lukiessa ehti kelaamaan vähän takaisin ja yrittämään uudelleen, ettei jäänyt tämäkään persoona ihan ulalle näistä naisten naamioista.

Marko Järvikallas (s. 1970): Satunnaista rakkautta. Kuvailevan alaotsikon mukaan Näyttämörunoelma. Näytelmä on tosiaankin hyvin runollinen, ei suinkaan kaunis vaan erittäin karhea ja rujo. Näytelmän kertojat sanovat sen koostuvan seitsemästä kuvaelmasta, joilla on kullakin oma julkilausuttu teemansa. Kuvaelmat käsittelevät miestä ja naista, valheeseen perustuvaa toivoa, syntipukkeja ja lopuksi yhteiskunnallisempia ja ekologisempia teemoja. Henkilöhahmot muuttuvat toisiksi ja silti säilyttävät hapuilevan muistin entisistä hahmoistaan. Alussa esillä oleva pariskunta esitetään kahtena pariskuntana, jotka vaikuttavat kuitenkin samalta ja silti erovat toisistaan erilaisen elämänvaiheensa kautta. Kuolleet jatkavat maallista vaellustaan. Luulisin näytelmän toimivan hyvin varsinkin näyttämöllä esitettynä. Tosin kerronta on sen verran omaperäistä, ettei ihan kaikki yhdellä katselemisella ehdi aueta. Mustaa huumoria on sikäli paljon, että se saattaa jonkin verran hajottaa keskittymistä vakavampiin aihelmiin, mutta toisaalta pehmentäähän se esitystä jollain tapaa.

Pipsa Lonka (s. 1977): AAVA – merenrantanäytelmä. Näytelmän henkilökaarti jakautuu kolmeen osaan, lopummalla jotkut henkilöistä kohtaavat toisiaan. Teemoina ovat vanhenemisen aiheuttama näköalattomuus, asunnottomuuden aiheuttama toisten nurkkiin ajautuminen, nuorten huoli merien tilasta ja vanha tuttu ihmisen ikävä toisen luo. Tässä näytelmässä ovat mukana myös kirjan myönteisimmät hahmot: Ulpu, joka yrittää piristää vanhenevaa äitiään ja Kuutti, joka on määrätty rakentamaan virkistysalue rannalle, paikkaan, jossa asunnottomat omin lupineen majailevat. Näytelmän draaman kaari on perinteisemmän oloinen kuin kahdessa aikaisemmassa, joskin tästäkin löytyy runollisuutta ja kerrassaan Shakespearen näytelmien ennustajia muistuttava Aava, joka näkee horisontin yli, tulevaisuuteen.

Minna Nurmelin (s. 1967): Nimimerkki. Kertoo nettikeskusteluista ja omaisen hoitamisesta ja parisuhteesta ja vanhemmuudesta. Tärkeällä sijalla on kerrontatapa: käsittääkseni näytelmä tulisi toteuttaa siten, että kutakin roolia näyttelee joukko näyttelijöitä, millä haluttanee huomauttaa meidän ihmisten monenmoisesta samankaltaisuudesta. Se mitä tapahtuu minulle, tapahtuu monelle muullekin ja päinvastoin. Nettikeskustelujen kuvaukset ovat varmaan hauskoja sellaiselle, joka ei ole niihin jo kuolettavan kyllästynyt. Näytelmän valmistumisaika on tietenkin syytä ottaa huomioon. Pienemmistä ja suuremmista epämiellyttävistä aihelmista huolimatta näytelmä sisältää myös purevaa huumoria, joka toimii edelleen.

Kirjassa on 230 sivua. Lukaisin sen tänään.

Mauri Sariola: Aamu Heinjoen tiellä

Mauri Sariola (1924 – 1985) kirjoitti vuonna 1966 julkaistun romaanin Aamu Heinjoen tiellä. Romaanissa kerrotaan fiktion keinoin, lopun osalta taistelukertomukseen perustuen, jatkosodan humppilalaisen sotasankarin, Kauko Tuomalan tarina. Sariola käyttää hänestä nimeä Tuomo Tupala. Romaanissa hänen toverinaan lapsuudesta saakka on samanikäinen poika nimeltä Simo Soukiala. Kirjan alusta löytyy Tekijän itsensä kirjoittama lyhyt avaus Lukijalle, jossa em. asioita esille tuodaan. Sariola vertaa kirjan sankarin tekoa Sven Tuuvan toimintaan Koljonvirran sillalla.

Heinjoki oli pieni kunta Viipurin itäpuolella. Ratkaisujaksossa, joka muodostaa vain kolmisenkymmentä kirjan viimeistä sivua, eletään kesäkuun loppua vuonna 1944. Viipuri on menetetty, nyt taistellaan puna-armeijan suurhyökkäyksen pysäyttämiseksi. Suomalaisjoukot ovat ryhmittyneet puolustusasemiin järvikannakselle, jota pitkin kulkee tie Heinjoelle.

Kirja kuitenkin käynnistyy kahden keskushenkilön, Tuomon ja Simon, lapsuudesta. Poikien elämää seurataan kuusivuotisista nassikoista yläkouluikään ja nuoruuteen saakka. Talvisotaan pojat ovat liian nuoria, jatkosotaankin he pääsevät mukaan vasta asemasotavaiheessa.

Vaikea sanoa, mikä sai Sariolan aloittamaan kuvauksensa niinkin kaukaa. Välillä tulee olo kuin nuorisoromaania lukisi. Ehkä tällä on tavoiteltu voimakkaampaa tunnereaktiota lukijassa? Tai ehkä Sariola on vain halunnut tätä kautta muistella oman lapsuutensa kepposteluja ja puuhasteluja. Tietyssä mielessä – juuri tämän kaksijakoisuuden kautta: aluksi päivänpaisteinen lapsuus ja lempeän kiusallinen nuoruus, joita seuraa taistelu ja äkkikuolema – romaani toimii sotana tunnetun katastrofin kuvaajana. Se on sotakirja, jossa painotus on kuitenkin sotaa edeltävillä rauhan ajoilla, ”rauhan meidän ajaksemme”, kuten kirjassa siteerataan Chamberlainia. Ja onhan Sariola tässä tapaillut varmaan myös samanhenkisyyttä Sven Tuuvan tarinaan. Vuonna 1958 oli valmistunut Edvin Laineen ohjaama elokuva Sven Tuuvasta, jossa myös lähdetään liikkeelle kaukaa itse sotatoimia edeltävistä tapahtumista.

Jokseenkin puolet kirjan tapahtumista kuvaavat toisen keskushenkilön, Simon, kasvamista pojasta mieheksi. Simo on selittelijäluonne, ihminen, joka nykypäivän sosiaalisessa kulttuurissa menestyisi mainiosti. Kaikki työhän on nykyään puhetyötä, jossa ennen kaikkea selitellään se, miksi työ on juuri tällä kertaa valitettavasti sujunut kehnosti. Tämä on itse asiassa minun käsitykseni sosiaalisuudesta: se on kuin kumi, jolla omat väärät teot saadaan poispyyhityksi. Simon hahmon kautta Sariola saa romaaniinsa mukaan myös tyttöjä, joitten suhteen juro, mutta rehellinen Tuomo ei ole erityisen sosiaalinen. Sen sijaan panssarintorjujana Tuomo on mies paikallaan.

Kirjassa on 240 sivua. Luin sen sanotaanko vaikka viidessä päivässä. Muutamia muitakin asioja tuli siinä sivussa harrastetuksi. Puolet luin eilen ja tänä aamuna sen sankarillisen loppujakson.