lauantai 28. marraskuuta 2020

Aino Kallas: Talonpojan kunnia

Aino Kallas (1878 – 1956) kirjoitti vuonna 1936 julkaistun näytelmän Talonpojan kunnia. Sain sen äsken luettua, kun olin käyttänyt kirjaa kirjastolla, jossa leikkasivat saksilla kirjasen lehdet auki. Olivat tuoreeltaan vielä kirjapainon jäljiltä leikkaamati.

Näytelmä kuuluu Kallaksen teosten virolaisten historiaa kuvaavaan sarjaan. Tammikuun alussa vuonna 1906 Orgitan moisiossa Kavilan pitäjässä on kansannousun jälkeen järjestetty venäläisten miehittäjien toimesta rankaisuretki, jossa ainakin 22 talonpoikaa on ammuttu. Ennen kuin rangaistusretkikunta jatkaa matkaansa, on jäljellä vielä Lauban isännän tuomitseminen ja rankaisu. Kenraali Voronin päättää, ettei isäntää ammuta, sillä hän ei löydä ampumiseen mitään syytä. Sen sijaan Orgitan perintöherra ja kirkkoherra, molemmat saksalaisia, vaativat että ukko ammutaan. Voronin määrää isännälle vitsarangaistuksen ja jättää nuoren luutnantin huolehtimaan rangaistuksen täytäntöönpanosta. Väkivahva vanki kuitenkin kieltäytyy rangaistuksesta, jota ei tunne ansainneensa ja jonka vastaanottaminen tekisi hänestä orjankaltaisen. Lauban isäntä haluaa olla vapaa mies ja on valmis vaikka kuolemaan mieluummin kuin ottamaan selkäänsä.

Näytelmä on erittäin selkeäpiirteinen. Jostain syystä se muistuttaa enemmän novellia kuin näytelmää, vaikka onhan siinä vuorosanat ja lavasteet on kuvattu kuten näytelmissä ainakin. Mutta jostain syystä, ehkä koska on tullut lukaistua jo aiemmin muutama Kallaksen virolaisaiheinen kertomus, jotenkin vain tunnustaa novellilta tämä näytelmä. Samaa tosin voi sanoa hiljattain lukemistani Helli Kaikkosen ja Irma Koskimiehen näytelmistä. En osaa sanoa voisiko vaikutelma syntyä siitä, että kukin näistä kolmesta näytelmästä tapahtuu yhdessä ja samassa paikassa ja reaaliajassa – tarkoitan, että sikäli kuin voi erottaa mitään erillisiä kohtauksia, niitten välissä ei ole mitään aikahyppäystä.

Kallaksen tekstit varmaankin pohjautuvat historiallisiin tai muihin vastaaviin lähteisiin, se tuntuu tässäkin lävitse varsinkin henkilöitten nimissä. Tosin Lauban emännän ja pojan nimistä, Roosi ja Ants, tuli mieleen Tallinnan Roosikrants -ravintola, jossa kerran kävin syömässä. No, nyt taisi minulta sanottava loppua, joten totean, että lukeminen kesti ehkä tunnin tai vähän päälle. Sitä paitsi ruoka taitaa olla valmis. Vihkosessa on 49 sivua.

Helli Kaikkonen: Ihmeellinen päivä

Helli Kaikkonen (1898 – 1974) kirjoitti vuonna 1942 julkaistun yksinäytöksisen näytelmän Ihmeellinen päivä. Näytelmässä merkittävää luonneroolia esittää opintokerholaismerkki.

Näytelmää on kaupannut viiden kappaleen nippuina Opintotoiminnan Keskusliitto. ”Pienempiä kappalemääriä ei myydä.” sanotaan alkulehdellä. Näytelmä lienee siis tarkoitettu seuranäyttämöitten esitettäväksi, tarvittava henkilömäärä on viisi näyttelijää.

Kaikki toiminta tapahtuu reaaliajassa maalaistalon tuvassa. Alussa talon tytär Irma istuu tuvan pöydän ääressä ompelemassa mekkoaan naapurista apuun kutsumansa Annikin kanssa. Neitoset ovat 19-vuotisia. Tuvan toisella laidalla penkillä istuu renkimies Taavetti Luumäki, kotoisin Pulsasta. Taavetti on sotilaspuvussa, hän paikkaa rukkasia, jotka on saanut Irmalta. Rukkaset saatuaan Taavetti tuumasi tavalliseen tapaansa:

No ei sille voi muuta kun nauroo.

Tätä hän toistelee läpi näytelmän. Itse asiassa helkkarin hyvä elämänasenne. Kunpa oppisin moisen. Tulisi tarpeeseen.

Toinen asia, jonka tällaiset pienimuotoiset näytelmät ihmislapselle opettavat, on se sama vanha periaate, josta enkun kielellä käytetään nimitystä KISS eli Keep it simple stupid! Kun ei sotketa liikaa asioita kerrontaan, se pysyy selkeänä ja niin helposti seurattavana, että näyttelijätkään eivät siitä hämmenny, jolloin esitys pysyy kasassa ja yleisö tajuaa näkemänsä ja kuulemansa. Ei se varsinaisesti haittaa, ettei kirjailija keksi isoihin ongelmiin luonnollisempaa poispääsyä kuin jonkin jumala_koneesta-tyyppisen ratkaisun. Tällaisella ratkaisulla saavutetaan juuri sitä selkeyttä, joka napakoittaa koko esitystä ja saattaa oikeaan arvoonsa sellaiset ylittämättömät viisaudet, joita Taavetti tavan takaa toisteleikse.

Kolmas asia, jonka tahdon nostaa esiin, on katsojan tai minun tapauksessani lukijan päänsisäinen sodankäynti omien tunteiden ja muistojen järjestelyn suhteen. Tämä menee nyt mutkikkaaksi, jos haluatte selvitä vähällä, lopettakaa lukeminen tähän. Aristoteleen Runousopista jäi mieleeni Saarikosken esipuheessaan esiin nostama kohta, jossa arvellaan tasapainoisten keskivertokatsojien tulevan seuraamaan näytelmää puhdistaakseen pelon ja ties minkä tunteitaan. Koska itse en ole koskaan ollut tasapainoinen katselija, joudun puhdistelemaan muistojeni arkistoja.

Kaikkosen näytelmässä esitellään ihmiset sellaisina aika hyvinä ellei vähän parempinakin. Oma kokemukseni ei vahvista tällaista ihmiskuvaa. Kansakoulussa valittiin hymypoika ja hymytyttö. Hymyoletetun tuli olla reipas, avulias ja muita hyviä luonnehdintoja täyttävä hahmo. Sitten tytöt äänestivät poikia ja pojat tyttöjä. Minä äänestin yhtä Ellua, koska hän oli mielestäni reipas, avulias ja lauloikin laulutunneilla niin että hartiat kohoilivat. Opettaja laski äänet kaikkien nähden ja hän oikein vihaisesti kivahti, kun Ellun saama ääni luettiin. Ellukin tuntui vaivaantuneelta, vaikka kukaan ei tiennyt kuka häntä äänesti. Ellu sai vain yhden äänen, hymytytöksi valittiin luokan nätein tyttö. Olin pettynyt. Myöhemmin yritin päästä mukaan kotipeliin, jota Ellu leikki kaveriensa kanssa. Pyyntööni vastattiin pilkallisin nauruin ja luvattiin ottaa minut korkeintaan koiraksi. Siitä minun olisi jo pitänyt tajuta, ettei juuri kukaan ansaitse mitään hymyoletetun patsasta, narttupatsas riittäisi hyvin. Tässä näytelmässä syötetään katsojalle kuvaa hyveellisistä ihmisistä, kuvaa, jota en voi pitää muuna kuin valheellisena. Mutta näytelmässä se toimii. KISS-KISS!

Vihkosessa on 24 sivua. Lukaisin näytelmän aamulla noin tunnissa.

perjantai 27. marraskuuta 2020

Helvi Hämäläinen: Kuunsokea

Helvi Hämäläinen (1907 – 1998) kirjoitti vuonna 1937 julkaistun runonäytelmän nimeltä Kuunsokea. Sepä tuli tänään lukaistuksi.

Kuunsokea kertoo Martista, joka saapuu salamatkustajana paratiisilliselle etelämeren saarelle. Saaren erikoisuus on sinivihreänä hohtava kuu, jonka sanotaan tekevän ihmisen sokeaksi, jos sille täydenkuun aikaan itsensä altistaa. No, Martti tietysti, arvaahan tuon, tunkee itsensä alttiiksi kuutamolle ja sokeutuu. Laivan väki pilkkaa hömelöä kuunsokeaa, hän joutuu vaarallisiin tilanteisiin satamakapakassa, mutta joku kaiffari sentään vie hänet turvaan laivaan.

Laivan lähdettyä merille kuunsokeaan aletaan suhtautua kasvavalla nyreydellä. Mies ei pysty tekemään mitään ja häntä joudutaan avittamaan. Ainoastaan laivan kokin apulaisena toimiva Marjatta haluaa auttaa Marttia.

Kun laiva joutuu myrskyn kourimaksi, alkavat merimiehet ja muutamat matkustajatkin tajuta, että kuun voima säteilee Martista aiheuttaen meren vellonnan. Marttia uhkaa paiskaaminen meren syliin. Marjatta asettuu vastustamaan moista toimenpidettä. Pian meri rauhoittuu ja muutkin tulevat järkiinsä – Martti pelastuu merimiesten vihalta, mutta ei Marjatan rakkaudelta. Yöllä Martti vie Marjatan piikuuden.

Kuunsokeus pahenee kuun kierron myötä ja alkaa sitä tehen sitten myös hellittää kuun kierron myötä. Kuukautisen sokeuden jälkeen Martti saa näkönsä takaisin ja silloin vasta Marjatan silmät avautuvat näkemään Martin todellisen luonnon. Martti on taiteilija, joka rakastaa vain kauneutta, Marjatta on vain kyökkipiika, joka ei merkitse hänelle mitään. Kotirantain lähetessä raskaana oleva neitonen tajuaa menettävänsä Martin ja hyppää mereen. Vasta tämä saa Martin tajuamaan haljuluontoisen itsekkyytensä ja hän hyppää kanssa mereen, hipshei vain.

Runomitta vaihtelee jatkuvasti, riimit hyppivät tarkoituksellisesti puhujalta toiselle enkä suoraan sanoen ymmärtänyt, miksi tämä tarina on haluttu kertoa runomuotoisena. Kuu, luu, puu, suu ynnä muu eivät suinkaan ole kovin epätavallisia sanoja runojen loppusoinnuttelussa. Suoraan sanoen tykkään enemmän hupsusta vanhasta iskelmästä, jossa lauletaan: ”Intiassa kuukin on kuumempi, hoo-hiiohei!” Vaan nytpähän olen tämänkin läpilukaissut. Näytteeksi näytelmän runoudesta Martin kuvaus kauneudesta:

Sydän kauneuden on totuus,

kuun kaltainen se on

mi pisarasta rapakon helmen luo, 

lipas on se, missä enkelit tuo

maan päälle valoa taivaan.

Hänen kaltaisensa ken ristillä kuoli

asuntonaan ihmisen tomumaja:

on kauneus vapahtaja.

Sivuja 84, lukemisen aloitin iltapäivällä, sitten siiten imuroin ja tehtiin pitsaa, josta tuli aika hyvää. Näytelmä tuli luettua vähän vaille yhdeksältä.

Irma Koskimies: Voimattomat kädet

Irma Koskimies (1911 – 2002) kirjoitti vuonna 1934 ylioppilaiden näytelmäkirjoituskilpailussa palkitun näytelmän Voimattomat kädet. Näytelmä julkaistiin W.S.O.Y:n näytelmäsarjassa numerolla 135. Näytelmä on yksinäytöksinen, siinä on kolme henkilöhahmoa ja pituutta julkaisulla on vain 38 sivua. Lukaisin sen puolessatoista tunnissa.

Kyseessä on kolmiodraama, jossa osallisina ovat nuoret opiskelijat. Kaksi heistä on tavannut vappuna ylioppilaitten kulkueessa, jolloin he selvästikin ovat ihastuneet toisiinsa. Tai ovat alkaneet ainakin tuntea vetoa toisiaan kohtaan. Kolmas hahmoista on järkevämpi ja pulskempi opiskelijamies, joka jo suorittelee tutkintoja. Asetelma tuo mieleen esim. Dostojevskin novellin Pietarin valkeat yöt. Tässä näytelmässä seurataan toukokuista valonhämyistä iltaa Suomen pääkaupungin sykähdellessä. Loppuratkaisu on uskottavan tuntuinen, se on varmaan vedonnut nuoriin katsojiin aikanansa. Nyt luettuna näytelmän vuoropuhelu tuntui ihan teatteriin soveltuvalta. Voisin aivan hyvin katsella tämän jollain näyttämöllä esitettynä. Nimeksi näytelmälle olisi voinut valita jonkin hieman nuorekkaammalla tavalla runollisen, kuten vaikka Pääkaupungin ilta tai Tapahtui vapun jälkeen tai Kevään lumo.

Vihkosen lopussa on lueteltu lyhyin luonnehdinnoin varustettuna lisää vastaanlaisia näytelmiä. Kustannusosakeyhtiö Kirjan Näytelmäkirjastossa kuuluu olleen jo likemmäs kaksisataa valittua tuotetta:

Ne ovat kaikki erikoisen sopivia vähin voimin ja näyttämövarustein toimivien seuranäyttämöiden esitettäviksi. – – – Niissä kaikissa on suhteellisen vähän henkilöitä, ne ovat helposti lavastettavia ja niiden esitys kestää vain noin yhden tunnin.

Mielestäni tässä kuvataan oikein sattuvasti tämäntyyppisten näytelmien tarkoitusta. Ne ovat olleet oman aikansa emmerdaleja ja salatuita elämiä. Viihdettä kansalle aikoina, jolloin ihmiset asustivat maaseudulla, paikkakunnilla, joilta ei välttämättä edes elokuvateatteria löytynyt. Kun alkaa pohtia sitä, että iso joukko ihmisiä pitkälle sotien jälkeenkin osallistui tällaisten näytelmien järjestämiseen ja esittämiseen, puhumattakaan siitä miten monet niitä näytelmiä kävivät katselemassa, rupeaa ymmärtämään miksi teatterit edelleen täyttyvät pääosin vanhemmasta väestä. Teatteri merkitsee heille samaa kuin minunlaiselleni nappulaliigan jalkapalloilijalle merkitsee jalkapallo. Saatan seisahtua hetkeksi katselemaan vaikka nuorten ottelua ohikulkiessani. Teatteria aikoinaan harrastaneille teatteri on imeytynyt elimistöön, he tuntevat sitä kohtaan aitoa veren vetoa. Näinpä sitä aamuhetkillä varhain luettu näytelmä voi herättää paatuneenkin lukijan tajuamaan mitä on oikein lukenutkaan! Tästä syntyisi aikamoinen verranto kaikkiin elämän ilmiöihin, jotka ihmispoloa kiinnostavat ja tuon kiinnostuksen syihin, mutta taidan jättää laajemmat arviot tältä osin tekemäti.

Hauskat lyhykäiset luonnehdinnat vihkosen lopussa kertovat usein näytelmistä yllättävässä määrin. Lukaisemaani näytelmää on kumminkin luonnehdittu melko karusti:

Irma Koskimies: VOIMATTOMAT KÄDET. 1-näyt. näytelmä, rakkausaiheinen. (3 h.)

torstai 26. marraskuuta 2020

Arvid Järnefelt: Sointula

Arvid Järnefelt (1861 – 1932) kirjoitti vuonna 1924 julkaistun kolminäytöksisen näytelmän nimeltä Sointula. Näytelmänsä kirjapainatteen alussa Järnefelt huomauttaa, että vaikka Pohjois-Amerikan Vancouverissa, Malcolm saarella olikin Sointula-niminen siirtola 1900-luvun alussa, ovat näytelmän henkilöluonteet vapaasti muovaeltuja taiteen tarkoituksissa.

Näytelmä on tosiaankin taideteos jo siinäkin mielessä, että näytelmän kolme näytöstä – alku, keskikohta ja loppu – tosiaan liittyvät nätisti toisiinsa ja muodostavat kelpo kokonaisuuden siten, että niistä syntyy yhtenäinen kertomus, joka sisältää oman opetuksensa.

Ensimmäinen näytös tapahtuu Suomessa, siinä Johannes-niminen koulutettu ja ainakin avion kautta varakas henkilö on juuri eroamassa vaimostaan, joka ei halua miestään seurata yhteiskuntakokeiluun valtmeren taakse. Samaan syssyyn eroparin asunnossa järjestetään kokous, jossa tulevat kohtalonkumppanit tapaavat toisensa ja päättävät nimetä siirtolansa Sointulaksi.

Toisessa näytöksessä kuvataan Sointulan elämänmenoa yhden ratkaisevan päivän aikana. Yhteisölle on juuri saatu rakennetuksi kokoustupa. Lattialla olevista lastuista, palovakuutuspuheista ja sisällä polttelusta tulee etsiskelemäti mieleen Ibsenin näytelmä Kummittelijat. Mutta se polte, joka kaataa Sointulan, se milloin kytee milloin roihuaa ihmissydämessä ja se poltehan on tietysti se rakkaus. Ylimitoitetuin tavoittein kokeiluun suhtautuva Johannes julistaa vapaata rakkautta yksinkertaisille maamiehille, jotka ovat tottuneet puhumaan tiukan paikan tullen raamatullisin termein ja ajattelemaan jokseenkin samaan henkeen. Tästä taas tulee mieleen Mika Waltarin romaanin Mikael Karvajalan vallankumouksellinen julistaja, jonka ajatus siitä, että kaikki on yhteistä, karahtaa kiville kuin samara kirkkaalta taivaalta.

Kolmas näytös tapahtuu jälleen Suomessa, Helsingissä, siinä samassa kauniissa salissa, josta näytelmä alkoi. Vaimon koti on köyhtynyt, palvelusväki on lakossa ja Johannes, Suomeen palanneena, julistaa omia aatteitaan toreilla ja puistoissa. Vaimon palvelustyttö on ollut häntä katselemassa, komea kuuluu olevan, puheetkin ovat siinä sivussa jääneet mieleen. Järnefelt piirtää näytelmässään kuvan julistajasta, jota ei mikään estäisi julistamasta – eikä yhä uudelleen epäonnistumasta. Jokin hänessä silti ihmisiin vetoaa, aina löytyy uusia, jotka uskovat hänen käyttöönsä koko omaisuutensa, jotta maailma muuttuisi paremmaksi paikaksi. Voi, voi, semmoisia ne idealistit ovat, semmoisia heidän seuraajansakin.

Kirjassa on 140 sivua. Lukaisin sen tänään.

Jalmari Finne: Kiljuset

Jalmari Finne (1874 – 1938) kirjoitti vuonna 1923 julkaistun kolminäytöksisen lasten huvinäytelmän nimeltä Kiljuset.

Joskus vähän nuorempana lukaisin ne Kiljusen herrasväestä kertovat teokset, joita meiltä kotoa löytyi. Muistan nimeltä kirjan Luru Kiljunen ja hänen Hömppänsä. En enää muista, mistä kirja kertoi, tosin arvelen, että Hömppä saattoi olla kissa. Kiljusista minulla on juuri sellainen käsitys, jota lukemani näytelmä vahvistaa, että he hommaavat ja huhtovat samalla kuin meluavat ja meuhkaavat, niin että rauhallisempaa väkeä ihan hengästyttää seuratakin semmoista. Suomalainen mielenlaatu ja meininki on toisenlainen, ei siinä mennä toripöydille istumaan ja huutelemaan kovaan ääneen eikä meluta kuin tappelun edellä, kun porukalla mietitään miten pesukonetta käytetään. Ei näin tosin menetellä tässä näytelmässäkään, mutta tulipahan mieleen.

Kiljuset ovat tulossa käymään Mattilassa, jossa Eskolat juuri ovat kahvittelemassa isäntäväen kanssa. Kaikki ovat toki kuulleet ja lukeneet Kiljusen herrasväen seikkailuista, mutta eivät oikein ota uskoakseen, että he oikeasti olisivat olemassa. Mattiloitten palvelijatar, Fiina, oikein pelkää Kiljusia luettuaan heidän touhotuksistaan. Tietenkin Kiljuset saapuvat ja kommellukset ovat juuri samantyyppisiä kuin mitä en edes muista kirjoista lukeneeni. Härkä porsliinikaupassa on sopiva vertauskuva Kiljusten vyörylle.

Vaikka Fiina ehtii jo tottua Kiljusiin, ryhtyvät Mattilat ja Eskolat puolustuskamppailuun äänekkäitä ja riehuvia vierailijoitaan vastaan. Näyttämöllä nämä kamppailut saattavat toimia paremmin kuin luettuna, tosin minulle muistaakseni tuli aina vähän vaivautunut olo Kiljusten touhuista lukiessani – niin nytkin.

Ajattelin tämän näytelmän sovittamista nyky-yleisön töllisteltäväksi. Parikin vaihtoehtoa tuli mieleen ja molemmat voisivat jotenkuten toimia valikoidulle aikuisyleisölle. Ensinnäkin voisi ajatella näytelmän esittämistä pikkujouluviihteenä. Tietty rehvakka fyysisyys saattaisi saada erotiseeraavia piirteitä näyttämölle sovitettuna. Ja nykyäänhän vedetään revyymeininkiä ravintolamiljöössäkin.

Toinen vaihtoehto voisi olla näytelmän sovittaminen siten, että ns. tavallinen kansa, jonka parista näytelmä lähtee liikkeelle, puhuisi suomen kieltä, kun taas Kiljuset puhuisivat unkaria, puolaa ja vaikka vaihtoehtoista saksaakin. Tässä voitaisiin käyttää hyväksi tekstitystä, jossa vieraskieliset vuorosanat heijastettaisiin katsojain nähtäväksi suomennettuina ja suomenkieliset vuorosanat voitaisiin heijastaa katsottavaksi vieraskielisin liukumiinoin varustettuina, kuten túrós csuzsa, Jó napot, hőlgyeim és uraim, hősök tére, Szépművészeti Múzeum tai Popiól i diament, Solidarność, Dzien dobry, Dziękuję tai Papa, Charly hat gesagt, Kurfürstendamm, Fernsehturm, vorläufig festgenommen, Bitte, kommen Sie ins Präsidium jne. Katsoja voisi nähdä näytelmän tämäntyyppisessä versiossa viittauksia oikeusvaltioperiaatteisiin ja muihin ajankohtaisina pidettyihin puheenaiheisiin.

Kirjassa on 94 sivua. Eilen luin eka näytöksen ja tänä aamuna loput kaksi.

keskiviikko 25. marraskuuta 2020

Selma Anttila: Kahdet kasvot

Selma Anttila (1867 – 1942) kirjoitti vuonna 1923 julkaistun näytelmän nimeltä Kahdet kasvot. Kyseessä on kolminäytöksinen näytelmä.

Kahdet kasvot on intohimodraama. Se on kolmiodraama, jossa tapahtumain kiihdyttimenä toimii aikaisemmasta, aviottomasta suhteesta peräisin oleva lapsonen. Avioon päätynyt pariskunta kuuluu yhteiskunnan hyvempiosaisiin. Tapahtumat käynnistyvät heidän syysiltaisilta puutarhajuhliltaan, jonka puistikossa faunien tavoin kisailevat nuori nainen ja häntä innokkaasti, mutta kaunopuheisesti tavoitteleva nuori lääkärismies. Heidän leikkisä ja silti ylevänsävyinen haastelunsa virittää taajuutta jonnekin antiikin-ibseniläisille värähtelyille. Tästä näytteeksi pieni katkelma:

Siinähän se juuri viehätys onkin, maahisen taika ja suuruus, kuulua niihin harvoihin, joilla on valtaa ja pohjaton halu riistää toisilta, lyödä, ottaa, uuvuttaa ja nöyryyttää, alentaa ja survaista tyhjiin – ja itse nousta puolijumalaksi ja nauraa tälle leikille – tyhjyydelle!

Näytelmän tapahtumain ajankohta: nykyinen virittää minut niille taajuuksille, jotka värähtelevät vielä katkeran sisällissodan jälkeisiä tuntoja ja toisaalta kiinnittyvät hampaat irvessä riemuamaan iloisen 1920-luvun menosta. Tapahtumapaikka: maaseudulla kirkonkylä, tuntuu sopivan näytelmän tuntoihin, joissa tärkeä merkitsevä tekijä on muitten ihmisten tuomiosta koituva häpeä. Häpeän aiheuttaja on kavallus, joka taasen on seurausta varomattomasta keinottelusta osakkeilla. Mutta nämä kaikki ovat vain tapahtumain taustaa, tärkeintä on se, kumpi näytelmän keskiössä olevista naisista vetää pisemmän korren ja saa omakseen sen keinottelijan, jonka kanssa toisella on se avioton lapsi.

Pakko sanoa, että tämä näytelmä tuntui tyylillisesti sen verran vanhakantaiselta, etten oikein osannut nauttia lukemisesta. Ajatukseni harhautuivat sivuseikkoihin – miksi pojan nimi on Henni olkoonkin että häntä kuvaillaan tyttömäiseksi tai miksi keskustelut liikkuvat niin tähtitieteellisen ylevällä tasolla. Aina ei voi voittaa ja nytpähän on tämäkin näytelmä lukaistu. Kun aikaisin aloitin, sain sen aamupäivän aikana luetuksi. Sivuja kirjassa on 117.