Une année polaire

Une année polaire on elokuva Grönlantiin lähtevästä tanskalaisesta nuoresta miehestä ja hänen kohtaamisestaan paikallisen väen kanssa. Elokuva on ranskalaista tuotantoa, siitä syystä nimikin on ranskaksi. Suomeksi nimi voisi olla esim. Vuosi napaseudulla. Elokuvan kielet ovat kumminkin tanska ja grönlanti. Tapahtumapaikkana on alun Tanska-jakson jälkeen pieni kahdeksankymmenen asukkaan kylä nimeltä Tiniteqilaaq.

Vaikka elokuva onkin draama-komedia, on siinä paljon nähtävää ihan kulttuurin kuvauksen kannalta. Elokuvan ohjasi Samuel Collardey ja se valmistui vuonna 2018. Nuorta tanskalaista alakoulun opettajaa esittää omalla nimellään Anders Hvidegaard. Tärkeässä osassa hänen oppilaanaan toimii Asser Boassen.

Anders on toiminut jonkin verran opetustehtävissä Tanskassa ja ulkomaillakin. Hän tahtoo pois kotoaan, jossa isä odottaa hänestä maatilan jatkajaa. Pojan päätös lähteä Grönlantiin on isälle raskas, isä jää levittämään kasvinsuojelumyrkkyjä pelloilleen.

Saapuminen pieneen Tiniteqilaaqin kylään näyttää aluksi seesteiseltä, mutta heti ensimmäisellä oppitunnilla pienet oppilaat käyttäytyvät levottomasti eivätkä kunnioita opettajaansa. Anders huutaa oppilailleen ja oppilaat huutavat takaisin. Kiinnostus tanskalaiseen opetukseen ei ole kovin kummoista. Oppilaat kyllä ymmärtävät tanskaa, mutta käyttävät mieluiten grönlannin kieltä, jota Anders ei osaa. Anders seisahtuu itse opettaessaan lapsille uskonnon tai historian tunnilla miten Martti Luther halusi saksantaa Raamatun tekstejä, jotta jokainen voisi perehtyä niihin omalla kielellään.

Kulttuurinen yhteentörmäys tapahtuu myös suhteessa aikuisväestöön. Anders yrittää keskustella vanhemman naisimmeisen kanssa ja kysyy häneltä, onko paikkakunnalla perheitä, jotka näkevät nälkää. Nainen vastaa hänelle grönlanniksi ja sanoo, että sellaista tapahtuu kai Tanskassa, jossa ihmiset etsivät ruokaa kaduilta ja roskiksista.

Andersin kotoutuminen grönlantilaiseen kylään alkaa kuitenkin sujua, kun hän alkaa vierailla oppilaansa Asserin kodissa. Asser asuu isovanhempiensa luona, vanhemmat asuvat kyllä kylässä, mutta ovat antaneet lapsen isovanhempain hoitoon. Tässä kohden viitataan alkoholin käyttöön. Asser on villikko, Andersin mielestä olisi tärkeää, että hän saisi koulussa riittävästi opetusta, jotta pärjäisi yläkoulussa, jonne hänen on määrä siirtyä kuluvan lukuvuoden jälkeen. Mutta Asser ei näe tanskalaista koulutusta itselleen hyödyllisenä, hän haluaa tulla metsästäjäksi. Mummo opettaa poikaa nylkemään hylkeen.

Anders haluaa opetella kylän tavoille ja tilaa kokeneelta tekijältä reen koiravaljakkoa varten. Lopulta hän osallistuu jääkarhujahtiin kahden metsästäjän ja Asser-pojan kanssa.

Elokuva esittelee Grönlannin kauniita jäisiä maisemia sekä paikallisia tapoja kiinnostavalla tavalla. Anders solahtaa vähän kerrassaan paikalliseen elämänmenoon vaikka hän jääkin jossain määrin yhteisön ulkopuoliseksi jäseneksi. Elokuva on tehty vailla siirappimaisuutta, joten katsoja saa nauttia harvinaisesta aitouden tunnusta.

Kesto 94 min.

Napa ever after

Napa ever after on Alfons Adetuyin ohjaama ameriikkalainen tv-elokuva vuodelta 2023. Elokuvan tarina sijoittuu Kalifornian tunnetulle viiniseudulle, Napa Valleyhin eli Napalaaksoon. Siinä kaunotarmainen kiinteistöjuristi Cassandra perii isoäitinsä viinitilan Napa Valleystä. Samaan aikaan hänet nostetaan jonkun ison kaupungin lakifirman osakkaaksi, jota asemaa jostain syystä Amerikoissa tunnutaan arvostavan, ainakin mitä elokuvien maailmoista voi päätellä. Itse tuntisin oloni turvatummaksi työntekijänä, mutta minä nyt en olekaan juristi. Mistä johtuen minua ei ole pyydetty koskaan miksikään osakkaaksi. Saattaa löytyä muitakin syitä. En myöskään ole perinyt viinitilaa.

Cassandra (Denise Boutte) ajelee omalla autollaan Napa Valleyhin, kunnes autosta rikkoutuu rengas. Näppärä Cassandra vaihtaa itse renkaan, vaikka paikalle ilmaantuu komea Alec (Colin Lawrence) valmiina auttamaan. Sitten Cassandra posottelee autollaan viinitilan pihaan. Sisällä talossa on isoäidin ystävätär Darlene (Isabel Collins) ja pian päsähtää paikalle myös Alec, joka osoittautuu viinitilan yleismieheksi. Vähän kerrassaan Cassandra joutuu harkitsemaan, lähteäkö sittenkään takaisin suureen citiin vai jäädäkö napanaisen tehtäviin viinitilalle. Kumpikin valinta vaatisi työtä vuorotta. Elokuvan keskeiseksi kysymykseksi muodostuu: vettääkö se ver vae lumovaako lak?

Viinitilan töitä kuvataan vain sipaisten, Cassandra vaikuttaa tekevän lähinnä tärkeitä, hankalia ja kauaskantoisia päätöksiä. Työntekoa enemmän keskitytään kuvaamaan Cassandran suhdetta viinitilan väkeen, ennen kaikkea Aleciin ja tämän pieneen, puheliaaseen tyttäreen, Maryyn (Celina Louissaint). Viiniviljelmän kauniit maisemat pääsevät myös kiitettävästi esiin. Ajallemme osuvasti elokuva on kuvattu Yhdysvaltain sijasta Kanadassa, Brittiläisessä Kolumbiassa. Näin kerrotaan IMDb-sivustolla.

Kesto 84 min.

Ajattelin ruveta näin kesäkaudella katselemaan napa-aiheisia elokuvia. Seuraavaksi voisin katsella jonkun Ice Age-elokuvan ja Napapiirin sankareitten jonkun osan. Nanook, pakkasen poika on klassikko, kotoisia klassikoita ovat myös Korpinpolska ja Fata Morgana. Ehkä myös napatanssista löytyisi jokin elokuva? Haulla löytyi ameriikkalainen elokuva Just Like a Woman. Jospa se tulisi jonain vuonna Rakuten tv:stä!

Heinäkuu: odottelua, autoilua ja kahvia

Jatkan rakastettua sarjaani kolme kuvaa kuukaudelta. Olen modifieerannut lähestymistapaani tähän tehtävään siten, että etsin kunkin kuukauden otoksia pisemmän ajan kuluessa ottamistani kuvista. Tällä kertaa teen harvinaisen poikkeuksen, koska ajattelin pitää kesälomaa tästä hommasta. Satuin melko vähällä hakemisella löytämään kolme soveliasta kuvaa vuoden 2021 heinäkuulta. Niissä näyttäytyy elämäni yhdeltä tai useammalta karvaalta kantiltansa. Kuvat ja selitykset seuraavat ketä kehtaavat.

Ensimmäinen kuva on otettu 10.7.2021. Katselen siinä tv:stä jotain ohjelmaa. Kuvatekstissä kysytään: ”Odotellaanko vielä yön yli?” Jos minulta kysyttäisiin, niin luultavasti odotellaan. Aikoinaan katselin tv:ssä esitetyn William Saroyanin näytelmän Elämäsi paras aika. Wikipediassa näköjään sanotaan, että näytelmän nimi on Elämäsi parhain aika. No, eniveikkari, sen nyt kumminkin katselin ja siinä Kari Franck eräänä hahmona sanoo, että 23 ½ tuntia vuorokaudesta on odottamista. Siinä mennään siis yön yli että heilahtaa. Odottamisesta voi tulla elämäntapa. Voi olla, että niin on käynyt minun kohdallani. Monet vanhenevat ihmiset, johon luokkaan useimmat meistä kuuluvat, saattavat hyvinkin ajatella, että kannattaa elää mahdollisimman pitkään, kun saa kerran eläkettä. En tiedä miten tämä nyt mihinkään liittyy, tulipahan vain mieleeni.

Toinen kuva on otettu 16.7.2021. Olemme juuri palanneet joltain autoreissulta. Kerätessäni tavaroita autosta, löysin viimeiseksi nurmikolta silmälasini, joitten päälle olin tallannut. Olin aluksi pahalla tuulella, mutta sitten ajattelin ikuistaa lasien kunnon valokuvauskoneella, jollainen kännykästä nykyisin löytyy. Kun nyt katselen tuota useitten vuosien takaista kuvaa, näyttää kuin silmälasien sanka heittäisi minulle heipat. Sellaisia ohimennen tallottuja kun molemmat satumme olemaan.

Kolmas kuva on otettu 24.7.2021. Olemme siinäkin jollain autoreissulla, muistelen että tulimme Jyväskylän suunnasta. En enää muista miksi. Olisi kai sinnekin voinut jäädä ja asettua odottelemaan jotain? Sen jostain syystä muistan, että minua alkoi pissittää, jolloin pysäytin auton johonkin levikkeelle ja kävin pissimässä kaseikkoon. Pois tullessani näin tiellä minua puhutelleen pahvimukin, josta luin tekstin: Kuuma kahvi ei sammaloidu. Jos sinä, rakas lukijani, osaat päätellä, mikä minua tekstissä puhutteli, saat kernaasti pitää sen omana tietonasi. Tuskin sillä enää niin väliä on.

Kesäkuun kiviset kuvat

Meinasi unohtua tämä potsaus. Onneksi ei jäänyt viime tippaan kumminkaan.

Kesäkuu on matkailun aikaa. Monilla myös heinäkuu menee samaan sivakkaan. Minne sen matkailun anti sitten menee, luultavasti sen kanssa käy kuten elämässä käy muutoinkin. Minulle se on tarkoittanut sitä, että kiville mennään. Mitään dramaattista ei tapahdu hyvässä eikä pahassa. Loma osoittautuu arjen pyhäpäiväksi, jonka jälkeen voi laskeskella kannattiko satsaus. Aina sanotaan, että matkailu avartaa. Jotkut lisäävät, että avartaa ainakin rahapussia. Toisaalta eikö olekin avartaa älytä, että jossain toisessa paikassa asiat eivät ole sen paremmin, korkeintaan vähän toisella tavalla. Odotukset elämältä ovat juuri senlaatuisia, että niitten suhteen kannattaa säilyttää maltti. On ihan sama mennä vain katsomoon ja istua kuten muutkin ja sitten poistaa tomumajansa paikalta, kun sen on aika.

Ensimmäinen kuva on Kilpisjärveltä. Tai oikeastaan Kilpisjärvestä. Ajankohta on kesäkuun 17. päivä vuonna 2005. Kävin perheeni kanssa lomamatkalla Lapissa. Ajeltiin ensin Kuusamoon, sieltä Soankylän kautta Kilpisjärvelle, Suomen suurtunturialueelle. Tiesin kyllä etteivät Suomen tunturit kovin suuria olisi, joten jatkoimme matkaa Norjan puolelle. Näimme siellä ohimennen Lyngenin Alpit ja jotain lampaita, ehkä ne olivat niitä rasvahäntälampaita? Norjasta päästyämme majoituimme johonkin mökkiin, jossa laipiosta tipahteli tukkimiehentäitä. Mitätön pikku juttu, jollainen ei edes jää mieleen, jos sen lisäksi tapahtuu jotain oikein kivaa. Nari-nari, sanoisi joku, eikä olisi ihan väärässä.

Toinen kuva on otettu 28. päivä kesäkuuta vuonna 2009. Olimme mökkilomalla Heinävedellä. Uimarannasta löytyi iilimato, grillin ympärille kerääntyi sisiliskoja ja autoon piti vaihtaa akku. Ilmeisesti myös auton radioantenni pöllittiin – luultavasti kylällä käydessä. Yritimme päästä venereissulle Saimaalle, mutta sekään ei luonnistunut. Uitiin rannassa ja nähtiin komeita kallioita. Lähdettiin pois päivää etuajassa, kun lapsia alkoi kyllästyttää.

Kreetalla kävin vaimoni kanssa jonkinlaisella 25-vuotishäämatkalla. Vaimo on myöhemmin sanonut, että ei se nyt mikään häämatka ollut. Laitan tähän sitten kuvan jostain fossiilintapaisesta, jota emme suinkaan itse löytäneet vaan jonka meille esitteli pienen eläinpuiston ystävällinen työntekijä. Onko kyseessä aito fossiili vai pseudosellainen, en tiedä. Siellä eläinpuistossa oli kameleontti, jolle tämä työtekijä ystävällisesti syötti eläviä kaskaita. Kun kuvasin innolla vuohia, hän ihmetteli, eikö Suomessa ole vuohia. Ei kai sitten ole, kun pitää vuohia ja rasvahäntälampaita lähteä ihmettelemään ulkomaille?

Kasvihuone

Motto: Vaikka huomenna tulisi sarmat-ohjus, tänään antaisin vaimoni hankkia kasvihuoneen.

Toukokuussa purin tontillemme nelisenkymmentä vuotta sitten rakennetun leikkimökin. Se oli hyvin rakennettu, topakka kuin vanha kenkä. Juhannusviikonloppuna kaivoin maasta ylös leikkimökin betoniset, paikalla valetut anturalaatat, 4 kpl. Ne painoivat aika tavalla, jonakin päivänä käyn vielä mittaamassa miten leveitä ne ovat.

Mökin purkamisen ja anturalaattojen poiston välisenä aikana tontillemme kohosi polykarbonaattilevyistä ja alumiinirungosta valmistettu kasvihuone. Se toimitettiin meille osina kahdessa paketissa. Pitkän aikaa oletin, että kasvihuone olisi kiinalaista valmistetta, mutta ehkä se sitten onkin suomalainen?

Kokoamiseen meni kahdelta henkilöltä kokonainen päivä. Ainakin niin lukee kasvihuoneen kokoamisohjeissa. Meiltä meni kolme tai neljä viikkoa, eikä se vieläkään täysin valmis ole. En jaksa selostaa kaikkia yksityiskohtia, sillä olen niin väsyksissä koko projektista, vaikken edes itse tehnyt kovin paljoa. Vaimon sukulaismies teki pääosan asennuksesta, ajatuksin, sanoin, varmakätisin töin. Häneltä löytyy aikamoinen valikoima työkaluja ja taitoa käyttää niitä oikeissa paikoissa. Minä väsyin pelkästä katselusta.

Ihmiset sanovat, että kyllä tulee tomaateille hintaa, kun kasvihuone pitää olla niitten kasvattamiseksi. Samoilla ihmisillä saattaa olla kalastusvene, jonka hintaa en viitsi edes lähteä arvailemaan. Vaimon kasvihuone on sellainen harrastuskasvihuone, jossa kesällä saa kasvattaa tomaatteja ja mitäpähän lystää. Talvella siinä sopii säilyttämään enemmän rojua kuin entisessä leikkimökissä. Eikä tarvitse kumartua, kun ovesta kulkee. Eikä moksi ohtaansa räystäisiin ruohoa leikatessa, kun katto päättyy samassa kohti kuin seinätkin. Maksoihan se rahaa seittemisensattaa euromarkkaa. Mutta nyt on ”puutarhavaja” oikeammassa paikassa kuin leikkimökki oli. Kasvihuone sijaitsee neljä metriä asuinrakennuksesta ja 5 – 6 metriä naapurin rajasta. Paikka ei ole kasvien kasvatuksen kannalta ihanteellinen, mutta aika vähissä sellaiset paikat pienellä tontilla ovat. Aurinko paistaa kasvihuoneeseen keskipäivällä, mutta onhan polykarbonaattilevyissä uv-suojaus!

Nyt en jaksaisi enää isompia projekteja tänä kesänä. Tänään tulevat katonkaupittelijat. Saa nähdä miten heistä selvitään.

Deutschstunde – TV-film

Katselin Youtube-videopalvelusta vuonna 1971 ensiesitetyn saksalaisen tv-elokuvan Deutschstunde, joka perustuu Siegfried Lenzin samannimiseen romaaniin vuodelta 1968 (suomennettu nimellä Saksantunti). Elokuvan ohjasi Peter Beauvais, pääosissa nähdään Wolfgang Büttner, Arno Assmann, Andreas Poliza ja Jens Weisser. Kaksiosaisen elokuvan pituus on 220 minuuttia. En saanut aina sanoista selvää, joten käytin automaattista saksankielistä tekstitystä ja huomasin, että ei se helppoa ole automaatillakaan. Pysyin tarinassa pääosin mukana, mutta yksityiskohtien osalta tuli välillä aika paljon lappia. Aiheesta valmistui uusi, kaunis elokuvaversio vuonna 2019. Itse romaani lienee saksalaisen kirjallisuuden moderni klassikko.

Tarina on mukaansakutsuva. Nuori jannu istuu kasvatuslaitoksen luokkahuoneessa muitten parikymppisten nuorukaisten kanssa. Alkamassa on saksantunti, siis äidinkielen tunti. Opettaja kirjoittaa taululle ainekirjoituksen aiheen: Velvollisuuden ilot. Vähempikin masentaisi. Elokuvan päähenkilö Siggi (Siegfried) ei saa kirjoitetuksi vihkoonsa mitään. Opettaja vie hänet rehtorin kansliaan. Poika saa soperrettua, että sitä on niin paljon. Rehtori suhtautuu asiaan rauhallisesti ja määrää pojan selliinsä lukkojen taakse kunnes aine on kirjoitettu loppuun.

Poika alkaa kirjoittaa ja vielä viiden päivän kuluttua ja monen vihkon täytyttyä kirjoitus on kesken. Tässä vaiheessa elokuvassa on kerrottu alku pojan muistoista ja elokuvan ensimmäinen osa on päättynyt.

Koska kyseessä on saksalainen tarina, eletään Siggin muistoissa tietenkin sota-aikaa. Tarinan viehättävyyttä parantaa se, että tapahtumat eivät sijoitu rintamalle vaan pieneen kylään Schleswig-Holsteinissa. Mutta sota ja kansallissosialismin ihanteet tuntuvat syrjäisessä kylässäkin. Lisäksi Siggin isä on kyläpoliisi, joka ottaa kymmenvuotiaan poikansa palvelukseensa vasikoimaan eräästä silmälläpidettävästä henkilöstä. Isän velvollisuudet siirtyvät osaksi pojan elämää.

Tarkkailtava henkilö on taidemaalari, jonka taide on rappiotaidetta (Entartete Kunst), kansallissosialistisen ideologian hylkäämää uudenlaista taidetta. Maalari saa maalauskiellon, jonka toteutumista poliisin on määrä tarkkailla. Tämän voisi kuvitella huumoriksi ja jonkin verran huumorintynkää on tarinaan sovitettu, mutta kuten tohtori Theo toteaa, tämä seutu ei siedä huumoria vaikka aurinko paistaisi. Seudun ilmentymä on Siggin isä, poliisi, joka pyrkii täyttämään velvollisuutensa vielä silloinkin kun sen parasta ennen päivä on mennyt.

Vaikka kyseessä ei ole mikään omaelämänkerrallinen tarina, on maalarilla sentään esikuva. Hän oli nimeltään Emil Nolde. Kannattaa lukea mitä hänestä kirjoitetaan wikipediassa. Nolden taiteelle kansallissosialistinen puolue käänsi selkänsä vaikka Nolde itse kuului puolueeseen jo vuodesta 1920. Saksankielisen wikipedian mukaan Goebbels ja Speer arvostivat Nolden maalauksia, mutta isompi osa kansallissosialisteista Hitler mukaanlukien eivät niistä tykänneet. Kuulemma Saksan liittokanslerin Angela Merkelin työhuoneessa oli ollut pari Nolden työtä, kunnes taiteilijan puoluekanta oli noussut esille.

Tykkäsin elokuvan tunnelmista, myös kohtausten päätökset olivat aika hienoja, arkisuudessaan iskeviä. Elokuvan loppukohtaus varsinkin toimii. Se ei rakenna mitään suurta julistusta vaan nuoret jäävät juomaan keskenään teetä niin kuin kennenkä poijjat.

Otin katsoakseni tämän elokuvan, sillä eräs saksalainen herrasmies kertoo youtube-videolla pitävänsä ennen muuta Lenzin kirjasta So zärtlich war Suleyken. Hän sanoo että Deutschstunde käsittelee samoja aiheita, mutta nimittää sitä sivutyöksi. Deutschstundessa onkin suomennettuna 610 sivua. Muistelen nähneeni tv-mainoksen, jossa Kalle Päätalo istahtaa kiikkutuoliin ja sanoo, että kun on tämänvuotisen romaaninsa kirjoittanut, on taas aikaa lukea. Hän tarttuu Siegfried Lenzin kirjaan. Muistaakseni se kirja on Saksantunti.

Setä-elokuvia 7: Vaikuttavia setiä 1970-luvulta

Network – Kasvot kuvaruudussa on amerikkalainen elokuva vuodelta 1976. Se kertoo hirtehisen tarinan tv:n uutistoimitusten muuttumisesta yleisöä kosiskelevaan, populistiseen suuntaan. Alkuaan satiiriksi tehty elokuva sai ainakin minussa aikaan hiipivää kauhun tunnetta – niin nykymeiningiltä yliviritetty tv-toiminta ja katsojalukujen perässä ravaaminen minusta tunnustaikse.

Elokuvan ohjasi Sidney Lumet, käsikirjoitus Paddy Chaefsky. Paljon palkintoja keränneestä elokuvasta ei palkittu oscarilla hienot suoritukset tehneitä William Holdenia eikä Robert Duvallia. Muutama muu kylläkin.

Olen viime aikoina rasittanut itseäni katselemalla youtubeen tarjottuja monesti hyvinkin demokraattista tai hyvin republikaanista näkemystä edustavia amerikkalaisia ajankohtaiskatsauksia. Tavallaan ymmärrän niitä amerikkalaisia, jotka valitsevat katseltavakseen vain jomman kumman puolen, sillä molempien katselu vuorotellen saattaa aiheuttaa herkässä yksilössä hätää ja sekaannusta. On se silti niinkin, että minun oli pakko yrittää etsiä jostain amerikkalaista näkökulmaa, sillä se näkökulma, joka esim. YLE:n kautta Yhdysvaltain poliittisesta elämästä tarjoutuu, ei riitä selventämään amerikkalaisia asenteita ja niitten muotoutumista. Ehkä joku ajattelee, ettei tämä uutiskanavien katselukokemukseni liity puheena olevaan elokuvaan? Toivoisin että tämä joku olisi oikeassa.

Joka tapauksessa elokuvassa Network erään tv-kanavan tunnettu uutisankkuri tulee kurkkuaan myöten täyteen omaa työtään ja alkaa ladella omia viisauksiaan suorassa lähetyksessä. Aluksi tämä torjutaan, mutta koska katsojaluvut nousevat hurjasti, ankkurilta pyydetäänkin jatkossa lisää samanlaista. Hän saa jutella omiaan ja mitä hurjempia totuuksia ja iskulauseita hän latelee, sen viihdyttävämpää. Elokuvan valmistumisajalle tyypillisesti homma menee yli äyräitten. Tosiasiassa populistisen möykkääjän jälkeen valtaan tai muuten vain johtavaan asemaan nousee asiallista linjaa vetävä setä. Setiähän maailmassa riittää, tässä elokuvassa on lisäksi myös pari tätiä.

Kesto 121 min.

Being There on amerikkalainen elokuva vuodelta 1979. Suomeksi sitä on esitetty nimellä Tervetuloa, Mr. Chance! Elokuva perustuu Jerzy Kosinskyn romaaniin. Kosinsky teki elokuvan käsikirjoituksen ja sen ohjasi Hal Ashby. Pääosaa esittää mieleenpainuvasti Peter Sellers. Hänen puoliaan pitävät mm. Melvyn Douglas ja Shirley MacLaine. Yhdysvaltain presidenttinä nähdään Jack Warden.

Chance on keski-ikäinen setä, joka on viettänyt koko elämänsä keskiluokkaisen, vanhemman mieshenkilön talossa keskellä Washingtonia. Kun tämä vanhempi setä sitten kuolee, sulkevat lakimiehet hänen talonsa ja hätistävät nätisti Chancen ensimmäistä kertaa elämässään ulos talosta keskelle Washingtonia. Chance ei ole ihan tavallinen yksilö, hän on toiminut talossa puutarhurina ja hänen mieluisin harrasteensa on tv:n katselu. Chance ei osaa lukea, joten hän ei voi alkaa pitää kirjablogia – ja mahtoiko tuohon aikaan olla nettiäkään olemassa?

Erikoisen sattuman kautta Chance päätyy miljardööri Ben Randin taloon. Chancen käsitetään olevan nimeltään Chauncey Gardiner. Talon isäntä ja emäntä tykästyvät Chanceen. Ben, joka on presidentintekijä, tutustuttaa Chaunceyn myös Yhdysvaltain presidenttiin, jonka kautta hän päätyy tv:n talk showhun haastateltavaksi jonkinlaisena talouselämän harmaana eminenssinä. Chaunceyn karisma, joka perustuu hillittyyn, harkitsevaan käytökseen ja siihen, että ihmiset käsittävät hänen sanansa haluamallaan tavalla, johtaa ennennäkemättömään kansansuosioon. Seuraukset ovat kolossaaliset, mutta hillityn karismaattisella tavalla, toisin kuin edellä kuvailemassani elokuvassa.

Katselin Being There -elokuvan enkunkieliseltä bluray-levyltä, kun en muuta löytänyt. Hyvin tuosta selvän sai. 

Kesto 130 min.