perjantai 18. kesäkuuta 2021

S. I. Baranovski: Suuriruhtinaanmaa Suomi

Luin venäläisen tiedemiehen Stepan Ivanovitš Baranovskin (1817 – 1890) kirjoittaman teoksen, joka julkaistiin Venäjällä vuonna 1882 osana Venäjän keisarikuntaa maantieteellisesti kuvailevaa sarjaa Живаписная Россия. Отечество наше (Maalauksellinen Venäjä – meidän isänmaamme). Kyseessä on 20-osaisen kirjasarjan toinen osa, joka käsittelee Venäjän luoteiskolkkaa, Suomen suuriruhtinaskuntaa.

Kirjan alussa kerrotaan teoksen ”uudelleen löytymisen” vaiheista, esipuheen kirjoittaja Rainer Knapas kertoo, että 1990-luvun alussa itärajan takaa alkoi tupsahdella Suomen kirjakauppoihin näköispainoksina mielenkiintoisia kirjoja ja yksi niistä oli tämä Suomea kuvaileva osa Maalauksellista Venäjää. Knapas kertoo laajasti teoksen historiasta, Suomi-osan kirjoittajasta, kirjasarjan päätoimittajasta (P. P. Semjonov) sekä kirjan painattajasta (M. O. Wolff) – varsinkin kuvien osuus on kuvailtu tarkoin piirroin. Kirjan kirjoittanut Baranovski asui useita vuosia Suomessa ja toimi Keisarillisen Aleksanterin-Yliopiston (nykyään Helsingin Yliopisto) professorina. Hän oli innostuneesti keskusteleva henkilö ja osallistui suomalaisten sivistyksellisten hankkeitten edistämiseen. Kirjan suomentaja ja toimittaja Marja Itkonen-Kaila huomauttaa, että Baranovski kirjassaan monessa kohden hyödyntää päälähteenään Suomen Tilastollisen toimiston viisivuotiskatsausta vuosilta 1871 – 1875. Jotta eiköpä liene luotettavaa tietoutta, vaikka joitakin kohtia on suomennoksessa korjailtukin.

Voisin kuvailla tätä kirjaa pitkäpiimäisesti jakso jaksolta, mutta koska piimäni alkaa jo olla vedellä jatkettua sintua, poimin joukosta vain muutamia sykähdyttävimpiä kohokohtia. Aluksi kumminkin sen verran kirjan rakenteesta, että alusta löytyy oikein mukavan pituinen historiajakso, josta pidin selvästi eniten. Kirjan lopun yhteenveto kiteyttää venäläisen näkemyksen Suomesta ja ehkäpä siitäkin mikä on Suomelle parhainta eli elo Venäjän keisarikunnan osana ja sitä tehen sitten taloudelliset hyödyt, joita hyötyjä en itsekään haluaisi kiistää. Varsinainen Suomen maantieteen kuvaus jää hieman pliisuksi harppomiseksi, tosin mitäpä kuvailtavaa Suomen maantieteessä olisi – kun olet yhden pajukon nähnyt, olet nähnyt ne kaikki. Baranovski tekee kuitenkin asiaa Suomen vesireiteistä. Lopussa sitten huomautetaan, että aika monia vesireittejä ei pääse kovinkaan pitkälle. Saimaan kanavaa sentään kehutaan, sehän valmistui Venäjän vallan aikana. Ja sitä pitkin Kuopioonkin on saatu kuljetettua kaiken maailman tavaraa, meillekin pitäisi tulla acaziapuinen tv-taso tuossa kuun vaihteessa, jos ei Suezissa satu olemaan rekka poikittain.

Historiakatsauksessa huomiotani herätti selkeän myönteinen näkemys Suomen suuriruhtinaskunnalle myönnettyjä erioikeuksia kohtaan. Suomi sai säilyttää Ruotsin lait, oman uskontonsa ym. Baranovski jopa toteaa Aleksanteri :n ajatuksia arvaillen:

Keisari näki selvästi, ettei hänen suuri Venäjänsä vielä ollut valmis niihin tärkeisiin parannuksiin, joita hän piti tarpeellisina ja toivottavina. Mutta kun hän havaitsi, että Suomessa oli jo lujasti juurtuneena sellaista mitä hän olisi toivonut myös koko omalle kansalleen, oli luonnollista, että hän päätti säilyttää tämän hyvän ja sen vuoksi hyväksyä toistaiseksi tuon erottamattomasti Venäjään yhdistetyn maan erityisaseman.

Minua hämmästytti Baranovskin tarkkanäköisyys hänen tarkastellessaan Suomen lehmien lukumäärän ja lehmänvoin tuotantomääriä suhteessa kilpailijamaihin. Pietarissa vuonna 1879 pidetyn maitotalousnäyttelyn perusteella Suomi sijoittui molempien osalta Euroopassa kärkikolmikkoon maitten väkiluvut huomioonottaen. Suomen maitotaloudella on siis perinteitä! Eipä ihme, jotta juustossa löytyy! Ilman talouspakotteita venäläiset söisivät Suomen meijerit ruplaähkyyn.

Kirjan päättävässä loppukatsauksessa, joka on laitettu kirjasarjan päätoimittajan nimiin, sävyt terävöityvät. Suomalaiset nähdään eristäytyneenä ja itseensä sulkeutuneena heimona, jolta on puuttunut kyky muodostaa itsenäistä valtiota ja joka on siten joutunut alistumaan voimakkaampien naapureittensa valtaan. Suomen talous nähdään paitsi riippuvaisena Venäjästä, myös selkeästi ja monin tavoin Venäjän kaupasta hyötyvänä.

Tämä kirja on alle 200 sivua pituudeltaan, mutta lukeminen kesti joitakin viikkoja. Alku sujui ihan liukkaasti, maantieteen kuvaus rupesi sitten tökkimään. Kirjasta on kertonut näkemyksensä myös Jorma Jormito. Hän on löytänyt paljonkin mielenkiintoista kirjasta, ehkä minulta pääsi hitaasti lukiessa keskivaiheen jutut vähän unohtumaan?

sunnuntai 13. kesäkuuta 2021

Porgy and Bess

Ylen Teema-kanava esitti tänään Metropolitan-oopperassa tallennetun esityksen George Gershwinin säveltämästä oopperasta Porgy and Bess. Wikipediasta luin, jotta ooppera perustuu näytelmään, jonka kirjoitti Du Bose Heyward. Oopperan käsikirjoittajana on toiminut laulutekstien kirjoittaja, säveltäjän velimies Ira Gershwin. Ooppera esitettiin ensi kertaa vuonna 1935. Teeman nettisivulla kerrotaan, että tapahtumapaikkana on Charleston, kaupunki Yhdysvaltain itärannikolla.

Minun pitäisi tässä luetella kapellimestarin nimi ja orkesterin nimi ja pääroolien laulajat ja esityksen ohjaaja, mutta en jaksa etsiä niitä netistä. Hyvin osasivat kaikki tehtävänsä ja esitys oli onnistunut, kestikin melkein kolme tuntia.

Ooppera tapahtuu köyhien mustien asuinkorttelissa nimeltä Catfish Row. Lavasteet esitykseen oli laadittu siten, että kahdessa kerroksessa olevien asuntojen sisään pystyi helposti näkemään. Asunnoissa oli vain tukirakenteet osoittamassa missä kohdin seinät, ovet ja ikkunat sijaitsevat. No, oli niissä tietysti lattiatkin. Vain yksi pitempi jakso sijoittui muihin maisemiin.

Lähes kaikki esiintyjät olivat mustia. Poliisit ja kuolinsyyntutkija olivat ihonväriltään eurooppalaisia. Tavallaan esitys siis kuvasi omassa melko suljetussa elinpiirissään elävän mustan yhteisön eloa. Sillä tavoin se muistutti musikaalia Viulunsoittaja katolla, joka kuvaa elämää juutalaiskylässä jossain Ukrainassa. Kun näissä molemmissa tarinoissa on mukana paljon hahmoja, saadaan vissiin syntymään elävän tuntuinen kuvaus pienen yhteisön omasta maailmasta. Minun näkökulmastani hankalaa on se, että tällainen kuvaus ei muodostu riittävän kiinnostavaksi. Sekä Porgy and Bess että Viulunsoittaja katolla sisältävät hyviä musiikkiesityksiä, jotka antavat minulle ihan kivoja elämyksiä, mutta kun tarinan jännite ei tunnu riittävän jää taidenautinto epätasaiseksi.

Halusin katsella tämän oopperan, sillä nuoruudessani olin tullut hankkineeksi kasetin, jossa on niitä hittikappaleita ja kiinnosti tietää millainen tarina niitten ympärille oli rakennettu. Minulla on myös Miles Davisin levy, jolla hän esittää omia versioitaan näistä tunnetuista sävelmistä. Janis Joplinin herkkä Summertime sekä muutamia hänen hittejään tuli joskus 1980-luvun alussa radiosta ja nauhoitin ne ja niistä tuli minulle tärkeitä ja kuuntelin niitä usein eli minun tapauksessani useammin kuin kerran vuodessa keskimäärin.

Oopperasta jäi minulle sellainen vaikutelma, että noin puolet lyhyempänä se saattaisi toimia paremmin. Jos keskityttäisiin vain perustarinaan, saavutettaisiin tehoja kerrontaan eikä katsoja välttämättä jäisi kaipaamaan oopperan yhteisöllistä puolta. Joskus muuten senkin saa välittymään hyvin pienin maininnoin – semmoinen voi synnyttää taiteennauttijaan eräänlaisen nälän saada tietää lisää. Poliisin osuus oli kuvattu tällä tavoin erittäin tehokkaasti, samoin oopperan kahden muun pahiksen.

Olen nyt muutaman kerran katsellut näitä Metropolitanin esityksiä kuuluisista oopperoista ja musikaaleista. Wagnerin Sormus-trilogia tuli joitakin vuosia sitten ja youtubesta sain katsella South Pacific-musikaalin (se taisi olla taltioitu Carnegie Hallissa), joka oli todella upea, olisi kiva nähdä sekin tv:ssä. Todella kiva, että näitä esitetään, sillä mihinkään teattereihin en taida enää viitsiä lähteä vaikka miten tautitilanne hellittäisi.

keskiviikko 19. toukokuuta 2021

Marcus Minucius Felix: Octavius – kristinuskon puolustus

Luin pienen kirjasen, jonka kirjoittajan arvellaan olleen Rooman valtakunnan pohjoisafrikkalaisesta provinssista kotoisin ollut asianajaja Marcus Minucius Felix. Hänen laskeskellaan eläneen joskus 100 – 200-luvuilla jKr. Alkuaan latinankielisen kirjan suomennos ilmestyi vuonna 2007 suomentajana Heikki Koskenniemi. Johdannossa Koskenniemi kertoo paitsi kirjan sisällöstä, myös tekstin löytymisestä. Vuonna 1543 Roomassa oli painettu hieman myöhäisemmän kristillisen ajattelijan Arnobiuksen teos, jonka osana oli liber octavus (kahdeksas kirja). Eikä siinä mennyt kuin 17 vuotta, kun jo muuan tutkija älysi, että kyseessä onkin juuri Octavius, Minucius Felixin siihen asti tuntematon apologeettinen teos. Mikäli olet aikeissa julkaista apologeettista kirjallisuutta (puolustuskirjallisuutta), kannattaa varautua siihen, että menestykseen kuluu aikansa.

Kirjan rakenne on sinänsä selkeä ja yksinkertainen. Kolme toverusta: kristityt Octavius Ianuarius ja kertojana toimiva Marcus Minucius Felix sekä heidän monia Rooman jumalia palvova ystävänsä Natalis Caecilius lähtevät loppukesän vapaapäivänään retkelle Ostiaan, Roomaa lähellä sijaitsevaan satamakaupunkiin, viettääkseen siellä rentouttavan päivän. Meren rannalle kuljettaessa, Serapis-jumalan kuvapatsaan kohdalla Caecilius heittää kuvalle lentosuukon, kuten palvontaan kuului. Kristitty Octavius letkauttaa Caeciliukselle hänen pakanauskonsa vuoksi. Tämä alkaa hiertää Caeciliusta, joka lopulta haastaa ystävänsä Octaviuksen väittelemään kanssaan siitä, kumpi ompi parempi, Kristus vaiko Serapis – noin laveasti ottaen. Kirjan kertoja valitaan erotuomariksi ja kirja etenee siten, että ensin esittää asiansa Caecilius ja hänen jälkeensä puolustaa kantaansa Octavius. Kummankin kiistakumppanin puheenvuoro on pitkä ja perusteellinen.

Caecilius moittii kristinuskoa kautta linjan ja tuo esiin myös krouvinpuoleisia huhuihin pohjaavia väitteitä, jotka minunlaistani kunnon kristittyä lähinnä naurattavat. Mielenkiintoinen yksityiskohta on Caeciliuksen väite siitä, ettei ihan kuka tahansa saisi ruveta tällaisia uskonasioita pähkäilemään, kun eivät kumminkaan paukut riitä. Kristityt eivät hänen mielestään ole mitään yhteiskunnan sivistyneistöä. Oman puheenvuoronsa alkuvaiheissa Octavius asettuu vastustamaan tätä väitettä näin lausuen:

Tietäköön hän, että kaikki ihmiset, ikään, sukupuoleen ja arvoon katsomatta, on luotu kykeneviksi ja pystyviksi ajatteluun ja arvostelukykyyn. Sitä he eivät ole saaneet onnettaren lahjana, vaan heissä on viisaus luonnostaan.

Tällä ajatuksella yksistään nousee Octavius aika lähelle voittoa minun laskuissani. Jatkossa Octavius ensin muistuttaa miten huomattavat nimeltä mainitut tiedemiehet (kaikki helleenisen kulttuurin piiristä!) ovat kuvailleet vain yhtä korkeampaa voimaa, yhtä jumalaa. Loppuvaiheessa puheenvuoroaan hän tosin huomauttaa, että kristityt ilmaisevat tämänkin asian selkeämmin ja paremmin. No, pientä itsekehua on lupa harrastaa. Joka tapauksessa ei liene ihmeempi ylläri, että Octavius perii voiton väittelyssä ja Caecilius katsoo myös voittaneensa, sillä hänkin päättää ruveta kristityksi.

En ehkä anna väittelystä edellä ihan riittävän korkealaatuista kuvaa. Esitetyt väittämät ovat yllättävän kurantteja edelleenkin. Ainakin näin merkonomiajattelijan mielestä. Tosin olen kuullut kristillisen seurakunnan kesäkahveilla, että ei pitäisi yrittää itse ajatella näit juttui, kun ei ole sitä aivorustinkia annettu. No, joo. Ihmisiähän kristitytkin ovat ja areenansa kaikilla.

Kirjassa on 133 sivua, sen lukemiseen kului minulta pari päivää.

perjantai 7. toukokuuta 2021

Kuunnelmien naisia pilvien päällä

Kukkia rouva Harrisille

Paul Gallico (1897 – 1976) oli amerikkalainen kirjailija, joka kirjoitti vuonna 1958 julkaistun romaanin Mrs 'Arris Goes to Paris. Kuuntelin romaanin pohjalta tehdyn kuunnelman, jossa lontoolainen siivooja Ada Harris näkee erään asiakkaansa luona Diorin vaatehtimon leningin, johon hän ihastuu todellakin korviaan ja kukkaronnyörejään myöten. Leningin omistava lady kertoo puvun maksaneen nelisensataa puntaa, mikä on siivoojaparalle tavoittamaton summa. Koska rakkaus kiipeääpi vaikka vuorien ylitse, alkaa Ada säästää rahaa ja erinäisten käänteitten jälkeen hän matkustaa Pariisiin tavoitteenaan ostaa upea luomus Diorin kuuluisasta muotitalosta. Eikä hän vielä sielläkään oikein huomaa millaisen vuoren juurelle on saapunut. Kuunnelmassa Ada Harrisia esittää Emma Väänänen, joka voisi olla mukana niin komediassa kuin tragediassakin. Ilmava ja rauhoitteleva kertoja Matti Ranin saa kuulijan vaistoamaan, että nyt ollaan matkalla, jossa voi käydä ihan hyvin. Ada on hahmo, joka pienistä vastoinkäymisistä ja kovasta työnteosta huolimatta tuntuu leijailevan pilvien päällä. Niinpä kuunnelma käynnistyykin lentokoneessa, jossa Ada istuu matkalla kohti Pariisia.

Adan asenne asioihin on käytännönläheinen, hän on siivoaja ja toimii reippaasti ja aloitteellisesti. Hänen pehmeä puolensa rakastaa kauneutta: kuten muotisalongin johtajatar (Mai-Brit Heljo) toteaa, hän on tosiaankin rakastunut Diorin pukuun. Se ei jätä muotitaloa kylmäksi. Myös kukat ovat Adalle rakkaita, senpä vuoksi kuunnelma päättyykin kukkasiin. Tämä erittäin suositeltava hyvän mielen kuunnelma on somistettu tähtinäyttelijöin, sen miehustasta löytyvät Matti Raninin lisäksi Joel Rinne ja Martti Katajisto. Maippi Heljon ja Emma Väänäsen ohella kuunnelmaa kaunistavat Elsa Turakainen, Kyllikki Forssell, Tea Ista ja Aila Arajuuri. Dramatisoinnin ja ohjauksen teki Eila Kallio, kuunnelman ensiesitys tapahtui vuonna 1966. Kesto 73 min.

Yöperhonen

Liisa Pöntinen kirjoitti ja ohjasi vuonna 2020 ensiesitetyn kuunnelman Yöperhonen. Hän esitti myös kuunnelman pääosaa, englantilaista Amy Johnsonia (1907 – 1941), joka tuli kuuluisaksi pitkistä yksinlennoistaan. Kuunnelma rakentuu etupäässä Amyn yksinpuhelulle yläilmoissa, hänen omassa elementissään. Puhetta säestää mietiskelevä, kaiutettu kitaransoitto. Musiikin ja äänisuunnittelun teki Jussi Kraft. Amyn elämää käydään läpi muutamien tapahtumien kautta, tärkein on pitkä lento Englannista Australiaan. Mukaan mahtuu myös rakkauskertomus toisen lentäjän kanssa.

Amyn puheen sävy kuvailee runollisesti hänen tuntojaan. ”Ensin ylemmäks ja susta tuntuu että sä kuolet”. ”Tässä ollaan kumminkin jäämässä historian kirjoihin, tyttö”. Taivaan katossa lentäjä on muistoista erossa. Hän haluaa vain lentää. Kun lentäjä viettää yön maan kamaralla, hänen lentokoneensa, jota hän kutsuu nimellä Yöperhonen, nukkuu petrolinsinisiä unia. Lentomatka on unelma, jonka lentäjä kykenee toteuttamaan, viivoittimella vetäisty suora viiva yli outojen maisemien, joista ei aikaisemmin osannut uneksiakaan. Kaikkea ei pidä kokeilla, mutta kone on jo ilmassa. Ilmavirta kelluttaa lentäjää kuin pumpulissa ja linnunmaidossa. Laskeutumista tahtoisi pitkittää. Lopulta ollaan maassa, askelina australialaisella hiekkarannalla. Kesto 42 min. Kuunnelman saatesanoissa kerrotaan, jotta Näkövammaisten Kulttuuripalvelun Sokeain kuunnelmaraati palkitsi kuunnelman vuoden 2020 parhaana kotimaisena kuunnelmana. 

Kuunnelmat sommitellaan nykyään tähän tyyliin. Tarina kerrotaan fragmentteina, kuulija saa itse kuvitella mitkä ovat osien väliset yhteydet tai voi vain hypätä hetkeksi ilmavirran ravistelemalle ylätasolle. Äänitystekniikan paraneminen merkitsee tietenkin sitä, että unenomaiset, kuulijan korvia hellivät hälyäänet antavat omat aineksensa kuunnelmalle. Ovat ne aina kuunnelmiin sisältyneet, mutta viime aikoina ne vaikuttavat syrjäyttäneen perinteistä kertovaa osuutta. Runollisuudesta on tullut tarinan toinen puoli.

keskiviikko 5. toukokuuta 2021

Sakin pienoiskuunnelmia

Kuuntelin tässä joutessani satiristinimimerkki Sakin (englantilainen Hector Hugh Munro 1870 – 1916) kirjoittamien kertomusten pohjalta tehtyjä erinomaisia kuunnelmia. On tavallaan väärin, että minunlaiseni joutomies saa noin vain kuunnella tällaista taidetta. Toisaalta on se ihan mukavaakin. Nämä kuunnelmat luultavasti kuuntelin parikymmentä vuotta sitten, mutta en muistanut niistä enää mitään. Olen lukenut lyhyen valikoiman suomennettuja Sakin kertomuksia, niistä muistin häthätää vain yhden näitten kuunnelmien joukossa olevan (kaikkiaan niitä on kolme). Paras kertomuksista ei valitettavasti ollut päätynyt kuunnelmaksi. Sen nimi on Sredni Vashtar. Aika julma pikku tarina, mikä ei Sakin kertomuksissa ole kovin epätavallista. Kuunnelmaesitys koostuu kolmestatoista jaksosta – siis kolmestatoista kertomuksesta.

Sokea piste. Napakka, mutta ratkaisultaan ennalta-arvattava pikku kertomus.
Seitsemäs kana. Kertomus kertojan tavoittelemasta suosiosta. Kiinnostavien oman elämän tosikertomusten toivominen on kenties parasta jättää muitten osaksi.
Härkä. Taiteilija ei paljasta rouvaseuralle taiteensa innoitusta, mutta kuunnelman kuuntelijalle hän sen kertoo. Hänen taiteessaan on havaittavissa selvä taitekohta.
Aikamme kertojia. Erinäiset rahanpummaajat häiritsevät herrahenkilöitä puistossa.
Leipurin tusina. Richard ja Emily tuntevat vetoa toisiaan kohtaan ja tahtoisivat naikkuun keskenään, mutta pahaksi onneksi heillä on jo ennestään yhteensä 13 lasta! Olisikin edes yksi vähemmän...
Laura. Lauralla on jäljellä vain muutama elinpäivä, joten hän alkaa pohdiskella miksi otukseksi syntyisi seuraavaksi. Saukko sopisi hänelle. Lauran kuoltua saukko käypi tappimassa Egbertin Sussex-kanat. Sitten saukko vielä murtautuu asuntoon ja märsyää kurillaan lohta persialaismatolla. Upea naarassaukko metsästetään, mutta loppuvatkos Egbertin vastoinkäymiset siihen... Jakson lopussa on pari minuuttia jostain toisesta kuunnelmasta. Niin ne kuunnelmatkin saattavat vaeltaa ohjelmapaikalta toiselle, musiikkina Knockin' on Heaven's Door... Sielunvaellusta, sano.
Tobermory. Jonkun sortin tieteilijä opettaa kissan puhumaan ja suu tuleekin livakasti puhtaaksi. Mutta miten käy kun norsulle yritetään opettaa saksan kielen epäsäännöllisiä verbejä?
Nimipäivä. Junamatkalla Wienistä hyvän matkaa Fiumen (nykyään Rijeka) suuntaan nuori matkalainen kuulee uskomattoman kertomuksen vahvatahtoisesta Crispina-tädistä ja hänen salaperäisestä katoamisestaan. Ankara talvisää pysäyttää junan keskelle ei mitään. Joskus olen ollut samankaltaisessa tilanteessa Mäntyharjulla, jolloin minulla oli ilo rauhoitella nuorta pohjoisamerikkalaista neitosta. Just a delay, not a disaster.
Ludwig. Sylikoira Ludwig herättää perheessä kuumia tunteita, mikä johtaa kylmäverisiin suunnitelmiin. Ludwigin kysymyksen lopullinen ratkaisu alkaa hahmottua.
Selkä. Tapahtuu Bergamossa. Sieltäkös se koronakin...? Suuri tatskataiteilija Pincini saa ranskalaisen asiakkaan. Taiteilijan sisällä odottaa vielä yksi suuri mestaristeos. Mutta miten on maksun laita? Entä tekijänoikeudet?
Satusetä. Anarkistinen kertomus sedästä, joka junamatkalla kertoo sellaisen sadun, jonka kiltteyskasvatukseen kyllästyneet lapset haluavat kuulla.
Lelut rauhan puolesta. Clovis, Sakin vakkarihahmo, tuo sisarensa pojille joululahjaksi rauhanleluja ainaisten tinasotamiesten sijasta. Lasten käsitys poikain leikeistä on kuitenkin ehtinyt vakiintua perinteisiin muotteihin.
Avoin ovi. Uusi asukas tulee tutustumaan naapureihinsa. Talon nuori tyttönen kertoo hänelle rakennuksen synkästä salaisuudesta. Asia erikseen on, onko tällaista salaisuutta olemassakaan. Ja palaako kävijä enää naapuritaloon. Ja onko niin väliksikään.

Kukin jakso kestää 10 – 15 minuuttia.

Kymmenen vuotta kirjablogeerausta

Kymmenen vuotta sitten sain päähäni, että alkaisin pitää kirjablogia! Olin juuri täyttänyt viisikymmentä. Synttäreilläni lausuin äitini kanssa Hellaakosken runoa Lentävä hollantilainen. Nyt on äitini ollut tuhkana mullassa pian viisi vuotta. Isäni kuolemasta on paljon pisempi aika, hän kuoli viides päivä toukokuuta nelisenkymmentä vuotta sitten. Hän se aikoinaan sitä Hellaakoskea kotona lausui. Kymmenen vuoden aikana moni muukin tuntemani hahmo on kuollut, monta on silti yhä elossa. Tämä on varmaan jo kolmas tietokone, jolla kirjoittelen kymmenen vuoden aikana. Työpöytäkin on muuttuillut, nykyisen kanssa tulen hyvin juttuun.

Kymmenen vuotta sitten olin kevättalvella saanut kyllikseni lumitöistä. Tästä syystä valitsin hetken mielijohteesta nimimerkikseni ketjukolaaja. Samanlainen runsasluminen talvi nähtiin nytkin. Olen ollut aika uupunut. Ei ole tullut luettuakaan juuri mitään. Blogia aloittaessani en ollut ajatellut lukea niinkään paljon kuin olen blogia pitäessäni lukenut. Ennen blogia luin 0 – 3 kirjaa vuodessa. Blogini eräs ajatus oli testata sitä, olinko menettänyt jotakin, kun en ollut lukenut kirjoja enempää. Vastaan suoraan, että ei siltä tunnu.

Kaunokirjalliset teokset etenevät mielenkiintoisena alkavan elokuvan tavoin: kun tulee aika vastata kirjan herättämiin kysymyksiin, pakenee kirjoittaja tuttuihin latteuksiin tai epämääräisyyteen. Tähän voi tietysti väittää, että eikö lukija itse sitten voi etsiä vastausta kirjailijan esiin nostamiin kysymyksiin? Varmaan voi, mutta eiköhän niitä kysymyksiä ilman vastausta ole itse kullakin jo ennestään ihan omiksi tarpeiksi. Jos kirjailija esittää kysymyksiä, eikö olisi kohtuullista edes yrittää vastata muutenkin kuin, että elämän tarkoitus on elää tai rakastaa tai että kaikki on turhuutta tai mielettömyyttä. Näistä neljästä vaihtoehdosta olen itse aina eniten viehättynyt mielettömyydestä, sillä siihen vaikuttaa sisältyvän jonkin sortin pakotie loppumattomien kysymyksien peilitalosta.

Olen ollut ymmärtävinäni, että monet blogeeraajat kertovat oppineensa lukemaan jo ennen kouluikää ja että lukeminen on heille jonkinlainen välttämättömyys, johon he ovat niin tottuneita, että lukevat läpi ikänsä. Onnittelen näitä ihmisiä siitä, että he ovat löytäneet elämälleen jotakin sisältöä. Katselen minäkin urheilua tv:stä ja joskus olen käynyt katselemassa paikan päälläkin. Lisäksi olen katsellut elokuvia tv:stä ja toisinaan näytelmiä Kuopion teatterissa, kuunnelmia olen kuunnellut aikoinaan radiosta ja nyttemmin netistä. En pidä penkkiurheilua, elokuvia, näytelmiä enkä kuunnelmia elämäni sisältönä, ne ovat ajanvietettä, jolla voi täyttää päiviänsä ja iltojaan. Lapsesta asti paljon lukeneet saattavat tietysti suhtautua kirjoihin samalla tapaa.

Minä, joka opin lukemaan kansakoulussa ja sielläkin vähän tankkaamalla, saatan hyvinkin tankata vielä joitakin kirjoja ja miksen niistä kirjoittaisi tähän blogiini, kun käytössäni sellainen sattuu olemaan. Saattaa hyvinkin olla, että vanhenemisen mukanaan tuoma simpukoitumiseni toisinaan hellittää ja innostun lukemaan enemmänkin, mutta eiköpähän itse kullakin etsiydy pykälään se jäähdytteluvaihde jossain kohti harrastusta. Kymmenen vuotta kirjojen parissa on ollut yksi kymmenen vuotta immeisen elämässä. Kaikki ei ole mennyt niin kuin kaupunginkirjastossa, kunnankirjastosta puhumattakaan. Toisinaan on minut kumminkin vallannut se epäaito humaltuminen, jonka aikana tunnen olevani mieluummin vaikka kirjaa lukemassa kuin aaltona jäisessä vankilassa. Tosin monasti kirjan luettuani olen aidosti humalluttavalla aineella huuhdellut lukemisen aiheuttaman turhautumisen tunnon poies. Ihmisolento voi niellä paljon, mutta kuten keskivartaloltaan suuri runoilija voisi sanoa: mieluummin nielen vaikka kieleni kuin tässä tai missään muussakaan asiassa muutan mieleni.

Linkki blogini ensimmäiseen tekstiin.

keskiviikko 7. huhtikuuta 2021

Maria Jotunia kuunnelmina

Maria Jotuni (1880 – 1943) kirjoitti novelleja, näytelmiä ja romaaniloita. Kuuntelin Yle Areenan Audiopuolelta muutaman kuunnelman tuotantoonsa liittyen.

Tohvelisankarin rouva. Näytelmä vuodelta 1924 muovautui kuunnelmaksi Väinö Vainion toimesta ja esitettiin Ylellä vuonna 1972 Hannele Pulkkisen ohjaamana. Nuorena rouvana Aila Arajuuri ja leskimiespuolisona Lauri Leino, joka vuotta aiemmin oli esittänyt Maikkarin tv-sarjassa Konstan Pylykkeröä. Rikkaana velimiehenä esiintyy Kauko Kokkonen ja hänen naimatonna puolisonaan Seela Sella. Irma Martinkauppi esittää sisäkkö Lempiä. Ihan kiva sipsukka kuunnelmaksi, hyvin pystyi muuta puuhailemaan kuunnellessa. Toi mieleeni Holbergin komediat, mikä on aikamoinen tunnustus, vaikka itse sanonkin. Näyttelijät olivat erinomaisesti harjoitelleet osansa, ei tullut paperista luetun makua missään vaiheessa. Melkeinpä uskaltaisin suositella, kun vain tietäisin kenelle. Kesto 89 min.

Arkielämää. Vuonna 1909 julaistun romaanin sovitti ja ohjasi kuunnelmaksi vuonna 1969 Ritva Ahonen. Tapahtumia etiäppäin kuljettavaa kiertolaista, Pappi Nymania, esittää erinomaisesti Aimo Tepponen, Koppelmäen emäntänä häärii Marjatta Raita ja vanhaa isäntää esittää Olavi Ahonen. Kertojan osuutta hoitelee Eeva-Kaarina Volanen. Romaani kertoo maalaisten elämästä. Lukaisin romaanin vuosi sitten ja halusin nyt kuunnella minkä äjjäyksen se kuunnelmana tekeepi. Elämykseni vahvistui. Luettuna tarina on ihan ok, mutta tämä kuunnelma tuntuu nyt romaanin lukeneena jopa romaania paremmalta. Tekijöillä on selkeästi ollut vahvempi näkemys tarinasta kuin minulla – he saavat tekstin elämään. Koska henkilöhahmoja on paljon, auttaa romaanin lukeminen hahmottamaan tapahtumat huomattavasti paremmin kuin jos kuuntelisi kaiken vain kylmiltään. Areena Audion sivuilla on tosin lueteltu hahmot ja niitten esittäjät. Arkielämää on siellä Audiossa kuunneltavissa myös äänikirjana. Sen jätän väliin. Kesto 87 min.

Hilda Husso. Maria Jotuni kirjoitti kaksi novellia (vuosina 1905 ja 1913), joitten nimenä on Hilda Husso. Novelleissa kuvataan samaa henkilöä jonkin verran eri ikäisenä. Yle Areenan Audiossa on kuunneltavissa kuunnelmasovitukset kummastakin novellista. Aikaisemman novelleista, kokoelmassa ”Suhteita” ilmestyneen, dramatisoi ja ohjasi kuunnelmaksi Ritva Ahonen vuonna 1976. Hilda Hussoa esittää Eeva-Kaarina Volanen. Kuunnelmassa Hilda on aika ärhäkkänä. Hän haluaa saada lapselleen elaketta. Lapsi on hänen mukaansa Lunkvistin, jolla on varaa lapsen elatuksesta maksaa. Hilda soittaa telefoonilla hotelli Franceen herra Lundkvistille ja syntyy vuoropuhelu. Kuunnelmassa – kuten novellissakin – on tarjolla vain Hildan vuorosanat. Lundkvistin osuuden saa kuulija vain arvailla, eikä se täysin mahdotonta olekaan. Lundkvist on maailmanmies ja naisia hän osaa käsitellä. Siinä mielessä Hilda puhuu vertaiselleen, sillä hän osaa pitää puolensa. Tulkinta Hildasta on aika tuntehikas, itse koen novellissa Hildan melko kylymänviileenä neuvottelijana, jolla silti on tunteita Lunkvistiaan kohtaan. Kesto reilut neljä min.

Kauko Laurikainen dramatiseerasi ja ohjasi vuonna 1980 esitetyn kuunnelman myöhäisemmästä novellista, joka julaistiin kokoelmassa ”Kun on tunteet”. Hilda Hussoa esittää Emmi Jurkka. Ekeblomin matsalongista hotelli Irikseen ylennyt Hilda soittaa uudelleen Lunkvistilleen ja kertoo kuulumisia pojastaan. Nämä kaksi pientä novellia ja kuunnelmaa omalla tavallansa kertovat Maria Jotunista kertojana jotain samaa kuin Arkielämää-romaanikin. Ihmiset juonivat ja vehtaavat, mutta vastuutakin ollaan valmiita kantamaan, kun se oikein päälle losahtaa. Ja luontuupa vielä ystävyyskin vanhojen tuttujen kesken. Kesto melekein 11 min.

Olisi ollut Audio Ylessä muitakin Maria Jotunin teksteistä sovitettuja kuunnelmia, joitakin lyhyempiä kuuntelin, mutta eivät oikein sytkähyttäneet, joten mitäpä niistä. Ja onhan siellä Palvelustytön romaani, jonka lukaisin vuosi sitten ja Huojuva talo, jota katselin joskus tv-sarjana. Nyt en taida niitä kehdata. Jospa joku muu heidät vaikka kuuntelisi.