Asteroidi tulloo kohta

Asteroid. (2021) Dylan Averyn ohjaama ja yhdessä Korey Rowen kanssa käsikirjoittama komedia kertoo perheestä, joka muuttaa isän (Cuyle Carvin) johdattamana Oneontan pikkukaupunkiin. Isä on kyllästynyt suurkaupungin eloon ja tahtoo rauhaan. Rauhallinen talo on löytynyt loitolla taajamasta – niin loitolla, ettei siellä toimi edes internet. Teini-ikäinen tytär (Miley Rose) ei tykkää. Äiti (Mattie Jo Cowsert) suostuttelee isän hankkimaan internetin tyttären mieliksi. Isä suostuu ja reissulla Oneontan kauppoihin paljastuu seudun palvelurakenteen ero suurkaupunkiin verrattuna. Samalla isä tapaa muutamia paikkakuntalaisia ja kuulee ensimmäiset uutiset Maata lähestyvästä asteroidista, jonka arvellaan iskeytyvän Yhdysvaltoihin parin vuorokauden kuluttua.

Löysin elokuvasivustoilta tietoja tästä komediasta. Ilmeisesti sinne kirjoittelevat ihmiset ovat nuoria katastrofielokuvien ystäviä ja heidän käsityksensä katastrofista vaatii enemmän kuin avaruudesta laskeutunutta nokea – moukaria on tultava ihan kunnolla. Kuusikymppisenä olen nähnyt inhimillisiä tragedioita omassa elämässäni sen verran usein, että yksi asteroidi tuntuu vain räpsäkältä pierulta. Elokuvan komediallisuus aukenee minulle omakotitaloasukkina (”Get off my property!”) sen verran helposti, että nautin katselusta peräti tukevasti, samalla nautin hyviä sipsejä ja muita pikku herkkuja.

Kesto 84 min.

Things to Come. (1936) William Cameron Menzies ohjasi tämän H. G. Wellsin romaaniin perustuvan englandilaisen scifi-elokuvan. Suomeksi elokuva tunnetaan nimellä Tulevia aikoja. Minä katselin sen youtubesta enkä ymmärtänyt läheskään kaikkea, mutta pääasia taisi kumminkin tulla selväksi. Isompi sota käynnistyy 1940 ja jatkuu 1970-luvulle asti. Ennen sotaa pohdiskellaan kiihdyttäisikö sota kehitystä vai lopettaisiko se sen. Tämä kiteytyy elokuvan sanomaksi. Sota vie yhteiskunnan aluksi rappiolle, polttoaineen loppu merkitsee sotakoneiston loppua, siirrytään käyttämään hevosajoneuvoja, yksinvaltainen heppu ottaa komennon rähjäisessä palatsissaan. 

Elokuvan tehokeinona ovat näyttävät kuvat, lavasteet ovat teatterimaisen komeita, näyttelijäntyö tehostaa vaikutelmaa. Kun kehittyneempi yhteiskunta valloittaa seudut, on heidän tekniikkansa niin ylitsekäypää, ettei vastaan ole sanomista. Syntyy jonkinlainen tuhatvuotinen valtakunta, jonka upean futuristiset kaupungit ovat kuin porsliinikauppa odottamassa härkää. Löytyykö ihmiskunnan pelastus sitten Kuusta vai demagogisen puhujan suusta tai onko kehitys välttämätöntä jää enemmäkseen katsojan itsensä pohdittavaksi.

Kesto 96 min.

From Other Worlds. (2004) Barry Strugatzin käsikirjoittama ja ohjaama komediallinen scifi-elokuva kertoo Brooklynissa asuvasta perheenäidistä Joannesta (Cara Buono), jota avaruuden muukalaiset lähestyvät yhtenä yönä. Nainen ahdistuu ja alkaa toimia oudosti, hän etsii apua niinkin epätoivoisesti, että osallistuu UFO-ryhmän kokoukseen. Siellä hän tapaa toisen ensikertalaisen, Norsuunluurannkolta kotoisin olevan komean miehen nimeltä Abraham (Isaach de Bankolé). Heitä kumpaakin vaikuttavat lähestyneen öiseen aikaan samat muukalaiset, jotka ovat jättäneet heihin merkkinsä. Tämä näennäisen epäsopiva, vaikka oikeastaan tosi näyttävästi yhteensopiva pari alkaa selvitellä mikä yhteydenoton takana mahtaa olla. Selkiytyäkseen elämän on sekoituttava ja niin myös käy. 

Elokuva ei sisällä mitään suurempaa sanomaa tai erityisen yliviritteistä jännitystä ja pauketta, komediallisten ainesten lisäksi juuri sopiva hippunen romantiikkaa piristää katselijaa. Mukana on sivumennen myös kivaa kuvausta metropolin katujen vilinästä.

Kesto 88 min.

Elo ja Varkaus

Punaisten muistomerkki. Varkaus.

Joitakin vuosia sitten synnyin Varkaudessa. Muutimme sieltä Kuopioon ja yksi veljistäni pelasi Kuopion Elossa junioritasolla. Minä pelasin Kopareissa vielä juniorimmalla tasolla. Maailma meidät vieroitti ja nyt veljeni on ollut jo vuosikausia kokonaan toisella tasolla. Sen sijaan Kuopion Elo on noussut jostain syövereistä ja pelaa virkeästi kakkosdivisioonan C-lohkossa. Kävin asioikseni katselemassa kun Elo päihitti keskuskentällä OTP:n. Teki mieli huutaa kesken pelin, että TUL – hei, hei, hei! Mutta enpäs kumminkaan huutanut. Kiva oli nähdä että Elolla elonpäiviä riittää, kuten myös OTP:llä.

"Porukkoo on kun Elon pelissä."

Anoppini sen sijaan sai elonpäivilleen viimeisen kirjauksen kevättalvella. Hän oli jo päivitellyt eloa likemmäs yhdeksänkymmentä vuotta. Kaikki loppuu aikanaan, kokonaan ei milloinkaan, totesi Pekka Kejonen. Anopin jälkeen on tehty loppulitviikkiä monenmoista. Eilen tyhjennettiin vanhaa pientilaa, jossa anoppi oli nuoruutensa viettänyt. Anopin isän kaaduttua talvisodassa, oli anopin äiti löytänyt uuden miehen ja pyöräyttänyt tälle kaksi poikaa – tähän uuteen mieheensä hän viittasi myöhemmin sanoilla poekiin isä.

Anoppi kuoli suunnilleen samanikäisenä kuin äitinsäkin. Heidän entistä kotiaan eilen tyhjennettiin. Kokonainen jätelava tuli täyteen eikä riittänytkään. Entinen perunamaa kasvoi horsmikkoa ja monenmoiset lehtipuut rehottivat talon takana lupia kyselemättä. Tyhjensin vanhaa saunaa polttopuiksi varatuista hirsistä, joitten lahonpöly sumensi ilmaa, kun mätin hirrenpokaleita ulos. Kotona mietin oliko nekin hirret veistetty Venäjän vallan aikaan, kun ne kerran oli puretusta myllystä 1940-luvulla rakennettuun taloon hankittu. Polttopuuvarastossa niistä oli tullut pahvin painoisia.

Pahvin painoiset hirret.

Viime viikonloppuna kävin vaimoni kanssa Varkaudessa. Varkaus oli kauppala, kun synnyin, mutta asia korjattiin ja Varkaus on ollut kaupunki jo niin pitkään, että sen selkäranka on alkanut painua köyryyn. Väkiluku on kääntynyt laskuun, vanhoja taloyhtiöitä on ajautunut konkurssiin, kerrostalojakin on purettu. Minä asuin Varkaudessa Savontien varressa, 1920-luvulla rakennetun puutalon hellahuoneessa, tehtaan työläisten vuokra-asunnossa. Varkauden Konsti-museossa on näytteillä sellainen hellahuone, taisi olla noin 20 neliömetriä. Meitä asui semmoisessa pienessä asunnossa vanhemmat ja viisi poikaa. Omakohtaisia muistoja minulla ei siitä ole, koska muutimme Kuopioon, kun olin kaksivuotias.

Sen sijaan mummoni, joka oli hänkin saman tehtaan työntekijöitä, pääsi asumaan tehtaan vanhainkotiin, joka sijaitsi vanhassa kartanossa hyvän matkaa kaupungista. Mummon asunto oli sivurakennuksessa ja se oli hellahuone. Siellä vietin usein öitäkin lattialla maaten. Mummolassa oli oma tuoksunsa ja kartanon puutarhassa kasvoi pieni kirsikkapuu. Laiturin lautojen raoista tarkkailin veljeni kanssa miten salakat uivat laiturin alla.

Paatit.

Menin vaimoni kanssa Varkauteen, jotta saisimme jonkinmoisen kesälomareissun. Siilinjärveltä Varkauteen matkaa kertyy vain karvan verran yli sata kilometriä, joten kohtuuden rajoissa pysyttiin. Olin laatinut tarkan suunnitelman missä kävisimme ja ihmetykseni oli melkoinen, kun huomasin, että olimme unohtaneet vierailla naivistien kesänäyttelyssä. Eikä kirkkoonkaan ehditty. Sen sijaan piipahdimme hautuumailla, ruokailimme kuunnellen kevyttä klassillista musiikkia ja museossakin käväistiin. Erikoisin osuus oli risteily kahdella höyrypaatilla, jotka oli kiinnitetty toisiinsa, jotain vanhoja hinaajia vissiin. Matkan kestäessä saattoi vapaasti siirtyä aluksesta toiseen. Reitti oli minulle ihan tuntematon, taisivat paikalliset puhua Lehtoniemestä. Välillä satoi ja tuuli, mutta paistoi siellä aurinkoinenkin. Maihin tultuamme saimme nähdä ohikulkiessamme varkautelaisnuorison katselemassa katusählyturnausta. Oikein fiksuja nuoria, eivät alkaneet meille vanhoille räksyttää.

Oltiin hotellissa yötä, siellä ei ollut kenkälusikkaa eikä jääkaappia, mutta ilmainen parkkipaikka kyllä löytyi, vähän kuten meille kaikille joskus. Iltaravintolakin sulkeutui jo kymmeneltä, niin että yö oli rauhaisa.

Kolme uskontoaiheista elokuvaa

Olen katsellut viime aikoina paljon jalkapalloa ja myös elokuvia. Kerron tässä muutamasta elokuvasta, jotka aihepiirinsä perusteella liittyvät toisiinsa vaikka muutoin ovat kuin eri hyvinvointialueilta.

Rapture-Palooza. Vuonna 2013 valmistunut amerikkalainen kreisikomedia sijoittuu aikaan, jolloin Antikristus – elokuvassa The Beast – on saapunut maan päälle, on saattanut olla jo jonkin aikaa, sillä hän puhuu sujuvaa amerikanenglantia. Lisäksi hänellä on poika, joka vaatii isältään yhtä mittaa yhtä sun toista. The Beast (Craig Robinson) on pullukka musta mies, joka elelee Seattlessa, kykenee tuhoamaan kokonaisia kaupunkeja (Helsinki mainittu) ja himoitsee nuoria naisia. Häntä asettuu vastustamaan nuori neitonen nimeltä Lindsay (Anna Kendrick) sekä hänen poikaystävänsä (John Francis Daley). Loppu on lähellä paitsi Lindsayn tyttöydelle, myös koko ihmiselolle. Taivaalta sataa verta ja tulikiveä aikamoisina möhkäleinä, hyvää tavaraa ja ihmisiäkin tuhoutuu. Raamatusta selviää, että aikanaan on odotettavissa Taivaista tulevaksi Kristus valkoisella hepalla, mutta ehtiikö Jesse ajoissa? Elokuvan nimi viittaa ylöstempaukseen, joka elokuvassa tapahtuu ennen vaivanajan alkua. Osa ihmisistä tempaistaan taivaaseen niiltä sijoiltaan. Elokuvassa käsitellään melko reipashenkisellä huumorilla erinäisiä lopunaikoihin liittyviä uskomuksia ja vitsaillaan ilmiöistä, joita ne mahdollisesti toisivat tullessaan. Vauhtia on minulle ihan riittävästi ellei enemmänkin, Beastin hyperseksuaaliset puheet kuvastanevat aikamme meininkiä eivätkä sellaisenaan varmasti viihdytä kaikkia katsojia. 

Ohjaaja Paul Middleditch, käsikirjoittaja Chris Matheson. Kesto 85 min.

David and Bathseba. Vuoden 1951 amerikkalainen elokuva perustuu hyvin vahvasti Vanhan Testamentin kertomuksiin. Ja perinteisellä tyylillä. Paimenpojasta ja harpunsoittajasta kuninkaaksi kohonnut David (Gregory Peck) womaniseeraa kuin kennenkä poika. Vaimon lisäksi palatsista löytyy jalkavaimoja eikä lisä tekisi pahaa. Kaunis naapurinrouva Bathsheba (Susan Hayward) odottelee jo vuoroaan vaikka juutalaisen lain mukaan aviomiehen pettäminen on rikos, josta seuraa kivitysrangaistus. Kuninkaalla on huolenaan sotia ja kiittämätön nulikkamainen poika, Absalom, jolle David lahjoittaa Egyptin faraon lähettiläältä saamansa korean puukon. Kiharahiuksinen Absalom ottaa tuolloin tällöin puukon tupestaan kuin sottaillakseen miten se sopisi hänen isänsä lapaluitten väliin. Ylipappi Nathan (Raymond Massey) edustaa tiukkaa uskonnollista näkemystä, uskonto ohjaa myös hallitsijaa, mikäli häneltä kysytään ja siitä elokuvan loppupeleissä onkin kysymys.

Tärkeään rooliin nousee Liitonarkku, joka kannetaan Jerusalemiin, mutta muurien sisään sitä ei tuoda vaan sille valmistetaan tabernaakkeli, jonka suojissa David näyttelee elokuvan uskonnollisen huipennuksen. Liitonarkun laita- ja päätyvahvikkeina on käytetty ristikuvioita, jotka varmaankin tarkoituksellisesti viittaavat Yhdysvaltain pääuskontoon, kristinuskoon. Ristikuvioita muodostuu myös Davidin ja Bathsheban yhteisen tapaamispaikan seinään ikkunankaihtimien varjoista. Tosin varjoristien pystypalkit muistuttavat paksuudessaan avomaankurkkuja, mikä vaikutelma voi johtua omista juhannustunnelmistani. Tahattoman koomiselta vaikuttaa Davidin taistelu hidasliikkeistä Goliathia vastaan. Sen sijaan Davidin esittämä paimenpsalmi The Lord is my shepherd toimii oikein nätisti. Hyvään paimeneen viitataan myös kohtauksessa, jossa David auttaa ryteikköön juuttuneen uuhen vapaaksi – karitsan sijasta vapautetaan sen synnyttäjä, kun kerran vanhemman testamentin mailla liikutaan.

Ohjaus Henry King, käsikirjoitus Philip Dunne (Toisen Samuelin kirjan pohjalta). Kesto 116 min.

Corpo celeste. Italialainen elokuva vuodelta 2011 kertoo tarinan eteläisestä Italiasta. Marta (Yle Vianello), 13-vuotias tyttö, käy rippikoulua. Rippikoululaiset vaikuttavat todellakin teini-ikäisiltä, mikä on hienoa. Heidän ohjaajansa vaikuttaa lastenohjaajalta, mikä saattaa joissain tapauksissa olla todenperäistäkin. Sinänsä tämän seikan ei pitäisi kristittyä vaivata, sanoihan Jeesuskin, että ”joka ei ota Jumalan valtakuntaa vastaan niin kuin lapsi, hän ei sinne pääse” (Mark. 10:15). Elokuvan näkemyksen mukaan ihmiseltä tarvittaisiin kuitenkin omaa ajattelua Jumalan tavoittelemisessa. Syrjäkylän papin mukaan Jeesus saattoi olla kiivailija, josta hänen läheisensä olivat huolissaan (ks. Mark. 3:21). Tärkeälle sijalle jo elokuvan nimenkin perusteella nousee fyysinen elämämme, joka on meidän itse kunkin tärkein omaisuus, se talentti, jota emme saisi haudata, taivaallinen ruumiimme, corpo celeste. Tähän viitataan oudolla tavalla jo elokuvan alkupuolella, kun ruokapöydässä puhutaan monista Välimereen hukkuneista siirtolaisista. Lisäksi vuodatetaan myöhemmin myös verta.

Kyseessä on hieman fragmentaarinen nykyelokuva, joka kuitenkin pääsee asiaan ja ui paidan alle. Vuorikylän serpentiinitien näkymät ovat upeat – kallis tie ei minnekään.

Ohjaus ja käsikirjoitus Alice Rohrwacher. Kesto 94 min.

Hyvää Juhannusta!

Espanjalainen Etelä

Yle Radio1 ja Teema-kanava tarjoilevat kesäkuussa Espanjalaista kesää. Tämän ansiosta saamme nähdä Teema-kanavalla espanjalaisia elokuvia. Otin vaimon kanssa varaslähdön katselemalla Areenaan ilmestyneen elokuvan Etelä (El sur). Elokuvan ohjasi Victor Erice (s. 1940). Erice muokkasi elokuvansa Adelaida García Moralesin (1945 – 2014) kirjoittamasta novellista. Elokuvassa eteläisestä Espanjasta kotoisin oleva lääkäri-isä asettuu vaimonsa ja tyttärensä kanssa asumaan pohjoiseen Espanjaan. Tapahtumat käynnistyvät vuodesta 1957. Taustalla pilkistelee vuosina 1936 – 1939 käyty Espanjan sisällissota.

Elokuvan rytmi on verkkainen. Tyylilajina ei ole kastanjettimainen puheenpärpätys vaan ihmiset leijuvat omassa avaruudessaan kuin eri- ja samanmerkkiset atomit. Tästä syystä se mitä katsoja näkee lienee merkityksellistä. Eräs merkityksellisyys on talo, jonka perhe vuokraa asunnokseen. Sen nimi on Lokki, missä joku voipi nähdä viittauksen samannimiseen venäläiseen näytelmään. Aiheesta voi lukea lisää wikipedia-artikkelista nimeltä Tšehovin ase. Muutoinkin elokuva näyttäytyy minulle parempien antiikin tragediojen tapaisena yksinkertaistuksena, jossa roolihahmojen määrä on pieni, mutta draamallisuus sitäkin painavampaa. Minulle maistuu tällainen selkeäpiirteinen taide, hyvä taide on kuin doorilaiset pylväät, jotka reunustavat elokuvateatterin sisäänkäyntiä tyrkkimättä ketään sisään.

Pääosassa elokuvassa ovat tytär ja hänen isänsä. Samaan aikaan kun tytär itse kasvaa, hän myös tutkii etäältä isäänsä. Aluksi isä on suuri velho ja sankari, vähän kerrassaan tyttären katse tarkentuu näkemään muutakin. Isää esittää karismaattinen italialaisnäyttelijä Omero Antonutti (1935 – 2019), jonka muistan Tavianin veljesten elokuvasta Tähtikirkas yö (La notte di San Lorenzo).

Tyttären osa jakautuu kolmelle näyttelijälle, joista yksi kertoo hänen ajatuksistaan aikuisen äänellä, yksi esittää nuorta tyttöstä ja yksi teini-ikäistä neitosta. Perheen äiti, jonka kerrotaan toimineen opettajana, on elokuvassa kotiäiti, jolla on apunaan kotiapulainen. Tärkeä henkilö elokuvan tyttärelle, Estrellalle, on hänen isänsä vanha lastenhoitaja Milagros, joka vierailee perheen kodissa Estrellan käydessä ensi kertaa ehtoollisella. Milagros on hyväntahtoinen hahmo, joka puhuu ymmärryksellä myös niistä erimielisyyksistä, joita Estrellan isällä on etelässä asuvan isänsä kanssa.

Estrellan (suom. Tähti) sormessa on sormus, jossa on kuvattuna selkeästi erottuva kuusisakarainen tähti. Tähden sakaroitten määrää on pyritty liudentamaan Estrellan wannabe-poikaystävän maalaamalla pentagrammilla ja elokuvateatterin nelisakaraisella tähdellä.

Espanjalainen kesä alkoi lupaavasti. Lupaan näet nautiskella lisää kesän tarjontaa. Etelän kesto on noin 90 minuuttia. Katselin sen aamulla uudelleen, kun illalla vähän väsytti.

Joulukorteista ja muusta käsin kirjoittamisesta

Ylen uutisten nettisivuilla on keskusteltu käsin kirjoittamisesta kouluissa. Opettajat väittävät, etteivät kaikki oppilaat halua tai osaa kirjoittaa käsin. Minusta tämä on aivan ymmärrettävää.

En ole itsekään kirjoittanut käsin enää paljoakaan. Joulun aikaan kirjoitan joulukortteja, mutta harvemmin saan niitä. Pitäisi varmaan ruveta kirjoittamaan nekin kortit itselleni, niin saisin sekä kirjoittaa että vastaanottaa joulukortteja. Joulukortit on kivoja. Joku joulu tilattiin vaimon kanssa ruotsalaiselta sivustolta vanhan ajan joulukortteja, mutta myöhemmin huomasin, että sitä sivustoa pitää kyllä suomalainen nainen, joka on ruotsinkielinen. Viime jouluna lähetin kymmenisen hollantilaista lumiukkokorttia, jotka ostin kesällä taidemuseosta. Taisi tulla yksi vastaus. Yleensä ihmiset laittavat minulle nykyään joko tekstiviestin tai sähköpostitervehdyksen jouluisin. Vaimo sai kyllä muistaakseni vastauksen postikorttina kaikkiin kortteihinsa.

Aikoinaan serkkuni pyysi, että kirjoittaisin hänelle lähettämiini kortteihin ja kirjeisiin hänen nimensä ja osoitteensa tekstaamalla, koska postinkantajat eivät osaa lukea kaunokirjoitusta. Olen silti pitäytynyt kaunokirjoituksessa – se on jotenkin tunnelmallisempaa. Serkuille ei tosin enää ole voinut kirjoitella, koska vastaanottajat ovat jo postin ulottumattomissa.

Siinä Ylen uutisjutussa opettajat kertoilivat kokemuksiaan oppilasten käsin kirjoittamisesta. Kuulemma opittava asia menee paremmin perille, jos se tunnilla itse kirjoitetaan kouluvihkoon. Oma kokemukseni puolen vuosisadan takaa väittää jotain muuta. Niillä oppitunneilla, joilla jouduin kopioimaan vihkooni sen mitä opettaja taululle kirjoitti, en yleensä oppinut yhtään mitään. Aika meni siihen kirjoittamiseen, enkä ehtinyt ajatella mitä kirjoitin. Myöhemmin ammattikurssilla eräs kurssitoveri kuvaili tällaista jäljentämiseen perustuvaa tiedonjakamista ”keskiaikaiseksi”. Kauppaopistossa muistan ajatelleeni, että mielelläni maksaisin siitä, että saisin opettajan tauluille tai piirtoheitinkalvoille kirjoittaman aineiston itselleni kopioina, niin että voisin tutustua siihen omassa rauhassani kotona.

Keskiajalla ei varmaankaan ollut työkirjoja, joihin oppilaat olisivat voineet täydentää lauseista puuttuvat sanat tai niitten taivutukset. Itse asiassa muistelen, että työkirjoja hyödyntävienkin oppituntien tarjonta humahteli minulta usein ohi. Tärkeintä oli, että sain kopioitua oikeat vastaukset työkirjoihini. Kotona sitten, yleensä viimeisenä iltana ennen koetta, yritin tajuta millä logiikalla vastauksista oli leivottu oikeita. Matematiikka oli tässä suhteessa omaa luokkaansa. Tein vanhat kotitehtävät uudelleen ja yritin käsittää ja opetella ulkoa tavallisimmat laskukaavat, millä systeemillä saavutin keskitason menestyksen niin kokeissa kuin ylioppilastutkinnossakin. En edes yrittänyt vaikeimpia tehtäviä, jotka olisivat edellyttäneet ”opitun” tiedon soveltamista.

Ylen uutisjutussa opettajat valittavat, etteivät oppilaat saa aikaiseksi tarinoita. Silti jutussa oppilaat lukevat kirjoittamiaan tarinoita, jotka ovat minusta ihan kuranttia tavaraa. Uskon, että vähemmän kirjoittavat oppilaatkin alkavat suoltaa tarinoita, kun heistä tulee puhelinmyyjiä, terveyskeskuksen ajanvaraajia, helppoheikkejä tai kun he ovat pysäköineet autonsa väärin. Nykyään monet ihmiset ovat puhetyöläisiä, tarinoimalla on helppo saada tekemätön työ näyttämään tehdyltä, tai ainakin siltä, että jonkun toisen olisi pitänyt se tehdä.

Olen joskus harvoin saanut lukea jonkun toisen ainekirjoituksia. Arvostelujen perusteella minusta on vaikuttanut, että opettajat eivät aina osaa arvostaa oman mukavuusalueensa ulkopuolella soljuvaa tarinaa. Tavallinen arki sisältää monelle ihmiselle asioja, jotka tuntuvat hänestä muistiin merkitsemisen arvoisilta. Sitä ne ovatkin. Jos nyt saamme luettavaksemme 1970-luvun koulukkaan ainekirjoituksen, jossa hän kertoo ostaneensa kaupasta kolme pussia maitoa, joista pusseista yksi oli vuotanut ja kastellut kauppakassin, mikä oli aiheuttanut aikamoista harmia, viriää sisässämme mielenkiinto tuota aikansa ilmiötä, maitopussia, kohtaan. ”Arvaa oma tilasi, anna arvo toisellekin”, sanoi vanha kansa.

Riika – Rīga

Jezus baznica, 1822.

Rumputtaja, Riian historia-
ja merenkulkumuseo

 

Terveisiä Latviasta!

 
Vaikka olin päättänyt jo etten enää ulkomaille matkustaisi ollenkaan,
jokin sinne houkutteli, Väinäjoen rantamille, vanhaan Riikaan, Latviaan.
Vaimo, tytär seuranani halki ilman liihottelin, taksi hoiti hotellille.
Vanha kaupunki on Riika, kivikadut mukulaiset haaste jalan kulkeville.
Parempi lie vara vanha, autoilu on rajattua, moporalli sieltä puuttuu.
Aamun koittamista varis taikka lokki toitottaapi, tuskin tuosta väki suuttuu.
Monet näki päivänvalot Riian vanhat kivitalot, vaikkei kaikki keskiaikaa.
Illan tullen kaupungilla kuppiloitten valot loistaa, nykyrokki siellä raikaa.
Siihen aikaan seurueemme väsyneenä päivän näöstä unten mailla saapasteli.
Uni maittoi sohvan päällä Jaana-setän konventissa, missä eli munkkiveli.
Aamupalan kun me saimme, suuntasimme museoihin taikka pikkuostoksille.
Maalauksia, veistoksia, julkisivukoristeita, portteja ja porsliinia,
historiaa, kirkotusta, olutta ja aukioita, ostoksia, paistoksia…
Lähes kaikki tärpit nähtiin – mitä jäikin näkemättä, jääkööt muille matkaajille.
Jospa vihdoin viimeiseksi jäisi matkakohteekseni liiviläinen vanha Riika,
kaupunki kuin sinipiika, myötähenkinen ja kaino, maistuvainen savusiika.

Ruotsin portti, 1698.

Jugend-talo.

Keväistä viherrystä.

 

 

 

 

 

Milda, mainio ruokaravintola.

Vapauden muistomerkki vuodelta 1935
jalusta ja vahdit.

 

Neuvostotaidetta.
Karlis Johansons,
1920-luvun alku.
Kansallisgalleria.

 

Wim Wenders: Väärä liike

Olen aloitellut ilmaisen suoratoistokanavan Rakuten-tv:n käyttöä. Ensimmäisenä katselin elokuvan, jossa mies tulee harhaiseksi. Jotenkin vain etsiydyin katselemaan elokuvan juuri sellaisesta aiheesta. Mikähän siinäkin oli?

Rakuten-tv:n käyttö vaatii totuttelua. Mainostauot ovat lyhyitä, noin kolme minuuttia, ja ne on merkitty elokuvan aikajanalle niin että jos jättää katselun kesken, voi helposti löytää kohdan johon jäi. Suomenkielinen tekstitys pitää aloittaessa valita uudelleen.

Toisena elokuvana katselin saksalaisen Wim Wendersin ohjaaman, vuonna 1975 valmistuneen elokuvan Väärä liike (Falsche Bewegung). Elokuvan kerrotaan perustuvan Goethen romaaniin Wilhelm Meisterin oppivuodet. Käsikirjoituksen laati Peter Handke. Vuonna 2019 Handkelle jaettiin Nobelin kirjallisuuspalkinto. Tieto tästä ei ollut vielä ehtinyt suomenkieliseen wikipediaan, mutta eiköhän se sieltä ennättäne. En tunne tätä Goethen kertomusta. Wikipedian lyhyen kuvauksen ja katselemani elokuvan perusteella elokuva saattaa sisältää pieniä jäämiä kyseisestä romaanista. Vaikuttaa siltä kuin Handke ja Wenders eivät olisi antaneet tämän ihmeemmin häiritä.

Kyseessä on tie-elokuva eli road movie. Nuori, lievästi omituiselta vaikuttava mies, Wilhelm, jota esittää Rüdiger Vogler, ajelehtii pääosassa. Vogler on päätehtävissä muutamissa Wendersin muissakin elokuvassa, minulle tuttuja ovat Alice in den Städten (1974) ja Im Lauf der Zeit (1976), tie-elokuvia nämäkin. Kaikissa näissä kolmessa elokuvassa Voglerin esittämä hahmo tuntuu minusta kyllästyneeltä, yrittämisen halun menettäneeltä individualistilta. Hän on taiteilijatyyppi, joka puheenaolevassa elokuvassa kertoo olevansa kirjailija. Hän haluaisi kirjoittaa, mutta ei tiedä mistä kirjoittaisi eikä hän taida oikein luottaa kykyynsäkään kirjoittajana. Nykyään tällaista hahmoa kutsutaan wannabe-taiteilijaksi.

Merkillisellä matkallaan halki Saksan Wilhelm kohtaa aluksi kaksi komeljanttaria: vanhemman miehen, jota esittää Hans Christian Blech sekä lumoavan nuoren naisen nimeltä Mignon, jota esittää Nastassja Nakszynski, tunnetumpi sukunimellä Kinski. Hanna Schygulla esittää kuuluisaa näyttelijätärtä ja joukon jatkoksi liittyy vielä pyylevä itävaltalainen runoilija Peter Kernin esittämänä. Porukka päättää yöpyä runoilijan sedän luona. He saapuvat talolle, jossa setä ottaa heidät vastaan pyssy kourassaan, sillä hän oli aikeissa ampua itsensä. Kun seurue nyt kerran saapui, ottaa setä, joka ei olekaan runoilijan setä, tämän joukkion vastaan ja antaa heidän yöpyä talossaan. Aamulla kaikki muistelevat mitä unta ovat nähneet ja lähtevät sitten kävelylle. He kävelevät pitkin tietä, joka kulkee rinteessä olevan viiniviljelmän läpi ja josta avautuu upea näkymä Main-joelle. Jokimaisemat olivat minulle parasta elokuvassa. Sen sijaan ne jotakin merkitsevät keskustelut, joita elokuvassa käydään, menivät minulta pahasti ohitse. Vähän kerrassaan joukkio hajaantuu ja Wilhelm päätyy lopulta yksin Saksan korkeimmalle huipulle, Zugspitze-vuorelle. Tämäkin osoittautuu hänelle pettymykseksi.

Käytännössä kaikissa kolmessa katselemassani Wendersin tie-elokuvassa on samantapainen asetelma: matkataan jonnekin, eikä oikein edes tiedetä minne ollaan menossa ja miksi. Ja mitä sitten? Lopuksi ei matkasta vaikuta seuraavan mitään erityisempää. Siihen nähden Kaurismäkien tie-elokuvissa Arvottomat ja Pidä huivista kiinni, Tatjana, päädytään johonkin – seuraa muutos tai ainakin äiti pääsee komerosta takaisin kahvin keittoon. Paras näkemistäni Wendersin elokuvista on Amerikkalainen ystävä (Der Amerikanische Freund, 1977). Siinäkin on aavistus tie-elokuvan piirteitä, mutta haahuilu jää vähemmälle, sillä vahva alkuperäinen kertomus, Patricia Highsmithin Ripley’s Game, pitää homman kasassa. Muistaakseni siihenkin elokuvaan on kuvattu katoavia kaupunkinäkymiä mikä on silmiinpistävää Wendersin elokuvissa.

Elokuvan kesto on vähän päälle 100 min.