Juha Hurme: Europaeus

David Emmanuel Daniel Europaeus (1820 – 1884) oli suomalainen tiedemies, joka ei saanut osakseen erityisempää arvostusta aikalaisiltaan. Jälkipolvetkin kirjoittavat usein hänen nimensä muodossa D. E. D. Europaeus. Ylen sivuilta löytynee edelleen Europaeuksen elämää valottava artikkeli, joka julkaistiin 30.11.2020. Siinä kerrotaan mm. siitä miten hän keksi suomen kieleen useita uutissanoja, joista monet mekin tunnemme, kuten ilmansuunta, miehittää, ulkomaalainen, toimeentulo ja tasa-arvo.

Juha Hurme (s. 1959) kirjoitti hänen elontiensä lopumpaan osaan keskittyvän näytelmän nimeltä Europaeus, jossa Europaeuksen ajan tiedemaailman hahmot vauhdikkaasti jakavat näkemyksiään joko näytelmän keskushahmosta tai itsestään. Näkemykset eivät ole erityisen mairittelevia, jotkut ovat vajonneet omaan synkkyyteensä eivätkä pääse sieltä pois, toiset näkevät Europaeuksen joutavana rauhanhäiritsijänä. Näytelmävihkosen kanteen on kirjoitettu kuvailevaksi alaotsikoksi Komedia Suomen Don Quijotesta. Näytelmä julkaistiin vuonna 2014.

Näytelmä on hauskaa luettavaa, Hurme on sovittanut näytelmään 1800-luvun kulttuuriprofien tekstejä tai ainakin heidän tyyliään hyvin uskottavalla tavalla. Vaikka itse en oikein jaksa ymmärtää naureskelua August Ahlqvistin närkästykselle Aleksis Kiven romaania Seitsemän veljestä kohtaan, on sekin kuitenkin niin tyylillisesti oikein esitelty, että jäin pohtimaan lieneekö ihan Augustin omaa tekstiä. Ainakin se pilkkaruno taisi olla? Hommafoorumin ottamista mukaan näytelmään pidän päälleliimattuna. Toisaalta samoin voi sanoa myös Eino Leinon runosta Hyvä on hiihtäjän hiihdellä, niin hyvin kuin se sopiikin kuvaamaan oman tiensä kulkemista.

Europaeus esitetään näytelmässä paitsi kansanrunouden kerääjänä, myös omaleimaisena tutkijana, jonka esittämät tuoreet olettamukset eivät kelvanneet Ahlqvistin kaltaisten vaikuttajien ylevään kuvaan suomalaisesta tieteenharjoittajasta. Minulle parhaiten uppoaa näytelmässä esitetty teoria Kalevalan sijainnista Suomenlahden eteläpuolella, jolloin nykyinen Suomen seutu olisikin Pohjolan valtakuntaa. Puuttui vain liiviläisten mainitseminen ja Väinäjoen nimellinen yhteys kalevalaiseen mytologiaan.

”Rehellisyys ilman rakkautta on julmuutta”, tapasi isäni mainita, milloin ei voinut olla ihan rehellinen, mihin hänkin ajoittain sortui. Olen tässä blogeeraajana sen verran rehellinen, että tunnustan tilanneeni puheena olevan näytelmävihkosen (83 sivua) ntamo-kustantamolta alkupuolella vuotta 2025. Sieltä vielä kauniisti pahoiteltiin, kun minulle lähetettäväksi piti tilata uusi kappale painosta heikkokuntoisen varastossa olleen tilalle. Jonkin verran muistan joskus alkua lukeneeni, mutta kyllä se nyt piti aloittaa alusta. Enkä vieläkään saanut näytelmää päivän aikana luettua, vaan piti pitää välipäiväkin.

Sitä kauniimpaa rehellisyyttä harjoittaa näytelmän loppuvaiheessa Elias Lönnrot, joka kömpelösti rakennellussa vertauksessaan kuvaa matikkakeiton valmistusta ja näkee Europaeuksen osan Suomen kulttuurielossa maustepippurina matikkakeitossa, sellaisena, joka siirrellään lautasen syrjään, mutta jota ilman matikkakeitto ei ole matikkakeittoa.

Päätän raporttini tähän enkä hämmennä enempää.

Rautalampi, entinen emäpitäjä

Eilen kävin vaimoni kanssa asioikseni lyhyellä vierailulla Rautalammilla, koska siellä ei ollut ennen tullut käytyä. Matka ei ole kovin pitkä, vain reilut 90 km, joten kun puoliltapäivin lähdimme kotipihasta Turun tuomiokirkon kellojen saattelemina, olimme perillä tunti ja 20 minuuttia myöhemmin. Välillä tankattiin autoa etelä-Kuopiossa, kun siellä on yleensä vähän halvempaa.

Rautalammilla paikoitimme auton Alatien varteen kirkossakävijöille varatulle paikalle. Sitten katselimme hetken Rautalammin kirkkoa ulkoapäin. Se on iso keltainen puukirkko, joka kauempaa näyttää suurelta kerrosteiselta rasialta. Itse olisin valinnut värisävyksi rusehtavamman. Kirkko on valmistunut vuonna 1844, arkkitehtina Carl Alexander Engel, tyylinä empire, työtä johti rakennusmestari Mauno Tolpo, tiedot wikipediasta.

Kirkko sijaitsee kirkkojen tapaan pienellä kumpareella, mikä on järkevää vesien ohjauksen vuoksi. Sisällä käydessä kirkko vaikuttaa hyväkuntoiselta, lattia natisee vain paikoin ja maalipinnat ovat ehjät. Sisätilat ovat laajat, parvet molemmilla sivuilla vetävät paljon väkeä, urut ovat isot ja komeat. Alttaritaulun maalasi pääosin Väinö Hämäläinen, jonka kuoltua hänen poikansa Lauri Hämäläinen teki työn loppuun. Jeesus siinä puhuu venheestä Genesaretin järvellä.

Yleisvaikutelmaltaan kirkko on siisti, valoisa ja laaja. Alttariseinän korkeat pylväät on tehty puusta ja niihin on maalattu marmorikuvio. Tekstiilit ovat yhtenäisen vihreäsävyiset ja nätisti pelkistetyt.

Kellotapuli on erillinen kaunis rakennus, joka sijaitsee hautuumaan yhteydessä. Tapuli on vuodelta 1768. Hautausmaan laidalla kasvaa Konttipihlaja, jonka oksille ovat aikoinaan kirkossakävijät voineet jättää eväskonttinsa. Pihlajan juurelle on laitettu laakea laattakivi, jota voi mokartaa pienellä kivellä, jolloin laatta kajauttaa ilmoille menneitten polvien keskinäistä luottamusta ja rehellisyyttä meriteeraavan äänen.

Kirkon viereisessä laajassa puistossa lepäävät sankarilliset vainajat. Sieltä löytyy myös Toivo Anttilan laatima muistomerkki niille uutisraivaajille, jotka Rautalammilta lähtivät muinoin Ruotsin Värmlantiin ja sieltä sitten Pohjois-Amerikkaan, jonne perustettiin aikanaan Yhdysvallat.

Rautalammin keskustaa halkova keskusraitti on nimeltään Kuopiontie. Sen toisella puolen sijaitsee kirkko ja toisella puolen Rautalammin museo.

Alle kolmentuhannen asukkaan Rautalampi voi olla ylpeä museostaan. Jo sisäänkäynnin edustalla tervehtää tulijaa Ville Vallgrenin veistos Sielulintu. Pysyvät kokoelmat ovat vaikuttavat, sieltä löytyy mm. Yhdysvaltain itsenäisyysjulistus allekirjoitettuna, tosin kopiona. Syy tähän on, että erään allekirjoittajista, John Morton nimeltään, arveltiin pitkään olleen Rautalammilta lähtöisin olleen Marttisen suvun poikia.

Tämän kesän vetonaulana on toiminut paikkakunnalla asuneen runoilijan Yrjö Kaijärven ja maalaustaiteilija Reidar Särestöniemen rakkaussuhde ja sen merkit Särestöniemen tuotannossa. Vaikka esillä olevat Särestöniemen maalaukset jättivätkin minut melkein yhtä haaleaksi kuin esille asetellut Yrjö Kaijärven runot, oli siellä kumminkin yksi kaunis maalaus lappilaisesta koivikosta pohjoisen auringon loimussa. Emme alkaneet hieroa siitä kauppoja, ostimme sen sijaan jääkaappimagneetin teoksesta Rakastuneet hylkeet. Sanoakseni hyvän puoltolauseen Yrjö Kaijärvestä runoilijana, olen blogiaikanani tutustunut hänen Baudelaire-suomennokseensa Pahan kukkia ja pidän sitä oikein mainiona.

Tuulimylly Pieksämäeltä.

Museossa on esillä paljon rautalampilaisten siististi pitämää ja huolella säilömää tavaraa vuosikymmenten takaa. Vermlannin metsäsuomalaiset ovat myös saaneet oman osastonsa. Museorakennuksen ympärille on siirretty vanhoja maatalous-Suomen rakennuksia, joitten hirret ja pärekatot ovat hyvin hellyttäviä.

Jokaisen aitan takaa pälyilee museo.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Koska kahvilaa emme kyliltä löytäneet, ajelimme Ysitien varteen Koskeloon ja kahvittelimme siellä ennen kotimatkaa. Kotona oltiin joskus viiden seutuun.

Ulkohuussi muistoissani

Svenska Ylellä pyydettiin pari viikkoa sitten yleisöä kirjoittamaan muistojaan ulkohuusseista. Ajattelin ensin kirjoittaa sinne jotain, mutta sitten arvelin, että minulla on sen verran tuota muistoa, että sitä tulisi kuin lapamatoa, joten viisaampi olisi muistella vain kotonaan tai sitten kirjoittaa tähän omaan rakkaaseen blogiini. Onhan blogi joillekin ihmisille vähän vastaava alusta kuin ulkohuussin reikä.

Muistoni ulkohuusseista alkavat jostain 1960-luvun loppupuolelta. Asuimme vuoden vuokralla talossa, joka sijaitsi Kuopion kaupungin Julkulan kylässä. Niin, kylässä, Julkulaa on paikallislehden jutussa nimitetty karjalaiskyläksi. Siellä asui näet paljon siirtolaisia Salmista. Minun perheeni ei ollut siirtolaisia, paitsi vanhin veljeni, joka läksi siirtolaiseksi Ausseihin, kun ei sulattanut isäni ryyppäämisestä aiheutunutta jatkuvaa muutteluamme ja sitä, että hänen piti lopettaa lukio mennäkseen töihin Itkonniemen vanerille. Tai ehkä hän muutti vain päästäkseen elämään jonnekin, jossa ulkohuussin asemesta tarpeet tehtiin vesiklosettiin.

Julkulassa asuimme vuokralla talossa, jossa ei ollut sisävessaa. Tarpeilla käytiin ulkohuussissa, joka sijaitsi erillisessä rakennuksessa kuin asuinhuoneusto. Asumisesta muistoni ovat hajanaisia, olin tuolloin kansakoulun ekaluokkalainen, taisin aloittaa Julkulassa asuessani jo toisen luokankin. Elämä oli erilaista kuin nykyään. Pyörryin saunassa, kun siellä oli häkää. Vanhin veljeni nappasi minut kiinni, etten pudonnut lattialle. Nuorin veljeni ei aina tykännyt kaikesta ruuasta mitä tarjolla oli, etenkin keitetyt kananmunat etoivat häntä ja hän piilotti niitä keittiön seinän sisään, josta äiti ne joskus hoksasi. Meidän koiramme Taru jäi kerran hankalaan nalkkiin vuodesohvan väliin. Vuodesohvan selkänoja putosi koiran niskoille, mutta silloinkin vanhin veljeni ehti pelastaa koiran. Naapurissa asui mustalaisperhe, jonka lasten kanssa leikin joskus. Pyydystin Kallen kanssa järvessä kivien alla piilotelleita kaloja. Kalle sai kerran kiinni matikan.

Jostain kautta perheeseemme oli siunaantunut lelu, joka oman aikansa tuntui arvokkaalta. Se oli erään tunnetun sarjakuvahahmon muovinen minifiguuri, joka iloisena, kädet levällään katseli pientä leikkijää. Kerran tein lähtöä ulkohuussiin ja päätin ottaa tuon pienen hahmon mukaani, että se näkisi vähän maailmaa. Äiti varoitti, etten vain pudottaisi sitä pikku kaveria huussin reiästä. Lupasin etten tee niin, vaikka kerran olin antanut vastaavan lupauksen, kun olin mennyt tekemään polttopuita ja löin sitten kirveellä sormeeni. Äiti arvasi mitä tuleman piti. Huussikäynnin tuoksinassa pikku figuuri tipahti reiästä sontaläjään ja katseli sieltä iloisena ja syli avoinna odottaen mitä maailmalla tällä kertaa olisi hänelle tarjottavana. Aluksi vähän harmittelin tapahtunutta, mutta kun kelit alkoivat viiletä, oli aina mukava tarkkailla vieläkö sitä pikku veijaria näkyisi kokkareitten joukossa.

Jouluun mennessä muutimme Kuopion keskustaan. Sielläkin oli pihalla ulkohuussit, mutta ne eivät enää olleet käytössä. Talon alakerrassa sijaitsi kalakukkoleipomo, yläkerran pinkopahviseinät oli vallannut verenhimoinen lutikka-armeija, jonka kanssa perheemme oli jatkuvassa sotatilassa.

Mummoni oli eläkeellä ja asui Varkaudessa. Hän oli päässyt työnantajansa vanhainkotiin, maaseudulle, vanhan kartanon sivurakennukseen. Kävimme usein mummon luona, vanhainkodista muodostui meille eräänlainen epävirallinen kesäpaikka. Vaikka toiset vanhukset saattoivat katsoa meitä karsaasti, ei meitä kumminkaan häädetty pois mummolastamme. Mummo eleli omaa eloaan omassa hellahuoneessaan, paistoi ruokansa hellalla ja ohraryynirieskan pienessä leivinuunissa. Hän kantoi jätteensä likaämpärissä likakastiin, joka sijaitsi noin sadan metrin päässä, ulkohuonerakennuksen vieressä. Siitä lähistöltä sai mummo myös polttopuut.

Ulkohuone oli harmaantunut rakennus, jossa oli neljä tai kuusi osastoa ja joka osastossa ainakin kaksi reikää istujille. Oven sai lukkoon tarvitessaan yksityisyyttä. Sisällä oli lattialla pientä räsymattoa ja seinillä viikkolehdistä leikattuja kuvia. Kuvissa oli nättejä mannekiineja kesämekoissa ja muuta mukavaa. Yhdessä kuvassa oli Venusmies Valiant, jonka kuvatekstin mukaan tiesi Venusmieheksi, koska hänellä ei ollut lainkaan uurteita sormenpäissään. Toisessa kuvassa oli amerikkalainen näyttelijätär, jonka kuvateksti kertoi olevan kyltymätön hunajapupu. Kuvatekstistä ei selvinnyt, mistä näin oli päätelty.

Kun vanhin veljeni, reilun vuosikymmenen minua vanhempi, tuli ainoan kerran lomalle Ausseista, pääsin hänen seurassaan mummon luo. Kävimme kerran yhtä aikaa huussissa. Veli halusi mennä toiseen osastoon. Kun istuin jo reiällä, veli tuli takaisin ja pyysi paperia, kun hänen osastossaan ei ollut. Minä irrotin vessapaperirullasta kolme palasta ja ojensin ne hänelle. Veli vilkaisi papereita ihmeissään.

– Minkälaisen perseen näillä muka pyyhkii?

Minä vastasin kujeillen:

– Haluatko että näytän?

Veli meinasi hikeentyä, mutta hän sai melkein täyden rullan ja jätti minulle ne irtopaperit ja vähän hätävaraa lisäksi.

Ulkohuoneen lähellä oleva likakasti oli oma entiteettinsä ja ekosysteeminsä. Sen haju yhtyi ulkohuoneen lemuun ja ne muodostivat yhdessä ilmeisen herkullisen yhdistelmän, joka houkutteli paikalle isoja sinervänmustia koppakuoriaisia, jotka mennä pöristelivät likakastin ympärillä. Lentelyssä oli kuitenkin riskinsä, sillä likakastin liepeillä päivysti keltavästäräkkejä, jotka popsivat näitä herkkuihin kiinni päässeitä kuoriaisia. En ole koskaan mummolan jälkeen nähnyt keltavästäräkkejä, niin elinvoimaisia kuin kuuluvat olevankin.

Polku ulkohuoneelta mummon asunnolle oli ihanan pehmeää nurmea, vissiin jotain erityistä sorttia, se tuntui aina lyhyeltä ja hiveli paljaita jalkapohjia.

Henrik Ibsen: Peer Gynt

Norjalainen Henrik Ibsen (1828 – 1906) kirjoitti vuonna 1867 julkaistun näytelmän Peer Gynt. Lainasin kirjan tammikuun viimeinen päivä ja jo nyt lukaisin sen, kun en voinut enää uusia lainaa. Minussa ja Peer Gyntin hahmossa voi olla joitain yhteneväisyyksiä, sillä Peer Gynt haaveilee paljon ja teettää työt muilla, jos vain voi. Lisäksi häneen liitetään pyrkimys olla oma itsensä. Minulle jollain kurssilla tuumattiin, että ole vain oma itsesi, mutta älä ole sitä ihan niin paljon.

Peer Gynt on runonäytelmä. Niinpä suomentaja onkin ollut Suomen suuria runohahmoja: Otto Manninen. Mannisen tasoiselta taitajaltakin näytelmän suomentaminen on varmaan vaatinut paljon. Suomennos toimii osin epätasaisesti, vaikuttaa siltä kuin Manninen olisi parhaimmillaan kevyen sananvaihdon käänteissä. Pitemmät monologiseeraukset tuppaavat muuttua koukeroisemmiksi. Toisaalta luotan siihen, että Manninen lienee seurannut alkuperäistekstiä varsin tarkkaan, niin että suomentajan syytä ei ajoittainen pitkäveteinen takkuisuus voi olla. Ja kuten totesin, toimii teksti paikoitellen hauskasti – etenkin milloin vuoropuhelu on vilkasta. Myöhemmin on julkisuuteen saatettu myös Pentti Saarikosken laatima suomennos, josta allekirjoittaneella ei ole tarkempaa tietoa.

Onko Peer Gynt sitten komedia vain tragedia? Näkisimpähäntä näin, että nykyinen luonnehdinta draama-komedia sopisi aika hyvin. Olkoonkin, että Peer on veijari, joutuu hän elämänsä aikana tilanteihin, jotka eivät yksinomaan naurata. Tosin tässäkin pätee sääntö: elämä on tragediaa sille, joka tuntee ja komediaa sille, joka ajattelee. Itse asiasssa näytelmän viimeisessä näytöksessä rakennellaan jonkinlaista päättötodistusta Peerin elämälle, hän on vaarassa joutua kuoltuaan valinkauhaan, jossa kehityskelpoiset sielut sulatetaan ja kierrätetään etiäppäin. Tämän voi tulkita huumorina tai vaikka varoituksena. Joukossamme (?) voi olla niitäkin, jotka ihmettelevät mitä väliä sillä sitten on, mitä meille maallisen elämämme päätyttyä tapahtuu. Peerille tällä tuntuisi olevan väliä, hän on arvonsa tunteva veikko.

Peer Gynt käynnistyy Norjasta, tuntureitten ja vuonojen maasta. Peerin äiti Åse oottelee poikaansa kotiin ja kyllähän poika saapuukin kertoen äidilleen käsittämättömästä metsästysseikkailusta. Ensin poikaansa uskottuaan, äiti tajuaa tämän kertoneen juttua, jonka on joskus aikoja sitten kuullut toisen kertovan. Peer on tarinoitten kertoja, seutukunnalla tunnettu mytomaani, jonka jutuille enemmäkseen naureskellaan. Mutta naisia kohtaan hänellä on vetovoimaa ja se on hänen hyvä piirteensä, joka tosin johtaa hänet hankaluuksiin, niin että lopulta Peerin on pakko laittautua muille maille kultuja vuolemaan.

Neljännessä näytöksessä tapaammekin Peerin Marokosta, pohjoisesta Afriikasta. Hän tekee kansainväliselle kuulijakunnalle selkoa elämästään – ja rikastumisestaan. Erinäiset sattumukset kumminkin kääntävät asiainhaarat mullin mallin ja viidennessä näytöksessä Peer on laivan kannella, matkalla kotimaahansa. Kotiseudullaan hän päätyy seuraamaan hautajaisia, loppulitviikin aika käynnistyy, taakse jätetty näyttäytyy uudessa valossa.

Joo, ja kuten tunnettua ja ehkä jopa tunnetumpaa kuin itse näytelmä, on se, että Edvard Grieg sävelsi näytelmää varten musiikkia, joka on tullut tutuksi kevyen klassillisen musiikin piirissä. Koulun musiikin tunneilla opettaja kutsui tämän tyyppisiä musiikkikappaleita sinfonisiksi runoelmiksi.

Kirjassa Ibsen Valitut draamat 3 on 249 sivua. Aloitin lukemisen joskus talvella, mutta jumituin kahteen ensimmäiseen näytökseen. Nyt sitten tempaisin loput ennen kuin pitää kirja palauttaa.

Juhannuskirkossa Siilinjärvellä

Kävin taas kerran pitkästä aikaa juhannuskirkossa Siilinjärvellä. Juhannuksena on mahdollista kokea sanajumalanpalvelus, mikä tarkoittaa, ettei ehtoollista ole tarjolla. Tämän vuoksi osallistujamäärä juhannuksen jumalanpalveluksissa on kohtuullinen, tällä kertaa laskin kirkossa olleen noin 20 seurakuntalaista pastorin, suntion ja kanttorin lisäksi. Kanttori muuten tarjoili kuulijoille kevyttä klassillista: alkusoittona oli Aamutunnelmia, Griegin musiikkia näytelmään Peer Gynt ja lopuksi kuultiin Vivaldin vuodenaikojen concerto grosso -sarjan Kevätosion Allegro, joka kirvoitti kuulijoilta spontaanit kättentaputukset.

Pastori Ville Hassinen puhui seurakunnalle Johannes Kastajasta, jonka syntymää juhannuksena muistellaan ja muistutellaan muillekin. Johannes oli Jeesuksen serkkupoika, joka jo äitinsä Elisabetin kohdussa ollessaan ihan hypähti, kun Jeesusta odottava Maria saapui vierailulle. Pastori ei tosin tainnut tätä mainita vaan hän keskittyi ilokseni puheessaan tieasioihin. ”Tasoittakaa Herralle tie.” (Joh.1:23) Hän puhui omasta kokemuksestaan muistellen moottoritien tuloa Siilinjärvelle. Tie oli ensin pitänyt suunnitella, sitten raivata ja tehdä siihen tarkat kallistuskulmat. Johannes Kastaja oli ollut tienraivaaja Jeesukselle. Kulmakivien asettelu jäikin sitten Mestarin hommaksi. Pastori kuitenkin selitti seurakunnalle kallistuskulmien merkitystä. Tien kallistus johtaa sadevedet ja sulamisvedet pois ja mutkien kallistus helpottaa ohjausta. Raamatussa taidetaankin mainita, että mutkat tulisi suoristaa ja louhikot tasata teiksi. Liiallinen mutkien suoristaminen saattaa tosin johtaa jutut samoille teille kuin nämä minun tekstini, joissa on usein enämpi intuitiota kuin tietoa. Jeesuksen osaksi oli valittu louhikkoinen loppu.

Pastori kertoi myös teitten koristelusta viitaten Siilinjärven keskustaan, hiljattain puretun kunnantalon eteen, liikenneympyrän keskelle sijoitettuun vinkeään taideteokseen, josta on kuulemma käytetty nimeä ”savolainen suorakulma”. Kyseisen Ihana-taideteoksen tekijät ovat sukunimiltään presidentillisiä – nimittäin kuvataiteilija Viliina Koivisto ja arkkitehti Mark Nixon.

Jumalanpalveluksessa laulettiin joitakin virsiä, joista yhden osasin vaikken muistakaan mistä. Kyseessä on virsi 258, virsikirja.fi -sivustolta luen, jotta Hemminki Maskulaisen sanat vuoden 1605 virsikirjaan on uudistanut Elias Lönnrot vuonna 1864 ja niitä on muovaellut virsikirjakomitea vuonna 1937 – Lauri Pohjanpää sihteerinä ja kieliasun tarkastajana. Kyseessä on aidosti juhannusvirsi, se siis kertoo siitä miten Johannes Kastaja muokkasi maata Jeesuksen tuloa varten: ”Profeetta tietä Kristuksen valmistaa eteen ihmisten.” Sävelmän kerrotaan olevan toisinto Pohjanmaalta. Kyseistä sävelmää käyttää myös virsi 107, jonka kohdalta löytää halullinen lukija lisää tietoa sävelmän alusta ja perästä sekä näitten tasoituksesta. En jaksa muotoilla tietoja uudelleen vaan lisään ne sävelmän osalta tähän sellaisena kuin ne virsikirja.fi -sivuilta virren 107 kohdalta löytyvät:

”Vanhat hymnisävelmät olivat jo 1600-luvulla jääneet pois käytöstä ja korvautuneet uudemmilla. Vuonna 1986 hymniyhdistelmän sävelmäksi osoitettiin Pohjanmaalta muistiin merkitty ja kolmijakoiseen sävellajiin sijoitettu toisinto. Se pohjautuu vuoden 1702 kokoelmassa Yxi Tarpelinen Nuotti-Kirja olevaan sävelmään, jonka esikuvat näyttävät olevan 1500-luvun Puolassa ja Böömissä.”

Virren 258 viidennessä säkeistössä mainitaan kuolon varjossa, synnin vankeina istuvista, jotka Kristus vapahtaa ja rauhan tielle johdattaa. En edes tuntenut pistoa sydämessäni, sillä koen että kyllä ne toisetkin pojat varjojen teillä vaeltavat. Kuten minä itse vaelsin kirkkoon tullessani, eikä se siitä muuksi muutu. Lippahattunikin unohdin seurakuntatalon vessaan, mutta onneksi muistin käydä hakemassa sen kirkonmenojen jälkeen. Ilmankos päivän lukukappaleessa (Jes. 51:6) julmistellaan seuraavasti:

”Taivas hajoaa kuin savu ja maa ratkeaa kuin kulunut vaate, sen asukkaat kuolevat kuin kärpäset.”

Kotimatkalla otin muutaman kuvan päivän tekstin pohjalta ja kuvasin myös Siilinjärven tulevan katuruokatapahtuman mainoksen ja kauniiksi laitetun Apteekkarinpuiston. Hiki tuli kotia kävellessä, mutta perillä odotti reilu annos lettuja, joita nautin vadelmamarmeladin kera.

Hämeenlinna

Vierailin vaimoni kanssa Hämeenlinnassa, koska meistä kumpikaan ei ollut ennen siellä käynyt. No, ehkä junan kyydissä on siitä sivuitse ajeltu pari kertaa.

Ajelimme Kanta-Hämeeseen vaimoni autolla, minulla ei autoa olekaan, kun olen niin köyhä. Minä kumminkin ajoin koko menomatkan, takaisin tullessa vaihdeltiin ajovuoroa. Ensin pysähdyttiin Jyväskylän keskustan eteläpuolella Keljonkankaan ABC:llä, jossa oli tietysti remontti meneillään ulkoalueilla. Ravintolassa oli paljon einehtijöitä, saimme silti ikkunapöydän, josta sai seurata remontin etenemistä. Söin runsaasti ja unohdin lippalakkini sinne ikkunapöytään. Paluumatkalla kävimme noutamassa sen, kun kerran tytär oli sen Australiasta tuonut.

Sitten käytiin Jämsässä sijaitsevalla Juvéninkoskella. Siellä haavoituin käteen, kun yritin päästä kosken alajuoksulle väärältä puolelta, risu repäisi kyynärvarren verelle. Opasteet olivat pienellä jossain tuonnempana. Koski oli komea ja vettä kulki innolla alaspäin.

Koskelta jatkoimme Lahtisen huopatossutehtaalle, jossa on tehtaanmyymälä. Vaimo osti sieltä kumipohjaiset lipokkaat työjalkineiksi. Koska olimme ainoat asiakkaat, vitsailin, että onko täällä nyt hiljaista kuin huopatossutehtaalla. Myyjä oli kuullut jutun ennenkin.

Sitten ajoin vähän harhaan, mutta kun kysyttiin neuvoa, niin päästiin takaisin ysitielle Tampereen suuntaan. Tamperetta lähetessä liikenne yltyi. Vaimo katseli navigaattoria ja neuvoi mistä piti kääntyä, että päästiin Pälkäneentielle. Kun neljän ruuhka hellitti, ajeltiin hyvää matkavauhtia, ohitettiin lasikatolla päällystetty Pälkäneen rauniokirkko ja vaimo sai otettua siitä kuvan vauhdissa. Olin etukäteen katsellut reittejä, joten osasin melkein ilman navigaattoria ajaa Hattulan Pyhän Ristin kirkolle. Se on todellakin keskiaikainen kuvakirkko, kunnioitusta herättävä tiilirakennus 1400-luvun lopulta. Katto on palanut usein ja kirkkoa on laajenneltu. Joskus 1700-luvulla tehtyä saarnastuolia kannatteli Pyhä Kristoffer – tai kuten kirkon esittelijä korjasi – Pyhä Kristoforos. Vaikea sanoa, miksi 1700-luvulla on vielä katolisia pyhimyskuvia laadittu, ehkä Krisse on tuotu jostain toisesta kirkosta? Vanhempi saarnastuoli on yhä kirkossa, lienee maamme vanhimpia. Kirkon tunnelmaa elävöittivät naakat, jotka lentelivät kirkon ympärillä ja istuskelivat kattorakenteilla.

Kun nämä must nähtävyydet reitin varrelta oli nähty, ajattelin, että käydään vielä Aulangolla ennen kuin mennään majapaikkaan. Kiersin autolla Vanajaveden kapeikon pohjoisen puolelta, ettei tarvinnut ajaa Hämeenlinnan kautta. Aulangon reissu sujui ihan ok. Käveltiin metsässä katsellen valkovuokkoja. Lopulta löydettiin se näkötorni ja kavuttiin pitkät rappuset ylös. Vaikka yleensä en kärsi korkean paikan kammosta, nyt en uskaltanut mennä edes tornin reunalle. Vaimo sen sijaan otti valokuvia reippaasti. Näköalat ylhäältä ovatkin ensiluokkaiset.

Käytiin kauppakeskus Goodmanin S-marketissa ostamassa syötävää ja juotavaa, valikoima oli jokseenkin sama kuin Siilinjärvellä. Alkosta ostin muovisen pullon valkoviiniä. Auto löydettiin parkkihallista, kunhan ensin seikkailtiin väärässä kerroksessa. Majoituimme mukavaan asuntoon, jonka olimme netistä löytäneet. Siellä oli kaikki ok, kuten koko Hämeenlinnassa.

Seuraavana päivänä sää oli epävakainen. Ajoimme auton keskustaan ja jalkauduimme katselemaan kaupunkia. Hämeenlinna vaikutti siistiltä ja rauhalliselta. Kuvasin joitakin komeita rakennuksia, minkä jälkeen jatkoimme Hämeen linnaan. Siellä oli paljon nähtävää. Linna on rakennettu ylemmiltä osiltaan tiilistä, alaosa graniittia. Oppaat eivät häirinneet, kävijöitä oli vähän. Kokeilin päälleni käytettyä haarniskaa, olen sen verran harteva, että haarniska tuntui vatsan seuduilta kitjakkeelta. Otin kuvan hilparista, kun sellaisen kerran näin. Myös upea paarivaate keräsi jakamattoman huomioni.

Kun olimme linnassa toimineen naisvankilan elosta kertovalla osastolla, vaimoni huomautti, että oli hänen syntymäpäivänsä. Häpeäkseni olin sen unohtanut, olin ajatellut aiemmin että huopatossut olisivat hänen syntymäpäivälahjansa. Koetin paikata epähuomiotani käyttämällä vaimoani asemuseossa, jossa oli esillä mörssäreitä ja neuvostoliittolaisvalmisteisia ajoneuvoja. Hän sai vaivoin peiteltyä innostustaan.

Käytiin kuitenkin kahvila Hoffissa kakkukahvilla. Sieltä poistuessamme huomasimme seinällä esitteen, jossa kerrottiin Iittalan naivistisen taiteen näyttelystä. Laskeskelin kuumeisesti aikataulua, sillä sulkemisaikaan oli enää 80 minuuttia. Onneksi Hämeenlinnan keskustan ja Iittalan välillä on pitkä moottoritieosuus, jossa saa ajaa 120 km/h. Meille jäi melkein tunti aikaa tutustua näyttelyyn ja kyllä se kannatti! Upeita teoksia monilta omaleimaisilta tekijöiltä. Tietyt taiteilijat muodostuivat suosikeiksemme. Vaimo tykkäsi Kikka Nyrénin ja minä Maija Kanervan töistä.

Maija Kanerva tekee linopiirroksia, joissa on paljon yksityiskohtia. Netissä kerrotaan hänen kuvaavan mielellään kissoja, mutta töissä jotka vetosivat minuun, en niinkään nähnyt kissoja vaan kaloja. Kuvissa on pääosassa elävä vedenalainen maailma ja sen hiljaisena, elottoman oloisena vastakohtana maanpäällinen kaupunkinäkymä. Linopiirroksia elävöittää sinisillä pastellisävyillä värjätty meri. Jokainen tulkitsee kuvia omista lähtökohdistaan ja Kanerva on antanut katselijalle vinkiksi kenties töittensä johdattajana toimineita laulunpätkiä, usein Juice Leskisen sanoituksista. Muutamalla eurolla ostin itselleni postikortin kappaleesta Syvänmeren sukeltaja nimensä saaneesta teoksesta ”Hukuin, nukuin, heräsin – mä täältä löysin taivaan”. Toisen kortin hankin vaimolleni Edith Södergranin runon pohjalta nimetystä teoksesta ”Kummalliset kalat liukuvat syvyydessä, tuntemattomat kukat loistavat rannalla”. Näistä molemmista ja muistaakseni jostakin muustakin teoksesta nousi mieleeni Aaro Hellaakosken runoista löytyvä ajatus mystisestä tarkkailijasta, joka silmäilee maailmaa veden alta, pohjamudista, sen kummemmin keskittymättä ihmisen tekemisiin:

Hourailen vain, hourailen

raskaanlaisen ja mustan mietteen
tuijottajasta pohjalietteen
syvien syrjällä vaikenevalla
vetten hirveän painon alla.

(katkelma Aaro Hellaakosken runosta Pohjalla, kokoelmasta Hiljaisuus, vuodelta 1949)

Kotimatka sujui kohtalaisesti. Vaimo ajoi osan matkasta, koska olin niin kovin väsynyt.

Juvéninkoski

Hattulan Pyhän Ristin kirkko

Aulanko

Haarniska, Hämeen linna

Vankilamuseo

Tykinvetolaite

Mitenkä lukeja runoja?

Kuopion kaupunginkirjastolla oli eilen keskustelu runoista. En päässyt sinne paikan päälle, mikä oli ehkä kaikkien kannalta hyvä. Sitä paitsi keskustelun voi kuunnella ja katsella youtubesta osoitteella: https://www.youtube.com/watch?v=F_IXL2Bn5ZQ . Niinpä minäkin saatoin seurata keskustelun kaarteita ja väittää mielessäni vastaan sekä kiitellä keskustelijoita hyvistä mielipiteistä ja mielenkiintoisista tiedoista.

Haastattajana toimi toimittaja ja kirjailija Riitta Kylänpää, jonka tentattavina olivat kriitikko ja kulttuuritoimittaja Vesa Rantama sekä runoilija Helvi Juvosesta elämäkerran kirjoittanut Katri Viitaniemi.

Ajatuksena keskustelussa oli määränä olla miten lukea runoja ja kirjoittaa niistä. Ehkäpä tämä lukemistaan runoista kirjoittaminen jäi keskustelussa vähemmälle tai sitten se käsiteltiin siihen tapaan, etten ehtinyt huomata sitä? Alussa Vesa Rantama kertoi tosin miten jossain runokilpailussa runoja valikoidessa joutuu lukemaan autolastillisen runoja, niin ettei kokemus ole yksinomaan miellyttävä. Ja tietysti Rantama on kirjoittanut esseeteoksen Runominän vuosi, jossa hän kertoo vissiin jotain runojen lukemisesta.

Enemmän ehkä käytiin läpi sitä, mitenkä immeisten on edelleen vaikea päästä sisään ei-mitallisen ja ei-riimitellyn runouden maailmoihin. Vesa Rantama oli sitä mieltä, että vaikka runon on sisällettävä sepittäjänsä tunnelatinkia, ei se pelkästään riitä, vaan runo tulee osata laatia taidolla. Ihan keskustelun lopulla, yleisökysymyksen herättämänä Rantama palasi aiheeseen runosta kuvana. Hän nosti esiin suomalaiseen runouteen vaikuttaneitten Kiinan ja Japanin runojen lyhyen ilmaisun voiman, jossa jopa yhdestä sanasta, tai sitä esittävästä kirjainmerkistä, avautuu runo, joka aukenee moneen suuntaan. (Näin minä itse sen ymmärsin!) Katri Viitaniemi ilahtui ajatuksesta runosta muuttuvana kuvana, joka kehittyy aikain saatossa lukijan sitä tulkitessa. Hän kuvasi Helvi Juvosta rakkausrunoilijana, vaikkei häntä aikanansa rakkausrunoilijaksi mainittu. Tutustuminen Helvi Juvosen elämään ja hänen omiin ajatuksiinsa, joita oli säilynyt hänen kirjoittamiensa kirjeitten kautta, oli avannut runot Viitaniemelle uudella tavalla. Niinpä Viitaniemi jopa oli ajatellut, ettei runokirjasta voi noin vain sanoa milloin se on luettu, koska näkemys runosta saattaa muuttua iän myötä. Toisaalta voisi mielestäni ajatella, että sehän se vasta opettaakin runon lukijaa, jos huomaa runosta uusia asioja vielä aikain kuluttua.

”Jokaisella sanalla on oltava oma ilmaisutehtävä runossa.” Näin kertoo Viitaniemi Helvi Juvosen kirjoittaneen tarkoittaen, että mitan ja riimittelyn takia ei runossa saisi käyttää tarpeettomia sidesanoja. Tätä mieltä voi tietenkin runoilija olla. Mutta voi olla toisenlaisiakin mielipiteitä. Kuten Rantama myöhemmin toi esiin, ei vaikkapa Juice Leskinen noudattanut tällaista kantaa iskelmälyriikassaan. Ja minun mielestäni Juice onnistui teksteissään monin paikoin aika mainiosti. Juha Vainio kirjoitti myös erinomaista iskelmälyriikkaa, jossa on parhaimmillaan puhekielenomaisesti viety kuvausta eteenpäin (”sillä suoraan sanottuna suurinpiirtein sellaista elämä on” kappaleessa Sellaista elämä on). On hienoa, että runouden ystävät arvostavat myös kevyenä pidettyä iskelmälyriikkaa, sillä luulen niitten iskelmien nousevan monen mielessä runouden asemaan.

Keskustelussa nousi esiin myös kysymys siitä, pitääkö runoilijan sielun olla mukana runossa. Minähän olin muutama vuosi sitten pohtivinani sitä, onko runolla itsellään sielu, kun kirjoitin: Onko runollakin sielu? Mites hampaat taikka nielu? Nielemistä niillä riittää, joita runon hampaat kiittää. Runon sielu Aika-jokeen ongen viskaa, riimitrokeen. Mitä lienen sillä tarkoittanut, voisin tietysti näin jälkikäteen väittää, että ajan virrassa runo saattaa saaliiksensa saada jotain, en tiedä mitä. Rantama tuumi, että runoilijoista saatetaan olla kiinnostuneempia kuin heidän runoistaan.

Viitaniemi ihmetteli, miksi ihmiset kuvailevat runouden olevan niin vaikeata. Hän myös ajatteli, että ihmiset eivät välttämättä halua ymmärtää kaikkea runosta. (Sekö mitä ei ymmärrä on sitten se sielu?) Rantama arveli, ettei runojen tulisi tuntua sanaristikon ratkaisemiselta.

Viitaniemi siteerasi Juvosta, joka oli tuuminut, että yksityisen runon synty on pohjimmiltaan yhtä selittämätön kuin itse ihmissielu, joka on eri tilaisuuksissa eritapainen, murtaa sille asetetut kahleet. Jotenkin noin.

Ihan täpäkkä keskustelu. Oli mukava kun sen pystyi seuraamaan netin kautta.