Marja-Liisa Vartion kahden romaanin näytelmäsovitus

Marja-Liisa Vartio (1924 – 1966) kirjoitti vuonna 1957 julkaistun romaanin Se on sitten kevät. Hänen kuolemansa jälkeen vuonna 1967 ilmestyi hänen pääteoksenaan pidetty romaani Hänen olivat linnut. Vuonna 2000 ilmestyi yhteisteos, joka sisältää Paavo Haavikon loppuunsaattelemana Vartion itsensä aloittaman näytelmädramatisoinnin ensinmainitusta romaanista nimellä Anni ja Napoleon sekä Paavo Haavikon dramatiseerauksen jälkimmäisestä romaanista nimellä Ja hänen olivat linnut. Kummankin näytelmäsovituksen alusta löytyy Haavikon lyhyt kuvailu romaanien näytelmäksi sovittamisesta. Paavo Haavikko oli naimisissa Marja-Liisa Vartion kanssa.

Anni ja Napoleon. Pitkälti yli puolenvälin näytelmä vaikuttaa perin tavanomaiselta sekä rakenteeltaan että tapahtumiltaan. Tapahtumat tuppaavat jopa pitkästyttämään. Saattaa olla, että sillä on haettu jonkinlaista tylsyyden tuntua, jolloin dramaattisemman vaiheen käynnistyminen herättää näytelmän uuteen eloon. Tarina on melko selkeäpiirteinen. Napoleon asustelee jonkinlaisena vuokralaisena syrjäisellä maatilalla Uudellamaalla. Hän tekee työkseen remonttihommia. Holipuoli ja naiset maistuvat myös. Anni tulee maatilalle piiaksi. Hän aloittaa suhteen Napoleonin kanssa melko luontevasti. Siinä missä Anni suhteen ohessa hoitelee työnsä, keskittyy Napoleon ryypiskelyyn. Tämä on siis se pitkästyttävä, tuhannesti nähty ja kuultu osuus nalkutuksineen ja krapuloineen. Suhde ei ole kummankaan ensimmäinen, Annilla on aikuinen lapsi kaupungissa. Jostain syystä ja hieman oudolla tapaa asian ilmaisten, pari kumminkin rakastuu. Ullakolta alkaa yöllä kuulua kummaa rapinaa, onko siellä hiiriä vai rottia vai onko hormiin eksynyt lintu, joka ei pääse sieltä pois? Ullakko, rapina, kutina siellä mistä ei voi raapia…? Tulkitsen tämän siten, että maailmallinen kylmyys estää päähenkilöitä tajuamasta keskinäisen kiintymyksensä määrää. Pöntön poisto savuhormin päältä saa rapinat loppumaan, jotakin vapautuu. Näytelmä voisi loppua tähän, mutta eipään tuo lopu. Jatkuu kuin tämä kirjablogi. Löytynyt paratiisi menetetään ja näytelmän lopulla toinen muistelemaan jää sitä ja toista jossakin kaivataan. Minä tuskin sovin kumpaankaan kategoriaan.

Ja hänen olivat linnut. Kävisikö luonnehdinnaksi mustanharmaa koomillinen tragedia? Adele on naimisissa rovasti Birgerin kanssa. Rovasti on pahasti hurahtanut lintuihin. Tuomiokapituli pyytää häneltä selvitystä siitä, miksi hän saarnaa linnuista sunnuntaista toiseen – joulua ja pääsiäistä lukuunottamatta. Pappila palaa, osa täytetyistä linnuista pelastetaan, mutta ne haisevat tulipalolle ja niitä tarvii tuulettaa. Linnut ja lintukyväri ovat perintöä Adelen enolta, rovasti pitää itseään lintutieteilijänä ja näkee vaimonsakin lintuna. Näytelmän alussa rovasti ja ruustinna käyvät hauskaa sanailua, alistettu vaimo sivaltelee sarkasmin piiskalla miestään, joka jatkaa valitsemallaan merkillisellä tiellä mistään häkeltymättä. Rovastin saarnaluonnoksen mukaan ”Linnut häilähtävät ohitse kuin varjo tai sielu, ja sitä ne ovatkin.” Hänen mielestään Jumalan taivas olisi tyhjä ilman lintuja. Ruustinna muistuttaa piruillessaan Ledasta, jonka Zeus vietteli joutsenen hahmossa. Linnut vaikuttavat minusta tekstissä seksuaalisilta vertauskuvilta (mitkäpä eivät vaikuttaisi), myöhemmin ruustinna väittää ettei edes tiedä miten linnut parittelevat. Parisuhteen merkitystä korostaa täytetty joutsen, josta paljon puhutaan, mutta jota ei nähdä. Alma-piian veli oli nuoremmuuttaan tullut joutsenen ampuneeksi. Ammutun linnun puoliso oli lentänyt kylän päällä kehää monta päivää pariaan etsien ja valittaen. Parisuhdekiemuroita luonnehtii näytelmän loppuselvittelyissä kunnanlääkäri seuraavasti:

Kukaan nainen ei ole kenellekään miehelle oikea tai väärä sinänsä, vaan vasta elämän mittaan käy ilmi mitä heistä on yhdessä tullut.

Näytelmän rakenteesta syntyy minulle osaksi sellainen vaikutelma, että katsojan oletaan tuntevan romaanin tapahtumat. Erityisesti tämä tulee esiin toisen näytöksen kolmannesta kohtauksesta, johon on vain kirjoitettu sulkuihin: Kohtaus on romaanin 13. luku s. 161 – 170. Onneksi meillä sattui olemaan kotona se romaani, joten saatoin siitä lukaista mitä siinä kohden tapahtuman pitää. Siinä on kuvailtu juuri tuo kertomus joutsenen ampumisesta.

Tämmöstä. Kirjassa on 157 sivua. Luin sen kahdessa päivässä.

Sylvi Kekkonen: Lankkuaidan suojassa

Sylvi Kekkonen (1900 – 1974) asui pienenä tyttönä joitakin vuosia Karjalan kannaksella Metsäpirtin kunnassa, jossa hänen isänsä tuolloin toimi pappina. Noista lapsuuden suojatuista, rajaseudun pastoraalista eksotiikkaa henkineistä ajoista hän vähän vanhemmalla iällä kirjoitti kertomuskokoelman, joka julkaistiin vuonna 1968 nimellä Lankkuaidan suojassa. A vot senhä mie lukasin.

Pieni Sylvi asuu varakkaan kauppiaan joskus itselleen rakennuttamassa vanhassa suuressa talossa, jota ympäröi niin korkea keltainen lankkuaita, ettei taloa oikein näe maantieltä. Myös portti on korkea ja yleensä suljettu, mutta Sylvi ei sentään siddhartamaisesti jää aitojen suojiin vaan tekee omia retkiään ympäristöön. Harvemmin häntä päästetään ihan yksin liikkumaan, seurana on usein isä tai renkipoika Alekko. Alekkon äiti Vappu on kuin Kyllikki Mäntylän näytelmän Opri, hän on kova puuhaamaan: pesee, siivoaa, leipoo, paistaa ja siinä sivussa puhelee lakkaamatta votvotellen. Vappu asuu omassa talossaan Viisjoen toisella puolen. Sinne mennessä voi kirmata Laatokan rantahiekalla.

Sylvi kuvailee tapaamiaan ihmisiä lapsenomaiseen tyyliin, hän huomioi asioita, joihin lapsi kiinnittää huomiota, luennoinnista ei ole kyse. Ehkä kirjan tarkoitus on muistaa, tallettaa edes jotain siitä maailmasta, joka sodan myötä katosi? Nostalgia nousee esiin selkeästi. Loppupuolella kuu paistaa maiseman yllä kuin se iskelmän vanha venäläinen.

Sylvin isän ammatti saanee aikaan sen, että Sylvi kiinnittää huomiotaan tapaamiensa ihmisten uskontoon ja sen ilmenemismuotoihin. Metsäpirtissä asuu sekä luterilaisia että ortodokseja. Sylviä itseään selvästi kiehtovat vanhat uskomukset: koskella hän koettaa kuulla Ahdin soittoa, suuret koivut tuntuvat uhripuilta. Jälkimmäisen seikan isä myös vahvistaa. Noihin aikoihin viranomaisten tehtävänä kuuluu olleen ohjata ihmisiä pois pakanallisista tavoista, kristinuskon Suomeen saapumisesta kun oli kulunut jo jonkin aikaa. Vaikka isä on kertomuksissa yleensä taustalla, on hänen vaikutuksensa koko perheen elämään ilmiselvä, jo perheen asuinpaikasta lähtien.

Koska kyseessä on kertomus pienen tyttösen elämästä Kannaksella, on mukana tietenkin tarkoituksellisen tahatonta hymyilyä lapsen maailmalle. Tästä esimerkkinä katkelma, jossa Sylvi on sananmukaisesti puntarissa olemuksensa suhteen:

En minä kuitenkaan mikään surkean laiha mahda olla, koska se suuri kalakauppias, joka kerran nosti minut esiliinani nauhoista puntarin nenässä, sanoi minun painavan yhtä paljon kuin suurimmat kalat Laatokassa.

Kirjassa on 93 sivua. Lukaisin sen parissa päivässä.

Lempi Pursiainen: Pienenä tyttönä Savossa

Lempi Pursiainen (1919 – 2012) kirjoitti ensi kerran vuonna 1979 julkaistun muistelmalta kalskahtavan romaanin Pienenä tyttönä Savossa. Teos sai kirjailijalta seurakseen vuoden välein yhteensä tusinan verran jatko-osia. Anopin kirjojen joukosta poimin luettavakseni tämän kirjasarjan aloittavan teoksen, joka anopilla oli vuonna 1992 julkaistuna isotekstisenä versiona. Sitä oli kiva lukea tämän ison tekstin takia: paitsi että sai helpommin tekstistä selvän sai myös kääntää sivua useammin ja lukeminen tuntui etenevän nopeammin. Alunperäisessä kirjassa on 160 sivua, tässä isotekstisessä painoksessa 332 sivua. Pursiaisen kirjoja on julkaistu myös äänitteinä. 

Romaani vaikuttaa siis aika lailla muistelolta. Tosin väliin ovat muistot niin tarkkoja yksityiskohdiltaan, että ehkä niitä muistoja on teroiteltu vaikkapa muitten aikalaisten ja varsinkin perheenjäsenten kanssa käydyin keskusteluin? Kerronta tapahtuu minä-muodossa, aikamuoto paikoin huojahtaikse nykyisen ja menneen aikamuodon välillä. Mutta mitäs ajoista ja muodoista, tärkeintä lukemassani kirjassa on sisältö, joka koskettaa minua ylähengitysteitä ja kyynelkanavia myöten. Kirja noudattelee aikajärjestystä, joskin se on jaettu lukuihin, joissa käsitellään otsakkeessa mainittua asiaa. Ehkä ennen muinoin asiat tapahtuivat aikajärjestyksessä, minun elämässäni lähinnä epäjärjestyksessä. 

Kuten elämään vakavasti suhtautuva henkilö toimii, kirjailija käsittää oman elämänsä alkaneen jo ennen hänen omaa aikaansa. Niinpä aluksi kerrotaan isovanhemmista ja varsinkin äidistä. Äiti Reetta oli Polvijärven tyttöjä, jonka isä oli suutari. Kun Reetta oli vielä pieni, suutari-isä kuoli eikä äiti lopulta selvinnyt perheen elättämisestä vaan hän sai jäädä asumaan taloonsa vain yhden lapsen kanssa. Muut lapset laitettiin huutolaisiksi. Kuten Kalevalassakin todetaan: Kun elänet kaunihisti, aina siivolla asunet, saat olla talossa tässä, orjan töitä toimitella. Pieni huutolaistyttö tekee parhaansa, mutta joutuu ilman omaa syytään kaameisiin tilanteisiin ja lopulta pakenee äitinsä luokse, jonne joksikin aikaa saa jäädä. 

Varttuneempana Reetta löytää työtä kestikievarista ja siellä hän tapaa elämänkumppaninsa, joka on punakka poika, savotan kymppi. Kertoja saa alkunsa kapinakeväänä ja syntyy tammi-helmikuisena yönä 1919 klo 24. Kertojan isä saa tehdä ikänsä kovia savottatöitä, joista ei suurta tuloa kerry. Äiti hoitaa kasvavaa lapsilaumaa, johon työhön myös kertoja esikoisena joutuu osallistumaan lähes aikuisen tapaan. Romaani onkin paitsi ylistys (tai ihmetys!) savolaiselle sitkeydelle, myös kuvaus äärimmäisen niukoista oloista, joissa uurastamisen kantimena on oman talon ja maatilan hankkiminen – periksiantamaton halu olla itsellinen. 

Tapahtumapaikkana on pääosin Rautavaaran soinen saloseutu, josta leivän kiskominen on jatkuvan kovan puurtamisen takana. Aniharvoin on tarjolla kahvia kummempaa herkkua, joskus sentään lapset löytävät juuresaidan ojittamattomasta notkosta valtavia mesimarjoja, jotka syövät suihinsa ennen kuin isä ehtii senkin jäkikön niittää. Kirjan sanasto haastelee paikoin omaa kieltään, mutta arvaamalla loput. 

Mikä muu kuin halu omasta tilasta saa perheen jaksamaan? Usko. Tämä tuodaan esiin alusta asti. Usko Jumalaan ja parempaan elämään kuoleman rajan takana kangastelee puheissa ja mielessä. Usko tuo lohtua silloin, kun elämä riistää lähimpiä ihmisiä viereltä, se kantaa siinäkin tilanteessa, kun yhdessä rakennettu toivo vaikuttaa sortuvan. Ripille päästyään kertoja rukoilee kirkon rappusilla yksikseen:

Rukoilin hyvää piikapaikkaa. Rukoilin ystävää, jonka kanssa voisin vieraissa ollessani puhua. Rukoilin äidille ja isälle terveyttä ja siskoille ja veljille leipää. Rukoilin, että Jumala auttaisi minua eteenpäin elämässä, antaisi minulle joskus oman kodin, olisi aina minun lähelläni ja antaisi minulle puhtaita ajatuksia.

Voi olla että luen jatkoa tälle tai sitten luen sen Sylvi Kekkosen muistelon Kannakselta tai jos vaikka molemmat? Saapas näkee minkä kenkä tekee, tapasi äitini luetella.

Johanna Venho: Ensimmäinen nainen

Johanna Venho (s. 1971) kirjoitti vuonna 2019 julkaistun romaanin Ensimmäinen nainen. Se kertoo presidentti Urho Kekkosen vaimon Sylvi Kekkosen (1900 – 1974) pohdinnoista muutamana elokuisena päivänä vuonna 1966.

Sylville tärkeä kirjailijaystävä Marjaliisa Vartio on kuollut pari kuukautta kirjan tapahtumia aiemmin. Yhdessä he ovat joskus käyneet Kekkosten kesämökillä Katermassa, Suomusjärvellä ja sinne Sylvi nyt lähtee järjestelemään tunteitaan ja tuumailujaan.

Sylvi ajaa mökille itse, kuningatar Elisabetin Suomen presidenttiparille lahjoittamalla sinivalkoisella Morris Minillä. Matkaseurana on Isa-koira. Mökki on pieni, ei Sylvi isoa mökkiä tarvitsekaan, koko kirjan matka on enämpi sisäinen, joskus parinsadan sivun paikkeilla Sylvi käväisee naapurissa ja kaupassa. Enimmäkseen hän ruodii menneisyyttään ja Marjaliisa on hänellä siinä työssä matkaseurana.

Taiteilijoille tärkeä aihe on rakkaus. Niinpä Venhon romaanin keskivaiheilla käsitellään Sylvin miehen lemmensuhteita ja Sylvin oman elämän seikkailuja – sikäli kuin niitä on ollunna. Monenlaisia entisaikain tuttuja nimiä mainitaan, loistava Olavi Paavolainenkin loistaa läsnäolollaan. Joo, ja on politiikan isoja nimiä ja kirjailijoita. Heistä ainoina ääneen pääsee kuitenkin Marjaliisa ja hänkin ikään kuin postuumisti sekä kuvanveistäjä Essi Renvall, joka yrittää omalla tahollaan löytää Sylvin sisintä olemusta Sylvistä valmistelemaansa rintakuvaa varten. Essi Renvall ei tuntunut minusta tutulta nimeltä, mutta sain selvää ihan wikipediasta asti, että hän on suunnitellut Kuopion sankarihautausmaalle veistoksen Haavoittunut sotilas. Sitä veistosta minä lapsena leikin äitini kanssa. Kun äitiä oikein väsytti kotityöt, hän pyysi että leikitäänkö haavoittunutta sotilasta, koska tiesi, että maltoin eläytyä osaani erinomaisesti. Että ehe-ehe.

Toinen tärkeä aihe taiteilijoille on taide. Siitä puhellaan myös ihan jonniin verran. Lisäksi sijansa saavat tietenkin jo mainittu menneisyys, muistot lapsuutta myöten. Sylvi lukee omia päiväkirjojaan ja löytää mukaansa ottamista papereista myös nivaskan tekstejä, joissa hän muistelee lapsuuttaan Karjalan kannaksen Metsäpirtissä, missä hänen isänsä toimi pappina. Vuonna 1968 julkaistiin teksteistä siintynyt kirja Lankkuaidan suojassa.

No, laitetaan tähän vielä lainaus tästä Venhon kirjasta. Essi Renvall se siinä puntaroipi kuinka ollakaan – taidetta:

Ei veistäjä saanut kuvata toissijaista, vaan ensisijaista. Jos kuvaisin toissijaista, en olisi parempi kun pahainen skribentti joka purkaa omia neuroosejaan mariseviin taidearvioihinsa, näitä on nähty.
Epävarmuus nousi nilkoista ylöspäin kuin mutavesi.

En oikein tiedä keitä nämä tämmöiset skribentit ovat. Jotenkin tuo kohta vain kosketti minua kuin mutavesi leveähuulista sammakkoa.

Kirjassa on 262 sivua. Luin eilen viimeiset sata sivua ja niitä edeltäneet sivut aikaisemmin. Kiitokseni tästä kirja-arvontalahjasta Sheferijm-blogin Ainolle!

Musikaalissa Kuopiossa

Syyskuu jatkui musikaalisissa merkeissä, kun käytimme vaimon e-passirahoja ja minun s-etuhintaista lippuani katselemalla Kuopion kaupunginteatterissa musikaalin Huomenna minä lähden.

Musikaali Huomenna minä lähden: käsikirjoitus ja ohjaus Kari Heiskanen, sävellys, musiikin harjoitus ja johto Mika Paasivaara. Päätehtävissä: Hilda Kuusinen – Reeta Vestman, osuustoimintamies - Mikko Rantaniva, Hildan sisko - Lina Patrikainen, Toivo Korpi – Markus Petsalo, päätoimittaja Nyyperi – Risto Korhonen, muutamassa mehevässä sivuosassa Ilkka Pentti. Mukana myös muita näyttelijöitä, orkesteri sekä laulu- ja tanssiryhmä. Kesto 2 h 45 min.

Musikaali kertoo suomalaisen naisen siirtolaisuudesta Amerikoissa vuosina 1914 – 1918. Hildan henkilökohtaisen elämän lisäksi tärkeänä osana ovat maailman tapahtumat noina kuohuvina vuosina. Ensimmäinen maailmansota, jota joku on nimittänyt Euroopan sisällissodaksi, tunkee vahvasti mukaan Ameriikan mantereelle sijoittuvan musikaalin tapahtumiin. Pikku vinkkinä voisin kenties tarjota, että jospa olisi valittu jokin toinen, vähemmän sotaisa ajankohta. Se olisi sallinut keskittyä enemmän siirtolaisuuteen sinänsä. Jotkut ovat löytäneet siirtolaisuudesta aineksia tv-sarjoiksi asti: ”Picture it – Sicily 1922!” Musikaaliin valittu ajankohta rakensi tietysti sillan paitsi Amerikoista Eurooppaan, myös tarjosi mahdollisuuksia jämerämpään dramatiikkaan. Minusta maailmansota saa aikaan jonkinasteisen ylivirityksen, kyllä matka nk. rapakon taakse riittäisi yhteen musikaaliin. Viulunsoittaja katolla ja Sound of Music toimivat samantapaisilla aineksilla, minä ainakin mielelläni katselisin esityksen pienen ihmisen elämänkamppailusta vierailla mailla.

Esityspäivänä ei satanut.

Rapakon taakse matkaamisesta ja pienestä ihmisestä saankin rakennettua sillan yli synkän virran oman elämäni teatteritapahtumaan. Sosiaalifilosofi minussa kysyy: mitä merkitsee teatterireissu pienelle siilinjärveläistyneelle entiselle kuopiolaiselle? Edellisen teatterikäynnin jälkeen ajattelin, että riittää jo teatterit minunlaiselleni, mutta kun vaimo tarkkana talonsapitäjänä haluaa käyttää e-passirahansa edes johonkin, niin lähdin sitten seuraksi tähän musikaaliin – ja lisäksi kävin itse naattimassa Minna-oopperasta. Näin muodoin rahaa näihin tarkoituksiin kului satakunta euroa ja automatkat päälle. Teatteriliput kävimme hankkimassa teatterin lippukassalta. Sinne lähdettiin silloin kun se kassa oli auki ja kun vaimo oli tullut työstään. Tämä tapahtui keskiviikkona 24.8.2022. Läksimme ajelemaan Kuopioon, vaikka hieman jo sateli, oli lupailtu sadekuuroja, mutta arvelimme asian hoituvan. Matkalla sade yltyi niin, että ajelin moottoritiellä enää kahdeksaakymppiä ja Kuopioon saavuttaessa tilanne paheni. Jouduimme keskelle kaupunkitulvaa. Harmi ettei tullut otettua kuvaa. Partasen kalakukkoleipomon kohdalla Tulliportinkadulla vesi pulppusi viemärikaivosta kuin maanjäristystä ennakoiden. Vein vaimon teatterille ja etsin jonkinlaista parkkipaikkaa. Pyöräilijä ajoi ohitseni, kun kyllästyi hitaaseen vauhtiini. Niiralan kentän kulmalla autoni sukelsi melkoisen lätäkön läpi ja ajoin siitä vielä takaisin tehtyäni uukkarin ja parkkeerasin auton lopulta luvattomalle paikalle. Oopperaa varten jännitin koko viikon ja söin varovasti, oopperapäivänä vältin kahvinjuontia enkä tietenkään nauttinut alkoholia. Teatteriin menin jo vähän välinpitämättömämmin, mutta kahvin suhteen osasin pitää varani. Ei juotu edes väliajalla mitään. Molempiin tapahtumiin lähdettiin tuntia ennen näytöksen alkua. Mietin etukäteen parkkipaikat ja matkareitit. Äsken vasta vaihdoin henkselit farkuista takaisin verkkareihin.

Musikaalista sitten jotain. Musiikki soi hienosti ja laulajat esittivät osansa mainiosti. Tunsin olevani enemmän omieni joukossa musikaalin kuin oopperan maailmoissa, mitä musiikkiin tulee. Silti en muista yhtään laulua, en mitään musiikinpätkää. Tanssitytöt pitivät virkistävää silmäpeliä katsomoon päin, en päässyt niin helposti torkahtamaan. Hauskin hahmo oli Risto Korhosen esittämä päätoimittaja Nyyperi. Toivon Korhosen saavan lisää tällaisia äreän hupaisia osia. Pastori Jussilainen, vaikkapa?

Oopperassa Kuopiossa

Kävin asioikseni katselemassa ja kuuntelemassa oopperan Minnan taivas Kuopion musiikkikeskuksessa. Vaikka en ole mikään oopperafanittaja, kerron kokemuksestani muutamalla hassulla sanalla.

Ooppera Minnan taivas: säveltäjä Jukka Linkola, libretto Veera Airas.

Minna Canth – Marjukka Tepponen, J. V. Snellman – Esa Ruuttunen, Venny Soldan-Brofeldt – Marjatta Airas, Juhani Aho – Jukka Romu, astraalihahmoina Ossi Jauhiainen, Johanna Takalo ja Olli-Tapio Tikkanen. Kuopion kaupunginorkesteri johtajana Rauno Tikkanen. Kesto n. 2 ½ h.

Kotona kuuntelen toisinaan Yle Radio 1 -kanavaa, jolla esitetään klassillista musiikkiakin. Yhdeksän seutuun laitan radion päälle, että kissat saavat kuunnella ohjelmaa Muistojen bulevardi. Kissat nukkuvat rauhallisen, vanhanaikaisen viihdemusiikin hiljaa huplattaissa. Minä, joka olen jo konkari radion kuuntelijana, pystyn nukkumaan vaikka minkälaisessa kiljunnassa – tulipa ratijosta oopperaa tai taivaalta hornetteja.

Kun kerran säveltäjänä tässä Minna Canthin elämää hauskasti sivunneessa oopperassa oli Jukka Linkola, odotin kuulevani jotain jatsahtavia säveliä. Kyse oli kuitenkin melko perinteisestä oopperamusiikista. Mitään kirkuvan uudenaikaista ei korviini kuulunut, tosin välillä minulle meinasi käydä muistojenbulevardit, niin että paras olla vannomatta. En enää yön yli nukuttuani pysty muistamaan yhtään melodiaa koko esityksestä. Se ei luultavasti johdu siitä, että keskityin seuraamaan sanoja, jotka oli huomaavaisesti tekstitetty näyttämön yläpuolelle (laulajat tosin esittävät laulettavansa niin selkeästi, että harvoin olisi ollut tarpeen lukea tekstejä, mutta varmuuden vuoksi luin ne kumminkin). Sävelmät eivät myöskään olleet liian korkealentoisia tai vaikeita, laulajat ja soittajat esittivät ne mainiosti. Jokin niissä jäi kumminkin loksahtamatta meikäläiseen. Se ei tietenkään tarkoita, etteikö musiikki olisi ollut toimivaa, ehkä minä nyt vain keskityin liiaksi tapahtumiin. Nukkumaan ruvetessa mietin kyllä, että kun näinkin humoristinen aiheen käsittely oli kyseessä, olisiko musiikki voinut tukea sitä koomillisuutta hieman selkeämmin?

Mistä oopperassa sitten kerrotaan ja miten? Minna Canth oli Suomessa maailmankuulu kirjailija, joka jo 1800-luvulla nosti vahvasti korostaen esiin yhteiskunnallisia vääryyksiä ja sortoa. Naisten ja köyhien asemaa oli Canthin mielestä parannettava. Oopperan alussa astraalihahmot toistelevat Canthin ajatuksia. Vähän kerrassaan oopperan seurailijalle selviää, että Minna on kuollut ja hän on nyt taivasten tasolla. Kuitenkin sellaisella tasolla, jossa ei vielä ihan telepatialla toimita, joten älyllistä yhteiskunnallista keskustelua voisi määttiijjä vielä jatkaa. Ja voisiko taivaista saada yhteyden maanpäällistä elämää viettäviin? Minnan seuraksi heräjää entinen Kuopion asuja ja Saimaan ystävä J. V. Snellman. Hänen koominen hahmonsa, jonka Ruuttunen vetää erinomaisesti, meinaa välillä päästä varastamaan souvvin (maskeeraus+puvustus täysi 10). Ahnaammin Minnan mekosta kiinni tarttuu kumminkin Venny Soldan-Brofeldt, jonka kanssa Minna väittelee korsetin käytöstä puolisen tuntia. Ainakin siltä minusta tuntui. Lopuksi mieshahmot tulevat voitelemaan Minnan rentoutuneempaan tilaan, mikä tapahtuu konjakkia juomalla ja korttia pelaamalla.

On totta, että Minna pelasi korttia. ”Ein kleines…” tarkoitti Kanttilassa pientä peliä, ei ryyppyä. Alkoholinkäytön turmiollisuudesta Minna oli itse kirjoittanut lehteen jo Jyväskylässä ja taisi saada potkutkin, lehden omistajalla kun oli viinatehdas? Tässä oopperassa on kenties käynyt päinvastoin. (Huom. kys.m.)

Mutta mitäs minä vielä mietinkään eilen illalla ennen kuin sain taas unen päästä kiinni…? Niin sehän se juuri oli, että aika monet tietävät tai ainakin luulevat tietävänsä paljon ja kaikenlaista Minna Canthin elämästä ja sen tapahtumista. Ehkäpä oopperan tekijä onkin ajatellut, että näissä faktoissa teillä on tarkistelemista, kun tapahtumat sijoittuvat taivaisiin! Lopussa Venny maalaa Minnalle uuden taivaan, jossa voipi elellä selevittä päivittä korsetin kanssa tai ilman.

Leena Rantanen: Matkustan, vaikka en enää

Leena Rantanen (s. 1948) asuu Ranskassa ja kirjoittaa suomeksi. Luin hänen pienen vuonna 2020 julkaistun teoksensa Matkustan, vaikka en enää. Halusin lukea tämän Pirandelloa suomentaneen kirjailijan kirjan, koska siinä kerrotaan lähimatkustamisesta. Toinen yhtä tärkeä aihe kirjassa ovat muistot.

Matkustan, vaikka en enää koostuu lyhyistä kertomuksista, joita kirjasta löytyy viisikymmentäseitsemän. Nyt en ihan jokaisesta erikseen ala edes lyhytkuvailua esittää. Lukija saa näkemyksen siitä, mikä Rantasesta on matkoilla ollut tärkeää, usein hän kertoo aivan muusta kuin siitä mikä ehkä matkalle lähtiessä on saattanut tuntua kiinnostavalta. Korsikan Ajaccio vaikuttaa kylmäkiskoiselta, kun taas bussimatkalla kertoja viehättyy nauravasta ja lauleskelevasta bussikuskista. Isoisän matkat ammuntakilpailuihin ennen sotia ovat tuottaneet palkintoja, mutta kiehtovin esine on hänen Marokosta tuomansa koristeellinen lipas, jonka ei edes pitänyt päätyä sukuun. Myös kodin lähialueilta voi tehdä löytöjä: poisheitettyjä nukkeja, postimerkkejä, lampunjalkoja tai sitten onnellisia ihmisiä. Kauneus asustaa katsojan silmissä, mielikuvitus pilvissä ja mieliala on usein kiinni asenteesta. Kertojan tiedot niistä paikoista, joihin hän on tutustunut, maustavat vaikutelmia. Ja kun koti sijaitsee Pariisissa, kaikenlaista nähtävää varmasti löytyykin lähiseuduilta.

Rantasen teksti on ilmavaa, kertomukset tuovat matkojen ja retkien vaikutelmista esiin olennaisen ja avaavat toisinaan kiehtovia mielenpolkuja omaan menneisyyteen. Sillä menneisyyttähän se on minullekin matkustelu. Rahaa ei ole ja kärsimätön äkäisyyteni ei suo minulle mahdollisuuksia istuskella pitkiä aikoja lentokoneissa tai junanvaunuissa. Mutta tällaisen kirjan avulla on minunkin mahdollisuus aika ajoin löytää muinoin tekemistäni matkoista ihan mukaviakin muistoja. Yleensähän matkat ovat pääosin hikoilua ja odottamista kuten elämä muutoinkin maanpäällisenä ilmiönä. Eräs leidi aikoinaan kertoi lähtevänsä matkoille sillä ajatuksella, että varmasti passi ja rahat unohtuvat toisen takin taskuun, matkalaukku menee väärään koneeseen ja hotelli on surkeampi kuin kuvitella saattaa ja koko matkan ajan sataa vettä. Kun sitten joku näistä seikoista ei toteudu, voi olla jo vähän tyytyväinen. Itse ajattelen, että parasta lomamatkoilla ovat hotellin aamiaiset. Niinpä joskus olen hankkinut erilaisia pikkujukurtteja, juustoja ja uudenlaisia tuoremehuja jääkaappiin, keittänyt munia valmiiksi jo illalla ja varannut paahtoleipää, marmelaatia ja jotain mustaa maalaislimppua, niin että kotona voi nauttia hotelliaamiaisen matkustamatta minnekään. Jonkun pitää kumminkin kotona kissat ulkoiluttaa ja pitää niitä välillä erillä toisistaan.

Mutta tämä kirja on tosiaan oikein suositeltavaa luettavaa. Varsinkin nyt kriisiaikoina voisimme yrittää löytää lähialueilta ja jopa toisistamme mukavia ja lähestymisenarvoisia asioita, niitä kyllä riittää. Täälläkin Siilinjärvellä on Karjalan Lennosto ja Yaran avolouhos räjäytyksineen. Ei tarvitse lähteä kotia etemmäs kuulostelemaan miltä sota tuntuu. Tähän tuli nyt itse kirjasta niin vähän, että laitan tähän lainauksen tekstistä. Afrikkalainen katukaupustelija sai myytyä intarsiakoristeisen rasian kertojalle:

Rukoilevalla äänellä hän sanoi hinnan, joka ei ollut kallis, vastasin ei ja olin lähteä pois. Mies alensi hintaa, minä sanoin ei. Mies alensi yhä, minä sanoin ei, en tarvitse, ihailen vain. Mies alensi vielä, lopulta en kehdannut sanoa ei.
Mutta olenpa kehdannut käyttää rasiaa viisikymmentä vuotta. Jo kauan olisin halunnut löytää hänet ja maksaa enemmän.

Kirjassa on 120 sivua. Lukaisin sen omia muistojani tapaillen parissa päivässä.