maanantai 16. syyskuuta 2019

Yrjö Koivukari: Timanttikammio

Yrjö Koivukari (1901 – 1979) sepitti runot vuonna 1953 julkaistuun runokokoelmaan nimeltä Timanttikammio. Luin sen. Minulle ei ihmeemmin selvinnyt mikä on ”timanttikammio”, mutta kirjassa on nätit kannet ja se on siisti, hyvin pidelty, vaikka on ollut kirjastossa Kajaanissa kaikki nämä vuodet.

Esipuheen kirjoitti kuopiolaislähtöinen kirjallisuudentutkija Vihtori Laurila (1906 – 1988). Sotia edeltävän aikakauden kiihkeistä tunnelmista voi lukea erikoisen näytteen Laurilaa käsittelevästä wikipedia-artikkelista (tai artikkelista Someron koulujupakka). Kun olin lukenut Laurilan koristeellista, vivahteikasta kieltä pursuavan esipuheen, luulin jonkin aikaa ymmärtäväni Koivukarin runoja. Se tunne karisi hiljalleen ja loppuviimeeksi olen ihan omillani tulkintojeni kanssa. Ehkä niin on parasta.

Kyllä minäkin silti huomasin Koivukarin runokuvissa Nietzsche-vaikutteita, Tolstoin tai Arvid Järnefeltin aiheita en niinkään tunnistanut. Ellei sitten halua ajatella Tolstoin uskonkäsitystä, jossa hän uskoo Jumalaan, mutta ei niinkään kirkkoon. Minä voisin omasta puolestani lisätä hengenheimolaisten joukkoon Edith Södergranin. Mitään kopiota mistään näistä mainituista ei Koivukarin runoista silti löydy. Koivukarin ajattelu on hillittyä, kielikuvat kuulaita. Ristiriitaisuudet ovat sallittuja ja jopa tavoiteltuja. Ylimmällä tasolla, siellä seitsemännen taivaan tietämillä, Koivukari nähdäkseni kysyy, tarvitaanko maailmassa ihmistä ylipäätään. Jumala ei ole ymmärrettävissä, hänen viikatteensa voi kaataa ihmisten mitat ja muodot, kuten runossa Aamusinfonia mainitaan. Ihmiset ovat vain onttoja puita, tämä ajatus selittynee sodan kauheitten kokemusten kautta. Tärkeämpää kuin ihminen on Jumala ja elämä itse:

Mitä ontoista puista!
Maa on nuorta ruohoa täynnä,
pian siementen kylvöön kypsää.
Kantakoon katseesi lempeä loimu
hautojen yli.
Pian aamun valo iltalauluina
kaikkeuden mereen haipuu.

Lopummalla kokoelmaa siemenen ja maan kasvun merkitys korostuu. Koivukari odottaa uutta maailmaa. Varmaan kyse on osittain pettymyksestä ihmiseen, mutta myös runoilijan oman hengellisen maailmanselityksen tuloksesta.

Runot edustavat vapaamittaista, uutta tyyliä. Loppusointuja on turha etsiä. Läheskään kaikki kielikuvat eivät aukene mulle, eikö liene Laurilakin ollut välillä ihmeissään, siksi laveasti hän esipuheessa käsittelee Koivukarin aikaisempaa tuotantoa.

Kirjassa on sisällysluetteloineen 128 sivua. Lukaisin sen reilussa päivässä.

sunnuntai 15. syyskuuta 2019

Kajjaanissa

Kävin Kajjaanissa muutaman tunnin piipahduksella. Kerron tässä mitä siellä näin ja söin ja join.

Mentiin sinne meidän autolla. Saavuttuamme Kajaaniin kävimme ensin Teboililla vessassa. Taikka minä en käynyt, minä nautin munapiirakkakahvit kahviossa. Sillä aikaa vaimo osti minulle toiset kahvit, kun ei tiennyt missä minä olin.

Sitten mentiin yhdelle hautuumaalle. Ajettiin Kajaanin linnan raunioitten yli. Takaisin tullessa ajettiin niitten raunioitten yli vielä uudemman kerran.

Menimme siitä kirjastolle. Kirjaston parkkipaikalla nautin sen toisen kahvin, jonka vaimo oli minulle ostanut, kun ei tiennyt niistä munapiirakkakahveistani. Katselin kahvitellessani pihlajaa, jossa oli runsaasti syvänpunaisia marjoja. Kirjastossa oli käsityönäyttely, vaimo katseli sitä vähän aikaa ja tuli sitten hänkin katselemaan kirjoja. Minä ostin poistokirjoista Leena Krohnin eräänlaisen romaanin nimeltä Pereat mundus ja Yrjö Koivukarin runokokoelman Timanttikammio, joka vaikutti erittäin hyväkuntoiselta, vaikka oli vuodelta 1953. Olen sen suurimmalta osin nyt lukenut. Vaimokin osti jonkin kirjan, saimme ne kaikki yhteensä alle eurolla.

Seuraavaksi ajoimme auton parkkiin Pohjolankadun varteen ja minä otin kirkosta kuvan. Torni on kuvassa vinossa, mutta kotona tytär korjasi sen suoraan ja käsittelimme yhdessä kuvan haluamanilaiseksi.

Menimme siitä Kauppakadulle katsellaksemme Kajaanin funkistalojen fasaadeja. Ne ovatkin tosi komeita. Olin lukenut näistä taloista Jorma Jormiton mainiosta blogista Peegeehydatoon. Kyseisen blogin vihjeitten perusteella jatkoimme matkaa Pekka Heikkisen konditoriakahvilaan. Ostin sieltä tervaleivän, jonka olen melkein jo syönyt. Terva-aromi tuoksuu vahvana muovipussin läpikin. Peegeehydatoonin kommenteissa mainitun kermasarven popsin appelsiinimehun kera kahvilassa, todella maukas!

Vaimo halusi einehtiä ja kyllähän se minulle sopi. Löysimme huokean kebappipaikan. Vaimo tilasi kalaleikkeitä ranskanperunoilla ja sai kanaleikkeitä ja ranskanperunoita. Minä tilasin Iskender-kebabin ja sain sen, mutta kebab-liha oli haaleaa. Syötiin mitä saatiin.


Yritettiin vielä käväistä Kainuun museossa, mutta sepä olikin kiinni. Sen sijaan mentiin kirppikselle, josta ostin Karol Wojtilan runokokoelman, jonka luin muutama vuosi sitten ja Jack Londonin romaanin Salamurhaajat, jota eräs kommentoija blogissani oli kehunut. Sitten olikin jo aika lähteä kotimatkalle.

Olin liian väsynyt ajamaan ja jossain Sonkajärven tienoilla keskittymiseni alkoi herpaantua omalaatuisen euforian puolelle siinä määrin, että vaimo lupautui ajamaan. Iisalmen ohiajotiellä otin vielä kuvan lumoavan dramaattisista pilvistä. Sittenpä olinkin aika sippi.

sunnuntai 8. syyskuuta 2019

Kohentaisiko lukuinnon edistäminen yhteiskunnan tasa-arvoisuutta?

Lukeminen ei käy aina niin helposti.
Tänään tulisi lukea tunti päivässä iltaseitsemältä. Enpä tiedä tuleeko silloin luettua. Yleensä yritän lukea aamupäivästä, koska iltaa kohti alan olla sen verran notkeeta poikaa, ettei mikään ponnistelu oikein luonnista. Saunassakin käyn nykyään paljon lyhyemmän aikaa kuin sitä lämmitän.

Tänään puolen päivän seutuun luin parikymmentä sivua Tolstoita. Teksti oli sangen soljuvaa. Tolstoi perustelee asiansa juurta jaksain sortumatta silti liioittelevaan tarkkuuteen. Hän kuvailee sanottavansa esimerkkien avulla, ei käytä liiemmälti sivistyssanoja ja vaikka hänen kielitaitonsa lienee ollut lavea ja vankka, ei hän pyri loistamaan vieraskielisillä lainauksilla ellei koe niitä tarpeellisiksi.

Olin lukenut Tolstoita noin tunnin kun vaimoni kutsui minut syömään. Hän valmisti eilen ison kattilallisen kurpitsakeittoa valtavasta kesäkurpitsasta, jonka hankimme rompemarkkinoilta, koska puolukat olivat lopussa. Tänään kurpitsakeittoa vain lämmitettiin. Einehdimme yhdessä ja kehuin kurpitsakeittoa kuten eilenkin. Päivälliseksi syömme eilisiä tähteitä niinikään. Vaimoni valmisti eilen myös mifurisottoa. Minä autoin maustamisessa. En muista katoinko pöydän. Sitä risottoa siis syömme ehkä kuuden maissa. Lisäksi tarjolla on vaimoni eilen leipomia sämpylöitä.

Olen ollut kiusaantunut niistä kampanjoista, joissa patistetaan poikia lukemaan. Mitäs jos patistettaisiin tytöt tekemään? Ajattelin, että pitäähän sitä tehdäkin jotain eikä vain lukea, katsella elokuvia ja näytelmiä, käydä teatterissa ja matkoilla, shoppailla ja laatia blogikirjoituksia. Toisaalta oma tekemiseni on niin vähäistä, että ihan hyvin voisi minua joku persiille potkia senkin suhteen. Varsinkin kun tekemisiäni vertaa vaimoni työmääriin.

Keksimistäni vastaväitteistä huolimatta olen sitä mieltä, että lukemisen tärkeyttä kenties hieman liioitellaan. Ei kaikkien ihmisten tarvitse valmistua tohtoreiksi. Tarvitaan myös putkiasentajia, nuohoojia, puuseppiä, muurareita, autonkuljettajia, prosessinhoitajia, vahtimestaajia ja konserttibalalaikan soittajia. Puhumattakaan minunlaisistani pitkäaikaistyöttömistä.

Millainen repivä kilpailun yhteiskunta meillä olisikaan, jos kaikki työttömät taistelisivat keskenään viimeisistä työpaikoista! Nyt vallitsee yhteiskuntarauha, jota voi aivan hyvin verrata roomalaiseen rauhaan. Korotkin ovat matalalla, kun kukaan ei uskalla yrittää mitään. Voisipa jopa kuvitella, että yhteiskunnallinen seisahtuneisuus liittyy siihen, että osa ihmisistä syrjäytetään työelämästä täysin laillisin keinoin ja nämä syrjäytetyt ovat niin masentuneita, että hyväksyvät sen, sillä he ovat kokeneet saman jo alakouluajoista lähtien, kun lukeminen sen paremmin kuin laskeminenkaan eivät huvittaneet. Tämähän takaa sen, että työssäoleva väki ei kohtaa työmarkkinoilla kilpailua.
Lukeminen vaatii toisinaan putkinäköä.
Pystymetsästä tuleva valmiiksi lyttyynlyöty työtön ei kykene niihin vaativiin töihin, joihin työpaikkansa valloittaneet pystyvät vuosikymmenestä toiseen – eläkkeelle saakka.

Kyse on kilpailusta, jossa toiset voittavat ja toiset häviävät. Aikoinaan filosofi Nietzsche toivoi yhteiskuntaan riittävää jännitettä hyvin toimeentulevien ja köyhien välille, koska se pitäisi yllä verevää kilpailua alhaalta ylemmäs tavoittelevien pyrkiessä näyttämään kyvykkyyttään. Tosiasiassa jännite syntyy kuitenkin vain tuloerojen suhteen. Niitten tasoittaminen poikien lukuintoa kohentamalla kuuluu hurskaisiin toiveisiin, joitten toteutumista oman työuransa aikana eläkevirassa elelevä väki tuskin edes toivoo.

perjantai 6. syyskuuta 2019

Anja Vammelvuo: Kukkia sylissäni

Anja Vammelvuo (1921 – 1988) kirjoitti runoja ja proosaa. Luin hänen tuotannostaan taannoin pyyteettömänä lahjana saamani runokokoelman Kukkia sylissäni, joka julkaistiin vuonna 1954.

Kukkia sylissäni koostuu lyhyestä alkurunosta nimeltä Kirjoittamisesta ja seitsemästä yhden tai useamman runon osiosta. Alkuruno korostaa, ettei runoilija kirjoita tässä vain taidetta taiteen vuoksi vaan tavoitteena on tuottaa kauneutta, joka liikkuu, ei siis merkityksettömiä korulauseita. Nykyään sanottaisiin kai, että näillä runoilla on agenda.

Takakansitekstissä tämä agenda määritellään ihmisen ja ihmisyyden asiaksi. Takakannessa siteerattu runo on peräisin runosarjasta Meidän ihmisemme, jossa runoilija kohoaa peräti brechtiläiseen tavoitteellisuuteen kirjoittaessaan miten vaikeimpana aikana yhden miehen oltava on joukko. Joukkojen ja nimenomaan naisten, työväen, köyhien, yksinäisten syrjäisten puolesta runoilija kirjoittaa ja kehottaa heitä pitämään yhtä. Tavoitteena on ihmiskunta, joka ei ole enää sitoutunut vanhaan uskoon, vaan joka odottaa ja näkee tähden syntyvän ihmisessä, kuten saman runosarjan aloittavassa runossa asia esitetään:

Nukkuvat paimenet saakoot käpertyä
viluunsa, odotukseen kylmäin tähtein alla.
He jotka valvovat, he saavat nähdä
suuren tähden synnyn ihmisessä
eivätkä tähden oppia he työnnä ihmisille,
jotka nälissänsä värisevät.
Maan päällä auttaisiko ketään kärsivää
tajuta taivas, tyhjä, tyhjän kuori...

Tämän lisäksi runoilja Vammelvuo kertoo äitiydestä ja naisena elämisestä. Tuutiessaan lastaan hän jo näkee itsensä rukoilemassa naista, jota hänen poikansa rakastaa, ettei nainen jättäisi hänen poikaansa. Kaksiosaisen runon nimi on kuvaava: Lemminkäisen äiti. Samankaltaista huolta runoilija kokee kumppanistaan sekä isästään, vanhasta reppuryssästä, jolle on omistettu osio nimeltä Vahdinvaihto. Heikennyt isä on runoilijatyttären silmissä vain lapsonen, valkotukka Löška kylätieltä.

Osio Satunnaisessa maailmassa kuvastelee naisten keskinäistä solidaarisuutta ja osin sen puutettakin. Konttoristin vaimo kertoo äidistä, joka haluaa tarjota lapsilleen kauneutta pihapiirin muitten äitien naureskellessa moiselle pihapiknikille kesken heidän omia kiireisiä askareitaan. Kun toisenlainen äiti on poissa, työtätekevät naiset eivät sitten tiedä miten sen kauneuden omaan elämäänsä löytäisivät.

Kokoelman ensimmäisen osion nimiruno Yksinäinen mies kertoo halvassa majoituksessa elävästä miehestä, jonka vaatimattoman elämisen äänet kantautuvat yhdentekevinä runoilijan huoneeseen. Asutaan pohjoisesssa maassa, jossa tuhansia järviä muuttuu viinaksi ja miehet on laulettu suohon nuorella iällään. Runoilijan asenne muuttuu, kun kylmänä yönä mies unissaan parkaisee ja muuttuu runoilijan mielessä lapseksi, joka kaipaa takaisin äidin kohtuun, josta hän elämään särkyi.

Kirjassa on 85 sivua. Lukeminen kesti ehkä viikon.

perjantai 30. elokuuta 2019

Tuulimyllyn jalat ja merkonomin kädet

Kun täytin 40 vuotta, osti vaimoni suku minulle tuulimyllyn pihakoristeeksi. Se on seisonut pihassamme nyt 18 vuotta.

Viime keväänä päätin uusia tuulimyllyn jalat, joitten lahoamisaste oli jo huolestuttava. Hankin tarvittavan puutavaran ja sijoitin ne laudat liiteriin. Sitten tuli kesä ja helle ja ilmaantui kaikenlaista muuta tekemistä.

Viime viikolla aloin puuhastella niitten tuulimyllyn jalkojen suhteen. Ensin kannoin myllyn liiteriin sateelta suojaan. Seuraavana päivänä väkersin autotalliin kahdesta tuolista ja tikapuista väliaikaisen pukin, jonka päällä purin jalat. Kuuntelin samalla radiota. Hain vielä yhden tuolin ja istuin siinä, milloin omat jalat alkoivat krampata. Maisteri Lindgren kertoi Harry Heinesta ja Sini Sovijärvi vieraili Viurilan kartanossa. Sitten tuli ohjelma Tšehovin Lokki-näytelmästä, jota tänä vuonna esitetään Suomessa parina tuotantona.

Tuulimyllyn jalkojen purkaminen oli yllättävän haastavaa. Muutama ruuvinkanta oli nylppääntynyt ja yksi ruuvi piti katkaista rautasahalla. Koko ajan purkaessa merkitsin ylös mistä kohti tuulimyllyä osat olivat, sillä ajattelin voivani uusia osat siten, että tekisin uusista osista samankokoiset. Tuulimyllyn eri sivut olin numeroinut siten, että etuosa oli numero 1, siitä vastapäivään seuraava 2, sitten 3 ja viimeinen sivu sai numeron 4. Kultakin sivulta irtosi kaksi tukilautaa ja yksi jalka, jotka numeroin maalarinteipin avulla. Tuulimyllyn runko-osan vanerinen aluslevy oli vaikea irrottaa, sillä mikään meisseli ei mahtunut niin ahtaaseen paikkaan. Lopulta irrottaminen onnistui lenkkiavaimilla.

Kun olin irrottanut kaikki tukilaudat ja jalat ja aluslevyn, tajusin, että ei ole oikeastaan olemassa mitään tuulimyllyn etuosaa, sillä myllyhän pyörii tuulen mukana. Niinpä numerointini oli yhtä tyhjän kanssa, olkoonkin, että se sai minut ajattelemaan hölmöläisten verkonlaskua, jossa verkonmerkeiksi valittiin taivaalla oleva pilvi ja vedessä kellunut kaarnanpala. En viitsinyt hermostua, kun keksin niin hilpeän ja satuttavan verrannon.

Lauantaina minulla oli hankittuna litra maalia, jolla sitten pariin kertaan sivelin tarkoin numeroidut tuulimyllyn uutukaiset osaset. Kuuntelin radiosta samoja ohjelmia kuin jalustaa hajoittaessani ja sen kummemmin työtäni ajattelematta maalasin peittoon myös ne uusien osien lyijykynämerkinnät. En hermostunut siitäkään, enkä edes yrittänyt viisastua. En ollut niinkään laissez faire -tunnelmassa, minua ei vain huvittanut tuulimyllyn jaloissa pyöriminen. Kenties juuri tämä erottaa minut don Quijotesta? Vai erottaako?

Maanantaina aloin vihdoin koota tuulimyllyn jalustaa. Avaruusgeometrinen ajatteluni ei päässyt yli ongelmasta, joka syntyi, kun aikaisemman jalustan mukaan tekemäni osat eivät vaikuttaneet sopivan yhteen sitten millään. Soitin vaimon enolle, joka tuli auttamaan minua. Hän keksi parissa minuutissa miten ongelma ratkeaisi. Hän on kirvesmies. Minä olen merkonomi. Katselin kun hän kokosi jalustan. Ei se häneltäkään ihan noin vain käynyt, mutta tunnin kuluttua homma tuli tehdyksi. Minä sain porata muutaman ruuvin paikoilleen.

Tiistaina en jaksanut paneutua koko tuulimyllyyn. Tosin keksin miksi jalustan kokoaminen ei onnistunut niin nätisti että siitä olisi tullut alkuperäisen veroinen. Olin nimittäin sahannut jalustan sivutukilaudat sinänsä oikean kokoisiksi, mutta sahauskulma ei ollut täysin suora vaan sen vänkäsi yhteenkasattuna koko rakennelmaa siten, ettei sivuista tullut täsmällisen tasaisia ja tiiviitä. En viitsinyt irrottaa sivulautoja ja sahata niitä tarkemmin, vaikka se olisi luultavasti riittänyt tekemään alustasta lähes alkuperäisen veroisen.

Keskiviikkona meni puoleen päivään, että sain itseni houkuteltua autotalliin kiinnittämään tuulimyllyn sen uuteen jalustaan. Koska en ole mikään tekijämies, minulla ei ole erityisen hyviä työkaluja. Työkaluvarastoni on mitä sattuu ja missä sattuu. Minulla ei ole edes puukkoa. Käytin asennuksessa vasaraa, kassaraa, ruuvimeisseliä ja lenkkiavainta.

Jonkin aikaa ährättyäni sain pultattua tuulimyllyn kiinni alustaan. Erityisen tukevaa asennuksesta ei tullut. Tämän tehtyäni kannoin myllyn takaisin kalliolle, jolla se oli seisonut yksitoista vuotta. Jalat eivät olleet tasaisesti maassa kiinni, pienellä siirtelyllä sain sen jokseenkin asettumaan. Tosin jalat olivat kiinni kalliossa vain kulmillaan. Ajattelin, että eivätpähän kastu kauttaaltaan.

Sinne se sitten jäi seisomaan uusilla jaloillaan. Myllyn edessä makasivat vanhan sivutukilaudan lahonneet jäänteet. Jospa ne tarjoaisivat kaivatun kasvualustan jollekin ötökkälajille tai jäkälälle.

Mietittyäni viikonlopun yli tuulimyllyn jalustan vinksottavia sivutukilautoja, päätin viimein keskiviikkona ottaa pari lautaa irti ja sahata ne sopivammiksi. Teinkin näin. Laudat olivat tarttuneet yllättävän tiukasti jalustaan ja sain tehdä ihan töitä niitten irrottamiseksi. Sahasin toisen laudan muutaman millin lyhyemmäksi, toista hioin santapaperilla sen verran, että sain sen sopimaan. Sitten maalasin käsitellyt osat ja samalla myös jalustan ruuvinkannat. Iltapäivällä nostin myllyn takaisin pihalle. Se jäi vähän vinoon, pitää katsoa saanko sitä joskus oikaistua.

keskiviikko 28. elokuuta 2019

Kreivi Xavier de Maistren matkakertomuksia menneestä maailmasta

Luin Kai Mikkosen suomentaman teoksen, joka sisältää kaksi ranskanmaalaisen kreivi Xavier de Maistren (1763 – 1852) matkakertomusta. Kyseiset matkakertomukset ovat:
vuonna 1794 julkaistu Voyage Autour de ma Chambre, suomennettu nimellä Matka huoneeni ympäri sekä 
vuonna 1825 julkaistu Expédition Nocturne Autour de ma Chambre, suomennettu nimellä Öinen tutkimusmatka huoneessani.
Kirja sisältää sopivan määrän huomautuksia, jotka kiitettävällä tavalla avaavat tekstien kulttuurillisia viittauksia. Lopusta löytyy selonteko Kreivi de Maistren elämästä ja teoksista.

Matka huoneeni ympäri sai alkunsa Torinossa vuonna 1790. Kreivi de Maistre tuomittiin kuuden viikon kotiarestiin osallistumisesta kaksintaisteluun. Elämään viriilillä innolla suhtautuva kreivi ei tekstin perusteella vaikuta masentuneen tuomiostaan vaan se näyttää tarjonneen hänelle tilaisuuden toteuttaa hänen jo aiemmin hellimänsä ajatus eräänlaisesta sisäisestä matkasta. Niinpä tuo ylhäistä syntyperää oleva, sivistynyt ja sosieteetin mukana tanssahteleva herrasmies luo matkakertomuksen, jossa hän esittelee huonettaan sen sisustuksellisia yksityiskohtia ja niitten herättämiä elämyksiä ja muistoja väheksymättä.

Tämän lisäksi kreivi kertoo lukijalle käsityksiään ihmisen sisäisestä rakenteesta. Ihminen on hänen mukaansa kokonaisuus, jossa on ruumiillisen puolen lisäksi kaksi selkeästi toisistaan erottuvaa puoliskoa: toisaalta ylevä ja hyveellinen sielu ja toisaalta halujen ja intohimojen ajama eläin. Sielun ja eläimen erillisyydestä hänen mielestään johtuu, että ihminen saattaa vaikkapa lukea kirjaa pitkät matkat, kunnes hän huomaa, että ajatukset harhaavat sielun siivin kokonaan muuanne eikä hän muista mitään siitä, minkä mekaanisesti lukien on sivuuttanut. Samoin on kreivi huomannut matkalla hoviin eksyneensä ihailemansa madame Hautcastelin portille – sisäisen eläimensä johdattamana! Sen kummempaa itsesyytöstä tuntematta voin paljastaa, että samalle portille tämäkin matkakertomus päättyy kun 42 päivää on lusittu.

Kreivi de Maistre vaikuttaa lukeneelta, taiteita ja naiskauneutta ihailevalta mieheltä, jolla on sydäntä myös köyhän väestönosan kärsimyksille. Niinpä matkakertomus hänen huoneestaan kertoo omalla tavallaan kirjoitusajankohdan tavoista ja elämänmenosta.

Öinen tutkimusmatka huoneessani saa alkunsa Torinossa vuonna 1799. Kyseessä on edellisen teoksen jatko-osa yleisön pyynnöstä. Palvelijansa ja koiransa menettänyt kreivi viettää yön kerrostalon viidennessä kerroksessa, ullakkohuoneessa, jonne osa hänen tavaroistaan on aiemmin viety.

Kreivi kertoo jättäneensä ajatuksensa sielusta ja eläimestä. Sen sijaan hän päättää seurata välillä järkeään välillä sydäntään. Matkansa aluksi hän törmää ullakkohuoneen vinoon kattoon, nousee kattoikkunan ääreen, näkee tähtiä ja kohoaa yllättäin tohvelisankariksi sekä ratsastaa ikkunalaudalla. Kaikista metafyysisistä pohdinnoista huolimatta sisältää matka enemmän tapahtumainkuvausta kuin muisteloa. Suuntaus käy ulospäin. Kreivi pyytää Pohjantähteä näyttämään hänelle paikkansa elämässä. Näin kreiville myös kävi. Ranskan suurta vallankumousta vastustanut kreivi otti ja liittyi Venäjän armeijaan, joka soti Napoléonin joukkoja vastaan. Öinen tutkimusmatka huoneessani ilmestyi vuonna 1825. Kreivi eli tuolloin Pietarissa avioliitossa venäläisen prinsessan kanssa. Venäjällä vanhan elämäntavan jatkaminen olikin mahdollista vielä reilun vuosisadan ajan.

Kirjassa on 161 sivua. Lukaisin sen parissa päivässä.

sunnuntai 25. elokuuta 2019

Edgar Allan Poe: Novelleja

Amerikkalainen Edgar Allan Poe (1809 – 1849) kirjoitti proosaa ja lyriikkaa. Luin Kirjallisuutta kouluille -sarjaan kuuluvan vuonna 1970 julkaistun teoksen, joka sisältää hänen tunnetuimman runonsa ja viisi novellia. Kaikki noudattavat romanttisen tyylisuunnan piirteitä, ainakin minun mielestäni. Novellit suomensi Yrjö Kivimies, paitsi novellin Kurimus, jonka suomensi Eero Ahmavaara. Kirjan alusta löytyvät V. A. Koskenniemen Alkusanat, joissa hän kuvailee Poen elämää ja hänen kirjoittamisensa tyyliä sekä esikuvia (mm. E. T. A. Hoffmann) ja vaikutusta (etenkin Charles Baudelaire). Koskenniemen runollinen kuvailu Poen keskeisestä lahjasta ja kertomusten aiheista ylittää kertakaikkisesti sen mihin minä pystyisin, joten lainaan siitä tähän pienen katkelman:

… hän esittää pettämättömän taitavasti kauhua, epätoivoa, kuumehoureisia näkyjä ja mielentiloja, oopiumihumalaa, koko sitä fantastista maailmaa, jonka kiihottuneet, sairaat aivot voivat kuvitella ja joka Poella muodostaa eräänlaisen todellisuuden symbolisen peilikuvan.

Koskenniemi viittaa myös Poen taitoon rakentaa tarinoihinsa loogisesti avautuva arvoitus.

Korppi (The Raven, vuodelta 1845). Runo kertoo miehestä, joka on jäänyt leskeksi ja kaipaa vaimoaan Lenorea. On synkkä ja tuulinen yö. Ovelta kuuluva koputus saa miehen havahtumaan, mutta oven takana pimeässä ei näy ketään. Sisään lennähtää korppi, jonka kanssa miehelle sukeutuu keskustelu. Korpin yksitotisen tylyt vastaukset lyövät leskimiestä yksinäisyyden lekalla. Suomentaja Niilo Idman onnistuu suomennoksessaan ylistettävällä tavalla. Säkeitten väliin rakennetut riimit soivat sulokkaasti ja klassinen trokee hoitaa loput.
Kultakuoriainen (The Gold-Bug, 1843). Kirjan pisin novelli sijoittuu Charlestonin lähelle, South Carolinaan. Erakkomainen, köyhtynyt mies löytää kuoriaisen, jonka kitiinikuori on kullanhohtoinen. Seuraa erikoinen seikkailu, joka tuntuu enteilevän salapoliisikirjallisuuden mysteerinratkaisuja.
William Wilson (1839). Kirjailijan kanssa samana päivänä syntynyt kertoja kuvailee elämäänsä englantilaisissa varakkaan väen sisäoppilaitoksissa. Erityinen huomio keskittyy kertojan kanssa samannimiseen ja -ikäiseen hahmoon, joka aloitti koulunsa samana päivänä, muistuttaa häntä ulkonaisesti ja matkii kertojan puhetyyliä ja käyttäytymistapaa korjaillen hänen käytöstään moraalisemmaksi. Sanonko että doppelgänger-tarina.
Kuilu ja heiluri (The Pit and the Pendulum, 1842). Inkvisiittion käsistä ei noin vain livahdeta. Baudelairen viljelemä sana ”kuilu” on tässä Poen novellissa kahdessakin merkityksessä, se on tietoisuuden sammumisen hämärä kohde ja toisaalta osa kidutuskammiota. Heiluri on varmaan peräisin James Bond-tarinoista. Tai Indiana Jonesista. Muah-muah...
Tohtori Tarrin ja professori Fetherin menetelmä, (The System of Doctor Tarr and Professor Fether, 1845). Mielisairaanhoidon maailmoissa piipahtava novelli, jossa on kafkamainen tunnelma, joskin tapahtumille tarjotaan jonkinmoinen loogillinen selitys.
Kurimus (A Descent into the Maelström, 1841). Pohjanmeren kurimuspyörre vie nieluunsa kolme Lofoottien kelpo kalastajaveljestä, joista yksi palaa kertomaan näkemästään, mutta uskookohan kukaan?

Novelleissa seikkaillaan ympäri Eurooppaa ja Pohjois-Amerikassa. Nämä novellit ovat lähinnä mielenkiintoista luettavaa, koska niillä on ollut aikanaan oma annettavansa maailmankirjallisuudelle. Lukeminen kesti ehkä muutaman päivän, mutta monta päivää sain houkutella itseäni kirjan ääreen. Sivuja ei ole kuin 169, mikä riemulla todettakoon.