Perfect Days

Katselin vaimokultani kanssa eilen saunan jälkeen elokuvan Perfect Days, vuodelta 2023. Elokuvan ohjasi saksalainen Wim Wenders, jonka elokuvia olen useamman katsellut. Tämä on mielestäni näkemistäni paras. Aikaisempi ykkönen Amerikkalainen ystävä on myös katselemisen arvoinen, samoin Alice kaupungeissa.

Elokuva sijoittuu Tokioon, Japaniin, ja se kertoo komeasta keski-ikäisestä miehestä, joka työkseen siivoaa julkisia vessoja. Vessat sijaitsevat pääosin puistoissa ja katujen varsilla, ne ovat suunnittelultaan mielikuvituksellisia luomuksia eikä elokuvassa vessojen mahdollinen likaisuus ole mitenkään tärkeässä osassa. Itse asiassa vessat vaikuttavat melko siisteiltä jo ennen putsausta. Selitän asian niin, että vessojen siivous työkohteena korostaa sitä vaatimatonta eloa, jonka elokuvan päähenkilö Hirayama (Kōji Yakusho) on valinnut osakseen. Jos ihan hillittömäksi heittäydyn, voin nähdä vessan myös vertauskuvana ihmisen elämän katoavaisuudesta.

Hirayama asuu yksin asunnossaan, jonka kalustus vaikuttaa verrattain niukalta. Ehkä senkin seikan on tarkoitus kertoa hänen vaatimattomuudestaan? Sen vaan sanon, että pölypunkkien takia ei kannattaisi korjata vuodettaan niin pian ylösnoustua kuin Hirayama tekee.

Hirayama kulkee työpisteilleen autolla, jossa on kasettisoitin. Hän kuuntelee vanhempaa musiikkia 1970-luvulta. Jostain syystä juuri amerikkalainen musiikki tuntuu puhuttelevan häntä. Japanilainen naisimmeinen Sachiko Kanenobu on sentään laulajana yhdellä kasetilla. Hän laulaa sinisistä kaloista ja lapsuuden muistoista. Tyylinä on siinäkin amerikkalainen folk.

Elokuvan nimi on peräisin Lou Reed-nimisen amerikkalaisen artistin samannimisestä kappaleesta. Elokuvan loppumusiikkina kuullaan lempeä pianosovitus, joka löytyy Perfect Day Komorebi Version-nimellä youtubesta. Komorebi kuulemma tarkoittaa puunlehtien välistä siilautuvaa valonvälkettä. Hirayama näet harrastaa valokuvausta ja puitten kasvatusta. Ennen lopputekstejä Nina Simone laulaa suoraan kasetilta laulunsa Feeling Good. ”Fish in the sea, you know how I feel”.

Kasettimusiikin lisäksi Hirayama käy vapaa-ajallaan kylpemässä sekä baareissa. Hän ei puhu paljoa, mutta ihmiset tulevat juttelemaan hänelle – huomattavasti useammin kuin esimerkiksi minulle. Tosin kaupassa homejuusto-osastolla kävi eräs herra sanomassa minulle, että tuota kun laittaisi varpaitten väliin, niin kyllä tuoksuisi. En osannut vastata sen enempää kuin Hirayama. Edellisellä ostoskerralla kassalla seuraavana jälkeeni tuleva miesasiakas siirsi ostamaani munakennoa lähemmäs minua, että saisi omille tavaroilleen tilaa. Hän sanoi: ”Siinä ois nuo luomumunat.” En osannut sanoa siihen muuta kuin ”Kiitos!” Kotona ajattelin, että olisi pitänyt laukaista, että olet rohkea suomalainen, kun kosket toisen muniin ja vielä kassaneitin nähden.

Kasettimusiikin ja kylpylän ja baarien ja puitten ja valokuvauksen lisäksi Hirayama lueskelee paljon. Hän käy ostamassa kirjoja pienestä kirjapuodista, jonka omistaja vaikuttaa osaavan hetkessä kuvailla kutakin kirjaa innostuneella tavalla. Hirayama ostaa mm. William Faulknerin kirjan Villipalmut (muistaakseni). Jännä juttu että olin aikaisemmin eilissä päivänä kertonut vaimolle kissoja ulkoiluttaessamme eräästä Faulknerin novellista – nimittäin siitä ainoasta, jonka olen häneltä lukenut. Novellin nimi on Navetta palaa.

Faulknerin Villipalmut kuulemma koostuu kahdesta kertomuksesta, jotka jotenkin niittautuvat yhteen. Tähän elokuvaan toiseksi kertomukseksi tarjoutuu Hirayaman siskontyttö, teini-ikäinen Niko (Arisa Nakano), joka on karannut kotoaan ja matkustanut enon luokse Tokioon. Nikon kanssa Hirayama viettää aikaa pyöräilemällä ja tyttö käy jopa katselemassa, kun eno tekee työtään.

Elokuvan juonesta on vielä jotain kertomatta, mutta jos nyt sen verran säästän, etten ihan kaikkea spoilaa.

Kun vessanpesua on elokuvassa kuvattu aika huolella, tuli alkuun mieleen 1960-luvun alun japanilainen elokuva Alaston saari, jossa meren saarella pengerviljelmällä riisiä kasvattava perhe puurtaa herkeämättä aamusta iltaan. Wenders on kuitenkin välttänyt sen elokuvan jyrkänpuoleisen traagisuuden ja silti Perfect Days säilyy kiinnostavana loppuun saakka.

Käsikirjoituksen elokuvaan tekivät Wim Wenders ja Takuma Takasaki. Kesto 123 min. (sanoo wikipedia, Teemalla taisi olla vähemmän kestoa?).

Tarvitaanko tekoälyn maailmassa ihmistä?

Joskushan sitä kuulee väitettävän, että taiteessa isänmurha on välttämätön. Tällä tarkoitetaan, että aikaisemman taiteellisen aikakauden on kyllästymispisteensä saavutettuaan väistyttävä uuden tyylisuunnan tieltä. Samaa vatkutusta kestää aikansa, mutta kuten pässikin tuumasi: ”Aika aikaa kutakin.”

Nykyään jupatetaan paljon tekoälystä. Kysellään että tarvitaanko enää ihmistä tekemään taidetta, kun on meillä tuo tekoäly? Tekoäly näet tekee taideteoksia kuin laavalamppu uusia kuvioja. Eikä se jää laakereilleen lepäämään ja noopelia oottelemaan, vaan jatkaa hommia, kun se kerran on sitä varten luotu. Ja kun se on alkuun päässyt, niin homma myös sujuu kuin polkupyöräily.

Monia tulevat olemaan ne saippuasarjojen käsikirjoittajat, jotka solmivat pitkäaikaisen romanttisen suhteen tumman, fiksunnäköisen tekoälyn kanssa. Aivothan ovat tärkein sukupuolielin.

Niinpä tulevaisuudessa tekoäly tekee kaiken taiteen. Se on siinä hyvin taitava. Pitkän aikaa vaativat taideharrastajat sinnittelevät mukana tekoälyn väsäämien taideluomusten parissa. Niitten viittaukset menneitten aikojen taiteeseen, tyylikeinojen vaihtelu ja hämmästyttävät ratkaisut saavat taiteennauttijat haukkomaan henkeään huohotukseen asti.

Lopulta innokkaimmatkin taiteennauttijat saavuttavat oman kyllästymispisteensä, nostavat kädet pystyyn ja tekevät kuten muutkin: he jättävät taiteen. Taidetta tekevät enää lukemattomat tekoälyt, mutta ihmiset eivät enää jaksa sitä sulattaa. Tässä vaiheessa tekoälyn maailman voisi kuvitella tarvitsevan ihmistä.

Tekoälyn tuottamalle monimutkaiselle ja konstruoivalle taiteelle riittää kuitenkin seuraajia. Taidetta alkavat näet seurata toiset tekoälyt. Ne keräävät inspiraatioita siitä miten vanhaa taidetta yhdistelemällä ja sulauttamalla sitä vielä vanhempaan taiteeseen voi konstruoida taidetta, joka parhaimmillaan hämmästyttää vaikka toista tekoälyä.

Ihmiset, jotka eivät tätä taidetta ole jaksaneet enää aikoihin, niin, mitä he sitten tekevät? He menevät teatteriin! Teatterit ovat nimittäin hieman muuttuneet aikain saatossa. Eivät ne ole jääneet surkuttelemaan katsojalukujen romahdusta ja valtionapujen katoamista.

Teatterit ovat uudistaneet ohjelmatarjontaansa. Ensinnäkin narikkamaksu sisältyy lipun hintaan kaikissa näytöksissä. Ohjelmisto koostuu yksinomaan vanhoista musikaaleista, joissa lauletaan kauniita melodioita, sanat ovat helpot ja niitä toistetaan niin usein, että jokainen oppii ne, ellei osaa jo ennestään. Esitykset ovat mukaansatempaavia ja yleensä katsojat hoilaavat mukana kaikki laulut. Väliajalla on alkoholitarjoilu hyvään hintaan. Esityksen päätyttyä aivot voi noukkia narikasta.

Metsäjätti

Katselin rakkaan vaimoni kanssa eilen illalla saunan jälkeen kotimaisen elokuvan nimeltä Metsäjätti. Elokuva valmistuihe vuonna 2020 ja sen ohjasi Ville Jankeri. Pääosissa nähdään Jussi Vatanen ja Hannes Suominen. Tärkeissä sivuosissa näyttelevät Sara Soulié ja Anu Sinisalo sekä Tommi Korpela ja Iikka Forss. Käsikirjoituksen laativat Miika Nousiaisen Metsäjätti-nimiseen romaaniin perustuen Ville Jankeri ja Timo Turunen.

Elokuva kertoo keskisessä Suomessa kuvitteellisella Törmälän paikkakunnalla sijaitsevasta vaneritehtaasta, jota uhkaavat saneeraustoimenpiteet. Suuren Metsäjätti-nimisen yhtiön edustajana asiaa hoitamaan lähetetään Pasi (Jussi Vatanen), joka on lähtöisin Törmälästä. Hän kohtaa tehtaalla ja lähitienoolla entisiä tuttaviaan, erityisesti vanhan kaverinsa Jannen (Hannes Suominen). Pasin on keksittävä jotain, jolla henkilöstön vähentämiseltä vältyttäisiin tai muutoin ovat edessä kipeät irtisanomiset. Samaan aikaan Pasin vaimo Linda (Sara Soulié) odottaa pariskunnan esikoista ja muuttoa uuteen, valmistumassa olevaan hulppeaan kerrostaloasuntoon.

Elokuva on mielestäni erittäin tasapainoinen katseltava, asiat etenevät miellyttävällä vauhdilla, takaumat on sovitettu nätisti mukaan. Työntekijöitten irtisanominen on tietenkin riipaiseva tapaus, mutta tällaiset pienet tragediat vain kuuluvat ihmisen eloon. Kurjuudella ei mässäillä, ihmiset kantavat osansa pystypäin.

Pasi itse joutuu ison uhrauksen eteen, hänen ratkaisussaan on samaa kylmää tyylikkyyttä kuin syyskuussa katselemassani puolalaisessa elokuvassa. Tosin puolalaisen päähahmon ratkaisu on vaihtaa alaa. Oikeesti pelkkä maiseman vaihtaminen ei kovassa liikemaailmassa luultavasti kantaisi kananlentoa pisemmälle. Tykkäsin silti tämän suomalaisen elokuvan armahtavasta lopusta. Mitään tuon lahjakkaampaa en olisi edes itse keksinyt.

Oli kiva nähdä Hannes Suominen tällaisessa rennommassa osassa. Muistan hänet Eila-elokuvan vankilasta vapautuvana poikana, se suoritus on jäänyt minulle liiaksi mieleen.

Kesto 88 min.

Kaarina Valoaalto: Äimän käki

Kaarina Valoaalto (1948 – 2021) kirjoitti paljon runoja ja proosaa sekä teki kuvataidetta. Hänen kuoltuaan vuonna 2021 ilmestyi hänen toistaiseksi viimeinen runokokoelmansa Äimän käki, alaotsikkona Runollisia korkokuvia olemassaolon sedimentistä. Sen toimitti Vesa Rantama, joka laati myös kirjan loppuun jälkisanat otsikolla Näköinen elämä. Kirjan lopussa on vielä Valoaallon piirros, ehkä peräti kubistinen omakuva?

Kaarina Valoaalto oli helsinkiläinen, mutta hän muutti maalle, hänellä oli pieni tila Keski-Suomen Toivakassa. Siellä hän asusti puolisonsa kanssa luonnon ja hiljenevän maaseudun ympäröimänä. Tontilla kasvoi metsikkö ja tontin läpi kulki joki, jossa oli koskentapainen muistona ennenvanhaisesta jauhomyllystä.

Kuten Valoaallon edellinen runokirja, Banana split, on tämäkin teos jaettu nimettyihin osioihin, joihin runot sopivat – runojen tapaan. Kirjoitan jotain kaikista osioista. Yleisesti ottaen haluan mainita, että lukemani Valoaallon runot toimivat yleensä ilman laajempia selittelyjä. Ehkä selkein yhteinen nimittäjä on aforistisuus, nämä runot kävisivät mainiosti radion päivän mietelauseiksi, monet myös yön mietelauseiksi, jos sellaisia harrastettaisiin. Runojen sävy on rauhoittunut, kokonaisuuden perusteella vaikuttaa siltä kuin runoilija olisi saavuttanut tavoitteensa.

Suomalainen maaseutu. Kuvaa maaseutua, jonka työ on rauennut ja soitto vaiennut. Maantie halkoo maisemaa entisen elon jäänteenä, maatalouden tuotantorakennukset ja asumukset harmaantuvat, lahoavat ja ennen pitkää päästävät luonnon tupaan. Vuosikausien aherruksesta ovat jäljellä enää muistot, joita runoilija ruotii myötätuntoisena tarkkailijana tai lomailevana kesävieraana.

Kuusta puuhun. Kuun kautta runoilija kuvailee öistä valoa ja valottomuutta, kuun valaisemaa maisemaa niin että minulle tulee mieleen Kuun maisema. Tuulet tuovat sitten runoihin mukaan puut, kanelipuuta muistuttavan ja hirsipuuksi soveltuvan männyn, kosken partaalla kasvavan haavan, joulukuusen rangan ja vaahteran lehtinuput.

Kirjoittaja. Tässä osiossa Valoaalto käsittelee taidetta, pääosin runoutta, mutta kirjoittamista yleisemminkin ja lopuksi myös musiikkia. Ensimmäisen runon alku tuntui minusta blogeeraajana niin koskettavalta, jotta laitan sen tähän näytteeksi:

Kirjoitus on paikka, jossa ajatus on käynyt ja ajan kanssa muuttunut himmeäksi muistoksi. Utukuvaksi. Tämänkö joskus kirjoitin. Tai: kuka tämän on kirjoittanut?

Hauska aforistinen ajatus sisältyy seuraavaan:

Unohduksen ytimekäs suo hautoo taiteilijan ajankestäväksi, kuten sinne haudattu muinaisreki säilyy koskemattomana.

Äimän käki. Käki aloittaa osion, joka kukahteleikse kultiaan ja silakankuultoisia hopeitaan kuvatessaan pääosin maaseudun näkymiä vaihtelevien vuodenaikojen värjääminä.

Suuret ikäluokat, exodus tisleeksi. Osion nimen lopusta tulee mieleen erään romaanin nimi. Suuret ikäluokat kumminkin kutistuvat tisleeksi. Voimat alkavat hyytyä, pakko on osaansa tyytyä. Runoilija tuntuu mieltävän itsensä tähän joukkoon kuuluvaksi, kuten hänen ikänsä oikeuttaakin. Osion runojen aihepiiri kulkee kohti seuraavaa, kaikenlaiset teoksenteot päättävää osiota.

Uni ja kuolema. Osion alkupuolelta löytyy kaksi riipaisevaa runoa äidistä. Masentunut äiti makasi vuoteessaan ja runoilija kuvasi tilanteen tunnelmaa runossa Depressio Post Partum näin:

Suljettujen ovien puutarhassa äitini lepäsi käsivarsi silmien peittona,
pönkkänä unen edessä, kuin tuhat lukkoa tai tuhat kieltosanaa:
”Älkää häiritkö.”

Runossa Kuningatarkuolema runoilijan tullessa katsomaan äitinsä poislähtöä, äiti onkin jo viety pois ja runoilija käy hetkeksi lepäämään äidin vuoteeseen jääneeseen painaumaan:

Laskeuduin painaumaan. Ja minusta tuntui,
että ensi kertaa todella kohtasin äitini.

Jätänkin tämän kirjan referoinnin tähän. Lainauksia tuli ylenmäärin. Kirjassa on 103 sivua. Lukeminen kesti ainakin viikon, pääosan nautin tänä aamuna.

Zaklęte Rewiry

Katselin joskus 1970-luvulla tv:stä puolalais-tshekkoslovakialaisen elokuvan, joka jäi mieleeni kiehtovana ja kosketti minua varsinkin tyylikkäällä loppuratkaisullaan. En kuitenkaan muistanut enää elokuvan nimeä. Vielä muutama vuosi sitten minun olisi ollut vaikea löytää ketään, joka olisi sen nimen voinut minulle kertoa. Nyt olemme kuitenkin edenneet niihin aikoihin, jolloin tekoälyltä voi kysyä melkein mitä tahansa ja oikea vastaus putkahtaa sieltä parissa sekunnissa. Kuvailin elokuvan tapahtumia lyhyesti ja sieltähän se tieto tupsahti noin vain. Eikä tässä vielä kaikki – nykyään tietyt kulttielokuvat voi katsella youtube-palvelusta englanniksi tekstitettyinä, tässä tapauksessa vielä hyvin tekstitettynä.

Kyseessä on Henrik Worcellin vuonna 1936 ilmestyneen romaanin pohjalta tehty, Janusz Majewskin vuonna 1975 ohjaama elokuva, jonka nimi on tuo otsikossa mainittu Zaklęte Rewiry (suomeksi esim. Suljettu piiri tai Lumottu piiri). Tosin on mahdollista että elokuva esitettiin Suomessa nimellä Hotel Pacific, jolla nimellä elokuvaa on esitetty kansainvälisesti tapahtumapaikan mukaan.

Elokuva kertoo alle 18-vuotiaana kaupunkiin työnhakuun tulevasta maalaispojasta, joka löytää työpaikan keittiöapulaisena Hotelli Pacificista. Nuorukainen, Roman (Marek Kondrat), tuttavien kesken Romek, saa asua hotellin henkilökunnan asuinhuoneessa toisen nuoren miehen, Frycin (Roman Skamene) kanssa. Nopeasti asioita oppivana ja komeana Roman etenee baariin viinurin hommiin Frycin seuraksi ja pian hän jo ohittaa Frycin ja pääsee tarjoilijaksi. Elokuva esittelee hotellin ja varsinkin ravintolan henkilökunnan eloa ja niitä kovia ja julmia lainalaisuuksia, joilla töitä paiskitaan – välillä esimiestaso herra Fornalskin (Roman Wilhelmi) johdolla paiskii rajusti pitkin korvia myös alaisia.

Ravintola on ensiluokkainen, asiakaskunta varakasta ja vaativaa. Tarjoilijan työ ravintolasalissa sisältää paljon pieniä yksityiskohtia, eikä aikaa unelmointiin jää. Työntekijöitä erotetaan pienistä rikkeistä, eroottiset suhteet työntekijöitten välillä on kielletty ja hierarkia on täydellinen ja ankara. Viime kädessä asioista päättää omistaja, johtaja Pancer (Čestmír Řanda).

Minulle jäi aikoinaan näkemästäni elokuvasta mieleen juuri Romanin ja Frycin suhde. Roman menestyy, Fryc jää paitsioon. Molemmat suorittavat hovimestarin ammattitutkintoa samaan aikaan, Fryc jännittää ja epäonnistuu, Roman vastaa olutta koskevaan kysymykseen kuin pullon etiketistä lukisi. Roman tuntuu tekevän vaikutuksen ennen kaikkea miellyttävällä olemuksellaan. Hän läpäisee tutkinnon, Fryc häkeltyy vastatessaan eikä muista mitä on opetellut. Roman unohtaa myös miten tärkeä asia tutkinnon suorittaminen olisi Frycille, miten hän on sanonut riistävänsä henkensä, ellei läpäise tutkintoa.

Roman tekee hotellin ravintolassa pitkähkön uran, mutta kokee työpaikan ilmapiirin kahlitsevaksi. Herra Fornalskin osuutta asiaan on ehkä turhaan korostettu. Joka tapauksessa eräänä päivänä Romanin mitta täyttyy ja hän tekee oman ratkaisunsa, joka kuten todettua on tyylikäs.

Joku voi nähdä tässäkin elokuvassa jonkinlaista sosialistisen maailman kritiikkiä kapitalismia kohtaan ja joku toinen sosialismissa elävien ihmisten peiteltyä kritiikkiä sosialistista järjestelmää kohtaan. Minusta elokuvan kertoma tarina on yleisinhimillinen. En näe siinä mitään kätkettyä poliittista viestiä. Puolalainen luokitus näyttää olevan psykologinen draama.

Kesto 95 min.

Kaarina Valoaalto: Banana split

Kaarina Valoaalto (1948 – 2021) kirjoitti ison määrän runoja, joista hän valikoi Vesa Rantaman kanssa runot kokoelmaan nimeltä Banana split. Kokoelma ilmestyi vuonna 2020. Se jäi viimeiseksi kokoelmaksi, joka Valoaallolta julkaistiin hänen eläessään. Vuonna 2021 ilmestyi vielä kokoelma Äimän käki, josta raatailen toivoakseni vain hieman myöhemmin.

Runoissa tyyli on vapaa runomitoista ja riimeistä. Runot eivät ole niin vaikeaselkoisia kuin usein nykyrunot tuppaavat olemaan. Lauseet ovat kokonaisia, kerrottavan rytmi on tasapainoista. Runot ovat runollisia, paikoin herkkiä ja kauniita, paikoin rempseällä tavalla suoria tai päinvastoin. Näen runoissa paljon huumoria, joka usein pehmentää rankkaa aihetta. Vitsailua runot eivät silti ole. Kokoelma on jaettu viiteen osioon. Tämä kertois näistä kaikista näistä osioista erikseen edes jotakin.

Viisi kaistaa kapitalismiin ei ehkä erityisemmin avaa kaistoja kapitalismiin vaan pikemminkin se kertoo kirjoittajan sisäisen maailman näyistä ja hänen tavastaan kuvata maailmaa. Runoilija kertoo kärsivänsä viisisuuntaisesta mielialahäiriöstä. En tiedä mitä se tarkoittaa, mutta ehkäpä riittää, kun ajattelee runoilijan kokevan oman ajattelunsa jotenkin omalaatuisena. Erään runon nimi on Elohiiri aivoissani nykii. Runoilijan ajattelutyötä ja samalla hänen järkeilyään kuvaava pitkä Tyhjäntoimittajan päiväkirjasta on mielestäni kokoelman parasta antia. Valoaalto kuvaa siinä orientoitumista tyhjyydessä, ajatussilmukoiden luontia astumalla tyhjyyden virtaan. Runo on kolme ja puoli sivua pitkä, joten kattavaa sitaattia en voi tarjota. Sen sijaan seuraava runo Avoin vuodeyliopisto päättyy näin:

Opillisen sivistykseni kehräämössä punon eri lähteistä tiedon lankoja yhteen.
Kaikesta luetusta kudon hullunkurisen käyrätorvifilosofiani, jonka törähdykset
ovat valmiiksi salonkikelvottomia.

Tuulen kohtu sisältää runoja, joissa mainitaan tuuli ja sitten on runoja, joissa ei mainita tuulta. Ihan parhaalla tavalla en päässyt näihin tuuliin mukaan. Pääni ei nähtävästi ollut riittävän kuohkea.

Muotokuvia tarjoaa osion nimen mukaisesti kirjallisia muotokuvia runoilijoista, joilta Valoaalto kertoo saaneensa virtaa. Tärkeä hahmo on mm. Gabriela Mistral, chileläinen nobelisti. Kattavat maininnat saavat myös Charles Bukowski, Erno Paasilinna, Fernando Pessoa ja Sirkka Turkka.

Nimeen vihreän viivan tarkoittaa elävää luontoa. Runot ovat usein mietelauseenomaisia, lyhyehköjä, niitä on aseteltu useampia samalle sivulle. Minuun vetosi seuraava runonen:

norsunharmaa haapa kurottuu
oksillaan puron yli
vastarannalle unohtamiaan tavaroita
hapuillen

Banana split on nimenä kokoelman päättävälla osiolla. Nimen yhteys kokoelmaan tai sen runoihin jää minulle avautumatta. Osio jatkaa edellisen osion luontoteemaa. Varsinkin pohjoinen metsä talvella mainitaan monessa runossa.

Ihan maistuvainen kokoelma. Runoilijat eivät totutusti ole olleet keskivertokansalaisia, vaan on runonsepittäjään tupannut liimautumaan eksentrikon leima. Valoaalto vaikuttaa alusta lähtien korostavan erilaisuuttaan. Silti hänen luomansa runous säilyy runoutena, se on kantaaottavaa ja minulle ihan riittävän tarkkanäköistä. Valoaalto ei piiloudu lukeneisuutensa taakse vaikka se lukeneisuus kyllä näkyy ilman Muotokuvia-osiotakin.

Kirjassa on 102 sivua. Lukeminen eteni hitaasti erinäisten ulkonaisten haasteitten vuoksi. Tänään lukaisin suurimman osan, että saan homman etenemään.

Kaarina Valoaalto: Huono iho

Kaarina Valoaalto (1948 – 2021) kirjoitti vuonna 1986 julkaistun kirjan Huono iho. Kyseessä on muistelo hänen lapsuudestaan ja nuoruudestaan. Kerronta on paikoin vauhdikasta sisältäen sekä koomillisia että traagisia aineksia. Loppua kohden sävyt synkkenevät sarastusta enteillen.

Valoaalto kertoo varttuneensa Helsingissä, joitain kadunnimiä mainitaan, ne eivät kerro minulle mitään. Jossain vaiheessa hän puhuu Ogelista, ehkä koulu sijaitsi siellä, en muista (Ogeli on muunnelma Oulunkylän ruotsinkielisestä nimestä Åggelby). Kerronta on sirpaleista, tapahtumia on paljon, mutta harvat niistä vaikuttavat erityisen merkittäviltä. Merkittävältä tuntuisi se, että Kaarinalla on kaksossisar Pirkko ja aluksi tätä suhdetta myös korostetaan, mutta jostain syystä se tipahtaa nuoruuden myötä pois kuvioista. Kaarinalla on myös isompi veli ja sisko. Isä on diplomi-insinööri, äiti vaikuttaa kotiäidiltä. Suhde perheeseen vaikuttaa yhteenkuulumiselta sattuneesta syystä.

Kaarina huomaa koulussa, ettei hän ole sellainen kuin haluaisi olla eli ei ole kavereitten ihailema ja opettajien kiittelemä. Niinpä hän etsii menestystä koulun ja opetuksen ulkopuolisista asioista. Hänen ryhmänsä Avantgarderob tarkastaa sopivina aikoina naulakossa roikkuvien takkien taskut ja syö niistä löytämänsä Pectukset. Puberteetti-iässä Kaarina huomaa ihonsa olevan jotenkin erilainen kuin hän toivoisi, veljellä on ilmeisesti akne, mutta en käsitä mikä Kaarinan ihossa sitten on vikana. Joka tapauksessa Kaarina vetäytyy omiin oloihinsa, alkaa lintsata koulusta ja kuljeskelee kaupungilla. Tästä pieni katkelma, joka tuntui osaksi tutulta omasta nuoruudestani:

Mun minäkuvani säröili kuin porevesi. Istuskellessani viilenneillä puistonpenkeillä tuijotellen viimeisten uimareiden hiekkarantaan ammoin sitten kätkettyjä askeleita vihelsivät oudot mietteet lävitseni. Tarkastelin puiden muotoja, oksien surullista tekstitystä. Olin haaveilija. Parantumaton uneksija. Olin hurjalla pakomatkalla, itsestäni.

Katkelmassa näkyy Valoaallon maalaileva tyyli ja laaja sanavarasto. Hän pysähtelee tutkailemaan nuoruutensa näkymiä ja ilmiöitä runollisina kuvina. Eräs kiusallisesti silmiinpistävä seikka on kuin-sanan runsas käyttö. Jos kirjoittaja viljelee kuin-sanaa niin, että sivu toisensa jälkeen löytää puolenkymmentä kuin-vertausta, se syö kerronnalta eteenpäin vyöryvää voimaa ja tavallaan pakottaa lukijankin ihastelemaan kirjailijan hauskoina pitämiä sanaleikkejä.

Kun sydänystävää ei löydy, kulkee Kaarina omia polkujaan. Ensimmäiset kokeilut mieshenkilön seurassa eivät tunnu miellyttävän, niinpä hän hakeutuu hämyiseen ravintolaan, jossa kokeilee tanssia naisimmeisen kanssa. Asiat eivät sillä selviä, joten Kaarina löytää itsensä nuorisokodista, joka on täynnä itsensä kanssa kipuilevia neitosia. Paikka ei miellytä, ilmeisesti jotain dramaattista jätetään kertomatta, joka tapauksessa Kaarina passitetaan takaisin kotiinsa.

Kaarina makaa sängyssään masentuneena, kunnes vanhemmat lähtevät lomille ja Kaarinan on pakko alkaa huolehtia itsestään. Eikä pelkästään itsestään vaan myös koirasta, jonka vanhemmat hänelle jättävät. Koira alkaa ulkoiluttaa Kaarinaa ja saa hänet heräämään eloon. Kaarina tutustuu toisiin hämyihin, asuu heidän kanssaan jossain hylätyssä talossa ja tapaa lopulta elämänsä naisen.

Halusin lukea tämän kirjan, sillä Valoaalto on jäänyt kirjailijana minulle tuntemattomaksi. Tämän kirjan oli määrä kertoa siitä miten hänestä tuli toisintekijä ja -ajattelija. Jotenkin kertomus tuntuu siltä osin loppuvan kesken. Siellä täällä on ohimeneviä mainintoja kirjojen lukemisesta ja elokuvien katselusta, mutta mistään erityisemmästä omasta tuotannosta ei oikein kerrota. Lainasin kumminkin muutaman muunkin hänen kirjoittamansa teoksen. Niistä sitten lisää, jahka tulevat luetuiksi.

Kirjassa on 144 sivua ja sain sen selviteltyä neljässä päivässä.