Kävin eilen asioikseni Kajjaanissa katselemassa teatterikappaleen AHMA – korpisoturi. Näytelmä perustuu Laura Gustafssonin romaaniin Korpisoturi. Näytelmäksi sen sovitti ja ohjasi Emma Mattila. Päätehtävissä ja paikoin myös muissa tehtävissä (in alphabetical order): Janne Kinnunen, Milla Kuikka, Heikki Petteri Nousiainen (Ahma), Jukka Peltola, Mika Silvennoinen, Satu Turunen ja Vera Veiskola. Teatterin sali oli noin puolillaan yleisöä.
Näytelmä oli hyvin pitkälti sitä mitä siltä odotinkin. Ahma on nuori jannu jostain eteläisestä Suomesta. Hän ei saa työtä eikä siten kiinnity yhteiskuntaan. Hän masentuu, syö rusinoita ja lettuja, kunnes löytää internetin keskustelupalstoilta samanhenkistä seuraa. Ahma vakuuttuu siitä, että yhteiskunta on matkalla kohti tuhoaan, luonnonvarat loppuvat ja sen myötä elämisen edellytykset ovat ihmisen omissa käsissä, mistään ei tule rahaa, sähköä eikä muutakaan apua. Ahma saa mummin kuoltua perinnön ja hankkii syrjäiseltä seudulta, ehkä jostain Kajjaanin lähistöltä hylätyn tilan, jonne ei johda edes tietä ja perustaa sinne oman pesäpaikkansa. Siellä hän ryhtyy viljelemään spelttiviljaa ja härkäpapuja tavoitteenaan omavaraistalous. Seutukunnan pahikset käyvät naureskelemassa hänen touhuilleen, paitsi Pamsu-neito sekä karannut sika ja naapurin Linnea heppansa kanssa. Radiosta kuuluu aluksi uutisia, sitten hallituksen tiedonantoja, jotka kehottavat pysymään rauhallisina ja säästämään sähköä, vettä jne. Ensimmäisen näytöksen lopussa Ahmalle sanotaan suureen ääneen, että vain hän tietää mitä nyt pitää tehdä.
Kyse on siis dystopiasta, siitä että luonnonvarat loppuvat eikä niitä enää mistään saa. Ahma on varautunut tähän, mutta miten pitkälle hänen varmuusvarastonsa riittävät, kun hänen piilopirttiinsä lappaa porukkaa läheltä ja kaukaa?
Jossain määrin ällistyttävää on, että ajellessani keskenäni Kajjaaniin, tuli radiosta juuri kaupunkiin saapuessani ohjelma stoalaisuudesta. Siinä puhuttiin siitä, miten stoalaisuuteen kuuluu pyrkimys ohjata itseään ennakoimaan ikävät tilanteet. Niin että kun lähtee vaikka Kajjaaniin teatteriin, niin teatterin unisexi-vessan oven takana saattaa olla joku kännykän kanssa odottamassa ulostumistasi ja kun poistut teatterista sama naisimmeinen lähtee kulkemaan perässäsi ystävättärensä kera kohti muutaman kymmenen metrin päässä siintävää kaupungin keskustaa. Stoalainen varautuu tällaisiin tilanteisiin jo ennen teatteriin lähtöä ja kun sellaiset draamat sitten toteutuvat, ne huolettavat häntä vähemmän, kun ne on jo ennakoinut.
Näytelmässä Ahma on varautunut kaikkein pahimpaan mahdolliseen kehityskulkuun. Hänen varautumisensa joutuu kuitenkin testiin, kun kaikkein pahimman mahdollisen lisäksi seuraakin koko liuta lisää samanlaista. Avittaako siinä sitten edes rynnäkkökivääri? Kun yhteiskunta luhistuu, onko edessä kaikkien sota kaikkia vastaan? Ja onko oikeastaan missään olemassa sellaista korpea, johon muuttaja saisi todellakin elää rauhassa omilla ehdoillaan? Onko ainoa saavutettavissa oleva rauha ihmisen sisäisen maailman tuottamaa nirvanaa, ulkoisen maailman sumenemisen aiheuttamaa valaistumista?
Ahman näyttelijä Heikki Petteri Nousiainen selvisi osastaan mainiosti. Hän aloitti aran ja sulkeutuneen oloisena, mutta kasvoi näytelmän aikana voimakkaammaksi. Koko näytelmän toiminta suuntautuu kohti Ahmaa, hänelle esitetään vaatimuksia, häneltä odotetaan asioita, joihin hän joutuu ottamaan kantaa eivätkä kaikki hänen ratkaisunsa ole onnistuneita. Ahma on kuitenkin vain ihminen, joka olisi työtä saatuaan elänyt tavallista keskivertoelämää kuten monet muutkin. Hän etsii tovereita, ystävyyttä, rakkautta ja löytää samaa salakähmää kuin monet muutkin.
Kun nimitän näytelmää dystopian kuvaukseksi, täytyy muistaa, että näytelmässä on myös paljon huumoria – osin tietysti mustan puolesta. Itselleni muistui radion huolestuttavista tiedotteista mieleen, miten 1970-luvun alussa, kun olin pikkupoika, katselimme tv-uutisia ja veljeni vitsaili, että olisi huvittavaa, kun tulisi maailmanloppu ja Heikki Kahila heittäisi solmion nurkkaan ja sanoisi kultivoituneella äänellään: ”Se on loppu nyt!”
Ajelu Kajjaaniin ja takaisin oli aika rasittava. Asfaltissa oli paljon kuoppia ja sateli vettä. Einehdin näytelmän jälkeen Kajaanin Hesellä ja Linnanportin Nesteellä nautin kahvit. Yle Radio1 tarjosi kivoja ohjelmia, joita tuskin olisin kuunnellut, ellen olisi autoillut.
