Sofia Kovalevskaja taideteosten aiheena

Venäläinen matemaatikko Sofia Kovalevskaja (1850 – 1891) asui osan elämästään Ruotsissa, jossa hän toimi matematiikan professorina ensimmäisenä naisena Euroopassa. Sofian – tai Sonjan, jopa Sofjan – elämä on innoittanut paria taiteentekijää kertomaan hänen elostaan. Näistä taideteoksista seuraavaksi jokunen mielipide.

Berget på månens baksida. Ruotsalainen elokuva vuodelta 1983, ohjaus Lennart Hjulström, käsikirjoitus Agneta Pleijel. Päätehtävissä Gunilla Nyroos (Sonja K.), Thommy Berggren (Maxim K.), Lina Pleijel (Foufa), Bibi Andersson (Ann-Charlotte Leffler). Sonjan kotipiikaa esittää Birgitta Ulfsson.

Elokuva keskittyy niihin vuosiin, jolloin Sonja Kovalevskaja eleli Ruotsissa. Isona teemana on naisen asema ja mahdollisuus tehdä uraa kodin ulkopuolella. Tämä onnistuu Sonjalta, mutta rakkaus on mutkikkaampi kysymys. Leskenä elävä Sonja saa ystäväkseen Ann-Charlotte Lefflerin, kirjailijan, joka elää aviossa miehen kanssa, jota ei rakasta. Sonja kertoo, ettei hän ole koskaan ollut rakastunut. Konsertissa Sonjalle esitellään Maxim Kovalevski, joka luennoi yliopistolla sukupuolten tasa-arvosta, vapaista avioliitoista, työntekijöistä omaisuuksien kerryttäjinä ja valtiosta, jonka kuuluisi jakaa näin kertyvää kakkua – ja seuraavalla luennolla on luvassa roomalaista oikeutta. Maxim kosiskelee Sonjaa, mutta Sonja epäröi, hän vaikuttaa suhtautuvan kaikeen epävarmana, kunnes toisin todistetaan.

Omassa työssään Sonja ryhtyy kohoamaan vuorelle, hän tavoittelee ranskalaista Bordin-tiedepalkintoa, jossa rahapalkkion lisäksi olisi luvassa Kuun pimeällä puolella olevan vuoren nimeäminen voittaneen tieteilijän mukaan. Sonjan tutkimuksen aihe käsittelee pyörivien kappaleitten kiintopisteitten määrittelyä, ruotsiksi roterande kroppars fasta punkt. Aihe voitaneen elokuvassa tulkita runollisen symbolisesti. Immeiset pyörivät ympäriinsä löytämättä elämälleen kiinnekohtia.

Maximin Sonja nai ja kiintopiste löytyy sieltä mistä pariskunnilla yleensä, noin alkuun ainakin. Muuten Maxim pyörii ympäriinsä kuin samannimisen konekiväärin piippu eikä vapaa avioliitto jää tyhjäksi käsitteeksi. Sonja on odottanut rakkautta niin kauan, ettei hän kestä tätä vaan tulee mustasukkaiseksi. Samalla Ann-Charlotte jättää miehensä ja ryntää toisen miehen perässä Italiaan. Sonjan tytär Foufa kasvaa äitinsä kodissa yksinäisenä, katsellen häkkilintua, Fjodoria, joka joutuu hänkin elämään häkissään yksin, ilman kaveria.

Elokuva on toteutettu kunnioituksella aiheeseen, aikakausi on pukuja ja rekvisiittoja myöten hienosti esillä.

Kesto 101 min.

Alice Munro: Liian paljon onnea. (Too Much Happiness) Niminovelli vuonna 2009 ilmestyneessä kokoelmassa, suomentanut Kristiina Rikman. Novellin pituus alle 70 sivua.

Alice Munro käy läpitse Sofja Kovalevskajan eloa lähtien liikkeelle hänen varhaista kuolemaansa edeltävästä vuodenvaihteesta. Hän esittelee Sofjan ja Maksimin ja alkaa sitten kertoa Sofjan elämästä takautumien kautta. Tämmöinen takautumakeino rasittaa minua lukijana. Mikä siinä aikajärjestyksessä pysymisessä niin mutkallista olisi?

Luettavuus paranee huomattavasti, kun novellissa päästään aikajärjestykseen. Vierailu Berliinissä professori Weierstrassin luona on novellin parasta antia. Vanha professori näyttäytyy ainakin minulle juuri sellaisena kiinnekohtana, joka olisi Sofjan elämän voittojen tielle kääntänyt. Vaikka saahan hän tieteellisen voiton, mutta novellin lopun paljastukset hänen terveydentilastaan saavat voiton näyttämään liian suurilla uhrauksilla hankitulta.

Munro keskittyy novellissaan varsinkin Maksim Kovalevskiin sekä Sofjan ensimmäiseen puolisoon ja sisareen, samoin kuin Sofjan perheen asenteisiin. Sofjan kirjalliset harrastukset tuodaan esille, mutta hänen yhteistyönsä tällä alalla Ann-Charlotte Lefflerin kanssa (esim. yhteinen näytelmä) jätetään mainitsematta. Munro on silti tehnyt kiitettävästi tutkimustyötä novelliaan varten, tutustunut mm. Sofjan kirjoittamiin kirjeisiin, joten hänen tekstinsä tuntuu luotettavalta.

Ruotsi mainitaan usein hyvänä asuinpaikkana, turvallisena, rauhallisena ympäristönä, luottavaisena ja luotettavana maana. Vain novellin loppuvaihe tapahtuu Ruotsissa.

Wikipediasta löytyy kuva Kuun kraatterista, joka on saanut nimekseen Kovalevskaya.

Muutama vanhempi elokuva

Vanhempia amerikkalaisia elokuvia pre-Code Hollywood-aikakaudelta olen katsellut Youtubesta.

Paid. Amerikkalainen rikoselokuva vuodelta 1930, ohjaus Sam Wood. Päätehtävissä on Joan Crawford, jonka ympärillä on joukko rikollisia ja toinen joukko poliiseja sekä muutamia muitakin henkilöitä näytteleviä hahmoja.

Tarinan juoni tulee selkeästi esiin jo alussa, kun Mary (Crawford) tuomitaan varkaudesta syyttömänä vähintään kolmeksi vuodeksi vankeuteen. Hänet on lavastettu syylliseksi ja ennen poistumistaan oikeussalista hän vannoo kostavansa varakkaalle herralle, joka kevein mielin toimitti hänet kiven sisään. Kyseessä on siis tavallaan naisimmeinen Monte Criston kreivinä.

Vapauduttuaan vankilasta ja opittuaan siellä kaikki vähän fiksummat kieroudet, Mary alkaa toimia kuten kylmähermoinen rikollinen. Hänestä tulee kiristäjä, joka saattaa nuorista tyttösistä kiinnostuneet setämiehet maksamaan, etteivät joudu oikeuden eteen. Mary kasvattaa ympärilleen oikein koplan ja hankkii taitavan lainoppineen suojelemaan omiaan. Lopulta Mary joutuu tiukan paikan eteen haukatessaan liian ison palan. Poliisi on virittänyt hänen koplalleen ansan ja siitä pääseminen merkitsee voittoa, joka murtaa sydämensä paaduttaneen Maryn.

Kesto 86 min.

Min and Bill. Vuoden 1930 amerikkalainen draama-komedia, joka muljahtaa loppua kohti vahvasti draaman puoleen. Ohjaus George W. Hill, elokuva perustuu Lorna Moonin romaaniin Dark Star, käsikirjoituksen elokuvaan tekivät Frances Marion ja Marion Jackson. Päätehtävissä Wallace Beery (Bill) ja ennen kaikkea Marie Dressler (Min), joka sai osastaan Oscarin. Dorothy Jordan esittää teinityttö Nancyä, jonka Min on ottanut hoitaakseen hänen hepsankeikka-äidiltään Bellalta (Marjorie Rambeau).

Elokuva alkaa leppoisan realismin kuvin, mutta pian käynnistyy vauhdikas tilannekomedia merellä, sataman tuntumassa. Sitten siirrytään Minin kolmannen luokan rantaravintolaan, jossa Bill, selkeä komediallinen hahmo pyrkii pääsemään käsiksi Minin rahoihin tai viinoihin tai molempiin. Nancy saa hoitaa työtehtävät. Poliisi käy lastensuojelun merkeissä kyselemässä Nancyn koulunkäynnistä. Nancylle tarjotaan mahdollisuutta muuttaa keski-ikäisen pariskunnan luo, niin että koulu tulisi käytyä eikä lapsen tarvitsisi tehdä työtä. Min ei suostu ehdotukseen.

Elokuvassa riittää käänteitä. Wallace Beery on komediallinen hahmo, kun taas Marie Dressler on tiukka täti, jolle ei ryttyillä, hän pitää sen minkä on itselleen luvannut. Mihin se Minin johtaa, se selviää kun elokuvan katselee suloisen-katkeraan loppuun saakka.

Kesto 66 min. Tämän elokuvan tietoja poimin wikipediasta.

En natt. Ruotsalainen draamaelokuva vuodelta 1931. Ohjaaja Gustaf Molander, käsikirjoitus Ragnar Hyltén-Cavallius. Päätehtävissä Björn Berglund (Armas), Ingert Bjuggren (Marja), Uno Henning (Vilhelm). Armaan ja Vilhelmin äitiä, everstinnaa, esittää Gerda Lundequist, Marjan sukulaisena, mylläri-Minkana nähdään Karin Swanström.

Tapahtumat käynnistyvät Minkan myllytuvalla Salossa, joka sijaitsee lähellä Venäjän rajaa, ajallisesti toiminta sijoittuu Venäjän vallankumouksen aikoihin. Huipennus nähdään sisällissodan melskeissä samalla seudulla. Armas heilastelee venäläisen Marjan kanssa. Alussa Marja laulaa ja soittaa balalaikalla balladin ritarista, joka nousee haudastaan vieraillakseen rakastettunsa luona – aamulla hänen on poistuttava takaisin leposijoilleen. Kyseessä on ihan selvästi vanhaan perinteeseen perustuva tyylikikka, jossa katsojalle heti alussa syötetään elokuvan tulevat tapahtumat ja katselunautinto syntyy siitä, kun katsoja seuraa henkeään pidätellen miten tarkoin ennuste pitää paikkansa. Tätä samaa jippoa käytetään nykyään sääennusteissa.

Armas on aatelisperheestä, suvun herraskartanosta Koistulasta ei Minkan myllylle ole pitkä matka. Armaan äiti ja veli Vilhelm ovat selkeästi konservatiiveja. Kun Armas ilmoittautuu vallankumoukselliseksi, hänen äitinsä pistää välit kerrasta poikki. Armas kumminkin lähtee sotimaan vallankumouksen puolesta Venäjälle ja palaa lopulta kotiseudulleen jatkamaan tätä sarkaa, vaikkakin epäilys vallankumouksen suhteen näkyy jo hänen väsyneillä kasvoillaan. Kohtalokas yö käynnistyy, kun Armas jää porvarillisten joukkojen vangiksi lähellä Koistulaa ja kohtaa veljensä Vilhelmin silmästä silmään.

Elokuvassa on tuttua musiikkia, Tshaikovskin baletista Romeo ja Julia on pari kohtaa, jotka tunnistaa kuuluisasta alkusoitosta, Venäjällä vedellään ruotsiksi Kansainvälistä ja lopussa marssitaan leijonalipun alla laulaen uljaasti Ateenalaisten laulua på svenska, Viktor Rydbergin sanoin ja säveltäjämestari Sansipeelin sävelin.

Kesto 77 min. Poimin tähän tietoja Svensk Filmdatabas-sivustolta. Elokuvan katselin Youtubesta.

Aprillipäivän teksti-tv

 

 

Pre-Code Hollywood -elokuvia

Vuoden 1934 heinäkuun alusta astui Yhdysvaltain elokuvamaailmassa voimaan Hayes Code. Elokuvien tuotantoyhtiöt alkoivat harjoittaa elokuvien sensuroimista moraalisesti arveluttavasta sisällöstä. Sitä ennen nämä nk. pre-Code -elokuvat saattoivat sisältää rohkeita juttuja, joita voi ponkailla pienellä tsägällä vaikka Youtubesta. Toisinaan kyseisiä elokuvia esitetään Suomen televisiossa ihan tekstitettyinä. Nykyään näitä elokuvia tuskin liiemmälti sensuroitaisiin. Viehätys vanhaan syntyy siitä, mitä elokuvat kertovat aikansa elosta ja minun mielestäni myös siitä, miten näytteleminen osaakin olla paikoitellen niin aidontuntuista.

Katselin kaksi pre-code ajan elokuvaa. Ensimmäinen niistä on näytelmän sovitus elokuvaksi ja toinen on erikoinen musiikkielokuva, joka yltyy perin titanicillisiin mittoihin.

Double Door. Perustuu samannimiseen suosittuun näytelmään, jonka kirjoitti Elizabeth A. McFadden, elokuvaksi käsikirjoittivat Jack Cunningham ja Gladys Lehman. Elokuvan ohjasi Charles Vidor, valmistumisvuosi 1934. Päätehtävissä Evelyn Venable ja Mary Morris. Tärkeitä sivuosia esittävät Ann Revere, Kent Taylor, Colin Tapley ja Guy Standing.

Kyseessä on jännäri. Victoria on vanhin kolmesta sisaruksesta, jotka asuttavat suurta taloa New Yorkin keskustassa. He ovat asuneet talossa koko ikänsä. Vanhemmat ovat kuolleet, mutta heidän tuhkauurnansa vahtaavat tapahtumia suuressa olohuoneessa, jonka ikkunat kaihtimia myöten pidetään yleensä suljettuina. Sisarukset ovat erittäin varakkaita, eikä Victoria aio luopua varallisuudesta.

Kun velipoika Rip menee naimisiin, kääntää Victoria kälylleen selkänsä. Rip haluaisi lahjoittaa morsiamelleen Annelle suvun omistaman puolen miljoonan dollarin arvoisen helminauhan, mutta Victoria ottaa sen haltuunsa, koska arvelee nuorikon tavoittelevan vain miehensä suvun rahoja. Victoria vie helminauhan isänsä vanhaan salahuoneeseen kahden kätketyn oven taakse. Vain Victorian alistama sisar Caroline tietää salaisesta huoneesta, jonka isä oli rakennuttanut saadakseen nukkua rauhassa.

Elokuva toimii henkilöhahmojen luonteitten johdattamana. Victoriasta on rakennettu niin piinaavan pirullinen, että katsoja alkaa pian toivoa hänen kivuliasta loppuaan. Koska Victorian (Mary Morris) ja Carolinen esittäjät olivat esittäneet osiaan jo Broadway-näytelmässä, eivätkä muutkaan ihan aloittelijoilta vaikuta, on elokuvan vuoropuhelua helppo seurata, sanoista saa selvän eivätkä tunnetilatkaan jää arvailujen varaan. Anne (Evelyn Venable) värisyttää ääntään epävarmana nuorikkona niin uskottavasti että tekisi mieli ohjeistaa häntä lähtemään talosta kun vielä kerkeää.

Kesto 75 min.

Madam Satan. Komediallinen musiikkielokuva, ohjaus Cecil B. DeMille, valmistumisvuosi 1930. Päätehtävissä Kay Johnson, Reginald Denny, Lilian Roth ja Roland Young.

Nuori, kaunis, vaalea ja varakas Angela (Kay Johnson) lukee aamulehdestä miehensä törttöilleen kylillä ja joutuneen oikeuteen seurassaan naisimmeinen. Mies palaa kotiinsa kaverinsa Jimmyn kanssa ja he menevät yhdessä suihkuun, josta Angela heidät yhyttää. Juhlatuulta on vielä jäljellä, sillä miehet kylpevät vaatteet päällään. Kun jonkinmoinen selviäminen on tapahtunut kuulustelee Angela miehensä kaveria, joka joutuu tunnustamaan, että lehdessä mainittu nainen on nimeltään Trixie. Angela päättää vierailla naisen luona.

Vierailu Trixien luona sisältää minusta niin hienoa näyttelyä, että on vaikea uskoa katselevansa lähes satavuotiasta elokuvaa, pre-Code sen sijaan kuulostaa hyvin uskottavalta. Angela saa varmuuden, että hänen miehellään on jo pitemmän aikaa ollut suhde Trixien kanssa. Jimmy, joka on hänkin Trixien luona, neuvoo leikillään Angelaa tulemaan naamiaisjuhliin, jotka hän järjestää zeppeliinissä (!). Jimmy ehdottaa, että Angela pukeutuisi enkeliksi, niin olisi varmaan ainut enkeli niissä geimeissä.

Angela saapuu naamiaisiin pukeutuneena mustaksi Madam Sataniksi, joka puhelee ranskalaisittain. Naisimmeisistä järjestetään huutokauppa ja korkeimmasta tarjouksesta kilpailevat Angela ja Trixie. Jos jaksaa kuunnella vanhoja iskelmiä, saa aikansa odotettuaan nähdä aika yllättävän spektaakkelin, kun taivahan tuomio kohtaa zeppeliinissä juhlijoita. Kyseessä on komedia, joten kaikki selviytyvät vaikkei kaikille riitäkään laskuvarjoa.

Kesto 116 min.

Joka vanhoja muistaa, osa 3

Katselin vaimoni kanssa kaksi elokuvaa, joissa muistellaan vanhoja ja joista toisessa on pääosassa vanhempi setä. Aloitetaan siitä elokuvasta.

Get Low. (Ennen aikojaan) Valmistumisvuosi 2009, ohjaaja Aaron Schneider. Jollain tapaa tositarinaan perustuvan elokuvan käsikirjoittivat Chris Provenzano, C. Gaby Mitchell ja Scott Seeke. Pääosissa huomattavia näyttelijöitä: Robert Duvall, Bill Murray, Sissy Spacek, Lucas Black sekä Bill Cobbs. Kuuluu sijoittuvan 1930-luvun Tennesseehen.

Vanhempi mieshenkilö Felix on erakoitunut kotiinsa metsäpalstalleen. Lähiseudun ihmiset oudoksuvat ja kavahtavat häntä, lapset käyvät kiusaamassa vanhaa ukkoa. Käydessään kylillä Felix kohtaa toisinaan avointa herjausta. Felix tuntee loppunsa lähenevän ja päättää käydä kirkolla sopimassa omista hautajaisistaan. Pastorin vaatimukset ovat turhan tiukat eikä sopimusta synny. Nuori hautaustoimiston virkailija sattuu kuulemaan keskustelun, jonka Felix käy pastorin kanssa. Hänen esimiehensä kehottaa nuorta miestä menemään tapaamaan ukkoa hänen talolleen ja nihkeän alun jälkeen vanhalta mieheltä alkaa sanoja tippua enemmän kuin yksi kerrallaan. Felix haluaa järjestää itselleen hautajaisjuhlat vielä eläessään, jotta saa kuulla mitä kaikkea hänestä kylillä juorutaan. Tietyn älynväläyksen kautta tapahtuma saa jypäkät mittasuhteet.

Rakuten tv on luokitellut elokuvan draamaksi ja indieksi, trillerikin mainitaan. Duvallin jäyhyys ja Murrayn perusolemus tuovat mukaan keventäviä koomillisia elementtejä. Oli mitä oli, minusta elokuva on oikein kelvollista katseltavaa, vaikka sisältääkin rajun selityksen Felixin erakoitumiselle. Näen tässä ehkä eri asioita kuin joku toinen. Itse selityksen olisi minusta voinut jättää poiskin, arvelen, ettei toisen ihmisen sisäistä maailmaa voi oikein kunnolla käsittää, vaikka sitä miten selittäisi. Tykkäsin erityisesti alkuvaiheen asetelman kuvailusta, mutta ihan kevyesti katselin loppuun asti.

Rakutenilla elokuvan nimenä on Funeral Party. Kesto 103 min.

Hudson. Valmistumisvuosi 2019, ohjaaja Sean Daniel Cunningham. Pääosissa Gregory Lay, David Neal Levin ja Mary Catherine Greenawalt. Käsikirjoitus Gregory Lay ja Sean Daniel Cunningham. Löysin jostain netistä arvelun, että tapahtumaseutuna olisi New Yorkin kaupunkialueen ulkopuolella sijaitseva luoteinen Upstate New York, joka kuvataan elokuvassa alueena, jonka satunnaisissa asutustihenemissä vanhat omakotitalot reunustavat hiljaista maantietä. Paikka sopii rauhallisesti etenevään tarinaan erinomaisesti.

Kaksi keski-ikäistä serkkupoikaa kohtaa toisensa, kun toinen ilmestyy vuosikausien jälkeen toisen kotiovelle. Hudson, pääasiassa aamutakissa kotonaan liikehtivä heppu, ottaa serkkunsa Ryanin vastaan vaikka vaikuttaakin jatkavan puolinukuksiin vajonnutta oleiluaan. Hänen äitinsä on kuollut, tuhkauurna on vielä kodissa. Hudson keksii, että serkku, jolla on ajokorttikin, voisi viedä hänet paikkaan, johon hän on ajatellut tuhkan sirotella, äidin volvo odottelee pihalla. Näin alkaa retki, jonka seikkailut eivät ole suuren suuria, ihan elämänmyötäisiä vain. Seutukunta on valinnut asukkaansa ja toisin päin, kun valinnanvara nyt on mitä on.

Serkukset ovat taiteilijaluonteita, eli työttömiä, Ryan on esiintynyt mainoksissa ja Hudson kirjoittaa haiku-runoja. Niinpä he kohtaavatkin kylillä neitosen nimeltä Sunrise, joka liittyy heidän seuraansa. Matkalla seurue ei kohtaa Skyllaa eikä Kharybdista, mutta sentään joitakuita muita seudun asukkeja. Tunnelma on pääosin kunnioittava ja tuttavallinen, isommilta riidoilta vältytään ja välillä einehditään sekä saadaan ensiapua itselle ja autolle. Jos Amerikka on tällainen, ovat asiat siellä ihan kivalla tolalla.

Rakutenin luonnehdinta draama, komedia. Kesto 72 min.

Molemmat elokuvat ovat erittäin suositeltavaa katseltavaa. Molemmissa tärkeänä teemana on vanhojen asioitten muistelu, jossa kuten tunnettua on sekä hauskat että tikkuiset puolensa.

Teatterissa Kajjaanissa

Kävin eilen asioikseni Kajjaanissa katselemassa teatterikappaleen AHMA – korpisoturi. Näytelmä perustuu Laura Gustafssonin romaaniin Korpisoturi. Näytelmäksi sen sovitti ja ohjasi Emma Mattila. Päätehtävissä ja paikoin myös muissa tehtävissä (in alphabetical order): Janne Kinnunen, Milla Kuikka, Heikki Petteri Nousiainen (Ahma), Jukka Peltola, Mika Silvennoinen, Satu Turunen ja Vera Veiskola. Teatterin sali oli noin puolillaan yleisöä.

Näytelmä oli hyvin pitkälti sitä mitä siltä odotinkin. Ahma on nuori jannu jostain eteläisestä Suomesta. Hän ei saa työtä eikä siten kiinnity yhteiskuntaan. Hän masentuu, syö rusinoita ja lettuja, kunnes löytää internetin keskustelupalstoilta samanhenkistä seuraa. Ahma vakuuttuu siitä, että yhteiskunta on matkalla kohti tuhoaan, luonnonvarat loppuvat ja sen myötä elämisen edellytykset ovat ihmisen omissa käsissä, mistään ei tule rahaa, sähköä eikä muutakaan apua. Ahma saa mummin kuoltua perinnön ja hankkii syrjäiseltä seudulta, ehkä jostain Kajjaanin lähistöltä hylätyn tilan, jonne ei johda edes tietä ja perustaa sinne oman pesäpaikkansa. Siellä hän ryhtyy viljelemään spelttiviljaa ja härkäpapuja tavoitteenaan omavaraistalous. Seutukunnan pahikset käyvät naureskelemassa hänen touhuilleen, paitsi Pamsu-neito sekä karannut sika ja naapurin Linnea heppansa kanssa. Radiosta kuuluu aluksi uutisia, sitten hallituksen tiedonantoja, jotka kehottavat pysymään rauhallisina ja säästämään sähköä, vettä jne. Ensimmäisen näytöksen lopussa Ahmalle sanotaan suureen ääneen, että vain hän tietää mitä nyt pitää tehdä.

Kyse on siis dystopiasta, siitä että luonnonvarat loppuvat eikä niitä enää mistään saa. Ahma on varautunut tähän, mutta miten pitkälle hänen varmuusvarastonsa riittävät, kun hänen piilopirttiinsä lappaa porukkaa läheltä ja kaukaa?

Jossain määrin ällistyttävää on, että ajellessani keskenäni Kajjaaniin, tuli radiosta juuri kaupunkiin saapuessani ohjelma stoalaisuudesta. Siinä puhuttiin siitä, miten stoalaisuuteen kuuluu pyrkimys ohjata itseään ennakoimaan ikävät tilanteet. Niin että kun lähtee vaikka Kajjaaniin teatteriin, niin teatterin unisexi-vessan oven takana saattaa olla joku kännykän kanssa odottamassa ulostumistasi ja kun poistut teatterista sama naisimmeinen lähtee kulkemaan perässäsi ystävättärensä kera kohti muutaman kymmenen metrin päässä siintävää kaupungin keskustaa. Stoalainen varautuu tällaisiin tilanteisiin jo ennen teatteriin lähtöä ja kun sellaiset draamat sitten toteutuvat, ne huolettavat häntä vähemmän, kun ne on jo ennakoinut.

Näytelmässä Ahma on varautunut kaikkein pahimpaan mahdolliseen kehityskulkuun. Hänen varautumisensa joutuu kuitenkin testiin, kun kaikkein pahimman mahdollisen lisäksi seuraakin koko liuta lisää samanlaista. Avittaako siinä sitten edes rynnäkkökivääri? Kun yhteiskunta luhistuu, onko edessä kaikkien sota kaikkia vastaan? Ja onko oikeastaan missään olemassa sellaista korpea, johon muuttaja saisi todellakin elää rauhassa omilla ehdoillaan? Onko ainoa saavutettavissa oleva rauha ihmisen sisäisen maailman tuottamaa nirvanaa, ulkoisen maailman sumenemisen aiheuttamaa valaistumista?

Ahman näyttelijä Heikki Petteri Nousiainen selvisi osastaan mainiosti. Hän aloitti aran ja sulkeutuneen oloisena, mutta kasvoi näytelmän aikana voimakkaammaksi. Koko näytelmän toiminta suuntautuu kohti Ahmaa, hänelle esitetään vaatimuksia, häneltä odotetaan asioita, joihin hän joutuu ottamaan kantaa eivätkä kaikki hänen ratkaisunsa ole onnistuneita. Ahma on kuitenkin vain ihminen, joka olisi työtä saatuaan elänyt tavallista keskivertoelämää kuten monet muutkin. Hän etsii tovereita, ystävyyttä, rakkautta ja löytää samaa salakähmää kuin monet muutkin.

Kun nimitän näytelmää dystopian kuvaukseksi, täytyy muistaa, että näytelmässä on myös paljon huumoria – osin tietysti mustan puolesta. Itselleni muistui radion huolestuttavista tiedotteista mieleen, miten 1970-luvun alussa, kun olin pikkupoika, katselimme tv-uutisia ja veljeni vitsaili, että olisi huvittavaa, kun tulisi maailmanloppu ja Heikki Kahila heittäisi solmion nurkkaan ja sanoisi kultivoituneella äänellään: ”Se on loppu nyt!”

Ajelu Kajjaaniin ja takaisin oli aika rasittava. Asfaltissa oli paljon kuoppia ja sateli vettä. Einehdin näytelmän jälkeen Kajaanin Hesellä ja Linnanportin Nesteellä nautin kahvit. Yle Radio1 tarjosi kivoja ohjelmia, joita tuskin olisin kuunnellut, ellen olisi autoillut.

Bullfikafilmer ifr. Sverige, kapitel 4

Eilen katselin kaksi ruotsinmaalaista elokuvaa, joita yhdistää juna ainakin siten, että eka filmin alussa nuori mies saapuu junalla kaupunkiin. Molemmat elokuvat ovat tragedioja ja ne käsittelevät ongelmia aviollisissa suhteissa. Molempiin elokuviin on myös rakennettu katsojaa huojentava loppuratkaisu, joka tekee niistä sopivia pullakahvien ystäville.

Möten i skymningen. Ohjaus Alf Kjellin, valmistumisvuosi 1957, käsikirjoitus samannimisen romaaninsa pohjalta Per Anders Fogelström. Päätehtävissä Birger Malmsten (Olle), Ann-Marie Gyllenspetz (Barbro), Åke Grönberg (Roffe), Eva Dahlbeck (Irma), Erik Strandmark (Victor), Inga Landgré (Alice).

Olle on saanut työpaikan Tukholmassa sanomalehden typografina. Illanvarjoisella juna-asemalla häntä vastassa on Victor, joka työskentelee samassa painotalossa. Olle asettuu asumaan samaan kerrostaloasuntoon Victorin kanssa. Asunnossa on kolmaskin asukas, entinen jazz-muusikko Roffe (neljäs asukas on Roffen vaimo Irma). Sekä Victorin että Roffen avioliitto on heikolla tolalla: Victorin vaimo Alice on häipännyt pieni tytär mukanaan, Roffen vaimolla Irmalla on suhde naapurin Henryn kanssa. Ensimmäisenä yhteisenä iltana miehet tyhjentävät ison putelin viinaa ja kertovat elämänsä murehista toisilleen.

Olle kumminkin aloittaa työnsä ja illalla asunnossa hän tutustuu Irmaan, jota hän auttaa pyykinpesussa. Olle ja Irma ovat magneettisia vastinpareja, mutta jokin moraliteetti estää heitä kiinnittymästä toisiinsa. Sen sijaan Olle tapaa Irman sisaren Barbron, joka on kuin luotu hänelle. Elokuva etenee melko suorin kaartein kohti ratkaisuja kaikkien kolmen miehen elämässä, myös naapurin Henry löytää suunnan sumustaan.

Vaikka elokuva onkin monelta osin traaginen ja sisältää ristiriitojen lisäksi ihan suoraa riitelyä ja paljon pahempaakin, on mukana myös jaksoja, jotka antavat katsojalle toivoa.

Kesto 94 min.

Tåg 56. Ohjaus Anders Henriksson, valmistumisvuosi 1943. Pohjautuu wikipedian mukaan aiemmin valmistuneeseen romaaniin ja näytelmään. Käsikirjoitus Barbro Alving ja Bengt Idestam-Almquist. Päätehtävissä Anders Henrikson (Oskar, veturinkuljettaja), Aino Taube (Britta, hänen vaimonsa), George Fant (Lasse), Hugo Björne (Gustav Rylander, Lassen isä).

Tämä oli jo kolmas katselemani ruotsalaiselokuva, jossa esiintyy komea George Fant. Hän on tässä elokuvan paha poika, joka vikittelee Brittaa. Brittan mies Oskar on tehnyt vuosia työtä rautateillä, nyt hän on saavuttanut veturinkuljettajan arvon. Elokuva keskittyy isolta osin Oskarin ja Brittan suhteeseen. Oskar keskittyy työhönsä, Britta jää vähälle huomiolle, joten Lasse karauttaa paikalle. Tarinaan on ympätty myös sota-aikaan sopiva lisäviritys, joka ei olisi tarpeen, mutta on se omalla tavallaan kiinnostava.

Oskaria esittävä Anders Henrikson muistuttaa elokuvassa ulkonaisesti Leslie Howardia (joka muuten kuoli vuonna 1943). Henrikson on sisäistänyt roolinsa erinomaisesti. Alkupuolella hän on kuin muusta maailmasta erillään elävä veturinkuljettaja, jolle oma työ on kaikki. Hän ei huomaa nättiä vaimoaan, ei kuuntele hänen toiveitaan vaan odottaa, että vaimo tukee häntä hänen työssään hoitamalla kotia ja kunnostamalla hänen virkalakkiaan. Oskar on kuin nukahtamaisillaan elämän ulkopuolelle. Loppupuolella hänen terästäytymisensä on silminnähtävää ja silti se pysyy kohtuudessa, liioitteluun ei sorruta.

Pientä liioittelua edustaa vanhempi, jo eläkkeellä oleva veturinkuljettaja, joka taputtelee veturinkylkeä ja sanoo aina ajatelleensa, että nämä veturit ymmärtävät asioita paremmin kuin me. Elokuvan alussa Oskarin työtoveri, Lassen isä, tekee viimeistä työpäiväänsä ja on kuin kuolemantuomion saanut. Mitä on luvassa pitkän uran jälkeen? Minulle tuli useamman kerran mieleen 1970-luvun iskelmä ”Jos konduktöörin nait”. Olkoonkin, etteivät tässä elokuvassa seikkaile konduktöörit.

Katselin elokuvan, kuten kaikki muutkin ruotsalaiset vanhemmat elokuvat, Youtube-palvelusta. Tämä junaelokuva oli sikäli mukava katsella, että se oli tallennettu Ruotsin tv2:n lähetyksestä ja mukana oli selkeä ja täysin paikkansapitävä tekstitys.

Kesto 92 min.