Unihiekka lentää ja puunukke pyörii

Sitä annetaan ymmärtää, että toisinaan olisi terveellistä tarttua kirjaan, joka ei ihan lähellä omaa maailmanpankkoa makoile. Lienenkö sitten tervehtynyt lueskellessani Sigmund Freudin suomennettuja esseitä vuosilta 1906 – 1937 kirjasta nimeltä Suru ja synkkämielisyys sekä muita esseitä. Kirjan suomensi Markus Lång ja se ilmestyi vuonna 2017.

Oikeastaan kirja kiinnosti minua, koska olin hiljattain lukenut E. T. A. Hoffmannin (1776 – 1822) kirjoittaman kertomuksen Der Sandmann (vuodelta 1816). Luin J. A. Hollon laatiman suomennoksen nimeltä Sannoittaja vuodelta 1952. Huomasin netistä, että Freud on käyttänyt kyseistä kertomusta esimerkkinä esseessään, jossa hän käsittelee jotain, jonka hän nimeää epämukavan tai kammottavan kokemukseksi. Esseen saksankielinen nimi on ”Das Unheimliche” ja se on julkaistu vuonna 1919. Tämän yhden esseen ja muutaman muun taidetta käsittelevän esseen lukeminen muodostui minulle siinä määrin pitkän matkan painiksi, että en yrittänytkään koko kirjaa lukaista, vaikkei se sivumääräisesti kovin pitkä olekaan. Freud on sen sortin tiedemies, etteivät hänen ajattelunsa ahtaat paalukujat minulle kutsuvina avaudu. Mutta pari esseetä lukaisin ja niistä muutama sana.

Mainitsen aluksi, että Freud on saanut sanan Unheimlich erään tutkijan varhaisemmasta tekstistä. Freud on sisällyttänyt omaan esseeseensä muutaman sivun verran saksan kielen sanakirjan kuvailua siitä, millaisia merkityksiä tunnetaan sanalle heimlich. Nyt saa riittää, kun sanon sen merkitsevän mm. kodikasta, turvallista, kesyä sekä myös kätkettyä ja salaista. Kätketty ja salainen juontanevat juurensa siihen, mitä kodin seinien suojissa, piilossa ulkopuolisten katseilta saattaa majailla. Etuliite un kuvaa samaa kuin monien kielten etuliite non eli se muodostaa joko vastakohdan tai vähintäänkin poikkeaman. Niinpä eräs esimerkkilause määritteli sanan unheimlich tarkoittavan jotain minkä oli määrä pysyä salassa, mutta mikä on nyt paljastunut. Esseen suomennoksessa sana unheimlich on suomennettu tapauskohtaisesta sanalla epämukava tai sanalla kammottava.

Hoffmannin Der Sandmann on kauhukertomus. Freud kuvailee sen juonen lyhyesti noin kahdella sivulla! Yritän hieman tiivistää. Nuori ylioppilas Nathanael on nuorna poikana saanut kokea isänsä kuoleman, johon on liittynyt hänen kodissaan vieraillut epämiellyttävä henkilö, asianajaja Koppelius. Isä on tehnyt Koppeliuksen kanssa iltaisin kemiallisia kokeita, joitten yhteydessä tapahtuneen räjähdyksen seurauksena isä on kuollut. Koppelius on kadonnut kaupungista. Opiskelukaupungissaan Nathanael arvelee kohdanneensa Koppeliuksen, joka tosin on kertonut nimekseen Coppola. Nathanael järkyttyy miehen kohdatessaan, mutta hänen tyttöystävänsä Klara ja tämän veli saavat hänet rauhoittumaan. Jatkaessaan opintojaan Nathanael näkee naapurissaan kauniin neidon, johon ihastuu. Coppola myy hänelle taskukiikarit, joilla tiirailla neitoa. Nathanael tutustuu Olimpia-neitoon, rakastuu häneen, kunnes hänelle paljastuu, että Olimpia onkin ”isänsä” ja Coppolan rakentama puunukke. Nathanaelin mieli järkkyy uudelleen, mutta taas järkevä tyttöystävä Klara saa hänet rauhoittumaan. Lopussa Nathanaelin mieleen hiipinyt sairaus saa hänestä vallan ja tapahtuu kauheita.

Freud selittää tätä kertomusta kovin eri tavoin kuin minä. Hän myös nostaa siitä esiin varsin pitkässä juoniselostuksessaan eri asioita kuin mitä minä pidin merkittävinä. Saksankielisessä wikipediassa todetaan, että Hoffmann käsittelee kertomuksessaan monenlaisia teemoja. Siinäkään ei silti nosteta esiin sitä, mikä minusta näyttää tärkeimmältä. Ehkä sitä ei nosteta esiin, koska se on aika selkeästi kuvattu ja ajatellaan, että kai tuon nyt kaikki huomaavat? Toisaalta eikö juuri ilmeisin selitys ole se mistä kannattaa aloittaa? Ehkä siihen voisi lopettaakin.

Minun mielestäni Nathanael lähinnä pysyttelee yhdessä Klaran kanssa, koska taloudellisista syistä molempien perheet pitävät tätä hyvänä ratkaisuna. Klara kehuu Nathanaelin runoja silloin, kun ne ovat valoisia ja iloisia, muttei silloin, kun ne ovat synkkiä ja surullisia. Sen sijaan Olimpia, joka ei varsinaisesti puhu kuin muutamia fraaseja, toistelee kaikista Nathanaelin runoista ”Ah, ah!” tai jotain vastaavaa. Hän on palvova kuulija, joka jaksaa kuunnella kaikki Nathanaelin runot ja ihastelee niitä aina yhtä palavasti. Nuoret neitoset ovat nimeään myöten helppoja selitettäviä. Klara, saksan sanasta klar, selkeä, kirkas ja Olimpia, viittaus antiikin isäjumalan Zeuksen pyhättöön. Klara on jalat maassa elävä toveri, joka selittää Nathanaelin isän kuolleen alkemian tutkimusten yhteydessä tapahtuneen räjähdyksen seurauksena. Hän yrittää pitää Nathanaelinkin jalat maassa, mutta helppoa se ei ole. Olimpia sen sijaan palvoo itseään runonerona pitävää Nathanaelia. Nathanael järkyttyy tajutessaan, että ainut, joka hänen runojaan kuuntelee, onkin puunukke! Kas, kun ei hakurobotti! Nathanaelin isä oli kenties alkemisti. Hän yritti oikaista rikkauteen keksimällä tavan valmistaa kultaa. Nathanael ei usko Klaran selitystä vaan epäilee vastenmielistä Koppeliusta isänsä kuoleman aiheuttajaksi. Nathanaelin viimeinen, järjetön tuhon yritys kohdistuukin järjen ääneen hänen vierellään, Klaraan.

Freud ei tietenkään tyydy näin selkeisiin selityksiin. Hän ei itse asiassa mainitse alkemiasta mitään. Tuskin kukaan häntäkään on erehtynyt pitämään sielunelämän alkemistina. Kuningas Oidipus aikoinaan tappoi isänsä ja meni naimisiin äitinsä kanssa. Tosin molemmissa tapauksissa tietämättään. Freud soveltaa tähän kertomukseen samantapaista selitystä. Nathanael kokee isänsä kahdentuvan: hyvä isähahmo kuolee pahan Koppeliuksen toimesta. Ilmeisesti äiti on tykännyt kovasti pojastaan, kun Nathanael hyväksyy rakkautensa kohteeksi mieluummin palvovan Olimpian kuin järkevän Klaran. Freud selittää kaikenlaista kastraatiopelosta ja siitä miten silmät kuulemma symboloivat miesväen sukuelintä! Kertomuksessa näet Sannoittajan (Sandmann) sanotaan olevan hurjemman puoleinen nukkumatti, joka vie lapsilta silmät päästä, jos eivät nukahda. Koppelius esittää tämänsuuntaisen uhkauksen nuorelle Nathanaelille. Freudin mukaan kastraatiopelko se vasta aiheuttaakin miehessä äkillistä taantumista lapsen tasolle, mikä siis tarkoittaa tuon epämukavan, kammottavan, jo lapsuuteen jääneen kokemista. Freud ei erityisemmin tuo esille Nathanaelin runoharrastetta. Hänen toinen esseensä (Kirjailija ja mielikuvitus, vuodelta 1908) kyllä osoittaa kiitettävää paneutumista kirjailijan luomisprosessin tutkimiseen. Mahtaako Freud silti antaa riittävästi arvoa nuoren runoilijan herkkyydelle, kun runoille ei löydykään ymmärtäjiä?

Lukaisin kirjasta vielä esseen nimeltä Huumori (vuodelta 1927). Paikoitellen Freudin käsitys huumorista vaikutti siltä kuin lähimmäisen kustannuksella harjoitetun leikinlaskun ja huumorin välille voisi vetäistä yhtäläisyysmerkit. Mutta hienoimman yksittäisen sitaatin bongasin tästä esseestä. Liitän sen tähän:

Torjuessaan kärsimyksen mahdollisuutta huumori liittyy keinoihin, joita ihmisen sielunelämä on synnyttänyt välttyäkseen kärsimyksen pakolta ja jotka nostavat päätään neurooseissa, huipentuvat mielisairauksissa ja joihin kuuluvat päihtymys, transsi ja hurmio.

Luin tätä kirjaa kuutisenkymmentä sivua. Siihenkin meni viitisen päivää surua ja synkkämielisyyttä. Seuraavaksi jotain aivan muuta.

Wladimir Kaminer: Ryssändisko

Berliinissä asuva venäläinen Wladimir Kaminer (s. 1967) kirjoitti vuonna 2000 saksankielisenä ilmestyneen kertomuskokoelman nimeltä Russendisko. Vuonna 2005 kirjasta ilmestyi Vesa Suomisen laatima suomennos nimellä Ryssändisko. Luin sen.

Kaminer kertoo muuttaneensa Moskovasta Berliiniin kesällä 1990. Hän saapui Lichtenbergin asemalle junalla parin kaverinsa kanssa. Miehet olivat juutalaista syntyperää, tämä oli edellytys maahanmuutolle. Kaminer kertoo matkalle lähdöstä, saapumisesta perille, kotiutumisesta, asuinoloista, työnsaannista, vapaa-ajan puuhista ja perheen yhdistämisestä. Tyylilaji on minun nähdäkseni pakina, ihan kaikkea kerrottua en osaa ottaa todesta. Pieni liioittelu saattaa silti muokata tapahtumain yleiskuvaa kertojan emootioitten mukaiseksi.

Näytteeksi esitän kirjasta otteen, jossa Berliinissä asuvain venäläisten toimesta järjestetään kevätjuhla. Juhlassa kuoro esittää venäjänkielistä laulantaa:

Vanhaan venäläiskansalliseen tapaan se lauloi itse sepittämiään pilkkalauluja. Pilkkalauluilla oli Venäjällä aina suuri yhteiskuntakriittinen merkitys, koska ne toivat usein sanomaansa liioitellen kuuluville kansan äänen.

Olen lukevinani Kaminerin pakinoitsevissa tarinoissa samaa piirrettä kuin em. pilkkalauluissa. Saattaa olla, että tarinat tuntuvat hauskemmilta niistä Berliinin venäläisistä, jotka voivat tapahtumista tunnistaa itselleen tutunoloisia hahmoja tai tilanteita. Minä olisin ehkä kaivannut enemmän liioittelua tai sitten olen vain väsynyt.

Tykkään kirjan kannesta, jossa on taustana hernekeiton värisellä pohjalla himmeitä viisisakaraisia tähtiä sekä etualalla kirjailija itse kurkistamassa lukijaa taivaansinisen trabantin sisältä – pelkääjän puolelta.

Nytpä sain kumminkin yhden kirjan luettua. Reilu viikko sitten olin nenäleikkauksessa, siitä toipuminen on vienyt aikaa ja voimia. Sitä paitsi piti pudottaa lumet katolta ja tehdä niistä lumista pari lumivuorta ja onhan tuota kolaamista riittänyt muutoinkin. Tämä Kaminerin kirja on onneksi lyhyt, vain 154 sivua. Lukemiseen meni silti viikko tai pari.

Muissa blogeissa mm. Lurun luvut ja Tarukirja. Myös Leena/Donna mobilen kirjat on lukenut Kamineria.

Pietari Virtanen: Planeettojen kapellimestari

Vuonna 2014 julkaistiin Planeettojen kapellimestari -niminen kokoomateos Pietari Virtasen scifinovelleista, jotka on julkaistu pääosin vuosina 1983 – 1991. Yksi novelleista on vuodelta 2009. Alunperin Virtasen novellit julkaistiin kirjoittajanimellä Pekka Virtanen. Koska en saanut hankittua Planeettojen kapellimestaria kotiini, luin nämä novellit poikkeuksellisesti tietokoneelta, mikä ei ole minulle ihan edullisin lukupaikka, olohuoneen nojatuolia tulee peräkammarissa ikävä. Lattiakin on aika kylmä, koska tila ei ole eristetty asuinkäyttöä varten vaan se on pikemminkin lämmin varasto. Niinpä siirsin lukemista, kunnes pahin pakkasjakso meni ohi.

Julkaisuun sisältyy kaikkiaan 35 novellia. Ihan kaikista en ala novelli novellilta kommenttia tähän väsäämään. Ensimmäinen novelleista on nimeltään Perinne. Se oli minulle tuttu jo vuodelta 1991, jolloin se esitettiin luentana radiossa Ylen scifi-illassa. Minulla on novelli tallennettuna c-kasetille, mutta lienen lainannut sen jollekin, joka tarvitsee sitä minua paremmin. Perinne kertoo ihmismäisestä apinapopulaatiosta, jonka asuinpaikka sijaitsee ylittämättömien vuorten sisällä. Populoita pitää eineessä kiinni maanalainen joki, joka kuljettaa kuolleita eläimiä ja muuta tarveainesta alkukantaista eloa viettävälle väelle. Sulkeutunut yhteisö riippuu kiinni perinteissään, vaikka sitkeä alakultturikin löytyy.

Scifissä saatetaan vierailla kaukaisissa galakseissa tai maapallolle voi saapua vierailijoita ulkoavaruudesta. Vaikka kertojan mielikuvitus luo outoja ympäristöjä ja eriskummaisia olentoja scifiseikkailuihin, kertoo myös scifi ennen muuta ihmisestä. Kyse on ihmisapinan elosta tarinankertojan näkemyksen ja kokemuksen kautta. Niinpä Virtasen novelleissa – jos ei muuten niin päähenkilön muistoissa – siintyy savusauna ja isä kylpee alarahilla. Rintava naisimmeinen herättää matkamiehen himot, yksinäinen ja syrjitty nuori mies haluaa antaa panoksensa koko ihmiskunnan hyväksi, uskonto ahdistaa ihmistä turhan tiukkaan muottiin ja eläkeikää lähestyvä avaruusmatkaaja haaveilee mukavasta mökkielämästä maapallolle palattua.

- En minä tule ulkoavaruudesta.

- Tiedän. Tulet sisäavaruudesta.

(novellista Pyhyys )

Novellit muuttuvat vakavanpuoleisista enemmän huumoria sisältäviksi kokoelman loppua kohden. Ehkä ne on tarkoituksella siten järjestelty. Toisaalta jonkin verran näyttäisi kirjoitusajankohtakin vaikuttaneen asiaan. Lopun humoristisista novelleista eniten minuun vetosi läheisen Lapinlahden kunnan Juurikan kyläkouluun sijoittuva seikkailu Opettaja Korhosen kuuraketti. (Anoppini tai hänen äitinsä on muuten asunut ennen sotia Juurikassa.) Aiheena on koulun käsityötunneilla laudoista oppilastyönä rakennettava avaruusalus, joka saa käyttövoimansa kolmesta mopon moottorista ja jonka ikkunoihin koulun tytöt saavat ommella verhot. Tunnelma vaikuttaa kovin aidolta, Virtanen kertookin Juurikan kyläkoulun olleen hänen ensimmäinen työpaikkansa.

Parissa novellissa käsitellään myös Virtasen romaanin Katajanukke tärkeää sivuteemaa eli itse katajanukkea. Minusta se vaikuttikin romaanissa jotenkin irralliselta osaselta, mutta aika hienosti tunnelmaan sopivalla tavalla.

Kaiken kaikkiaan Virtanen on erittäin pätevä kirjoittaja, hänen novellinsa eivät ole mitään pienoisromaaneja, tapahtumat etenevät ilman pitkiä maisemakuvauksia, novelleissa on pointti, jonka lukija kyllä tunnistaa. Avaruusmatkailuun liittyvät tekniset seikat käydään tekstissä läpi sujuvasti ja selkeästi niin, että minunlaiseni lukija, joka ei niistä ihmeempiä ymmärrä, ei joudu vaivaamaan päätään tekniikan maailmankaikkeudella. Kertomukset eivät myöskään liiaksi toista itseään, ne rakentavat yhdessä kuvaa ihmisestä maailmankaikkeuden pienenä osana, jonka kyky kohdata muita vastaavia osasia vaihtelee tapauksittain. Hyvin usein avaruudessa matkaava henkilö on aluksessaan yksin keskellä kaiken, minkä seikan itse kukin voi kokea runollisena tai kammottavana tai vapauttavana.

Luin novellit kahdessa päivässä.

Pekka Virtanen: Katajanukke

Pekka Virtanen (s. 1944) kirjoitti vuonna 1988 julkaistun scifiromaanin nimeltä Katajanukke. Ostin kirjan kuopiolaiselta kirpparilta kolmella eurolla ja nyt lukaisin sen. Risingshadow-sivustolla kirja on luokiteltu scifiin ja spekulatiiviseen fiktioon kuuluvaksi. Se sisältää myös kauhuelementtejä.

Kirjan alussa on lyhyt kuvaus kirjailijasta. Hänen kerrotaan syntyneen Kivijärvellä. Niinpä tämän hänen esikoisromaaninsa tapahtumatkin sijoittuvat Kivijärven maisemiin, tosin Kannonkosken kunnan puolelle. Jos haluaisin julkaista Helmet-lukuhaasteen innoittamana oman lukuhaasteeni, voisin ehdottaa tätä kirjaa luettavaksi kohdassa ”Kirjassa seikkaillaan Kivijärvellä”. Edellinen lukemani kirja voisi sijoittua kohtaan ”Saksalaista romantiikkaa”, sitä edellinen teos kohtaan ”Blogeeraajan kirjoittama kirja” ja vielä sitäkin edellinen kohtaan ”Kansikuvassa on kehon osa”.

Katajanukke on selvästikin romaani. Siinä on kehittelyjakso, jonka aikana lukija tutustutetaan päähenkilöihin, joita on viisi: Kuopiossa asuva minä-kertoja Pekka, aviopari Martti ja Leena sekä kertojan lisäksi vieraiksi pariskunnan mökille saapuvat Jana ja Heinz. Porukat tuntevat toisensa esperanto-harrasteen parista. Niinpä lukuhaasteessani kirjan voisi sijoittaa myös kohtaan ”Kirjassa puhutaan keksittyä kieltä”. Kehittelyjakson jälkeen hahmottuu vähän kerrassaan kirjan varsinainen aihe. En viitsi tarkemmin sitä alkaa kuvailla, koska se veisi terän kirjaa vielä tuntemattoman henkilön lukukokemuksesta. Kerron kumminkin sen verran, että kyse on ”kingiläisestä” mystisestä ilmiöstä, josta romaanin henkilöt alkavat ottaa selvää. Koska ilmiö on sanalla sanoen kaiken-kattava, kuluu romaanin loppuaika arvoituksen ratkaisun hakemiseen. Romaanin nimi, Katajanukke, on tavallaan sivuosassa, mutta toisaalta merkittävän oloisessa sellaisessa. Takaumajaksojen kautta minä-kertoja selvittelee oman menneisyytensä suloisia ja kipeitä muistoja.

Kerronta tapahtuu lyhyillä, toteavilla lauseilla tahi virkkeillä. Toisinaan arkisia asioita kuvataan melko tarkasti, mikä luo arkista mökkeilytunnelmaa ja rakentaa siten kontrastia jännitteelle, jonka mystinen ilmiö synnyttää. Siellä täällä vilahtelee humoristisia sanailuja, jotka voi ihan hyvin jättää huomiottakin tai ottaa ne kaupunkilaisen kertojan hieman tuskastuneena sarkasmina, joku voi vaistota tässä tyylikeinossa savolaisuuttakin. Mikään varsinainen huumoripläjäys ei kuitenkaan kyseessä ole. Kyllä Katajanukesta jännitystä löytyy, ihan kauhuakin. Näyte:

Heinz avaa luukun. Luukun alla ovat portaat ovelle. Laskeudun portaat. Tarttuessani ovenripaan minut täyttää äkkiä varma tunne, että perunakellarin pimeydessä minua odottaa jokin. Avaan hitaasti ovea ja päästän auringonvalon sisälle. Niin pitkälle kuin pystyn esteettä näkemään, kellari on tyhjä.
   Seison ja katselen sisälle. Pimeys ruumiillistuu ja minä otan askelen taaksepäin. Lävitseni käy väristys ja lapsuuden peikot potkivat aivoistani kuvat esiin.

Kirjassa on vain 156 sivua, joten jopa minäkin lukaisin sen parissa päivässä.

Saksalaisia romanttisia kertomuksia

Hankin taannoin kierrätyskeskuksesta eurolla kirjan, joka sisältää saksalaisia romantiikan aikakauden kertomuksia suomennettuina. Risingshadow-sivustolta sain selville, että kirjan kertomukset on alunperin julkaistu suomeksi vuonna 1952. Vuonna 1970 on ilmestynyt tämä lukemani supistettu laitos, jossa on siis vähemmän kertomuksia kuin alunperäisessä. Kertomukset suomensi J. A. Hollo, mukana olevat runot suomensi Yrjö Kaijärvi. Kuvituksen on tehnyt sveitsiläinen André Nicolas Suter. Esipuheen kirjoittajaa ei mainita, esipuheessa pitkin ottein siteerattu kirjallisuudentutkija on Yrjö Hirn, joka kirjoitti jälkilauseen alunperäiseen kertomusvalikoimaan.

Esipuheessa kerrotaan, että romantiikan aatesuunta ja romanttinen kirjallisuus saivat alkunsa Saksanmaalla vastalauseena vanhalle valistuksen ajalle. Kirjoittaja arvelee, että romantiikan koulukunnan edustajat tahtoivat umpikujaan johtaneen järkeilyn luurangon ympärille elämää. Teoksen kirjailijat ja heidän kertomuksensa esitellään lyhyesti. Kertomuksia on vain kymmenen, joten kirjoitan tähän jokaihisesta jotakin, kunkin kertomuksen nimen perässä suluissa julkaisuvuosi:

Johann Wolfgang von Goethe (1749 – 1832): Uusi Melusine (1807). Alkujaan muuansille sisaruksille esitetty ja vuoskymmeniä sen jälkeen julkaistu sadunomainen minä-muotoinen kertomus pikku huikenteluun taipuvaisesta hepusta, joka matkoillaan tapaa varakkaan ja vieläpä viehättävän naisen. Vankat fantasia-ainekset.

Ludwig Tieck (1773 – 1853): Vaalea Eckbert (1796). Ritari viettää vaimoineen hiljaiseloa linnansa muurien suojissa. Vaimolla on kuitenkin menneisyytensä ja tarina kerrottavanaan. Kaijärven suomentama kansanlaulu toimii mainiosti. Kaikkiaan meitsille sopivan syvällistä.

Achim von Arnim (1781 – 1831): Ratonneaun linnakkeen hullu invalidi (1818). Tapahtumapaikkana Marseille. Taitava kersantti muuttuu päähän haavoituttuaan yli-impulsiiviseksi. Hänet määrätään päälliköksi pieneen linnakkeeseen, vain kaksi miestä alaisenaan. Miehen järki ja toimintatarmo pääsevät oikeuksiinsa, kunnes hän alkaa uskoa vaimonsa juonittelevan häntä vastaan. Sisältää räjähdevaaraa, vanhakantaista kristillistä etiikkaa + puujalkavitsin tynkää.

Clemens Brentano (1778 – 1842): Moniaat Wehmüllerit ja unkarilaiset kansalliskasvot (1817). Tusinamuotokuvamaalari lähtee etsimään vaimoaan monikansallisessa Itävallassa. Matka pysähtyy majataloon, jossa kuullaan monet ihmeet ja kummat. Sattumanvaraisen vyyhden langat selviävät ja solmitaan yhteen. Ruttosulku, kissoja, mustalaisromantiikkaa.

Heinrich von Kleist (1777 – 1811): Pyhä Cecilia eli musiikin mahti (1810). Aachen, 1500-luvun lopulla. Neljä veljestä päättää poistaa tuomiokirkosta paavin uskoon viittaavat pyhäinkuvat (”kuvainraasto”). Nunnien musiikki asettuu veljesten toimia vastaan. Näyte:

Kuten tiedetään, esittävät eri soittimia käyttämään harjaantuneet nunnat luostareissaan itse sävellyksiänsä, usein niin täsmällisesti, älykkäästi ja herkästi, etteivät miesorkesterit (kenties siksi, että tämä salaperäinen taide on laadultaan naisellista) vedä heille vertoja.

Löytölapsi (1811). Roomalainen kiinteistökauppias menettää poikansa, mutta saa tilalle ottopojan, joka jo nuorukaisena aloittaa salasuhteen piispan jalkavaimon kanssa eikä selittämälläkään opi ymmärtämään ottoäitinsä hiljaista luonteenlaatua.

Eduard Mörike (1804 – 1875): Kauniin Laun tarina (1852). Parasta tässä sinänsä aika jähmeästi kerrotussa tarinassa on se, miten tuttavallisesti vedenneito Lau on tekemisissä kotilähteensä äärellä sijaitsevan luostarin keittiötä hallinnoivan naisväen kanssa.

Ernst Theodor Amadeus Hoffmann (1776 – 1822): Sannoittaja (1816). Kauhuromantiikkaa. Nuori Nathanael opiskelee G:n kaupungissa vissiin luonnontieteitä. Hänen luokseen saapuu hahmo, joka muistuttaa Nathanaelia nuoruuden kauheista tapahtumista, isän kuolemasta. Nuorukaisen mieli ampaisee ylikierroksille. Tyttöystävä Klara puhuu hänelle järkeä, hänen psykologiansa mukaan pahuus voi vahingottaa meitä vain, jos päästämme sen sisällemme. Taiteellinen Nathanael rauhoittuu, mutta opiskelukaupungissa häntä odottaa ihmeellinen yllätys, jota kautta paha löytää tiensä nuorukaisen sisimpään.

Tämä kertomus vaikutti minuun voimakkaimmin. Luulen, että se on vaikuttanut muihinkin. Se toi mieleeni Nukkumatin (Ylen 3-osaisen radio-ohjelman kolmas jakso kertoo Nukkumatin yhteyksistä mm. tämän kertomuksen pahikseen) sekä sellaiset elokuvat kuin Blade Runner ja Vertigo.

Artus-sali (1815). Tapahtumapaikkoina Danzig (nykyään Gdansk) ja Rooma. Kertomus Traugottin, nuoren kauppaherran, taideharrastuksen kasvamisesta elämää suuremmaksi. Alkupuoli on jännää, melkeinpä taidefantasiaa, loppupuoli tylsää ihmissuhdesoppaa.

Haimatochare (1819). Kuvitteelliseen kirjeenvaihtoon perustuva tragikoominen kertomus kahden toisiaan kunnioittavan luonnontieteilijän matkasta etelämeren saarelle.

Kävi niin, että nimimiesten tarinat erottuivat joukosta. Voi johtua siitä mitkä kertomukset teokseen on valittu. Hoffmannin ja von Kleistin kertomuksia voisi lukaista lisää. Moni kertomus sisältää huumoria, joka toisin paikoin on sellaista sanallista leikittelyä, jota ei nykyään ihan sivutolkulla kirjoista tapaa.

Kirjassa on 327 sivua. Sain sen lukaistua neljässä päivässä.

Miina Supinen: Apatosauruksen maa

Ostin ennen joulua Rosebud-kirjakaupasta Kuopion kauppahallista kohtuullisella hinnalla pokkarin, josta löytyy kahdelta kirjoittajalta seuraavat lyhytproosakokoelmat:

Mooses Mentula (s. 1976): Musta timantti, ilmestynyt alkujaan 2011

Miina Supinen (s. 1976): Apatosauruksen maa, ilmestynyt alkujaan 2010

Luin ensin Mentulan novellikokoelman ja kirjoitin siitä edellisessä tekstissäni. Supisen novellikokoelman olin lukenut joskus vuosia sitten ja nyt luin sen uudelleen. Novelli novellilta jotain:

Hieno ihminen, paitoja, Amy Kakkunen. Nuori toimittajaopiskelija etsii työtä ja työn teettäjät kaipaavat halpoja opiskelijoita. Aikaisemmasta lukukerrasta muistan isän ja opiskelijatyttären puhelinkeskustelun.

Tavarat/ihmiset. Nina kiertelee maaseudulla ostelemassa rustiikkiroinaa. Häntä häiritsee se, miten ihmiset valittavat (”tilittävät”) asioistaan. Novellin voi tulkita ainakin parilla tapaa, Nina joko järkyttyy kohtaamastaan tai sitten hänessä elelee nahkaisista lampunvarjostimista diggaileva sosiopaatti. Niinpä onkin merkillistä, etten muista tästä mainiosta novellista mitään aikaisemmalta lukukerralta!

Kitkerä – aistimellinen teos. Turhautuneen taidemuseon vahtimestarin päiväkirja.

Miinus 200 astetta. Tämän omituisen hoitokeinon muistin edelliseltä lukukerralta. Myös jäntevän naisvartalon vertaaminen loheen muistui mieleheni.

Maustepippuri. Teatterkoulukkaat kananesittäjinä.

Vaari ja ravintola. Vaarista ja ravintolayrittäjänaisesta kertova tarina on sukkelasti ja mehevästi kirjoitettu, mutta ei vain oikein jaksa iskeä, varmaan johtuu minusta.

Vaari ja viidakko. Sama kuin edellisessä, melkeinpä parasta tässä on sinkkisalva, vain helokkiöljy puuttuu.

Luolamies sytytti nuotion. Nätti kertomus menneiltä ajoilta. Näin muuten sapelihammastiikerin Leningradin luonnonhistoriallisessa museossa vuonna 1982.

Timanttinappi. Väsynyt äiti on avun tarpeessa. Huonomminkin hänen voisi käydä.

Norsu! Norsu! Arkkimandriitan ohjeella valmistettu lammas jää raa'aksi ja perunat samoin. Voikohan seitanin kanssa käydä niin?

Carl Larsson. Kauniitten kotinäkymien maalaajasta siirrytään arjen lemahduksiin ja valloittaviin vihreän sävyihin ei-toivotuissa paikoissa.

Yliponin valtakunta. Kallis leluponi kuumentaa tunteita.

Tämä ei ole lukusali. Vessassa on lämmin tunnelma ja paljon luettavaa.

Ympyrässä niin kuin jumantsuikka käärme. Naapurin isäntä rulettaa ja jyrää. Muut kuuntelevat.

Takkiasuiset supersankarit. Kuka on rikollinen ja onko lapsikaan oikeastaan viaton?

Pue vähemmän. Lapsuusaikojen tuttava antautuu kertojan palveltavaksi.

Dekadentteja liköörejä. Saara tilaa puvun mittojen mukaan.

Suuhygienisti ja taiteilija. Suuhygieniä ei maistu, mutta kaunis kannelrokki maistuisi.

Apatosauruksen maa. Kaamosmasennus mulla varmaan.

Elinvoimakakku. Pikkuhampahin siementää syöpä.

Vesivärimeri. Maailmanlopun myrsky.

Tässä kokoelmassa on isompi kirjasinlaji kuin Mustassa timantissa, sivuja on 173. Luin parissa päivässä. Kertoo enempi ihmisen sisäisestä maailmasta kuin yhteiskunnasta. Absurdismia tai huumoria. Voi olla molempia. Ensimmäinen lukemani kirja vuonna 2019.

Mooses Mentula: Musta timantti

Ostin ennen joulua Rosebud-kirjakaupasta Kuopion kauppahallista kohtuullisella hinnalla pokkarin, josta löytyy kahdelta kirjoittajalta seuraavat lyhytproosakokoelmat:

Mooses Mentula (s. 1976): Musta timantti, ilmestynyt alkujaan 2011

Miina Supinen (s. 1976): Apatosauruksen maa, ilmestynyt alkujaan 2010

Koska olin joskus aikaisemmin lukenut Apatosauruksen maan, aloitin Mustasta timantista. Supisen lyhytproosasta sitten seuraavasta tekstissäni jotain. Kerron vaikutelmiani Mentulan kokoelmasta novelli novellilta:

Muutto. Nuori mies pohtii tulevaisuuttaan kykenemättä pitkäjänteisiin päätöksiin. Tarina sisältää kiinnostavia sivujuonteita traktorin ohittamisesta ja maaseudun maisemasta.

Musta timantti. Poikain tekemiset nuhjautuvat rivitaloelämän arjeksi. Muistui mieleen viimesyksyinen vuorimännyn juurakoitten ylösvääntö.

Leiri. Sami menee leirille, jotta isä ja äiti saavat rauhassa neuvotella. Leirielämä on tosiaan usein kaoottista ja ohjaajat mukana rennolla asenteella.

Huoltaja. Suvin äiti on taitava delegoimaan.

Iso mies. Jo vain. Mainio tarina, ihan tuo mieleen muistot omasta työelämästäni, josta minut elakkeella vieroitettiin – tosin ei niinkään miehuullisuuteni takia.

Koiran elämää. Kiva tarina tämäkin, pitkistä itkuista huolimatta.

Ugrilainen ystävyys. Hauskaa kuvausta entisen sosialistimaan porukoitten prospekteista.

Hiekkaa. Tästä muistuu mieleen miten piti työttömänä huolehtia siitä, etteivät kesälomat pala. Pyrin talvehtimaan kursseilla, jotka päättyivät kevätkesällä.

Punainen tupa. Muuten ihan hyvä kertomus talokaupoista, mutta loppuratkaisu ei ihan täsmää tosielämän kanssa, sanon – valitettavasti.

Eksoottinen kosketus. Munakas marjanpoimuutarina, kelpo kiteytys nykyriistosta.

Tauti. Tästä novellista tuli mieleen muinoinen matkatoveri, joka kertoi ihmetelleensä ulkomaisessa tanssiravintolassa, miksi orkesteri soitti äkkiä niin korkealla, kunnes tajusi makaavansa selällään orkesterin edessä.

Pätkätyö kairassa. Hienoa! Tällaisia juttuja saattaisi Haanpää nykyään kirjoitella! Löytyy ritiikkiä ja päähenkilön uhmakasta omapäisyyttä.

Mänty. Pienet puut suurien juurella suurille huutelevat. Haaroittuva mänty täydellisen eron vaikeuden vertauskuvana tuntuu toimivalta, koska tosiaankin se yhteinen runko jää, juurista puhumattakaan.

Raakki. Kuuskymppinen palomies masentuu, kun häneltä otetaan savusukelluslupa ja kolmasosa palkasta. Sattui niin, että tästä lukiessani lämmitin juuri uunia.

Pelko. Arvid joutuu hyökkäyksen kohteeksi, mutta ei kuitenkaan eka kertaa.

Bodishow. Ruotsinlaivalla tapahtuu. Olisin itse nauttinut enemmän vaikkapa karaoke-kuvauksesta.

Mooses Mentulan novellikokoelma on varsin tasapainoinen ja monipuolinen katsaus suomalaiseen yhteiskuntaan ja sen pienten immeisten elämän ongelmatilanteisiin. Kaikissa näissä novelleissa ihmisillä on ongelmia. Kuvausten kohteena on varsinkin syrjäseutujen tapahtumia, ruuhka-Suomessakin välillä käväistään. Taitavaa tarinointia monenikäisistä ihmisistä ympäri maata.

Luin tämän novellikokoelman 163 sivua parissa päivässä. Mentulan kokoelmasta on kirjoittanut vaikutelmiaan mm. Booksy, jonka tekstissä on linkkejä muittenkin mietteisiin. Seuraavaksi iskeydyn Apatosauruksen maan tantereille.