Kissa-elokuva

Kävin vappupäivänä vaimoni kanssa Kuvakukossa katselemassa ”kissa-elokuvan”. Siihen tapaan kuvailin elokuvaa vaimolleni aamulla, kun häntä katselureissulle suostuttelin. Sitten elokuvateatterissa kuulin jonkun toisenkin käyttävän samaa nimitystä.

Kyseessä on elokuva nimeltä Flow, latviaksi Straume, tarkoittanee virtaa tai virtausta. Siinä missä Pushkin aikoinaan runossaan kirjoitti kansojen virrasta, kuvataan elokuvassa tulvaveden kuljettamien eläinten virtaa megatsunamin pyörteissä. Pääosaan nousee kissa, joka parhaansa mukaan ja kissamaisen moraalinsa säilyttäen kamppailee muitten eläinten tavoin radikaalisti muuttuneitten olosuhteitten vietävänä. Aina ei voi voittaa, kaikkea ei voi voittaa ja kaikki eivät voi selviytyä voittajina.

Tsunami on valtavan voimakas, elokuvassa ei esiinny yhtään ihmistä – ihmisen tekemiä maisemia, tyhjiä asumuksia ja esineitä kylläkin runsaasti. Nykyisen elämänmenon murtuminen luonnonvoiman alle on tapahtunut nopeasti, kasvillisuus kukoistaa, eläinmaailma vain on mullistunut perinpohjin. Kissan kumppaneina seikkailevat rengashäntämaki (Madagaskarin eläin), kapybara (Etelä-Amerikan eläin), sihteerilintu (Afrikan lintuja) ja koiralauma sekä jonkinlainen valtaisa valas. Muitakin eläimiä nähdään, joskin enimmäkseen ohikulkijoina ja kohtalotovereina.

Tällainen aihe kuulostaa ehkä aikuisesta karmeammalta kuin lapsesta. Jo Punahilkka-sadussa tapahtuu aika kamalia. Vuoden 2008 elokuvassa WALL•E saimme ihastella tarinaa elinkelvottomaksi saastuneelta maapallolta, jolta ihmiset ovat lähteneet avaruusaluksilla pakosalle. Satua seuraavat lapset ottavat vastaan ja kestävät yhtä sun toista, mitäpä muutakaan he voivat. Tärkeätä nähdäkseni on, että elokuvan hahmot ovat suloisia ja pehmeäpiirteisiä, nekin, jotka joutuvat taistelemaan keskenään.

Sen verran kovaan pyörrytykseen Flow’n katsoja joutuu, että emme vaimoni kanssa kumpikaan olleet varmoja elokuvan loppuratkaisusta. Emme oikeasti muistaneet sitä tunnin kuluttua elokuvan katselemisen jälkeen. Tämä ei johdu siitä, että tapahtumat olisivat liian epäselviä vaan siitä, että niitä tapahtumia tulee aika lailla solkenaan, tiukkojen tilanteitten ja hauskojen gagien flow tuntuu katkeamattomalta ja saattelee katsojan tilaan, jossa päiväunet tuntuisivat kaivatulta vapautukselta. Kun kävelin vaimon kanssa parkkipaikalle rautatien käytävää pitkin, ajattelin, että olisi aika rasittavaa, jos käytävän toisesta päästä äksähtäisi ärhäkkä megatsunami päin pläsiä.

Kuten kaikki varmaan tietävät tämä animaatioelokuva on isolta osin latvialaista työtä ja voitti oscarin. Elokuva valmistui vuonna 2024 ja sen ohjasi Gints Zilbalodis. Hänen kanssaan käsikirjoituksen laativat Matīss Kaža ja Ron Dyens. Animointi saa minulta täydet pisteet, kuten myös aiheen käsittely. Elokuvassa ei esiinny ihmisiä eikä sen puoleen ihmisääniäkään. Kertojaa ei ole, eikä mitään selitteleviä tekstejä. Musiikkia elokuvasta sentään löytyy, tosin minulta se jäi kokonaan huomaamatta, olin sen verran tapahtumien vietävänä.

Kesto 86 min.

Kuvakukon aulassa oli kävijöitten ihasteltavana ropotti, joka esitti livekuvaa kävijästä, joka sen eteen asettui.

Huu, huu, huhtikuu!

Einari Vuorela kirjoitti nuoremmuuttaan runon Huhtikuu. Einari Marvia sävelsi runon sittemmin yksinlaulujen sarjaansa Laulu joka vuodenajalle. Kun vein hiekoitussoraa pikkuautolla maankaatopaikalle, tuo Huhtikuu-laulu pärähti soimaan Jaakko Kortekankaan esittämänä ja Ilkka Paanasen pianolla säestämänä.

Talvi, joka sisälsi useampia sulamisia ja jäätymisiä ja niistä johtuen kaameat määrät hiekoitussoraa, tuotti minulle melkoisen työn tehtäväksi. Tonttini ulkopuolella oleva viherkaistale kuuluu minun hoidettavakseni lumitöitä lukuunottamatta. Haravoin ja kuljetin pois arviolta puoli tonnia hiekoitussoraa. Valtaosa minun tuomastani sorasta näkyy kuvassa maankaatopaikalla etummaisina vaaleampina kasoina. Huh, huh, huhtikuu!

Kevättä pinnassa. Sellaisen nimen keksin kuvalle, jonka otin pitkänäperjantaina kävellessäni kotiinpäin hautuumaareissulta. Kuvassa näkyy Siilinjoki, joka kuljettaa vesiä Sulkavanjärvestä Siilinlahteen. Tarkkaan katsoen kuvassa saattaa havaita myös jalkapallon, joka on päätynyt jokiveteen ja odottaa löytäjäänsä. Pallon kuiville onkija saa pitää varansa, sillä maat olivat ainakin siellä kulkiessani vielä sulamisvesien pehmentämät eikä joen reunakaan kovin kantavalta näyttänyt.

Huhtikuussa kasvukausi täälläpäin käynnistyy. Ruohoalueet alkavat vihertää haravoinnin ja sateen jälkeen. Leskenlehdet aukeavat kukkaan. Pihassamme pioni näytti jo punaisia kasvunalkujaan.

Parikymmentä kilometriä etelämpänä Siilinjärveltä ollaan kasvun suhteen aimo harppaukset pisemmällä. Käväisin näet pääsiäismaanantaina Kuopion Elon avausottelussa ja sain nähdä ihmeekseni miten Oulusta saapunut Hercules kaatoi Elon jo huhtikuussa! No, tämä oli huumoria. Kyllä Hercules on ihan vakuuttava vastustaja Elolle. Ensimmäisen puoliajan Elo vielä pelasi melko tasapäisesti vierailijaansa vastaan, mutta toisella puoliajalla Hercules rokotti kahdella komealla maalilla ja voitti pelin maalein 1 – 3.

Joukkueitten peliasut tekivät minuun vaikutuksen. Elon totuttu punainen ja valkoinen saivat peliseurakseen Herculeksen kokomustan peliasun. Näky oli säväyttävä. Pahemmin pääsi säväyttämään huhtikuinen koleus, josta pohjoistuuli teki hyytävän. Olin pukenut ylleni välikausitakin, jolla pärjäsin melkein koko talven. Minulla oli paksut sukat ja talvikengät. Mutta en tajunnut ottaa hanskoja mukaan. Piti lämmitellä käsiä taskuissa ja puoliaikakahvin jälkeen siirryin kentän pohjoispäätyyn, jossa selkäni taakse jäi jonkinmoisia rakennuksia, niin että pahin puhallus loppui. Lisäksi aurinko paistoi melkein koko toisen puoliajan siihen kohti missä istuin. Ihan loppuvaiheessa aurinko jäi jonkin rakenteen taakse ja kylmä alkoi vaivata. Maltoin kumminkin katsella pelin loppuun.

Kuulemma KalPa ja Saipa ovat päässeet jääkiekon finaaliin, mikä ilahduttaa itäsuomalaista. Ehkäpä Elokin eistyy, jahka se kylmä keli väistyy.

Setä-elokuvia 6: setiä maailman laidalla

Sedät ovat hallinneet maailmaa jo pisemmän aikaa. Maailmanhallinta on mutkikkaampi konsti kuin elämänhallinta. Viisasta on säilyttää tietty rentous, luulisin.

The Helsinki Effect on suomalaisen Arthur Franckin koostama 12.4.2025 Kuopion Kuvakukon ensi-iltansa saanut dokumenttielokuva, jonka aiheena on Helsingissä vuonna 1975 järjestetty Euroopan turvallisuus- ja yhteistyökokous, lyhykäisemmin ETYKki. Yhteistyössä leikkaaja Markus Leppälän kanssa Franck on valmistanut hauskan, ja silti tietopuolisen kollaasielokuvan, jossa hyödynnetään tekoälyä. Svenska Ylellä on artikkeleita elokuvasta. Franck toimii elokuvan juontajaäänenä hyvällä englanninkielellä.

Tekoälyn avustuksella Franck pääsee ”haastattelemaan” suurvaltajohtajia, jotka kärvistelivät pitkäpiimäisessä kokouksessa helteisessä Helsingissä. Neuvostoliiton valtuuskunnan johdossa oli pääsihteeri Leonid Brezhnev, amerikkalaisten valtuuskunnan kärkinimet olivat presidentti Gerald Ford ja ulkoministeri Henry Kissinger. Näistä Brezhnev ja Kissinger saavat toimia Franckin juttukavereina. Molemmat valittelevat tylsyyttä.

Elokuvan eräs pointti on siinä, että Euroopalle ja muullekin maailmalle tärkeää kokousta pitävät johtavien valtioitten edustajat tylsänä. Suureen arvoon nousee tinkiminen siitä, miten pitkiä puheenvuoroja valtionpäämiehet (35 valtiota) saavat pitää. Päädytään 20 min. puheenvuoroihin. Kaikki eivät pidä tästä kiinni.

Oli jännä nähdä taltiointeja kokouksesta. Länsi-Saksan liittokansleri Helmut Schmidt ja Itä-Saksan työväenpuolueen pääsihteeri Erich Honecker oli laitettu istumaan vierekkäin ja yhdessä kohtauksessa he näyttivät rupattelevan sulassa sovussa. Muistelen jostain lukeneeni tai kuulleeni, että kummankin Saksan edustajille piti hankkia eri tulkit, sillä kummallakin maalla oli erilainen poliittinen sanasto. Brezhnev yltyi toimittajien edessä rempseäksi ja elehti hauskasti käsillään. Sen sijaan Kyproksen arkkipiispa Makarios ja Turkin pääministeri Süleyman Demirel kävivät puheenvuoroissaan sivistyneen sapekkaan sananvaihdon Turkin miehitettyä Kyproksen pohjoisosan edellisenä vuonna.

Dokumentissa Franck tuo esiin, että kokouksen päätösasiakirjassa vahvistettiin Euroopan rajat toisen maailmansodan jälkeen, mitä seikkaa Neuvostoliitto piti voittonaan, sillä se sinetöi Saksojen rajat (kuten myös Baltian maitten ja Kaliningradin alueen liittämisen Neuvostoliittoon jne). Länsimaille tärkeä oli nk. kolmas kori, jossa keskityttiin Euroopan kansojen ihmisoikeuksiin, mm. tiedon vapaaseen liikkumiseen. Dokumentissa korostetaan, että tämä venäläisten tekemä myönnytys oli osaltaan johtamassa siihen kehitykseen, jonka kautta sosialistinen maailmanjärjestys sittemmin romahti.

Kesto n. 90 min.

”Ei mikään suurten massojen elokuva”, totesi Kuvakukon lippukassa, kun saavuin ainoana katsojana paikalle. Oikeastaan yleisön merkillisen vähäinen kiinnostus elokuvaan (katsojamäärän perusteella) tuntuisi jatkavan suurvaltajohtajien kokousta kohtaan tuntemaa tylsyyden tunnetta. Kysäisin sisääntullessani, esitettäisiinkö elokuva, vaikka olisin ainoa katselija – sain myöntävän vastauksen. Onneksi sinne tuli sitten muutamia muitakin.

Setä-elokuvia 5: setä itsensä laidalla

Setä-elokuvien eräs puoli on se, että niissä ollaan herkästi henkilökohtaisen maailmancupin viimeisten osakilpailujen äärellä. Joku setä lyö silloin lämät tiskiin, joku toinen antaa jo periksi. Oikeastaan nämä molemmat vaihtoehdot kietoutuvat toisiinsa ja saattavat sierettyä samoihin sormiin.

Englanninkielinen elokuva The Father, vuodelta 2020, suomeksi Isä, on paraikaa katseltavissa YLE Areenassa. Katselin sen jo joitakin aikoja sitten ja hämmennyin aiheen käsittelytavasta. Nyt katselin sen omassa seurassani uudelleen enkä antanut käsittelytavan häiritä muuten sujuvaa kerrontaa.

The Father on englantilais-ranskalainen yhteistuotanto. Ohjaaja ja elokuvan pohjana olleen näytelmän kirjoittaja on ranskalainen Florian Zeller. Tapahtumat sijoittuvat Englantiin. Pääosin asioita katsellaan sisäisissä tiloissa.

Päähenkilö, elokuvan isä, on Anthony Hopkins. Hän esittää mieshenkilöä, joka asustaa tilavassa kaupunkiasunnossa, tuttujen esineittensä ympäröimänä. Hänen tyttärensä on ryhtynyt isänsä omaishoitajaksi. Tytärtä esittää Olivia Colman. Isää vaivaa dementia, en tiedä tarkempaa nimitystä tälle ihmisen kehitystilalle. Elokuvassa nähdäkseni esitetään, ettei isä itse olisi tietoinen tilastaan. Tai voihan se olla, että onkin tietoinen, mutta ei tohdi myöntää sitä muille, ettei hänen arvella dementoituneen.

Tytär sen sijaan on kovin tietoinen isänsä heikenneestä kyvystä tulla toimeen omin avuin. Hän haluaisi siirtää isän asumaan palvelukotiin, jossa isä saisi asua turvatusti. Tyttärellä on näet omaakin elämää vielä elettävänä ja lupaava suhde alkamaisillaan. Tytär on hyvin kärsivällinen vaikka selvästi koville ottaa päätöksen perille vieminen ja isästä irti päästäminen.

Näyttelijä Hopkins on kuulemma palkittu suorituksestaan monin palkinnoin. Myöntää täytyy, että hän saa esittää osaamistaan melko laajalla skaalalla. Erityisesti minuun teki vaikutuksen koskettava loppujakso.

Kesto 97 min.

The Mule on vuonna 2018 valmistunut amerikkalainen elokuva, jonka on ohjannut Clint Eastwood. Hän esittää myös elokuvan pääosaa, huumeitten salakuljettajaksi ryhtyvää vanhaa setää.

Englanninkielisen wikipedian mukaan elokuva perustuu tosielämän tarinaan. Tämä tieto auttaa minua edes jotenkin ymmärtämään miksi huumeitten salakuljettaja kuvataan elokuvassa melko myönteisenä hahmona. Tietenkin on niin, että kyseisessä työssä on mahdollista tienata suuria summia rahaa, mutta se millaista pahaa huumeet aiheuttavat, on jätetty elokuvasta pois.

Vanha setä toimii rikollisryhmän palveluksessa. Hän kuljettaa huumeita autossaan eikä meinaa jäädä kiinni sitten millään. Huumeitten salakuljettaja vertautuu villin lännen rosmoihin. Hän ottaa rahat varakkaalta rikollisryhmältä ja harjoittaa hyväntekeväisyyttä niille tahoille, joista tykkää. Siinä sivussa setä viettää kivaa elämää, johon kuuluvat nuoret, seksikkäät naiset. Oma perhe on häneltä vuosikymmenten ajan päässyt unohtumaan, hän on nauttinut työstään ja ihmisten ihailusta. Lopulta tyttärentyttären häät houkuttavat hänet kohtaamaan perheensä, mutta kohtaaminen herättää kipeät hylätyksi tulemisen tunnot perheen taholta.

Ei tämä elokuva Million Dollar Babyn kaltaiseen onnistumiseen yllä. Hyvin se silti on teknisesti tehty. Sitä paitsi omakin tekniikkani alkoi lopulta toimia! Joitakin kuukausia tai vuosia sitten tv:n ulkoinen kovalevy lakkasi tallentamasta, vaikka se oli vasta puolitäysi. Viime viikolla poikani otti selvää, että tv:mme ei salli tallentaa enempää kuin 250 mekaa tavaraa. Niinpä formatoin sen kovalevyn ja sehän alkoi toimia entiseen malliin. Vielä sitä vanhakin voi onnistua!

Kesto 116 min.

Esa Leskinen: Ensimmäinen tasavalta

Kun käväisin ennakkoon äänestämässä Siilinjärven kirjastolla, tulin lainanneeksi sieltä luettavaa. Runokirjat saivat jäädä hyllyihin tiukkaan puristukseen, päädyin näytelmään, joka sopi hyvin vaaliteemaan.

Esa Leskinen (s. 1970) on Suomen Kansallisteatterin pääohjaaja. Vuonna 2022 esitettiin hänen kirjoittamansa Ensimmäinen tasavalta, alaotsikkona K. J. Ståhlberg ja taistelu suomalaisesta demokratiasta Kansallisteatterin 150-vuotisjuhlanäytelmänä. Esa Leskiselle ja näytelmän taustoittavana tutkijana toimineelle filosofian tohtori Aleksi Ahtolalle myönnettiin kummallekin tuoreeltaan K. J. Ståhlberg -mitali.

Kaarlo Juho Ståhlberg (1865 – 1952) oli vuosina 1919 – 1925 Suomen tasavallan ensimmäinen presidentti. Tämä toimi ei lohjennut helpolla, Ståhlberg joutui empimään ja estelemään ehdollepyytäjiä. Kun eduskunta hänet presidentiksi valitsi, hän noudatti kansan tahtoa ja otti homman hoitaakseen.

Tässä vaiheessa näytelmä on jo puolivälissä. Varmasti monelle muullekin kuin minulle on ollut vähemmän selvää, mitä kaikkea sitä ennen on tapahtunut. Näytelmän sisältä avautuu Ståhlbergin elämän yksityisempi puoli, oikeustieteen opintoja, kaksi avioliittoa, teen latkimista ja muita kulttuurimenoja.

Ståhlbergin julkiselta uralta moni seikka on jäänyt nk. historian hämärään. En tiennyt, että Ståhlberg (nuors.) oli jo kesällä 1917 yhdessä R. A. Wreden (RKP) ja Anton Kotosen (sos.dem.) kanssa valmistellut perustuslakimietinnön, jonka pohjalle Suomen tasavaltainen hallitusmuoto vuonna 1919 oli perustuva. Näytelmässä kuvataan kiinnostavasti politiikan kulissien takaista suhmurointia. Sisällissodan voittajapuoli halusi maahan lujan johdon ja kannatti kuninkaan valintaa, Ståhlberg yhdessä keskustan ja vasemmiston kanssa kannatti tasavaltaa. Ensimmäisen maailmansodan päättyminen Saksan tappioon saattoi ratkaista sen, että Suomesta tuli tasavalta. Presidenttinä Ståhlberg joutui taiteilemaan Karjalaan ja Venäjälle hyökkäämistä suunnittelevien sotapäälliköitten kanssa.

Minusta näytelmä on kaiken kaikkiaan mainiosti kirjoitettu ja suunniteltu. Eriävät mielipiteet nousevat esiin ja perustellaan selkeästi mutta ytimekkäästi. Kieli on paikoin sopivan vanhanaikaista. Tapahtumissa on draamaa ihan yllin kyllin: sortovuodet, itsenäistyminen, sisällissota, valtiomuodon valinta, Lapuan liike, kyyditykset, viimeinen rauhan kesä.

Tykkäsin ”planssien” käytöstä. Tällä tarkoitettaneen näyttämöohjeissa mainittuja mahdollisesti näyttämön takaseinään tai johonkin valoverhoon heijastettavia selosteita näyttämön tapahtumista, kuten tapahtuma-aika ja -paikka, replikoiva henkilö ja hänen asemansa sekä muu tarpeellinen lisätieto. Näytelmässä on arviolta parisenkymmentä roolia, joita voi tietenkin monin paikoin sama näyttelijä esittää eri kohtauksissa. Ellei henkilöitä esiteltäisi, tapahtumien seuraaminen jäisi arvailujen varaan, aikaa kuluu vuosien 1884 – 1952 välillä sen verran, että katsojan on aiheellista tietää missä vuodessa ollaan menossa.

Hieno näytelmä! Kirjan lopussa on ntamon luettelo muista tilattavista näytelmistä. Taidanpa yhtä kysäistä.

Kirjassa on reilut 190 sivua, josta muutama sivu lopussa on tiheään painettua lähdeluetteloa, jota en käynyt lueskelmaan. Lukaisin näytelmän eylönnä.

All We Imagine as Light

Kävin eilissä päivänä katselemassa vaimoni kanssa Kuopion Kuvakukossa Intiaan sijoittuvan elokuvan nimeltä All We Imagine as Light. Koska nimestä on vähän hankala napata kiinni vieraskielisenä, savonsin nimen seuraavasti: Kaekkee ne loestona pittää.

Kuvakukko on kuopiolainen art house -elokuvateatteri. Se tarkoittaa, että siellä esitettävät elokuvat eivät pääosin edusta räiskähtelevää toimintameininkiä. Tässä puheena oleva elokuva on kansainvälistä tuotantoa. Ohjaaja on intialainen Payal Kapadia. Hän teki myös käsikirjoituksen elokuvaan. Näyttelijät ovat intialaisia, pääosia esittää kolme naista: Kani Kusruti (Prabha), Divya Prabha (Anu) ja Chhaya Kadam (Parvathy). Tapahtumapaikkana on aluksi Mumbain miljoonakaupunki, hieman puolenvälin jälkeen siirrytään pieneen lomakohteeseen Arabianmeren rannalle.

Elokuvan naiset työskentelevät sairaalassa. Prabha ja Anu ovat hoitajia, Parvathy on töissä sairaalan keittiössä. Työtahtia ei kuvata niinkään fyysillisesti rasittavana, sietokyky sentään on pidettävä lujana. Työtä tärkeämpänä nousee esiin hoitajien suhde miehiin. Prabha on kokeneempi, hän on naimisissa, mutta mies on lähtenyt Saksaan töihin ja yhteydenpito on jäänyt. Prabhalla on sairaalassa ihailija, lääkäri, jonka kanssa Prabhalla on kohtelias keskustelusuhde. Eräänä iltana Prabha saa postin tuomana saksalaisvalmisteisen riisinkeittimen, lähettäjää ei lähetyksessä mainita. Riisinkeitin on lahja mieheltä ja Prabhalle se merkitsee miestä.

Anu ja Prabha ovat kämppäkavereita. Anu on nuorempi hoitaja, hän seurustelee muslimimiehen kanssa. Se vaikuttaa olevan kiellettyä tai ainakin epäsopivaa, siksi suhde on salainen. Nuoret ovat rakastuneet toisiinsa aidosti.

Parvathy asuu asunnossa, josta hänet halutaan häätää, sillä Parvathylla ei ole papereita, hän ei pysty todistamaan asuneensa kodissaan, jonka grynderi tarvitsee. Prabha ja Anu haluavat tukea Parvathya, joka päättää karistaa Mumbain tomut töppösistään ja lähtee merenrannan lomakeskukseen duuniin. Anu ja Prabha saattavat hänet sinne, muutto sujuu linja-auton kyydissä.

Elokuvan alussa on käsivaralta kuvattua häiritsevän ohitsekiitävää kuvausta Mumbain joukkoliikenteen suhinasta. Samalla kuullaan dokumentin tyyppisesti asukkaitten kuvausta elämästä suurkaupungissa. Vähän kerrassaan kuva tarkentuu, tosi vaihtuu fiktioksi. Vastaavanlainen dokumentäärinen jakso on elokuvan keskivaiheilla, ennen lähtöä lomakohteeseen. Kuvataan uskonnollisia juhlia, suurta vaaleanpunaista elefanttia ja innokasta juhlakansaa. Kuullaan taas Mumbain asukkaitten puheenvuoroja aiheesta. Eräs puhuja kuvailee näkemystään toden ja kuvitelmien erosta jotensakin niin, että ihmisen on pidettävä kiinni illuusioistaan, sillä ilman niitä tulemme hulluiksi.

Valo on tässä elokuvassa vähissä. Voisi jopa tulla mieleen Johanneksen evankeliumin alku: Valo loistaa pimeydessä, pimeys ei ole saanut sitä valtaansa. Elokuvateatterin pimeässä, intialaisten arkisia askareita seuratessa, oma mieli tekee silmäluomista raskaita, suorastaan lyijynraskaita, katsoja on tuupertumassa omiin illuusioihinsa, kunnes elokuvan puolivälin jälkeen siirrytään sanalla sanoen toiseen maailmaan. Mutta vaikka lomakohteessa on valoa, sielläkin siirrytään katveisiin ja luolaan, kaislikko ei riitä suojaamaan rakastavaisia, tarvitaan toinen maailma, yksityisempi Intia – kenties? Sellaisen illuusiota saa lopussa esittää lomakohteen pimeässä loisteleva rantabaari.

Intialaisissa elokuvissa kuulee paljon englannista johdettuja sanoja, pienessä kylässä ei ole hospitaalia, siellä on vain kantridoktor. Vaikka elokuva onkin kansainvälistä tuotantoa, mikään Monsuunihäät tai Matka Intiaan ei ole kyseessä, vettä tosin sataa välillä reippaasti. All We Imagine as Light etenee rauhallisesti, siinä on kunkin naishahmon esitettävänä voimakas kohtaus, jotka eivät suuremmin järkytä keskivertokatsojaa. Kyllähän se pimeys meitä ympäröidä yrittelee, mutta jospa tuo valo loistaisi pimeän keskellä.

Kesto 115 min.

Antti Tuuri: Lintujen kesyttäjä

Antti Tuuri (s. 1944) kirjoitti vuonna 1978 ensi kertaa esitetyn kuunnelman Lintujen kesyttäjä. Vuonna 2023 julkaistiin hänen aiheen pohjalta kirjoittamansa samanniminen romaani. Luin romaanin nyt, kuunnelman luin viisi vuotta sitten.

Pidän Lintujen kesyttäjää yhtenä parhaimmista lukemistani kuunnelmista. Odotukseni romaanin suhteen olivat sen vuoksi korkealla kuin pääskyset pilvettömän taivaan sinessä. Pääskyset lentelevät Tuurin romaanissa, joka paikantuu Pohjanmaalle, vissiin Vimpeliin, ihan toisella tarkkuudella kuin kuunnelma. Sadunomaisuuden tilalla on tarkkarajaisuus henkilökuvauksessa. Edes pääskyset eivät ole paperinohuita, onhan ne eritelty räystäspääskyihin, haarapääskyihin ja tervapääskyihin.

Keskushenkilönä toimiva nuori poika, kirjan minäkertoja, elää kesälomaa keskikoulun päätyttyä ja Pietarsaaren lyseon alkua odottaessa. Hän on käynyt rippikoulun ja saa naapurin tytöiltä tanssinopetusta. Hänen isänsä on maatalon selkeä päämies, eläinlääkäri ja despootti, jonka tahtoon muut saavat tyytyä.

Taloon saapuva erikoinen vierailija kertoo olevansa lintujen kesyttäjä. Erikoinen hahmo saa kohtelun, jota sopii odottaa. Juuri eilen Huomenta Suomessa psykologi Julia Pöyhönen hienosti kiteytti miksi jo lapset suhtautuvat erilaisuuteen niin torjuvasti. Hän nimesi kolme syytä: ensiksi erilaisuus herättää pelkoa, toiseksi erilaisuutta kohtaan tunnetaan ennakkoluuloja ja kolmanneksi erilaisen henkilön kiusaamisesta voi tulla osa vallankäyttöä. Nämä kaikki seikat tulevat hyvin esille Tuurin romaanissa.

Kuunnelmassa syrjimistä tasapainottavana tekijänä on erilaisuuteen sisältyvä uuden keksiminen, tuoreen näkemyksen versominen esiin ja halu hyväksyä sen tuoma muutos. Tätä tarkoitan sadunomaisuudella. Romaanista sitä ei paljoa löydä. Kuunnelman talonväki suhtautui kiinnostuksella lintujen kesyttäjään, romaanin perheestä tällainen asenne tulee ilmi peitellymmin. Vastaanottavaiset asenteet uusien näkemysten suhteen jäävät piiloon, niitä ei uskalleta tuoda julki. Tämä takaa romaanin realistisuuden, mutta ei osoittaudu kovin innostavaksi.

Sekä kuunnelmassa että romaanissa uskonto nousee esiin kovana seinänä, joka saartaa erilaista henkilöä. Lintujen kesyttäjä ei ole uskonnolle allerginen, romaanissa hän lukee kirjaa pyhästä Franciscuksesta, jonka vitsikkäästi nimeää kollegakseen. Kertojan setä, työtä vaille jäänyt pappi, tekee lintujen kesyttäjästä pilkkaa ja pyrkii saattamaan hänet poliisin huostaan.

Kuunnelmassa on mukana voimallinen fyysillinen kuvaus lintujen kesyttäjän työn tuloksista. Romaanissa tuloksellisuuden arviointi jätetään epäselväksi, varsinkaan juureva aikuisväestö ei pääse sitä suoraan todistamaan. Tämä latistaa romaanin hohdokkuutta kuunnelmaan verrattuna.

Villieläimet voivat hyvinkin tottua ihmisen seuraan, kesyyntymisestä ei tarvitse olla kysymys. Huomasin talvella pihaa kolatessani miten aroniapensaita marjoista tyhjentävät tilhet aluksi pyrähtivät vauhdilla lentoon, kun kuljeksin pihalla kolan kanssa, mutta vähän kerrassaan ne arvelivat minut vaarattomaksi ja jatkoivat einehtimistään samalla kun putsasin pihaa lumesta. Tietysti pakkanen ja nälkä auttoivat asiaa. Ja ehkä tilhet vaistosivat, että halusin eroon niistä viime kesän marjoista.

On totta, että monet elämykset maistuvat parhaimmalta silloin ens alkuun. Luokan nätein tyttö, joka on vaihtanut kampaustaan, ei enää näytäkään niin nätiltä. Ehkä Tuurin kuunnelma jätti minulle niin suuret odotukset että pieni ja sujuvalukuinen romaani ei sitten millään mahtunut niitä täyttämään? Näen hyvät ainekset molemmissa. Pienoisromaanin koosta laajennettu tarina ei varmaankaan nostattaisi minussa ihmeempää innostusta. Satu saattaisi siihen pystyä.

Kirjassa on 168 sivua. Luin siitä aluksi puolet, mutta erinäisten lumitöitten ja muitten hoitotoimenpiteitten takia lukeminen jäi parin viikon tauolle, kunnes eilen lopettelin kirjan.