Teatterissa Kuopiossa 7

Kuopio, rakas entinen kotikaupunkini, on ollut myös teatterikaupunkini. Eipä ole juurikaan tullut käytyä teatterissa muilla paikkakunnilla. Armeijassa kävin Joensuussa kerran teatterissa muun varusmiesporukan mukana. Oltiin samana päivänä palattu ensimmäiseltä sotaharjoitukselta. Talvisessa metsässä vietettyjen telttaöitten jälkeen väsymys vaati veronsa ja monet meistä nukkuivat teatterin lämmössä sylki suusta valuen vaikka näyttämöllä mies ampui haulikolla ja huusi, jotta ”Kyllä ahistaa!” Kesäteatterissa kävimme myös varusmiesaikanani. Muistan siitä reissusta yhtä paljon kuin Joensuun kaupunginteatterista.

Näitten harvinaislaatuisten teatterielämysten jälkeen olen käynyt kerran Vehmersalmella kesäteatterissa ja kerran Siilinjärvellä katselemassa nuorison tekemää ja Janne Puustisen ohjaamaa, Minna Canthin näytelmiin perustuvaa esitystä Rikos ja rakkaus. Niin ja olinhan minä Siilinjärvellä katselemassa kun tyttäreni esitti Aapoa yläasteen neitosille sovitetussa näytelmässä Seitsemän veljestä. Siitä tuli mieleen, että olen Siilinjärvellä ollut pari muutakin kertaa jossain esityksessä katselijana, esitysten nimet ovat haihtuneet mielestäni samanlaisina karpaloina kuin sadevesi ihmissuden otsalta.

Kuopion teatterissa taisin käydä ensimmäisen kerran koululaisille järjestetyssä näytöksessä. Näytelmä oli ilmeisestiTupuna Vaissin kirjoittama lastennäytelmä Keksijän taskut. Sitä on näköjään esitetty Kuopion kaupunginteatterissa vuonna 1970 ja luultavasti myös vuonna 1971. Ellen ihan väärin muista, siinä näytelmässä (tai sitten jossain toisessa lastennäytelmässä) eräs hauska hahmo sanoo: ”Joka toiselle kuoppaa kaivaa, saa nähdä hikeä ja vaivaa.” Tuohon aikaan kävin Kuopion Puistokoulua, olin silloin 10-vuotias. Myöhemmin Puistokoulun pieni voimistelusali sai kunnian toimia Kuopion kaupunginteatterin pienenä näyttämönä, kun teatteritaloa remontoitiin 2012 – 2013. Kävin Puistokoululla katselemassa pari näytelmää, joista varsinkin norjalaiskirjailijain teksteihin perustuva näytelmä Elling on jäänyt mieleeni onnistuneimpana teatteriesityksenä mitä olen kuunaan nähnyt.

Teatterilla lippuja ostamassa.

Tänä koronaisena aikana teatterissa ja ylipäätänsä missään joukkotilaisuuksissa käyminen on jäänyt pois elämästämme. Nyt kuitenkin vaimo halusi käyttää e-passiaan edes johonkin ja päädyimme hankkimaan liput Kuopion kaupunginteatterin näytelmään Sademies. Tarkan vaatetusvalinnan ja ruokailu- ja juontivalmistelun jälkeen läksimme melkein hyvissä ajoin ajamaan Siilinjärveltä Kuopioon ehtiäksemme kello 13:n näytökseen. Vaimo käy vielä työssä ja hänellä on usein hyvin varhaisia työvuoroja, joita on vaikea ennakoida, kun hankkii liput pari kuukautta aiemmin. Tästä syystä suosimme päivänäytöksiä. Ajoin kesänopeusrajoitusten ansiosta 120 km/h Kuopioon ja pysäköin auton jäähallin parkkihalliin. Ehdimme teatterille sopivasti, viitisentoista minuuttia ennen näytöksen alkua. Siinä ehti jättää takit säilytykseen ja minä kävin vielä pissilläkin.

Istuimme kolmannentoista penkkirivin laidassa, takanamme istui väkeä, mutta vieruspaikat olivat tyhjiä, mikä on aina rauhoittavaa. Aika paljon yleisöä oli paikalla. Koronapasseja ei kyselty, liput sentään vilkaistiin ovella. Turvavälejä oli mahdoton säilyttää väliajalle poistuttaessa ja varsinkin poislähtiessä. Huomasin, että olin unohtanut lompakkoni takin taskuun, väliajalla kävin sen hakemassa, mutta eipä sitten kumminkaan raaskittu ostaa mitään. Kuopio-viini taitaa maksaa teatterin baarissa 7 euroa/pikari, joten kävin näytelmän jälkeen ostamassa Alkosta koko kolmen vartin lekan, se maksoi siellä 11,30 euroa.

Sademies on tuttu tarina samannimisestä, vuonna 1988 valmistuneesta amerikkalaisesta elokuvasta, joka on tullut jo aika monta kertaa katseltua. Siinä Charlie Babbitt, jota näytelmässä esitti Atte Antikainen, kuulee isänsä kuolemasta ja tietyn tinkaamisen jälkeen saa kuulla, että hänellä on veli Raymond, joka on elänyt laitoshoidossa kymmeniä vuosia. Raymondia esitti vierailevana tähtenä Puntti Valtonen. Charlie ja Raymond lähtevät seikkailemaan laajalla Amerikan maalla ja kokevat matkalla monet ihmeet ja kummat. Raymond on autistinen ja hän ei voi unohtaa kuulemiaan asioja. Hän tukeutuu rutiineihin ja rituaaleihin, jotka luovat hänen elämälleen turvallisen kehyksen. Charlie on impulsiivinen ja elää nopearytmistä elämää, eikä hänen ole helppo tulla toimeen jäykempitahtisen ja hitaammin reagoivan veljensä kanssa. Muissa osissa näytelmässä ovatten Sohvi Roininen, Ari-Kyösti Seppo ja Katri-Maria Peltola, ohjaana Olli-Matti Oinonen.

Kun olen aika monesti tämän tarinan nähnyt elokuvana, keskityin lähinnä siihen mitä uutta teatteriesitys voisi tuoda elokuvaan nähden. Oikeastaan löysin kaksi jännää näkökulmaa. Ensinnäkin isän (jota ei elokuvassa eikä näytelmässä nähdä lainkaan) osuus alkoi mietityttää. Olisiko isä järjestellyt perintöasiat juuri saadakseen Charlien kiinnostumaan veljestään? Se olisi aika juonikasta, enkä tiedä viitattiinko näytelmässä sellaiseen mahdollisuuteen, kunhan muljahti mieleeni. Toisen uuden näkökulman olen tainnut unohtaa, sillä en muistelemallakaan saa sitä mieleeni. Ei se ainakaan se huomio ollut, että yleisö nauroi helpoimmin silloin, kun Raymond sanoi jonkun ruman sanan. Siinä ei ole mitään kummallista, muistelen, että ensimmäisellä teatterireissullani lapsista koostunut katsojakunta villiintyi, kun katsomoon heiteltiin räiskäleitä. Eilispäivän lapset ovat tämän päivän aikuisia, siinä missä Charlie ja Raymond. Hekin regressoituivat lapsuuteensa muistellessaan miten Raymond oli laulellut tuutulauluna Charlielle Beatles-yhtyeen kappaletta When I Saw Her Standing There.

Teatterreissumme oli oikein onnistunut, melkein voisi jättää viimeiseksi, niin jäisi hyvä maku suuhun. Seuraavana aamuna kävin vaimon kanssa kävelyllä metsässä, missä saimme katsella jäätyneitä lammikoita.

Miksi Saara nauroi?

Luin pienistä näytelmälastuista koostetun teoksen Miksi Saara nauroi? Kuvailevana alaotsikkona on Raamatun naisten kertomuksia. Vuonna 2005 julkaistu teos sisältää pieniä näytelmällisiä kertomuksia viideltä kirjoittajalta. Joku voi tietysti sanoa, että nuo nyt ovat niitä lehtimajan juovuttavassa mirhantuoksussa kerrottuja tarinoita, joita on nuotiotulen välkkeessä toisteltu ja joista on uneksittu kamelintaljaan kääriytyneenä. Minua nämä vanhoille kertomuksille kunniaa tekevät ja niitä rohkeasti elävöittävät pikkunäytelmät koskettivat ja saivat minut liikuttumaan. Niissä ei kurkoteta taivasta korkeammalle, eikä välttämäti aina sinnekään asti.

Merja Repo: Eeva (1. Moos. 1 – 3) Eeva ottaa vastaan käärmeen vinkistä omenan, jotta saisi tietää asioista. Eeva vaikuttaa merkillisen tyytyväiseltä omaan reikäänsä ja Aatamin tappiin. Tämä kohta vähän pisti häiritsemään lukiessa. Eivät läheskään kaikki ihmiset ole tyytyväisiä saamisiinsa.

Merja Repo: Lilith (Jesaja 34:14) Räväkkä Lilith on Aatamin ensimmäinen nainen, mutta hän kyllästyy Aatuun, tämä kun ei anna naisen olla päällä ja lähtee Punaiselle merelle parittelemaan demoneitten kanssa.

Harri Rinne: Saara (1. Moos. 18) Saara on ikäimmeinen ja tulee raskaaksi. Hän arvaa kyllä keitä erämaa-asumukseen ilman vettä, sapuskaa ja matkatavaroita ilmaantuvat herrat ovat, mutta ei hän sen takia naura.

Harri Rinne: Lea ja kaunis Raakel (1. Moos. 29 – 30, 35) Lean sisko on ennen muuta kaunis, mutta isä antaa viekkaalle Jaakobille vaimoksi Lean. Tämä ei miehelle tietenkään riitä ja pian ovat molemmat siskokset ns. helisemässä.

Merja Repo: Ruut ja Noomi (Ruutin kirja + Laulujen laulu) Näistä naisista kuulin kerran radion aamuhartaudesta. Lienenkö sittemmin lukenutkin? Kertomus ei erityisemmin eroa aikaisemmin kuulemastani, mutta miksi näin kauniin kertomuksen tarvitsisikaan.

Merja Repo: Jeftan tytär (Tuom. 11) Juoni tuo mieleen ihastelemani näytelmän Ifigeneia Auliissa, joten olin aivan myyty tätä lukiessani.

Hanno Eskola: Lootin vaimo (1. Moos. 18 – 19) Sisältää räväkkää miehetyisseksin kuvailua suoraan Sodomasta. Näytelmän tarkoitus lienee kumminkin antaa postuumi synninpäästö Lootin vaimolle, jota onkin varmaan liiaksi paheksuttu.

Merja Repo: Maria, Jeesuksen äiti (Luuk. 1 – 2, 23 – 24, Mark. 3, 6) Niin, mitähän uutta voitaisiin kertoa Mariasta? Mutta voisiko tätä pienoisnäytelmäsikermää koota ilman tätä Mariaa?

Minna Hokkanen: Jairoksen tytär (Luuk. 8) Tarina niin sanoakseni herää eloon oikein hienosti, joskin se sai minut ajattelemaan pelolla ruumiista irtautumisen kuvaamista näyttämöllä.

Seija Holma: Martta ja Maria (Luuk. 10, Joh. 11 – 12) Kumpi sisar vetäisikään pisemmän korren, jos kertomus saisi jatkua ja BMI-lukemat alkaisivat nousta ylös?

Merja Repo: Magdalan Maria (Luuk. 7, 24, Mark. 15 -16) Magdalan Meeri kuvataan miesten parissa työtään tehneenä naisena, joka yllättyy kohdatessaan miehen, joka on kiinnostunut hänestä ihmisenä.

Minna Hokkanen: Verenvuototautinen nainen (Luuk. 8) Tämä oli hieno ja minut yllättänyt, hyvin liikuttava kertomus. En muistanut kuulleeni tätä Eelim-seurakunnan tädeiltä pyhäkoulussa. Vaikka opeina toimi kaksi Meeriä, ei naisnäkökulma tainnut pyhäkoulussa liiaksi päästä korostumaan. Sikäli nämä näytelmät ja muut vastaavat naisten asemaa esiin nostavat kertomukset ovat hyvin paikallaan.

Kirjassa on 77 sivua. Lukaisin sen parissa päivässä.

Veijo Meri: Kaksi komediaa

Luin kirjastosta lainaamani vuonna 1978 julkaistun teoksen, joka sisältää kaksi Veijo Meren (1928 – 2015) kirjoittamaa näytelmää. Niitten kerrotaan olevan komedioja.

Kirjan loppuun on aikaisempi lukija kirjoittanut lyijykynällä tehtäviä näytelmän kuvailun suhteen. Ajattelin, jotta minähän voisin nyt käyttää tehtävänasettelua runkona tälle tekstilleni. Näytelmästä pyydetään kertomaan juoni, henkilöt, miljöö, aika, teema, kieli, tyyli ja sanoma. Lisäksi Syksy 1939 -näytelmän tiettyjen sivujen tapahtumat pitäisi kuvailla. Sivut ovat 10, 18, 29 (uni), 33, 45, 82. Sivuvalinnat ovat melko hyviä, ne korostavat rauhan ajan vaihtumista sotaan valmistautumiseen ja niissä myös vihjaillaan näytelmän varsin poikkeukselliseen loppuun. Merkillepantavaa on, että toisen näytöksen osalta kuvailtavaksi on valittu vain näytelmän toiseksi viimeinen sivu, jolloin yllättävä vierailu koulutalolla jää vaille käsittelyä. Jos kuvailisin mainituillakaan sivuilla olevia tapahtumia, tulisin paljastaneeksi aivan liikaa näytelmästä, joten paljastan kaiken toisella tapaa.

Syksy 1939 (ensiesitys 1977, perustuu romaaniin Tukikohta, vuodelta 1964)

Juoni: Näytelmä ihmisistä, jotka osuvat yhteen Suomen ja Neuvostoliiton rajalla, pienellä kansakoululla Karjalassa juuri ennen talvisodan syttymistä. Koululla asuvat opettajatar ja keittäjätär. Naiset saavat pian miesseuraa, kun koululle saapuu Suomen armeijan yksikkö pitämään silmällä rajan takana käynnissä olevaa joukkojen ja raskaan kaluston liikuttelua. Sotilaat alkavat tuntea vetoa talon naisväkeä kohtaan mikä synnyttää kilpailua. Sodan kuuluva lähestyminen luo omat paineensa.

Henkilöt: Opettajatar ja keittäjätär. Nimismies, joka jaagaa opettajatarta. Kuuden hengen soturiyksikköä johtaa kersantti apunaan alikersantti. Yksi sotilaista on savolainen, yksi hämäläinen, muut kaiketi eivät ole. Toisessa näytöksessä vierailee kaksi mieshenkilöä siviilipuvuissa. Alussa on mukana myös koululaisia, myöhemmin lääkintämiehiä.

Miljöö: Pieni kaksikerroksinen koulurakennus Karjalassa (luultavasti Kannaksella, koska jossain vaiheessa puhutaan Terijoesta). Rakennuksen sisään pitää olla esteetön näkyvyys, myös ullakolle ja naisten asumuksiin. Sotilaat majoittuvat luokkahuoneeseen. Opettajattaren asunto on kodikas. Sen ja luokkahuoneen välissä on keittiö. Keittäjätär asuu aluksi yläkerrassa, mutta muuttaa sotilaitten saavuttua opettajan asuntoon.

Aika: Ajankohta on sotaa edeltävä poikkeustila marraskuussa vuonna 1939.

Teema: Kohta jysähtää. Poikkeustilassa ihmiset käyttäytyvät poikkeavalla tavalla. Uudet ihmiset muuttavat vanhoja käytösnormeja eivätkä muutokset ole pelkästään myönteisiä, kuten rajan takaa kuuluvista telaketjujen äänistä voi aavistella.

Kieli: Savolaishahmo (jota esitti ensiesityksessä Esa Pakarinen jr.) puhuu savon murretta, keittäjätär karjalan murretta. Muut puhuvat sotilaallisen rentoa kirjallista yleiskieltä. Toisen näytöksen vierailijat kireää kirjakieltä.

Tyyli: Näytelmän komediallinen puoli toimii toisen näytöksen vierailijoitten tuloon saakka ja sen jälkeenkin vielä savolaishahmon osalta, näytelmän loppupuoli kaatuu sodan ensimmäisten uhrien joukossa tragediaksi, mistä käänteestä en pitänyt.

Sanoma: Sota voi synnyttää hurttia huumoria, vaikka siitä on leikki kaukana.

Sano Oili vaan (ensiesitys 1974, perustuu novelliin Sata metriä korkeat kirjaimet, vuodelta 1969, näin tämän joskus tv-näytelmänä)

Juoni: Sampootehtaan kemisti kutsutaan johtajan asunnolle illalliselle saksalaisen yhtiökumppanin vierailun yhteydessä. Vaimo opastaa miestään olemaan fiksu ja käyttämään tilaisuutta hyödykseen. Liike-elämässä kuten muussakin elämässä fiksuutta on monenlaista ja tuurilla on oma osuutensa, samoin kuin täsmällisellä strategialla.

Henkilöt: Kemisti Lumme ja hänen vaimonsa Oili, Lumpeen elämän tärkein nainen. Johtaja Lilja ja hänen vaimonsa, myyntipäällikkö Granström, saksalainen liikemies Hauser ja hänen sihteerinsä neiti Kirsch, pari Liljan näyttävintä konttoristia, pari juopunutta liikemiestä, yksi runoilija ja koko liuta tarjoilijoita.

Miljöö: Lumpeen keskiluokkainen asunto, Liljan ökyasunto, pienen paikkakunnan ravintola.

Aika: Yöksi lässähtävä ilta.

Teema: Liike-elämän, urasuunnittelun ja rakkauselämän yhteentörmäys.

Kieli: Pääasiassa rentoa kirjakieltä, saksalainen johtaja (ensiesityksessä Hannes Häyrinen) puhuu lähes yksinomaan saksaa, hänen sihteerinsä tulkkaa, samoin Lumme.

Tyyli: Juopuvaa, eettisesti väsähtänyttä, paikoin pikkutuhmaa, paikoin epäammatillista käytöstä, onko_tämä_muka -komediallista.

Sanoma: Pidä se minkä olet saanut, kyllä se vielä otetaan sinulta pois.

Kirjassa on 173 sivua. Kirjan viimeiselle tyhjälle lehdelle on tuntematon tehtävänasettaja kirjoittanut sanat Ei mikään tsehovilainen tilannenovelli. Minä kirjoitan tähän loppuun, että lienevätkö mitään komedioja. Lukemiseen minulta kului muutama päivä. En muista edes hymyilleeni kertaakaan.

Kirsikka Myllyrinne: Happamat sitruunat

Töölöläinen Kirsikka Myllyrinne (s. 1977) muutti miehensä ja lastensa kanssa Kyproksen saarelle vuonna 2015. Vuonna 2020 julkaistiin hänen kirjoittamansa kirja Happamat sitruunat, alaotsikoltaan Elämää jaetulla saarella. Kirjassaan Myllyrinne kertoo kotoutumisestaan itäisen Välimeren maisemiin, kuumaan ilmastoon (ihmettelin eikö perheellä ole ilmalämpöpumppua!), kreikankieliseen kulttuuriin ja elämäntapaan (kahvia, meze-aterioita, myöhästelyä). Koska olin aiemmin lukenut Lawrence Durrellin kirjan Katkerat sitruunat, jossa Durrell kuvailee omia Kyproksen vuosiaan, nauliutui mielenkiintoni tähän uuteen samanaiheiseen ja nimellisesti samankaltaiseen teokseen ja uskaltauduin lainaamaan sen.

Kypros, jota voi siis taivuttaa joko sisätulentona tai ulko-olentona (Kyproksessa / Kyproksella), on saarivaltio itäisellä Välimerellä. Sen murheenkryyninä on Pohjois-Kyproksen vuodesta 1974 jatkunut miehitystila, Turkki miehitti saaresta kolmanneksen pelätessään Kreikan hotkaisevan nuoren valtion omaksi osakseen. Saarella eli tuolloin huomattava turkkilainen vähemmistö ja jo ennen miehitystä oli siinä määrin aseellisia yhteenottoja väestöryhmien välillä, että YK:n rauhanturvajoukkoja oli paikalle lähetetty, mukana myös suomalainen joukko-osasto. Joku aika sitten luin entisen suomalaisen rauhanturvaajan kirjoittaman romaanin noista ajoista. Siirtomaaisäntä Englannin poistuttua vuonna 1960 saarelle syntyi valtatyhjiö, joka sai aikaan jännitteitä.

Nykyään osa entisistä pohjoisen Kyproksen kreikkalaisista asuu saarta halkovan vihreän linjan eteläpuolella, heidän entiset kotiseutunsa ovat turkkilaisella alueella. Turkkilaisella alueella on myös kivoja paikkoja, joissa voisi vierailla, antiikkisen Salamiin kaupungin rauniot, Famagustan turistikaupunki, jossa kuvattiin osia Exodus-elokuvasta, Kyrenian kaupunki ja Bellapaisin kylä, joissa Durrell aikoinaan asusteli. Myllyrinne kertoo tehneensä perheineen retken Kyreniaan, mutta siihenpä se jääkin. Kirjan tapahtumat sijoittuvat siten täysin kreikkalaiselle alueelle, pääosin pääkaupunki Nikosiaan, jossa perhe asuu. Tosin on perheelle löytynyt nähtävää myös kreikkalaisen Kyproksen alueelta. Vierailut vuoristokylissä ovat kiehtovia ja erityisesti kivikautinen Khirokitia vaikuttaa hätkähdyttävältä kohteelta.

On hauska lukea Myllyrinteen juoksuharrastuksesta. Hän pitää sitkeästi kiinni lenkkiajoistaan ja osallistuu maratoneille ja muille katujuoksuille. Sitä jotenkin kuvittelisi, että kirjallisuusharrastajat (Myllyrinne on ammatiltaan kustannustoimittaja) eivät harrastaisi liikuntaa sen enempää kuin minäkään eli luvattoman vähän. On ilo huomata erehtyneensä. Erityisen vaikutuksen minuun tekee se, miten Myllyrinne selvästi nauttii luontopoluilla juoksemisesta, ovathan polut usein korkealla, viileämmillä seuduilla, jossa saa olla rauhassa, kun harvemmin kohtaa muita kulkijoita ja saa lisäksi nauttia luonnon kauneudesta ja upeista maisemista.

Paitsi että kyproslaiset näyttäytyvät Myllyrinteelle nostalgiaan, menneisyyden (tarkoittaa aikaa ennen pohjoisosan turkkilaismiehitystä) ihannointiin taipuvaisena ja sen alle paljon nykyisyyden ongelmia vaivihkaa hautaavana väkenä, on Kypros lisäksi voimakkaan miesvaltainen yhteiskunta. Naisten osa on toimia äitinä, mummona, tätinä eli synnyttää ja hoitaa lapsia, laittaa ruokaa ja hoitaa kotiaskareita. Suomalaisnaiselle tämä ei käy laatuun, Myllyrinne pyrkii pysymään työn syrjässä kiinni ja näin etätöitten kulta-aikaan sellainen onnistuukin. Kirjan alussa hän nimittää itseään ulkosuomalaiseksi, mutta tämä käsite ei toistu muistaakseni häiritsevän usein. Näkisin kirjan erinomaisena kuvauksena nykysuomalaisesta maahanmuuttajana: hän on hyvin koulutettu, taloudellisesti vakaassa asemassa ja paluu takaisin Suomeen on kiinni omasta valinnasta.

Kirjallisuuden parissa työtään tekevälle kieli on koti, niinpä uudessa kotimaassa on mietittävä suhde omaan kieleen ja muitten kieleen, tätä kirjailija työstää kirjansa lopussa.

Ihan kiva lukaista. Kirjassa on 181 sivua, se tuli luetuksi kolmessa päivässä.

Salaperäinen seurue

Suomen kaikkien aikain parhain runojen suomentaja, Pentti Saaritsa (s. 1941), valikoi itselleen mieleisimmät suomentamansa runot vuonna 1997 julkaistuun teokseen nimeltä Salaperäinen seurue, alaotsikoltaan Runoja jotka tulivat ja jäivät. Pääosa valikoiman runoista on sepitetty 1900-luvulla, tuoreimmat hyvissä ajoin ennen vuotta 1997. Saaritsa on siitä harvinainen suomentaja, ettei hän kavahda mitallisen runon suomentamista mitallisena, mitä piirrettä nuoressa suomentajassa tervehdän ilolla.

Luin tämän teoksen viiden päivän aikana. Lukiessa tahti hidastui, yhtenä päivänä en lukenut mitään vaan katselin viestijuoksua tai jotain. Se oli ehkä sunnuntaina. Lauantailounaan jälkeen luin muutaman runon, mutta ne tuntuivat niin tuhdilta jälkiruualta, että ei olisi ollut viisasta jatkaa. Runot ovat sikäli kätevää jälkiruokaa, etteivät pillauvvu useamman vuoden säilytyksessäkään. Sen sijaan runot voivat jäädä kunnolla makustelematta, jos ne hotaisee kovin kiireellä, kuten minulla tuppaa olemaan tapana.

Hyvän runokirjan kriteerinä olen pitänyt sitä, että kirjassa on yksi hyvä runo. Se on sellainen runo, joka koskettaa minua. Arvioni on siis perin omakohtainen. Puheenaolevassa valikoimassa tällaisia runoja on useita.

Läheskään kaikkia runoilijoita en tuntenut, tuskinpa tunnistaisin heitä nytkään vaikka syliin istuisivat. Runoista tutuilta tuntui vain kaksi, nimittäin Rilken Pantteri (vuodelta 1908) ja de Nervalin Artemis (vuodelta 1854). Pantteri on varmaan monille muillekin tullut tutuksi elokuvasta Awakenings (1990). Se sopii siihen loistavasti ja on huima runo muutoinkin. Artemis tuli minulle tutuksi kuin piin likiarvo, kun lukaisin Octavio Pazin pitkän runon Aurinkokivi, johon siitä pätkä oli poimittu jonkinlaiseksi alkulauseeksi. Molemmista luin sanat, mutten tajunnut merkitystä. Sama meno jatkui tähän valikoimaan suomennettujen Pazin runojen suhteen.

Joitakin vuosia sitten lukaisin perulaisen modernistin César Vallejon  runoja. Tein silloin sen havainnon, että pääsin kyytiin lähinnä Vallejon nuoruuden runoihin, joita suomentaja Matti Rossi oli valinnut mukaan vain yhden tai kaksi. Tykästyn sellaiseen runouteen, jonka jollain tapaa kykenen tajuamaan. Sen sijaan kovin moderniksi käyvä sanain sinkoilu jättää kylmäksi. Niinpä tässäkin valikoimassa minua miellyttävät ranskalais-uruguaylaisen runoilijan Jules Superviellen runot, joissa lukija otetaan kyytiin proosallisen leppoisasti, mutta runollisen herkästi. Samoin valikoiman lopusta löytyvät Jorge Luis Borgesin ja Ernesto Cardenalin pari runoa kummaltakin käyttävät sellaista kuvastoa, joka suomennettunakin tuntuu käsitettävältä ja runotkin käsittelevät kiinnostavia asioja. (Jännä kyllä nicaragualaiselta Cardenalilta aiemmin lukemani runosarja Kello 0 tuntui kovin yksipuolisen amerikkalaisvastaiselta.) Erityisesti viehätyin saksalaisen Stefan Georgen vuoden 1895 runosta Saaren herra, jonka voi tulkita kuvaavan eläinlajien monimuotoisuuden katoa tai joukosta poikkeavan yksilön hakeutumista erilleen muista, vaikkei uutta asuinpaikkaa olisi löydettävissäkään.

Saaritsan hieno valikoima sisältää käytännössä pelkästään eurooppalaistaustaisten runoilijain runoja. Mukana olevat Amerikkojen ja jopa Afrikan runoilijat ovat kirjoittaneet vähintäänkin eurooppalaisella kielellä ja eurooppalaisen perinteen tyyliin. Valikoiman alkurunoksi valitun Kontantinos P. Kavafisin afrikkalaisuudesta ei kannattaisi mainitakaan, hän oli aleksandrialainen ja liittyi kaikin puolin helleeniseen ja sitä tehen sitten eurooppalaiseen runoperinteeseen. Runon Jumala hylkää Antoniuksen suomensi Tuomas Anhava, runo tuo mieleen (vissiin tarkoituksella) Kavafisin mainehikkaan ja tunnetun Ithakan, vaikka toimiikin sen vastakuvana. Kaikkiaan Välimeren piiri tuntuu hehkuvan aika paljon kirjan sivuilla, ollaanpa sitten Chilessä tai British Museumissa. Erikoinen, joskin minulle vähän moternin äkkimakkee jälkiruoka on Pierre Louÿs'n antiikin Hellaaseen sijoittuva erotiseeraustakin sisältävä Bilitisin lauluja (vuodelta 1894). Vastaavasti subzero brut-osastolle mennään Ahma Ahmatovan runosarjassa Rekviem (vuosilta 1935 - 1961), josta Välimeri on kaukana kuin Siperia Fontankan talosta.

Kirjassa on sivuja 141. Kunhan tämä seurue kävelee vastaan kohtuuhintaisena ja -kuntoisena, pistän sen pussiin ja kannan kotihyllyyni, parempaa lyriikkateosta saa hakea.

Peter Kreeft: Sokrates & Jeesus

Amerikkalainen teologi, filosofi ja kirjailija Peter Kreeft (s. 1937) kirjoitti ehken vuonna 1987 ilmestyneen kirjan Socrates Meets Jesus. Ihan tarkkaa vuotta en löytänyt edes kirjailijan omilta sivuilta. Tosin hänen sivuiltaan pääsee katsomaan kyseisen kirjan pohjalta tehdyn näytelmäesityksen (kesto vähän yli tunti), jota suosittelen lämpimästi, jos aihe kiinnostaa. Itselleni oli hyötyä siitä, että olin jo ennen näytelmän katselemista lukenut jonkun matkaa kirjastosta lainaamaani teosta, Sokrates & Jeesus, julkaisuvuosi 1990, suomentanut Niina Veijalainen. Kyseessä ovat samat miehet, mutta näytelmäesitys, jonka siis voi katsella youtube-kanavalla ja johon linkki löytyy Kreeftin sivuilta, on loistavasti dramatisoitu (Kevin O'Brian) ja sitä tehen sitten aika reippaasti lyhennelty kirjan sokraattis-loogillisesta esitystavasta. Mainio esitys, erinomaiset näyttelijävalinnat, tosin näyttelijöitten nimiä ei mainita.

Näytelmän lähtökohta on se, että antiikin Hellaan filosofi Sokrates ilmestyy Massachusettsissa sijaitsevaan yliopistoon reilut pari vuosituhatta kuolemansa jälkeen. Hänet on valmiiksi ilmoitettu jumaluusopilliseen tiedekuntaan ja hän tapaa nuoren naisopiskelijan, joka suomennoksessa on nimetty Sanna Suvaitsevaiseksi. Sanna sitten opastaa Sokratesta nykymaailman tavoissa, asenteissa ja uskomuksissa. He osallistuvat yhdessä opiskeluun, joka sattuu olemaan seminaarityyppistä, mikä jotenkin tuntuu soveltuvan tälle Sokrateelle. Sokrates suhtautuu tilanteeseen tutkijan asenteella, hän asettaa asiat kyseenalaisiksi ja syntyy pitkähköjä, sokraattisen junnaavia keskusteluja Sokrateen, opiskelijoitten ja professorien välille. Sokrates kuvataan tiukasti logiikan sääntöihin pitäytyvänä tutkijatyyppinä, joka ei anna tunteitten vaikuttaa tutkimuksen tekoon. Välillä tuli mieleen Werner Herzogin elokuvasta Kaspar Hauserin tapaus kohtaus, jossa logiikan professori kysyy löytölapsi Kasparilta, miten esittää loogisesti täydellinen kysymys sen selvittämiseksi, onko mies totuudenpuhuja vai valhettelija ja Kaspar tarjoaa vastaukseksi kysymystä onko mies lehtisammakko. Lukemassani kirjassa Sokrates esittää myös erään sammakkovertauksen. Jeesusta ei yliopistolla tavata – niin vai tavataanko, tämä jättäis tämän kohdan vähän avoimeksi, ettei kaikkee spoilaa.

Kirja on painettu aika tiiviillä tekstillä, sivuja itse tarinassa ei ole kuin 124, mutta tiivistä on painatus, lukeminen ei etene ihan siivillä. Minulta meni kaksi päivää tämän läpilukemiseen. Täytyy myöntää, että näytelmäesityksen katselu jotenkin kevensi lukemista, mutta se, että kissat yöllä valvottivat, alkoi jonkin verran ramasta. Näytelmässä on kivasti huumoria ja varmasti asiantuntija löytää lukemastani kirjastakin hörähdeltävää, vaikka minä en niinkään riemusta hihkunut lukiessani. Kirjan kerronta esitetään kokonaan vuoropuheluna, minkä vuoksi kirja on sijoitettu Kuopion kirjastossa näytelmähyllyyn. En tiedä onko se alunperin näytelmäksi tarkoitettu. Laitan tähän loppuun pienen lainauksen Sokrateen mielipiteestä kirjojen suhteen. En tosin ole asiasta samaa mieltä, eikä taida lopulta olla Sokrates itsekään:

Kun meillä on kirjassa suurempi ulkoinen muisti, sisäinen muistimme sielussa on pienempi. Kirjoista voi helposti tulla loisia, jotka elävät isäntänsä verestä, mielestä. Sitä paitsi ne ovat kuin kuolleita ruumiita, ei eläviä, koska ne antavat aina saman vastauksen, kysyitpä milloin tahansa. Minä olen aina pitänyt parempana dialogia elävien kanssa, koska heidän vastauksensa ovat arvaamattomia, kuin dialogia kuolleiden kanssa.

Mestari Patelin

Joskus myöhäisellä keskiajalla, 1400-luvun jälkimmäisellä puoliskolla vissiin, sepitettiin Ranskanmaalla näytelmä, joka tunnetaan nimellä La farce de maistre Pierre Pathelin. Sen aikaiset käytännöt taiteessa taisivat olla sitä tyyliä, ettei omalla nimellään ollut sopivaa tehdä taidetta, joten näytelmän kirjoittaja on tuntematoin. Vanhin säilynyt versio on kuulemma vuodelta 1485. Eri versiot poikkeavat toisistaan, tärkeänä yksityiskohtana on Patelinin näytelmän viidennessä kohtauksessa puhuma siansaksa, jossa tietenkin on osaksi monen eri kielen sanoja tai ainakin niitä muistuttavaa puhetta, ja jota sitten on yritetty käännätellä kulloisellekin kohdeyleisölle ymmärrettävään ja hupaisaan muotoon. Luin suomennoksen vuodelta 1937. Suomentaja Otto Manninen ei ole kaikkea yrittänyt suomennella Patelinin ivallisesta siansaksasta, vain joitakin juttuja näytteeksi. Tuskinpa siinä ihmeempiä on menetetty. Topeliuksen näytelmässä Lintu sininen (Fågel blå) luetaan lopussa taikaloitsuja keksityillä kielillä, jotka sitten täsmentyvät kohti latinaa. Ei niitäkään ole suomentamaan ruvettu. Laitan pienen näytteen Patelinin solkotuksesta:

Ey, wacht een wile; comet rie.
Karnapsis vaan, hei, karakii!
Com mare semar Godes gave!
Veen pyhän vihmaa pelkää aave.
Ey! vurst een wile eellä eineen,
niin isä Tuomas öylätteineen
saa tulla, minut ripittää.

Otto Manninen, tunnettu runoilija ja runojen suomentaja, on sen sijaan suomentanut tämän näytelmän Patelinista jambimittaan, joskaan ihan täysiä metrisiä pisteitä hänen säkeensä eivät kaikin osin saa, sillä pitkät ja lyhyet tavut ovat välillä vähän ristissä niin kuin hampaat meikäläisen suussa. Näkisin kuitenkin runomitan toimivan erinomaisesti, olisi tosi kiva kuulla tämä kuunnelmana, jona tämä pieni näytelmä on kuulemma esitettykin. Sovittelin mielessäni roolitusta: Patelin voisi olla Joel Rinne, hänen vaimonsa Guillemette Ansa Ikonen, verkakauppias Guillaume Joceaume Kauko Kokkonen, viekasteleva paimen Thibaut Aignelet Pentti Siimes ja tuomariksi sopisi vaikkapa Keijo Komppa.

Tarina sinänsä on varsin selkeä eikä mitenkään turhan juonikas. Itseoppinut asianajaja mestari Patelin on jäänyt vaille tehtäviä, hänen juonikkuutensa on alkanut nähtävästi sapettaa asiakkaitakin. Niinpä asianajaja puolisoineen on varaton, vaatteet pitäisi uusia ja Patelin päättää käyttää viekkauttaan asioidessaan verkakauppiaan luona. Johonkin asti röyhkeä rikos kannattaakin, mutta liejun pinnassa taapertavassa maailmassa syöjäkin tulee syödyksi. Selkeä ja konstailematon juoni on tämän pikku näytelmän etu, joka ehkä koituu myös haitaksi. Tarina ei varsinaisesti yllätä, joku voi tietysti nähdä tämänkin hyvänä puolena ja mielentilasta sekä esityksen lennokkuudesta riippuen voi käydä kummin päin hyvviin – näytelmästä joko pitää tai sitten ei.

Kirjasen lopussa kerrotaan jotain näytelmästä. Farssia mestari Patelista ei alunperin ollut jaettu kohtauksiin vaan jako on suoritettu myöhemmin, kohtauksien kolmen eri tapahtumapaikan mukaan. Kuulemma alunperin koko näytelmä on esitetty samoissa lavasteissa, joista yksi osa kuvaa Patelinin asuntoa, toinen verkakauppiaan myymälää ja kolmas oikeussalia. Tähän samaan tapaan muistelen myös antiikin kreikkalaisen Menandroksen komedioitten lavastusohjeitten menneen. Tosin kaikissa ei ollut mestari Patelinia eikä verkakauppiasta ja oikeussalin sijasta saattoi olla vaikkapa katu tai tori, ehe-ehe. Mestari Patelin -näytelmän arvioidaan vaikuttaneen moniin myöhempiin näytelmäkirjailijoihin, kuten vaikkapa Molièreen ja minulle tuli mieleen Topeliuksen lastennäytelmien lisäksi Ludvig Holberg.

No, siinä se meni aamupäivä tätä lukiessa. Sivuja kirjassa on 107. Aikoinansa hdcanis, josta sittemmin sukeusi Gregorius, luki tämän näytelmän ja kirjoitti siitä ansiokkaan tekstin tuolloiseen blogiinsa.