Tontillamme,
rauhaisassa puutarhalähiössä, jossa veljeni mukaan on hiljaista
kuin hautausmaalla, nökötti leikkimökki. Se oli rakennettu niin
kauan sitten, että totesimme sen tulleen elinkaarensa päähän.
Etäältä katseltuna leikkimökki olisi voinut tarjota hauskoja hetkiä jollekin lapsiperheelle, mutta purkaessani leikkimökkiä tulin siihen tulokseen, että kyllä lapsiperheen kannattaa harkita jotain tuoreempaa tilaratkaisua, jota ei tarvitse jakaa pieneläimien ja muiden mikrobien kanssa.
Leikkimökki sijaitsi myös ihan tontin rajalla, mikä ei ole nykyään kovin hyvä juttu. Lähin etäisyys naapurin tonttiin on kaksi metriä ja sekin vain naapurin kirjallisella luvalla.
Aloitin purkamisen irrottamalla kattohuopia mahdollisimman ehjinä, jotta niitten vienti jäteasemalle sujuisi helpommin. Aikamoisesti työtä se teetti ja viritti merkonomin olemattomat halki-poikki-pinoon -taidot äärimmilleen.
Ennen kattolaudoituksen purkua, poistin sisäkaton ja sisäseinien pahvilevyt. Kattolevyt oli kiinnitetty pääosin listoilla, jotka poistamalla levyt irtosivat melko nätisti. Seinälevyt sen sijaan oli kiinnitetty huopanauloilla ja päällystetty tapetilla, joten purkaminen sujui umpimähkään käsin repimällä. Onneksi minulla oli suursäkki, johon kerään syksyisin lehtiä. Täytin sen ääriään myöten pahvinpalasilla. Tätä jouduin katumaan, sillä täysi säkki ei sopinut ovesta ulos, joten jouduin vajuttamaan sitä sen verran, että oven kamanoista ulos päästiin, säkki ja minä.
Leikkimökin sisus oli ollut ampiaisten suosiossa kesäisin, siksi paljon ampiaisenpesiä seinien väleistä löytyi. Vain yksi ampiainen käväisi tarkastamassa purkuprojektiani, luultavasti uuden pesäpaikan toivossa.
Uskottuani joskus muuhunkin kuin ihmisten kataluuteen, minulle on jäänyt taipumukseksi kytätä kaikenlaisia merkkejä ympäristöstäni. Leikkimökin päädyn ristin muoto hyökkäsi siten sisimpääni. Vielä lautakasassakin se muistutti minua Liettuan Ristikukkulasta.
Purkuprojektin
viimeiseksi kuvaksi jäi kuva leikkimökin lattiasta. Sen jälkeen
vitsiaarteistoni kärsi niin vakavasta janosta, että painoin työn
loppuun ilman valokuvia.
Nyt kun olen vähän lauhtunut ja juonut vatsani täyteen kaupan mehuja ja kun olen tutkaillut ottamiani valokuvia lähemmin, saatan kuitenkin lisätä vielä yhden kuvan, jolle olen antanut nimeksi anus dei. Luultavasti kyseessä on vastavalokuvauksen aikaansaama lisäys digitaaliseen otokseen, mutta aika hauska minun mielestäni.