Armas J. Pulla: Hullut vuodet eli iloista 20-lukua

Armas J. Pulla (1904 – 1981) kirjoitti vuonna 1971 julkaistun kirjan Hullut vuodet eli iloista 20-lukua. Kyseinen 20-luku eli kesäänsä sata vuotta sitten, 1920-luvulla. Armas J. Pullan ensimmäinen matka Pariisiin tapahtui kesällä vuonna 1929. Elämänsä aikana Pulla vieraili Ranskassa satakunta kertaa. Hän ehti nähdä Pariisin 1920-luvun hurmioituneen taiteilijayhteisön ja menon muun juuri ennen Ameriikan suurta pörssiromahdusta, joka veti koko maailman talouden lamaan.

Nyt puheena olevaan teokseen Pulla on koonnut mukavat ainekset 1920-luvun kiehtovista, julkisuudesta tutuista, tehostuneen tiedonvälityksen kautta elämää suuremmiksi versoneista ilmiöistä. Tapahtumien keskuksina ovat paitsi Pariisi myös suuri Ameriikan maa.

Erityisen huomion kirjassa saa Italia, joka erikoistui kuvatun ajanjakson diktaattorien tuotantoon. Pulla nostaa esiin Benito Mussolinin, joka kohosi Italian johtohahmoksi 1920-luvulla. Koska kirjassa keskitytään 1920-luvun tapahtumiin, ei Mussolinin elämän loppuvaiheita kuvailla. Mussolini on Pullan valitsemien anekdoottien, lehtiuutisten ja muitten yksityisten kuvausten perusteella ollut epävakaan ajan poliittinen nousukas ja lisäksi naistenmies.

Toinen italialaistaustainen diktaattori, jolle kirjassa on luku omistettu, on Al Capone, chicagolainen gansteripomo, joka piti koko kaupunkia taskussaan. Kieltolain aikaan alkoholin kauppaamisella rikastunut Capone oli paikallisen puhelinluettelon mukaan ammatiltaan kauppias. Hänen kotitalostaan turistioppaat käyttivät nimitystä Caponen linna. Linnaan hän lopulta päätyikin.

Kolmas italialaistaustainen diktaattori oli Rudolph Valentino, Pullan sanojen mukaan naissydänten diktaattori. Valentino oli näyttelijä, joka katseli valkokankaalta katselijoittensa sydämiin ja sai osakseen joukkohysterian kaltaista palvontaa. Oliko osa 20-luvun hulluutta peräisin juuri tehokkaan tiedonvälityksen mukanaan tuomasta ilmiöstä, joka nostaa viihdemaailman henkilöt idoleiksi, joihin jokainen voi samastua omalla tavallaan?

Kirjan lopuksi Pulla kuvaa Pariisin Montparnassea, sen ravintoloita ja suuria Montparnasse-setiä ja -tätejä. Useimmat kuvatuista henkilöistä ovat taiteilijoita, ehkä juuri senaikaisen maailman taiteilijoitten keskuksena Pulla haluaakin Pariisin lukijalle esitellä. Joka taidetta tekee hän taiteesta puhuu, niin kait se lienee?

Kirjassa on paljon kuvia eikä tekstikään ole mitään kuivakkaa historiankirjoitusta. Lukija pääsee helpolla ja tästä voisi oppiakin jotain, kun maltilla lukisi ja yrittäisi painaa asioja mieleensä. Minä aloin lukea kirjaa torstaina. Perjantain ja lauantain pidin taukoa, kun oli muuta puuhaa. Tänään sunnuntaina sitten lukaisin kirjan loppuun. Ei harmita, kun tuli hankittua, vaikka toimitus ei tullutkaan noutolokeroon vaan jouduin hakemaan ärrältä. Kirjassa on 98 sivua.

Martti Sinerma: ”Jees”, sanoi Armas J. Pulla

Martti Sinerma (1933 – 2007) kirjoitti ja Armas J. Pulla -seura ry. julkaisi kirjan suomalaisen humoristin, mainosmiehen, kirjailijan, Ranskan-tuntijan ja gastronomin Armas J. Pullan (1904 – 1981) elämästä ja ennen kaikkea hänen kirjallisista töistään. Pullan toiminnasta em. aloilla tehdään teoksessa selkoa paikoin enemmänkin kuin kiitettävästi, toistoa esiintyy. Toisaalta voin todeta, että asiat on osastoitu ja sisällysluetteloon kirjattu siihen malliin, että teos toimii melko näppäränä hakemistona siihen tutustuneelle. Kirjalla on pituutta kaikkine luetteloineen 428 sivua, kansien sisäpuoliin on lisäksi mahdutettu tietoa Martti Sinermasta ja hänen kirjallisesta tuotannostaan. Keskityn seuraavassa lyhyesti toisintamaan kirjasta imemääni tietoa Armas J. Pullasta.

Armas J. Pullan vanhemmat olivat itäisestä Suomesta, tulevan kirjailijan lapsuudenperhe asui aikansa Kannaksella, Viipurissa ja myös muualla Suomessa. Aikuisikänsä Pulla asui oman perheensä kanssa Helsingissä, milloin ei viettänyt aikaa kesäasunnollaan Vihdissä.

Pulla tuli koko kansan tuntemaksi sota-aikaan aloittamansa Ryhmyn ja Romppaisen seikkailuista kertovan kirjasarjan kautta. Kirjat ovat humoristisia kuvauksia erikoisista seikkailuista, joissa rintamajermut Ryhmy ja Romppainen käyvät sotaa vihollisen viekkaita vakiohahmoja vastaan. Sinerma kertoo, että vaikka arvostelijat eivät aina olleet kovin innostuneita näistä kirjoista, ottivat sotapalveluksessa olleet miehet ne mielihyvin vastaan, huumoria sodassa tarvittiin. Pulla palveli sota-aikaan TK-miehenä, joten hänellä oli ajoittain mahdollisuus tavata taisteluihin suoranaisesti osallistuneita miehiä, kuulla heidän kertomaansa ja kerrontatapaansa.

Jo talvisota-aikaan Pullaa kehotettiin kirjoittamaan sotaan liittyvää kirjallisuutta, jota alkoikin sitten syntyä ihan sarjatulella. Välirauhan aikana ensimmäiset romaanit viimeisteltiin ja jatkosodan aikana ne alkoivat mennä kaupaksi niin että Pulla joutui vaikeuksiin lisäverojen kanssa. Ilmeisesti Pullalla oli pitkin kirjailijanuraansa vaikeuksia etukäteen arvioida tulojaan ja saada niihin liittyviä vähennyksiä hyväksytyiksi. Ryhmy ja Romppais-kirjoista julkaistiin tuhatsivuinen yhteisnide vuonna 1991. Se ei sisällä kaikkia sarjan kirjoja. Tästä koostejulkaisustakin otettiin kahdeksan painosta.

Jo ennen sotia, vuonna 1929, Pulla vieraili Pariisissa. Hän ihastui kaupunkiin välittömästi ja vieraili siellä lähes vuosittain. Hän oppi matkoillaan ranskan kielen ja tutustui varsinkin Ranskan historiaan ja ruokakulttuuriin, joista aiheista hän kirjoitti monia tietokirjoja.

Pullan tietokirjoissa on mukana ripaus huumoria ja lennokkuutta. Liitän tähän parit katkelmat lehtiarvostelusta hänen Helsingin historiaa käsittelevää kirjaansa koskien:

Pullalla on näet ainutlaatuisen kepeä tyyli kirjoittaa, eikä minkään laatuinen painavuus ole lukijaa rasittamassa.

– – –

Mikään laki ei kiellä kirjoittamasta historiaa hauskasti, seikka joka ei liene yleisemmin historiankirjoittajien tiedossa.

(Otteet Päivän Sanomien arvostelusta kirjaan Helsinkiä Kustaa Vaasasta Kekkoseen, julkaistu vuonna 1962, kirjoittajan nimikirjaimet R.M.)

Koska olen lukenut vasta muutaman Pullan kirjoittaman kirjan, joista yksi on muistelo Viipurlaisii muisteloi ja pariisilaisii, yksi humoristinen seikkailuromaani ”Runoilijan saa hirttää ilman muuta” ja vain yksi tietokirja Kahvi, olen paras henkilö toteamaan, että Päivän Sanomat on osunut arvostelussaan naulankantaan. Itse asiassa sain tässä puheena olevan kirjan kylkiäisenä, kun tilasin nettidivarista Herman Lindqvistin kirjan Napoléonista. Lindqvistin tapaa kertoa historiasta kärsii verrata Pullan tyyliin. Alkoi syyhyttää muitten Pullan historiateosten hankkiminen.

Tämä kirja tuli luetuksi noin viikossa.

Hauin hyppy

Teräskylki runohauki
kita laulelulle auki
läpi vetten kalvon jäisen
hypyn teki huimapäisen.

Koukun väisti tarttumatta
– säästyiköhän tartunnatta?
Söikö runon mekaniikan
rytmi räppiromantiikan?

Runohauki horjumaton
nukkuu alla tuiskukaton
runonparsi ruostuneena,
hampahille hajonneena.

Aaro Hellaakosken runossa Hauen laulu kerrotaan hauesta, joka kapaisee kuusen kukkalatvaan ja laulaa sieltä villin-raskaan virtensä, mikä hiljentää porukat kuuntelulle. Ylläoleva värssyttely on oma teelmäni Hellaakosken aihetta tapaillen.

Kuvissa Reijo Hukkasen veistoskokonaisuutta Laulupuut. Veistokset on sijoitettu Helsinkiin, Musiikkitalon edustalle vuonna 2012. Kuvat otin joulukuussa 2012.

Koukkuna toimiva kysymysmerkki on lisätty tekstinkäsittelyohjelmasta.

Aaro Hellaakoski: Runot (osa 3)

Aaro Hellaakosken runoista koottu Runot-valikoima, ilmestymisvuosi 1953, on jaettu yksien kansien sisällä kolmeen osaan. Tässä kerron lukemastani kolmannesta osasta. Se käsittää loput Hellaakosken runokokoelmat, jotka julkaistiin vuosina 1949 – 1953.

Hiljaisuus (1949). 30 runoa, joissa runoilija sukeltaa pinnan alle löytääkseen jotain, mutta sopinee kai kysyä jääkö käteen kaunotaidetta syvempää. Tämän kokoelman runoissa on sitä tuntua, että runoilija seisoo tyhjin käsin, kun hän koettaa saada jotain selkoa elämän tarkoituksesta, ihmisen osasta tai joistain nimeämättömistä mysteereistä. Mustien mujujen ja vetten hirveän painon alla pohjalietteen tuijottaja (jumaluus?) kääntää kasvonsa ihmisen pyyntivälineistä ylhäiseen aaltojen kulkuun. Toisaalta eikö suurinta viisautta ole hukuttautua salamyhkäisyyteen, ettei viisauden ohuus käy ilmi? Väitän, että Hellaakoski sortuu lievään yliyrittämiseen tässä kokoelmassa. Hän ei tosin itse väitä liikoja, mutta hän runoilee niin mutkikkaalla tavalla, ettei sanoman kirkkaus saavuta sitä huimaa läpikuultavuutta kuin vaikkapa Hauen laulussa tai aikaisemman kokoelman päättäneessä runossa Viesti, jossa kala (jumaluus?) ohikiitävän hetken ajan näyttäytyy tarkkailijalle kunnes se on poissa jättäen jälkeensä vain aaltopiirin. Varmaan joku toinen lumoutuu Hiljaisuuden runoista, mutta minä tykkään selkeämmistä vertauskuvista. Huimanpuoleinen rakkausruno Heittäjäiset muistuttaa unkarilaista kansanlaulua Otto Mannisen suomentamana. Runoissa Isoa pienessä ja Velallinen olen lukevinani Antti Hyryn tyyppistä viisautta arkipäiväisten asioitten edessä.

Sarjoja (1952). Sisältää yhdeksän runosarjaa eli yhteensä 56 runoa. Näitä runosarjoja lukiessa vahvenee käsitys Hellaakoskesta hengellisenä etsijänä. Runojen sisällä katsellaan maailmaa, jossa kaikki on yhteydessä, yhtä tärkeänä osana suurta kuvaa, jonka tarkkailija näkee usein heijastuvan veden kalvosta. Runot voi tulkita ekologisena kannanottona luonnon puolesta, toisaalta luonto näyttäytyy myös kaikkeususkonnon kaltaisena (”uppoan kaikessa-olemiseen” Piippulevolla, 5. runo). Erällä runosarja kertoo ilveksenpyytäjästä, ote sarjan toisesta runosta, jossa kuvataan luonnon yksinkertaista sallivuutta:

Täällä ei kysytä mitään. Täällä luodaan,
ei tosin jyrähtäin: tulkoon valkeus.
Sehän on käsky. Ja täällä ei käsketä ketään,
ei edes ihmistä. Hän saa tulla ja mennä
– palaten kerran ja kysyen: kuka minä olin?
Täällä on kaiku. Se vastasi. Vai sekö jotain
turhaa unohti? – huhuten vain: minä olin.

Läpikotaisena uskontojen tuntijana tulkitsin löytäväni Hellaakosken runoista viittauksia paitsi kristilliseen ajatteluun, myös buddhalaisiin ja taolaisiin käsityksiin.

Runosarja Piippulevolla kuvaa ihmisten parista luontoon vaeltelevaa veljeä, joka pohtii maanpäällistä (olevaista?) ja vedenalaista (ei-olevaista?) maailmaa niin että veden kalvo on kuin ihmetyksen avoin ovi, kuten joku vanhempi taolainen saattaisi asian ilmaista. Sarjan kuudes runo päättyy mielestäni eräänlaisen nirvanan kuvaukseen:

Vain tämä piippulepojen olo ja kaikki taivallettu
voi kokonaisen sisälle päästä ja päätyä vapauteen,
kaikessa mukana olemiseen ja sykähtämiseen
niinkuin olisi itsestänsä iäksi irroitettu.
Elämässänsä kuolemiseen kuka täysin kykenee,
hän on varjoton, askeleensa ei jälkeä hiekkaan tee.

Runosarjan Piilokuvia kolmas runo heijasteleikse erästä mystillistä kristillistä kuvaa:

Olet kuin peili:
samean lävitse kajastaa
valoa jostain
jota et tiedä et tunne.
Kätkitte kalaan,
jumalat, ajattelunne:
turvallisesti,
ajassa, irralla ajasta
vaikene, mutta
ympärillesi kajasta.

Huomenna seestyvää (1953). 36 runoa. Hellaakosken viimeinen runokokoelma tuntuu hänen tasoiselleen runoniekalle lähinnä loppuverryttelyltä. Hellaakoski palaa totuttuun selkeäsävyiseen tunnelmia ja tapahtumia kuvaavaan runoon syventyen tosin lopuksi ajatuksiin siitä mikä on ollut ja mikä on odotettavissa. Jumaluusopillisiin pohdintoihinsa hän palaa selkeimmin runossa Raamatuita, joka sallittakoon tähän loppuun kokonansa:

Raamatuita

Herra, ethän kahlitse siihen raamattuus,
jolla on mustat kannet ja suuri virallisuus.

Onhan tarjolla kirja aivan toinenkin,
joka ei mahdu pöydille, ei lasikaappeihin,

kannet sen avarat niin olkoot kuin on maa,
sisällys niinkuin ilma, joka lintua kannattaa,

sanojen pohjalta huokuu nurmien vihreys,
metsien hämy, ja tuuli, ja ulapan kimmellys,

ihminen mukana olkoon, sitä työtään uurastain,
joka on hänelle suotu, hänelle yksin vain.

Herra, se on hyvä kirja. Mieleeni muistuu nyt:
sitä kun luin, olet aina hymyten nyökännyt.

Näkemykseni Hellaakosken runoudesta syveni ja laveni tämän kirjan lukemisen myötä. Lapsuudenkodissani lausuttiin ja luettiin sitä yhtä Hellaakosken valikoimaa, 50-vuotissynttäreilläni lausuin äitini kanssa yhdessä Lentävän Hollantilaisen (sikäli kuin muistimme). Kirjassa on kaikkiaan 579 sivua, lukemiseen kului pari viikkoa, välipäiviä oli monta. Tilasin kirjan Brahen Antikvariaatista Turusta, kirja oli näpeissäni tilausta seuraavana päivänä.

Aaro Hellaakoski: Runot (osa 2)

Aaro Hellaakosken runoista koottu Runot-valikoima, ilmestymisvuosi 1953, on jaettu yksien kansien sisällä kolmeen osaan. Tässä kerron lukemastani toisesta osasta. Se käsittää runokokoelmat, jotka julkaistiin vuosina 1941 – 1946. 

Aluksi muutama sana Eino S. Revon johdantotekstistä Kypsä Hellaakoski. Ehkä vähän velmuillen Repo toteaa kenties Hellaakosken itsensäkin uskoneen Anna-Maria Tallgrenin tavoin, että hänen runoilijantiensä olisi jo vakiintunut vuoden 1928 Jääpeili-kokoelman jälkeen. Näin ei kuitenkaan käynyt, vaan ehkäpä sodan tai iän mukanaan tuoman kypsymisen vaikutuksesta Hellaakosken runojen tahdon nousu saavutti koskien jälkeen kääntöpisteensä. Silti vielä tässä osassa olevista kokoelmista löytää Juhani Siljon aloittaman eetillisen tahtolyriikan perinnettä. Kakkososan kokoelmien jälkeen Repo kuvaa Hellaakosken liukuvan uskonnollisten piirteitten puoleen. Mutta siitä sitten kolmososassa.

Vartiossa (1941). Kokoelmasta on mukana 15 runoa. Viimeiset kymmenen runoa muodostavat runosarjan, joka käsittelee kuolemaa ja nimenomaan kuolemaa sodan uhrina. En osaa sanoa miksi runo Ovella on jätetty tämän sarjan ulkopuolelle, vaikka se on samanaiheinen. Itseasiassa Ovella teki minuun voimakkaimman vaikutuksen, joten liitän siitä tähän pari säkeistöä:

Vain askel kynnykseltä sen
on meri iankaikkinen.
Vain askel. Hiukan loiskahtaa.
Ei kummempaa.

Vain askel koko matkas lie.
Se tuntemattomasta vie
vain taasen tuntemattomaan,
siis tuttavaan!

Uusi runo (1943). 42 runoa antanee melko hyvän kuvan alkuperäisestä kokoelmasta. Mukana on sekin runo, jonka lukeakseni tilasin koko kirjan itselleni:

Vaiti

Onko sun yllesi pantu taakka?
Sieluni, vaivutko maahan saakka?

Itseäs liiaksi kuuntelit äsken.
Vaiti, sun muille aueta käsken

kipeydestäsi, kiihkeydestäs,
yksinäisestä ylpeydestäs.

Sieluni, vaiti, ja kuuntele muita
vaikenevaisia, ahdistetuita.

Siellä on suuri ja syyttävä kuoro.
Maahan vaipua sinun on vuoro.

Kokoelman runojen tyyli on muuttunut aikaisemmista nuoruuden runoista. Uhmakkaan totuuden hakemisen tilalle on tullut lempeämpi asenne. Runoilija puhuu silti vielä itse muovaavansa runonsa, mutta rinnalle nousee näkemys, jossa runoilija on vain soitin, jota suurempi runontaja soittelee. Hengellinen sävy näkyy useammassa runossa, joskin vapaita ajatuksia tulee ja menee. Runoilija roikkuu ristillä kuin ryöväri, kärsii henkisen takapirun tarkkailusta ja lipuu käärmeenä kukkaniityn läpi. Tyyli on vakaasti riimillinen ja mitallinen, muitten runoilijain vaikutus näkyy aiheitten valinnassa, jos ei niinkään aiheitten käsittelyssä. ”Uusi runo” kuvaa siten nimenä runoilijan omaa sisäistä, eetillistä kehitystä, ei niinkään runon muotoa.

Huojuvat keulat (1946). Mukana kokoelman 49 runoa. Runojen maailma on hyvin samanlainen kuin edellisen kokoelman. Repo nostaa johdantosanoissaan esiin runon Hengen manaus, minua se ei oikein koskettanut. Ylipäätään Hellaakosken joissakin runoissa esiintyvä hengellisyys ei minusta ole varsinaisesti uskonnollisuutta tai sitten runoilijalla on ihan oma uskonto. Luontoaiheet ovat runsaina esillä, viimeiseksi on sijoitettu nuorena ulkoaopettelemani lyhyt runo Viesti, jossa nyt näen yhtymäkohtia Hauen lauluun. Lisäksi runo toimii vara-avaimena nyt puheena olevan kirjan kolmanteen osaan:

Viesti

Tyyntyvän vetten alan
posahdus pilkkoi kai!

Tuntemattoman kalan
syvyys takaisin sai.

Viestinä syvyyksistä
hetkinen läikkymistä
pinnalla vetten alan.

Tuntisinpa sen kalan.

Mukana kokoelmassa on myös Hellaakosken ehdottomaan parhaimmistoon kuuluva Viatonten valssi, jossa enkeleitten ja pirujen kesäöistä tanssia häiritsee sika syömällä heidän aidalle jättämänsä sulkapaidan siipineen sekä sarvet ja saparovyön. Muutama muukin minulle entuudestaan tuttu runo kokoelmaan sisältyy. Löysin lisäksi itselleni uuden ja lapsuusmuistoja herättävän runon Kaatopaikka, joka kertoo ennenmuinoin likakastiksi nimitetystä paikasta. Kaikissa runoissa voi aavistaa pinnan läikähtelyjen ja lemujen alta myös toisen maailman, lukijan omasta asenteesta ja mielikuvituksesta lienee kiinni miten syvälle sinne tahtoo nokkansa työntää.

Aaro Hellaakoski: Runot (osa 1)

Aaro Hellaakoski (1893 – 1952) kirjoitti paljon runoja. Luin teoksen, joka sisältää kuulemma runoilijan tuotannon ytimen: laajan valikoiman aikaisempaa runoutta sekä miltei täydellisenä miehuudenkauden mestariteokset.

Kirjan ensipainos lienee vuodelta 1953. Alusta löytyy kahdet johdantosanat, joista ensimmäinen on kirjoitettu vuonna 1940 julkaistuun teokseen Valitut runot, joka sisälsi runoja siihen asti julkaistuista kokoelmista, viimeisenä Jääpeili vuodelta 1928. Anna-Maria Tallgrenin (1886 – 1949) teksti on otsikoitu nimellä Nuori Hellaakoski. Sen jälkeen on kirjassa Eino S. Revon (1919 – 2002) teksti otsikolla Kypsä Hellaakoski. Repo käy siinä läpi loppuosan Hellaakosken runotuotannosta.

Tämä lukis ensin nuoren Hellaakosken runot ja sitten vasta Revon tekstin ja kypsät runot.

Johdantotekstissään Tallgren koettaa arvailla Hellaakosken runoilijanlaadun syntyaineksia. Sain näistä arvailuista kiinni ainakin ensimmäisen, joka on ensimmäisen maailmansodan aiheuttama myllerrysten aika Euroopassa ja kotimaassa. Se on kammennut miestä pessimismiin ja toisaalta irrotteluun. Toisena tarttui mieleeni ehken Juhani Siljoon viittilöivä ehdottomuus, totuuden tavoittelu. Kolmas saattoi olla pohjalainen verenperintö, johon sisältyy isottelevainen sanomisen tapa ja suoruus. Tallgren on vaikuttunut etenkin kokoelmasta Elegiasta oodiin. Hän korostaa mielestäni aivan oikein Hellaakosken taipumusta symboliseen kuvaukseen. Hellaakosken runoilijanlaadusta symbolisine kuvineen hän nostaa esimerkiksi sanan villin-raskaan, runosta Hauen laulu.

Kirjan runot on esitetty kokoelmittain aikajärjestyksessä. Kirja jakautuu kolmeen osaan, joista ensimmäinen esittelee Valitut runot -valikoiman runot jonkin verran täydennettyinä. Kolmen ensimmäisen kokoelman (Runoja, 1916, Nimettömiä lauluja, 1918, Me kaksi, 1920) runoista on mukana yhteensä 20 runoa. Näistä runoista suurin osa tuntui tutulta. Meillä oli kotona joku Hellaakosken varhaisten runojen kooste, josta osaan muutaman runon ulkoakin. Alun runot vaikuttavat jäyhiltä, niissä voi vaistota vertauskuvallisuutta. Runoilija tuntuu pohtivan lähteäkö runoilijan tielle vai painaako runolliset pyrkimyksensä johonkin ullakkokomeroon. Uhmakkuus ponnistelee esiin, runon uudistamisen halu ja totuuden hakeminen. Siljomainen voima suuntautuu kuitenkin pitkiin balladirunoihin kuten Lentävä Hollantilainen ja Ritari Rankki. Tallgren huomauttaa jälkimmäisen kohdalla Hellaakosken runouden nousevan siinä ensimmäistä kertaa siivilleen. Ritari Rankki etsii totuutta ihmisen osasta ja kysyy sitä kuolleitten maasta. Hänen saamansa vastaus lähentelee hindujen oppia, sillä ihmisestä kerrotaan jäävän jäljelle vain kärsimyksen. Ritari laskeutuu lamaantuneena alas tornistaan. Pakko lisätä, että jo nimettömässä runossa, joka alkaa sanoin Taas ihanteet on tuotu esihin päädytään samantapaiseen nietzscheläiseen kylmään lohduttomuuteen. Lienee lukijasta kiinni miten ritarin vastaus ihmisen osasta tulisi tulkita. Sen voinee katsoa edustavan Eino Leinon helkavirren Tumma Tuonelan mailla olevan elävälle antamaa opetusta, joka on äkkiä ilmaistuna: elämä on ihmisen parasta aikaa.

Elegiasta oodiin (1921). Anna-Maria Tallgrenin kehuma kokoelma ei valitettavasti tehnyt minuun erityisempää vaikutusta. Tarjolla on 28 runoa, suurin osa mitallisia ja loppusoinnuteltuja. Useimmat runoista on taitavasti sepitetty ja kissat nukkuivat rauhallisesti samalla sohvalla, kun luin runot ääneen. On merkillistä, etten tunnistanut näitä runoja. Tavallisin aihe runoissa on etsivän runoilijan tie. Hellaakoski kuvaa haukkaa, yökköä ja myyrää – kaikki luultavasti symboleja runoilijasta. Haukka lentää korkealla ja kuollessaan myös putoaa korkealta, totuus ylhäällä on jääkylmä, kotina on avaruus ja tavoitteena jumaluus. Yökkö sen sijaan lentää öisin, eikä kukaan tiedä sen olosijaa päiväsaikaan. Myyrä asuu maan alla, poissa maailman metelöinnistä. Koskettavin runoista on nimeltään Uni. Siinä kertoja unessaan ajautuu yöpymään pahaisessa majapaikassa, joka muistuttaa koirankoppia. Edellinen asukas oli runoilija, kehno värssymaakari, joka kuoli nälkään yritettyään mutustella omia tuotoksiaan. Kuolleella runoniekalla oli kuitenkin ollut rohkeutta lähteä runoilijan vaativalle tielle ja hyljätä helpompi elämä. Kokoelma sisältää myös luontorunoutta, mutta silloinkin takana piileksii usein viileä viisaustieteilijä.

Maininki ja vaahtopää (1924). 19 runoa, joitten aiheena ovat luonnonkuvaukset, jotka painuvat enämpi pessimistisiin tutkielmiin. Onneksi puolen välin paikkeilla mukaan tulee rehevä kansankuvaus Tuppuran Jussi ja Olympoon jumalista kertoileva Parantajat. Näitä seuraavat myönteisiksi kääntyvät runot ja puolison löytämisen kuvaukset. Toiseksi viimeinen runo Tyhjin käsin oli ainoa, jonka entuudestaan tunnistin ja se kertoo yhteisen asunnon hankinnasta hyvin lennokkain kääntein:

Me ostamme osakehuoneuston
– ne on halpoja nykyisin.
Näet: etelän puoleen akkuna on,
näet pienen alkoovin.

– – – –

Runovärsyjä pannussa paistellaan
ja kahviks keitetään
ja me laakerinlehtiä paiskataan
joka rokkaan kitkerään.

Jääpeili (1928). Tämän kirjan Jääpeili sisältää 26 runoa. Ne olivat suurimmaksi osaksi minulle tuttuja. Käännös myönteiseen parisuhteen kautta jatkuu kokoelman sivuilla, perheenlisäystäkin saadaan. Rakkausrunoja seuraavat hurmioitunut runo Keväinen junamatka ja työpäivän jälkeistä raukeutta modernismin hengessä kuvaava Dolce far niente. Ihan ilman raskasmielisyyttä ei tässäkään kokoelmassa selvitä. Sielunsairas Huhtikuu ja Yön hurtta johdattavat runoilijan uskonnollisiin pohdintoihin. Rukous kuvaa eräänlaista synnintunnustusta ja Ylösnousemus avaa runon kertojan haudan. Sen jälkeen on asetettu Hellaakosken kuuluisin runo Hauen laulu, jossa siinäkin tapahtuu ylösnousemus, kun hauki kapuaa kuusen latvaan. Lukiossa saatiin kuunnella äänilevyltä, miten Hellaakoski itse esitti tämän runonsa. Hänellä oli hurja rytmi ja vahvat painotukset tietyille sanoille. Luulenpa, että tämä Jääpeili oli minulle parasta antia tähän mennessä. Erityisesti tarvii mainita upea rakkausruno Vieras, jonka liitän tähän loppuun. Jatkan sitten lukemisen edetessä uudella tekstillä, nytkin on ylipitkä kirjoitus.

Vieras

Rakas silmä ummistui,
hymyyn huuli unohtui.
Ken on, ken on vierelläni
hengittäin mun henkeäni?

Onnen pöydän osakas,
aatosteni asukas,
oudon tuttu jäseniltään,
vieras mielenliikkehiltään.

Uneen silmä ummistui.
Hymyyn huuli unohtui.

Rakas vieras vierelläni,
hengitätkö henkeäni?

Marmite

Nytkö se sitten tapahtui! Vai tapahtuiko se nyt? Maistoinko juuri umamia?!

Saimme Uuden-Seelannin kävijältä tuliaisena purkin Marmite-tahnaa. Lieneekö ollut odotuksissakaan, että pitäisimme tuliaisestamme. Tuliaisen tuojan tarkoitus ei silti ollut pahansuopa, hän halusi meidän tutustuvan uuteen makuun. And By Golly! That was new!

Vaimoni oli se ensimmäinen rohkea, joka avasi purkin. Hänen reaktionsa ei ollut lupaava. Sitä voi kuvailla sanalla Blääh! Päätin olla yhtä rohkea ja rohkeampikin. Paahdoin itselleni pari paahtoleipää ja levitin tahnaa kohtuullisen kerroksen, siis en liikaa, leivilleni. Maku oli tosiaankin uusi. Heti kohta totesin vaimolleni, että tämäkö se on sitä umamia? Netistä löysin samansuuntaisia arvioita, Marmite-levitteen todettiin sisältävän umami-makua. Minulle makuelämys ei ollut niin vastenmielinen kuin vaimolleni. En pitänyt levitettä varsinaisena herkkuna, suolaa oli aivan liikaa ja tuntui että suolaisuus peitti alleen levitteen todellisen maun. En itse keksinyt mikä se maku oli, joten etsiydyin netin ääreen.

Marmite-tahnan todettiin olevan peräisin Englannista, kuulemma jossain jaksossa Mr. Bean levittelee sitä paahtoleivälleen. Sen perustana kerrottiin olevan oluenpanossa syntynyt ylijäämähiiva. Kun makustelin asiaa, totesin voivani hyväksyä väittämän. Ihmettelin silti sitä, miksi makua oli peitetty juuri suolalla.

Netin mukaan Marmite sisältää suolaa 6,1 g/100 g. Ilmankos. Suola ilmaistaan purkin kyljessä olevassa tuoteselosteessa sanalla Sodium. Minä etsiskelin turhaan sanoja Salt tai Natriumchloride (NaCl). Näköjään englanniksi sanotaankin Sodium Chloride. Purkin kyljen selosteen mukaan Sodiumia olisi 3,3 g/100g. Tuntuu siltikin olevan minun makuuni ainakin puolet liikaa.

Marmite sisältää myös kaliumia (K), jota tuoteselosteessa kutsutaan nimellä potassium, joka tulee kai sanasta potash eli potaska. Kaliumia on melkein yhtä paljon kuin suolaa (2,8 g/100 g). Kopiksen enkuntunnilla esitin mielipiteenäni, että sana potaska tulisi englannin sanasta potash, jonka arvelin tarkoittavan kulhossa valmistettua tuhkaa – ainakin yhden tv-elokuvan perusteella, jonka olin sattunut näkemään. Enkunope puisteli päätään, en saanut selvää minkä vuoksi. Borat-elokuvassa mainitaan potaska tuhkatiheään, ehe-ehe.

Netistä löysin mielipiteitä, joitten mukaan Marmitea voisi käyttää mausteena ruuanlaitossa. Ajattelin, että se ehkä tarkoittaisi samantapaista maustamista kuin on meillä ahkerasti harrastettu liemikuutioitten käyttö. Nekin ovat hyvin suolaisia ja itse asiassa jotkut muistuttavat väriltään Marmite-tahnaa. Toisaalta on vaikea yhden maistamisen perusteella sanoa, miksi käyttäisin suolan sijasta jotain tahnaa. Yleensä ropsautan ruokiin hienoa merisuolaa pienen määrän suoraan paketista ja se riittää suolaamaan kastikkeen tai haudutusliemen aivan mainiosti.

Vaikka Marmite ei tehnyt minuun mitään erityisen suurta vaikutusta, jäi siitä suuhuni jälkimaku, joka saattaa vielä kiinnostaa minua kokeilemaan satunnaista yhteiseloa Marmiten kanssa.