Vexi Salmi: Rinkelinkadun pojat 2

Sanoittaja Vexi Salmi (1942 – 2020) kirjoitti jatko-osan lapsuus- ja nuoruusaikainsa Hämeenlinnaan sijoittuviin muistelmiinsa. Kakkososa julkaistiin vuonna 2011.

Jonkin verran kirjassa toistuvat samat tapaukset tosin hieman eri vinkkelistä kerrottuna kuin ekaosassa. Salmi muistelee aluksi isäänsä, joka kuoli kun Vexi oli vasta alle kymmenvuotias. Sujuvasti henkilökohtaisiin muistoihin limittyvät paikkakunnan urheilu- ja muut tapahtumat. Poikaviikarien kolttoset muuttuvat vähän kerrassaan toisen tyyppisiksi, kun nuoret herrat varttuvat ja alkavat kuljeskella niillä öisillä teillä, joista Salmen taiteilijakollega ja hyvä ystävä sittemmin lauleli. Kirjan loppuvaiheessa musiikkikappaleitten laatiminen vie kaverukset mennessään – Vexistä sukeutuu Emil Retee ja Hampparista Irving Goodman, Benny Goodmanin veljen nimen mukaan. Oli jännä lukea, että Irwin teki kappaleitaan aluksi magnetofonilla nauhoittamalla. Kun meille hankittiin eka mankka, isä sai kylkiäisenä kaksi kasettia: Olavi Virran Ikivihreitä tangoja ja Irwinin kasetin, jonka otsikkoa en muista, mutta nämä Ryysyrannat ja Työmiehen lauantait tuli opittua ulkoa. Silloin oltiin juuri päästy muuttamaan uuteen asuntoon, jossa ei ollut luteita, kuten edellisessä asunnossa, jonka pinkopahviseinät sitten pian purettiin luteineen päivineen.

Ovat nämä Vexi Salmen kirjat yhdenlaisia aikamatkoja, joista voi löytää samoja ilmiöitä, joita muistaa omasta lapsuudestaan ja nuoruudestaan. Minä tosin olin kiltti poika, en juonut enkä tapellut enkä edes tupakkaa polttanut. Eivätkä minua kiinnostaneet moottoripyörät, vaikka huomasin koulutovereitteni vertailevan keskenään mitä olivat Tekniikan maailmasta lukeneet. Mutta urheilu ja sotien jälkeisen ankeuden sulaminen rennompaan rokkityyliin – tai minun aikanani hippi- ja farkkutyyliin – tuntuvat tutuilta.

Erikoinen yhtäläisyys löytyi kertomuksesta, jonka otsikkona on Kävellen Helsinkiin. Vexi oli saanut kuulla Vanajaveden Vesikkojen lähteneen kävellen Helsinkiin. Oitis hän oli päättänyt lähteä heidän peräänsä. Joku kaverikin oli lähtenyt matkaseuraksi, mutta älynnyt kääntyä takaisin parinkymmenen kilometrin jälkeen. Nykyään moottoritietä pitkin matka Hämeenlinnasta Helsinkiin on 100 km. Ennen moottoritietä luultavasti enemmän. Minä aikoinaan läksin Kuopiosta pyöräilemään etelän suuntaan tarkoituksenani käydä Jänismajoilla, jonka arvelin olevan jossain Puutossalmen lossin tuntumassa. Oli kiva keli ja tie tuntematon, joten menin lossilla salmen (huom.) yli ja jatkoin siitä sitten soratietä Vehmersalmelle, jossa piti muistaakseni mennä jollain toisella lossilla toisen salmen yli. Vehmersalmella söin muutaman tomaatin ja join putelin limuskaa. Sitten läksin jatkamaan takaisin Kuopioon Joensuun tien kautta. Tällekin matkalle kertyi pituutta sata kilometriä. Perse oli hellänä pitemmän aikaa. Salmi pääsi kävellen Helsinkiin, mutta älysi sentään palata takaisin liftaamalla.

Minä olen aina kuulunut tv-sukupolveen. Lapsuudestani muistan Pyhimyksen ja Batmanin siinä missä Iltatuulen viestin ja Vanhan pelargonian. Uri Geller ja astronauttien laskeutuminen Kuun pinnalle kuuluvat myös muistoihini. Salmi muistelee television tuloa näköradiona ja sitä miten ihmiset vahtasivat taivasta nähdäkseen Sputnikin lentävän. Minun lapsuudessani tekokuut olivat jo satelliitteja, eikä niitä kukaan kauan jaksanut katsella. Ei silti ole aivan vaikea samastua näihin kertomuksiin tai ainakin siihen menneeseen maailmaan, josta ne sujuvalla tyylillä kepeään sävyyn kertoilevat.

Kirjassa on 143 sivua. Sen lukeminen sujui alkuun vähän kankeasti, kun oli olevinaan muuta puuhaa, viimeiset 40 sivua lukaisin tänään.

Vexi Salmi: Rinkelinkadun pojat

Hämeenlinnalainen laulujen sanoittaja Vexi Salmi (1942 – 2020) kirjoitti lapsuusaikainsa kokemusten pohjalta muistelon nimeltä Rinkelinkadun pojat. Siilinjärven kirjastossa kirja ja sen jatko-osa on sijoitettu kertomakirjallisuuden hyllyyn. Saattaa olla, että kerronta muistuttaa jotain Fallesmannin Arvoa ja sentapaisia. Joku voisi ihmetellä näitten muisteloitten terävyyttä, kun tuota aikaa kuitenkin on kulunut jonkin verran. Salmi muistelee Hämeenlinnan tapahtumia 1940 – 1950-luvuilta. Onhan kirjailija tietenkin voinut tehdä muistojaan palauttaakseen isonkin määrän tutkimusta, jolla on saanut faktat täsmäämään ja palvelemaan myös sellaista lukijaa, jota kyseinen aikakausi kiinnostaa riippumatta siitä mitä joku Salmen poikatovereista on kussakin tilanteessa tehnyt tai sanonut.

Tärkeitä poikatovereita on neljä: kertoja Vexi kunnostautuu kilpailujen järjestäjänä, Rane voittaa juoksukilpailut, Piitu laukoo rehvastelevia totuuden sanoja ja Hamppari on tyylistään tietoinen nuori rokkari. Näitten hahmojen lisäksi esiin pääsee paljon muutakin väkeä Rinkelinkadulta ja lähitienoilta.

Vaikka itse olenkin pari vuosikymmentä myöhäisempää ikäluokkaa kuin Salmi, tunnistan kerrotussa aika paljon samankaltaisuutta oman lapsuuteni harrasteisiin. Tosin minua eivät kiinnostaneet moottorit, autot tai kilpa-ajot. Tivolissa ja elokuvissa käytiin ja yleensä liikuttiin kävellen tai polkupyörällä kuten Salmikin kertoo. Tarkoituksellinen vahingonteko tai ihmisten härnääminen eivät olleet toistuvaa viihdykettä minun lapsuudessani (ehkä olin nössö?). Salmi huomauttaakin, ettei vielä hänen lapsuudessaan eletty televisioitten aikakautta.

Sen sijaan urheiluharrasteet, niin katsojana kuin tovereitten kanssa järjestetyissä kisoissa kilpailijana, kuuluivat lapsuuteeni hyvin vahvasti. Salmi kuvailee Hämeenlinnassa järjestettyjä pienempiä ja suurempia urheilukilpailuja juuri niin arvostavasti kuin minäkin vastaavia tapahtumia Kuopiosta muistan. Urheilutapahtumien seuraaminen muokkasi minun samoin kuin aikaisempien sukupolvien poikien maailmankuvaa. Muistan Puijon talviurheilukisoja ja kesäisiä jalkapallo-otteluita ja olen aina yhtä ihmeissäni, kun vaikkapa netistä tietoa hakiessani huomaan, että ovatpas tuonkin yksityiskohdan muuttaneet. Uskon että Salmi on tarkastanut tiedot pätevistä lähteistä, sen verran täsmällisesti tapaukset ja niihin osallistuneet urheilijat on mainittu.

Mitään puuduttavaa tietopuolista mässäilyä kirja ei sisällä, kerronta on jaettu parin sivun pituisiin tarinoihin, jotka usein päättyvät Piitun kohtisuoraan kommenttiin. Toisinaan toivoisi pientä vaihtelua tarinoitten pituuteen, nyt kirja etenee kokoomaälppärin tapaan hittikappaleesta toiseen. Laitan loppuun pienen näytteen tarinasta nimeltä Hevoset, jossa pillastunut armeijan kuormahevonen pelästyttää poikajoukon:

Hevosen meno näytti niin hurjalta, että pysyimme kauan loitolla niistä. Piito oli sitä mieltä, että armeijan konit oli piiskattu pilalle. Ne eivät kelvanneet kuoltuaan edes makkaratehtaalle. Hevoset haudattiin kuulemma kasarmien taakse Ämmänsuon tiheikköön. Kävimme tutkimassa paikkoja löytämättä yhtään hautaa, mutta Piito ei antanut periksi. ”Ämmänsuo on niin syvä, että sinne voisi upottaa kaikki armeijan hevoset rekineen ja kärryineen”, Piito totesi itsevarmasti niin kuin aina.

Kirjassa on 152 sivua. Kun lukemaan rupesin, se tuli luetuksi kolmessa päivässä.

Siunattu hulluus kuunnelmana televisiosta

Pakinoitsijanimimerkki Aapeli (1915 - 1967) kirjoitti vuonna 1948 julkaistun romaanin Siunattu hulluus. Kuuntelin televisiosta Rauni Mollbergin (1929 - 2007) ko. romaanin pohjalta laatiman ja Eugen Terttulan vuonna 1960 ohjaaman samannimisen kuunnelman. Päätehtävissä Rummukaisen veljeksinä seikkailevat Veijo Pasanen (Ana), Yrjö Järvinen (Vilippus) ja Seppo Mäki (Elmeri). Nykyään voi televisiosta kuunnella ratio-ohjelmia. Mukavampi omasta rakkaasta nojatuolista niitä onkin kuunnella kuin että kököttäisi tässä tietokoneen ääressä. On meillä nykyään myös semmoinen läppäritietokone, jonka voisi ottaa olohuoneeseen ja kuunnella sitä kautta, joskus olen sitäkin kokeillut, mutta kyllä elämys on maukkaampi, kun voi kuunnella kaiken hyvästä soundbarista ja saa sitä television kauttakin ihan kelpo lailla selattua audion ohjelmatietoja.

Siunattu hulluus on tullut minulle tutuksi tavallista romaania pisemmällä aikajänteellä. Olin teini-ikäinen kun näin televisiosta Rauni Mollbergin vuonna 1975 ohjaaman tv-elokuvan tästä teemasta. Vilippusta esittänyt Toivo Tuomainen taisi asua jossain naapuritalossa Puijonlaaksossa, koska näimme hänet tuolloin tällöin parkkipaikalla. Minusta Mollbergin elokuva edustaa suomalaisen elokuvan parhaimmistoa ja Mollbergin omasta tuotannosta se on mielestäni huomattavin onnistuminen. Siinä näkyy Mollbergin pitkä harrastus Aapelin tekstien parissa, ajatukset ovat siilautuneet nätisti toimivaksi kokonaisuudeksi ja elokuvan loppuun lisätty Ruusun osuus loistaa kauniina kruununa tälle karunhauskalle tarinalle.

Kuunnelmasta on leikattu pois yläkansakoulunopettaja Vilhelm Horsman osuus. Tv-elokuvassa häntä esittää Veijo Pasanen, jolla näin ollen on myös jatkumoa Aapelin teoksen esittämiseen. Sen sijaan kuunnelmassa jonkinlaisena kertojana toimii Liinu-tamma, Rummukaisten hevoinen, jonka ajatukset ja hirnahdukset esittää Eila Rinne. Kuunnelmaan ei kannata sisällyttää ihan kaikkia romaanin aineksia, tv-elokuvakin esitettiin kahdessa jaksossa ja Liinu-tamman sijasta veljekset liikkuvat paikasta toiseen traktorilla, jolle ei ole puheosuuksia kirjoitettu.

Onko Siunattu hulluus sitten pelkkä pölhökomedia? Kertomuksessa kaksi kansakoulun käynyttä maalaisveljestä lähtee viemään kolmatta, löysäpäisenä pitämäänsä veljestä hulluinhuoneelle. Aapelin romaani seuraa hiljaa hymyillen näitä toopeja, jotka lopulta peljästyvät, ettei sairaalan lääkärikään kenties erota kuka heistä on hullu ja kenet sinne sairaalaan pitäisi lopuksi iäkseen lukita. Ana ja Vilippus eivät sano tätä suoraan vaan muistelevat keskenään tuttavapiirissään ollutta vastaavanlaista tapausta. Aikoinaan kyselin isältäni, mitä Aapeli mahtoi romaanillaan haluta sanoa. Isä arveli, että siinä irvaillaan syrjäseutujen ihmisiä, joissa saattoi helposti ilmetä sisäsiittoisuutta. Tähän Aapeli kirjassaan lyhyesti myös viittaa. Mutta miksi minua sitten kiinnostaisivat syrjäseutujen ihmiset? Miksi heidän elämänsä olisi teemana riittävän innoittava herättämään ja pitämään herpaantumatta yllä minunlaiseni hienosti sivistyneen kaupunkilaisen kinostusta? Ja hymyileekö Aapeli kirjoittajana hyväntahtoisesti näille veljeksille ja kaikille muille, keitä he reissullaan kohtaavat? Vai onko hymyssä havaittavissa samankaltaista hammastelevaa asennetta kuin voisi olla vahvakätisellä miehellä, joka pitää itseään heiveröisempää hemmoa puristusotteessaan?

Aapeli kirjoitti enimmäkseen hupailevia pakinatekstejä. Niistä hänet ainakin tunnetaan. Myös Siunattu hulluus rakentuu lyhyille kohtaamisille ja juttutuokioitten esiinnostamille tarinoille, kuten veljesten keskustelu siitä, onko kumpikaan nähnyt oikein viisasta miestä. Aapelin tarinoinnin voi lukea kädellä peitettynä hymyilynä tai peilinä, joka osoittaa ihmisen kyvykkyyttä alastomimmillaan - vähän niin kuin tämä tekstini! Parhaimman nautinnon Aapelin tuotannosta saapi, kun ottaa vastaan nämä molemmat puolet.

Kuunnelman kesto 87 min.

Muutama kuunnelma

Ludvig Holberg (1684 – 1754): Lapsensaajaiset (Barselstuen, 1723). Joskus kuuntelin loppuosan tästä kuunnelmasta ja muistelin sen olevan nimeltään ”Lapsenpäästäjäiset”. Parempi ehkä että kerrotaan lapsensaajaisista. Kaupunkilaiset käyvät katsomassa lasta, joka on syntynyt alle kaksikymppiselle vaimolle ja lähes seitsemänkymppiselle miehelle. Tapahtumaa varjostaa laajalle levinnyt käsitys siitä, ettei nuoren äidin vanha puoliso olisikaan lapsen isä. Erilaisia laskelmia tehdään, vauvan hiusrajaa pikaisesti vilkaistaan ja huhumylly jauhaa nuoren ensisynnyttäjän ympärillä. Toisaalta vierailijat ovat pääosin kiinnostuneempia omista asioistaan eivätkä epäröi olla kaatamatta niitä vuoteellaan makaavan, voipuneen äidin päälle.

Tämän hupailevan näytelmän suomensi Anja Samooja, joka taisi olla tanskalaisen kanssa naimisissa. Jonkin verran loppupuolella on runomittaisia repliikkejä, mutta pääosin puhutaan mitä sylki suuhun tuo, vähän niin kuin minä kirjoitan. Annikki Laaksi sovitti näytelmän radioteatterille ja kukas muu kuin Marja Rankkala ohjasi esityksen vuonna 1966. Vanhaa puolisoa esittää Sasu Haapanen, nuorta puolisoa Eira Karén. Tärkeässä osassa on vilkas ja palvelunhaluinen renki, jota esittää Pentti Siimes, luotettava naapurinmies Jeronimus on Matti Aulos.

Vaikka komedia koostuu aikamoisesta hupatuksesta, on sillä tietty, taiteennauttijaa opastava merkityksensä. Vähemmälläkin asia saattaisi tulla selväksi, mutta silloin voisi vain tietynlainen vastenmielisyys painottua, jolloin kenties vahveneisi se harhaluulo, että vain tietyt väestöryhmät ovat yksilön sosiaaliselle, fyysilliselle ja henkiselle terveydelle haitalliset. Kesto 93 min.

Antti Hyry (1931 – 2014): Suolla. Lakkareissusta kertovan kuunnelman kerrotaan olevan Hyryn ensimmäinen kuunnelma. Jokin kumma hammastus näissä kuunnelmien vuosiluvuissa tuntuisi olevan, sillä wikipedian mukaan kuunnelma on valmistunut vuonna 1967, Yle audion mukaan ensiesitys tapahtui vuonna 1968. Kun luin Yleisradiossa esitettyjen kuunnelmain valikoimia tässä taannoin, huomasin, että audiossa on usein kuunnelman ensiesitysajanvuodeksi kerrottu eri vuosiluku kuin kirjassa, jossa sentään mainitaan ensiesityksen tarkka päivämääräkin!

Kun kuunnelma on kirjoitettu, on Hyry ollut tunnustettu kirjailija jo kymmenisen vuotta. Sikäli hieman oudoksuin kuunnelman tyyliä, pääosan minähahmo kyllä käy hyryististä päänsisäistä pohdintaa, mutta hänen ulkoinen puheensa on melko römeää, päällikköasenteen sävyttämää. En ole lukenut Hyryn tekstejä tällä värityksellä, minusta hänen minähenkilönsä on hiljainen elämän yksityiskohtien tarkastelija, enempi myötäilijä kuin määräilijä. Sikäli tykkäsin kun muistaakseni Jarmo Heikkinen luki ratijossa Hyryn romaania Aitta. Hänen puheensa sopi paremmin mielikuvaani Hyryn minäkertojasta. Pääosaa kuunnelmassa esittää Martti Romppanen, hänen kanssaan suolla huutelee mm. Pekka Autiovuori. Kuunnelman ohjasi Veli-Matti Saikkonen. Kesto 68 min.

Pentti Haanpää (1905 – 1955): Pojan paluu. Näytelmänä ilmestymiselle löytyy wikipediasta vuodet 1933 ja 1956. Jälkimmäinen vuosiluku viitannee julkaisemiseen kirjailijan kuoltua, ensimmäinen kenties muistiinmerkittyä kirjoitusvuotta? Näytelmä menee pitkälti samoja latuja kuin loppupuoli Haanpään romaanista Taivalvaaran näyttelijä, vuodelta 1938. Minua hämmästyttää, että tämä romaanin loppupuoli on kiinnostanut niinkin paljon, että siitä on pitänyt oikein näytelmä väsätä. Minusta nimenomaan romaanin alkujakso on erinomaisesti kirjoitettu ja selvästi kiinnostavampi kuin satuileva jatko.

Vauraan maalaistalon poika on kadonnut Aunuksen retkellä ja hänen oletetaan kuolleen. Kylään ilmestyy kuitenkin mies, joka väittää olevansa Kankaan talon kadonnut poika, Ossi. Porukat eivät tunnista miestä Ossiksi, hänen kallonmuotonsa on outo, minkä Ossi kertoo johtuvan rankoista oloista vankileirillä itärajan takana.

Kuunnelmaksi näytelmän sovitti ja ohjasi vuonna 1960 Aimo Hiltunen. Kesto 58 min.

Näitten lisäksi olen kuunnellut monenmoisia dokumentteja tai mitäpähän haastatteluja Ylen audiosta. Mainittakoon ainakin Kirjoituksia kungfutselaisuudesta, josta olen kuunnellut vasta kolmeosaisen johdantojakson, Kurkistus intiaanikieliin, jossa varsinkin ketsuan kielen ja suomen kielen samankaltaiset yksittäiset sanat herättivät mielenkiintoni sekä viimeeksi maanmainion toimittajan, Jorma Kallenaution 14-osainen rupattelu dosentti Reijo Pitkärannan kanssa.

Hammas ja munat

Lammasmaisesti niin
hammastavat säkeeni,
vapisevan jäljen kynnökseen
jo jättää äkeeni.
Ikääni en silti syytä,
pellosta on monta kyytä
karhinnut mun aurani.
Vaan selvää on jo kaurani.

Nuoren kissan kuohi tohtori,
kotiin päästyänsä kissa kirmasi
ja orkamia raapi lattiaan
kuin mitään sattunut ei oisikaan.
Ja haava sitomaton parani,
sen hännän alta tuskin huomasi,
jäi nojatuolin kulmiin enemmän,
muistoja nuoren kissan kynsinnän.

Kun minulta yks' hammas poistettiin,
pois tolaltani minut sysättiin.
Nyt mätänee se kuoppa suussani,
loppuni löyhkää marraskuussani,
kai kulkutautiin, kurja, kotonaan,
joutuu mun suuruuteni sortumaan.

Heikolta jos kulmahampaan pois
vain joku nappaa, kaikki mennä vois,
kun taas nuori laukkaa riemuiten,
vaikk' veis munat tohtor' Tattinen.

Teatterissa Kuopiossa 7

Kuopio, rakas entinen kotikaupunkini, on ollut myös teatterikaupunkini. Eipä ole juurikaan tullut käytyä teatterissa muilla paikkakunnilla. Armeijassa kävin Joensuussa kerran teatterissa muun varusmiesporukan mukana. Oltiin samana päivänä palattu ensimmäiseltä sotaharjoitukselta. Talvisessa metsässä vietettyjen telttaöitten jälkeen väsymys vaati veronsa ja monet meistä nukkuivat teatterin lämmössä sylki suusta valuen vaikka näyttämöllä mies ampui haulikolla ja huusi, jotta ”Kyllä ahistaa!” Kesäteatterissa kävimme myös varusmiesaikanani. Muistan siitä reissusta yhtä paljon kuin Joensuun kaupunginteatterista.

Näitten harvinaislaatuisten teatterielämysten jälkeen olen käynyt kerran Vehmersalmella kesäteatterissa ja kerran Siilinjärvellä katselemassa nuorison tekemää ja Janne Puustisen ohjaamaa, Minna Canthin näytelmiin perustuvaa esitystä Rikos ja rakkaus. Niin ja olinhan minä Siilinjärvellä katselemassa kun tyttäreni esitti Aapoa yläasteen neitosille sovitetussa näytelmässä Seitsemän veljestä. Siitä tuli mieleen, että olen Siilinjärvellä ollut pari muutakin kertaa jossain esityksessä katselijana, esitysten nimet ovat haihtuneet mielestäni samanlaisina karpaloina kuin sadevesi ihmissuden otsalta.

Kuopion teatterissa taisin käydä ensimmäisen kerran koululaisille järjestetyssä näytöksessä. Näytelmä oli ilmeisestiTupuna Vaissin kirjoittama lastennäytelmä Keksijän taskut. Sitä on näköjään esitetty Kuopion kaupunginteatterissa vuonna 1970 ja luultavasti myös vuonna 1971. Ellen ihan väärin muista, siinä näytelmässä (tai sitten jossain toisessa lastennäytelmässä) eräs hauska hahmo sanoo: ”Joka toiselle kuoppaa kaivaa, saa nähdä hikeä ja vaivaa.” Tuohon aikaan kävin Kuopion Puistokoulua, olin silloin 10-vuotias. Myöhemmin Puistokoulun pieni voimistelusali sai kunnian toimia Kuopion kaupunginteatterin pienenä näyttämönä, kun teatteritaloa remontoitiin 2012 – 2013. Kävin Puistokoululla katselemassa pari näytelmää, joista varsinkin norjalaiskirjailijain teksteihin perustuva näytelmä Elling on jäänyt mieleeni onnistuneimpana teatteriesityksenä mitä olen kuunaan nähnyt.

Teatterilla lippuja ostamassa.

Tänä koronaisena aikana teatterissa ja ylipäätänsä missään joukkotilaisuuksissa käyminen on jäänyt pois elämästämme. Nyt kuitenkin vaimo halusi käyttää e-passiaan edes johonkin ja päädyimme hankkimaan liput Kuopion kaupunginteatterin näytelmään Sademies. Tarkan vaatetusvalinnan ja ruokailu- ja juontivalmistelun jälkeen läksimme melkein hyvissä ajoin ajamaan Siilinjärveltä Kuopioon ehtiäksemme kello 13:n näytökseen. Vaimo käy vielä työssä ja hänellä on usein hyvin varhaisia työvuoroja, joita on vaikea ennakoida, kun hankkii liput pari kuukautta aiemmin. Tästä syystä suosimme päivänäytöksiä. Ajoin kesänopeusrajoitusten ansiosta 120 km/h Kuopioon ja pysäköin auton jäähallin parkkihalliin. Ehdimme teatterille sopivasti, viitisentoista minuuttia ennen näytöksen alkua. Siinä ehti jättää takit säilytykseen ja minä kävin vielä pissilläkin.

Istuimme kolmannentoista penkkirivin laidassa, takanamme istui väkeä, mutta vieruspaikat olivat tyhjiä, mikä on aina rauhoittavaa. Aika paljon yleisöä oli paikalla. Koronapasseja ei kyselty, liput sentään vilkaistiin ovella. Turvavälejä oli mahdoton säilyttää väliajalle poistuttaessa ja varsinkin poislähtiessä. Huomasin, että olin unohtanut lompakkoni takin taskuun, väliajalla kävin sen hakemassa, mutta eipä sitten kumminkaan raaskittu ostaa mitään. Kuopio-viini taitaa maksaa teatterin baarissa 7 euroa/pikari, joten kävin näytelmän jälkeen ostamassa Alkosta koko kolmen vartin lekan, se maksoi siellä 11,30 euroa.

Sademies on tuttu tarina samannimisestä, vuonna 1988 valmistuneesta amerikkalaisesta elokuvasta, joka on tullut jo aika monta kertaa katseltua. Siinä Charlie Babbitt, jota näytelmässä esitti Atte Antikainen, kuulee isänsä kuolemasta ja tietyn tinkaamisen jälkeen saa kuulla, että hänellä on veli Raymond, joka on elänyt laitoshoidossa kymmeniä vuosia. Raymondia esitti vierailevana tähtenä Puntti Valtonen. Charlie ja Raymond lähtevät seikkailemaan laajalla Amerikan maalla ja kokevat matkalla monet ihmeet ja kummat. Raymond on autistinen ja hän ei voi unohtaa kuulemiaan asioja. Hän tukeutuu rutiineihin ja rituaaleihin, jotka luovat hänen elämälleen turvallisen kehyksen. Charlie on impulsiivinen ja elää nopearytmistä elämää, eikä hänen ole helppo tulla toimeen jäykempitahtisen ja hitaammin reagoivan veljensä kanssa. Muissa osissa näytelmässä ovatten Sohvi Roininen, Ari-Kyösti Seppo ja Katri-Maria Peltola, ohjaana Olli-Matti Oinonen.

Kun olen aika monesti tämän tarinan nähnyt elokuvana, keskityin lähinnä siihen mitä uutta teatteriesitys voisi tuoda elokuvaan nähden. Oikeastaan löysin kaksi jännää näkökulmaa. Ensinnäkin isän (jota ei elokuvassa eikä näytelmässä nähdä lainkaan) osuus alkoi mietityttää. Olisiko isä järjestellyt perintöasiat juuri saadakseen Charlien kiinnostumaan veljestään? Se olisi aika juonikasta, enkä tiedä viitattiinko näytelmässä sellaiseen mahdollisuuteen, kunhan muljahti mieleeni. Toisen uuden näkökulman olen tainnut unohtaa, sillä en muistelemallakaan saa sitä mieleeni. Ei se ainakaan se huomio ollut, että yleisö nauroi helpoimmin silloin, kun Raymond sanoi jonkun ruman sanan. Siinä ei ole mitään kummallista, muistelen, että ensimmäisellä teatterireissullani lapsista koostunut katsojakunta villiintyi, kun katsomoon heiteltiin räiskäleitä. Eilispäivän lapset ovat tämän päivän aikuisia, siinä missä Charlie ja Raymond. Hekin regressoituivat lapsuuteensa muistellessaan miten Raymond oli laulellut tuutulauluna Charlielle Beatles-yhtyeen kappaletta When I Saw Her Standing There.

Teatterreissumme oli oikein onnistunut, melkein voisi jättää viimeiseksi, niin jäisi hyvä maku suuhun. Seuraavana aamuna kävin vaimon kanssa kävelyllä metsässä, missä saimme katsella jäätyneitä lammikoita.

Miksi Saara nauroi?

Luin pienistä näytelmälastuista koostetun teoksen Miksi Saara nauroi? Kuvailevana alaotsikkona on Raamatun naisten kertomuksia. Vuonna 2005 julkaistu teos sisältää pieniä näytelmällisiä kertomuksia viideltä kirjoittajalta. Joku voi tietysti sanoa, että nuo nyt ovat niitä lehtimajan juovuttavassa mirhantuoksussa kerrottuja tarinoita, joita on nuotiotulen välkkeessä toisteltu ja joista on uneksittu kamelintaljaan kääriytyneenä. Minua nämä vanhoille kertomuksille kunniaa tekevät ja niitä rohkeasti elävöittävät pikkunäytelmät koskettivat ja saivat minut liikuttumaan. Niissä ei kurkoteta taivasta korkeammalle, eikä välttämäti aina sinnekään asti.

Merja Repo: Eeva (1. Moos. 1 – 3) Eeva ottaa vastaan käärmeen vinkistä omenan, jotta saisi tietää asioista. Eeva vaikuttaa merkillisen tyytyväiseltä omaan reikäänsä ja Aatamin tappiin. Tämä kohta vähän pisti häiritsemään lukiessa. Eivät läheskään kaikki ihmiset ole tyytyväisiä saamisiinsa.

Merja Repo: Lilith (Jesaja 34:14) Räväkkä Lilith on Aatamin ensimmäinen nainen, mutta hän kyllästyy Aatuun, tämä kun ei anna naisen olla päällä ja lähtee Punaiselle merelle parittelemaan demoneitten kanssa.

Harri Rinne: Saara (1. Moos. 18) Saara on ikäimmeinen ja tulee raskaaksi. Hän arvaa kyllä keitä erämaa-asumukseen ilman vettä, sapuskaa ja matkatavaroita ilmaantuvat herrat ovat, mutta ei hän sen takia naura.

Harri Rinne: Lea ja kaunis Raakel (1. Moos. 29 – 30, 35) Lean sisko on ennen muuta kaunis, mutta isä antaa viekkaalle Jaakobille vaimoksi Lean. Tämä ei miehelle tietenkään riitä ja pian ovat molemmat siskokset ns. helisemässä.

Merja Repo: Ruut ja Noomi (Ruutin kirja + Laulujen laulu) Näistä naisista kuulin kerran radion aamuhartaudesta. Lienenkö sittemmin lukenutkin? Kertomus ei erityisemmin eroa aikaisemmin kuulemastani, mutta miksi näin kauniin kertomuksen tarvitsisikaan.

Merja Repo: Jeftan tytär (Tuom. 11) Juoni tuo mieleen ihastelemani näytelmän Ifigeneia Auliissa, joten olin aivan myyty tätä lukiessani.

Hanno Eskola: Lootin vaimo (1. Moos. 18 – 19) Sisältää räväkkää miehetyisseksin kuvailua suoraan Sodomasta. Näytelmän tarkoitus lienee kumminkin antaa postuumi synninpäästö Lootin vaimolle, jota onkin varmaan liiaksi paheksuttu.

Merja Repo: Maria, Jeesuksen äiti (Luuk. 1 – 2, 23 – 24, Mark. 3, 6) Niin, mitähän uutta voitaisiin kertoa Mariasta? Mutta voisiko tätä pienoisnäytelmäsikermää koota ilman tätä Mariaa?

Minna Hokkanen: Jairoksen tytär (Luuk. 8) Tarina niin sanoakseni herää eloon oikein hienosti, joskin se sai minut ajattelemaan pelolla ruumiista irtautumisen kuvaamista näyttämöllä.

Seija Holma: Martta ja Maria (Luuk. 10, Joh. 11 – 12) Kumpi sisar vetäisikään pisemmän korren, jos kertomus saisi jatkua ja BMI-lukemat alkaisivat nousta ylös?

Merja Repo: Magdalan Maria (Luuk. 7, 24, Mark. 15 -16) Magdalan Meeri kuvataan miesten parissa työtään tehneenä naisena, joka yllättyy kohdatessaan miehen, joka on kiinnostunut hänestä ihmisenä.

Minna Hokkanen: Verenvuototautinen nainen (Luuk. 8) Tämä oli hieno ja minut yllättänyt, hyvin liikuttava kertomus. En muistanut kuulleeni tätä Eelim-seurakunnan tädeiltä pyhäkoulussa. Vaikka opeina toimi kaksi Meeriä, ei naisnäkökulma tainnut pyhäkoulussa liiaksi päästä korostumaan. Sikäli nämä näytelmät ja muut vastaavat naisten asemaa esiin nostavat kertomukset ovat hyvin paikallaan.

Kirjassa on 77 sivua. Lukaisin sen parissa päivässä.