Kuunnelmia kaikille aisteille

Kuuntelin tässä joutessani pari kuunnelmaa. Sen verran välillä nukutti, että toisen jouduin kuuntelemaan toiseen kertaan, kun en ollut ihan varma mitä se sano. Se oli lyhyempi kuunnelma, nelkyt minuuttia. Pisempi kuunnelma oli kaksituntinen vuorosanojen tiputtelu ja meren kohina ja sateen solina ja motskarin pärinä. Nyt uhkaa käydä niin, ettei tämä teksti välttämättä käsittele pelkästään niitä kuunnelmia vaan erinäisiä aivoituksia mitä ne minussa herättelivät. Tämän voi nähdä sekä hyvänä että pahana. Pahaa on se, että voi vaikuttaa väheksyvältä, kun en luettele kaikkia kuunnelmien yksilöintitietoja ja näyttelijäsuorituksia ja sen semmoista, mutta toisaalta voi olla parempi, että pysyttelen pääosin oman kokemukseni vietävänä enkä yritäkään esiintyä minään arvostelijana.

Teemu Kaskinen: Vladimir Putinin lemmenhuolet. Tämä kuunnelma oli se lyhyempi. Näkökulma aiheeseen on humoristinen, vaikka aiheesta onkin leikki kaukana. Kuunnelma purskauttaa esiin huolen Venäjän johdon ja koko maan tilasta. Putin on menettänyt naisystävänsä ja kaipaa häntä. Uusi neuvonantaja osoittaa Putinille uuden naisystävän ja myös maalle suunnan johon edetä, nimittäin kohti länttä. Donbas ja Krim eivät riitä, niitten jälkeen vuorossa ovat Kiova, Berliini ja Washington. Kuunnelma on vuodelta 2021 ja se on osa kolmen kuunnelman sarjaa otsikolla Hallitsija. Tässä kuunnelmassa sivumennen aprikoidaan miten Putinin sotaretkelle käy: Venäjä selviytyy niukin naukin, se eristetään muusta maailmasta, maa jakautuu eripuraisiin pikkuvaltioihin, kunnes Kiina nielaisee kaiken. Teemu Kaskinen on vuonna 1976 syntynyt kirjailija, wikipedian mukaan hän valmistautui maisteriksi aiheena slaavilainen filologia. Jonkin verran säikäyttää tämän kuunnelman tietynlainen todelliseksi kääntyvä kauhukuvaelma.

Juha Siltanen: Madeira, kuvaileva alaotsikko Kuunnelma huhtikuun 26. ja 27. päivän välisestä illasta ja yöstä Madeiralla 1974. Kuunnelma on vuodelta 1989, kirjoittaja ja ohjaaja Siltanen vuodelta 1959. Mukana on liuta näyttelijöitä, heistä eniten vaikutti olevan äänessä kertojana toiminut Jukka Voutilainen. Kuunnelma kertoo Portugalin neilikkavallankumouksen yhdestä tapahtumasta. Syrjäytetty pääministeri Caetano on Madeiralla kotiarestin tapaisessa tilassa, yksinäisessä huoneessa. Hänelle on taattu mahdollisuus poistua maasta Brasiliaan. Kertoja kuvailee hitaita, merkityksettömän tuntuisia tapahtumia vallankumouksen Atlantinpuoleisella reuna-alueella. En jaksanut pysyä mukana kuvailuissa ja henkilöhahmotkin jäivät jokseenkin yhdentekeviksi.

Sen sijaan aloin miettiä millaista mahtaisi olla matkailu, jos en vaikkapa näe tai kuule. Olen päättänyt omalta osaltani, että pitäydyn lopun elämäni ajan matkailussa ihan lähiseuduilla. Huimimmissa unelmissani saatan pistäytyä Rigassa tai Tukholmassa. Todennäköisempää on kotimaan matkailu. Korona-aikaan meinattiin jo käydä Raaseporissa ja toisena kesänä Hämeenlinnassa, mutta kumpikin matka peruttiin, kun tautitilanne paheni. Millaisia matkat mahtaisivat olla, jos en näkisi maisemia? Kuulisin vain ihmiset ympärilläni, tuntisin tuoksut ja ruokien ja juomien maut. Jonkun toisen pitäisi maksaa puolestani, olisin kaiken aikaa riippuvainen matkasputnikin avusta. Kun menisimme katedraaliin minun ehkä annettaisiin tunnustella seiniä ja joitakin esineitä, kuulisin tilan kajahtelun, ihmisten liikkumisen käytävillä, oppaan ystävällisen puheen kielellä jota en ymmärtäisi. Kerran Ruotsin-risteilyllä eräs mieshenkilö tuli huomauttamaan meille miten sokeita nuoria ohjaava henkilö antoi poijjalle syötäväksi täyden lautasellisen puuroa, joka lainehti maitoa reunoja myöten. Itse ohjaaja hakeutui seisovan pöydän ääreen. Osasin sanoa siihen vain, että ”mitä minun sokeat silmäni näkevätkään!” Mieshenkilöä tämä ei miellyttänyt, mutta puurolautasen ääressä istuva nuorukainen hymyili laimeasti huvittuneena.

Kuurona matkailussa saattaisi olla hyvätkin puolensa. En kuulisi kaikkia herjoja, kuten ”hullu suomalainen” ja vastaavia. Kuunnelmista nauttiminen voisi olla kuurona hankalaa. Tuli mieleen, kun taas tv:stä kuunnelmia kuuntelin, miten olisi avuksi, kun kuunnelmissakin olisi tekstitys – rennohko artikulointi ja volyymin ravakat vaihtelut eivät aina edistä kuuntelunautintoa.

Leipää ja piirrettyjä

On pääsiäissunnuntai. Eilen vaimoni valmisti meille herkuksi paskaa, ukrainalaista pääsiäisleipää. Hän katsoi ohjetta kännykästä, johon nykyään mahtuu koko maailmankaikkeus. Pitkällisen, erillisiä nostatuksia vaatineen valmistuksen jälkeen kaksi paskaa pääsi eroon paistoastioistaan. Nautimme leipää margariinin, appelsiinituorejuuston tai sitruunamarmelaatin kera. Leipään itseensä kuuluu sitruuna, mutta voihan makua vähän vahventaa lisätyillä sitruksilla.

Tänään katselin Ayumu Watanaben ohjaamaa japanilaista anime-elokuvaa nimeltä Children of the Sea. Siinä viettää elämänsä kesälomaa tyttö nimeltä Ruka. Hän kohtaa dugongein kanssa varttuneet veljekset, joitten nimet ovat Umi ja Sora. Lunttasin netistä, että nimet ovat suomeksi Meri ja Taivas. Ilmankos Ruka elokuvan lopussa tuumiikin, jotta näkyväthän täältäkin meri ja taivas. Minulle tulivat nimistä mieleen japanilaiset tanssihiiret, joita minulla oli lemmikkeinä 1970-luvun alussa. Niitten nimet olivat Tumi ja Karo. Net eivät tarkoittaneet sen kummempaa, ne olivat kahdelle Kuopion Elon jalkapalloilijalle antamani lempinimet.

Elokuvan loppuvaiheissa muuan täti toteaa Rukalle suunnilleen näin: ”Maailmankaikkeus kätkeytyy tarinaan, joka mahtuu kämmeneen.” Joku jaappanilainen kirjailija on tainnut kirjoittaakin kämmenenkokoisia tarinoita? Puolalaisen Stanislaw Lemin kertomuksessa keksijärobotti Trurl tulee vahingossa tuhonneeksi maailmankaikkeuden, mutta onneksi ihan pienen vain. Lemin tarinat sisältänevät sarkastisia viittauksia 1940-luvun tapahtumiin.

Dugongit ovat uhanalainen merinisäkäslaji. Niitten arvellaan olleen merenneidoista kertovien tarujen lähtökohta. Joskus luin suomalaisen antropologin Gunnar Landtmanin kirjan, jossa hän kertoo tutkineensa 1910-luvulla kiwai-papualaisia Uuden-Guinean jättiläissaarella. Siinä kuvauksessa nämä tutkitut kiwait saalistavat dugongeja koralliriutalla aika vaarallisella tavalla. Kiwait uskoivat, että taivaankansi on jotain metallia. Valkoiset miehet asuivat heidän mukaansa kaukana, niin lähellä taivaankannen reunaa, että pystyivät louhimaan käyttöönsä sitä metallia ja valmistamaan siitä itselleen aseita ja muita vempaimia.

Yhtä kirjaa luin muutama viikko sitten, mutta sitten tuli muuta puuhaa. Jatkan kenties joskus. Lumet ovat sulamaan päin, mikä on ihan kiva homma. Paljon niitä on ollut, paljon niitä on mennyt, menkööt loputkin.

Kolme kuunnelmaa

Kuuntelin kolme kuunnelmaa. Kahdessa niistä oli samoja aineksia keskenään, ensimmäisessä taas samoja aineksia kuin Sinuhessa. Kahden ensimmäisen kuunnelman aikana nukahdin 10 – 15 minuuttia, joten ihan aukoton ei taidenautintoni ollut – unet sen sijaan tekivät oikein hyvää.

Timon ateenalainen. Mahdollisesti muinoin eläneeseen henkilöön perustuva kertomus, josta muuan William Shakespeare (1564 – 1616) kirjoitti näytelmän. Kirjoittajana mainitaan myös Thomas Middleton (1580 – 1627). Juha Luukkonen dramatisoi ja ohjasi tarinan radiolle vuonna 2015. Pääosissa ovat Timonina Jukka Peltola ja hänen orjanaan Flaviuksena, oikeastaan kertojana Jarkko Lahti. Kaksiosaisen kuunnelman kesto on 44 + 50 min. Timon on hyväosainen heppu, joka ilmeisesti kohtelee ylettömän maireasti velkaisia kavereitaan ja joutuu sen taotta itse vararikkoon. Yksi toisensa jälkeen kaverit kieltäytyvät auttamasta, mikä katkeroittaa Timonin, hän muuttuu ihmisvihaajaksi, etenkin Ateenan kaupungin ja sen asukkaitten vihaajaksi. Hänelle tarjoutuu tilaisuus kostoon, kun hän löydettyään kultaa tutustuu Alkibiadekseen, joka suunnittelee Ateenan alistamista valtaansa. Entisten frendien anteeksianovat ystävyydenosoitukset eivät enää tehoa Timoniin, mutta eipä hänelle ihan kivasti käy itselleenkään. Tämän kuunnelman asetelmat toivat mieleeni Sinuhe egyptiläisen, joka myös sukeltelee syvällisissä vesissä ja käyttää samantapaisia ilmaisuja kuin tässä kuunnelmassa harrastetaan. Vaikea sanoa ovatko ne ilmiasut peräisin Shakespearelta, Middletonilta vaiko Sinuhelta iteltään... Hieno kohtaus on se, missä Timon tarjoaa "kiitosaterian" hänet pettäneille entisille ystävilleen.

Perättömiä kuulumisia. Englantilainen William Morris kirjoitti vuonna 1890 julkaistun romaanin News from Nowhere. Kuunnelmaksi tarinan sovitti Ari Koskinen ja ohjasi vuonna 1973 Raiku Kemppi. Pääosassa, itsenään Morrisina Lontoossa ja sen liepeillä kuleksii Pertti Weckström. Hänen oppaanaan toimii kankuri Dick, jonka esittäjä kuulosti ihan Veikko Honkaselta, vaikka kuunnelman tiedoissa Areenassa lukee, jotta Stig Fransman. Erehtyy kuka erehtyy… Tämän Morrisin kerrotaan olleen arts and craft-liikkeen johtohahmoja ja sosialisti. Niinpä tarina saakin alkunsa tilaisuudesta, jossa sosialistit keskenään koettavat kuvitella, millainen olisi sosialistisen tulevaisuuden maailma. Yksi toivoo sen perustuvan jatkuvaan talouskasvuun, joka sitten tyydyttää kaikkien immeisten tarpeet, mutta toinen maalailee kuvaa ekologisemmasta elämäntavasta. Tottahan toki kuunnelma sitten esittelee sen jälkimmäisen vaihtoehdon. Morris nukahtaa ja pääsee unessaan kokemaan millainen on tulevaisuuden Lontoo, jossa rahaa ei tarvita vaan kaikkea on tarjolla kaikille ihan veljeyden pohjalta. Kesto 66 min.

Utopia. Kuunnelman on Thomas Moren (1478 – 1535) kertomuksen pohjalta kirjoittanut Ari Koskinen. Vuonna 1973 valmistuneen kuunnelman ohjasi Marja Rankkala. Päällimmäisiä osia esittävät Jaakko Pakkasvirta ja Pertti Roisko. He ovat merimiehiä, jotka pelastautuvat haaksirikosta Utopian saarelle, jossa kaikki jutut ovat eri lailla kuin Britanniassa tuohon aikaan. Utopiassa vallitsee kommunismin kaltainen yhteiskuntajärjestys, jossa rahaa tai vastaavaa vaihdannan välinettä ei tunneta vaan kukin saa luvan ansaita elantonsa joka päiväisellä työnteolla, mikä tarkoittaa yleensä maatalousduunia. Meripojat eivät ole mitään himokitkijöitä, mutta muut himot pursuavat pintaan. Utopiassa on niin paljon kultaa, ettei sitä arvosteta, vaan kullasta tehdään sylkykuppeja ja alusastioita tai vangeille kahleita. Alkoholia käytetään vain eläinten puhdistukseen. Irtonaiset sukupuolisuhteet ovat saarelaisilta kielletyt. Samoin kennenkään tappaminen. Nämä kaikki asjat nousevat tapeetille merimiesten risteillessä tällä oudon ihanteikkaalla ja muutoinkin kukoistavalla saarella. Muistan kuunnelleeni tämän joskus 30 - 40 vuotta sitten, oli kiva uudistaa tuttavuus. Kesto 68 min.

Ej på bare veggerne

Ejlen seurasin miten kissa katseli ja kuunteli tarkkaavaisesti presidentin uuden vuoden puhetta televiisiosta. Ej puhunut Sauli tyhjille seinille. Kuuntelin minäkin siinä sivussa. Sauli arveli asenteen koronaa kohtaan herpaantuneen viime aikoina. Puheen päätyttyä esitettiin televiisiossa Strauss-konsertti suoraan Wienistä. Juontaja sanoi tunnelman olevan aivan erilainen kuin viime vuonna, kun musiikki esitettiin ilman salissa olevaa yleisöä. Nyt saliin oli päästetty vaivaiset tuhat henkilöä tiukkojen koronatoimien vallitessa. Katselin penkkirivejä sillä silmällä, että tuskinpa olisin mahoineni mahtunut sinne istumaan, niin näyttivät tiukoilta koronatoimet. Prosit Neujahr!

Eilen alkoi myös tipaton tammikuu. Miten paljon sitä onkin ehtinyt tapahtua tämän vuoden aikana! Irwin jo aikoinaan lauleli, ettei tippa tapa ja ämpäriin ei huku. Minä ajattelin, että ei sitä ihmisen tarvitse alistaa itseään millekään hevoskuurille heti vuoden alkajaisiksi. Ostin halpahallista kotikaljaa ja ykkösolutta ja saunan jälkeen rakensin niistä nerokkaan sekoituksen. Kaadoin tuoppini puolilleen kotikaljaa ja täytin sen sitten ykkösoluella. Kotikaljan alkoholipitoisuus on 2,2 % ja ykkösoluen 2,8 %. Tällä tavoin sain itselleni kaksi kaljagrogia, joitten yhteenlaskettu alkoholipitoisuus kohoaa viiteen prosenttiin. Tai ainakin prosenttiyksikköön. Näin toimien tipaton tammikuu alkoi suorastaan subutekstuaalisen mukavissa merkeissä. Ei tehnyt enää mieli valvoa ja katsella elokuvia myöhäiskeskiajalle saakka vaan rupesimme nukkumaan jo Chaplinin Nykyajan rullatellessa.

Otin näistä molemmista edellä kuvaamistani tapahtumista valokuvia kännykälläni, mutta en saa niitä ladattua tälle nykyiselle bloggerille, joten mitäpä me näistä Kaanaan häistä. Mistä tulikin mieleen, että tänään esitettiin televisiossa vanha jumalanpalvelus Hyvinkäältä ja siinä tuntui olevan aiheena juuri nämä taannoiset häät. Koska olin sitä ennen katsellut ohjelman Aamos Reksin muinaista Eptyykkiä kuvaavasta näyttelystä, jossa kerrottiin, ettei tällaista näyttelyä ollut ennen Suomessa järjestetty, mitä nyt joskus 1970-luvun alussa, vaikkakin kävin itse Tampereen taidemuseossa 1990-luvulla järjestetyssä niinikään muinaisen Eptyykin esineistöä esittelevässä näyttelyssä, jätin tämänpäiväisen jumiksen nyt väliin ja keskityin tämän hauskan tuotokseni kirjoitteluun. Vasta eilenhän katselin vanhan jumiksen, jossa nykyinen arkkipiispa toimi vielä maalaispappina Seinäjoella. Voihan ihminen itseltään kaikkea vaatia, mutta paljon helpommalla pääsee, kun on vaatimatta. Sanovat jotta vaatimattomuus kaunistaa.

Uuno Kailas (toim.+suom.): Kaunis Saksa

Vuonna 1924 julkaisi WSOY Uuno Kailaan valikoiman ja suomentaman saksalaisia runoja sisältävän pikku antologian nimeltä Kaunis Saksa – Sarja saksalaista lyriikkaa. Joulukuussa 1923 päivätyssä esipuheessaan Kailas nimittää teosta lyyrilliseksi sarjaksi, jonka runoja hän ei ole valikoinut kirjallisuushistoriallisten näkökohtien vaan ennemminkin omien mieltymystensä mukaisesti. Hän kertoo teoksen sisältävän uudempaa, tämän ja viime vuosisadan runoutta, joskin ekspressionismia vain niukasti. Tarkkana miehenä Kailas myös myöntää toisinaan joutuneensa poikkeamaan alkuperäisen runon askelmerkeistä:

Parissa tapauksessa, jolloin runon ydintä ei ole voinut pahoin silpomatta puristaa origaalin rytmiin, olen turvautunut jonkunverran muunnettuun säerakennelmaan – mikä määrätyillä edellytyksillä yleensä katsottaneenkin sallituksi.

Kailas omisti runosarjansa kunnioituksella suomentajamestari Otto Manniselle, jolla oli tekeillä Goethen runojen suomennosvalikoima (ilmestyi vuonna 1928 osana Goethen koottuja teoksia). Lahtelaisesta antikvariaatista netissä ostamassani Kauniin Saksan kappaleessa koreilee ensilehdellä suomalaisen kulttuurisuvun edustajan nimi mustekynällä piirrettynä. Sen alla on hieman hapuilevasti lyijykynällä kirjoitettuna lyhyt teksti, jonka alta löytyy Mannisen tunnetun runoilijaystävän allekirjoitusta muistuttava kuittaus.

Tämä kirja oli kaukokiehtonut minua jo pitempään ja minulla oli omat kuvitelmani sen suhteen. Otaksuin, jotta siinä olisi jokilaaksoja ja maiseman yllä kaartelevia kotkia. No, oli siinä yhdessä runossa kotka, tosin meren äärellä. Luin kirjan runot päivän aikana ja ajattelin osaavani helposti nykäistä niistä jotain henkevää sanottavaa. Varmuuden vuoksi lukaisin kaikista kirjailijoista wikipediasta ja vielä saksaksi. Tajusin, etten ollutkaan tainnut tajuta niistä runoista paljon mitään edes suomeksi. Vaimoni sanoi, että voithan sinä käsittää ne omalla tavallasi. Huomasin sentään wikipediasta, että ”saksalainen” tarkoittaa valikoimassa saksankielistä runoilijaa. Muutamat ovat itävaltalaisia, nobelisti Spitteler sveitsiläinen kuten Hermann Hessekin lopulta oli. Natsihallinnon aikana joittenkin runoilijoitten kirjoja oli poltettu. Jotkut juutalaisrunoilijoista muuttivat pois Saksanmaalta, kuten teoksen runoilijoista ainut nainen.

Laitan loppuun sanasen jokaisesta kirjan runosta. Niitä ei tarvitse lukea, sillä lyhyet kuvailuni tuskin avautuvat lukijalle. Viimeinen runo jätti niin miellyttävän ymmärryksen tunteen, että liitän siitä loppuun pienen katkelman. Se nyt vielä mainittakoon, että runot on järjestelty melkein tekijän synnyinvuoden perusteella, mutta valikoitu siten, että seuraava runo tarttuu edeltäjäänsä käsipuolesta samoja aineksia sisältäen. Yritän vähäisiä kykyjäni peittelemättä selventää tätä ketjutusta.

Johann Wolfgang von Goethe (1749 – 1832): Prometheus. Omavoimaisuuden ylevöitystä.

Friedrich Hölderlin (1770 – 1843): Hyperionin kohtalolaulu ja Illassa. Yksinjäänyt kaipaa kuollutta rakastettuaan.

Joseph von Eichendorff (1788 – 1857): Kaksi runoa sikermästä ”Lapseni kuoltua”. Lohdullista kuolemanromantiikkaa.

Ludwig Uhland (1787 – 1862): Hyvä ystävä ja Kievarin tytär. Lyhytsäkeistä kuolemanromantiikkaa.

Heinrich Heine (1799 – 1856): Ylösnousemuspäivänä ja Rouva Suru. Kuolemanromantiikasta maanläheisyyden suuntaan.

Paul Heyse (1830 – 1914): Maailmanarvoitus. Hieroglyfinen todellisuus.

Friedrich Nietzsche (1844 – 1900): Yksinäinen. Elämän kylmyys.

Carl Spitteler (1845 – 1924): Isä. Kuolemanromantiikkaa unessa.

Otto Julius Bierbaum (1865 – 1910): Yön hetkin hiljaisin. Aikuisuuden häpeällinen kipeä.

Detlev von Liliencron (1844 – 1909): Eräälle vainajalle ja Ennen hälinää ja Suuressa kaupungissa ja Viimeinen tahto. ”Ah, eläisitpä!” rakas maisema, kuoltuani ja sitä ennen.

Richard Dehmel (1863 – 1920): Merenkäyntiä. Sumusuukot purjeen läiskeessä.

Hermann Hesse (1877 – 1962): Musta ritari. Ruusuton turnajaisvoittaja.

Hugo von Hofmannstahl (1874 – 1929): Elämys. Elämys kuolemasta.

Otto Erich Hartleben (1864 – 1903): Seikkailija ja Kuihtunut lehti ja Laulu elämästä. Ylevyysparodiaa?

Frank Wedekind (1864 – 1918): Laulu lapsiparasta. Runotar vammoja rakastaa.

Peter Altenberg (1859 – 1919): Mitä hän voi tehdä hänen tähtensä ja Pelko. Sydän kyllä tekisi, vaan pelko ahistaa.

Carl Hauptmann (1858 – 1921): Kallioääniä. Tiheäsanaiset hautakivet.

Max Dauthendey (1867 – 1918): Sun silmäs hiljaiset ja Syväss' astumme hiekassa ja Harmaat enkelit. Taivas silmissä, pisaroina mereen, sielun tuhkat siivillä.

Gustav Schüler (1868 – 1938): Ilta. Käy ilta yöksi, lemmentyöksi.

Franz Ewers (1871 – 1947): Nuoruus. Lemmenunia oratuomen tuoksussa.

Christian Morgenstern (1871 – 1914): Lintu Synkkämieli ja Metsän yössä. Lintu huilailee tuonta, mutta tie johdattaa.

Rainer Maria Rilke (1875 – 1926): Syksy. Kaikk vajoo, vaan Iso Käsi hoitaa.

Alfred Mombert (1872 – 1942): Puutarhassa ja Perhonen ja Meren pohjassa lepäsin ja Kuun tahi auringon nähden. Sydäntä käteen, perhosessa maailmankaikkeus, kotka tempaisee miehen talvisen meren pohjilta kevääseen, pilviin, lopuksi ivaisat taivaanmerkit.

Else Lasker Schüler (1876 – 1945): Me kaksi. Kotkain teitä liihotellaan paaratiisiin.

Albert Ehrenstein (1886 – 1950): Vaeltajan laulu ja Epätoivo. Epäiltyä epäluotettavuutta ja tahdotonta elämää.

Franz Werfel (1890 – 1945): Puhtauden rukous. Vihamies sisällä vainoaa.

Johannes R. Becher (1891 – 1958): Mielipuoli. Mies psykoosin viemänä. (Becher muuten kirjoitti myöhemmin sanat DDR:n kansallishymniin)

Walter Hasenclever (1890 – 1940): Kuolinilmoitus. Äiti mua rakastaa.

Kuolinilmoituksesta näin sanat äidin nää:
”Harhaan vietiin lapseni, silti hän rakkaaks jää.”
Kumartui vuoteeni ylitse suuri suru nyt:
oon minä myöskin äidin lapsi, myös olen eksynyt.
Näin tuon toisen kasvot, oi hänen kurjuuttaan;
rakastunut, humalpäinen myös, vajos tautiin kauheimpaan.

Kirjassa on 105 sivua. Lukaisin sen päivässä, tämän tekstin laadinta otti aikansa. Monessa runossa on havaittavissa valikoitsijan+suomentajan kädenjälki ja ehkä myös toisinpäin.

Leila ja Annukka: Sen pituinen se

Luin vuonna 2000 julkaistun huumorikirjan nimeltä Sen pituinen se, jonka kirjoittajiksi mainitaan Annukka Ahlqvist ja Leila Makkonen. Kirja sisältää 17 vuoropuhelua ja henkilöhakemiston. Vuoropuhelut on esitetty ohjelmina (lue: kuunnelmina) Radiomafia-kanavalla. Kirjassa on hauskoja värivalokuvia, joissa ohjelmain tapahtumia on lavastettu liioittelua välttelemäti. Toisaalta räikeää liioittelua sisältävät myös vuoropuhelut, niin että mitenkä tämänkin nyt ottaa vai ottaako mitenkään. Mitä naisiin tulee, olisi tämä Annukka varmaan enempi makuuni soveltuva. Tosin edellistä kirjaa lukiessani en hahmottanut selvästi kumpi kuvien naisista on Annukka ja kumpi Leila, joten menin arvaamalla ja arvasin nähtävästi väärin, sillä vamppityyppinä pitämäni vaalea nainen onkin Annukka ja tumma skandinaavi on Leila. Tästä alkuperäisestä väärinkäsityksestäni en päässyt eroon tätä toistakaan kirjaa lukiessani. Aloin kuvitella, että naiset ovat tahallaan vaihtaneet osia ohjelmiaan varten ja esittävät karikatyyrejä toisistaan ihmisten hämäämiseksi.

Henkilögallerian mukaan Annukka on kotoisin Elimäeltä ja hän esittäytyy kirjan vuoropuheluissa melkein jalat maassa taapertavana työttömänä, jonka suurin haave on päästä naimisiin ja saada lapsia. Varattomana Annukka siivestää Leilaa, joka vaikuttaa tarvitsevan elämäänsä edes yhden ystävän, missä tehtävässä hän pitää Annukkaa. Kesälomareissulla, jonka Leila täysin maksaa, Annukka laittaa ruuat, pesee astiat, siivoaa, lämmittää saunan ja kantaa Leilalle hörpätettä sitä mukaa kuin mesenaatti sitä pyytää ja ilmeisen hyvin juotava Leilalle maistuu. Samoin miehet, joita hänellä on kesämökilläkin käytössään kaksi körilästä. Kyseessä on siis kummankikaa -huumori pehmennettynä Annukan kotihenkisellä olemuksella, josta tosin löytyy omat kotkotuksensa myös.

Minulta poistettiin noin kuukausi sitten hammas ja sen kanssa on ollut kompliseerinkia vieläkin. Mätää lemua on pukannut ja viimeksi maanantaina kävin taas hammaslääkärissä asian takia. Tästä syystä haluankin siteerata tässä Annukan lepyttelyä ystävälleen Leilalle, kun tämän suu pukkaa samantapaista mätää lemahdusta ja hammaslääkäri pelottaa:

Mene nyt. Vaik se onkin tuskallista, ni pian se on ohi. Eikä se jälkisärky kestä ku päivän tai pari. Mut jos ien kuitenkin tulehtuu, se pitää ottaa uudestaan auki ja ikenen puolelta. Sen ne tekee paikallispuudutuksessa, viiltävät ikenen auki ja näppärästi kaivavat sieltä…

No, mutta nyt olen saanut kahdesta kirjastosta pari-kolme kuukautta sitten lainaamani seihtemen kirjaa luettua. Ehkä se lemu tästä pikkuhiljaa lakkaa ja pääsen rauhoittumaan joulun viettoon ja omikroonin odotukseen. Tässä kirjassa on melekein 190 sivua. Lukeminen tuli suoritetuksi sanokaamme vaikka kuudessa päivässä. Välipäiviä oli, aina toisinaan meinaa usko joutua koetukselle tämän lukemisen suhteen.

Leila ja Annukka: Edestä ja takaa

Luin Annukka Ahlqvistin ja Leila Makkosen juttutuokioista koostetun kirjasen Edestä ja takaa – Kootuimmat ajatukset. Teos ilmestyi vuonna 2004 ja sen pohjana ovat lyhytkuunnelmat (tosin kuunnelmista ei jostain syystä näitten ohjelmien yhteydessä puhuta), joita esitettiin YleX-radiokanavalla (aluksi Radiomafia). En tiedä onko näitä ohjelmia kuunneltavissa Audio Areenasta, pitänee ottaa selvää. Elävässä Arkistossa niitä vaikuttaa olevan kuunneltavissa. Leilan ja Annukan sanailu on humoristista, heidän voisi kuvitella olevan niitä isäänsä tulleita naisia, jotka suorastaan pyytävät. Ettei tarvitse kaikkea muutakaan omin sanoin kuvailla, luettelen tässä mistä kirjoista lukemani teoksen ajatelmat on poimittu: Täydessä tällingissä, Melua mekossa, Sen pituinen se, Tanssii kaikkien kanssa, Kurvit suoriksi ja Läpeensä tyytyväiset. Kirjat ovat vuosilta 1998 – 2003.

Kootuimmat ajatukset on järjestetty aihepiirin mukaan. Sivuilta löytyy myös ohjelmasarjan kuvitukseksi maskeerattujen ja puvustettujen näyttelijöitten kuvia, jotka kuvat on ottanut Magnus Scharmanoff.

Useamman kerran nauraa hörähtelin näitä sanailuja lukiessani. Samalla lämmitin leivinuunin. En kumminkaan kirjalla, joka on kirjastosta lainassa. Puhelinluetteloakaan en käyttänyt. Mitä kuuntelin tuossa äsken täyspitkää ohjelmaa niin huomasin, että tämä lukemani tiivistetty viisaus on minulle aika sopiva annostelu. Lainasin kyllä kirjastosta kokoelman Sen pituinen se ja aion kyllä lukaista senkin, voihan se olla, jotta mieleni muuttuu. Näissä lyhyissä viisauksissa olisi vaikka kuinka paljon esittelemisen arvoista, mutta omista lähtökodistani tarkastellen ajattelin esitellä mahdolliselle lukijalle seuraavan lainauksen:

Leila: Mä epäilen, tai oikeastaan olen varma, että mulla on erittäin paha uniapnea.
Annukka: Ei sul ainakaan hereillä olles mitenkään huono iho oo.
Leila: Apnea, hengityskatkoksia unen aikana. On mielettömän vaarallista olla hengittämättä. Silloin aivot ei saa happea, ja voi käydä niin, että jonakin kauniina aamuna herääkin vihanneksena. Itse ei edes ymmärrä olevansa aivokuollut, mikä on asian ainoa hyvä juttu.

Saattaa siis hyviä juttuja olla minullekin vielä luvassa. Ja olihan tämä aamupäivän aikana lukaistu Edestä ja takaa-valikoima ihan kiva juttu sekin.

Kirjassa on 82 sivua. Lukaisin sen viidessä tunnissa.