Kerran olin taivaan suolajärvi

Kerran olin taivaan suolajärvi on kuvailevan alaotsikkonsa mukaisesti Liiviläisen nykyrunouden antologia. Olli Heikkonen suomensi teoksen runot, kirjoitti esipuheen ja selitti suomennosperiaatteitaan (raakakäännökset 17 runoon teki Renāte Blumberga). Valt Ernštreit kirjoitti esseen pienestä suuresta liiviläisestä kirjallisuudesta. Lukaisin eilen tämän 112 sivua pitkän kirjasen.

Keitä ovat liiviläiset? Liiviläiset eivät nykyään ole kovin tunnettu kansa, vaikka he aikoinaan, noin 700 vuotta sitten, olivat väkiluvultaan arviolta silloisten suomalaisten kokoinen seurue. Liiviläiset kansoittivat Riianlahden rannikkoseutuja, osa heistä asui Väinäjoen suulla, nykyisen Riian kaupungin alueella. Kun saksalaiset kristinuskon levittäjät saapuivat 1100-luvun lopulla alueelle, osa liiviläisistä antoi kastaa itsensä tähän uuteen uskoon. Kun usko ei tuntunut painuvan kansan liiviin, saapui Saksasta kansainvälinen palkkasoturiarmeija tukemaan käännytystyötä – nämä ristiretkeläiset tunnettiin nimellä Kalparitarit. Kun ritarit olivat nuijineet uskoa liivinmaalaisiin eli: liiviläisiin, lätteihin (latvialaisiin) sekä Viron heimoihin muutamia vuosikymmeniä, kertoi saksalainen piispa paaville, että Liivinmaa olis nyt kristitty. Osa liiviläisistä oli taistellut päällikkönsä Kaupon johdolla kalparitareitten puolella, mistä lienee syntynyt liiviläisille jonkinmoinen mainehaitta.

Ensimmäinen maailmansota pyyhki yli Liivinmaan ja verotti liiviläisiä. Monet liiviläiset olivat jo latvialaistuneet. Maailmansotien välillä suomalainen kielimies Lauri Kettunen ja virolainen Oskar Loorits tekivät tutkimuksia tämän suomen- ja vironsukuisen kielen jäljelle jääneitten puhujien parissa Latviassa Liivinranta -nimisellä alueella Kuurinmaan luoteiskolkalla. Alkoi liiviläisten herääminen, liiviläistä kirjallisuutta, varsinkin runoutta ja lauluja sepitettiin. Kōrli Stalte liivinsi Uuden testamentin ja sepitti paljon runoja. Pētõr Damberg kirjoitti runoja ja toimi monessa mukana liiviläisen kirjallisuuden saralla. Myönteinen kehitys tyssäsi toiseen maailmansotaan ja varsinkin neuvostoaikaan, jolloin liiviläisten perinteinen kalastuselinkeino Itämerellä kiellettiin turvallisuussyihin vedoten. Liiviläiset saivat kalastaa vain Riianlahdella. Heidän oli liityttävä kalastuskolhooseihin ja entinen pienyrittäjyys lopahti. Lapset eivät enää oppineet liivin kieltä, vaan latvialaistuivat. Monet muuttivat pois entisiltä kotiseuduiltaan.

Nykyään liiviä äidinkielenään pitäviä ei juuri taida löytyä. Sen sijaan kielen opiskelijoita ja sitä taitavia on edelleen. Siitä todisteena on nyt puheena oleva kirja. Se esittelee kolme liivin kieltä käyttävää nykyrunoniekkaa, joista jokaisesta seuraavaksi jokunen sananen:

Valt Ernštreit (s. 1974) Liivin instituutin johtaja. Häneltä kirjaan valitut runot sijoittuvat Liivinrannan maisemiin tai operoivat sen maiseman sanoilla ja näkymillä. Yksi runoista tosin kuvaa Riian kaupungin muinaista liiviläisasutusta, jonka päälle nykyinen Riika on rakentunut. Runoissa on kirpeän-makea sävy, vähän niin kuin sekoittaisi hunajaan puolukkaa. Makeus irtoaa kotoisista muistoista ja näkymistä, kirpeys siitä miten kylätie on hiljennyt. Runot asettavat ymmärrettäviä kysymyksiä ja niihin voi helposti samaistua.

Baiba Damberga (s. 1957) Liivinrannnalta lähtöisin oleva kuvataiteilija, joka kirjoittaa myös runoja. Pētõr Dambergin veljentytär. Runoja kuvaillaan kuvallisiksi. Ensimmäiseksi valitussa runossa liiviläistyttö hymyilee Liiviläisten lipun väreissä. Jatkossa runot sukeltavat Liivinrannalla vietettyyn lapsuuteen. Suolajärvi sataa taivaasta maahan mukanaan kalat, jotka uivat mereen ja tekevät merestä suolaisen. Mutta tuleeko suolajärvi enää takaisin, vaikka miten kutsuisit? Ajanrajaa ei voi ylittää, kaikki on kuin uuteen nahkaan luotu.

Kempi Kārl (s. 1963) on hyvin mielenkiintoinen runoilija. Hän on kasvanut Mõtsāpūolen alueella, jossa 1800-luvun puolivälissä puhuttiin Salatsin liiviä. Nykyään hän on kyseisen murteen paras asiantuntija ja myös murteen kirjoitusjärjestelmä on hänen tekoaan. Hän on nostanut jalkeille hiipuvan kielen kadonneen murteen. Kempi Kārl on nimimerkki, jonka takana on Tarton yliopiston professori, Viron ja Latvian tiedeakatemioitten jäsen.

Kauniissa runossaan Salatsin hiljainen virta hän kyselee:

tohtisinko herättää sinut
kun syvällä unessasi
olen enemmän hereillä
kuin koskaan missään rakkaudessa

Runossa Kaikki katoaa poika kyselee äidiltä, miksi hän sanoo, että kaikki katoaa ja millä tavalla se tapahtuu. Äiti vastaa:

kun et enää puhu
kaikki on kadonnut

Czesław Miłosz: Issan laakso

Puolalainen runoilija ja kirjailija Czesław Miłosz (1911 – 2004) asui lapsuusvuotensa nykyisen Liettuan alueella. Maailma sitten vieroitti hänet kauemmas asumaan. Vuonna 1955 Pariisissa ilmestyi kirjailijan lapsuudenaikoihin perustuva romaani Dolina Issy. Romaanin suomennos nimellä Issan laakso ilmestyi vuonna 1981, suomentajana Kirsti Siraste. Tämä oli neljäs tai viides Sirasteen suomentama kirja, jonka olen lukaissut.

Issa, liettuaksi Jiesla, näyttäisi waterwaymap.org-sivuston mukaan olevan pieni laskujoki jossain Liettuan maaseudulla alle 100 km Kaunasista pohjoiseen. Maatalousyhteiskunnassa maailma oli pienempi kuin nykyeuroissa, pienelle poijalle Issa-joen seutu on ollut maailma.

Romaanin pieni poika, Tomasz, elää 1900-luvun alkuvuosikymmeninä vanhassa ja rappeutuneessa aateliskartanossa, jota isännöi lempeästi puolensapitävällä tavallaan vanha aatelissuku. Suvun valta-asema on kuihtunut olemattomiin, mutta kyläläiset suhtautuvat perinteen pohjalta kunnioittavasti kartanon väkeen. Muutos on kuitenkin tulossa, pitääkö kruunu poijistaan huolen, mitäs arvelette?

Tomasz, jonka vanhemmat ovat huitelemassa omilla teillään omassa maailmassaan, kasvaa isovanhempien ja vanhojen palvelijoitten suojissa. Hän tutkii kartanon puutarhaa, sen kasveja ja eläimiä, tutustuu kartanon kirjastoon ja viehättyy erityisesti lintukirjoista. Tomasz jäljentää vihkoonsa kuvauksia linnuista, tieteelliset nimet kiehtovat häntä. Paikalliset lapset ovat hänen leikkiseuranaan, kunnes Tomasz etsiytyy lähiseudun vähäisemmän aatelisperheen, talonpoikaista elämää viettävän Romualdasin seuraan. Aikuinen Romualdas ottaa luonnosta ja eläimistä kiinnostuneen pojan mukaansa metsästysretkille. Metsästyksen kuvaus on tärkeässä osassa ja kiinnostaa ihan yhtä vähän kuin Bim mustakorvassa. Ajan kuluessa Tomasz ryhtyykin ajattelemaan metsästyksen mielekkyyttä. Puolisyvälliset viisaustieteelliset ja uskontoa lähentelevät pohdinnat valtaavat muutoinkin alaa kirjasta siinä määrin, että kerronta on vaarassa puuroutua. Lisäksi romaani jakautuu seitsemäänkymmeneen lukuun, jolloin usein pompataan asiasta toiseen. Henkilöhahmojen määrä on minulle turhan laaja, enkä oikein saa siitä moninaisuudesta paljoa irti. Totta silti on, että kirjan loppupuolella henkilöt tulevat tutummiksi, mutta heidän toimintansa vaikuttimet jäävät toisinaan hämäriksi. Laitan tähän yhden pohdinnan lainauksena tekstistä:

Jos toiset tekivät meistä pilkkaa, syynä oli se että he eivät päässeet tunkeutumaan sieluumme asti. Ihminen kantoi mielessään kuvaa itsestään sielun kanssa yhteen kasvaneena, mutta yksi ainut vieras katse riitti rikkomaan tuon liitoksen ja näyttämään ettemme olleetkaan sellaisia kuin haluaisimme olla.

Hyvää kirjassa on se, että siinä on ihan kohtuullinen saunomisjakso ja sen päälle vielä mehevähkö naimisen kuvaus, jota ilman nykyään ei ole kirjamarkkinoille menemistä.

Kirjassa on 292 sivua, alussa on Kirsti Sirasteen kirjoittama kuvaus Czesław Miłoszista. Lainasin kirjan syyskuussa, puolivälissä lukemista tuli stoppi, loput luin eilen ja tänään.

Kolme napaelokuvaa

Jotkut väittävät että elämme kolmenapaisessa maailmassa (CUR), mutta epäilen. Katselin kumminkin kolme napaseuduille sijoittuvaa elokuvaa. Kaksi niistä on komedioja, yksi ei.

Napapiirin sankarit (valmistumisvuosi 2010). Ohjaaja Dome Karukoski, pääosissa Jussi Vatanen, Jasper Pääkkönen ja Timo Lavikainen. Sivuosassa keltainen henkilöauto ja Pamela Tola. Sekä Kari Ketonen. Tyylilajina komedia.

Elokuva sijoittuu talviseen ja pimeään Suomen Lappiin. Kolme nuorta miestä lähtee porukalla ostamaan yhden miehen tyttöystävän toivomaa digiboxia Rovaniemeltä. Liikkeelle lähdetään Kolarista ja siellä pääosin pysytäänkin. En kuitenkaan viitsi paljastaa juonesta ihan kaikkea, koska tästä alkaa jo olla aikaa kun elokuvan katselin ja nytkin piti etsiä netistä, että mitä siinä oikein tapahtui ja missä liikuttiin. Sitä paitsi tapahtumia on elokuvassa aika paljon, mistä johtuen sitä voisi nimittää toiminnalliseksi komediaksi. Vai voisiko?

Joka tapauksessa tykkään näistä Napapiirin sankarit-elokuvista, joita on kolmen jatko-osan verran lisää. Kolmososa oli oikeastaan ihan yhtä kiva. Joskus kävin itsekin katselemassa suopotkupalloa, joten tiedän että naisnäkökulma on paikallaan.

Kalak (2023). Ohjaaja Isabella Eklöf, perustuu Kim Leinen romaaniin. Pääosan tanskalainen sairaanhoitaja Jan, jota esittää Emil Johnsen, lähtee Grönlantiin hommiin. Hän tekee aluksi töitä Nuukissa. Hänen nelihenkinen perheensä on mukana, perhe asustaa kerrostaloasunnossa. Vaimo, jota esittää Asta Kamma August, saa todeta, että mies on jonkinmoinen kullisankari. Mies kertoo vaimolleen käyneensä yökylässä kauniin grönlantilaisnaisen (Berda Larsen) tykönä. Vaimo hyväksyy jollain tasolla tämän seikan. Grönlantilaisnainen on omistavampaa sorttia ja käy kynsimässä Janin naamaa. Tämän seurauksena perhe muuttaa syrjemmälle, pieneen hylkeenpyytäjien kylään. Siellä Jan pyrkii jatkamaan siitä mihin Nuukissa jäi, mutta paikalliset naiset eivät ole kaikki hylkeitä kunhan vain pyytää. Sen sijaan Jan oppii hyödyntämään terveysaseman lääkevarantoja oman olonsa loiventamiseen. Tämä tuo mieleeni lääkäri-kirjailija Mihail Bulgakovin kertomuksen lääkärin luisumisesta morfiiniriippuvuuteen. Perheen tytär joutuu ihailemiensa rekikoirien raatelemaksi ja perhe muuttaa takaisin Tanskaan. Jan käy lopuksi selvittämässä välinsä loppuaan odottavan isänsä kanssa.

Elokuvasta tuli semmoinen olo, että sen kerran kun saamme katsella elokuvaa Grönlannista, niin tarjotaan kaaheeta kärsimystä.

Pekka ja Pätkä lumimiehen jäljillä (1954). Ohjaaja Armand Lohikoski, joka myös käsikirjoitti elokuvan Reino Helismaan kanssa. Pääosissa Esa Pakarinen, Masa Niemi ja Siiri Angerkoski. Lumimiehenä on wikipedian mukaan Vihtori Välimäki.

Pekka ja Justiina Puupää viettävät tapansa mukaan rauhallista perhe-elämää, jota päivittäiset kommellukset värittävät. Kun Pekan toveri Pätkä lukee aprillipäivän lehdestä, että Karvajärvi on luvannut miljoonan sille, joka pyydystää lumimiehen, lähtevät kaikki kolme junalla kohti Lappia. Lumimies on kuulemma nähty Kilpisjärvellä. Seurue saapuu Kilpisjärven retkeilymajalle, jossa on huokeat huminat päällä. Pareja vaihdellaan, seuraleikkejä leikitään ja välillä hiihdellään aurinkoisilla huhtikuun hangilla. Melkein käy kateeksi. Kilpisjärvellä näyttää riittäneen alamäkiä lasketeltavaksi. Lumimies löytyy ja Pekan ja Pätkän juoni natsaa toivotulla tavalla ellei paremminkin: syötiksi asetettu Justiina saa lumimiehestä vankan ja karvaisen ihailijan. Siitä sitten suunnataan takaisin Helsinkiin, jossa lumimiehestä lupailtu miljoona odottaa. Piti ihan katsella loppu uusiksi, kun nukahdin elokuvan ääreen. En osannut syyttää itseäni, sillä elokuvan alussa huomataan, että Pekka on itse nukkunut viisi vuorokautta yhtä soittoa Justiinan poissaollessa. Voi olla, että kävin tämän elokuvan aikoinaan katselemassa elokuvateatteri Kuvakukossa, jossa 1970-luvun alkuvuosina esitettiin näitä vanhoja hupielokuvia ja Tarzaneita pikauusintoina. Kiva kun näitä vielä tv:ssäkin esitetään, ettei ihan pääse unohtumaan.

Syttyä sytykkeistä

Olin tässä joku päivä sytyttämässä tulta leivinuuniin. Sytykkeeksi laittelin vanhoja Savon Sanomia. Huomasin siinä pari aukeamaa kouhalleen aseteltuani, että olin tainnut rutistella halkojen sekaan jotain ihan lukukelpoista. Perjantaina 19.3.2021 oli Minna Canthin ja tasa-arvon päivänä julkaistu lehdessä tekstejä päivän teemasta. Isossa kuvassa minua pälyili kuka arvioivasti ohikatsoen, kuka suoraa katsekontaktia tavoittaen kolme kuopiolaista naisten asiaa edistänyttä hahmoa suoraan vuodelta 1884, todennäköisesti kuten kuvatekstissä mainitaan. He ovat Minna Canth, Elisabeth Stenius (takana) ja Selma Backlund.

Lehteen artikkelin laatineen Veera Jääskeläisen aiheena oli Elisabeth Stenius-Aarneenkallio (1847 – 1924), jonka Jääskeläinen kertoo olleen monessa mukana suomalaista yhteiskuntaa rakennettaessa. Kuvan jalkotilaan sommitellussa otsikossa sanotaan, että Elisabeth Stenius-Aarneenkallion lapsuudenkodissa harrastettiin taiteita ja toimitettiin käsinkirjoitettua sanomalehteä. Artikkelissa, josta vain osa säilyi joutumasta tulen ruuaksi, kerrotaan hänen toimineen kieltenopettajana useassa kuopiolaisessa koulussa, edistäneen suomen kielen asemaa, perustaneen Kansallislauluseura-kuoron ja pitäneen nuorille suunnattua kirjallisuuspiiriä nimeltä Pulmuset. Hän oli paitsi perustamassa, myös toimi puheenjohtajana Suomen Naisyhdistyksen alaosastossa. (Mitään yläosastoahan Kuopioon ei olisi annettu perustaakaan?)

Lehtiartikkelissa mainitaan myös että puheena oleva Elisabeth oli syntyjään Kurkijoen Gripenbergejä ja nautti opetusta Pietarissa, Smolnan naisopistossa. Smolnan kuvailuun artikkeli myös päättyy, niin että paljon hauskaa ja sivistävää jää minulta nyt lukematta. Mutta muistui mieleeni, miten kerran tulin wikipediasta lukeneeksi eräässä kuopiolaisessa sanomalehdessä aikoinaan käydyn keskustelun. Päätin etsiä sen luettavakseni, sillä minulle jäi siitä sellainen vaikutelma, että kyseinen keskustelu saattaisi kertoa 1800-luvun lopun emansipaation haasteista yhtä sun toista.

Wikiaineistosta löytyy taltiointi Savo-lehdestä 24.3.1887 otsikolla Mimmoisen käsityksen on ”Savon” lukijakunta saanut ”Geijerstamin jutusta”? Ruotsalainen kirjailija Gustaf af Geijerstam oli vieraillut Suomessa luennoimassa ja käsitellyt luennossaan mm. siveellisyyttä. Puhuja oli ilmaissut ajattelevansa, ettei miehiltä kenties heti voisi vaatia samaa siveellisyyttä kuin naisilta. Hän oli myös kertonut, että Tukholman naisyhdistys oli solminut ”semmoisen liiton, ettei kukaan sen jäsenistä menisi miehelle, jonka edellinen elämä ei ole aivan täydellisesti puhdasta.”

Tätä luentoa oli Savo-lehti kuvaillut kirjoituksessaan. Kirjoituksen julkaisemisen jälkeen lehti oli saanut kysymyksen koomilliselta ja epäloogilliselta naiselta. Nainen tahtoi tietää, oliko Savo-lehti siveellisyyskysymyksessä Geijerstamin kannalla eli pitäisikö miehiltä odottaa samaa siveellisyyttä kuin naisilta. Lehti oli vastannut, että miehiltä vaaditaan samaa siveellisyyttä kuin naisilta. Ilmeisesti asia oli kuitenkin sotkeutunut, kun lehden toimittaja oli laskenut leikkiä Tukholman naisyhdistyksen päätöksestä.

Silloin E. Stenius kirjoitti lehteen kipakan kirjoituksen, jossa hän väitti Savo-lehden toisaalta vaativan miehiltä siveellisyyttä ja toisaalta laskevan asiasta leikkiä. Toimitus vastasi alentuvasti painottaen, että leikinlasku suuntautui pelkästään Tukholman naisyhdistyksen päätökseen. Samalla lehti paheksui Steniuksen kirjoituksen sävyä, jonka lehti katsoi pyrkivän saattamaan lehden linjan epäluulon alaiseksi.

Tämä sanomalehden palstoilla käyty keskustelu on mielestäni oikea aarre! Se kuvaa sitä miten asioista on taitettu peistä autonomian ajan Kuopiossa. Voimakkaita mielipiteitä on esitetty ja niihin on vastattu ihan yhtä voimakkaasti. Naisten aseman paraneminen on vaatinut aikaa ja vaivaa, siihen on sopinut E. Steniuksen kirjoituksessaan esittämä kuvaus:

”katsokaa, tuossa on hyveen ja totuuden vaivalloinen tie, vaeltakaa sitä, vaikka monesti lankeaisitte, vaikka haavoittuisitte, vaikka henkenne menettäisitte.”

Veit Harlan: Immensee

Saksalainen elokuvaohjaaja Veit Harlan (1899 – 1964) oli Saksan natsihallinnon ajan maineikkaimpia ohjaajia. Hänen vaimonsa oli ruotsalainen Kristina Söderbaum, joka näytteli pääosaa Harlanin ohjaamassa, vuonna 1943 valmistuneessa elokuvassa Immensee. Harlan laati yhdessä Alfred Braunin kanssa käsikirjoituksen, joka perustuu Theodor Stormin (1817 – 1888) novelliin Immensee.

Elokuva on saanut kuvailevaksi alaotsikokseen Ein deutsches Volkslied – suomeksi: saksalainen kansanlaulu. Musiikki, jonka on säveltänyt Wolfgang Zeller, on olennainen osa elokuvaa, jossa nuori lahjakas säveltäjä lähtee pieneltä, idylliseltä kotiseudultaan opiskelemaan musiikkia Elben rantakaupunkiin, vähän kuten eräät rautalankabändit 1960-luvulla.

Tyylilajina elokuvassa ja tarinan huomioonottaen luullakseni myös novellissa on romantiikka vaikka kirjailija Stormin myöhemmän tuotannon tuntien siinä halutaankin nähdä myös varhaisen realismin piirtehiä. Mielestäni saksalaisessa romantiikassa on siinä määrin potenssia, ettei sitä tarvitse mennä jälkeenpäin realismin alle siloittelemaan.

Nuori säveltäjä Reinhardt Torsten (Carl Raddatz) elää onnellista nuoruusaikaa Immenseessä, pienellä, pastoraalisella paikkakunnalla Saksassa. Hän seurustelee naapurin tytön Elisabeth Uhlin (Kristina Söderbaum) kanssa. Nuoret uiskentelevat Immensee-järvellä ja käyvät toisinaan poimimassa tyynestä lahdelmasta valkoisia lumpeenkukkia. (Elokuvaa onkin Suomessa esitetty nimellä Lumpeenkukka). Elisabeth ei halua kuitenkaan enää poimia lumpeita, sillä hän pelkää niitten varsien takertuvan jalkoihinsa. Näin käy Reinhardtille, mutta hän pääsee omin voimin pois pälkähästä. Kukkaa hän ei saa.

Nuorten kaunista kesäidylliä varjostaa tieto siitä, että Reinhardt on lähdössä musiikkiopintoihin Hampuriin. Lohduksi Elisabethille Reinhardt lahjoittaa punatulkun puisessa häkissä ja penkin, jonka hän on itse rakennellut koivupuista. Lupaukset paluusta lohduttavat Elisabethia yhtä vähän kuin se, ettei Reinhardt tahdo sydänystävänsä tulevan saattelemaan häntä junalle. Ajan oloon villi punatulkku kuolee häkissään ja Elisabeth hautaa sen Immenseen rannalle koivupuisen penkin viereen. Naapurin Erich, Immenseen kartanon nuori isäntä, lahjoittaa Elisabethille keltaisen kanarialinnun kauniissa häkissä.

Musiikkiopintojensa aikana Reinhardt palvoo muistoaan Elisabethistä omistaen hänelle kaksitoista säveltämäänsä laulua. Vieraillessaan pitkän ajan kuluttua Elisabethin luona hän lahjoittaa rakkaalleen nuo laulut kirjaksi nidottuina ja sanoo niitten olevan ne kirjeet, joita Elisabeth oli niin kauan odottanut saavansa. Elisabeth on niin onnellinen Reinhardtin lahjasta, ettei tahdo näyttää lauluja kenellekään. Tällä kertaa Elisabeth tulee saattamaan Reinhardtia ja ojentaa junan ikkunasta Reinhardtille kuvansa, jonka alle hän on kirjoittanut ”Rakkaalle Reinhardtilleni uskollisuudella, Elisabeth”.

Vuoteitten vieriessä Reinhardt valmistuu Hampurin konservatoriosta. Reinhardtin lauluista tulee tunnettuja maailmalla ja jatko-opintojensa aikana Roomassa hän saa ikäväkseen kuulla laulunsa sovitettuna italialaiseen tyyliin. Lauluesitys on kauniisti kuvattu. Se tapahtuu saksankielisen wikipedian mukaan raunioituneen Maxentiuksen basilikan suojiin rakennetulla ulkoilmanäyttämollä. Yleisöä on pienen katsomon ulkopuolellakin pilvin pimein. Vaikka Reinhardt onkin tyytymätön uuteen sovitukseen, kelpaa hänelle kauniin laulajattaren syli ikuisen kaupungin tähtien alla.

Elokuva huipentuu Reinhardtin vierailuun Immenseessä. Elisabeth on odottanut häntä kauan, mutta ihan ikuisuuksiin ei uskollisuus ole riittänyt. Naapurin Erich on saanut hänet puolisokseen. Hänen kanssaan Elisabeth elää kuin kanarialintu kultaisessa häkissä. Reinhardt saapuu myrskynä, joka tempoo Elisabethia omakseen juurineen. Vaan ovatko Elisabethin jalat takertuneet Immenseen lumpeitten pitkiin varsiin? Jättääkö hän Erichin valmistamaan munkkilikööriä ja hoitamaan seine saftige Biene? Voiko Erich vielä voittaa Elisabethin rakkauden?

Elokuva pelaa siis symboliikalla, jota minun liikkaava kuvaukseni ihan vähäsen vaan spoilaa. Kerroin tämän kaiken, koska haluaisin huomauttaa, etteivät varmaankaan kaikki 1940-luvun alun saksalaiset elokuvat houkutelleet nuoria miehiä rintamalle kuolemaan sankareina isänmaan puolesta. Kuka hitossa sellaista maata haluaisi puolustaa, jossa ei viihteeksi muuta tarjottaisi kuin kuolemankaipuuta! Ei, kyllä immeinen muuallakin kuin Immenseessä kaipaa romantiikkaa enemmän kuin multaa ja kotoisen kirkkomalmin sointia. Lumpeenkukka on elokuvan kehyskertomuksen tunnus. Se kuvastaa paitsi ihmisen juuria myös nuorta, viatonta, puhdasta rakkautta, joka ei vuosikausia odottamalla parane.

Katselin elokuvan Youtube-palvelusta. Se on värielokuva, joka restauroitu vuonna 2016 upeasti. Kesto 94 min.

Arvi Kivimaa (suom.): Laulujen virta (osa 2/2)

Jatkanpahäntä loppuun Arvi Kivimaan vuonna 1936 ilmestyneen saksalaisen lyriikan antologian nimeltä Laulujen virta läpikäymistä.

Friedrich Hebbel (1813 – 1863) oli kuulemma kuuluisa näytelmäkirjailija. Häneltä teokseen suomennetut viisi runoa luovat minuun vaikutelman tarkastelijasta, joka liikkuu runoissa kuin taidenäyttelyssä ja pyrkii pääsemään perille näkemiensä taideteosten sisimmästä, mutta parhaimmillaankin yltää vain likiarvoon, temaattinen näkinkenkä jää tyhjentämättä.

Theodor Storm (1817 – 1888) kuuluu olleen kirjailija, tyylilajina realismi, Suomessa ehken tunnetuimmat teokset ovat Immensee ja Aaveratsastaja. Tykkäsin idyllisestä runosta Kaukana maailmasta (Abseits). Runo kuvaa näkymää asutuksesta nummilla, luonnon rauhassa. Lopussa mainitaan aavistus tulevasta mullistuksesta (”Kein Klang der aufgeregten Zeit drang noch in diese Einsamkeit”). Siten runo vaikuttaisi sopivan vaikka kuvaamaan sepittäjänsä nimeä.

Gottfried Keller (1819 – 1890) oli sveitsiläinen kirjailija. (Kivimaa on muutoinkin ottanut teokseensa mukaan saksankielellä kirjoittaneita kirjailijoita kotimaasta riippumatta, samoin toimi aiemmin jo Uuno Kailas antologiassa Kaunis Saksa.) Keller sepitti ainakin nuoremmuuttaan runoja ja Kivimaan suomentamat runot on tehty romantiikan hengessä. Tykkäsin lyhytsäkeisestä runosta Sydämelle, joka kuvastaa ihmisiin pettyneen runon minän (”sydämen”) tunteiden ja järjen myllerrystä sen suhteen, että jatkaako tässä näitä hommia vielä. Saksankielisen tekoälyn mukaan runo kyllä sisältää romantiikan tyylin aineksia, mutta siinä voi nähdä myös Kellerin myöhemmän realistisen tuotannon tulvahduksia. Päättelen tästä, etten ehkä olekaan täysin tekoälykäs runouden lukija, mikä voi joillekin tulla aikamoisena yllätyksenä!

Conrad Ferdinand Meyer (1825 – 1898) oli myös sveitsiläinen kirjailija. Kivimaan ja tekoälyn suostuttelemana päädyn siihen, että Meyer ei varsinaisesti ollut romantikko. Hänen valikoimaan päässeissä runoissaan (9 kpl) näen orastavan symbolismin aineksia, vaikka yleensä ne sitten lienevät realistisia. Mutta eikö sekin voisi olla vain yleistys? Tai vain osa totuudesta?

Detlev von Liliencron (1844 – 1909) on saanut tähän kirjaan vain kolme runoaan. Niistä kahdessa on aiheena sota. Vastapainoksi on mukana runo Kauniita kesäkuun päiviä, joka kuvaa sitä mitä otsikko lupaa. Kaikissa kolmessa runossa on kansanlaulumaisia aineksia, toistoa, ohikiitäviä kuvia, sotarunoissa karua dramaattisuutta. Antologiaan Kaunis Saksa on Uuno Kailas suomentanut neljä von Liliencronin runoja, joista kaksi sota-aiheista. Niitten lisäksi on mukana kaksi pisempää runoa, jotka kertovat kohtaamisesta jonkun vanhan kamun kanssa. Vaikka von Liliencronia pidetään realistisena runoilijana, on sekä kertomisen tapa että sanasto paikoin romanttisen rehevää. Noin mun mielestä.

Friedrich Nietzsche (1844 – 1900) on mukana vain yhdellä runolla. Kivimaa huomauttaa jo alkusanoissa, että Aarni Kouta on suomentanut Nietzscheltä aika mukavasti runoutta ja tämän kirjan runot ovat pääosin ennen suomentamattomia. Kivimaa on saanut komeasti toimivan hurjapäisen rytmikkyyden runoon Vihollisten keskellä, jossa hirsipuuhun menijä katumatta ja nöyrtymättä herjaa katsojajoukkoa ja julistaa uhmakkaana kuolemattomuuttaan.

Richard Dehmel (1863 – 1920) seitsemän runoa, joista neljä ekaa sijoittui öiseen aikaan. Dehmel lienee ollut öistinen runoilija? Runot eivät oikein päässeet minun päälleni vaan lukaisin ne läpi melko sujuvasti. Vuoripsalmi-runon suomennoksessa näin paljon samoja sanoja kuin Uuno Kailaan runossa Ilta. Varmaan sattumalta. Tekoäly oli rohkeesti sitä mieltä, että monet lukevat runon eroottisena tai jotenkin siihen suuntaan viittilöivänä. Dehmelin runoissa kerrotaan olleen symboliikkaa, minä näin niissä lähinnä luonnon kuvausta ja jonkin nimeämättömän tavoittelua.

Maximilian Dauthendey (1867 – 1918) on saanut mukaan viisi runoa, joista Satakieli ja sade jonkin verran sykähdytti, mutta kestin sen kuin mies.

Christian Morgenstern (1871 – 1914) mukana kuusi runoa. Satakieli ja runoilija on ihan kiva.

Hugo von Hofmannstahl (1874 – 1929) itävaltalainen kirjailija, joka kirjoitti myös runoja. Kivimaan kuvauksen mukaan von Hofmannstahlin runoissa on mystillis-biolooginen tunne, jonka runoilija aavistaa menneiden sukupolvien ja oman itsensä salaiseksi yhdyssiteeksi. Tähän viitannee runo Katoavaisuudesta.

Rainer Maria Rilke (1875 – 1926) oli itävaltalainen runoilija, josta Kivimaa kirjoittaa: ”hänen runoudessaan on kuulas syysvalaistus; on kuin hän pitäisi maapalloa kapeassa runoilijankädessään.” Lukaisin joskus Duinon elegiat enkä tajunnut siitä juuri mitään. Kivimaan suomennokset ovat hyvin toimivia, mutta minun marmori-korvani ei nyt näille runoille oikein aukene. Olen selvästi enämpi 1800-luvun tai sitä aikaisempain lyyrikoitten yleisöä. Jos näissä uudemmissa runoissa jotain minulle oli, sulkeuduin siltä laulannalta kuin simpukka.

Kirjassa on yhteensä 268 sivua. Lopussa kerrotaan lyhyesti jokaisesta valikoiman tunnetusta runoilijasta ja sitten on vielä sisällysluettelo. Lukaisin tässä tekstissä mainitsemieni runoilijain runot tänä päivänä.

Nouvelle Vague, elokuva cinémasta

Siinä kävi suurinpiirtein näin: minä halusin käydä elokuvissa, kun olin lukenut Svenska Yleltä parista elokuvasta, joista toinen tuntui kiinnostavalta. Vaimoni, joka viettää lomaansa, halusin matkalle mukaan. Mutta hän halusi nähdä toisen elokuvan, jota jokseenkin samaan aikaan esitettiin toisessa elokuvateatterissa. Lisäksi halusimme vierailla tapaamassa läheistämme sairaalassa. Tarkalla suunnittelulla saimme nämä kaikki soviteltua sopivasti yhteen ja poikamme tuli siksi aikaa Kuopiosta meille kissoja hoitamaan. Tämä olikin tarpeen, sillä koko reissu kesti lähes seitsemän tuntia ja se olisi ollut kissoille vähän liikaa. Paluumatkalla kävimme vielä ruokakaupassa ja viemässä kierrätysmuovit keräyskammioon, joka oli joulujen jälkeen tyhjennetty.

Kävin Kuopiossa elokuvateatteri Kuvakukossa katselemassa elokuvan Nouvelle Vague. Se on vuodelta 2025, pääosin ranskankielinen ja mustavalkoinen, ohjaajana Richard Linklater, pääosissa Guillaume Marbeck (roolihahmona Jean-Luc Godard), Zoey Deutch (Jean Seberg) ja Aubry Dullin (Jean-Paul Belmondo).

Nouvelle vague on ranskaa ja tarkoittaa ”uusi aalto”. Tällä nimellä kutsuttiin uuden ranskalaisen elokuvan tyyliä tai lajityyppiä, jolle luonteenomaista olivat mustavalkokuva, improvisoidut dramaattisesti esitetyt höttörepliikit, kaupunkimiljöö, katunäkymien tallentaminen sellaisenaan. Ranskalainen uusi aalto versoi nähdäkseni sodanjälkeisestä maailmasta, joka rakentui uudenlaiseksi ja uuden aallon elokuvat antoivat sille maailmalle murrosikäisen elkeet mustassa puvussa.

Katselemassani elokuvassa on oikeastaan komedian kautta sisäänkirjoitettuna katseluohje ranskalaisen uuden aallon elokuviin. Tarkoituksena on olla kapinallinen vanhaa, mutta arvostettua elokuvantekoa kohtaan. Uusi aalto rakentaa elokuvilleen oman äänen, joka on pohjimmiltaan kiltti kuin teini-ikäinen kotikissa, se kynsii, kun tuntee siihen tarvetta, vaikkei sitä tarvetta järjellä aina kykene selittämään. Tyylilajin ranskalainen cinéma on usein leikkisän absurdia, mutta rakastettavaa. Elokuvasta näkee, että se on elokuvaa, se kulkee arkisten näkymien päällä kuin näkymättömillä kiskoilla ja kutoo omasta tyhjäpäisestä maailmastaan jotain kivaa sekoitetta todellisuuden kanssa. Elokuvissa järjellä esitettyihin kysymyksiin vastataan tunteella.

Nouvelle Vague kertoo elokuvaohjaaja Jean-Luc Godardista valmistelemassa ja kuvaamassa ensimmäistä elokuvaansa À bout de souffle (Viimeiseen hengenvetoon), joka valmistui vuonna 1960. Viimeiseen hengenvetoon ei ole minun lempielokuviani. Eikä Godard ole lempiohjaajani. Uuden aallon elokuvista olen aivan selvästi Jacques Demy – Agnès Varda -linjalla, suosikkejani heidän elokuvistaan ovat Lola ja Cléo viidestä seitsemään. Pidän myös Chris Markerin lyhyestä elokuvasta Kiitorata, jossa on liikkuvaa kuvaa vain pari sekuntia.

Nyt puheena olevassa elokuvassa valmistellaan ja kuvataan siis elokuvaa, joka ei ole suosikkejani. Eräs hyvä syy siihen, miksi halusin nähdä juuri tämän elokuvan, oli se, etten ole oikein ymmärtänyt kyseisen elokuvan suosiota – enkä koko elokuvaa. Nähtävästi en tule koskaan ymmärtämäänkään. Sain kuitenkin sen verran apuja nyt näkemästäni, että kenties tarina oli Godardille jollain tavalla henkilökohtainen. Toinen huomio on se, että Godard aivan ilmeisesti tavoitteli uudistajan asemaa, tai ainakin halusi elokuvan uudistuvan. Kun hän katselee elokuvansa läheisten ystävien seurassa, he yksissä tuumin ja erikseen luonnehtivat näkemäänsä vuoden huonoimmaksi elokuvaksi, kenties koskaan näkemistään huonoimmaksi. Godard kiittää tyytyväisenä. Ehkä kyse on huumorista? Tai ehkä Godard käsittää, että uudistajan osa on tulla hylätyksi? Ja hän haluaa uudistaa.

Mikä sitten on minun mielestäni hyvää elokuvassa Viimeiseen hengenvetoon? Vastaus on helppo: Jean Seberg. Amerikkalainen tähtinäyttelijätär on elokuvassa kerrassaan hurmaava – raikas, lyhythiuksinen blondi. Nouvelle Vague -elokuvassa korostetaan, ettei Godard halunnut näyttelijöitä meikattavan, saattaa olla, että se vaikka näkyisikin elokuvassa. Elokuvan leikkaajat haluavat karsia Seberg-kohtauksia, sillä näyttelijätär on mukana niin isosti. Godard kieltää Sebergin kohtausten leikkaamisen. Tästä johtuen kai Viimeiseen hengenvetoon onkin minusta isolta osin kyllästyttävää vuoteessa vetelehtimistä, itse asiaan ei päästä. Uudemmissa kotimaisissa elokuvissa tällainen pyritään välttämään aika huolella.

Vaimoni kävi katselemassa Emma Thompson-elokuvan Sydäntalvi. Siinä on kuulemma kivaa se, että se on kuvattu Suomessa. Minä jaksan odottaa pari vuotta, että se esitetään tv:ssä.