Powered By Blogger

perjantai 17. syyskuuta 2021

Kirsikka Myllyrinne: Happamat sitruunat

Töölöläinen Kirsikka Myllyrinne (s. 1977) muutti miehensä ja lastensa kanssa Kyproksen saarelle vuonna 2015. Vuonna 2020 julkaistiin hänen kirjoittamansa kirja Happamat sitruunat, alaotsikoltaan Elämää jaetulla saarella. Kirjassaan Myllyrinne kertoo kotoutumisestaan itäisen Välimeren maisemiin, kuumaan ilmastoon (ihmettelin eikö perheellä ole ilmalämpöpumppua!), kreikankieliseen kulttuuriin ja elämäntapaan (kahvia, meze-aterioita, myöhästelyä). Koska olin aiemmin lukenut Lawrence Durrellin kirjan Katkerat sitruunat, jossa Durrell kuvailee omia Kyproksen vuosiaan, nauliutui mielenkiintoni tähän uuteen samanaiheiseen ja nimellisesti samankaltaiseen teokseen ja uskaltauduin lainaamaan sen.

Kypros, jota voi siis taivuttaa joko sisätulentona tai ulko-olentona (Kyproksessa / Kyproksella), on saarivaltio itäisellä Välimerellä. Sen murheenkryyninä on Pohjois-Kyproksen vuodesta 1974 jatkunut miehitystila, Turkki miehitti saaresta kolmanneksen pelätessään Kreikan hotkaisevan nuoren valtion omaksi osakseen. Saarella eli tuolloin huomattava turkkilainen vähemmistö ja jo ennen miehitystä oli siinä määrin aseellisia yhteenottoja väestöryhmien välillä, että YK:n rauhanturvajoukkoja oli paikalle lähetetty, mukana myös suomalainen joukko-osasto. Joku aika sitten luin entisen suomalaisen rauhanturvaajan kirjoittaman romaanin noista ajoista. Siirtomaaisäntä Englannin poistuttua vuonna 1960 saarelle syntyi valtatyhjiö, joka sai aikaan jännitteitä.

Nykyään osa entisistä pohjoisen Kyproksen kreikkalaisista asuu saarta halkovan vihreän linjan eteläpuolella, heidän entiset kotiseutunsa ovat turkkilaisella alueella. Turkkilaisella alueella on myös kivoja paikkoja, joissa voisi vierailla, antiikkisen Salamiin kaupungin rauniot, Famagustan turistikaupunki, jossa kuvattiin osia Exodus-elokuvasta, Kyrenian kaupunki ja Bellapaisin kylä, joissa Durrell aikoinaan asusteli. Myllyrinne kertoo tehneensä perheineen retken Kyreniaan, mutta siihenpä se jääkin. Kirjan tapahtumat sijoittuvat siten täysin kreikkalaiselle alueelle, pääosin pääkaupunki Nikosiaan, jossa perhe asuu. Tosin on perheelle löytynyt nähtävää myös kreikkalaisen Kyproksen alueelta. Vierailut vuoristokylissä ovat kiehtovia ja erityisesti kivikautinen Khirokitia vaikuttaa hätkähdyttävältä kohteelta.

On hauska lukea Myllyrinteen juoksuharrastuksesta. Hän pitää sitkeästi kiinni lenkkiajoistaan ja osallistuu maratoneille ja muille katujuoksuille. Sitä jotenkin kuvittelisi, että kirjallisuusharrastajat (Myllyrinne on ammatiltaan kustannustoimittaja) eivät harrastaisi liikuntaa sen enempää kuin minäkään eli luvattoman vähän. On ilo huomata erehtyneensä. Erityisen vaikutuksen minuun tekee se, miten Myllyrinne selvästi nauttii luontopoluilla juoksemisesta, ovathan polut usein korkealla, viileämmillä seuduilla, jossa saa olla rauhassa, kun harvemmin kohtaa muita kulkijoita ja saa lisäksi nauttia luonnon kauneudesta ja upeista maisemista.

Paitsi että kyproslaiset näyttäytyvät Myllyrinteelle nostalgiaan, menneisyyden (tarkoittaa aikaa ennen pohjoisosan turkkilaismiehitystä) ihannointiin taipuvaisena ja sen alle paljon nykyisyyden ongelmia vaivihkaa hautaavana väkenä, on Kypros lisäksi voimakkaan miesvaltainen yhteiskunta. Naisten osa on toimia äitinä, mummona, tätinä eli synnyttää ja hoitaa lapsia, laittaa ruokaa ja hoitaa kotiaskareita. Suomalaisnaiselle tämä ei käy laatuun, Myllyrinne pyrkii pysymään työn syrjässä kiinni ja näin etätöitten kulta-aikaan sellainen onnistuukin. Kirjan alussa hän nimittää itseään ulkosuomalaiseksi, mutta tämä käsite ei toistu muistaakseni häiritsevän usein. Näkisin kirjan erinomaisena kuvauksena nykysuomalaisesta maahanmuuttajana: hän on hyvin koulutettu, taloudellisesti vakaassa asemassa ja paluu takaisin Suomeen on kiinni omasta valinnasta.

Kirjallisuuden parissa työtään tekevälle kieli on koti, niinpä uudessa kotimaassa on mietittävä suhde omaan kieleen ja muitten kieleen, tätä kirjailija työstää kirjansa lopussa.

Ihan kiva lukaista. Kirjassa on 181 sivua, se tuli luetuksi kolmessa päivässä.

maanantai 13. syyskuuta 2021

Salaperäinen seurue

Suomen kaikkien aikain parhain runojen suomentaja, Pentti Saaritsa (s. 1941), valikoi itselleen mieleisimmät suomentamansa runot vuonna 1997 julkaistuun teokseen nimeltä Salaperäinen seurue, alaotsikoltaan Runoja jotka tulivat ja jäivät. Pääosa valikoiman runoista on sepitetty 1900-luvulla, tuoreimmat hyvissä ajoin ennen vuotta 1997. Saaritsa on siitä harvinainen suomentaja, ettei hän kavahda mitallisen runon suomentamista mitallisena, mitä piirrettä nuoressa suomentajassa tervehdän ilolla.

Luin tämän teoksen viiden päivän aikana. Lukiessa tahti hidastui, yhtenä päivänä en lukenut mitään vaan katselin viestijuoksua tai jotain. Se oli ehkä sunnuntaina. Lauantailounaan jälkeen luin muutaman runon, mutta ne tuntuivat niin tuhdilta jälkiruualta, että ei olisi ollut viisasta jatkaa. Runot ovat sikäli kätevää jälkiruokaa, etteivät pillauvvu useamman vuoden säilytyksessäkään. Sen sijaan runot voivat jäädä kunnolla makustelematta, jos ne hotaisee kovin kiireellä, kuten minulla tuppaa olemaan tapana.

Hyvän runokirjan kriteerinä olen pitänyt sitä, että kirjassa on yksi hyvä runo. Se on sellainen runo, joka koskettaa minua. Arvioni on siis perin omakohtainen. Puheenaolevassa valikoimassa tällaisia runoja on useita.

Läheskään kaikkia runoilijoita en tuntenut, tuskinpa tunnistaisin heitä nytkään vaikka syliin istuisivat. Runoista tutuilta tuntui vain kaksi, nimittäin Rilken Pantteri (vuodelta 1908) ja de Nervalin Artemis (vuodelta 1854). Pantteri on varmaan monille muillekin tullut tutuksi elokuvasta Awakenings (1990). Se sopii siihen loistavasti ja on huima runo muutoinkin. Artemis tuli minulle tutuksi kuin piin likiarvo, kun lukaisin Octavio Pazin pitkän runon Aurinkokivi, johon siitä pätkä oli poimittu jonkinlaiseksi alkulauseeksi. Molemmista luin sanat, mutten tajunnut merkitystä. Sama meno jatkui tähän valikoimaan suomennettujen Pazin runojen suhteen.

Joitakin vuosia sitten lukaisin perulaisen modernistin César Vallejon  runoja. Tein silloin sen havainnon, että pääsin kyytiin lähinnä Vallejon nuoruuden runoihin, joita suomentaja Matti Rossi oli valinnut mukaan vain yhden tai kaksi. Tykästyn sellaiseen runouteen, jonka jollain tapaa kykenen tajuamaan. Sen sijaan kovin moderniksi käyvä sanain sinkoilu jättää kylmäksi. Niinpä tässäkin valikoimassa minua miellyttävät ranskalais-uruguaylaisen runoilijan Jules Superviellen runot, joissa lukija otetaan kyytiin proosallisen leppoisasti, mutta runollisen herkästi. Samoin valikoiman lopusta löytyvät Jorge Luis Borgesin ja Ernesto Cardenalin pari runoa kummaltakin käyttävät sellaista kuvastoa, joka suomennettunakin tuntuu käsitettävältä ja runotkin käsittelevät kiinnostavia asioja. (Jännä kyllä nicaragualaiselta Cardenalilta aiemmin lukemani runosarja Kello 0 tuntui kovin yksipuolisen amerikkalaisvastaiselta.) Erityisesti viehätyin saksalaisen Stefan Georgen vuoden 1895 runosta Saaren herra, jonka voi tulkita kuvaavan eläinlajien monimuotoisuuden katoa tai joukosta poikkeavan yksilön hakeutumista erilleen muista, vaikkei uutta asuinpaikkaa olisi löydettävissäkään.

Saaritsan hieno valikoima sisältää käytännössä pelkästään eurooppalaistaustaisten runoilijain runoja. Mukana olevat Amerikkojen ja jopa Afrikan runoilijat ovat kirjoittaneet vähintäänkin eurooppalaisella kielellä ja eurooppalaisen perinteen tyyliin. Valikoiman alkurunoksi valitun Kontantinos P. Kavafisin afrikkalaisuudesta ei kannattaisi mainitakaan, hän oli aleksandrialainen ja liittyi kaikin puolin helleeniseen ja sitä tehen sitten eurooppalaiseen runoperinteeseen. Runon Jumala hylkää Antoniuksen suomensi Tuomas Anhava, runo tuo mieleen (vissiin tarkoituksella) Kavafisin mainehikkaan ja tunnetun Ithakan, vaikka toimiikin sen vastakuvana. Kaikkiaan Välimeren piiri tuntuu hehkuvan aika paljon kirjan sivuilla, ollaanpa sitten Chilessä tai British Museumissa. Erikoinen, joskin minulle vähän moternin äkkimakkee jälkiruoka on Pierre Louÿs'n antiikin Hellaaseen sijoittuva erotiseeraustakin sisältävä Bilitisin lauluja (vuodelta 1894). Vastaavasti subzero brut-osastolle mennään Ahma Ahmatovan runosarjassa Rekviem (vuosilta 1935 - 1961), josta Välimeri on kaukana kuin Siperia Fontankan talosta.

Kirjassa on sivuja 141. Kunhan tämä seurue kävelee vastaan kohtuuhintaisena ja -kuntoisena, pistän sen pussiin ja kannan kotihyllyyni, parempaa lyriikkateosta saa hakea.

keskiviikko 8. syyskuuta 2021

Peter Kreeft: Sokrates & Jeesus

Amerikkalainen teologi, filosofi ja kirjailija Peter Kreeft (s. 1937) kirjoitti ehken vuonna 1987 ilmestyneen kirjan Socrates Meets Jesus. Ihan tarkkaa vuotta en löytänyt edes kirjailijan omilta sivuilta. Tosin hänen sivuiltaan pääsee katsomaan kyseisen kirjan pohjalta tehdyn näytelmäesityksen (kesto vähän yli tunti), jota suosittelen lämpimästi, jos aihe kiinnostaa. Itselleni oli hyötyä siitä, että olin jo ennen näytelmän katselemista lukenut jonkun matkaa kirjastosta lainaamaani teosta, Sokrates & Jeesus, julkaisuvuosi 1990, suomentanut Niina Veijalainen. Kyseessä ovat samat miehet, mutta näytelmäesitys, jonka siis voi katsella youtube-kanavalla ja johon linkki löytyy Kreeftin sivuilta, on loistavasti dramatisoitu (Kevin O'Brian) ja sitä tehen sitten aika reippaasti lyhennelty kirjan sokraattis-loogillisesta esitystavasta. Mainio esitys, erinomaiset näyttelijävalinnat, tosin näyttelijöitten nimiä ei mainita.

Näytelmän lähtökohta on se, että antiikin Hellaan filosofi Sokrates ilmestyy Massachusettsissa sijaitsevaan yliopistoon reilut pari vuosituhatta kuolemansa jälkeen. Hänet on valmiiksi ilmoitettu jumaluusopilliseen tiedekuntaan ja hän tapaa nuoren naisopiskelijan, joka suomennoksessa on nimetty Sanna Suvaitsevaiseksi. Sanna sitten opastaa Sokratesta nykymaailman tavoissa, asenteissa ja uskomuksissa. He osallistuvat yhdessä opiskeluun, joka sattuu olemaan seminaarityyppistä, mikä jotenkin tuntuu soveltuvan tälle Sokrateelle. Sokrates suhtautuu tilanteeseen tutkijan asenteella, hän asettaa asiat kyseenalaisiksi ja syntyy pitkähköjä, sokraattisen junnaavia keskusteluja Sokrateen, opiskelijoitten ja professorien välille. Sokrates kuvataan tiukasti logiikan sääntöihin pitäytyvänä tutkijatyyppinä, joka ei anna tunteitten vaikuttaa tutkimuksen tekoon. Välillä tuli mieleen Werner Herzogin elokuvasta Kaspar Hauserin tapaus kohtaus, jossa logiikan professori kysyy löytölapsi Kasparilta, miten esittää loogisesti täydellinen kysymys sen selvittämiseksi, onko mies totuudenpuhuja vai valhettelija ja Kaspar tarjoaa vastaukseksi kysymystä onko mies lehtisammakko. Lukemassani kirjassa Sokrates esittää myös erään sammakkovertauksen. Jeesusta ei yliopistolla tavata – niin vai tavataanko, tämä jättäis tämän kohdan vähän avoimeksi, ettei kaikkee spoilaa.

Kirja on painettu aika tiiviillä tekstillä, sivuja itse tarinassa ei ole kuin 124, mutta tiivistä on painatus, lukeminen ei etene ihan siivillä. Minulta meni kaksi päivää tämän läpilukemiseen. Täytyy myöntää, että näytelmäesityksen katselu jotenkin kevensi lukemista, mutta se, että kissat yöllä valvottivat, alkoi jonkin verran ramasta. Näytelmässä on kivasti huumoria ja varmasti asiantuntija löytää lukemastani kirjastakin hörähdeltävää, vaikka minä en niinkään riemusta hihkunut lukiessani. Kirjan kerronta esitetään kokonaan vuoropuheluna, minkä vuoksi kirja on sijoitettu Kuopion kirjastossa näytelmähyllyyn. En tiedä onko se alunperin näytelmäksi tarkoitettu. Laitan tähän loppuun pienen lainauksen Sokrateen mielipiteestä kirjojen suhteen. En tosin ole asiasta samaa mieltä, eikä taida lopulta olla Sokrates itsekään:

Kun meillä on kirjassa suurempi ulkoinen muisti, sisäinen muistimme sielussa on pienempi. Kirjoista voi helposti tulla loisia, jotka elävät isäntänsä verestä, mielestä. Sitä paitsi ne ovat kuin kuolleita ruumiita, ei eläviä, koska ne antavat aina saman vastauksen, kysyitpä milloin tahansa. Minä olen aina pitänyt parempana dialogia elävien kanssa, koska heidän vastauksensa ovat arvaamattomia, kuin dialogia kuolleiden kanssa.

maanantai 6. syyskuuta 2021

Mestari Patelin

Joskus myöhäisellä keskiajalla, 1400-luvun jälkimmäisellä puoliskolla vissiin, sepitettiin Ranskanmaalla näytelmä, joka tunnetaan nimellä La farce de maistre Pierre Pathelin. Sen aikaiset käytännöt taiteessa taisivat olla sitä tyyliä, ettei omalla nimellään ollut sopivaa tehdä taidetta, joten näytelmän kirjoittaja on tuntematoin. Vanhin säilynyt versio on kuulemma vuodelta 1485. Eri versiot poikkeavat toisistaan, tärkeänä yksityiskohtana on Patelinin näytelmän viidennessä kohtauksessa puhuma siansaksa, jossa tietenkin on osaksi monen eri kielen sanoja tai ainakin niitä muistuttavaa puhetta, ja jota sitten on yritetty käännätellä kulloisellekin kohdeyleisölle ymmärrettävään ja hupaisaan muotoon. Luin suomennoksen vuodelta 1937. Suomentaja Otto Manninen ei ole kaikkea yrittänyt suomennella Patelinin ivallisesta siansaksasta, vain joitakin juttuja näytteeksi. Tuskinpa siinä ihmeempiä on menetetty. Topeliuksen näytelmässä Lintu sininen (Fågel blå) luetaan lopussa taikaloitsuja keksityillä kielillä, jotka sitten täsmentyvät kohti latinaa. Ei niitäkään ole suomentamaan ruvettu. Laitan pienen näytteen Patelinin solkotuksesta:

Ey, wacht een wile; comet rie.
Karnapsis vaan, hei, karakii!
Com mare semar Godes gave!
Veen pyhän vihmaa pelkää aave.
Ey! vurst een wile eellä eineen,
niin isä Tuomas öylätteineen
saa tulla, minut ripittää.

Otto Manninen, tunnettu runoilija ja runojen suomentaja, on sen sijaan suomentanut tämän näytelmän Patelinista jambimittaan, joskaan ihan täysiä metrisiä pisteitä hänen säkeensä eivät kaikin osin saa, sillä pitkät ja lyhyet tavut ovat välillä vähän ristissä niin kuin hampaat meikäläisen suussa. Näkisin kuitenkin runomitan toimivan erinomaisesti, olisi tosi kiva kuulla tämä kuunnelmana, jona tämä pieni näytelmä on kuulemma esitettykin. Sovittelin mielessäni roolitusta: Patelin voisi olla Joel Rinne, hänen vaimonsa Guillemette Ansa Ikonen, verkakauppias Guillaume Joceaume Kauko Kokkonen, viekasteleva paimen Thibaut Aignelet Pentti Siimes ja tuomariksi sopisi vaikkapa Keijo Komppa.

Tarina sinänsä on varsin selkeä eikä mitenkään turhan juonikas. Itseoppinut asianajaja mestari Patelin on jäänyt vaille tehtäviä, hänen juonikkuutensa on alkanut nähtävästi sapettaa asiakkaitakin. Niinpä asianajaja puolisoineen on varaton, vaatteet pitäisi uusia ja Patelin päättää käyttää viekkauttaan asioidessaan verkakauppiaan luona. Johonkin asti röyhkeä rikos kannattaakin, mutta liejun pinnassa taapertavassa maailmassa syöjäkin tulee syödyksi. Selkeä ja konstailematon juoni on tämän pikku näytelmän etu, joka ehkä koituu myös haitaksi. Tarina ei varsinaisesti yllätä, joku voi tietysti nähdä tämänkin hyvänä puolena ja mielentilasta sekä esityksen lennokkuudesta riippuen voi käydä kummin päin hyvviin – näytelmästä joko pitää tai sitten ei.

Kirjasen lopussa kerrotaan jotain näytelmästä. Farssia mestari Patelista ei alunperin ollut jaettu kohtauksiin vaan jako on suoritettu myöhemmin, kohtauksien kolmen eri tapahtumapaikan mukaan. Kuulemma alunperin koko näytelmä on esitetty samoissa lavasteissa, joista yksi osa kuvaa Patelinin asuntoa, toinen verkakauppiaan myymälää ja kolmas oikeussalia. Tähän samaan tapaan muistelen myös antiikin kreikkalaisen Menandroksen komedioitten lavastusohjeitten menneen. Tosin kaikissa ei ollut mestari Patelinia eikä verkakauppiasta ja oikeussalin sijasta saattoi olla vaikkapa katu tai tori, ehe-ehe. Mestari Patelin -näytelmän arvioidaan vaikuttaneen moniin myöhempiin näytelmäkirjailijoihin, kuten vaikkapa Molièreen ja minulle tuli mieleen Topeliuksen lastennäytelmien lisäksi Ludvig Holberg.

No, siinä se meni aamupäivä tätä lukiessa. Sivuja kirjassa on 107. Aikoinansa hdcanis, josta sittemmin sukeusi Gregorius, luki tämän näytelmän ja kirjoitti siitä ansiokkaan tekstin tuolloiseen blogiinsa.

torstai 2. syyskuuta 2021

Pauli Taskinen: Hätäisesti hirtetty

Pauli Taskinen (s. 1949) kirjoitti vuonna 2021 julkaistun romaanin Hätäisesti hirtetty. Tyylilajina kesätekkari. Luin hiljattain Taskisen ensimmäisen romaanin Katiskalla hukutettu.

Uuden teoksen tapahtumat sijoittuvat samalle seudulle kuin edellisenkin, Kuopion läheisyydessä sijaitsevalle Paloniemen kylälle. Myös henkilögalleria on isolta osin jatkoa aikaisempaan, joten ihan tolkuttomasti uusia hahmoja ei kirja sisällä.

Koska tämänkertainen seikkailu käydään kesäteatterin maailmassa, on kirjailija sisällyttänyt alkuun henkilöluettelon, jossa hahmojen nimien ohesta löytyvät heidän esittämiensä kesäteatterinäytelmän roolihahmojen nimet. Tämä onkin paikallaan, sillä kerronnan sekaan on ujutettu katkelmia kyseisestä näytelmästä, jossa ainakin jotkut näistä fiktion hahmoista esittävät tunnistettavasti itseään.

Kirjan näytelmä on paikallisen julkkiskesäasukkaan laatima. Miehen tapana on kuleksia ympär kyliä ja jututtaa paikallisia oppiakseen lisää seutukunnan ihmisistä. Lukija uitetaan kyllä romaanin maailmoihin, eli hänelle selitetään kuka kukin on, mutta luultavasti enemmän kirjasta saa irti, mikäli on jo lukenut edellisen romaanin. Sitä paitsi tämän uuden romaanin myötä lukija saa tietää mitä tapahtui edellisen jälkeen. Aikaa on kulunut viisi vuotta, aikaisempi romaani sijoittuu kesään 2008, tämä uusi kesään 2013. Taskinen on onnistunut luomaan kirjoihinsa niin valmiin maailman, että voisi kuvitella jatkoakin seuraavan.

Isoimmalta osin tämäkin romaani kertoo kylän asukkaista, kesäasukkaat mukaanlukien. Vanhojakin muistellaan, mutta ei tökitä kovin pahasti tikulla silmään. Vakavia poikkeuksiakin tosin on. Yhtä auvoista idylliä ei paloniemeläisten elämä ole, vaikka arki sujuukin sitä latua mitä se kesät talvet on hiihätellyt. Tietenkin pienet kylät tuppaavat ukkoutumaan ja akkautumaan, mutta Paloniemeltä löytyy nuorta ja viriiliäkin väkeä. Osa ihmisistä on muualta tulleita, täysin sisätekoista väki ei siis ole.

Itse kuolemantapauksen selvittely vaikuttaa välillä jäävän sivumaininnaksi. Näinpä se taitaa elämä ylipäätäänkin mennä. Jokaisella on oman arkensa työt ja aamut, yöt ja haamut. Onko tällainen suhtautuminen toisen äkilliseen poismenoon sitten tunnekylmyyttä vai elämän ylläpitämiseen perustuva tosiasia? Kaikilla tietenkin oma suu on lähinnä ja kun se vielä tuottaa mukavaa jutustelua ja muita nautintoja, niin puhellaanhan siinä sitten vaikka vanhan rysän kunnostuksesta tai Zetorin startista. Takakannessa romaanin kuvataankin olevan hyvän mielen kertomus, joka ei toivottavasti vie yöunia. Ja tulee se kuolemantapauskin selvitettyä ihan ilman miss-marplen apua.

Kirjassa on 240 sivua. Se tuli selviteltyä viikossa. Katon remonteeraus vei tästä ajasta muutamia lukupäiviä. Kirja tuli luetuksi ja kohtahan se kattokin kuntoutuu, kun kelit viilenee ja vesi väsyy lumen alla.

tiistai 24. elokuuta 2021

Verner Lehtimäen tarina osat 1 ja 2

Luin kaksi sarjakuva-albumia, jotka kertovat Verner Lehtimäestä (1890 – 1938), joka ensimmäisessä albumissa toimii Suomen punakaartin Tampereen rintaman johdossa ja toisessa albumissa huseeraa Puna-armeijan lentäjänä ja neuvostovakoojana.

Sarjakuvat ovat tositapahtumiin perustuvaa fiktiota, seikkailukertomuksia suomalaisesta henkilöstä, joka pääsi näkemään paljon ja antoi oman panoksensa sekä Suomen että Neuvostoliiton kohtaloon. Albumien tekijöinä kunnostautuivat:

Ilkka Markkula, käsikirjoittajana, Jukka Koivusaari, piirrostyö ja taitto sekä Kimmo Lehtimäki, historia-asiantuntijana.

Verner Lehtimäen tarina osa 1 on nimeltään Punainen ratsumies. Se kertoo Lehtimäen vaiheista Suomen sisällissodan pyörteissä. Varsinaisesta Suomesta alkaa Lehtimäen päällikkyys, sarjakuvassa hänet nostaa Raunistulan työväenkaartin johtajaksi itse Eino Rahja. Lehtimäen kuvaillaan olleen kauhean komea mies ja hyvä ratsastaja, ollut kuulemma karjapaimenena Amerikoissa. Lehtimäki nostaa johtajaksi rinnalleen veljensä Jalmarin. Vanhempi veljes Konrad Lehtimäki pysytteli kuulemma sivussa punakapinasta, mutta kirjoitti sitä ennen tunnetun teoksen Ylös helvetistä, jota sarjakuvassa kehaistaan.

Sarjakuvassa kuvataan lyhyesti ja näppärästi niitä henkilökohtaisia kaunantunteita, joita sisällissotaa edeltävässä Suomessa (ja tottahan toki vielä nykyäänkin) voi kuvitella syntyneen, kun toisilla on kaikkea ja toisilta on kunniakin viety pois. Tästä siirrytään luontevasti punakapinaan eli Suomen sisällissotaan. Ensin taistellaan Tampereen pohjoispuolella, mutta melko nopeasti valkoinen armeija ahdistaa punaiset joukot Tampereelle. Kalevankankaalla punaiset kohtaavat myös ruotsalaiset vapaaehtoiset, jotka kokevat Lehtimäen joukkojen taholta kovan kohtalon. Sarjakuva loppuu ehkä hieman kesken, siihen kun punaiset vetäytyvät Tampereelta. Yhden sivun muistelujakso lopussa ei ihan riitä kertomaan miten Lehtimäelle sittemmin kävi. Molempien albumien lopussa kuvaillaan niitä historiallisia henkilöitä, jotka sarjakuvassa esiintyvät. Eipä taida kellään olla suupielet ylöspäin, mikä vissiin sopii tämmöiseen korkeajännite-tyylin tarinointiin.

Verner Lehtimäen tarina osa 2 on nimeltään Vierailla siivillä. Koska kyse on isolta osin sotilasilmailusta, on kerrontakin lennokkaampaa kuin Tampereen taistojen tie. Alussa Konrad Lehtimäki saa kirjeen Venäjältä, jonne Verner Lehtimäki on paennut monien muitten punakapinan johtajien kanssa. Konrad sai itse sisällissodan jälkeen kuolemantuomion, joka kuitenkin kumottiin tunnettujen kulttuurihahmojen vastustuksen myötä. Sittemmin hänestä tuli kansanedustaja. Kirjeessä Verner kertoo isoveljelleen vaiheistaan Neuvostojen maalla. Aluksi hän toimi vakoojana Muurmannin Legioonassa edeten siellä päälliköksi asti. Lopulta englantilaiset saavat hänen otaksutusta vakoilustaan tarpeekseen ja Verner pakenee Pietariin. Siellä odottaa komennus sotilaslentäjäksi veli Jalmarin kanssa. Miehet osallistuvat Kronstadtin pommitukseen. Sitten Verner tapaa elämänsä naisen hotelli Astorijassa. Sveitsiläinen oopperalaulajar laittautuu Vernerin följyyn ja alkaa satumainen matka Kiinan kautta Yhdysvaltoihin. Siellä Verner tapaa jälleen Oskari Tokoin samalla kun kouluttautuu lentokoneinsinööriksi ja neuvottelee Rooseveltin kanssa keveitten sotilaskoneitten hankinnasta Neuvostoliittoon. Työväen kotimaahan palattuaan veljekset kumminkin huomaavat että heidän iskulauseestaan ”Vallankumous tai kuolema” heitä odottavat kumpikin mainituista. Stalinin Neuvostomaa ei ole paratiisi muualta tulleille. Albumi päättyy rankalla tavalla. Tosin lopussa olevat henkilöesittelyt sisältävät vielä lohtua lukijalle kertoessaan, että Vernerin vaimo ja poika selvisivät vainojen ajoista hengissä.

Kyllähän näissä albumeissa kerrotaan todella jyräkkää tarinaa todellisista henkilöistä. Heidän kohtaloittensa täsmällisestä laadusta lienee mahdotonta saada täyttä selkoa, koska toimivat he paljolti vakoilun kentällä, jossa yksityiskohtien ylösmerkintä ei olisi mahdollista. Nopeasti albumit lukaisee, wikipedioitten ym. lukemistojen kanssa selvittelin ne päivässä.

maanantai 23. elokuuta 2021

Jäätynyt mies

Yrjö Rauanheimo (1904 – 1949) kirjoitti vuonna 1948 Poikien seikkailukirjastossa julkaistun romaanin Jäätynyt mies. Ylen Aution tietojen mukaan siitä muokattiin samana vuonna radiossa ensiesitetty kuunnelmasarja. Kyseistä esitystä ei taltioitu, mutta vuonna 1965 taltioitiin uusi versio samalla käsikirjoituksella, ohjaajana Eero Leväluoma. Kuuntelin tämän kahdeksanosaisen kuunnelmasarjan, jaksojen pituudet olivat jotain päälle 20 min./jakso. Alun kuuntelin perjantaina, loput kolme jaksoa tänä aamuna. Kuunnelman etenemisvauhti ei ole erityisen ripeä, joten pienet torkut taisin välillä ottaa ja pysyin mukana kuin Kauniissa ja rohkeissa, joissa en ole pysynyt mukana.

Tarina kertoo maisteri Simolinista, joka löydetään Newfoundlandin rannikon matalikolta jään sisään pakastuneena. Geologi Simolinia esittää Martti Katajisto, joka esitti prinssi Florestania elokuvassa Prinsessa Ruusunen (vuodelta 1949). Nyt on Simolin nukkunut ”ruususen unta” reilut sata vuotta. Hänetkin onnistutaan herättämään henkiin – ei suudelmalla vaan tieteellisillä menetelmillä, sulattamisella, hitaalla lämmittämisellä ja antamalla erilaisia virkistäviä ruiskeita.

Kun saadaan selville, että jannu on suomalainen, hänet uskotaan hoivattavaksi suomalaisen tiedemiehen, tohtori Kastelan hoiviin. Kastelaa esittänyt Kaarlo Halttunen esitti samaan tapaan mainostoimittajan elolle herättävää tiedemiestä kuunnelmassa Venuksen ihanat kukkulat. Toisaalta Halttunen myös esitti kuunnelmassa William ja Mary kuolemansairasta filosofia, jonka aivot jätetään henkiin, kun mies itse vaipuu tuonelaan. Tässä nyt puheenaolevassa kuunnelmasarjassa tohtori Kastela ei vaikuta erityisen filosofiselta, hänen empatiakykynsä tuntuu varsin soveliaalta poikain seikkailukuunnelmaan. Simolinilla oli näet Turussa rakastettu, joka odotti häntä kotiinpalaavaksi elämänsä loppuun saakka. Kun Simolin löytää hänen sukulaisistaan rakasta Bettyään muistuttavan nuoren neidon, ei Kastelalta löydy sydäntä sallia heidän ns. tutustuvan toisiinsa lähemmin. Tässä kuunnelma menettääkin minusta kiinnostavuutta melko roimasti. Lisää lunta kuunnelman tupaan on luvassa, kun lopussa keskitytään kaivamaan kultaa Huippuvuorilta löytäjä saa pitää -asenteella.

Tämän kuunnelman perusideasta – elon estradilta poistunut henkilö palaa näyttämölle myöhäisemmässä ajassa – tulee mieleen kuunnelmasarja Hautasi on Odessassa, joka perustuu Oskar Reposen romaaniin. Näitä molempia sarjoja yhdistää myös jonniimmoinen tiivistämisen tarve. Kovin pitkiä vatkutuksia en ainakaan itse jaksaisi kuunnella, vaikka onhan noita tullut kuunneltua tähänkin asti. Ehkä mulla alkaa kuunteluaika käydä vähiin ja muutun kärsimättömäksi. En viitsisi seuraavaan elämääni jättää kovin pitkäkestoista kuuntelemattomuuden perintöä, ehe-ehe.