Kuunnelmien naisia pilvien päällä

Kukkia rouva Harrisille

Paul Gallico (1897 – 1976) oli amerikkalainen kirjailija, joka kirjoitti vuonna 1958 julkaistun romaanin Mrs 'Arris Goes to Paris. Kuuntelin romaanin pohjalta tehdyn kuunnelman, jossa lontoolainen siivooja Ada Harris näkee erään asiakkaansa luona Diorin vaatehtimon leningin, johon hän ihastuu todellakin korviaan ja kukkaronnyörejään myöten. Leningin omistava lady kertoo puvun maksaneen nelisensataa puntaa, mikä on siivoojaparalle tavoittamaton summa. Koska rakkaus kiipeääpi vaikka vuorien ylitse, alkaa Ada säästää rahaa ja erinäisten käänteitten jälkeen hän matkustaa Pariisiin tavoitteenaan ostaa upea luomus Diorin kuuluisasta muotitalosta. Eikä hän vielä sielläkään oikein huomaa millaisen vuoren juurelle on saapunut. Kuunnelmassa Ada Harrisia esittää Emma Väänänen, joka voisi olla mukana niin komediassa kuin tragediassakin. Ilmava ja rauhoitteleva kertoja Matti Ranin saa kuulijan vaistoamaan, että nyt ollaan matkalla, jossa voi käydä ihan hyvin. Ada on hahmo, joka pienistä vastoinkäymisistä ja kovasta työnteosta huolimatta tuntuu leijailevan pilvien päällä. Niinpä kuunnelma käynnistyykin lentokoneessa, jossa Ada istuu matkalla kohti Pariisia.

Adan asenne asioihin on käytännönläheinen, hän on siivoaja ja toimii reippaasti ja aloitteellisesti. Hänen pehmeä puolensa rakastaa kauneutta: kuten muotisalongin johtajatar (Mai-Brit Heljo) toteaa, hän on tosiaankin rakastunut Diorin pukuun. Se ei jätä muotitaloa kylmäksi. Myös kukat ovat Adalle rakkaita, senpä vuoksi kuunnelma päättyykin kukkasiin. Tämä erittäin suositeltava hyvän mielen kuunnelma on somistettu tähtinäyttelijöin, sen miehustasta löytyvät Matti Raninin lisäksi Joel Rinne ja Martti Katajisto. Maippi Heljon ja Emma Väänäsen ohella kuunnelmaa kaunistavat Elsa Turakainen, Kyllikki Forssell, Tea Ista ja Aila Arajuuri. Dramatisoinnin ja ohjauksen teki Eila Kallio, kuunnelman ensiesitys tapahtui vuonna 1966. Kesto 73 min.

Yöperhonen

Liisa Pöntinen kirjoitti ja ohjasi vuonna 2020 ensiesitetyn kuunnelman Yöperhonen. Hän esitti myös kuunnelman pääosaa, englantilaista Amy Johnsonia (1907 – 1941), joka tuli kuuluisaksi pitkistä yksinlennoistaan. Kuunnelma rakentuu etupäässä Amyn yksinpuhelulle yläilmoissa, hänen omassa elementissään. Puhetta säestää mietiskelevä, kaiutettu kitaransoitto. Musiikin ja äänisuunnittelun teki Jussi Kraft. Amyn elämää käydään läpi muutamien tapahtumien kautta, tärkein on pitkä lento Englannista Australiaan. Mukaan mahtuu myös rakkauskertomus toisen lentäjän kanssa.

Amyn puheen sävy kuvailee runollisesti hänen tuntojaan. ”Ensin ylemmäks ja susta tuntuu että sä kuolet”. ”Tässä ollaan kumminkin jäämässä historian kirjoihin, tyttö”. Taivaan katossa lentäjä on muistoista erossa. Hän haluaa vain lentää. Kun lentäjä viettää yön maan kamaralla, hänen lentokoneensa, jota hän kutsuu nimellä Yöperhonen, nukkuu petrolinsinisiä unia. Lentomatka on unelma, jonka lentäjä kykenee toteuttamaan, viivoittimella vetäisty suora viiva yli outojen maisemien, joista ei aikaisemmin osannut uneksiakaan. Kaikkea ei pidä kokeilla, mutta kone on jo ilmassa. Ilmavirta kelluttaa lentäjää kuin pumpulissa ja linnunmaidossa. Laskeutumista tahtoisi pitkittää. Lopulta ollaan maassa, askelina australialaisella hiekkarannalla. Kesto 42 min. Kuunnelman saatesanoissa kerrotaan, jotta Näkövammaisten Kulttuuripalvelun Sokeain kuunnelmaraati palkitsi kuunnelman vuoden 2020 parhaana kotimaisena kuunnelmana. 

Kuunnelmat sommitellaan nykyään tähän tyyliin. Tarina kerrotaan fragmentteina, kuulija saa itse kuvitella mitkä ovat osien väliset yhteydet tai voi vain hypätä hetkeksi ilmavirran ravistelemalle ylätasolle. Äänitystekniikan paraneminen merkitsee tietenkin sitä, että unenomaiset, kuulijan korvia hellivät hälyäänet antavat omat aineksensa kuunnelmalle. Ovat ne aina kuunnelmiin sisältyneet, mutta viime aikoina ne vaikuttavat syrjäyttäneen perinteistä kertovaa osuutta. Runollisuudesta on tullut tarinan toinen puoli.

Sakin pienoiskuunnelmia

Kuuntelin tässä joutessani satiristinimimerkki Sakin (englantilainen Hector Hugh Munro 1870 – 1916) kirjoittamien kertomusten pohjalta tehtyjä erinomaisia kuunnelmia. On tavallaan väärin, että minunlaiseni joutomies saa noin vain kuunnella tällaista taidetta. Toisaalta on se ihan mukavaakin. Nämä kuunnelmat luultavasti kuuntelin parikymmentä vuotta sitten, mutta en muistanut niistä enää mitään. Olen lukenut lyhyen valikoiman suomennettuja Sakin kertomuksia, niistä muistin häthätää vain yhden näitten kuunnelmien joukossa olevan (kaikkiaan niitä on kolme). Paras kertomuksista ei valitettavasti ollut päätynyt kuunnelmaksi. Sen nimi on Sredni Vashtar. Aika julma pikku tarina, mikä ei Sakin kertomuksissa ole kovin epätavallista. Kuunnelmaesitys koostuu kolmestatoista jaksosta – siis kolmestatoista kertomuksesta.

Sokea piste. Napakka, mutta ratkaisultaan ennalta-arvattava pikku kertomus.
Seitsemäs kana. Kertomus kertojan tavoittelemasta suosiosta. Kiinnostavien oman elämän tosikertomusten toivominen on kenties parasta jättää muitten osaksi.
Härkä. Taiteilija ei paljasta rouvaseuralle taiteensa innoitusta, mutta kuunnelman kuuntelijalle hän sen kertoo. Hänen taiteessaan on havaittavissa selvä taitekohta.
Aikamme kertojia. Erinäiset rahanpummaajat häiritsevät herrahenkilöitä puistossa.
Leipurin tusina. Richard ja Emily tuntevat vetoa toisiaan kohtaan ja tahtoisivat naikkuun keskenään, mutta pahaksi onneksi heillä on jo ennestään yhteensä 13 lasta! Olisikin edes yksi vähemmän...
Laura. Lauralla on jäljellä vain muutama elinpäivä, joten hän alkaa pohdiskella miksi otukseksi syntyisi seuraavaksi. Saukko sopisi hänelle. Lauran kuoltua saukko käypi tappimassa Egbertin Sussex-kanat. Sitten saukko vielä murtautuu asuntoon ja märsyää kurillaan lohta persialaismatolla. Upea naarassaukko metsästetään, mutta loppuvatkos Egbertin vastoinkäymiset siihen... Jakson lopussa on pari minuuttia jostain toisesta kuunnelmasta. Niin ne kuunnelmatkin saattavat vaeltaa ohjelmapaikalta toiselle, musiikkina Knockin' on Heaven's Door... Sielunvaellusta, sano.
Tobermory. Jonkun sortin tieteilijä opettaa kissan puhumaan ja suu tuleekin livakasti puhtaaksi. Mutta miten käy kun norsulle yritetään opettaa saksan kielen epäsäännöllisiä verbejä?
Nimipäivä. Junamatkalla Wienistä hyvän matkaa Fiumen (nykyään Rijeka) suuntaan nuori matkalainen kuulee uskomattoman kertomuksen vahvatahtoisesta Crispina-tädistä ja hänen salaperäisestä katoamisestaan. Ankara talvisää pysäyttää junan keskelle ei mitään. Joskus olen ollut samankaltaisessa tilanteessa Mäntyharjulla, jolloin minulla oli ilo rauhoitella nuorta pohjoisamerikkalaista neitosta. Just a delay, not a disaster.
Ludwig. Sylikoira Ludwig herättää perheessä kuumia tunteita, mikä johtaa kylmäverisiin suunnitelmiin. Ludwigin kysymyksen lopullinen ratkaisu alkaa hahmottua.
Selkä. Tapahtuu Bergamossa. Sieltäkös se koronakin...? Suuri tatskataiteilija Pincini saa ranskalaisen asiakkaan. Taiteilijan sisällä odottaa vielä yksi suuri mestaristeos. Mutta miten on maksun laita? Entä tekijänoikeudet?
Satusetä. Anarkistinen kertomus sedästä, joka junamatkalla kertoo sellaisen sadun, jonka kiltteyskasvatukseen kyllästyneet lapset haluavat kuulla.
Lelut rauhan puolesta. Clovis, Sakin vakkarihahmo, tuo sisarensa pojille joululahjaksi rauhanleluja ainaisten tinasotamiesten sijasta. Lasten käsitys poikain leikeistä on kuitenkin ehtinyt vakiintua perinteisiin muotteihin.
Avoin ovi. Uusi asukas tulee tutustumaan naapureihinsa. Talon nuori tyttönen kertoo hänelle rakennuksen synkästä salaisuudesta. Asia erikseen on, onko tällaista salaisuutta olemassakaan. Ja palaako kävijä enää naapuritaloon. Ja onko niin väliksikään.

Kukin jakso kestää 10 – 15 minuuttia.

Kymmenen vuotta kirjablogeerausta

Kymmenen vuotta sitten sain päähäni, että alkaisin pitää kirjablogia! Olin juuri täyttänyt viisikymmentä. Synttäreilläni lausuin äitini kanssa Hellaakosken runoa Lentävä hollantilainen. Nyt on äitini ollut tuhkana mullassa pian viisi vuotta. Isäni kuolemasta on paljon pisempi aika, hän kuoli viides päivä toukokuuta nelisenkymmentä vuotta sitten. Hän se aikoinaan sitä Hellaakoskea kotona lausui. Kymmenen vuoden aikana moni muukin tuntemani hahmo on kuollut, monta on silti yhä elossa. Tämä on varmaan jo kolmas tietokone, jolla kirjoittelen kymmenen vuoden aikana. Työpöytäkin on muuttuillut, nykyisen kanssa tulen hyvin juttuun.

Kymmenen vuotta sitten olin kevättalvella saanut kyllikseni lumitöistä. Tästä syystä valitsin hetken mielijohteesta nimimerkikseni ketjukolaaja. Samanlainen runsasluminen talvi nähtiin nytkin. Olen ollut aika uupunut. Ei ole tullut luettuakaan juuri mitään. Blogia aloittaessani en ollut ajatellut lukea niinkään paljon kuin olen blogia pitäessäni lukenut. Ennen blogia luin 0 – 3 kirjaa vuodessa. Blogini eräs ajatus oli testata sitä, olinko menettänyt jotakin, kun en ollut lukenut kirjoja enempää. Vastaan suoraan, että ei siltä tunnu.

Kaunokirjalliset teokset etenevät mielenkiintoisena alkavan elokuvan tavoin: kun tulee aika vastata kirjan herättämiin kysymyksiin, pakenee kirjoittaja tuttuihin latteuksiin tai epämääräisyyteen. Tähän voi tietysti väittää, että eikö lukija itse sitten voi etsiä vastausta kirjailijan esiin nostamiin kysymyksiin? Varmaan voi, mutta eiköhän niitä kysymyksiä ilman vastausta ole itse kullakin jo ennestään ihan omiksi tarpeiksi. Jos kirjailija esittää kysymyksiä, eikö olisi kohtuullista edes yrittää vastata muutenkin kuin, että elämän tarkoitus on elää tai rakastaa tai että kaikki on turhuutta tai mielettömyyttä. Näistä neljästä vaihtoehdosta olen itse aina eniten viehättynyt mielettömyydestä, sillä siihen vaikuttaa sisältyvän jonkin sortin pakotie loppumattomien kysymyksien peilitalosta.

Olen ollut ymmärtävinäni, että monet blogeeraajat kertovat oppineensa lukemaan jo ennen kouluikää ja että lukeminen on heille jonkinlainen välttämättömyys, johon he ovat niin tottuneita, että lukevat läpi ikänsä. Onnittelen näitä ihmisiä siitä, että he ovat löytäneet elämälleen jotakin sisältöä. Katselen minäkin urheilua tv:stä ja joskus olen käynyt katselemassa paikan päälläkin. Lisäksi olen katsellut elokuvia tv:stä ja toisinaan näytelmiä Kuopion teatterissa, kuunnelmia olen kuunnellut aikoinaan radiosta ja nyttemmin netistä. En pidä penkkiurheilua, elokuvia, näytelmiä enkä kuunnelmia elämäni sisältönä, ne ovat ajanvietettä, jolla voi täyttää päiviänsä ja iltojaan. Lapsesta asti paljon lukeneet saattavat tietysti suhtautua kirjoihin samalla tapaa.

Minä, joka opin lukemaan kansakoulussa ja sielläkin vähän tankkaamalla, saatan hyvinkin tankata vielä joitakin kirjoja ja miksen niistä kirjoittaisi tähän blogiini, kun käytössäni sellainen sattuu olemaan. Saattaa hyvinkin olla, että vanhenemisen mukanaan tuoma simpukoitumiseni toisinaan hellittää ja innostun lukemaan enemmänkin, mutta eiköpähän itse kullakin etsiydy pykälään se jäähdytteluvaihde jossain kohti harrastusta. Kymmenen vuotta kirjojen parissa on ollut yksi kymmenen vuotta immeisen elämässä. Kaikki ei ole mennyt niin kuin kaupunginkirjastossa, kunnankirjastosta puhumattakaan. Toisinaan on minut kumminkin vallannut se epäaito humaltuminen, jonka aikana tunnen olevani mieluummin vaikka kirjaa lukemassa kuin aaltona jäisessä vankilassa. Tosin monasti kirjan luettuani olen aidosti humalluttavalla aineella huuhdellut lukemisen aiheuttaman turhautumisen tunnon poies. Ihmisolento voi niellä paljon, mutta kuten keskivartaloltaan suuri runoilija voisi sanoa: mieluummin nielen vaikka kieleni kuin tässä tai missään muussakaan asiassa muutan mieleni.

Linkki blogini ensimmäiseen tekstiin.

Maria Jotunia kuunnelmina

Maria Jotuni (1880 – 1943) kirjoitti novelleja, näytelmiä ja romaaniloita. Kuuntelin Yle Areenan Audiopuolelta muutaman kuunnelman tuotantoonsa liittyen.

Tohvelisankarin rouva. Näytelmä vuodelta 1924 muovautui kuunnelmaksi Väinö Vainion toimesta ja esitettiin Ylellä vuonna 1972 Hannele Pulkkisen ohjaamana. Nuorena rouvana Aila Arajuuri ja leskimiespuolisona Lauri Leino, joka vuotta aiemmin oli esittänyt Maikkarin tv-sarjassa Konstan Pylykkeröä. Rikkaana velimiehenä esiintyy Kauko Kokkonen ja hänen naimatonna puolisonaan Seela Sella. Irma Martinkauppi esittää sisäkkö Lempiä. Ihan kiva sipsukka kuunnelmaksi, hyvin pystyi muuta puuhailemaan kuunnellessa. Toi mieleeni Holbergin komediat, mikä on aikamoinen tunnustus, vaikka itse sanonkin. Näyttelijät olivat erinomaisesti harjoitelleet osansa, ei tullut paperista luetun makua missään vaiheessa. Melkeinpä uskaltaisin suositella, kun vain tietäisin kenelle. Kesto 89 min.

Arkielämää. Vuonna 1909 julaistun romaanin sovitti ja ohjasi kuunnelmaksi vuonna 1969 Ritva Ahonen. Tapahtumia etiäppäin kuljettavaa kiertolaista, Pappi Nymania, esittää erinomaisesti Aimo Tepponen, Koppelmäen emäntänä häärii Marjatta Raita ja vanhaa isäntää esittää Olavi Ahonen. Kertojan osuutta hoitelee Eeva-Kaarina Volanen. Romaani kertoo maalaisten elämästä. Lukaisin romaanin vuosi sitten ja halusin nyt kuunnella minkä äjjäyksen se kuunnelmana tekeepi. Elämykseni vahvistui. Luettuna tarina on ihan ok, mutta tämä kuunnelma tuntuu nyt romaanin lukeneena jopa romaania paremmalta. Tekijöillä on selkeästi ollut vahvempi näkemys tarinasta kuin minulla – he saavat tekstin elämään. Koska henkilöhahmoja on paljon, auttaa romaanin lukeminen hahmottamaan tapahtumat huomattavasti paremmin kuin jos kuuntelisi kaiken vain kylmiltään. Areena Audion sivuilla on tosin lueteltu hahmot ja niitten esittäjät. Arkielämää on siellä Audiossa kuunneltavissa myös äänikirjana. Sen jätän väliin. Kesto 87 min.

Hilda Husso. Maria Jotuni kirjoitti kaksi novellia (vuosina 1905 ja 1913), joitten nimenä on Hilda Husso. Novelleissa kuvataan samaa henkilöä jonkin verran eri ikäisenä. Yle Areenan Audiossa on kuunneltavissa kuunnelmasovitukset kummastakin novellista. Aikaisemman novelleista, kokoelmassa ”Suhteita” ilmestyneen, dramatisoi ja ohjasi kuunnelmaksi Ritva Ahonen vuonna 1976. Hilda Hussoa esittää Eeva-Kaarina Volanen. Kuunnelmassa Hilda on aika ärhäkkänä. Hän haluaa saada lapselleen elaketta. Lapsi on hänen mukaansa Lunkvistin, jolla on varaa lapsen elatuksesta maksaa. Hilda soittaa telefoonilla hotelli Franceen herra Lundkvistille ja syntyy vuoropuhelu. Kuunnelmassa – kuten novellissakin – on tarjolla vain Hildan vuorosanat. Lundkvistin osuuden saa kuulija vain arvailla, eikä se täysin mahdotonta olekaan. Lundkvist on maailmanmies ja naisia hän osaa käsitellä. Siinä mielessä Hilda puhuu vertaiselleen, sillä hän osaa pitää puolensa. Tulkinta Hildasta on aika tuntehikas, itse koen novellissa Hildan melko kylymänviileenä neuvottelijana, jolla silti on tunteita Lunkvistiaan kohtaan. Kesto reilut neljä min.

Kauko Laurikainen dramatiseerasi ja ohjasi vuonna 1980 esitetyn kuunnelman myöhäisemmästä novellista, joka julaistiin kokoelmassa ”Kun on tunteet”. Hilda Hussoa esittää Emmi Jurkka. Ekeblomin matsalongista hotelli Irikseen ylennyt Hilda soittaa uudelleen Lunkvistilleen ja kertoo kuulumisia pojastaan. Nämä kaksi pientä novellia ja kuunnelmaa omalla tavallansa kertovat Maria Jotunista kertojana jotain samaa kuin Arkielämää-romaanikin. Ihmiset juonivat ja vehtaavat, mutta vastuutakin ollaan valmiita kantamaan, kun se oikein päälle losahtaa. Ja luontuupa vielä ystävyyskin vanhojen tuttujen kesken. Kesto melekein 11 min.

Olisi ollut Audio Ylessä muitakin Maria Jotunin teksteistä sovitettuja kuunnelmia, joitakin lyhyempiä kuuntelin, mutta eivät oikein sytkähyttäneet, joten mitäpä niistä. Ja onhan siellä Palvelustytön romaani, jonka lukaisin vuosi sitten ja Huojuva talo, jota katselin joskus tv-sarjana. Nyt en taida niitä kehdata. Jospa joku muu heidät vaikka kuuntelisi.

Aprilliblogiarviot

Aprillia...!

Aprillipäivä tai ei blogiarvioin tässä muutamia kirjoja, joita ei ole kehdattu kirjoittaa eikä sen puoleen ole kehdattu lukeakaan, vaikka mikäs este se olisi blogiarviolle.

Jupiterin kuusto. Pamflettiesseen tai emmentalpasseen tyyppinen romaani lähtee liikkeelle jääkaapista poimitusta juustoviipalepaketista eikä juuri sen edemmäs aiheesta etene. Aiheena on näet juusto tarkasteltuna runollisen proosan keinoin. Tyylilajina on kuuhailu. Nimi tulee vanhasta helvetialaisesta sanonnasta: ”Juusto kuin Jupiterin kuusto”. Tällä viitataan Jupiter-planeettaa kierteleviin useampiin kuihin, jotka tunnettiin jo antiikin aikaan vaikka vasta Galilei väitti ne ekana havainneensa. Hän väitti keksineensä myös kaukoputken. Galilei olisikin varmaan tiennyt miten Jupiterin kuusto kuvastaa juustoja. Kirja soveltuu lähinnä juuston ystäville, muut saattavat saada sen lukemisesta näppylöitä tai ainakin raivokohtauksia. Parasta antia on rei'ille analysoitu mässäilyä kuvaava episodi vuoden 1952 ranskalais-italialaisesta elokuvasta Seitsemän kuolemansyntiä. Jakson ohjasi ja käsikirjoitti ranskalainen Carlo Rim, joka ei liene sukua elokuvasarjalle nimeltä Pacific Rim. Episodissa kuvataan tilannetta, jossa talossa olisi tarjolla emännän luomuherkkua, mutta lääkärismies sortuu ahmimaan maalaisjuustoa.

Ulkoiluta sisäistä hummeriasi. Vaisulla leikkimielellä kokoon kyhätty seikkailuromaanien parodia kertoo kahdesta toisiinsa törmäävästä leskimiehestä, joita yhdistää epätoivoinen yritys tulkita 1800-luvun ranskalaisten symbolististen runoilijoitten tekstejä. Miehet suhtautuvat symbolien tulkintaan kaikella vakavuudella, heidän vaatetuksensakin on ajalta ennen symbolismia. Kun he törmäävät toisiinsa Pariisin bulevardilla, heidän takkiensa ja kenkiensä soljet takertuvat toisiinsa. Pyristeltyään irti he huomaavat olevansa kohtalotovereita: kumpikin pyrkii selittämään symbolistien kiehtovia verbaalisia rasvaretkiä, missä he tavan takaa epäonnistuvat. Lopulta he sattumalta löytävät isommanpuoleisen kirjakaupan loppuunmyynnistä pilkkahintaan kirjan, jossa kaikki symbolit on selitetty salkoruusuista katukuiluihin. Uudeksi tutkimuskohteeksi miehille valikoituu Antti Hyry.

Kissat, kirjat ja verkkarit. Naistenpäivän romaani Annikista, joka on pitänyt kirjablogia jo kymmenen vuotta. Hän on harrastukseensa lievästi pettynyt, mutta haluaa jatkaa sitä, kun ei muutakaan tekemistä keksi. Tai onhan Annikilla toinenkin harrastus, nimittäin kissat, joita hänellä on kerrostaloasunnossaan puolenkymmentä. Yksi on melkein aina kateissa. Ruokakaupassa jättimäinen kirjastontäti osoittaa muka salaa Annikin verkkareita kunnankirjaston pääjohtajalle huomauttaakseen asiakkaan lahkeisiin tarttuneista kissankarvoista. Annikki tiedostaa kissankarvaongelman ja neuloo lahjekarvoista itselleen bernie-vanttuut. Hän hankkii myös kirjastokäyntejä varten sellaiset verkkarit, jotka hylkivät kissankarvoja. Kauppareissuille välttävät vanhat verkkarit, kauppaan asiakkaat ovat aina tervetulleita.

Lehmän hermot. Punikki on hillinnyt hermonsa pitkään ja lopulta sen odotus palkitaan. Laitumelle katseleva nuori tutkija havaitsee Punikin lahjakkuuden. Hän valitsee Punikin koelehmäksi tutkimukseensa, jonka tarkoitus on löytää välittäjäaineita, jotka auttaisivat kehittämään lääkitsimiä, joitten avulla lehmän tunnetusti pitkä pinna saataisiin siirretyksi ihmiselle. Tutkittavat ihmisyksilöt kärsivät ratti- ja laturaivosta sekä pitkäkestoisesta ylivelkaantumisesta. Tutkimustilanteen rakentamisen eräs edellytys on saattaa tutkittavat sellaiseen ympäristöön, jossa tutkimus voi edetä suotuisasti. Empiirisesti kustomoitu pikkufiiatti ei toimi parhaalla mahdollisella tavalla Punikille. Eivätkä toimi yhdistelmähiihtoon soveltuvat monotkaan. Nuori tutkija joutuu tiukan paikan eteen. Taskuparkkeeraus tiedekunnan esinaisen silmien alla ei ota Punikilta onnistuakseen. Suurehkolle koelaboratoriolle olisi muitakin tarvitsijoita, varsinkin kun tiedeyhteisön parhaitten aivojen saavutukset vaikuttavat pikasuutarin tekeleiltä. Punikki rauhoittuu kun esinainen puhdistaa Punikin sorkat ja asentaa niitten päälle iskuja vaimentavat kengät, jääpiikeillä varustetut. Sitten hän valjastaa Punikin vetämään tukkirekeä. Esinainen on lähtöisin Suomea itäisemmästä Euroopasta, missä tämmöinen on ollut tapana. Tutkija vaihtaa tutkimuskohteekseen lehmämetsurit, jollaiseksi hänellä on esimiehen lausunnon mukaan mainiot edellytykset, kunhan vain oppii mitenkä päin moottorisahaa pidellään.

Extemaattinen. Runokokoelma, joka pakenee selittelyitä ja sakenee pelittelyitä. Sanoja käännetään ja väännetään. Vääntelehtivien pelittelyjen lomassa voi lukija kokea joitakin temaattisiakin hetkiä, mutta runoteos niihin tuskin on syypää tai ainakaan pääsyy. Kokoelman aloittava runo Piiparisto kertoo salatulla kielellään aurinkoenergian varastointiin käytettävästä paristosta. Sen voi kuitenkin lukea miten huvittaa, piiparistosta löytää sillan vaikka Hamelniin ja takaisin. Muut runot jatkavat samaa utakkaa kaksineuvoisuutta tai ehkä paremminkin neuvottomuutta. Sanomisen tapa on tärkeämpi kuin sanottava, lukijan vastuulle jää niin moni asia, että kirja suorastaan houkuttaa etsimään lähintä vesilintua.

Häh? Vai vesilintua!

Minna Canthin pari novellia

Pauli Koskinen: Nuori Minna Canth

Luin Minna Canthin ja tasa-arvon päivän merkeissä kaksi Minna Canthin novellia.

Köyhää kansaa. (1886) Jossain pienessä kaupungissa, vaikkapa Kuopiossa, asuva Holpaisen perhe sinnittelee vaikeuksissa vuokra-asunnossaan. Työtä ja toimeentuloa ei ole. Puolisokea tytär käy kerjäämässä, äiti anoo rouvainyhdistykseltä käsityöpuuhaa, että saisivat jonkinlaisia tuloja. Vuokraisäntä ottaa perheen ainoan sängyn maksuna maksamattomista vuokrista. Sylilapsi on sairas, hänen lisäkseen on kolme muuta lasta, vanhin on se tytär, kahdeksanvuotias. Perhe näkee nälkää. Kun hätä on pahimmillaan, kuulee perheen isä, että rautatien rakentajia aletaan taas palkata.

Pääosin Canth kuvaa novellissaan asioita perheen äidin kannalta. Kun äidin kunto romahtaa, siirrytään tapahtumia tarkkailemaan isän näkökulmasta. Seuraavaksi saadaan kuulla paikkakunnan pastoria ja lääkäriä, jotka käyvät akateemisen keskustelun köyhien asemasta ja siitä mitä sille on tehtävissä. Vaikka novelli seuraakin köyhien lohdutonta elämää kurjimmillaan, loistaa koulutetun väen käymä lyhyt, mutta suorapuheinen mielipiteenvaihto kuin majakkana sen murheen meren yllä, jota Canth kuvaa. Tohtorin mielestä varallisuuseroja tasoittamalla saataisiin paljon aikaan, mutta sen lisäksi hän ehdottaa seuraavaa:

”Terveydenhoito parempi. Huonot ja parantumattomat sairaat nopealla tavalla tuskattomasti hengiltä pois.”

Ajatuksen esittää siis fiktiivinen tohtorismies, ei tasa-arvon kannattaja Minna Canth itse. Toisaalta Canthin tyylilajina olikin realismi eikä utopiain esittäminen. Täydellisen tasa-arvon saavuttaminen on aika mahdotonta, koska ihmiset eivät lähtökohtaisesti ole tasa-arvoisia. Esimerkiksi meitä kulmikkaita palikoita ei ole järkeä ruveta hakkaamaan pyöreään koloon. Rumuuteen ja lahjattomuuteen kehitetty rokote voisi saada aikaan monenmoisia tasapäistäviä haittavaikutuksia yhteiskunnan kokoonpanossa.

On tavallaan kiinnostavaa ajatella, että Canth novellissaan kuvaisi Kuopiota, tekstissä mainitaan Harjulan sairaala ja Kotkakallio (Harjulan sairaalassa olin kopiksen aikaan kesätyössä, siellä myös äitini kuoli viitisen vuotta sitten, Kotkankallion väestönsuojassa käytiin joskus kouluaikoina harjoittamassa pikaista juoksentaa – taisi olla juoksuaika).

Kauppa-Lopo. (1889) Kauppa-Lopo on naisimmeinen, joka istuu vankilassa Jyväskylässä. Hän korostaa kuitenkin olevansa kotoisin Kuopiosta, joka hänen mielestään on hienompi paikka kuin Jyväskylä. Kävin viimeksi Jyväskylässä muutamia vuosia sitten, kun oltiin uusittu silikonit kylpyhuoneeseen ja sitä kylpyhuonetta ei sitten voinut käyttää pariin päivään. Vappupäivä kun sattui olemaan, ajoimme kaupunkiin jonkinlaisen autojen vappumarssin aikaan. Jouduimme tahtomattamme liittymään autoletkaan, sillä hotellimme sijaitsi siinä ajoreitin varrella, joten saapuminen tapahtui yleisön seuratessa ajoamme katujen varsilla. Tässä novellissa saavutaan Jyväskylään lopussa uudestaan, mutta toisenlaisissa tunnelmissa.

Kauppa-Lopo siis haikailee Kuopioon ja kuullessaan, että eräs tuttu kuopiolaisrouva asuu nyt Jyväskylässä, päättää hän käydä rouvaa tapaamassa vapauduttuaan. Niin hän myös tekee, rouva vain kuuluu varakkaaseen väestönosaan eikä ole erityisen halukas uudistamaan tuttavuuttaan outoon, nuuskanhajuiseen, siivottomaan naiseen. Kauppa-Lopo auttaa rouvaa talokaupoissa, mutta saa kuulla ovenraosta jotain peräti vastenmielistä:

”Ei mutta kuinka hävyttömiä ne ovat!” päivitteli vielä ensimmäinen rouva, ”kun pakkaantuu vain niin rehevästi saliin saakka, aivan kuin olisi meidän vertaisemme.”

Niin Kauppa-Lopolle kuin meille muillekin taiteilijasieluille tällainen asenne on arkipäivää, mutta kyllä se toisinaan satuttaa, varsinkin kun näkee ja kuulee millaisten tompuloitten sisuksissa sellainen asenne eleleepi.

Scifiä aena vuan

Aivot ja käyttääntyminen nousevat esille näissä kuunnelmissa.

685. päivä. Olli Lehti kirjoitti ja Aino-Liisa Raine ohjasi tämän vuonna 1968 ensi kertaa esitetyn kuunnelman. Avaruusaluksen psykopolilla kuohuu. Olematonta porukkata alkaa ilmaantua otille ja heillä vaikuttaa olevan eroottisia tarpeita, mikä ei avaruusaluksen väestön parissa ole enää avaruusajoilla tapana eikä tarpeen. Nuori psykiatri joutuu jahtaamaan malakiittiluomista nuorta naista atomiajalla näillä aataminaikuisilla keinoilla. Yksi sun toinen tunteita rajoittava seikka joutuu koetukselle avaruuden kairan selekosilla uppuroidessa. Eläimellistä menoa. Kesto 32 min.

Vihreä apina. Theodore Sturgeonin tekstiin Affair with a Green Monkey, vuodelta 1957, perustuva, Ritva Arvelon kuunnelmaksi muokkaama ja Marja Rankkalan vuonna 1969 ohjaama taideteos. Pariskunta näkee poikajoukon pieksämässä miestä. He pelastavat miehen ja vievät hänet kotiinsa toipumaan. Aviomies Fritz on tutkija, joka uskoo nuoren miehen vaimonsa hoidettavaksi ja lähtee itse viikoksi työhönsä Washingtoniin. Vaimo kertoo kuuntelijalle hänen ja nuoren miehen välille syntyvästä jännitteestä: ”Olimme yhdessä niin kuin langat sähköjohdossa, emme koskeneet toisiamme.” Saatte arvata mitenkä pitkään näin jatkui. Fritz, joka on käyttäytymistieteen asiantuntija, omasta mielestään pettämätön työssään, kertoo nuorelle miehelle, jota hän pitää sukupuolisesti poikkeavana: ”Joukko on sitä mieltä, että erilaisuus merkitsee vaaraa ja se uskoo suojelevansa itseään, kun raatelee jokaisen poikkeaman pieniksi verisiksi palasiksi.” Sukupuoliset poikkeamat ovat vaarallisimpia. Tätä poikkeamisen vaarallisuutta voi tosin mielestäni soveltaa melkeinpä mille elämän osa-alueelle hyvviinsä. Mielestäni erittäin suositeltavaa kuunneltavaa näinä yhdensuuntaistavan ajattelun aikoina. Kesto 32 min.

William ja Mary. Roald Dahlin novellista William and Mary, vuodelta 1959, kuunnelmaksi kirjoitti Pentti Saarikoski, ohjasi vuonna 1969 Kyllikki Forssell. Cerebrospinaalinestettä tuottavat aivot ovat tutkijan mielestä melko itsenäinen elin. Syöpään kuoleva filosofi luovuttaa aivonsa toverinsa elätettäväksi, jotta saisi sitä tehen sitten jatkaa elämäänsä. Filosofin kuoltua elävät aivot siirretään ammeeseen. Myös näköhermo ja silmä säilytetään. Kyseessä ei siis ole läheskään sama tarina kuin Steve Martinin komediallinen elokuva Tohtorin aivovaimo. Kuunnelma on komediaksi aika mustanpuhuva, jopa ahdistava. Aika pitkällinen jakso kertoo siitä miten tohtori Landy ylipuhuu Williamin suostumaan tähän ihmiskokeeseen. Kesto 49 min.

Sohvalla. Harri Virtasen kirjoittaman kuunnelman ohjasi vuonna 2005 Janne Suutarinen. Pimeä aine ja supersymmetria tai ties mitkä ovat vetäneet fyysikon da kosmologin mielen matalaksi ja hän turvautuu terapiaan. Sitten hän jo vaihtaa miesterapeutin naisterapeuttiin. Kaikillahan tässä on onkelmia. Maailmankaikkeuden ensimmäisestä sekunnista lähtein. Fyysikkona Matti Onnismaa, terapeutteina Aku Hirviniemi ja Niina Nurminen. Kesto 27 min. Tässä on vain kurkkaus scifilliseen suuntaan, tulipahan silti kuunneltua. Eikä oikeestaan Vihreä apinakaan scifiä ole.

Voi sitä ajoittain muutakin kuunnella kuin scifiä. Nyt taidan ihan pienen tauon pitää näissä kuunnelmissa. Ainakaan tänään en enää kuuntele scifiä. Päivä kerrallaan ilman scifikuunnelmia. Olisihan tuolla Yle Areenan Audiossa vielä joitakin ihan kiinnostavia scifikuunnelmia, mutta olkoon nyt sitten. Katselen vaikka hiihtokilpailuita. Kuvittelen, että suomalaiset pärjää... Keittäisköhän vielä aamupäiväkahvitkin? Kyllä minun elämässäni tapahtuu yhtä ja toista. Ei kaikki scifiä mikä kiiltää.

Jos olisi perjantai-iltapäivä niin saattaisin kuunnella kovalla volyymilla Dionne Warwickiä. ”I Say a Little Prayer for You...” Nyt ei kehtaa. Kissa sentään säntäilee ympäriinsä lämpimikseen. Tuli juuri ulkoa lumipaakkuja turkissaan.