Runouden kutsu

Runon olemusta pohdin,
vastailen, jos suinkin tohdin,
näprään äijähohtimilla
jossain runonjohtimilla.
Säkenöivää jalopeuraa
jahtaan vailla myötäseuraa.

Onko vanha runo nuori?
Keppi jonka puusta kuori
muinoin runon sepittäjä,
nykyrunon kepittäjä,
nyt jo vanha äitimuori,
lumettunut tulivuori.

Onko runollakin sielu?
Mites hampaat taikka nielu?
Nielemistä niillä riittää,
joita runon hampaat kiittää.
Runon sielu Aika-jokeen
ongen viskaa, riimitrokeen.

Entäs runon selkäranka?
Suora niin kuin luotilanka?
Käykö runo nääntymään,
jos se alkaa vääntymään?
Käärmeensuora nikamisto
lienee runon ristipisto.

Säeseppä, runontaja!
Joko palanut on paja,
josta sytty säkeneitten,
ahjossasi kuumenneitten
lensi salotölliin asti
toiveikkaana, kutsuvasti?

Hauskaa Kalevalanpäivää!

Pilvi Pääkkönen: Saako lähettää terveisiä?

Pilvi Pääkkönen (s. 1971) sepitti runot vuonna 2011 julkaistuun kokoelmaan nimeltä Saako lähettää terveisiä? Saahan niitä lähettää, kunhan pysytään kohtuuden rajoissa. Sekä on otettava lähettäjän huomioon sekin mahdollisuus, että terveisten saaja käsittää terveiset omalla tavallaan tai ei ollenkaan. Kieli muljuaa muuallakin kuin suussa, sen käänteet eivät aina ole helppoja seurata, selvätkin sanat saattavat tuntua hankalilta ymmärtää mikäli ne asetetaan yllättäviin ympäristöihin, jotka yllyttävät yliyrittämään ymmärtämystä.

Purkaakseni puheena olevan teoksen lievästi enigmaattista risteilyä eri aihepiireissä saatan joutua etenemään – runoja lainatakseni – selkä menosuuntaan, niin runossa ohjeistetaan lukemaan. (Yritän tällä lätinällä peitellä sitä, etten saanut runoista paljoakaan irti!) Teoksen lopussa, osion Ⅶ alkurunossa Saanko luvan? ollaan krematoriossa. Tämä on kokoelman ainut runo, josta löytyvät loppusoinnut. Ehkä ne loppuivat siihen? Runo loppuu sanoihin:

Miksi ei saa herättää isiä? Saako lähettää terveisiä?

Runo on kirjoitettu kuten proosateksti, säkeitä ei ole jaettu eri riveille perinteisen runon tapaan, samaa tyyliä käytetään kautta kirjan. Tosin osa runoista on muodoltaan kyselylomakkeen tai ohjeitten tai käskyjen tapaan luettelomuodossa. Mitään varsinaista runoanarkiaa kokoelma ei edusta ja vaikeaselkoisuuskin on vain keskivaikeaa. Toisinaan tuntui, että nyt minä taisin tajuta jotain.

Huumoria näissä runoissa kyllä on eikä se ole mitään itsetarkoituksellista eikä erityisen hauskaa. Kaikkea huumoria ei ole tarkoitettu naurattamaan lukijaa, tässä ei välttämättä mitään. Pieni runosarja Tätini ja minä koostuu kolmesta runosta, jotka ovat kuin tuokiokuvia menneestä elämästä. Asioita ei ilmaista ylenpalttisen helppotajuisesti, joittenkin mielestä se kuuluu runouteen. Täti voisi olla vaikka Jacqueline Täti ranskalaisen koomikon mukaan. Hänen toimiinsa kuten myös minäkertojan toimiin sisältyy huumoria, joka ei naurata kuten ei minua naurata Jacques Tatin komiikka. Silti juuri näissä runoissa on jotain vetoavaa, näytteeksi runo 2. Täti palaa :

Tärisin karhusta. Täti tuli vastaan uudessa mekossaan, oli päässyt Pariisiin. Punainen mylly pilkotti korttelin takaa, täti kiersi väärään suuntaan, siivet pyörivät, peruuttivat, täti ajautui aikaan ennen ananaksia, naamioitui sotilaaksi, pelasti puoli valtakuntaa ja kokonaisen valokuvakansion. Alleviivasimme syntyneet, merkitsimme kuolleet kurpitsahillolla.

Palatakseni kokoelman alkuun, jota en juuri ole vielä maininnut, osion Ⅰ alkurunossa nimeltä Kysely kysellään lukemisesta:

14. Lempiasentosi lukiessa?

a) selkä menosuuntaan

Vaihtoehtoja tarjotaan neljä, en laita tähän kaikkea sillä olen jo lainaillut liiaksi. Ehkä sentään liitän vielä viimeisen kysymyksen:

18. Mitä kysymystä jäät kaipaamaan?

Se on hyvin runollinen kysymys. Olen yhtä kysymystä.

Kirjassa on sisällysluetteloineen 72 sivua. Lukaisin runot parissa päivässä. Nyt olen lukenut 3/13 lainaamistani huumorirunokirjoista. Näinkin se homma etenee.

Merja Toppi x 2

Kiuruvetinen Merja Toppi (s. 1972) kirjoittaa savon murteella runoja rakkaudesta. Lukaisin kaksi hänen runokokoelmaansa ja kirjoitan niistä tässä kohdakkoin jotain.

Runojen rakkaus vaikuttaa olevan eroottista, se on kosketuksen kaipuuta ja siitä kosketuksesta nauttimista. Asiat ilmaistaan juurevasti, ei kerrota noususta tähtien tasolle vaan kuvaillaan hyvää tekevää kosketusta iholla ja keholla. Sanoilla leikittely on osa näitten runojen maailmaa, savon murre ja käsitteitten viännättely savolaisittain halutaan kaiketi esittää hauskana kansankielisenä erikoisuutena. Runot ovat suorasanaista kerrontaa, jossa sanat on ripsauteltu riveille kuten nykyään on tapana. Mitallisuutta tai loppusoinnuttelua ei ole haettu, sellaiset muotoseikat on kai nähty hienompihelmaisten kotkotuksina tai muutoin omaan kirjoittajan ääneen soveltumattomina.

Voe tätä rakkaaven miäree. Lemmestä savolaesella vimmalla (2010) Runojen kertoja on naisihminen, joka odottaa joskus löytävänsä sen oikean. Sillä välin hän koeajaa joitakin tarjokkaita. Runoissa ei puhuta biologisesta kellosta vaan rakastavan kosketuksen kaipuusta. Erittäin suurena plussana kokoelmalle näen sen, että se mies sitten löytyykin. Kokoelma on siis eepillinen, kertomuksen tavoin etenevä. Ei pysähdytä ihmettelemään sumuisia päiviä tai kuuntelemaan kohtalon siiveniskuja vaan puhutaan siitä minkä runojen minäkertoja kokee rakkautena. Rakkauden olemuksellinen ydin vaikuttaisi olevan rakastavaisten lämmin ja intohimoinen suhde toisiinsa, keskinäinen vetovoima ja erotiseeraus elämän eliksiirinä. Kotiaskareet mainitaan joskus ja muitakin töitä saa runoista arvailla, mutta pääpaino on selkeästi eroottisen rakkauden runontamisessa.

Runot saivat minut muistelemaan erästä itseäni selkeästi vanhempaa naisimmeistä, joka joskus kertoi, että nuorempana hän luuli rakkauden tarkoittavan vain sitä seksiä, mutta että vanhemmiten rakkaus alkoi merkitä jotain muutakin. Mielestäni näissä runoissa ei vielä hyvin syvälle siihen johonkin muuhun vajota, vaikka yhteiselämän arki asettaakin omat haasteensa. Ikuinen tuli palaa ikuisemmin hiljaisella liekillä, tämän kokoelman roihu on toistaiseksi virkeämpää, kuten se syttymisvaiheessa tuppaa olemaan. Silti tahdon liittää tähän loppuun minua eniten puhutelleen lauseen kirjan loppusivuilta:

Aena oot puhuna rakkaavella pestyä tottuutta.

Aekusen naesen iholla. Savolaeseen tappaan (2011) Vaikka kokoelmat ovat ilmestyneet peräkkäisinä vuosina, on niitten välillä niin suuri ero, että aluksi vaikuttaa kuin runoilijan tyylikin olisi muuttunut. Loppupuolella vanhaan tyyliin palataan ja ihan lopuksi syntyy jonkinlainen tyyntynyt synteesi näistä kahdesta. Tässä kokoelmassa minäkertoja on päätynyt eroon miehestään. Mies on lähtenyt teilleen ja parilla on lapsi, joka vaikuttaa olevan jo vähintään kymmenvuotias. Runoista syntyy se vaikutelma, että tytär asuu isänsä luona. Alkupuoli kokoelmasta märehtii eron tuskaa – toisaalta peiteltyä haikeutta, toisaalta suuttumusta. Mukaan astuu myös laajempi joukko ihmisiä, omat vanhemmat, lapsuuden perhe, ystävä, joka lohduttaa ja jonka kanssa voi jakaa ilotkin. Yksinäisyys saa hahmon, elämätön elämä kurkkii taustapeilistä. Rakentuu paine löytää uusi ukko päälle. Kertojaminä ei jää riutumaan ikävään vaan osallistuu lirttikurssille. Haussa on lapijokätinen mies, jonka kourissa naisen

nännit on ku salamiakkimerkkarit – ee yhtä mustat, van yhtä kovat.

Mies löytyy. Lapijoinnista ei mainita, mutta ruskeet silimät kahtoovat syvämmen kammiot solomuun.

Lopuksi minäkertoja rauhoittuu. Ei hän nirvanaan vajoa, meinaa kyllä hukuttautua ammeeseen, mutta päättää sitten kuolla joku toinen päivä. Joku voisi sanoa, että tapahtuu eheytyminen. Joku toinen voisi puhua aikuisuudesta, mikä ei sekään ole kiveenhakattu tila vaan vaihtelee sen mukaan miten elämä heittelee. Hyvä kumminkin olla ihtesä kansa sovussa.

Olin iloisesti yllättynyt näistä runoista, jotka lukaisin parissa päivässä. (111 & 124 sivua)

Huumorirunojen lukuhaaste

Varoituksen sana: tulokulmani ovat klassillisasenteellisia.

Runo merkitsee minulle nätisti soinnahtavaa sommitelmaa, jolla jokin asia esitetään. Korostan sitä, että esitettävän asian ei tarvitse olla ylenpalttisen ylevä, arkipäivä sisältää aihetta runoiksi vaikka kuinka. Ensimmäinen muistiinmerkitsemäni oma runoni on kirjoitettu 30. marraskuuta 1977 ja omistettu käsienpesualtaaseen kuolleen banaanikärpäsen muistolle. Näin se kuuluu:

Laulu ystävälle

Sormeni alle kuolit,
muiston syömmeeni vuolit,
sait haudalles minulta kyynelen
suuremman ruumistasi.

Vaikka runoni onkin kovin poikamaisella tavalla veikistelevä, voi siinä vaistota myös elämän kunnioitusta. Banaanikärpänen näyttäytyy runon kertojalle ystävänä, lavuaaria nimitetään kärpäsen haudaksi. Tappajakertojan olemassaolon tuska säteilee sormesta sydämeen, johon mahtuu hyvästi kaksi ämmää. Kyynel kertoo kokemuksen totuudellisuudesta, voin vakuuttaa. Sittemmin olen syyllistynyt tappamiseen satoja kertoja. Useimmiten uhreiksi ovat joutuneet itikat. Maalla asuessani taistelin hiirien ja myyrien kanssa, jotka kävivät tuhoontuomittua valloitussotaansa taloni ullakolla.

Näine pohdintoineni annan alkutahteja uudelle lukuhaasteelle, jossa tarkoituksena on lukea huumorirunoja. Huumorihan tarkoittaa jotain muutakin kuin vitsi tai toisen vahingolle nauraminen. Huumorin henki on lämmin, se ei sanele totuutta niin kuin joku 62-vuotias setä. Huumori suhtautuu elämään toiveikkaasti, vaikka kyllä se kipeää tekee kun taas jalkansa kiveen iskee. Huumori on vähän kuin synninpäästö: tällainen sinä olet, mutta niin ne ovat muutkin, joten nouse, ota vuoteesi ja kävele.

Lukuhaastetta varten pyysin apuja Kysy kirjastonhoitajalta -sivustolta humoristisia runoja sisältävien kirjojen löytämiseksi. Minulle vastattiin suljetusti. Laitan tähän kumminkin nyt joittenkin runoilijoitten nimiä vinkiksi sellaisille, jotka ovat kiinnostuneita lukemaan huumoripitoisia runoja.

Kirjastonhoitajan vinkit:

Teemu Palosaari, Anja Erämaja, Veli Huovinen, Adam Mansbach, Rob Sears, T. S. Eliot, Kalevauvala, Antti Holma, Hannu Salama, Jukka Itkonen, Pilvi Pääkkönen, Merja Toppi, Tero Järvinen, Karoliina Koskinen, Solja Krapu, Laura Ruohonen

Omia ehdotelmiani:

Kalle Väänänen, Wislawa Szymborska, Charles Bukowski, Risto Rasa, Jukka Virtanen, Kari Hotakainen, Juice Leskinen, Heli Laaksonen, Arto Juurakko, Heikki Luokkanen, Dan Fante, Kirsi-Marja Myöhänen, Pekka Kytömäki, Henriikka Tavi, Lars Huldén

Joku siinä hänksättää.

Suomalaista urheilurunoa Klaus U. Suomelan toimittamana

Klaus U. Suomela (1888 – 1962) toimitti vuonna 1958 julkaistun teoksen Suomalaista urheilurunoa. Kuvituksen teki Sauli Rantamäki.

Wikipediassa on artikkeli Klaus U. Suomelasta. Siinä kerrotaan hänen osallistuneen voimistelijana Tukholman olympiakisoihin vuonna 1912. Suomela oli kirjailija, häneltä on puheenaolevassa teoksessa mukana yhdeksän omaa runoa ja yksi suomennos. Aale Tynnin vuoden 1948 Lontoon taideolympialaisten voittoisaa juhlarunoa ”Hellaan laakeri” lukuunottamatta kaikki kirjaan poimitut runot ovat miehisten runoseppäin tekoa. Näitä runontaitajia ovat Yrjö Jylhä (7 runoa), Unto Kupiainen (3 runoa), Antero Kajanto (2 runoa), Aaro Hellaakoski (2 runoa), V. A. Koskenniemi, Martti Merenmaa, Lauri Pohjanpää, Juhani Siljo, Otto Manninen, Uuno Kailas, Aleksis Kivi, Martti Jukola, Larin Kyösti, Kaarlo Sarkia, Kalle Väänänen, Jalmari Sauli ja P. Mustapää kukin yhdellä runolla. Jos pistesijoja jaettaisiin vanhaan tapaan kuudelle parhaalle, kaikki siis pääsisivät pisteille kvantitatiivisin perustein.

Laadun perusteella valinta olisi vaikeampi. Toisaalta sitä helpottaisi se, että tyylillisesti runot edustavat valtaosin perinteistä kertovaa, riimiteltyä, mitallista runoutta. Suomela toteaakin Alkulauseessaan, että vapaamittainen ja vapaarytminen runous on miltei tyystin unohtanut urheilun. Itsekin olen ihmetellyt sitä miten vähän urheiluaiheista fiktiivistä luettavaa löytyykään. Tämänkin teoksen kokoajan on ollut laajennettava urheilun käsitettä melko lavealle, sillä myös saunominen ja retkeily on luettu urheiluksi. Tietysti on muistettava, että sanalla urheilu on suomen kielessä kaksi merkitystä: kilpaurheilun lisäksi sillä kuvataan humoristisesti myös itsensä vaaraan asettamista, uhkarohkeaa temppuilua. Vaikka tätä kansankielistä merkitystä ei kirjassa mainitakaan, kuvaa moni runoista kilvoittelua oman kestokyvyn äärirajoilla. Yleensä tyylilaji on ylevä, humoristista lähestymistapaa jäin kaipaamaan lisää.

Koska joitain runoja on syytä nostaa esiin, nostan joitain runoja esiin. Naiset ensin. Aale Tynnin runon Hellaan laakeri nimi on nykylukijalle ehkä hankalasti avautuva, mutta omana ajankohtanaan runo lienee ollut ylevä kädenojennus antiikin Hellaan olympiakisain suuntaan. Runo avaa melko klassisen kliseisen kuvan urheiluun parhaimpien voimainkoetuksena, jossa vain voittajat muistetaan. Tämä samantapainen kaava toistuu monessa runossa. Urheilija nähdään kuin pronssipatsaana viilettämässä kohti mainetta ja kunniaa fyysisen voimansa avulla. Yrjö Jylhä on sepittänut kaksikin runoa Paavo Nurmesta ja yhden Clas Thunbergista. Teoksen viimeisenä komeilee Salmelan Tukholman tuliaisena runo Hannes Kolehmaisesta voittamassa viiden tonnin olympiakultaa. Näissä runoissa mainitaan myös muista kilpailijoita, mutta suomalainen voittaja on tietenkin keskiössä.

Urheilun tai liikunnan aiheuttamaa itsensä rasittamisesta koituvaa mielihyvää käsittelevät saunomisen lisäksi retkeilyyn, korpien kätköihin keskittyvät runot, kuten Martti Merenmaan luonnontunteelle herkistyvä Hiihtomatka tai Juhani Siljon sielunvaelluksellisiin mietteisiin johtava Suksiretki. Aleksis Kiven tuttu Metsämiehen laulu hulmuaa Tapiolan vainiolla ja Martti Jukola herkistyy jouluna salolla suurten puitten ja käymättömien kinosten keskellä. Aaro Hellaakosken Suksilaulu virittyy erootillisiin vertauksiin, jossa suksi on liukuva käsi iholla valkealla.

Minä kun lapsena pelasin jalkapalloa, olen nykyään sen lajin penkkiurheilija. Niinpä Yrjö Jylhän runo Viimeinen joukkueesta sattui lähimmäs vaeltavaa urheilijan sieluani. Runossa tosin kuvataan pitkää pelaajauraa, mutta se päättyy siihen, miten runon kertoja katsomosta seuraa kuinka jotkut toiset nyt pelaavat tuttu paita päällään hänen joukkueessaan. Samaa kehittymisen tietä kuvastaa Klaus U. Suomela runossaan Urheilu ja ikäkaudet.

Jos joku tietää hyviä urheilukirjoja niin saapi vinkata. Tässä teoksessa on 132 sivua + sisällysluettelo. Lukaisin runot läpi parissa päivässä.

Jalmari Sauli: Päivä katsoo taakseen

Jalmari Sauli (1889 – 1957) oli suomalainen kirjailija, joka wikipedian kertoman mukaan tuli tunnetuksi nuortenkirjoistaan. Vuonna 1947 ilmestyi valikoima hänen eri julkaisuihin kirjoittamiaan kertomuksia kirjassa nimeltä Päivä katsoo taakseen. Sauli oli sairastunut nivelreumaan ja tämä jäi hänen kirjoittamistaan teoksista viimeiseksi. Kirjassa on alkusanat Lukijalle ja 17 kertomusta, kirjoitan tähän sanasen niistä kaikista. Alaotsikkona kirjalla on Kertomuksia luonnosta ja luonnon lapsista. Kirjan kuvitti Ami Hauhio.

Lukijalle: Kirjailija kertoo talvisodan aikaan tapahtuneesta sairastumisestaan ja siitä miten pahalta kirjoittamisesta luopuminen tuntui. Helsinkiläinen lukija lähetti hänelle eri lähteistä poimimiaan Saulin tekstejä. Niitten pohjalta ja joitakin tekstejä lisäämällä Sauli kokosi sitten puheena olevan valikoiman.

Pieni valkea hiiri: Kirjailija muistelee valkoista hiirtä, jonka hän sai elätikseen lapsena italialaiselta posetiivarilta. Minullakin oli lapsena ”japanilaisia tanssihiiriä” lemmikkeinä.

Jättiläiskissan jäljillä: Kertomuksessa menneitten vuosikymmenten ilvesjahdista on tavoitettu yhtä lailla nuorison eräkirjojen kuin Ruuneperin Hirvenhiihtäjien talvinen romantiikka.

Takapihan vieras: Takapihan rehottava lintuinkoto saa vaarallisen vierailijan varpushaukasta.

Teerenkuvilla: Pelit käynnissä. Teerenpyyntiin valmistautunut pari alkaa lämpimikseen etsiä lempeä toisistaan.

Joutsenen joululaulu: Jousijärven joutsentarina olisi saattanut kelvata tunnelmallisesti puistattavasta kauhukertomuksesta topeliaaniseen aikaan.

Kukka, kissa ja tyttö: Erikoinen kuvaus pikku tyttösestä, joka oli jäänyt mökkiin elämään mummonsa kanssa, kun äiti oli lähtenut tumman miehen matkaan. Kertoja lähtee matkoihinsa itsekin.

”Kuninkaita maanpaossa”: Kertoja on Helsingissä ja tapaa vanhan tuttavansa, joka on ”deekiksellä”. Tapaaminen johtaa vierailuun hämäräperäisessä kerrostalossa.

Kaksi kulkuria: Pariisin pakkasyössä kertoja kohtaa koipensa loukanneen kulkukoiran ja ottaa pikkukaverin asuntonsa suojaan. Jalka saa lastan.

Tulee kevät korpeenkin: Ensimmäinen kertomus, jossa kertoja ei ole mukana toimijana. Korvenraivaajan pitkä odotus palkitaan kaaheella raatamisella.

Hiljaisen miehen linnut: Kertoja kulkee Unimäen Eemelin, yksinäisen vanhan miehen, kanssa metsässä. Luonnossa viihtyvä puolikuuro Eemeli näyttää kertojalle linnut, joitten äänen hänkin voi kuulla. Vieraillaan muuttohaukan pesällä.

Viitanevan ”Viisijalkainen”: Puolivilli kissa saa kertojan raivoihinsa tappamalla kevään ensimmäisen leivoksen. Se popsii poskeensa myös meton ja sorsan poikaset, kunnes kohtaa loppunsa.

Herääminen: Huuli-Heikki harrastaa kaikenlaista rötöstelyä, kunnes hartaustilaisuus harrastuttaa hänet. Kertoja vain kertojana tällä kertaa.

Silmä silmästä: Suokon Simo on haavoittanut hirveä, mutta ei ole saanut sitä lihoiksi useista yrityksistä huolimatta. Lopulta keli suosii jahtimiestä. Metsästysromantiikkaa ulkopuolisen kertojan kuvailemana.

Kun päivännousu punertaa: Aamuruskoa verrataan nuoreen mieshenkilöön, jolla olisi potentiaalia vaikka kirjablogeeraajaksi. Kertoja mukana tapahtumissa sivuosassa.

Porraskorven pahantekijä: Himmin Heikki pyydystää ketunpojan, jota suunnittelee elätikseen. Kettu on vahvasti ja sitkeästi toista mieltä. Ulkopuolinen kertoja.

”Liiri Lemmitty”: Tarina nokkosperhosesta, jonka Maiju ja Tuija löytävät ensilumien sadettua. Perhonen tuodaan asuntoon, jossa se intoutuu lentelemään. Tämä kertomus olisi pitänyt uskonnollisista syistä sijoittaa viimeiseksi, sillä se symboloi uudestisyntymää. Saattaa sitä paitsi kuulua kertojan omaan kokemusmaailmaan, mikä sekin sulkisi ympyrän kertomusten kesken.

Erämaan madonna: Tämä ulkopuolisen kertojan kertomus kuvaa lakeuksilta korpeen naitua naista, joka istuu kaikkensa menettäneenä tuvassaan, vanhana ja muistojen painamana. Alkuun kaikki oli hyvin korvessakin, kuten tekstinäytteestä ilmenee:

Maknus, hänen miehensä, oli tosin vain sellainen kivenkalkuttaja, ”kivistikkari”, kuten täällä tapasivat sanoa, mutta tupa oli avara ja siisti, ja sen takana vielä lämmin kamarikin, ja mäenrinnassa oli muutama tynnyrinala hyvää, hikevää maata.

Minun appiukkoni käytti tuota sanaa ”hikevä” pellosta puhuessaan. Isänmaallisesti virittynyt, selkeästi porvarillisen kannan ottava kertomus – julkaisuajankohdan huomioiden hatunnoston arvoista. Kertomus kuvaa kuolemaa, se sopisi minusta ennen ylösnousemus-tarinaa sijoitettavaksi. On totta, että tässä päädytään vanhuuteen, mutta valikoiman päättäminen lapsuuteen toimisi paremmin. Lapsissa ja perhosissa on tulevaisuus.

Kirjassa kuljetaan minäkertojan ja muitten hahmojen mukana lapsuudesta vanhuuteen ja tyylilajikin vaihtuu samalla nuorisokertomuksista aikuisempaan makuun. Kivasti toteutettu retrospektio sinänsä. Kirjassa on 153 sivua + sisällysluettelo. Lukaisin sen viikossa. Välillä oli kyllä muuta puuhaa.

Jukka Viikilä: Kuullut kaupungit

Jukka Viikilä (s. 1973) kirjoitti vuonna 2012 radiossa esitetyn kuunnelman Olen kuullut on kaupunki tuolla. Vielä samana vuonna esitettiin radiossa hänen kirjoittamansa kuunnelma Akvarelleja Engelin kaupungista. Nämä molemmat kuunnelmat julkaista suhautti ntamo-kustantamo yhteisniteenä. Luin tämän yhteisniteen eli ne molemmat kuunnelmat.

Kansikuvana on litografia Helsingin Senaatintorilta luoteeseen vuodelta 1838. Kuvasssa näkyy Aleksanterin yliopisto, Yliopiston kirjasto ja Nikolainkirkko. Kirjaston ja kirkon välistä kurkistaa suuri sammakko. ”Aijai-hyi!” saattaisi äiti todeta, mutta kaupunkilaiset kansikuvassa eivät ole huomaavinaankaan sen enempää kirkkoa kuin kirjastoa tahi yliopistoa. Julkaisun takakannessa luonnehditaan kuunnelmia fantisoiviksi, älykkäiksi ja käänteissään nopeiksi. Sitä se sammakko varmaan tarkoittaa?

Ensimmäisestä kuunnelmasta, elikkä tästä Olen kuullut on kaupunki tuolla, en taida osata paljoa sanoa. Ehkä sitä voisi kuvailla katkelmalliseksi, ehkä ei. Kuunnelman alaotsikossa sitä kuvataan sanalla Monologinäytelmä. Ilmankos minun oli välillä vaikea saada jutusta selvää, kun en nähnyt näyttelijöitä. Mietin hieman tuota monologia, kun kumminkin on noita vuorosanoja eri hahmoille: kertoja, pöllö, ruhtinas ja muutama muu. Tietysti kuunnelmassa ei niin huomaa, jos on vain yksi mies puhelemassa, muuttaa kato vähän ääntään ja paasaa niin kuin olisi joku toinen hahmo. Hieman hankala oli saada selvää mistä kuunnelmassa oli kyse. Prologista tuli mieleen Lermontovin runo Purje, jossa kertoja kyselee mitä merellä näkyvä purje etsii, onko se onneaan paossa vai etsimässä? Jonkinlaista hakemista kuunnelmassa kyllä harrastetaankin. Etsitään kultaa Klondykessa, pommitetaan kaupunkeja sotalentokoneilla, pöllö usuttaa kirjailijaa saamaan jotain aikaiseksi kun vain kirjailija tietäisi että mitä, kertomuksessa kuunnelman sisällä ruhtinas etsii parrainta taideteosta ja valitsee peilin, juomari inhoaa vettä ja etsii juomisestaan ties mitä, tuskin makuvivahteita sentään, avaruuspoika partioi yksin vuosikaudet kuin Odysseus matkalla kotiin, pöllö etsii tietoa ilmanpyörteestä eli pneumasta jota ei voi nähdä mutta kuulet sen, sitten käydään Turuus ja lopuksi epilogissa apina saa kirjoituskoneella näyttää taitonsa banaanipalkalla. Siinä missä Lermontovin purje löytää rauhan vaivoista, löytää apina onnen banaaneista.

Akvarelleja Engelin kaupungista kertoo arkkitehti Engelistä, joka suunnitteli Helsingin empire-keskustan. Kuunnelma on isolta osin perinteinen ja helppotajuinen kuvaus kaupungin tärkeitten rakennusten suunnittelusta, rakentamisen etenemisestä ja valmistumisesta. Asiaa tarkastellaan eksekutiivitasolta: äänessä ovat lähinnä pääarkkitehti Engel, uudelleenrakennuslautakunnan puh.joht. Ehrenström ja intendenttikonttorin päällikkö Bassi. Omat kommenttinsa esittävät kaupunkilaisia edustavat ohikulkijat Akka ja Ukko sekä Komitea, joka tarkoittanee poliitillisia päättäjiä. Myös keisari käypi kehumassa yliopistoaan. Tämä kaikki esitetään tosiaankin akvarellinomaisesti, kevein vetäisyin, selkälokin siivenheilauksin etten sanoisi. Kertoja muistuttaa, että Suomen maaperästä iso osa on peruskalliota ja että Suomessa on kylmä. Nämä seikat vaivaavat myös arkkitehdin perhettä. Oletetaan, etteivät he saksalaisina olisi tottuneet kylmään suomalaiseen ilmanalaan. Varsinkin Engelin tytär kärsii sairauksista. Tämä muodostaa kuunnelman koskettavan osuuden. Lääkärin vierailut eivät luo sen suurempaa toivoa paremmasta, vaikka mies onkin muutoin ihan mukava heppu.

Kiva kuunnelma, joka jättää sivuseikat kuten muun Suomen rakennukset vähemmälle, sentään mainitaan Turun observatorio ja Eckerön postitalo.

Luin ekan kuunnelman eilen ja tämän Engelin tänä aamuna. 95 sivua.

Niillas Holmberg: Jalkapohja

Saamelainen runoilija Niillas Holmerg (s. 1990) sepitti runot kokoelmaansa Juolgevuođđu, joka ilmestyi vuonna 2018. Seuraavana vuonna ilmestyi suomenkielinen versio Jalkapohja. Luin sen. Kokoelmassa kulkee mukana Inga-Wiktoria Påven mustavalkea kuvitus.

Joskus 1970-luvun alkuvuosina meillä kuunneltiin kotona Nils-Aslak Valkeapään joikuja. Saattoi olla niitä kasetillinen. Ne olivat omalla tavallaan ihan ok kuunneltavaa, vaikken minä niistä mitään ymmärtänyt. Runouden suhteen olen huomannut kuuluvani siihen häviävän pieneen vähemmistöön, joka ei saa yleensä runoista ihmeitä irti. Nämä Niillas Holmbergin runot kuuluvat juuri sentapaiseen runouteen, sillä aika vähän niistäkään ymmärsin. Runoissa puhutaan maasta ja suutarista ja vähän jalkineista ja käytetään jalkoihin liittyviä sanoja kuten hiertää, märkiä, varpaat, tossu, kantapäät, kenkä, saapas, mutta ei lapikkaat eikä sen puoleen säpikkäätkään. Jotain tämä kaikki varmaan tarkoittaa. Saman äjäyksen tekee kuvitus, josta en oikein itseäni hurskaammaksi tullut. Kai siinä tunturimaisia muotoja oli, mutta miksei niitä ollut runoissa? Halutaanko runoilla kertoa siitä, miten runoilija kulkee ympäri laajaa Lapinmaata niin että välillä on suutarissa pistäydyttävä?

Joissakin runoissa puhutaan verbeistä eli suomeksi teonsanoista. Muistelen, että eräskin suomalainen sanataiteilija on arvellut etunimensä olleen teonsanaksi tarkoitettu: Toivo. Pitäisikö minunkin uskoa, että toivoa suhteessani runouteen olisi vielä olemassa? Kun Pandooran lipas avataan, jää vain toivo jäljelle, niinkös se oli? Kodassa on monta nurkkaa ja moottorikelkalla pääsee kauvas.

Laitan tähän valoisan kuvan Siilinjärveltä kotitalostani ja sen pensasaidasta ja onhan tuossa vähän kolattua luntakin näkyvissä. Hyvää saamelaisten kansallispäivää!

Kirjarikas elämäni -blogissa on luettu tämä teos ja olin näköjään esittänyt kommentissani jotain huomioita tekstinäytteitten pohjalta.

Georges Rodenbach: Kuollut Brügge

Belgialainen runoilija Georges Rodenbach (1855 – 1898) kirjoitti vuonna 1892 julkaistun romaanin Bruges-la-morte. Luin teoksesta Jalmari Saulin vuonna 1915 ilmestyneen suomennoksen nimellä Kuollut Brügge.

Kuollut Brügge on symbolistinen teos. Romaanissa kuvataan leskeksi jäänyttä mieshenkilöä, joka menetettyään suuresti ja intohimoisesti rakastamansa vaimon sulkeutuu suruunsa ja vetäytyy asumaan Brüggen kaupunkiin, jonka hän katsoo sellaisenaan ilmentävän hänen omaa suruaan. Tekijän alkulauseessa puhutaan autioista kaduista, vanhoista taloista, kirkoista ja kellotorneista sekä kanavien liikkumattomista vesistä, joita romaanissa verrataan kuolleen verisuoniin, joissa veri ei enää virtaa. Osin keskiaikaisen kaupungin ylle kohoavat kellotornit, jotka vartioivat asukkaita heidän inhimillisiltä, varsinkin seksuaalisilta haluiltaan, muistuttavat kuolemansynnistä kellonlyönneillään.

Rodenbachin romaani on tiettävästi ensimmäinen fiktiivinen teos, jota on somistettu valokuvilla. Kuvat esittelevät näkymiä Brüggestä – maisemallisia stillebeneitä – kaupungin katuja, aukiota ja kanavia – vain aniharvoissa kuvissa näkyy ihmisiä.

Päähenkilö Hugues Viane kuljeskelee yksinään iltaisin pitkin hiljaisia katuja sateen langetessa eikä huomaa ihmisiä, jotka tarkkailevat häntä kaihtimiensa takaa. Päivänsä hän viettää asunnossaan muistellen kuollutta vaimoaan kaipauksella. Hänen kotinsa on kuin museo hänen kadottamalleen rakkaudelle, puolison hiuksista tehtyä palmikkoa Hugues säilyttää pianon päällä läpikuultavassa kristallilippaassa. Kymmenen vuoden onnellista rakkautta on seurannut viisi vuotta surullista lesken elämää. Ja vaikka Hugues osallistuu jumalanpalveluksiin, on kaipauksesta tullut hänen uskontonsa. Sen sijaan hänen palvelijattarensa Barbara on juureva maalaisnainen, mikä tarkoittaa että hän on vahvasti uskonnollinen. Huguesin, Brüggen ja Barbaran lisäksi romaaniin ilmestyy neljäs hahmo, kun Hugues eräänä iltana kävelyllään kohtaa naisen, joka vaikuttaa täydellisesti muistuttavan hänen rakasta puolisoaan:

Havaitessaan naisen Hugues pysähtyi äkkiä ikäänkuin kivettyneenä, vastaantulijan sivuuttaessa hänet. Hugues tunsi sysäyksen, oli näkevinään ilmestyksen… Hän horjui ja nosti käden silmilleen, ikäänkuin karkoittaakseen unennäön. Sitten, seisottuaan hetken epäröiden kääntyneenä tuntematonta kohden, joka poistui hitain, rytmillisin askelin, kääntyi hän äkkiä pois laiturilta, jota pitkin oli kävellyt, ja alkoi seurata naista.

Vaan palataanpa symbolismiin. Mitä romaanin tarina vertauskuviensa kautta tahtoo kertoa? Vertauskuvan voinee lukija käsittää omista lähtökohdistaan. Runoilija Rodenbach opiskeli lakimieheksi, joskin opiskeluaikanaan hän harrasti opiskelutovereittensa kanssa runoutta, kirjallisuutta ja sen sellaista. Valmistuttuaan lakimieheksi hän kuitenkin ryhtyi runoilemaan. Niin tekivät monet hänen tovereistaankin. Kirjan alusta löytyvässä evästyksessä mainitaan, että he perustivat aikakauskirjoja, joita kukaan ei tilannut ja julkaisivat kirjoja, joita yksikään ei lukenut – taidetta taiteen vuoksi. Tämä avant garde meininki oli kummiskin rasittavaa ja Rodenbach muutti vuonna 1886 vapaaehtoiseen maanpakoon Pariisiin ja kuoli sittemmin siellä. Ehkä Rodenbachille lakitiede oli se suruaika, joka erotti hänet todellisesta intohimostaan - runoudesta? Kun hän sitten luopui lain harjoittamisesta, hän sai todeta, että ruusuinen nuoruuden intohimo olikin aikuiselle vain haalistuva muisto entisestä.

Voin paljastaa, että lukemani romaanin loppu on murheellinen. Hugues ei löydä onneaan yrittäessään Orphéen tavoin noutaa rakkaansa manalasta. Rakastettu on kuollut, lopullisesti menetetty. Uskonnollinen kulkue vaeltaa Brüggen kaduilla Pyhän Veren päivänä kantaen pyhäinjäännöstä, Kristuksen kylkeen pistetystä haavasta pusertunutta veripisaraa lippaassa, jonne sen kätkee rubiini. Brüggen kaupunki näyttäytyy rakasta Jeesusta surevien yhteisönä, jonka kiviset kadut ja rakennukset soivat hiljaista ylistysvirttä rakkaudelle syntien sovittajaa kohtaan.

Kirjassa on 176 sivua. Luin sitä viitisen päivää. Suomen Kuvalehden artikkeli Kuolemastaan elävä kaupunki vuodelta 1934 sisältää valokuvia Brüggestä ja perustuu isosti tähän lukaisemaani teokseen. Lehtijutun löytää wikipedian Bruggea käsittelevän artikkelin kautta. Lehtijutussa kuvataan Brüggen menneisyyttä vauraana satamakaupunkina, jonka satama kuitenkin madaltui vissiin joen tuoman lietteen takia. Merialukset alkoivat juuttua kiinni pohjastaan ja lopulta merenkulkijat siirtyivät käyttämään Antwerpenin satamaa, mikä romahdutti Brüggen merkityksen. Jatkosta sain selvää sen verran, että hiljainen kaupunki ei kiinnostanut miehittäjiä edes toisen maailmansodan aikana, mikä pelasti kaupungin tuhoilta ja sen ansiosta Brügge säilyi niin satumaisen lumoavana meidän päiviimme.

Kukkoilijat kuvissa Kuvakukossa

Rakkaat lukijani! Te varmaan ihmettelette miksi olen taas kutsunut teidät koolle. Tämän harvan kerran, kuten niin usein ennenkin, ihmettelen sitä minäkin. Aiheen antaa pakkanen ja polte auringon, niin paljon on aiheetta postausta.

Pitemmittä puheitta kerron, että eilen aamulla luin tv:n Svenska Ylen uutisotsikoista jotain elokuvasta In Bruges, på finska alltså Kukkoilijat. Ymmärsin jutussa mainittavan, että In Bruges on nykyjään kulttielokuva. Olin tästä niin hyvilläni, että yritin suomentaa tekstiä vaimolleni livenä aamiaispöydässä. Sittemmin huomasin, että jollain käännösohjelmalla oli Ylen sivuille tuotettu ihan lukukelpoinen suomenkielinen versio. Aiheena ei ollut kulttielokuva Kukkoilijat vaan saman ohjaajan viimme vuonna valmistunut elokuva The Banshees of Inisherin. Miehisiä pääosia hoitelivat tässä uudessa lehvassa In Bruges-filmistä tutut Brendan Gleeson ja Colin Farrell ja ohjaajana ja käsikirjoittajana Martin McDonagh samoin kuin In Brugesissa.

No, kirjoitin ylitsepursuvan kehupostin sille Svenska Ylen toimittajalle ja aloin jauhaa innoissani vaimolleni, että nyt se on mentävä Kuopioon katselemaan tämä uusi yheksän oscarin ehdokas. Vaimo ei väittänyt vastaan, kun kerrankin halusin omasta tahdostani lähteä johonkin. Houkuteltiin vielä tytärkin mukaan. Ja niinpä sitten puoli kuudesta puoli kahdeksaan istuimme Kuopiossa elokuvateatteri Kuvakukon menneitä aikoja henkivässä cinemasalongissa, jossa vierailin eka kerran noin vuonna 1970, samana vuonna kuin ohjaaja McDonagh syntyi – niin että ollaan suunnilleen samanikäisiä!

Niin kukkeasti kuin rakastankin elokuvaa In Bruges – tai ehkä juuri sen vuoksi – tunsin noin viiden minuutin katselun jälkeen, että tämä uutukainen ei ole tehty minua varten. Sen alkutunteen jälkeen olen koettanut selvittää itselleni miksi muut pitävät tästä irlantilaiselokuvasta, mutta minä en niinkään. En keksi muuta järkeen käypää selitystä kuin sen, että olen niin vahvasti In Bruges-elokuvan (it’s in Belgium!) lumoissa, etten kykene hyväksymään Gleesonin ja Farrellin hahmoja erilaisina kuin heidät Brüggeen sijoittuvassa seikkailussa olen tottunut näkemään. Ja silti he ovat tässä osaksi myös samankaltaisia, huumori on karskia ja sitten se ei enää olekaan huumoria vaan ylitseampuvaa karskiutta. Juuri niin käy myös Brüggessä. Päähahmot eivät ole hyviksiä mutta eivät pahiksiakaan, ainakaan aluksi. Myös tähän uuteen elokuvaan on istutettu ulkoistettu paha – Brüggessä se on kahden ammattitappajan ! pomoa esittävä Ralph Fiennes, Bansheessä sitä osaa kantaa Gary Lydon poliisimiehenä. Irlantilaisen druidihahmon ja juorueukon yhteensulaumana toimii Mrs. McGormick, Sheila Flittonin esittämänä. Mukaan on ympätty vielä Irlannin sisällissota (ankkuroi tapahtumien ajankohdan vuoteen 1923), jonka antama lisäarvo jää minulle yhtä hämäräksi kuin moni muukin elokuvan osasista – joista ei läheskään vähäisimpänä oudoksuta miniponi nimeltä Jenny. Oikeastaan ainut hahmo, joka soitti sisimmässäni vahvasti väräjävää kelloa, on Farrellin esittämän Pádraigin sisko Siobhán (Kerry Condon). Hän tekee viisaan päätöksen elämässään, päätöksen jota hän varmasti jatkossa katuu yhtä paljon kuin kiittääkin. Veikkaan että ajan myötä kiitoksen aihe kasvaa suuremmaksi. Harmi että hänen osuutensa tässä elokuvassa jää kovin vähäiseksi.

Minä en jää katumaan sitä, että kävin vaimoni ja tyttäreni kanssa katselemassa tämän elokuvan, jonka oscarit ovat tätä kirjoitettaessa vielä pending-moodissa. Vaimo ja tytär tykkäsivät, minä jäin enempi mietteliääksi. Vaimo lohdutti minua ja sanoi, että ehkä se vuosien myötä minullekin avautuu toisella tapaa. Voi olla, jotta avautuu ja jos ei avautuisikaan, niin ainahan minulle jää Brügge. The Banshees of Inisherin -elokuvan juonesta en ole tässä niinkään kertonut ja luulen että on parempi niin. Joka tämän pohdiskeluni tähän asti on jaksanut lukea, katselee kyllä sen elokuvankin jahka kohdalle sattuu.