Kuunnelmasarja Armi Aavikko

Kuuntelin Yle Areenan Audiosta tuoreen kuunnelmasarjan nimeltä Armi Aavikko – siinä välissä olin elossa. Sen kirjoitti Kati Kaartinen ja ohjasi Antti Leino. Vuoden 1977 missiä ja sen myötä laulajaksi ryhtynyttä Armi Aavikkoa esittää Minka Kuustonen ja hänet showhunsa ottanutta laulajatähti Dannyä esittää Ilkka Heiskanen. Kuunnelmasarjassa on 20 jaksoa, jotka ovat pituudeltaan noin 20 minuuttia kukin. Eilen aloin kuunnella ja nyt aamupäivällä sain sarjan kuunneltua. Sarja sisältää haastattelunpätkiä, joissa Armin tunteneet ihmiset kertovat hänestä ja runsaasti varsinkin 1970- ja 1980-lukujen musiikkia. Pääosin sarja sisältää kuitenkin fiktiivistä, jokseenkin aikajärjestyksessä pysyttelevää kuvausta Armin elämästä. Minka Kuustonen Armina toimii kertojana, joka lyhyesti kommentoi tapahtumia ja johdattelee kuulijaa uusiin kohtauksiin. Varsin perinteisen tyylin mukainen kuunnelmasarja siis.

Minulle, 1970-luvun nuorelle, musiikki oli tuttua, samoin monet kuunnelman hahmoista. Muistan kun Armi valittiin missiksi. Taisin olla jotenkin yllättynyt, ehkä olisin itse valinnut jonkun toisen. Kun katselin näytöltä Armin kuvaa, tuli mieleen, että oliko osa hänen viehätysvoimaansa tosiaankin silmissä, joissa oli hellyttävää karsastusta. Armi vaikutti ”naapurin tytöltä”, joten olin aikoinaan melko yllättynyt kun hän alkoi laulaa Dannyn kanssa. Danny on kuunnelmassa kuvattu erinomaisesti. Yhdellä risteilyllä kerran näin Dannyn esiintyvän ja hän on kyllä teräksinen ammattilainen. Kuunnelmassa mainitut ”Pihtiputaan keikat” ovat koulineet hänestä esiintyjän, joka laulaa yleisölle kuin yleisölle. Kuunnelma tuo esiin Dannyn pyrkimyksen ammattimaiseen toimintaan, johon kuuluvat kunnioitus kaikkia kohtaan ja toisaalta kurinalaisuus. Armille Danny on tähti, joka nostaa hänet kuuluisuuteen laulajana. Armi myös rakastuu Dannyyn, mikä on helppo ymmärtää. Eikä minun ole erityisen vaikeata ymmärtää sitäkään miten Armi alkaa sisustaa elämäänsä alkoholilla. Sehän se on sukupolvien ajan ollut patenttiratkaisu, kun olo on alkanut tuntua painostavalta.

Luulisi että Armin tarinan saisi esitettyä lyhyemminkin kuin 20-osaa käsittävässä kuunnelmasarjassa, mutta enpä tuosta liiaksi pitkästynyt. Kotiväki oli kyllä kuullut kyllikseen sarjan tunnusmusiikkia ”Tahdon olla sulle hyvin hellä...” jo eilissä päivänä. Kuuntelin nimittäin kuunnelmasarjan isolta osin tv:n kautta, kun sellainen nykyään on mahdollista. Omassa rakkaassa nojatuolissa on niin mukava istua. Samalla voin kannustaa kissoja keskinäiseen kunnioitukseen ja kurinalaiseen käyttäytymiseen.

Amman kirjablogissa on myös kuunneltu tämä kuunnelmasarja Armista.

Siniväriset

Vuonna 2009 julkaistu teos Siniväriset sisältää kolme näytelmää, jotka käsittelevät viime sotia ja niistä toipumista hyvin pitkälti naisten näkökulmasta. Alussa olevassa pohjustuksessaan dramaturgi Pipsa Lonka kertoo, että Siniväriset oli nimeltään Q-teatterin Suomenlinnan kesäteatterissa toteutettu teatteriesitys, jonka osina kirjan kolme näytelmää toimivat. Näytelmät syntyivät työryhmän keskustelun pohjalta. Keskusteluun osallistuivat myös poliittisen historian tutkija Kirsi Mäki ja historian tutkija Tiina Kinnunen, joitten oma pohjustus löytyy myös kirjan alusta. He korostavat arjen, tunteiden ja muistojen merkityksen mukaantuloa uudempaan historiantutkimukseen eliitin toiminnan tarkastelun ja sodan syiden etsimisen rinnalle.

Okko Leo: Täyspuuvillakuosi. Sotanäytelmä. Näytelmä lotta-palvelusta suorittavista naisista sodan melkeissä. Näytelmä jakautuu vahvasti kahteen osaan. Aluksi kuvataan lottakoulutusta ja sitten siirrytään sotaan. Lottakoulutuksen yhteydessä näytelmä hassuttelee erinäisillä melko helpoilla, mutta minusta erittäin hauskoilla vedoilla, joitten kautta lotat ja heidän kouluttajansa kuvataan ennen muuta nuorina naisina, jotka ovat paitsi palvelemassa isänmaataan aikansa tavan mukaan, myös kiinnostuneita elämästä ja siitä suuresta seikkailusta, jolle ovat antautumassa. Totta kai lottakoulutuksen pääperiaatteetkin tarjoillaan lukijalle/katsojalle, luetaan Lotta Svärdin Kultaiset sanat. Lisäksi Tuntemattomat sotilaat käyvät tarjoamassa lotille sotaromanttisia propagandakuvia sieltä jostakin. Sota itse on kuvattu epäsovinnaisena kaaoksena, jossa päähahmoksi nousee Reetta-lotta, joka on päättänyt helpottaa soturien paineita siinä missä omiaankin. Etulinjassa lohtu tuleekin tarpeeseen. Näytelmän loppukuvaelma johdattaa sotien jälkeiseen kauteen, joka kieltää koko lottajärjestön olemassaolon.

Kati Kaartinen: Mykkäset. Näytelmä erilaisista ajoista. Kati Kaartinen tunnetaan mm. mainion tv-elokuvan Arvon veli  käsikirjoittajana. Hänen ”ajassa oudosti liitävä” näytelmänsä Mykkäset on pelkistettyjä repliikkejä käyttävä luomus, vuorosanat satelevat puhujalta toiselle kuin pingispallot, helpotetulla kymenlaakson sivukierteellä. Pisempiä repliikkejä syntyy kenttäpostista, virallisista tiedotteista ja 1970-lukua kuvaavista iskelmäsanoitusten katkelmista. Aiheena on sotien jälkeisten sukupolvien vaikeus tai mahdottomuus tajuta sota-aikoja. Tässä näytelmässä kaatuu vain isovaari. Hänen matkansa päättyy jo talvisodassa, viikkoa ennen rauhaa. Tyttären pojantytär koettaa nuorena ja aikuisena ottaa selvää sota-ajan elämänmenosta, mutta vaikeneminen ja asioitten väistely eivät tuota kovin hedelmällistä tulosta. Pöpötystä silti irtoaa haastateltavista. Vanha lottapuku olisi pitänyt haudata perunapeltoon jo heti sotien jälkeen, nyt äiti tarjoaa sitä tyttärelleen henkisen perinnön muodossa.

Outi Nyytäjä: Amatsonit. Ryhmä nuoria tyttöjä on vakavan häiriökäyttäytymisensä takia viety Suomenlinnaan koulutusleirille, jossa heistä on tarkoitus kasvattaa yhteiskuntakelpoisia. Tämä onnistuu (?) vasta vakavain painiskelujen jälkeen. Kouluttaja saa vastustajan ”lottakenraali” Fanni Luukkosesta. Hänen lisäkseen mennyttä maailmaa edustaa loistava Olavi Paavolainen. Molempien huomautetaan olevan fiktiivisiä hahmoja näytelmässä. Nyytäjän asenne Suomen nykytilaan vaikuttaa epäilevältä ellei peräti toivottomalta. Hän antaa Paavolaisen ilmaista asian koko Euroopan suhteen seuraavasti:

Intellektualismi on myrkyttänyt koko kristillis-länsimaisen kulttuuripiirin, vetinen humanismi! Olisi parempi, jos koko Eurooppa sivistyksineen, taiteineen, katedraaleineen upotettaisiin meren syvyyksiin.

Lopuksi tuleekin aalto, ehkä jopa rankempana kuin Paavolainen toivoi.

Kirjassa on 206 sivua. Luin sen tänään.