A. S. Pushkin: Kapteenin tytär

Aleksandr Sergejevitsh Pushkin (1799 – 1837) kirjoitti vuonna 1836 julkaistun romaanin Капитанская дочка. Luin romaanista vuonna 1959 toisena painoksena julkaistun suomennetun version nimeltä Kapteenin tytär. Suomentaja on Siiri Hannikainen.

Kapteenin tytär on kertomus 1770-luvun Venäjältä. Päähenkilö on Pjotr Grinev, alle kaksikymmenvuotias aatelisnuorukainen, jonka eläkkeelle jäänyt upseeri-isä passittaa palvelemaan Venäjän armeijaa. Poika saa paikan Kirgisian rajoilta, Orenburgin lähistöltä, syrjäisestä maalaiskylästä, joka toimii jonkinmoisena linnoituksena. Pienen paikkakunnan meininki on verkkaista, varusväki ei ole vielä oppinut erottamaan vasenta oikeasta, eikä tykkiä ole laukaistu pariin vuoteen. Linnoituksen komentajalla, kapteeni Mironovilla, on kuitenkin nuori tytär Marja, joka herättää tulokkaan mielenkiinnon.

Romaanin parhaana puolena on selkeä tarinankerronta. Minä-kertoja ei katso tarpeelliseksi pitkiä selityksiä, joskus hän huomauttaa, että ne voi lukea historiankirjoista. Kyse on ihanteellisesta seikkailukertomuksesta, jossa päähenkilö, ylevähenkinen aatelismies, asettaa itsensä vaaraan oikean asian puolesta, mutta on myös valmis antautumaan milloin hänen kohtalonsa on toisten käsissä. Tärkeä asia on oman ja läheisten kunnian säilyttäminen rehellisin ja puhtain keinoin.

Koska tarinan minä-kertoja on aatelinen, liikkuu tarinakin pääosin upseeritasolla. Grinevin palvelija, Saveljitš, on tosin monessa mukana ja tuo tapahtumiin kansanmiehen neuvokkuutta, joka toisinaan toimii paremmin toisinaan huonommin. Suuren kansan osana on olla sivuhahmoina tai suorastaan maiseman täydentäjinä kuten seuraavassa katkelmassa:

Lähestyessämme Orenburgia näimme joukon vankeja, joilta hiukset oli ajeltu pois ja joiden kasvot olivat pyövelin pihtien runtelemat. He rakensivat vallituksia linnoituksen invalidien vartioimina. Toiset vetivät käsirattailla soraa kuopista, toiset kaivoivat maata lapioilla; vallilla kivityömiehet kanneksivat tiilejä ja paikkasivat kaupungin muuria.

Kertoja mainitsee kidutuksen kuuluneen vielä noihin aikoihin oikeudenkäynteihin, mutta jääneen pois viimeistään keisari Aleksanterin (I) aikoina. Kidutus oikeudenkäyntien kuulustelumenetelmänä tuli esiin myös edellisessä lukemassani, vanhaa Kiinaa kuvaavassa teoksessa.

Koska romaanilla on sotilaaseen viittaava nimi, sen eräs tärkeä teema on sota, tässä tapauksessa laaja kapina. Varsinaisten sotatoimien kuvaus on kuitenkin vähäistä.

Ostin tämän kirjan divarista pääasiassa värikkään kannen takia. Tosin olin nähnyt aikoinaan Kuopion Kuvakukossa romaaniin perustuvan vuonna 1958 valmistuneen neuvostoliittolaisen elokuvan ja siitä oli ihan kivat muistot.

Kirjassa on 165 sivua ja luin sen päivän aikana.

Ling Meng-tšu: Kiinalaisia lemmentarinoita

Kiinalainen Ling Meng-tšu eli englanninkielisen wikipedian mukaan vuosina 1580 – 1644. Hän kirjoitti kertomuksia rakkaudesta ja seksistä. Luin tarinoista julkaistun kirjan, jonka oli saksankielisestä teoksesta Chinesischer Liebesgarten suomentanut Kyllikki Härkäpää. Kirjassa esiintyvät runot on kiinan kielestä suomentanut Pertti Nieminen. Suomenkielinen teos lienee ilmestynyt ensimmäisen kerran vuonna 1966. Minä luin vuonna 1988 ilmestyneen painoksen, jonka upean kuvituksen on tehnyt Matti Louhi.

En tiedä onko näin, mutta minulle tuli kirjaa lukiessa vahvasti se vaikutelma, että kirjoittajalla on ollut käytettävissään valmiit tarinat, jotka hän on sitten pukenut kertomuksen muotoon. Ehkä tarinat ovat olleet kansankertomuksia sekä niihin liittyviä runoja, en tiedä. Tässä kirjassa ei varsinaista esipuhetta ole, takakannen tekstiä lukuunottamatta. Siinä puhutaan Ming-dynastiasta, puupiirroksista ja runoudesta. Ehkä sen mainitseminen riittää tähän minun selontekooni.

Itse kertomukset ovat mukaansatempaavia, eivät erityisen vaikeatajuisia. Paikoin niissä on huumoria, paikoin julmaa, joskin oikeutettua kostonhimoa. Naimakohtauksia on viljalti ja kirja antaa sitä mitä lupaa. Mutta kerronnan sävy ei ole rietas vaikka rietastelua melkein joka kertomuksessa kuvataan. Kertomusten kautta avautuu väljällä ja helpolla tavalla näköaloja vanhaan Kiinaan, sen kaupunkeihin, maaseutuun, luostareihin ja oikeuslaitokseen. Tapakulttuurin ja uskomusten kuvaukset ovat ohimeneviä sipaisuja, ne eivät ahdista lukijaa kaamealla tiedon pakkosyötöllä ja silti ne värittävät tarinoita kevein siveltimenvedoin. En pystyisi moiseen.

Eroottiselta kannalta tarkastellen kirja vaikuttaa paikoin sellaiselta, ettei siihen tapaan ehkä nykyään helposti kirjoitettaisi. Toisaalta tunnen nykykirjallisuutta aika huonosti. Ehkä kirjoitetaan hyvinkin samalla tavalla. Homoseksuaalisuus on kirjassa mukana jokseenkin yhtä luonnollisena kuin heteromeininki. On aika yllättävää kun tarinan sankari on portinvartija, joka aukaisi takaporttinsa sopivassa tilanteessa, mitä sitten vielä lopussa ylistetään.

Ensimmäinen kertomus Apotti ja Liun leski keskittyy munkkien keskinäiseen leskivaimon tavoitteluun ja lesken pojan paheksuvaan asenteeseen tätä kohtaan. Loppuratkaisu saattaa olla aikakausi huomioiden ymmärrettävissä niin kammottavan julma kuin se onkin. Samanlaista munkkien ja nunnien rietastelua esiintyy erittäin monessa tarinassa. Toinen yhteinen piirre on oikeuslaitoksen huutaminen apuun erityisesti loppukahinoissa. Jotkin tarinat saavatkin lopussa Matlock-virityksen. Tuomari ja hänen avustajansa joutuvat käyttämään juonikkuuttaan tapausten saattamisessa oikeudenmukaiseen ratkaisuunsa.

Valikoiman helmi on kertomus nimeltä Granaattiomenapuun alla. Se on kertomus syvästä rakkaudesta, jota rakastuneitten nuorten väliset varallisuuserot varjostavat. Nuori neito Si-si on rikkaan nousukkaan tytär, kun taas nuori ylioppilas Ju-tšien on arvostetusta, mutta köyhästä virkamiesperheestä. Kun tytärtä varjellaan ennen avioliittoa, on nuorten keksittävä keino ylittää heidät erottava muuri. Onneksi muurin lähellä kasvaa kameliapuu... Humautan tähän näytteeksi kertomuksen runoista katkelman, joka kuvaa nuorten lemmenleikkiä:

Lapsuuden leikeissä raolleen auennut nuppu

liittyy nyt vankkaan jadevarteen

ja värisee, hauras,

onnellista tuskaa, aukeaa verkkaan.

Monet kirjan tarinoista päättyvät julmasti. Itse asiassa sellainen lopetus toimii usein varsin tehokkaasti. ”He elivät onnellisina yhdessä elämänsä loppuun saakka” kuulostaisi pitemmän päälle aika pitkäpiimäiseltä.

Kirjassa on 254 sivua ja luin sen muutamassa päivässä.

Pertti Nieminen: Suuri tuuli – Kiinan runoutta osa 1

Runoilija Pertti Nieminen on perehtynyt vanhaan kiinalaiseen runouteen ja suomentanut sitä meidän suomalaisten iloksi. Luin tämän suomennosvalikoiman ensimmäisen osan nimeltä Suuri tuuli. Pari runoa on Tuomas Anhavan suomentamia. Wikipedian mukaan kirja on ilmestynyt ensimmäisen kerran vuonna 1960, minä luin vuoden 1975 painosta, jonka satuin löytämään divarista.

Kirjan alusta löytyy Johdanto, jossa Nieminen kertoo Kiinan varhaisimmasta runoudesta 400-500-luvuita eKr. aina 400-500-luvuille jKr. saakka. Nieminen ei pihtaile tietojaan ja vaikutelmiaan. Hänen näkemyksensä mukaan klassisen kiinalaisen runon luonteenomainen piirre on resignaatio. Sivistyssanaston mukaan tällä tarkoitetaan alistuneisuutta, tyytymistä vallitseviin oloihin. En epäile vähääkään, etteikö Nieminen tietäisi tämän asian minua paremmin. Itse näin erittäin monien kirjan runojen perusasenteena halun vetäytyä syrjään maailman melskeistä. Nieminen esittää esimerkkinä resignaatiosta katkelman kirjassa kuvatun aikakauden merkittävimmän runoilijan, T'ao Yüan-mingin runon Persikankukkalähde johdantona olevasta laveahkosta, tarumaisesta kertomuksesta. Siinä kuvataan ihmisjoukkoa, joka levottomuuksia välttääkseen on paennut solan suojaamaan laaksoon ja elää siellä eristäytynyttä elämää kehottaen satunnaista vierailijaa pitämään salaisuutena kylän sijainnin. Kylä näyttäytyy katkelmassa rauhallisena seutuna, yksinkertaisen elämänmenon ja sopusoinnun esikuvana.

Runoilija T'ao Yüan-ming eli noin vuosina 372/376 – 427 jKr. Kirjan lopusta löytyvässä kunkin valikoiman runoilijan elämää kuvaavassa selonteossa kerrotaan, että T'ao Yüan-ming oli köyhän virkamiesperheen poika, joka itsekin jäi köyhäksi eikä virkauraa kertynyt kuin kolmatta kuukautta ja sekin kahdesta yrityksestä. Hänen perheensä väitetään jääneen köyhäksi, koska he kieltäytyivät ottamasta vastaan lahjuksia. T'ao Yüan-ming vetäytyi yksinäisyyteen ja rauhaan Eteläiseen kylään, jossa hän kasvatti krysanteemeja ja viljeli riisiä, nimittäin sellaista riisiä, josta pystyi valmistamaan viiniä. Tämä kuvaus herätti pitkäaikaistyöttömän rakkauteni häntä kohtaan. Myös hänen runonsa ovat valikoiman huippuja. Laitan niistä näytteeksi katkelman sarjasta Juomalauluja:

Vuodet ja kuukaudet kiirehtivät toisiaan;

jo kauan sitten ohimoni harmaantuivat.

Voi minua, ellen olisi hylännyt onnea ja onnettomuutta

ja vaalinut asioiden syvintä ja sisintä!

       T'ao Yüan-ming Juomalauluja (katkelma runosta 15)

Runon ajatus näyttäisi olevan, että runoilija on pelastanut sielunsa vetäytymällä syrjään maailman taisteluista. Hän ei huolehdi maallisista, hänen mielenkiintonsa on kohdistunut miettimiseen, jota hän tasoittelee juopumuksella. Runoilijana T'ao Yüan-ming lienee filosofi. Tosin näin sanoessani haluan todeta, että kaikilla ihmisillä on filosofiansa. Mikäli ihmisyksilön ajatus Kiinan suhteen olisi vaikkapa se, että jos pitää mennä Kiinaan, juonpa pullon viinaa, on tämäkin jo filosofinen näkemys eikä se välttämättä täysin poikkea tämän kirjan runojen filosofiasta.

Toinen silmiinpistävä piirre kirjan runoissa on kaipuun vahva läsnäolo. Usein kaivataan rakastettua, puolisoa, mutta myös ystäviä ja kotia. Suurin osa kirjoittajista on miehiä, runojen perusteella vanhoja miehiä. Pari runoa on pantu nuoren, tuntemattoman naisrunoilijan nimiin. Näitten runojen näkökulma onkin nuoren naisen. Se ei välttämättä todista, että runot olisi sepittänyt nuori nainen. Yleensäkään näin vanhojen tekstien osalta ei aina voi olla varmuutta tekijästä, runon alkuperäisestä asusta tai kirjoitusajankohdasta. Tämän Nieminen tuo sujuvasti esille Johdannossa.

Kirjassa on reilut 120 sivua. Luin sen läpi kahden aamupäivän aikana.

27 Nobel-kertojaa

Luin Jarl Hellemanin toimittaman novelliantologian nimeltä 27 Nobel-kertojaa. Kirja sisältää novellin 27:ltä Nobelin kirjallisuuspalkinnon saaneelta kirjailijalta. Kunkin novellin yhteydessä mainitaan se vuosi, jolloin palkinto on kirjailijalle annettu ja myöntämisperusteet. Kirjan lopusta löytyy tietoa Nobelin kirjallisuuspalkinnosta ja tämän teoksen kirjailijoista. Esitän seuraavaksi kuvailevan arvion kustakin kirjan novellista. Pitkäpiimäisyyden välttämiseksi koetan typistää arvioni mahdollisimman lyhyeen:

Björnstjerne Björnson: Harmo (suom. Irmeli Niemi) – Tunturihevosromantiikkaa

Rudyard Kipling: Kaksoset (suom. Jouko Linturi) – Veljespetoskertomus

Selma Lagerlöf: Tarina Haltanäsistä (suom. Kristiina Kivivuori) – Kartanogotiikkaa

Rabindranath Tagore: Karkuri (suom. Kristiina Kivivuori) – Kulkuribramiiniunelma

Knut Hamsun: Sakeus (suom. Irmeli Niemi) – Preeriaduelli

Anatole France: Neitsyt Marian temppuilija (suom. J. A. Hollo) – Luostarisatiirinen

G. Bernard Shaw: Serenadi (suom. Jouko Linturi) – Nokkelajuoninen

Thomas Mann: Hautausmaan tiellä (suom. Oili Suominen) – Nimensämukainen

Luigi Pirandello: Kärpänen (suom. Ilmari Lahti) – Syrjäseutuhenkinen

F. E. Sillanpää: Viimeinen näytös – Sisällissotakaikuinen

Hermann Hesse: Hannes (suom. Eeva-Liisa Manner) – Paimentarina

André Gide: Tuhlaajapojan paluu (suom. Tuomas Anhava) – Raamattumukaelma

William Faulkner: Navetta palaa (suom. Jouko Linturi) – Moderninpuoleinen novelli

Ernest Hemingway: Siisti, hyvin valaistu paikka (suom. Jouko Linturi) – Pohdiskeleva

Halldór Laxness: Napoleon Bonaparte (suom. Kristiina Kivivuori) – Hupsua mamuilua

Albert Camus: Mykät (suom. Maija Lehtonen) – Alakohtainen sopimus ei puhuta

Boris Pasternak: Kirjeitä Tulasta (suom. Esa Adrian) – Samovaarikaupungin erikoinen

Ivo Andrić: Tyrmässä (suom. Aarno Peromies) – Kirkonmiehet visiirin vankilassa

John Steinbeck: Pyhä Katy-neitsyt (suom. Jouko Linturi) – Possu ja munkit

Mihail Šolohov: Varsa (suom. Juhani Konkka) – Sota ja varsa

Yasunari Kawabata: Luomi (suom. Veikko Polameri) – Lohtuluomi

Aleksandr Solženitsyn: Oikea käsi (suom. Esa Adrian) – Tashkentin hoitoja

Heinrich Böll: Vieras, jos matkasi määrä on Spa... (suom. Markku Mannila) – Sotapojan kouluunpaluu

Saul Bellow: Tuleva isä (Marja Alopaeus) – Kotimatkan mietteitä

Isaac B. Singer: Noita (suom. Jukka Kemppinen) – Matematiikka vai dybbuk?

Elias Canetti: Nainen ristikon luona (suom. Esa Adrian) – Marrakeshin ääniä

Gabriel García Márquez: Ikivanha mies jolla oli valtavat siivet (suom. Pentti Saaritsa) – Loppusatu

Melkein kaikki novellit ovat hienoja kertomuksia. Usein olen kuulevinani kertojan äänen takaa isomman ihmisryhmän, jopa koko kansan puhuvan. Tällöin pelkkä lukaisu tuntuu vähäiseltä läpijuoksemiselta.

Tykkäsin erityisesti Tagoren, Hessen, Laxnessin ja Singerin novelleista. Myös Andrić vaikutti kiinnostavalta, eikä Sillanpää pärjännyt tässä seurassa ollenkaan huonosti. Bellowin tulokseton pohdiskelu tuntui sympaattiselta. Aikaisemmin olin näistä lukenut vain Hemingwayn novellin, joka ei mielestäni ole ihan sitä terävintä huippua häneltä, vaikka sisältääkin yhden huomiota herättävän kohdan (”nada y pues nada”).

Löysin kirjan kierrätyskeskukselta eurolla. Huonomminkin on tullut raha sijoitettua.

Kirjassa on 355 sivua ja lueskelin sitä useamman päivän aikana.

Pentti Saarikoski: Runot

Suomen kirjallisuuden suuri Pentti Saarikoski (1937 – 1983) kirjoitti runoja useamman kokoelman. Vuonna 2004 julkaistiin ensimmäisen kerran kaikki runokokoelmat käsittävä laitos, jonka toimitti Mikko Aarne. Kirjasta löytyvät ilmoituksen mukaan kaikkien Saarikosken runokokoelmien runot kokoelmittain järjesteltynä ensimmäisen painoksen mukaisessa asussa sekä runoja kokoelmien ulkopuolelta. Lisäksi lopussa on kirjan toimittajan kuvaus Toimitusperiaatteista. Sisällysluettelon jälkeen kirjassa on myös Runojen nimen ja alkusäkeen mukainen hakemisto.

Vaikka en ollut aikaisemmin kovinkaan paljoa lukenut Pentti Saarikosken tekstejä, tiesin kuitenkin miehestä jotakin kuten useimmat ikäluokkani suomalaiset. Muistelen nähneeni kuvan Saarikoskesta kalevalainen patalakki päässä. Tiedän, että hänen hautansa on Uuden Valamon kalmistossa. Osaan jotenkuten ulkoa yhden hänen runoistaan. Olen kuullut hänen runojaan Muksujen esittäminä lauluina ja lukenut hänen laatiminaan käännöksinä Henry Millerin Marussin kolossin, Gunnar Ekelöfin Epätasaiset runot ja Homeroksen Odysseian. Tämä oli kuitenkin ensimmäinen kerta kun luin Saarikosken runoja ja kun kerran olin tuon ison pokkarin hankkinut, niin vetäisin ne sitten kaikki kuudessa päivässä, n. 560 sivua.

Tein lukiessani muistiinpanoja, jotka välillä lukaistuina vaikuttivat ihan järkeviltä, mutta loppua kohden totesin, että minulta on tainnut jäädä yhtä sun toista tajuamatta. Saarikosken viimeiset kolme kokoelmaa vaikuttivat vetäisevän siinä määrin maton alta aikaisemmista arveluistani, että olisi hupsua niitä ruveta tähän ylös kirjaamaan. Lukemastani kokonaisuudesta syntyy kuitenkin laajempi kuva runoilija Saarikoskesta. Sen myötä runoilija rakentaa itselleen lymypaikkoja, joista tarkkailla meitä, jotka häneen yritämme tutustua. Toisaalta kuvasta muodostuu aina vain todempi, paljon lukenut runoilija pitää itse itseään tietämisensä summana, joten kaiken sen ymmärtäminen kuuden päivän lukemisella ei olisi erityisen uskottavaakaan. Kuitenkin jo sen perusteella mitä runot lukemalla voi päätellä, Saarikoskelta lienee odotettu aika suuria, eikä hänellä välttämättä ole ollut paljoakaan sitä vastaan. Runoissaan hän samaistuu kirjallisiin hahmoihin, kirjoittajiin, ajattelijoihin. Antiikin Hellaan mytologia on häntä lähellä, suuri hahmo vaikuttaa olleen myös filosofi Herakleitos, josta Saarikosken mukaan käytettiin nimeä hämärä.

Saarikosken ensimmäiset runokokoelmat Runoja ja Toisia runoja ilmestyivät molemmat vuonna 1958. Olin havaitsevinani runoissa tietoista loppusointujen välttelyä. Runoilija kertoo tarvitsevansa kirjallisuutta ja kirjoittamista purjehtiakseen itsensä luota itsensä luokse, luiselta rannalta toiselle. Vuonna 1959 ilmestynyt kokoelma Runot ja Hipponaksin runot sisältää Saarikosken laatimia käännöksiä Vähässä-Aasiassa 500-luvulla eKr. eläneeltä, pilkkarunoihin erikoistuneelta Hipponaks-nimiseltä runoilijalta säilyneistä tekstikatkelmista. Merkillepantavaa on, että Saarikoski oli kiinnostunut tästä kotikaupungistaan karkoitetusta rentturunoilijasta. Mitään erityisempiä vibraatioja nämä varhaiset kokoelmat eivät minussa herätä. Vuonna 1961 julkaistu kokoelma Maailmasta sen sijaan hätkäyttää runolla Hullun miehen hevonen. Mistä se ilmestyy kaiken hämärän symboliikan keskelle, siitä en saa kuolaimista kiinni.

Jonkinsortin keskivaihe Saarikosken runotuotannossa alkaa nähdäkseni vuoden 1962 kokoelmasta Mitä tapahtuu todella? Alun poliittiset aiheet tuntuvat yllättävän ajankohtaisilta, varsinkin kun niitten jälkeisten runojen omakohtaisuus ja katkelmallisuus tuovat mieleen Hipponaks-runot, mutta eivät tunnu erityisen kiinnostavilta. Tässäkin kokoelmassa on hittinsä, keskellä kokoelmaa runo, joka alkaa sanoilla minä rakastan sinua niinkuin vierasta maata. Tyylilaji muuttuu kuitenkin, kun runoilijalta alkaa tulla tekstiä poliittisen tilanteen kiristyessä. Seuraava kokoelma nimeltä Kuljen missä kuljen, vuodelta 1965, tarjoaa mielestäni jonkinlaisen, tervetulleen selityksen Saarikosken runoudelle. Tosin luettuani kirjan kaikki runot, tajusin käsittäneeni sen selityksen väärin, minkä tämän tekstin lukija ystävällisesti ottakoon huomioon. Kokoelman ensimmäisessä runossa Saarikoski huomauttaa, ettei hän tiedä mitä tapahtuu todella. Hän myös kertoo astuvansa samaan virtaan kahdesti, vaikka kolmestikin. (Wikipediasta katsoin, että Herakleitos sanoo ihmisen astuvan samaan virtaan vain kerran.) Käsitin tämän lukiessani niin, että kirjoittaja pidättää itsellään oikeuden vaihtaa mielipiteitään (kuten hän sittemmin on tainnut joutua tekemäänkin), mutta Saarikosken viimeisten kokoelmien perusteella kyse saattaa olla jostain ihan muusta (kuten on Herakleitoksellakin). Joka tapauksessa Kuljen missä kuljen -kokoelman kautta muodostuu lukijalle eräänlainen runoilijan omakuva, josta näkyvät hänen arkinen elämänsä, horjuva taloutensa ja tiensä runoilijana. Kokoelmasta löytyy se runo, jonka entuudestaan osasin. Se alkaa sanoilla Television ohjelma on loppunut.

1960-luvun puolivälin jälkeen ilmestyivät kokoelmat Ääneen (1966), Laulu laululta pois (1966) ja En soisi sen päättyvän (1968). Niissä liikutaan Helsingissä, Romaniassa ja kesäasunnolla. Runoilija on kommunisti, jonka tie valitsi. Kommunistina on uljasta puhua, mutta kommunistilla on paha olla. Runoilija suoristaa selkänsä, turhat puheet putoavat harteilta ja taivaalle syttyy punainen tähti.

Runokokoelma Katselen Stalinin pään yli ulos ilmestyi vuonna 1969. Vähänkin historiaa tunteva immeinen huomaa, että siinä puhutaan ajankohtaisista poliittisista asioista, mutta ei mainita lainkaan Tšekkoslovakian miehitystä. Tämä johtunee siitä, ettei miehitystä (elokuussa 1968) ollut vielä tapahtunut silloin, kun runot on kirjoitettu (kesällä 1968). Suurin osa kokoelmasta kertoo Islannin matkasta. Kenties Saarikoski on tavoitellut samaa sisäistä matkakertomuksellisuutta kuin Henry Miller kirjassaan Marussin kolossi. Ohi kumminkin kolisee. Pitkän kokoelman loppuosakin on lähinnä viihteellistä lueskeltavaa.

Kokoelmissa Onnen aika (1971) ja Alue (1973) runoilijalla on aika lailla siipi maassa. Entinen ärhäkkyys on tiessään. Alue tarkoittaa lähiötä, jossa runoilija asuu. Yhdyskuntarakentaminen, jolle runoilija kenties DDR:ssä olisi osoittanut suosiotaan, herättää Suomessa hänessä vastenmielisyyttä.

Saarikosken runotuotannon loppuhuipentuma ovat kokoelmat Tanssilattia vuorella (1977), Tanssiinkutsu (1980) ja Hämärän tanssit (1983). Runoilija Saarikoski ottaa etäisyyttä kommunismiin, puhuu mieluummin Trotskista kuin Stalinista. Herakleitos ja antiikin tarujen Herakles putkahtelevat esiin, samoin asteekkien sulkakäärme, Quetzalcoatl. Vuorelle on runoilija varustanut tanssilattian, kuka siellä tanssii ja mitä se tarkoittaa, sen selittäminen tuntuisi spoilaamiselta, sitä paitsi tiedänkö minä sen todella? Tanssiinkutsu alkaa jouluaiheella ja sisältää rekilaulun pätkiä. Myös vanhoja kavereita muistetaan. Viimeinen kokoelma, Hämärän tanssit, vaikuttaa viimeiseltä. Siinä runoilija käy sienimetsässä, tapaa vanhan tuttavansa, opettaa harakoille tapoja, nousee vuorelle ja pohtii ajankohtaisia poliittisia kysymyksiä.

Kirjan lopussa on runoja kokoelmien ulkopuolelta. Sieltä löytyvät vessa, vesiposti keittokomero ja huone ynnä muita tunnetuita. Mukana ovat myös Saarikosken viimeiset julkaistaviksi tarkoitetut runot.