Powered By Blogger

sunnuntai 18. heinäkuuta 2021

Kirsi-Marja Myöhänen: Hymykuoppa & Kyynel

Kuopiossa ja Leppävirralla asuva Kirsi-Marja Myöhänen (s. 1941) on kirjailija ja kuvataiteilija ym. Hän asustaa toisinansa myös Espanjan aurinkoisemmilla rannoilla. Luin hänen runokokoelmansa nimeltä Hymykuoppa & Kyynel, joka ilmestyi vuonna 2012. Kirjan sivuja koristavat runoilijan tekemät mustavalkoiset kuvat, joissa esiintyy kasveja ja joitakuita perhosia.

Myöhäsen runojen tyyli on tässä kokoelmassa sangen hillitty. Runojen sanoma käy yleensä melko selvästi ilmi. Runot ovat paikoin mietelauseenomaisia, ne sisältävät selkeitä ajatelmia. Toisinaan tietysti runoilija piilottaa tarkan kohteen lukijalta. Silti tykkäsin eniten niistä runoista, joissa kerrotaan pitkästä parisuhteesta ja sen arkipäivästä. Ne eivät ole mitään kipeää tilitystä, eikä useimpien ihmisten arkipäivä sellaista kaipaakaan.

Elämä miehen seurassa kivettää kenet tahansa, huomaan sen vaimostani, mikä ei suinkaan tarkoita että asiassa olisi jotain pahaa. Pitkä parisuhde ei ainoastaan hio särmiä puolisoitten väliltä vaan auttaa myös huomaamaan ne, niin että niihin voi oppia suhtautumaan huumorilla. Tällaisia kivoja pikku huomioita luen runoista Eedenistä se alkoi, jossa luomistyön jatkuminen tulee kuulemma selkeästi esille miehen touhuiluja seuratessa. Aihetta laventavat runot Miehen mieli, jossa uudenlainen, sosialistinen aate herää miehessä hälventyäkseen saman päivän mittaan ja Erilaisuudesta, jossa mies pakkaa reppunsa ja ilmoittaa lähtevänsä pyhiinvaellukselle sekä Siis poissa, jossa mies on muutama viikko sitten lähtenyt matkalle ”katupölyä pakoon” – liekö mennyt sinne Espanjaan? Näille velmuileville runoille tärkeänä vastapainona toimii runo Nyt vasta, jossa runon minältä on kulunut likemmäs puoli vuosisataa sen hahmottamiseen, että mies on parasta mitä minälle on tapahtunut. Meille miehille tämä antaa toivoa siitä, että nainen voi jossain vaiheessa oivaltaa oman parhaansa. Mieskö lienee se hahmo runoilijan elämässä, joka kehottaa rajoittamaan lausevoimistelua

ennen kuin

kaurapuurosta tulee hernesoppa ja
hillopullasta läskisoosi

runossa Arkijumppaa. Muutamia muitakin kivoja osumia runoista löytyy, tykkäsin mm. Espanjan ja Suomen joukkuepelien humoristisesta vertailusta – olkoonkin, että on pesäpallo-otteluihinkin saatu säihkettä, vaikkei niitä yleensä klassikoiksi kuule nimitettävänkään.

Kirjassa on 65 sivua. Se tuli lukaistua tänään.

maanantai 12. heinäkuuta 2021

Leena Raveikko: Jalat hengittävät

Kuopiossa asuva Leena Raveikko (s. 1955) kirjoitti runot vuonna 2017 julkaistuun runokokoelmaan Jalat hengittävät. Senpä minä lukaisin.

Raveikon runokokoelmalla on selkeä, yhtenäinen aihe: liikkuminen luonnossa. Siinä missä minun liikkumiseni luonnossa on supistunut viime aikoina kytketyn kissan ulkoiluttamiseen, on Raveikko harrastanut aktiivista liikkumista, hän kertoo runoissaan pyöräilystä, patikoinnista ja hiihtämisestä. Liikunnan tarkoituksena runoissa on työmatkan suorittaminen, pitkät ulkoisille maille suuntautuvat pyöräretket, patikointi ja retkeily metsissä sekä yksinäiset, mediteeraavat hiihtoretket lumisissa maisemissa. Kokoelma on jaettu kahteen osastoon: ensimmäinen käsittää liikunnan sulan kelin aikaan kun taas toinen osasto keskittyy talvisiin näkymiin.

Sulalla kelillä kuljetaan perhosen seurassa kohti luostaria, pyöräillään Kuninkaantiellä, härkätiellä, Runon ja rajan tiellä, eksytään Espanjassa ja välillä tuskastutaan koko hommaan. Patikkaretkellä tukahduttaa suopursun tuoksu, nautitaan sienisadosta ja mehukkaiksi paleltuneista puolukoista. Talvirunoissa pakkanen ja kävely uhkaavat katkaista porsliinivarpaat, mutta takkatuli sulattaa jäiset hiihtäjät. Myös luistimilla saa kovaa kyytiä, retkiluistelusta järven jäällä lienee kyse. 

Lukemiseni pysähdytti talvi-osaston keskivaiheilla, sivulla 51 (kuin elomme keskimatkaan ehtineenä ) runo, jossa runon Sinä vaikuttaa tutulta muukalaiselta, josta kulkija saa nähdä vain loittonevan selän. Tästä runosta lähtien luin Raveikon runoja hitaammin, tarkkaillen jotain samankaltaista merkkiä, jota en kuitenkaan selkeästi löytänyt. Mutta talvi-osaston runot vaikuttavat monasti hiljaisemmilta, talviseen myteröön käpertyviltä, vaikka omat vauhdikkaatkin hetkensä niistä löytyvät. Mietin uudelleen myös sulan vuodenajan osaston päättävää runoa, jossa runon sinä naulaa runon kertojan väsyneet vaelluskengät lintupöntöiksi.

On hienoa, että tämänkaltaisesta aiheesta kirjoitetaan näin runollisesti. Viittaus Henry Thoreaun kävelyä ylistävään teokseen ei ole liioiteltu.

Kirjassa on 73 sivua, lukaisin sen parissa päivässä.

lauantai 10. heinäkuuta 2021

Solja Krapu: Minä tarvitsen bussikuskia

Suomesta Ruotsiin ja takaisin muuttanut Solja Krapu (s. 1960) kuuluu asuneen Uumajassa ja nykyään ehken Kuopiossa(?). Hän kirjoittaa ruotsiksi. Vuonna 2002 ilmestyi hänen runokokoelmansa Jag behöver busschauffören. Suomennos ilmestyi vuonna 2004 nimellä Minä tarvitsen bussikuskia suomentajana Harri Rinne. Luin sen suomennoksen.

Krapu on menestynyt lavarunoilijana. Hän on voittanut Ruotsin ja Suomen mestaruudet. En ole koskaan seurannut lavarunokisoja, enkä usko että aion sellaiseen ratketakaan. Minusta runot ovat parhaimmillaan yksin luettuina.

Kirjan kannessa Kravun runojen sanotaan olevan selkeäsanaisia ja helppotajuisia. Niitten sanotaan silti olevan monikerroksisia. Voi olla, että osasin lukea nämä runot juuri siten, että pääsin putoamaan selkeitten sanojen ja helppojen tajuisuuksien väliin ja sitä tehen sitten monen kerroksen läpi suoraan katutasolle. Ehkä runossa Törmällä olin huomaavinani jotain erotiseeraavaa sivuviritystä, mutta muutoin kerrosteisuus jäi minulta havaitsematta. Käsitin kyllä, että runoilija ei aina puhu omalla äänellään, että runojen minä ei välttämättä tarkoita runojen sepittäjää.

Millaisilta runojen kertojat sitten vaikuttivat? Kokoelman alkupuolella tunnutaan kuvaavan nykyihmistä, sinkkua, joka hakee täydellistä sopivuutta potentiaaliselta kumppaniltaan. Loppupuolen runot vaikuttavat kertovan muista asioista, sinkkuelämä on päättynyt tai ei ole vielä alkanut, yhteinen elämä rakkaan kanssa saa muutamassa runossa tilaa, samoin muistot lapsuudesta. Viitisen sivua tilaa tarvinnut kokoelman nimiruno on varmaankin tarjonnut lavarunon kuulijoille veikeitä tunnelmia ja esittäjälle mahdollisuuden pelata rytminvaihdoksella, sillä loppua kohti runo tuntuisi kiihdyttävän vauhtiaan ja johtaa humoristiseen lopputulemaan.

Kirjassa on 95 sivua. Lukaisin sen läpi muutamien päiväin aikana.

maanantai 5. heinäkuuta 2021

Antti Tuuri: Aavan meren tuolla puolen

Antti Tuuri (s. 1944) on tuottelias ja arvossa pidetty suomalainen kirjailija. Olen lukenut hänen tuotannostaan valitettavan vähän, mutta monet hänen kirjojensa tarinat ovat siirtyneet elokuviksi, kuten Talvisota, Pohjanmaa, Ameriikan raitti ja Ikitie. Viime vuonna luin pari Tuurin näytelmää ja joitakin kuunnelmia. Tykkäsin erityisesti kuunnelmasta Lintujen kesyttäjä (1978). Joskus aiemmin luin romaanin Kylmien kyytimies (2007). Halpa-Halliin oli ilmestynyt viime viikolla muitakin kuin kristillisiä kirjoja. Lyhyen valikoinnin jälkeen ostin itselleni romaanin Aavan meren tuolla puolen, vuodelta 2018. On tässäkin kirjassa hengellinen ulottuvuutensa, joka lopussa vaikuttaa vahvistuvan.

Tuurin romaani kertoo Ruotsiin 1960-70-luvuilla siirtyneistä suomalaisista maahanmuuttajista, joita olemme tottuneet nimittämään siirtolaisiksi. Romaanissa viljellään tarkoituksella sanaa maahanmuuttajat, sillä vertauskohtana suomalaisten kokemukseen Ruotsista tuodaan esiin myös muilta maailman rannoilta kansankotiin saapuneitten maahanmuuttajain eloa. Tuuri kirjoittaa maahanmuuttajajoukkioista, joitten väkivaltainen toiminta on saanut ruotsalaiset pyörtämään aikaisempaa sallivaa asennettaan kuningaskuntaan tulijoihin nähden. Toisaalta romaanissa myös ymmärretään uudempien tulijoitten näköalattomuus ja toivottomuus. Riikinruotsalaisia hahmoja romaanissa on kovin vähän. Suurimmaksi osaksi suomalaiset saavat setviä omia näkemyksiään omasta ja toisten ryhmien maahanmuutosta. Muut väestöryhmät ovat mukana vain sivuhahmoina, peilailemassa suomalaisten asenteita.

Romaanin juonellisen rungon muodostaa kaksi dramaattista tapausta eläkkeellä olevan hanurinsoittajan perheessä. Ensin soittaja itse kuolee kotonaan ja sitten vielä hänen tyttärentyttärensä tytär katoaa kouluun tehdyn polttopulloiskun jälkeen. Mikään dekkaritarina ei kyseessä ole. Romaanin henkilöitä kuohuttavat tapahtumat sattuvat samana päivänä kuin poikain muurahaispesään heittämät kävyt. Saman päivän aikana myös jonkinlainen ratkaisu molempiin asioihin alkaa hahmottua. Minulta 222-sivuisen romaanin lukeminen vaati kyllä kolme päivää, mikä voi johtua lukemisen ajoittumisesta viikonloppuun. Sen sijaan näkökulman tai kertojan vaihtelu ei häirinnyt vaan pikemminkin piristi.

Tapahtumat sijoittuvat Tukholmaan ja Skövdeen, jossa ainakin olivat Volvon tehtaat. Lienevätkö vielä, int vet jag. Tehtailla työskenteli vuosien saatossa paljon suomalaisia maahanmuuttajia, myös iso osa romaanin henkilöhahmoista.

Laitan tähän häntään tekstistä lainauksen, joka mielestäni kuvaa hyvin myös lukemisen ymmärtämisen vaikeutta:

Olin kerran Dramatenin aikaan kurssilla, jossa henkilökuntaa koulutettiin puhutun ymmärtämiseen. Se on vaikein laji, mitä ihmisten välisessä kanssakäymisessä on olemassa. Moni miettii jo toisen ihmisen puhetta kuunnellessaan, kuinka vastaisi tai kuinka alkaisi selittää omia asioitaan ja kuinka todistaisi toisen ihmisen mielipiteen vääräksi.

Mainiosti sanottu.