Juice Leskisen valitut runot

Juice Leskinen (1950 – 2006) kirjoitti paljon hienoja ja hauskoja rock/iskelmätekstejä. Sen lisäksi hän kirjoitti runoja aikuisille ja lapsille. Näitä kaikkia on poimittu lukemaani teokseen nimeltä Aika jätti eli sanataiteilija kävi täällä. Täsmentävä alaotsikko on Valitut runot 1975 – 2007. Kirjan alkuun on sijoitettu punnittua puhetta nasevassa muodossa sisältävä johdantoteksti Riimien kalju kruunupää. Sen kirjoitti Satu Koskimies, joka valitsi runot puheenaolevaan kirjaan. Teos sisältää otteita kaikista Juicen runokokoelmista alkaen kokoelmasta Sonetteja laumalle (1975) aina viimeiseen vuonna 2007 ilmestyneeseen kokoelmaan Kosket. Poiminnat kunkin kokoelman runoista esitetään osastoittain ja kunkin osion alusta löytyy lainaus Juicen kirjoittamista esipuheista kirjoihin Sonetteja laumalle ja Eikä nivelet ruostu.

Sonetteja laumalle (1975). Kokoelma sisältää sonetteja, joista on näytteenä tässä teoksessa kahdeksan. Sonetti on vanhempi runomuoto, nelisäkeistöinen jambista pentametriä mennä huljuutteleva runonen, jonka kahdessa ensimmäisessä säkeistössä on neljä säettä ja kahdessa jälkimmäisessä kolme säettä. Muinanen Petrarca (1304 – 1374) sepitti mm. rakkausrunoja, joista koottu valikoima tunnetaan suomeksi nimellä Sonetteja Lauralle. Tästä Juicen kokoelman nimi ja sonettimuodon hauskat kokeilut. Rakkauttakin runoista löytää, mutta enimmäkseen lukija saa huvitella Juicen hurvittelevilla riimeillä ja aihevalinnoilla. Juicen valitsema riimirakenne asettaa aikamoiset haasteet runoilijalle ja saa kyllä olla aika seppä tekemään, jos meinaa vakavasti otettavaa runoa saada aikaiseksi. Hauskoja sonetteja eräät näköjään saavat syntymään. Muutakin kuin sonetteja on tarjolla.

Iltaisin kun veneet tulevat kotiin (1989). Valo tulee kuulemma lännestä, kunhan on ensin käynyt siellä. Yli huristaa kuin älyhakuinen ohjus.

Räkä ja Roiskis (1992). Sanaleikkejä ja loruja. Kelpaisivat kenties koulukkaille, minulle ainakin. Olisi hauska kuulla näitä lausuttuna koulun kevätjuhlassa.

Äeti (1994). Lukaisin tämän kokoelman jokunen vuosi sitten. Aika vähän siitä enää muistan. Nyt lukemani valikoidut runot eivät olleet painuneet mieleeni. Äeti-kokoelman alkuun valitussa tekstissä Juice kertoo aina muokanneensa ja työstäneensä runojaan. Minä olen tainnut lukea lonkalta, saa tulla pyyhkimään.

Räkä ja Roiskis Suuvedellä (1995). Näissä runoissa on aika hauskoja onnistumisia! Tykkäsin varsin runoista Elimistön tupo-neuvottelu ja Tuhannen jalan stoori. Jälkimmäinen kertoo rouva Tuhatjalkaisesta, joka menee jalkahoitoon – ja sehän kestää. Tupo-neuvotteluruno sopisi mainiosti luettavaksi SAK:n liittokokouksen alkajaisiksi. Lausujana voisi olla unelias, kuunaamainen koulutyttö, joka esittäisi runon laulullisella maneerilla. Laitan tästä runosta näytteen:

Kädet tahtoo lisää käteistä…
niin, ja eroon tiskiräteistä!
Jalat sekoavat sukkiinsa
vedotessaan politrukkiinsa.

Pohkeet kiistelevät kumpi on
edustaja polvilumpion.

Jumala on (1996). Jumala on vaikkei uskoisi – ja jos ei ole, sen voi vaikka tehdä. Tämäntapaisia latuja menee Juicen runoilu jumalasta. Myönnän tykkääväni runosta Virsi, jossa jumala ja saatana ovat kumpikin meidän palkkalistoilla. Se on musiikkikappaleena kerrassaan mesmeroiva.

Räkä ja Roiskis naisissa (1997). Valitettavasti en huomaa valikoitujen runojen joukossa kokoelman nimeen viittaavaa sepitettä, mutta muita tosi hauskoja loruiluja tämä kokoelma tuntuu sisältäneen. Juice kertoo tykkäävänsä pelleillä oudoilla riimeillä ja sotkemalla kirjainten järjestyksiä. Eniten tykkäsin runoista Tarzan ja pikaruoka, Lastentaudit ja Ammattinsa valinneet. Jälkimmäisessä kirjailija Lyyti odottaa vain saavansa apurahoja, mutta kun apurahat loppuvat alkaa Lyyti kirjoittaa.

Aika jätti (1999). Juice runoilee naisesta ja runoista, käväisee kioskilla tupakanostossa, tempaisee parit juhlarunot – savolaisten heimojuhlaan ja Maamme-laulun 150-vuotisjuhlaan. Jälkimmäisestä haluan liittää näytteen, joka kosketti, koska eilen kävin ennakkoon äänestämässä:

ei maailma lauluilla muutu,
siitä vain tulee mieluisampi,
ja annettu ääni peittää epämukavat ajatukset,

Luin aluksi että maailmasta tulee meluisampi. Mutta voihan äänensä antanutkin meluta.

Ilonkorjuun aika (2002). Pääosan valikoiduista vie kolmen runon sarja käväisystä Jumalaisen näytelmän maailmoissa, otsikot kertovat paljon: Taivaassa haisee, Helvetilliset menot ja Kiirastuli.

Kosket (2007). Tamperelaista koskettelua, joka pistää lukemaan vähän sormien välistä.

Oikein mainio valikoima Juicen runotuotannosta. Ihan hyvin tätä voisi luettaa haarukkapaloina läpi yläkoulun ja lukion, lastenrunot menisivät alakoulukkaillekin. Meille ikäveikoille kirja antaa pätevän katsauksen Juicen runoihin ja mukaan liitettyjen Juicen omien kommenttien kautta avautuu näkymiä myös runoilijan omaan käsitykseen itsestään runonsepittäjänä ja savolaisena sanankäyttäjänä ylipäätään.

Kirjassa on noin parisataa sivua. Lukaisin pääosin eilen ja tänä aamuna loput.

Sieluni on alelaari

Kotikirjasto peräkammarissa.

Blogiystäväni Jorma Jormito kuvaili mainiossa blogissaan Peegee hydatoon kotikirjastoaan. Hän arveli kotikirjaston muodostavan omistajansa sielunmaiseman. Varmaan niin onkin, mikäli kirjat on hankittu sielulla ja sydämellä. Sain tästä pontimen käydä läpi omaa kotikirjastoani.

Kyllähän lukija tietää, että kirjastoja on kaiken kokoisia. Pienet sivukirjastot tulevat toimeen sivullisella siitä mitä suurissa kaupunginkirjastoissa on tarjolla. Meidän kotimme kirjat, elokuvat ja musiikkitallenteet eivät oikeastaan edes muodosta mitään kirjastoa. Kirjallinen, kuvallinen ja säveleellinen omaisuutemme on niin vähäinen määrältään ja laadultaan niin kirjavan sattumanvarainen, että alelaari tai kierrätyskeskus olisivat sopivampia sanoja kuvaamaan kertynyttä kokonaisuutta. Siten kaiketi sielunmaisemani on sen mukainen, sieluni on alelaari, maisemani kierrätyskeskus.

Se tosiseikka, että olen hankkinut kirjat ja elokuvat silloin kun niitä on halvalla saanut, johtuu säästäväisyydestäni. Ehkä samaa säästäväisyyttä osoittaa sekin, että iso osa kirjoistani on vielä lukemati. Elokuvia katselen yleisimmin tv:stä, musiikkia kuuntelen radiosta.

Päivisin minulla on kotona usein radio auki. Yle Radio1 esittää sellaista ohjelmaa, jota yleensä jaksan kuunnella: keskusteluja ja klassillista musiikkia. Mukavana poikkeuksena kanavan ohjelmistosta löytyy maanantai-lauantai-päivinä klo 9 – 10 esitettävä vanhoja iskelmiä soitteleva Muistojen bulevardi. Viime aikoina olen jättänyt sen soimaan, kun menen kolaamaan ja kissat joutuvat olemaan kotona keskenään. Kissat kuuntelevat nukkuissaan niin Sinatraa ja Zetterlundia kuin Carolaakin. Maailmanmusiikkia ja jatsia on kuultu Radio1:ltä iltapäivisin jo pitempään, myös muita poikkeamia klassisesta tarjonnasta on alkanut ilmaantua, uutena säveltäjä, musiikkitoimittaja Aki Yli-Salomäen ohjelma Epäilyttävän uutta, joka esittelee taidemusiikkia tältä vuosituhannelta.

DVD-osasto

Mutta minunhan piti kertoa sielunmaisemastani! Vai jokos minä kerroin? Laskin nyt kerrankin kirjojeni ja elokuvieni ja musiikkitallenteitteni määrän. Tässä tulos:

kirjoja n. 350 kpl

dvd-elokuvia n. 100 kpl

bluray-elokuvia n. 20 kpl

cd-levyjä n. 200 kpl

c-kasetteja n. 60 kpl

Etikettikokoelma.

Olohuoneen juomapöytä.

 

Ei ihan sivukirjaston riteerit täyty. Nuo jos veisi johonkin kirjaston kierrätyshyllyyn niin saattaisi jäädä tilaa vielä muutamalle opukselle. Kirjani on sijoitettu kahteen kapoiseen kirjahyllyyn meidän lämpimään varastoomme, jota nimitän peräkammariksi. Aikoinaan oleskelin siellä paljonkin, kun tietokoneemme oli sijoitettuna sinne. Nykyään tilan varastoluonne on päässyt esiin kuin kurtturuusupehkot entisellä uimarannalla. Toisen kirjahyllyn kylkeen olen kerännyt joitakin etikettejä, jotka ovat olleet hauskoja ja joihin liittyy mukavia juomakokemuksia. Mukana on myös muutama syömäkokemus, esim. Jalostajan hernekeiton etiketti, jossa mainostetaan Mielensäpahoittaja-elokuvaa. Hernekeitto jos mikä kuuluu sieluni maisemaan.

Ja sitten tärkein. Mitkä kirjat ovat minulle rakkaimpia? Rakkaimmat kirjani ovat Leo Tolstoin kirja Tunnustuksia ja Henrikin Liivinmaan kronikka sekä liiviläisen papin Edgar Vaalgamaan kirja Valkoisen hiekan kansa. Näin ollen ymmärrän suomalaisia, jotka ovat kiinnostuneita liiviläisen runouden antologiasta. Tai ehkä minä rakastan niitä suomalaisia! Olohuoneessa minulla on pieni pöytä, jossa on hyllylevyllä muutamia kirjoja ikään kuin käsikirjastona. Harvoin niitä vilkaisen. Raamattua ja virsikirjaa joskus. Kaukosäätimet osoittavat koilliseen (tv ja soundbar). Tolstoin teos jurottaa kuvassa pöydän kannella, kahvimuki on vissiin keittiössä.

Kymmenen vuotta kirjablogeerausta

Kymmenen vuotta sitten sain päähäni, että alkaisin pitää kirjablogia! Olin juuri täyttänyt viisikymmentä. Synttäreilläni lausuin äitini kanssa Hellaakosken runoa Lentävä hollantilainen. Nyt on äitini ollut tuhkana mullassa pian viisi vuotta. Isäni kuolemasta on paljon pisempi aika, hän kuoli viides päivä toukokuuta nelisenkymmentä vuotta sitten. Hän se aikoinaan sitä Hellaakoskea kotona lausui. Kymmenen vuoden aikana moni muukin tuntemani hahmo on kuollut, monta on silti yhä elossa. Tämä on varmaan jo kolmas tietokone, jolla kirjoittelen kymmenen vuoden aikana. Työpöytäkin on muuttuillut, nykyisen kanssa tulen hyvin juttuun.

Kymmenen vuotta sitten olin kevättalvella saanut kyllikseni lumitöistä. Tästä syystä valitsin hetken mielijohteesta nimimerkikseni ketjukolaaja. Samanlainen runsasluminen talvi nähtiin nytkin. Olen ollut aika uupunut. Ei ole tullut luettuakaan juuri mitään. Blogia aloittaessani en ollut ajatellut lukea niinkään paljon kuin olen blogia pitäessäni lukenut. Ennen blogia luin 0 – 3 kirjaa vuodessa. Blogini eräs ajatus oli testata sitä, olinko menettänyt jotakin, kun en ollut lukenut kirjoja enempää. Vastaan suoraan, että ei siltä tunnu.

Kaunokirjalliset teokset etenevät mielenkiintoisena alkavan elokuvan tavoin: kun tulee aika vastata kirjan herättämiin kysymyksiin, pakenee kirjoittaja tuttuihin latteuksiin tai epämääräisyyteen. Tähän voi tietysti väittää, että eikö lukija itse sitten voi etsiä vastausta kirjailijan esiin nostamiin kysymyksiin? Varmaan voi, mutta eiköhän niitä kysymyksiä ilman vastausta ole itse kullakin jo ennestään ihan omiksi tarpeiksi. Jos kirjailija esittää kysymyksiä, eikö olisi kohtuullista edes yrittää vastata muutenkin kuin, että elämän tarkoitus on elää tai rakastaa tai että kaikki on turhuutta tai mielettömyyttä. Näistä neljästä vaihtoehdosta olen itse aina eniten viehättynyt mielettömyydestä, sillä siihen vaikuttaa sisältyvän jonkin sortin pakotie loppumattomien kysymyksien peilitalosta.

Olen ollut ymmärtävinäni, että monet blogeeraajat kertovat oppineensa lukemaan jo ennen kouluikää ja että lukeminen on heille jonkinlainen välttämättömyys, johon he ovat niin tottuneita, että lukevat läpi ikänsä. Onnittelen näitä ihmisiä siitä, että he ovat löytäneet elämälleen jotakin sisältöä. Katselen minäkin urheilua tv:stä ja joskus olen käynyt katselemassa paikan päälläkin. Lisäksi olen katsellut elokuvia tv:stä ja toisinaan näytelmiä Kuopion teatterissa, kuunnelmia olen kuunnellut aikoinaan radiosta ja nyttemmin netistä. En pidä penkkiurheilua, elokuvia, näytelmiä enkä kuunnelmia elämäni sisältönä, ne ovat ajanvietettä, jolla voi täyttää päiviänsä ja iltojaan. Lapsesta asti paljon lukeneet saattavat tietysti suhtautua kirjoihin samalla tapaa.

Minä, joka opin lukemaan kansakoulussa ja sielläkin vähän tankkaamalla, saatan hyvinkin tankata vielä joitakin kirjoja ja miksen niistä kirjoittaisi tähän blogiini, kun käytössäni sellainen sattuu olemaan. Saattaa hyvinkin olla, että vanhenemisen mukanaan tuoma simpukoitumiseni toisinaan hellittää ja innostun lukemaan enemmänkin, mutta eiköpähän itse kullakin etsiydy pykälään se jäähdytteluvaihde jossain kohti harrastusta. Kymmenen vuotta kirjojen parissa on ollut yksi kymmenen vuotta immeisen elämässä. Kaikki ei ole mennyt niin kuin kaupunginkirjastossa, kunnankirjastosta puhumattakaan. Toisinaan on minut kumminkin vallannut se epäaito humaltuminen, jonka aikana tunnen olevani mieluummin vaikka kirjaa lukemassa kuin aaltona jäisessä vankilassa. Tosin monasti kirjan luettuani olen aidosti humalluttavalla aineella huuhdellut lukemisen aiheuttaman turhautumisen tunnon poies. Ihmisolento voi niellä paljon, mutta kuten keskivartaloltaan suuri runoilija voisi sanoa: mieluummin nielen vaikka kieleni kuin tässä tai missään muussakaan asiassa muutan mieleni.

Linkki blogini ensimmäiseen tekstiin.

Ludvig Holberg: Valtioviisas kannunvalaja

Norjassa syntynyt ja Tanskassa kirjaillut Ludvig Holberg (1684 – 1754) kirjoitti vuonna 1722 ensiesitetyn näytelmän Den Politiske Kandestøber. Luin näytelmästä vuonna 1929 julaistun suomennoksen Valtioviisas kannunvalaja, jonka teki Larin-Kyösti.

Heti näytelmän alussa huomaan päässeeni taitavan kirjoittajan luomaan maailmaan. Asiat esitetään yksinkertaisesti. Se ei kuitenkaan tarkoita, että esitetyt asiat olisivat yksinkertaisia ja tavallaan juuri siitä näytelmässä on kysymyskin.

Herman Bremeniläinen on kannunvalajamestari Hampurin kaupungissa. Hän on siis käsityöläisten killan jäsen. Hänellä on työntekijöitä, kisällejä, jotka tosiasiassa tekevät työt ja mestari joutaa puuhailemaan omiaan. Hermanin suureksi intohimoksi on muodostunut lukeminen ja valtiollisten asioitten pohtiminen. Hän lukee kirjallisuutta ja keskustelee toisten käsityöläismestareitten kanssa erilaisista yhteiskunnallisista kysymyksistä kahdentoista hengen collegiumissa, jossa Herman toimii puheenjohtajana. Herman on sitä mieltä, että hän voisi aivan hyvin ja paremminkin toimia kaupungin pormestarina eli kaupunginjohtajana. Hänen vaimonsa Geske taas ajattelee, että Hermanin tulisi keskittyä liikkeensä hoitoon, sillä asiakkaat alkavat kaikota, kun tilauksia ei hoideta. Vaimo purkaa mieltään seuraavasti:

Kaikki pähkähullut tekevät samalla lailla; ne rakentavat linnoja pilviin ja hautovat päässään hassutuksia ja narrintuumia ja luulottelevat toimittavansa hyvin tärkeitä töitä, vaikk'eivät itse asiassa toimita mitään.

Pahaksi tai sitten hyväksi onneksi Hermanin mielipiteet valtiollisten asioitten hoidosta ja omasta kyvykkyydestään ovat kantautuneet myös niitten piirien tietoon, joita hän on tullut arvostelleeksi. Aluksi häntä aiotaan rangaista, mutta sitten päädytään tekemään hänestä pilaa ilmoittamalla hänelle, että hänet on valittu pormestariksi:

...sama kannunvalaja saattaa uudistaa koko Rooman valtakunnan valaessaan lautasta ja hän saattaa muka samalla kertaa valaa maat ja mannut kuin kupit ja kannut. Mutta minua ei miellyttänyt noiden raatiherrojen päätös, sillä sellaisen miehen rankaiseminen ja vangitseminen herättää rahvaassa vain mieltenkuohua ja siten tuommoiset narrit vain tulevat huomatummiksi.

Kun Herman saa ”kunnian” toimia pormestarina, hän huomaa, että kyseinen toimi sisältää koko joukon sellaisia asioita, joita on ihan jännä pohtia tykönään ja vaikka pienessä juttuseurassakin, mutta joista päättäminen onkin jo toinen juttu. Herman ei puhu sivistyneistön käyttämää latinan kieltä, hän ei tunne roomalaisen oikeuden sovelluksia ja hän aidosti hämmentyy havaitessaan, että kun riidan vastapuolet saattavat aivan hyvin olla molemmat oikeassa, hänen pormestarina olisi lakiin vedoten kyettävä tarjoamaan ratkaisu heidän kiistaansa.

Ennen pitkää Herman toteaa, ettei pormestarina ole niin hyvä olla kuin kannunvalajana. Hän päättää lopettaa pitkäpierujen poliittisten iltapakinoitten lukemisen, repii niistä yhden, jonka nimi on ”Poliittinen lipeäkala” ja käskee polttaa loput kirjoistaan.

Kirjassa on 111 sivua. Luin sen tänään. Näytelmä kirvoitti ihan kunnon nauruja, tämän voisin kaikin mokomin katsella vaikka teatterissa. Hauskaa Joulua!

Juhani Tervapää: Juurakon Hulda

Hella Wuolijoki (1886 – 1954) kirjoitti salanimellä Juhani Tervapää vuonna 1937 julkaistun näytelmän Juurakon Hulda. Näytelmää esitettiin aluksi Helsingin Kansanteatterissa Eino Salmelaisen ohjaamana pääosissa Emmi Jurkka ja Kaarlo Angerkoski. Siitä valmistui jo vuonna 1937 eräs suomalaisen elokuvan upeimpia komedioita Valentin Vaalan ohjaamana, pääosia esittävät Irma Seikkula ja Tauno Palo. On tullut se elokuva katselluksi monet kerrat – siitä huolimatta tai sen takia juuri halusin lukaista tämän näytelmänkin.

Alkulehdillä näytelmän kerrotaan olevan 7-kuvaelmainen huvinäytelmä tai 3-näytöksinen (7-osainen) huvinäytelmä. Kummin vain tai kumminkin. Tässä huvinäytelmässä käsitellään vakavia asioja: naisten ja köyhemmän väen oikeutta opintoihin ja työuraan. Tervehenkinen konservatiivisuus saa vastaansa tai rinnalleen nykyaikaisen ihmiskäsityksen, jossa kaikilla tulee olla oikeus kehittää itseään. Huvinäytelmällisyyteen kuuluu tällaisten uudistavien pyrkimysten avoin vastustaminen siten, että ei ota pirukaan selvää ollaanko siinä vastustuksessa ihan tosissaan. Sosiaalidemokraattinen kansanedustaja Purtiainen ilmaisee asian näin:

Ja vaikka minä tässä siivosti saarnaan nuorisolle, että lukekaa tytöt ja pojat, jotta pääsisitte vaalien kautta eduskuntaan, eduskunnan kautta hallitukseen ja hallituksen kautta parempiin oloihin, Tannerin reseptin mukaan, niin selvää kumoustahan se on, jos he kaikki, tai esimerkiksi 300,000 heistä alkavat lukea.

Niin se on, vielä nykyäänkin halutaan saada pojat lukemaan, mutta halutaanko heidän lukevan eri tavalla kuin sivistyneistö lukee tai kirjoittavan lukemastaan kirjablogiinsa eri tavalla kuin kirjanoppineet maisterit, se onkin eri asia. Ei ole työttömänä työuransa enimmäkseen viettäneen satunnaisen toimistoapulaisen tarkoitus merkonomin koulutuksella kertoa mitä kirjoista ajattelee...?

Vaalan ohjaama elokuva noudattelee erittäin tarkoin näytelmää. Tietenkin joitakin asioita on pitänyt jättää pois, Vaala ei varsinaisesti rakennellut ylipitkiä elokuvia. Erikoista näytelmässä on alusta löytyvä kirjoittaja Juhani Tervapään ”kirje”, joka on osoitettu Huldalle. Siinä kerrotaan näytelmässä kuvattua aikaisemmin tapahtuneista Huldan elämän vaiheista. Nämä vaiheet on Vaala poiminut elokuvaansa. Lisäksi kirjeessä kerrotaan näytelmän syntyvaiheista, tarinasta oman mielipiteensä kertoneista vaikuttajista, Olavi Paavolaisesta, Eino Salmelaisesta sekä asiantuntijasta, joka oli neuvonut kirjoittajaa esim. Huldan opintotahdin suhteen. Vanhan maailmanajan Conny-täti, hauska ja liikuttava sivuhenkilö, saa myös oman osuutensa kirjoittajan mielenliikkeistä ja selvästi hänen sympatiansa.

Näytelmä alkaa siitä, kun hupaileva herraseurue ohjaa öiseen aikaan Esplanadilta löytämänsä Huldan tuomari Soratien asunnon kirjasto-työhuoneeseen. Sovinnaisen maailman aikaan tämä olisi tarkoittanut Huldan maineen tahriintumista. Tästä huolimatta Huldan onnistuu opiskella itselleen hankkia sen sovinnaisen maailman ajan kirjasivistys ja kandin paprut. Se ei kuitenkaan riitä, kun ensimmäisen kohtauksen tahriintuminen tulee ilmi. Kirjailija Tervapää ei ole keksinyt syntyneeseen ongelmaan muuta ratkaisua kuin sen perinteisen onnellisen huvinäytelmäratkaisun. Sen annan hänelle anteeksi, kun näytelmä muuten toimii kuin banaanipotku. Niin että verkon heilahduskin on lopussa suotavaa.

Niin paljon muutakin voisi sanoa, mutta lepää rauhassa, Hulda! Kirjassa on 158 sivua, mukana valokuvia Kansanteatterin näyttämöltä. Luin kirjan eilen, lopettelin tekstin tänään.

Kari Ketonen ja Ville Myllyrinne: Ketonen & Myllyrinne

Tv:n sketsiohjelman Ketonen & Myllyrinne 1 – 3 tuotantokausien käsikirjoituksiin perustuva teos ilmestyi vuonna 2010. Luin sen, koska teos on sijoitettu Kuopion kirjastossa näytelmä-osastolle ja kun otanhäntä osaa näytelmäin lukemishaasteeseen, niin lukaisin tämän sunnuntain viidykkeeksi. Kyseessä ei tietenkään ole varsinaisesti näytelmä, joskin tämän tyyppistä sketsisikermää kaiketi voitaisiin esittää teatterissakin. Teatterissa voidaan tosin esittää myös vatsasta puhumista ja taikatemppuja. Näitä kumpiakaan ei lukemassani kirjassa esiinny, sen sijaan satuolentoja joissakin sketseissä on tärkeissä osissa.

Kirjan takakannessa ja viimeisellä sivulla todetaan, että kirja soveltuu oppimateriaaliksi yläasteen ja lukion uskonnon, elämänkatsomustiedon, terveystiedon, filosofian ja psykologian opetukseen. Tämä pitänee paikkansa. Mustalla huumorilla lukijaa hivelevät tarinat käsittelevät vakavia olemassaolon kysymyksiä ja asiat esitetään niissä hyvällä tempolla. Lyhyet, mutta painavaa sanottavaa sisältävät sketsit saattavat vaikuttaa paikoin kepeiltä repäisyiltä ja varmaan sellaisiksi ne pääosin onkin tarkoitettu. Sanottavaa sketsit kumminkin sisältävät siinä määrin, että niitä voi huoletta verrata Nietzschen moukarilla filosofointiin. Lyhyessä tilassa ja ajassa tarjotaan lukijalle paljon pohdittavaa ja vieläpä hauskassa muodossa.

Koen näytelmät siinä mielessä itselleni soveltuvana kirjallisuutena, että niissä vuoropuhelu vaatii kirjailijaa esittämään asiansa jaarittelematta. Pidän tätä erinomaisena seikkana. Lyhyestä virsi kaunis, kuten sanotaan. Nyt puheena olevissa lyhyissä tarinoissa tällainen tiivis kerronta pääsee oikein kukintoonsa. Hyvät vitsit eivät ole turhan pitkiä, sama pätee useimpiin hyviin sketseihin. Kuopion kirjaston näytelmäosastolla oli lainattavissa myös Viivi ja Wagner -näytelmä. Harmittaa kun en tullut sitä lainanneeksi. Näistä Ketosen ja Myllyrinteen sketseistä tulivat näet mieleeni sarjakuvat, joita lapsena luin pääasiassa. Siivet -lehdessä seikkailivat englantilaiset taistelulentäjät ja Korkeajännite -lehdissä muut taistelijat. Jännite oli lyhyt, mutta korkea. Erityisesti muistan sitä tarinaa, jossa nuori taistelulentäjä rauhoitti taistoon käydessään itseään lapsuutensa lorulla: ”Liuskis, läyskis lepakko...” Varmasti on ihmisiä, jotka näkevät sarjakuvat lapsellisena hupsutuksena, jolla on lähinnä viihdearvo. Miten sitten Stanley Kubrickin elokuva Full Metal Jacket päättyy Mikki Hiiri-klubin tunnussävelmään, jota kuolemaa kylväneet nuoret soturit toinen toistaan rauhoittaakseen laulavat? Ilman muuta tämä on höperö rinnastus, mutta mitä siitä, kun se on kumminkin totta.

Koko kirja sain minut ajattelemaan sitä pojat lukemaan -intoilua. Lapsukaisena olin aivan lääpälläni kun näin ensimmäisen Asterix-albumin. Asterix-sarjakuvat eivät ehkä ihan täsmällisesti ottaen kerro totuutta Rooman valtakunnan elämänmenosta. Joiltain osin kumminkin tunnustaa, että ne saattavat osua tuttavallisessa arkisen elämän kuvailussaan lähemmäs kuviteltavissa olevaa totuutta kuin moni kuivakka valtion rakenteita, keisareita, sotia ja kaunotaiteita kuvaileva histooriateos. Latinisteilla on tapana joskus todeta, jotta sat sapienti. Vaikka en pidäkään (no, oikeesti kyllä pidän) itseäni kovin viisaana, olen usein ihmetellyt, miksi pitäisi lukea useamman sata sivua pitkiä kirjoja, kun saman voi selvittää katselemalla elokuvan tai lukaisemalla hauskan ja mieleen painuvan sarjakuvan. Säästyneellä ajalla ehtii katsella jalkapalloa ja viidenkympin hiihtoa väliaikalähdöllä.

Näissä Ketosen ja Myllyrinteen sketseissä on jotain sitä sarjakuvamaisesti tiivistynyttä elämän hämmästelyä, jota monista kaunokirjallisista teoksista saa kiusallisen pitkään etsiä. Kirjassa on 168 sivua, lukaisin sen tänään.

Kohentaisiko lukuinnon edistäminen yhteiskunnan tasa-arvoisuutta?

Lukeminen ei käy aina niin helposti.

Tänään tulisi lukea tunti päivässä iltaseitsemältä. Enpä tiedä tuleeko silloin luettua. Yleensä yritän lukea aamupäivästä, koska iltaa kohti alan olla sen verran notkeeta poikaa, ettei mikään ponnistelu oikein luonnista. Saunassakin käyn nykyään paljon lyhyemmän aikaa kuin sitä lämmitän.

Tänään puolen päivän seutuun luin parikymmentä sivua Tolstoita. Teksti oli sangen soljuvaa. Tolstoi perustelee asiansa juurta jaksain sortumatta silti liioittelevaan tarkkuuteen. Hän kuvailee sanottavansa esimerkkien avulla, ei käytä liiemmälti sivistyssanoja ja vaikka hänen kielitaitonsa lienee ollut lavea ja vankka, ei hän pyri loistamaan vieraskielisillä lainauksilla ellei koe niitä tarpeellisiksi.

Olin lukenut Tolstoita noin tunnin kun vaimoni kutsui minut syömään. Hän valmisti eilen ison kattilallisen kurpitsakeittoa valtavasta kesäkurpitsasta, jonka hankimme rompemarkkinoilta, koska puolukat olivat lopussa. Tänään kurpitsakeittoa vain lämmitettiin. Einehdimme yhdessä ja kehuin kurpitsakeittoa kuten eilenkin. Päivälliseksi syömme eilisiä tähteitä niinikään. Vaimoni valmisti eilen myös mifurisottoa. Minä autoin maustamisessa. En muista katoinko pöydän. Sitä risottoa siis syömme ehkä kuuden maissa. Lisäksi tarjolla on vaimoni eilen leipomia sämpylöitä.

Olen ollut kiusaantunut niistä kampanjoista, joissa patistetaan poikia lukemaan. Mitäs jos patistettaisiin tytöt tekemään? Ajattelin, että pitäähän sitä tehdäkin jotain eikä vain lukea, katsella elokuvia ja näytelmiä, käydä teatterissa ja matkoilla, shoppailla ja laatia blogikirjoituksia. Toisaalta oma tekemiseni on niin vähäistä, että ihan hyvin voisi minua joku persiille potkia senkin suhteen. Varsinkin kun tekemisiäni vertaa vaimoni työmääriin.

Keksimistäni vastaväitteistä huolimatta olen sitä mieltä, että lukemisen tärkeyttä kenties hieman liioitellaan. Ei kaikkien ihmisten tarvitse valmistua tohtoreiksi. Tarvitaan myös putkiasentajia, nuohoojia, puuseppiä, muurareita, autonkuljettajia, prosessinhoitajia, vahtimestaajia ja konserttibalalaikan soittajia. Puhumattakaan minunlaisistani pitkäaikaistyöttömistä.

Millainen repivä kilpailun yhteiskunta meillä olisikaan, jos kaikki työttömät taistelisivat keskenään viimeisistä työpaikoista! Nyt vallitsee yhteiskuntarauha, jota voi aivan hyvin verrata roomalaiseen rauhaan. Korotkin ovat matalalla, kun kukaan ei uskalla yrittää mitään. Voisipa jopa kuvitella, että yhteiskunnallinen seisahtuneisuus liittyy siihen, että osa ihmisistä syrjäytetään työelämästä täysin laillisin keinoin ja nämä syrjäytetyt ovat niin masentuneita, että hyväksyvät sen, sillä he ovat kokeneet saman jo alakouluajoista lähtien, kun lukeminen sen paremmin kuin laskeminenkaan eivät huvittaneet. Tämähän takaa sen, että työssäoleva väki ei kohtaa työmarkkinoilla kilpailua.

Lukeminen vaatii toisinaan putkinäköä.

Pystymetsästä tuleva valmiiksi lyttyynlyöty työtön ei kykene niihin vaativiin töihin, joihin työpaikkansa valloittaneet pystyvät vuosikymmenestä toiseen – eläkkeelle saakka.

Kyse on kilpailusta, jossa toiset voittavat ja toiset häviävät. Aikoinaan filosofi Nietzsche toivoi yhteiskuntaan riittävää jännitettä hyvin toimeentulevien ja köyhien välille, koska se pitäisi yllä verevää kilpailua alhaalta ylemmäs tavoittelevien pyrkiessä näyttämään kyvykkyyttään. Tosiasiassa jännite syntyy kuitenkin vain tuloerojen suhteen. Niitten tasoittaminen poikien lukuintoa kohentamalla kuuluu hurskaisiin toiveisiin, joitten toteutumista oman työuransa aikana eläkevirassa elelevä väki tuskin edes toivoo.

Ketjukolaaja Brandy

Aikoinaan kun löysin nämä blogit netistä, ensimmäinen seuraamani blogi oli Lukuisan blogi. Vähän kerrassaan tajusin, että muitakin blogeja oli olemassa. Sitten päätin perustaa omani. Siitä on jo kahdeksan vuotta aikaa. 

Nyt luin Lukuisan blogista haasteesta, jossa kannustettiin kertomaan, mitkä viisi kirjaa kuvastavat blogisi brändiä. Minulle tuli ensimmäisenä mieleen eteläafrikkalainen Kap Brandy, jota joskus 1980-luvulla naukkailin. Luulin, ettei sitä enää Alkossa myydäkään, mutta onhan siellä vieläkin myynnissä Cape Brandy -niminen juoma 0,7 litran pullossa. Muistaakseni oli Kap Brandykin niissä isoissa pulloissa. Napsin sitä aikoinaan, kun olin leirintäalueella kesätyössä. Minulla oli jemmapullo yhdessä tyhjässä mökissä. Brandystä imin lohtua tylsään työhön.

Blogia perustaessani ajatukseni oli lukea kirjoja saadakseni selville, olenko menettänyt jotain, kun en ole lukenut kirjoja. Olin nimittäin lukenut siihen saakka kirjoja 0 – 3 kirjan vuosivauhdilla. Blogin myötä halusin lukea sellaisia kirjoja, joilla olisi saattanut olla merkitystä kehitykselleni ihmisenä, jos olisin ne aikanaan lukenut.

Kun perustin blogini olin täyttänyt 50 vuotta. Olin pitkäaikaistyötön merkonomi. Kap Brandyä en edes ajatellut vuosikausiin. Lapset ja asuntolaina olivat etusijalla. Talon hoito oli tylsää puuhaa, en pitänyt siinä hommassa juuri mistään. Blogin perustamistalvi lienee tarjonnut paljon lumityötä, sillä valitsin nimimerkikseni ketjukolaaja – ketjupolttajaa mukaellen.

Ensimmäisenä blogivuonna luin joitakin kirjoja. Toisena vuonna sama jatkui, eikä asianlaita ole varsinaisesti ottanut muuttuakseen. Jotkut kirjat ovat totta tosiaan lisänneet käsityksiäni joistakin asioista, mutta eivät ne ole mitään tärkeitä asioita, ennemminkin voisi kuvitella niitten asioitten tuntemisen saavan minut tuntemaan itseni tärkeäksi, vaikken sitä olekaan. Minut laitettiin eläkkeelle, enkä ole edes täyttänyt kuuttakymmentä. Yhteiskunnalla ei ole koskaan ollut minulle käyttöä. Kirjastossa asioidessani minua neuvotaan yhä kuin apukoululaista.

En voi sanoa imeväni kirjoista lohtua elämäni merkityksettömyyteen. Toisaalta en viitsi lopettaakaan lukemista, vaikkei se tuota minulle juuri muita elämyksiä kuin helpotusta, kun olen saanut jonkun kirjan taas luettua. On hupsunhauskaa sanoa lukeneensa jonkun kirjan, mutta harvemmin siitä lukemisesta nautintoa kertyy.

Nyt kuitenkin olen ahdistanut itseni tilanteeseen, jossa minun olisi nimettävä viisi kirjaa, jotka kuvaavat Ketjukolaaja Brandyä. Tietysti voisin sanoa, että ne olisivat kirjoja, jotka tekisivät lukemisen mielekkääksi opettamalla minulle jotakin uutta. Voisin vaikka itse keksiä sellaisia kirjoja. Sellaista kirjaa kirjoittamaan en pysty, pystyneekö kukaan muukaan.

Otan siis keksiäkseni kirjoja, jotka mullistaisivat maailmankuvani parempaan suuntaan:

1. Hyljeksityn piristys. Haapasaarelaisen hylkeenpyytäjän kuvaus itäisen Suomenlahden jäälakeuksilta avautuu maailmankatsomukselliseksi matkaksi ihmisyyden ytimeen. Tai jos ei ytimeen, niin potkiipahan hauskasti nilkoille.

2. Paljasjalkainen jalkapalloilija. Kuopiossa on pelattu jalkapalloa jo vuosikymmenet ja jokainen pallonpotkija muistaa juhlahetkinä ne tilaisuudet, jolloin sai pelata tuntemattomien kanssa jollakin nurmikolla paljasti jaloin kesäpäivän lämmössä. Muisteloita ja kuvia.

3. Miun murtein ja siun säksätykseis. Tutkijapari haastatteli eri puolilta Suomea, eri murrealueilta lähtöisin olevia aviopareja ja kokosi parhaat palat kirjaksi, jossa esitellään selviytymistarinoita ja ilonaiheita.

4. Saksittuja harhalaukauksia. Alaotsikoltaan Hupsuimpia uutisointeja maailman lehdistöstä nostaa esiin uutisia, joissa puhuttiin asioista, jotka tekivät niistä julkaisuajankohtaansa nähden erittäin huonosti valittuja. Kirja kasvaa osoittamaan maailman kuvaamisen vaikeutta ellei peräti mahdottomuutta.

5. Kasvien puheita, eläinten esitelmiä. Yllättäen kiven alta löytynyt uskonnollisen kirjallisuuden helmi valottaa gnostilaiseen ajatteluun sisältynyttä kasvi- ja eläinkunnan mielipiteitä huomioivaa kertomusperinnettä, jossa kasvit ja eläimet saavat kertoa oman näkemyksensä elämän menosta. Tosiasiassa puhtaasti inhimillisen näkökulman kuultaminen tekstien taustalta ohjaa lukijan pohtimaan kaiken ajattelun itsekeskeisyyttä ja tarkoitushakuisuutta.
   
   Vähänkään asiaa ajatellen huomaan, etteivät nämä kirjat muuttaisi minua mitenkään vaan pikemminkin vahvistaisivat omia näkemyksiäni asioista. Voisi niitä silti olla ihan kiva lukea.

Suomen kielen taitoni on puutteellinen

Olin nuorena aika laiska lukemaan. Pitempiä kirjoja en jaksa lukea vieläkään. Runoja korkeintaan, kun niissä on niin vähän tekstiä. Käytyäni lyhyesti nettikeskustelua lukemisen merkityksestä elämässä pärjäämisen kannalta halusin kokeilla omaa suomen kielen taitoani.

Tein netissä maahanmuuttajille tarkoitetun suomen kielen lukutaito- ja kielioppitestin, ja katso, tein useampia virheitä. Vaimo teki saman testin ja sai täydet pisteet. Vaimon tulos ei yllätä, sillä hän on muutaman vuoden minua nuorempi. Minun tulokseni voisi toki olla parempi, olenhan minäkin syntyperäinen suomalainen ja suomenkielinen. Lisäksi olen nyt viime vuosina kirjallisuutta läpikäymällä etsinyt vastausta kysymykseen: olenko menettänyt jotain oleellista, kun olen lukenut niin vähän? Luulisihan tällaisen harrasteen vaikuttavan myönteisesti lukutaitooni. Nyt kuitenkin hutiloin ja valitsin ilmiselvästi vääriä vastauksia.

Kun muistelen lukemisiani lapsuudessa ja nuoruudessa, niin aika lailla tyhjää lyö. Luin tosin lapsena sarjakuvia. 1970-luvulla meille tuli kotiin viikkolehtiä, joita luin myös. Varsinaisia kirjoja luin hyvin harvoin. Koulussa luetetut kaunokirjalliset teokset muistan joten kuten. Koulussa tietysti joutui lukemaan koulukirjoja, mutta eivät nekään kovin jänniksi osoittautuneet. Onnelliset loput olivat harvassa (vitsi).

Kävin lukion. Kielten lisäksi uskonto ja historia olivat minusta kiinnostavia aineita, mutta en olisi jaksanut lukea kokeisiin. Historian kokeissa piti vastata kolmesta esitetystä kysymyksestä kahteen. Niinpä taktikoin lukemalla koealueesta vain kaksi kolmasosaa. Sain historian kokeista usein kiitettäviä arvosanoja, mutta reaalikokeeseen en osallistunut, koska siihen olisi pitänyt lukea niin paljon. Sen sijaan kirjoitin lyhyestä matematiikasta ceen opeteltuani pelkästään peruslaskut. Matematiikassa pärjäsin joten kuten, mutta biologiasta, fysiikasta ja kemiasta en paljoa ymmärtänyt. Sain niitten kokeista toisinaan viitosia, mutta opettajat antoivat minulle hyviä loppuarvosanoja, koska olin noin muuten kiltti poika. Karsin aktiivisesti lukio-opinnoista kaiken mahdollisen pois lukuunottamatta vapaatunteja, jolloin kävin kirjaston musiikkiosastolla kuuntelemassa levyjä.

Lukion jälkeen yritin pyrkiä pariin yliopistoon, mutta koska niihinkin pääsykokeisiin olisi pitänyt lukea, en päässyt lähellekään valituksi tulemista. Vuosia työttömänä oltuani menin kauppaopistoon. Se vaikutti lukiota helpommalta koululta. Opettajat vetivät oppitunnit ilmeisesti vuodesta toiseen samalla kaavalla, niin että kokeisiin luettavat kysymykset näkyivät käytettyinä hankkimistani oppikirjoista eikä oikeitten koevastausten ulkoa opetteleminen kestänyt kuin tunnin tai pari. Sain kopiksesta ihan hyvän todistuksen ja töitä löytyi minulle juuri niin pitkäksi aikaa, että sain opintolainat maksettua.

Olen ammatiltani pitkäaikaistyötön. Työttömänä olen ollut parinkymmenen vuoden ajan. Tuona aikana olen ollut työssä vain työllisyysvaroin palkattuna, yhteensä kuutisen vuotta puolen vuoden pätkissä. Jos yritän hakea menneisyydestäni syytä pitkään työttömyyteeni, uskoisin syyn löytyvän pikemminkin kiltteydestäni kuin siitä, ettei minua nuorena huvittanut kirjojen lukeminen.

Mutta se suomen kielen taitoni! Voi hyvinkin olla, että pärjäisin elämässä paremmin, jos lukutaitoni olisi parempi. Ehkä minäkin korostaisin vankan lukutaidon merkitystä, mikäli lukisin sujuvammin? Nyt korostan lyhyitten kirjojen helppolukuisuutta ja sitä miten hienosti niissä sanoma onkaan kiteytetty.