Mary Shelley: Frankenstein

Englantilainen Mary Shelley (1797 – 1851) julkaisi vuonna 1818 kirjan nimeltä Frankenstein or, The Modern Prometheus. Kirjan suomensi Paavo Lehtonen vuonna 1973 nimellä Frankenstein – Uusi Prometheus. Kirjan lopusta löytyvät suomentajan jälkisanat, joissa pohdiskellaan kirjan innoittajia ja sen aikaansaamia vaikutuksia kauhu- ja tieteiskirjallisuudessa.

Prometheus oli kuulemma kreikkalaisen mytologian heppu, joka loi savesta ihmishahmon ja herätti sen henkiin taivaasta varastamansa tulen avulla. Prometheukselle ei käynyt hyvin vaan ylijumala Zeus kahlehti hänet kallioon ja antoi kotkan nokkia Prometheuksen maksaa. Shelleyn romaanissa nuori ja intohimoinen tutkija, Victor Frankenstein Genèven kaupungista, saa päähänsä ratkaista elämän luomisen salaisuuden. Hän opiskelee luonnonfilosofiaa (noin nimitettiin luonnontieteitä kirjan syntyaikoihin) Ingolstadtin yliopistossa Saksassa. Hämmästykseksi ja kauhistukseksi itselleenkin hän todella keksii miten luoda elämää kuolleitten kudoksia hyödyntämällä. Oman opiskelija-asuntonsa ullakolla sijaitsevassa laboratoriossa Frankenstein herättää henkiin suurikokoisen, rujon ihmishahmon. Uusi luomus on luojansa mielestä niin järkyttävä, että tutkija Frankenstein menee pois tolaltaan ja sairastuu hermokuumeeseen. Seuraa merkillinen sarja tapahtumia, joitten aikana kotka nokkii niin Prometheusta kuin hänen luomistyötään.

Luin kirjan osana scifi-haastettani. ”Hullu tiedemies” tuntuu tässä ihan sopivasti liioitellulta ilmaisulta. Varmasti monikin tutkija on tutkimuksensa tuloksia tarkastellessaan joutunut pohtimaan mitä tulikaan keksityksi. Sikäli luonnontiede ilman filosofiaa tai moraalia voi johtaa arvelluttaviin tilanteisiin. Tuskinpa varhaiset atomientutkijatkaan aavistivat, millaisia ydinvoimaloita heidänkin tutkimuksiaan hyödyntäen pystyyn rykäistään. Kirjan ansiona voidaan kai pitää sitä, että se jo tieteen kehitysharppauksen alkuvaiheissa asetti esiin kysymyksen siitä, voiko tiede kehittyä nopeammin kuin ihmiselle ja ehkä koko maailmalle on hyväksi. Toisaalta tällaista asennetta voi myös helposti nimittää muutosvastarinnaksi.

Kirjan tyyli ei minuun oikein myönteisellä tavalla iskenyt. Luonnehtisin sitä negatiivisten asioitten, kuten yksinäisyyden, vaikeuksien, tuskan, itsesäälin, itsesyytösten, epätoivon, pelon, katkeruuden ja vihan tunteiden pitkäkestoiseksi kirnuamiseksi, jossa vain siellä täällä oli miellyttäviä ihmiskuvauksia tai kauniita maisemia yleisen toivottomuuden sekaan ripoteltuina. Kerronta on kovin kuvailevaa ja kaunopuheista, enkä oikein viehäty sellaisesta. Oikeastaan käynti Chamonix'ssa ja salamointi Genèven-järven yllä olivat minusta kirjan miellyttävimmät kohdat. Ripeästi etenevien tapahtumien kuvausta kirjalta ei kannata odottaa.

Kirjassa on 252 sivua ja lueskelin sitä työmatkoilla ja kotona kymmenisen päivää.

Agatha Christie: Hiirenloukku

Maailmankuulu salapoliisikirjailija Agatha Christie kirjoitti myös lyhyitä salapoliisikertomuksia, jotka julkaistiin englanniksi nimellä Three Blind Mice and Other Stories tai The Mouse Trap and Other Stories ilmeisesti vuonna 1948. Suomeksi tarinat ilmestyivät kirjassa nimeltä Hiirenloukku – kahdeksan rikoskertomusta vuonna 1977. Pääosan suomennoksista teki Kirsti Kattelus. Tuija Räsänen ja Satu Mononen suomensivat kumpikin yhden kertomuksen.

Aikoinaan olin maksanut pehmeäkantisesta pokkarista 30 markkaa. Muistaakseni en ollut sitä lukenut ennen tätä. Nytpä on sekin sivistyksen valkoinen läikkä saanut ketjukolaajan rasvaiset sormiprintit jälkipolvien kauhisteltavaksi.

Itse kirjan tarinat lienevät tyyliltään tuttuja kaikille Poirotia ja Miss Marplea tv:stä katselleille, vaikka eivät koskaan olisi mitään heidän seikkailuaan lukeneetkaan. Kirjassa ratkovat rikoksia molemmat hahmot. Silti pisin kertomus, kirjan nimitarina ”Kolme sokeaa hiirtä”, ratkeaa ilman heidän harmaita aivosolujaan ja neulepuikkojaan. Jostain minulle mysteeriksi jäävästä syystä tarinaa on Hiirenloukku-nimisenä näytelmänä esitetty vuosikausia Lontoossa eräässä teatterissa. Taisin muuten vahingossa kulkea sen teatterin ohitse, kun kerran piipahdin Lontoossa. Kieltämättä kyseessä on hyvin perinteinen salapoliisitarina, jossa lukijan pitää arvata epäillä sitä, joka vaikuttaa vähiten todennäköiseltä syylliseltä. Ehkä juuri tästä syystä arvasin syyllisen jossain puolen välin paikkeilla. Tosin kun nyt muistelen tarinaa, en jaksa millään muistaa, miksi hän oli murhat tehnyt, eikä se oikeastaan paljon kiinnostakaan. Kaikissa tarinoissa ei sentään murhata, mistä kirjailija saa minulta täydet pongot.

Jos jotain väkinäistä paremmuusjakoa yritän tähän väkrätä, niin ehkä ne Miss Marple -tarinat maistuivat minulle vähän paremmin kuin Poirotit. Mutta mitään selkeää syytä en osaa sanoa. Luultavasti kyse onkin siitä, että tämän kirjan Marple-tarinat nyt vain sattuivat miellyttämään minua enemmän. Varsinkin tykkäsin tarinoista ”Mittanauhamurha” ja ”Täydellisen palvelijan tapaus”. Niistä löytyy muutama herkullinen henkilöhahmo kevein, taitavin vedoin kuvattuna. Poirot-tarinan ”Huoneisto neljännessä kerroksessa” muistan nähneeni tv:stä ja siitä muistin kyllä juonenkin melko tarkkaan.

No, siinähän tuota tuli juttua. Kirjassa on 224 sivua ja luin sitä noin viikon työmatkoilla ja ruokatunnilla sekä eilen krapulassa kotioloissa.

Jane Austen: Uskollinen ystävänne

Englantilainen Jane Austen (1775 – 1817) kirjoitti aikansa romanttisen kirjallisuuden tyyliä mukailevia ja piikitteleviä kertomuksia, joissa tapahtumien etenemistä seurataan päähenkilöitten toisilleen lähettämien kirjeitten kautta. Nämä kertomukset suomensi Inkeri Koskinen ja ne ilmestyivät kirjana vuonna 2007. Kirjan alusta löytyy suomentajan laatima esipuhe.

En ole lukenut mitään muuta Jane Austenin kirjaa, joten en osaa sanoa, millaisia hänen pääteoksensa, kuten ”Ylpeys ja ennakkoluulo” tai ”Järki ja tunteet”, mahtavat olla. Tämä kertomuskokoelma joka tapauksessa tekee melkoisen vaikutuksen. Se sisältää huumoria, jonka avulla kirjailija kykenee uittamaan lukijansa kaamean peilikuvan eteen: peilikuvassa lärpättää itsekeskeinen, omahyväinen ja omia etujaan edistävä henkilö, joka pitää toimintaansa ilman muuta hyväksyttävänä ja peräti mallikelpoisena. Tarinoitten hyvikset kuvataan jähmeäkäytöksisinä, hyväuskoisina ja helposti vahvemman tahtoon taivuteltavina. Niinpä hyvien hahmojen käteen jääkin ei-mitään tai joitakin rippeitä, jotka eivät vahvatahtoiselle ja sanavalmiille (lue: häikäilemättömälle) sankarille kelpaa. Sankareitten kirjeet koostuvat lähinnä itsekehusta, juoruilusta ja juonittelusta. Hahmot eivät ole rakastettavia vaan pikemminkin naurettavia, mikä seikka ei valitettavasti vähennä heidän tuhovoimaisuuttaan. Kuva on hyvin uskottava ja kammottava samalla kertaa. Silti mehevä kerrontatapa sai minut aika ajoin nauraa hörähtelemään.

Tarinan nimeltä ”Rakkaus ja ystävyys” Austen oli kirjoittanut jo 14-vuotiaana. Se sisältääkin ehkä räikeintä parodiaa aikansa rakkauskirjallisuudesta. Parhaimmat näistä neljästä kertomuksesta ovat kuitenkin viimeiseksi sijoitetut ”Lesleyn linna” ja ”Lady Susan”, jälkimmäistä voi laajuutensa vuoksi pitää kirjeromaanina. Kirjailija ei ollut jostain syystä koskaan julkaissut ”Lady Susania”, mutta nyt senkin voi lukea vaikka suomennettuna. Suomennokset muuten ovat erinomaisia. Kieli on helppolukuista, joskin kirjeissä on tietenkin säilytetty niitten koukeroinen ilmaisu, jolla on epäilemättä oma tarkoituksensa – eli kuten Lady Susan sen niin oivallisesti ilmaisee:

”Teeskentelemättömyys ei käy rakkausasioissa laatuun”.

Lady Susan on koketti, hiljattain leskeksi jäänyt, varaton, hurmaava nainen, joka kykenee sovittamaan olemuksensa, käytöksensä ja sanansa kuhunkin tilanteeseen niin hyvin, että tuppaa yleensä saamaan tahtonsa läpi – varsinkin miessukukunnan parissa. Hän on koko ajan selkeän tietoinen tavoitteistaan ja käyttää ihmisiä hyväkseen muitta mutkitta. Lady käy avointa ja kerrankin teeskentelemätöntä kirjeenvaihtoa lontoolaisen ystävänsä rouva Johnsonin kanssa, kirjoittaen eräästä sulhasehdokkaastaan mm. näin:

”Noin helposti ohjailtavissa tunteissa on jotain miellyttävää; ei että kadehtisin niitä häneltä tai mistään hinnasta tahtoisin sellaiset itselleni, mutta ne ovat hyvin käytännölliset kun haluaa vaikuttaa toisen tahtoon.”

Kirjenovelli ”Lesleyn linna” kertoo tarinan skotlantilaisen linnan tyttäristä heidän elämänsä käännekohdassa. Tyttäristä neiti Margaret Lesley käy kirjeenvaihtoa neiti Charlotte Lutterellin kanssa. Näin sydämellisesti Margaret purkaa tuntojaan ystävälleen:

”Kuinka usein olenkaan toivonut, että minulla olisi yhtä vähän ulkomuodon kauneutta kuin sinulla, että vartaloni olisi yhtä kömpelö, kasvoni yhtä sulottomat ja olemukseni yhtä epämiellyttävä kuin sinun! Mutta voi, kuinka epätodennäköinen niin toivottava tapahtuma onkaan. Minulla on jo ollut isorokko, joten minun on alistuttava onnettomaan kohtalooni.”

Kirjassa on 230 sivua ja luin sitä kuukauden. Se seurasi uskollisesti mukanani lomamatkalla, työmatkoilla ja ruokatunneilla, kunnes lopettelin luennan olohuoneen nojatuolissa elokuisena lauantaipäivänä.

Johanna Sinisalo: Kädettömät kuninkaat ja muita häiritseviä tarinoita

Suomalaisen scifi- ja fantasiakirjailijan Johanna Sinisalon (s. 1958) novellikokoelma sisältää tarinoita vuodesta 1985 aina kirjan julkaisuajankohtaan vuonna 2005. Yhtä lukuunottamatta novellit ovat esiintyneet jo aiemmin eri julkaisuissa.

Tarinoitten aihepiiri ja tapahtumapaikat vaihtelevat, mutta missään ulkoavaruudessa kirjassa ei seikkailla. Useimmiten pysytellään Suomessa, usein myös nykyaikaa muistuttavalla aikakaudella. Kirjan takakannessa nostetaan esiin tarinoihin sisältyvä myytillinen viritys ja kieltämättä jotkut novellit muistuttavatkin kaupunkilegendoja. Näin esimerkiksi ensimmäinen tarina ”Lukko”, erinomaisen onnistunut ”Etiäinen” tai hieno vaellustarina ”Grande Randonnée”. Kaikkien osalta tulevat mieleen sekä kummitusjutut että maaginen realismi (mitä se sitten lieneekään).

Joissakin novelleissa kolkko aihe syö minunlaiseni lukijan mielenkiintoa. Tarinoista tässä mielessä ”häiritsevimpiä” olivat minulle ”Tango merellä” ja ”Baby Doll”. Sen sijaan novelli ”Hanna” herätti kyllä kiinnostukseni. Luin sen kuvauksena vahvasti empaattisesta sosiopaatista. Olentojen välinen henkinen yhteys on aiheena novelleissa ”Transit”, ”Palvelukseen halutaan kokenut neitsyt” ja ”Metsän tuttu”. Kaksi jälkimmäistä hyödyntää samaa, kirjailijan itsensä kehittämää myyttiä tsirnikasta, pohjoisen kansan kyvystä telepaattiseen vaikuttamiseen.

Pidempää tarinaa ”Me vakuutamme sinut”, jossa liikutaan mainostoimiston maailmassa – ja ennen pitkää myös myyttien maailmassa – kirjailija tuntuu pitävän itse työtapojen osalta vanhentuneena, mutta minunlaiseeni lukijaan kaikki tekniset jutut kyllä menevät ihan täydestä vaikka höyrykoneilla faxailtaisiin. Niminovelli ”Kädettömät kuninkaat” sijoittuu tulevaisuuteen, outoon, tuntemattomaan aikaan jonkinlaisen maailmanlopun jälkeiseen elämään. Novellin tunnelma on kiehtova ja tarinan olisi toivonut jatkuvan hieman pitempään.

Kirjan viimeinen novelli ”Yhdeksän ruukkua” kertoo ruukkuihin suljettujen kirjakääröjen kautta tarinan Yeshua Nasaretilaisesta ja ihmisistä hänen ympärillään. Kirjailija ei ole voinut vastustaa kiusausta rakentaa novellista salapoliisikertomusta kaavalla ”miten-se-oikein-tehtiin”. Siitä huolimatta minuun vetosi tosi vahvasti novellin eroottis-hengellinen meiningforssi, josta lopuksi pieni näyte:

Sitä hän tarvitsi, vain sitä, ja se sana oli minussa.

Kaiken alussa on sana.

Se oikea ihana pelko, jumaluuden tuntu, henkien pohkeet kupeillamme; tieto siitä, että meitä ohjaavat meitä vanhemmat, meitä viisaammat.

Hänen silmissään ja sisuksissaan ja lanteissaan oli se oikea tyhjyys ja tarve jonka vain jumalat voivat täyttää.

Kirjassa on 366 sivua ja lueskelin sitä reilun kuukauden.