Asteroidi tulloo kohta

Asteroid. (2021) Dylan Averyn ohjaama ja yhdessä Korey Rowen kanssa käsikirjoittama komedia kertoo perheestä, joka muuttaa isän (Cuyle Carvin) johdattamana Oneontan pikkukaupunkiin. Isä on kyllästynyt suurkaupungin eloon ja tahtoo rauhaan. Rauhallinen talo on löytynyt loitolla taajamasta – niin loitolla, ettei siellä toimi edes internet. Teini-ikäinen tytär (Miley Rose) ei tykkää. Äiti (Mattie Jo Cowsert) suostuttelee isän hankkimaan internetin tyttären mieliksi. Isä suostuu ja reissulla Oneontan kauppoihin paljastuu seudun palvelurakenteen ero suurkaupunkiin verrattuna. Samalla isä tapaa muutamia paikkakuntalaisia ja kuulee ensimmäiset uutiset Maata lähestyvästä asteroidista, jonka arvellaan iskeytyvän Yhdysvaltoihin parin vuorokauden kuluttua.

Löysin elokuvasivustoilta tietoja tästä komediasta. Ilmeisesti sinne kirjoittelevat ihmiset ovat nuoria katastrofielokuvien ystäviä ja heidän käsityksensä katastrofista vaatii enemmän kuin avaruudesta laskeutunutta nokea – moukaria on tultava ihan kunnolla. Kuusikymppisenä olen nähnyt inhimillisiä tragedioita omassa elämässäni sen verran usein, että yksi asteroidi tuntuu vain räpsäkältä pierulta. Elokuvan komediallisuus aukenee minulle omakotitaloasukkina (”Get off my property!”) sen verran helposti, että nautin katselusta peräti tukevasti, samalla nautin hyviä sipsejä ja muita pikku herkkuja.

Kesto 84 min.

Things to Come. (1936) William Cameron Menzies ohjasi tämän H. G. Wellsin romaaniin perustuvan englandilaisen scifi-elokuvan. Suomeksi elokuva tunnetaan nimellä Tulevia aikoja. Minä katselin sen youtubesta enkä ymmärtänyt läheskään kaikkea, mutta pääasia taisi kumminkin tulla selväksi. Isompi sota käynnistyy 1940 ja jatkuu 1970-luvulle asti. Ennen sotaa pohdiskellaan kiihdyttäisikö sota kehitystä vai lopettaisiko se sen. Tämä kiteytyy elokuvan sanomaksi. Sota vie yhteiskunnan aluksi rappiolle, polttoaineen loppu merkitsee sotakoneiston loppua, siirrytään käyttämään hevosajoneuvoja, yksinvaltainen heppu ottaa komennon rähjäisessä palatsissaan. 

Elokuvan tehokeinona ovat näyttävät kuvat, lavasteet ovat teatterimaisen komeita, näyttelijäntyö tehostaa vaikutelmaa. Kun kehittyneempi yhteiskunta valloittaa seudut, on heidän tekniikkansa niin ylitsekäypää, ettei vastaan ole sanomista. Syntyy jonkinlainen tuhatvuotinen valtakunta, jonka upean futuristiset kaupungit ovat kuin porsliinikauppa odottamassa härkää. Löytyykö ihmiskunnan pelastus sitten Kuusta vai demagogisen puhujan suusta tai onko kehitys välttämätöntä jää enemmäkseen katsojan itsensä pohdittavaksi.

Kesto 96 min.

From Other Worlds. (2004) Barry Strugatzin käsikirjoittama ja ohjaama komediallinen scifi-elokuva kertoo Brooklynissa asuvasta perheenäidistä Joannesta (Cara Buono), jota avaruuden muukalaiset lähestyvät yhtenä yönä. Nainen ahdistuu ja alkaa toimia oudosti, hän etsii apua niinkin epätoivoisesti, että osallistuu UFO-ryhmän kokoukseen. Siellä hän tapaa toisen ensikertalaisen, Norsuunluurannkolta kotoisin olevan komean miehen nimeltä Abraham (Isaach de Bankolé). Heitä kumpaakin vaikuttavat lähestyneen öiseen aikaan samat muukalaiset, jotka ovat jättäneet heihin merkkinsä. Tämä näennäisen epäsopiva, vaikka oikeastaan tosi näyttävästi yhteensopiva pari alkaa selvitellä mikä yhteydenoton takana mahtaa olla. Selkiytyäkseen elämän on sekoituttava ja niin myös käy. 

Elokuva ei sisällä mitään suurempaa sanomaa tai erityisen yliviritteistä jännitystä ja pauketta, komediallisten ainesten lisäksi juuri sopiva hippunen romantiikkaa piristää katselijaa. Mukana on sivumennen myös kivaa kuvausta metropolin katujen vilinästä.

Kesto 88 min.

Elo ja Varkaus

Punaisten muistomerkki. Varkaus.

Joitakin vuosia sitten synnyin Varkaudessa. Muutimme sieltä Kuopioon ja yksi veljistäni pelasi Kuopion Elossa junioritasolla. Minä pelasin Kopareissa vielä juniorimmalla tasolla. Maailma meidät vieroitti ja nyt veljeni on ollut jo vuosikausia kokonaan toisella tasolla. Sen sijaan Kuopion Elo on noussut jostain syövereistä ja pelaa virkeästi kakkosdivisioonan C-lohkossa. Kävin asioikseni katselemassa kun Elo päihitti keskuskentällä OTP:n. Teki mieli huutaa kesken pelin, että TUL – hei, hei, hei! Mutta enpäs kumminkaan huutanut. Kiva oli nähdä että Elolla elonpäiviä riittää, kuten myös OTP:llä.

"Porukkoo on kun Elon pelissä."

Anoppini sen sijaan sai elonpäivilleen viimeisen kirjauksen kevättalvella. Hän oli jo päivitellyt eloa likemmäs yhdeksänkymmentä vuotta. Kaikki loppuu aikanaan, kokonaan ei milloinkaan, totesi Pekka Kejonen. Anopin jälkeen on tehty loppulitviikkiä monenmoista. Eilen tyhjennettiin vanhaa pientilaa, jossa anoppi oli nuoruutensa viettänyt. Anopin isän kaaduttua talvisodassa, oli anopin äiti löytänyt uuden miehen ja pyöräyttänyt tälle kaksi poikaa – tähän uuteen mieheensä hän viittasi myöhemmin sanoilla poekiin isä.

Anoppi kuoli suunnilleen samanikäisenä kuin äitinsäkin. Heidän entistä kotiaan eilen tyhjennettiin. Kokonainen jätelava tuli täyteen eikä riittänytkään. Entinen perunamaa kasvoi horsmikkoa ja monenmoiset lehtipuut rehottivat talon takana lupia kyselemättä. Tyhjensin vanhaa saunaa polttopuiksi varatuista hirsistä, joitten lahonpöly sumensi ilmaa, kun mätin hirrenpokaleita ulos. Kotona mietin oliko nekin hirret veistetty Venäjän vallan aikaan, kun ne kerran oli puretusta myllystä 1940-luvulla rakennettuun taloon hankittu. Polttopuuvarastossa niistä oli tullut pahvin painoisia.

Pahvin painoiset hirret.

Viime viikonloppuna kävin vaimoni kanssa Varkaudessa. Varkaus oli kauppala, kun synnyin, mutta asia korjattiin ja Varkaus on ollut kaupunki jo niin pitkään, että sen selkäranka on alkanut painua köyryyn. Väkiluku on kääntynyt laskuun, vanhoja taloyhtiöitä on ajautunut konkurssiin, kerrostalojakin on purettu. Minä asuin Varkaudessa Savontien varressa, 1920-luvulla rakennetun puutalon hellahuoneessa, tehtaan työläisten vuokra-asunnossa. Varkauden Konsti-museossa on näytteillä sellainen hellahuone, taisi olla noin 20 neliömetriä. Meitä asui semmoisessa pienessä asunnossa vanhemmat ja viisi poikaa. Omakohtaisia muistoja minulla ei siitä ole, koska muutimme Kuopioon, kun olin kaksivuotias.

Sen sijaan mummoni, joka oli hänkin saman tehtaan työntekijöitä, pääsi asumaan tehtaan vanhainkotiin, joka sijaitsi vanhassa kartanossa hyvän matkaa kaupungista. Mummon asunto oli sivurakennuksessa ja se oli hellahuone. Siellä vietin usein öitäkin lattialla maaten. Mummolassa oli oma tuoksunsa ja kartanon puutarhassa kasvoi pieni kirsikkapuu. Laiturin lautojen raoista tarkkailin veljeni kanssa miten salakat uivat laiturin alla.

Paatit.

Menin vaimoni kanssa Varkauteen, jotta saisimme jonkinmoisen kesälomareissun. Siilinjärveltä Varkauteen matkaa kertyy vain karvan verran yli sata kilometriä, joten kohtuuden rajoissa pysyttiin. Olin laatinut tarkan suunnitelman missä kävisimme ja ihmetykseni oli melkoinen, kun huomasin, että olimme unohtaneet vierailla naivistien kesänäyttelyssä. Eikä kirkkoonkaan ehditty. Sen sijaan piipahdimme hautuumailla, ruokailimme kuunnellen kevyttä klassillista musiikkia ja museossakin käväistiin. Erikoisin osuus oli risteily kahdella höyrypaatilla, jotka oli kiinnitetty toisiinsa, jotain vanhoja hinaajia vissiin. Matkan kestäessä saattoi vapaasti siirtyä aluksesta toiseen. Reitti oli minulle ihan tuntematon, taisivat paikalliset puhua Lehtoniemestä. Välillä satoi ja tuuli, mutta paistoi siellä aurinkoinenkin. Maihin tultuamme saimme nähdä ohikulkiessamme varkautelaisnuorison katselemassa katusählyturnausta. Oikein fiksuja nuoria, eivät alkaneet meille vanhoille räksyttää.

Oltiin hotellissa yötä, siellä ei ollut kenkälusikkaa eikä jääkaappia, mutta ilmainen parkkipaikka kyllä löytyi, vähän kuten meille kaikille joskus. Iltaravintolakin sulkeutui jo kymmeneltä, niin että yö oli rauhaisa.

Kolme uskontoaiheista elokuvaa

Olen katsellut viime aikoina paljon jalkapalloa ja myös elokuvia. Kerron tässä muutamasta elokuvasta, jotka aihepiirinsä perusteella liittyvät toisiinsa vaikka muutoin ovat kuin eri hyvinvointialueilta.

Rapture-Palooza. Vuonna 2013 valmistunut amerikkalainen kreisikomedia sijoittuu aikaan, jolloin Antikristus – elokuvassa The Beast – on saapunut maan päälle, on saattanut olla jo jonkin aikaa, sillä hän puhuu sujuvaa amerikanenglantia. Lisäksi hänellä on poika, joka vaatii isältään yhtä mittaa yhtä sun toista. The Beast (Craig Robinson) on pullukka musta mies, joka elelee Seattlessa, kykenee tuhoamaan kokonaisia kaupunkeja (Helsinki mainittu) ja himoitsee nuoria naisia. Häntä asettuu vastustamaan nuori neitonen nimeltä Lindsay (Anna Kendrick) sekä hänen poikaystävänsä (John Francis Daley). Loppu on lähellä paitsi Lindsayn tyttöydelle, myös koko ihmiselolle. Taivaalta sataa verta ja tulikiveä aikamoisina möhkäleinä, hyvää tavaraa ja ihmisiäkin tuhoutuu. Raamatusta selviää, että aikanaan on odotettavissa Taivaista tulevaksi Kristus valkoisella hepalla, mutta ehtiikö Jesse ajoissa? Elokuvan nimi viittaa ylöstempaukseen, joka elokuvassa tapahtuu ennen vaivanajan alkua. Osa ihmisistä tempaistaan taivaaseen niiltä sijoiltaan. Elokuvassa käsitellään melko reipashenkisellä huumorilla erinäisiä lopunaikoihin liittyviä uskomuksia ja vitsaillaan ilmiöistä, joita ne mahdollisesti toisivat tullessaan. Vauhtia on minulle ihan riittävästi ellei enemmänkin, Beastin hyperseksuaaliset puheet kuvastanevat aikamme meininkiä eivätkä sellaisenaan varmasti viihdytä kaikkia katsojia. 

Ohjaaja Paul Middleditch, käsikirjoittaja Chris Matheson. Kesto 85 min.

David and Bathseba. Vuoden 1951 amerikkalainen elokuva perustuu hyvin vahvasti Vanhan Testamentin kertomuksiin. Ja perinteisellä tyylillä. Paimenpojasta ja harpunsoittajasta kuninkaaksi kohonnut David (Gregory Peck) womaniseeraa kuin kennenkä poika. Vaimon lisäksi palatsista löytyy jalkavaimoja eikä lisä tekisi pahaa. Kaunis naapurinrouva Bathsheba (Susan Hayward) odottelee jo vuoroaan vaikka juutalaisen lain mukaan aviomiehen pettäminen on rikos, josta seuraa kivitysrangaistus. Kuninkaalla on huolenaan sotia ja kiittämätön nulikkamainen poika, Absalom, jolle David lahjoittaa Egyptin faraon lähettiläältä saamansa korean puukon. Kiharahiuksinen Absalom ottaa tuolloin tällöin puukon tupestaan kuin sottaillakseen miten se sopisi hänen isänsä lapaluitten väliin. Ylipappi Nathan (Raymond Massey) edustaa tiukkaa uskonnollista näkemystä, uskonto ohjaa myös hallitsijaa, mikäli häneltä kysytään ja siitä elokuvan loppupeleissä onkin kysymys.

Tärkeään rooliin nousee Liitonarkku, joka kannetaan Jerusalemiin, mutta muurien sisään sitä ei tuoda vaan sille valmistetaan tabernaakkeli, jonka suojissa David näyttelee elokuvan uskonnollisen huipennuksen. Liitonarkun laita- ja päätyvahvikkeina on käytetty ristikuvioita, jotka varmaankin tarkoituksellisesti viittaavat Yhdysvaltain pääuskontoon, kristinuskoon. Ristikuvioita muodostuu myös Davidin ja Bathsheban yhteisen tapaamispaikan seinään ikkunankaihtimien varjoista. Tosin varjoristien pystypalkit muistuttavat paksuudessaan avomaankurkkuja, mikä vaikutelma voi johtua omista juhannustunnelmistani. Tahattoman koomiselta vaikuttaa Davidin taistelu hidasliikkeistä Goliathia vastaan. Sen sijaan Davidin esittämä paimenpsalmi The Lord is my shepherd toimii oikein nätisti. Hyvään paimeneen viitataan myös kohtauksessa, jossa David auttaa ryteikköön juuttuneen uuhen vapaaksi – karitsan sijasta vapautetaan sen synnyttäjä, kun kerran vanhemman testamentin mailla liikutaan.

Ohjaus Henry King, käsikirjoitus Philip Dunne (Toisen Samuelin kirjan pohjalta). Kesto 116 min.

Corpo celeste. Italialainen elokuva vuodelta 2011 kertoo tarinan eteläisestä Italiasta. Marta (Yle Vianello), 13-vuotias tyttö, käy rippikoulua. Rippikoululaiset vaikuttavat todellakin teini-ikäisiltä, mikä on hienoa. Heidän ohjaajansa vaikuttaa lastenohjaajalta, mikä saattaa joissain tapauksissa olla todenperäistäkin. Sinänsä tämän seikan ei pitäisi kristittyä vaivata, sanoihan Jeesuskin, että ”joka ei ota Jumalan valtakuntaa vastaan niin kuin lapsi, hän ei sinne pääse” (Mark. 10:15). Elokuvan näkemyksen mukaan ihmiseltä tarvittaisiin kuitenkin omaa ajattelua Jumalan tavoittelemisessa. Syrjäkylän papin mukaan Jeesus saattoi olla kiivailija, josta hänen läheisensä olivat huolissaan (ks. Mark. 3:21). Tärkeälle sijalle jo elokuvan nimenkin perusteella nousee fyysinen elämämme, joka on meidän itse kunkin tärkein omaisuus, se talentti, jota emme saisi haudata, taivaallinen ruumiimme, corpo celeste. Tähän viitataan oudolla tavalla jo elokuvan alkupuolella, kun ruokapöydässä puhutaan monista Välimereen hukkuneista siirtolaisista. Lisäksi vuodatetaan myöhemmin myös verta.

Kyseessä on hieman fragmentaarinen nykyelokuva, joka kuitenkin pääsee asiaan ja ui paidan alle. Vuorikylän serpentiinitien näkymät ovat upeat – kallis tie ei minnekään.

Ohjaus ja käsikirjoitus Alice Rohrwacher. Kesto 94 min.

Hyvää Juhannusta!

Espanjalainen Etelä

Yle Radio1 ja Teema-kanava tarjoilevat kesäkuussa Espanjalaista kesää. Tämän ansiosta saamme nähdä Teema-kanavalla espanjalaisia elokuvia. Otin vaimon kanssa varaslähdön katselemalla Areenaan ilmestyneen elokuvan Etelä (El sur). Elokuvan ohjasi Victor Erice (s. 1940). Erice muokkasi elokuvansa Adelaida García Moralesin (1945 – 2014) kirjoittamasta novellista. Elokuvassa eteläisestä Espanjasta kotoisin oleva lääkäri-isä asettuu vaimonsa ja tyttärensä kanssa asumaan pohjoiseen Espanjaan. Tapahtumat käynnistyvät vuodesta 1957. Taustalla pilkistelee vuosina 1936 – 1939 käyty Espanjan sisällissota.

Elokuvan rytmi on verkkainen. Tyylilajina ei ole kastanjettimainen puheenpärpätys vaan ihmiset leijuvat omassa avaruudessaan kuin eri- ja samanmerkkiset atomit. Tästä syystä se mitä katsoja näkee lienee merkityksellistä. Eräs merkityksellisyys on talo, jonka perhe vuokraa asunnokseen. Sen nimi on Lokki, missä joku voipi nähdä viittauksen samannimiseen venäläiseen näytelmään. Aiheesta voi lukea lisää wikipedia-artikkelista nimeltä Tšehovin ase. Muutoinkin elokuva näyttäytyy minulle parempien antiikin tragediojen tapaisena yksinkertaistuksena, jossa roolihahmojen määrä on pieni, mutta draamallisuus sitäkin painavampaa. Minulle maistuu tällainen selkeäpiirteinen taide, hyvä taide on kuin doorilaiset pylväät, jotka reunustavat elokuvateatterin sisäänkäyntiä tyrkkimättä ketään sisään.

Pääosassa elokuvassa ovat tytär ja hänen isänsä. Samaan aikaan kun tytär itse kasvaa, hän myös tutkii etäältä isäänsä. Aluksi isä on suuri velho ja sankari, vähän kerrassaan tyttären katse tarkentuu näkemään muutakin. Isää esittää karismaattinen italialaisnäyttelijä Omero Antonutti (1935 – 2019), jonka muistan Tavianin veljesten elokuvasta Tähtikirkas yö (La notte di San Lorenzo).

Tyttären osa jakautuu kolmelle näyttelijälle, joista yksi kertoo hänen ajatuksistaan aikuisen äänellä, yksi esittää nuorta tyttöstä ja yksi teini-ikäistä neitosta. Perheen äiti, jonka kerrotaan toimineen opettajana, on elokuvassa kotiäiti, jolla on apunaan kotiapulainen. Tärkeä henkilö elokuvan tyttärelle, Estrellalle, on hänen isänsä vanha lastenhoitaja Milagros, joka vierailee perheen kodissa Estrellan käydessä ensi kertaa ehtoollisella. Milagros on hyväntahtoinen hahmo, joka puhuu ymmärryksellä myös niistä erimielisyyksistä, joita Estrellan isällä on etelässä asuvan isänsä kanssa.

Estrellan (suom. Tähti) sormessa on sormus, jossa on kuvattuna selkeästi erottuva kuusisakarainen tähti. Tähden sakaroitten määrää on pyritty liudentamaan Estrellan wannabe-poikaystävän maalaamalla pentagrammilla ja elokuvateatterin nelisakaraisella tähdellä.

Espanjalainen kesä alkoi lupaavasti. Lupaan näet nautiskella lisää kesän tarjontaa. Etelän kesto on noin 90 minuuttia. Katselin sen aamulla uudelleen, kun illalla vähän väsytti.

Joulukorteista ja muusta käsin kirjoittamisesta

Ylen uutisten nettisivuilla on keskusteltu käsin kirjoittamisesta kouluissa. Opettajat väittävät, etteivät kaikki oppilaat halua tai osaa kirjoittaa käsin. Minusta tämä on aivan ymmärrettävää.

En ole itsekään kirjoittanut käsin enää paljoakaan. Joulun aikaan kirjoitan joulukortteja, mutta harvemmin saan niitä. Pitäisi varmaan ruveta kirjoittamaan nekin kortit itselleni, niin saisin sekä kirjoittaa että vastaanottaa joulukortteja. Joulukortit on kivoja. Joku joulu tilattiin vaimon kanssa ruotsalaiselta sivustolta vanhan ajan joulukortteja, mutta myöhemmin huomasin, että sitä sivustoa pitää kyllä suomalainen nainen, joka on ruotsinkielinen. Viime jouluna lähetin kymmenisen hollantilaista lumiukkokorttia, jotka ostin kesällä taidemuseosta. Taisi tulla yksi vastaus. Yleensä ihmiset laittavat minulle nykyään joko tekstiviestin tai sähköpostitervehdyksen jouluisin. Vaimo sai kyllä muistaakseni vastauksen postikorttina kaikkiin kortteihinsa.

Aikoinaan serkkuni pyysi, että kirjoittaisin hänelle lähettämiini kortteihin ja kirjeisiin hänen nimensä ja osoitteensa tekstaamalla, koska postinkantajat eivät osaa lukea kaunokirjoitusta. Olen silti pitäytynyt kaunokirjoituksessa – se on jotenkin tunnelmallisempaa. Serkuille ei tosin enää ole voinut kirjoitella, koska vastaanottajat ovat jo postin ulottumattomissa.

Siinä Ylen uutisjutussa opettajat kertoilivat kokemuksiaan oppilasten käsin kirjoittamisesta. Kuulemma opittava asia menee paremmin perille, jos se tunnilla itse kirjoitetaan kouluvihkoon. Oma kokemukseni puolen vuosisadan takaa väittää jotain muuta. Niillä oppitunneilla, joilla jouduin kopioimaan vihkooni sen mitä opettaja taululle kirjoitti, en yleensä oppinut yhtään mitään. Aika meni siihen kirjoittamiseen, enkä ehtinyt ajatella mitä kirjoitin. Myöhemmin ammattikurssilla eräs kurssitoveri kuvaili tällaista jäljentämiseen perustuvaa tiedonjakamista ”keskiaikaiseksi”. Kauppaopistossa muistan ajatelleeni, että mielelläni maksaisin siitä, että saisin opettajan tauluille tai piirtoheitinkalvoille kirjoittaman aineiston itselleni kopioina, niin että voisin tutustua siihen omassa rauhassani kotona.

Keskiajalla ei varmaankaan ollut työkirjoja, joihin oppilaat olisivat voineet täydentää lauseista puuttuvat sanat tai niitten taivutukset. Itse asiassa muistelen, että työkirjoja hyödyntävienkin oppituntien tarjonta humahteli minulta usein ohi. Tärkeintä oli, että sain kopioitua oikeat vastaukset työkirjoihini. Kotona sitten, yleensä viimeisenä iltana ennen koetta, yritin tajuta millä logiikalla vastauksista oli leivottu oikeita. Matematiikka oli tässä suhteessa omaa luokkaansa. Tein vanhat kotitehtävät uudelleen ja yritin käsittää ja opetella ulkoa tavallisimmat laskukaavat, millä systeemillä saavutin keskitason menestyksen niin kokeissa kuin ylioppilastutkinnossakin. En edes yrittänyt vaikeimpia tehtäviä, jotka olisivat edellyttäneet ”opitun” tiedon soveltamista.

Ylen uutisjutussa opettajat valittavat, etteivät oppilaat saa aikaiseksi tarinoita. Silti jutussa oppilaat lukevat kirjoittamiaan tarinoita, jotka ovat minusta ihan kuranttia tavaraa. Uskon, että vähemmän kirjoittavat oppilaatkin alkavat suoltaa tarinoita, kun heistä tulee puhelinmyyjiä, terveyskeskuksen ajanvaraajia, helppoheikkejä tai kun he ovat pysäköineet autonsa väärin. Nykyään monet ihmiset ovat puhetyöläisiä, tarinoimalla on helppo saada tekemätön työ näyttämään tehdyltä, tai ainakin siltä, että jonkun toisen olisi pitänyt se tehdä.

Olen joskus harvoin saanut lukea jonkun toisen ainekirjoituksia. Arvostelujen perusteella minusta on vaikuttanut, että opettajat eivät aina osaa arvostaa oman mukavuusalueensa ulkopuolella soljuvaa tarinaa. Tavallinen arki sisältää monelle ihmiselle asioja, jotka tuntuvat hänestä muistiin merkitsemisen arvoisilta. Sitä ne ovatkin. Jos nyt saamme luettavaksemme 1970-luvun koulukkaan ainekirjoituksen, jossa hän kertoo ostaneensa kaupasta kolme pussia maitoa, joista pusseista yksi oli vuotanut ja kastellut kauppakassin, mikä oli aiheuttanut aikamoista harmia, viriää sisässämme mielenkiinto tuota aikansa ilmiötä, maitopussia, kohtaan. ”Arvaa oma tilasi, anna arvo toisellekin”, sanoi vanha kansa.

Riika – Rīga

Jezus baznica, 1822.

Rumputtaja, Riian historia-
ja merenkulkumuseo

 

Terveisiä Latviasta!

 
Vaikka olin päättänyt jo etten enää ulkomaille matkustaisi ollenkaan,
jokin sinne houkutteli, Väinäjoen rantamille, vanhaan Riikaan, Latviaan.
Vaimo, tytär seuranani halki ilman liihottelin, taksi hoiti hotellille.
Vanha kaupunki on Riika, kivikadut mukulaiset haaste jalan kulkeville.
Parempi lie vara vanha, autoilu on rajattua, moporalli sieltä puuttuu.
Aamun koittamista varis taikka lokki toitottaapi, tuskin tuosta väki suuttuu.
Monet näki päivänvalot Riian vanhat kivitalot, vaikkei kaikki keskiaikaa.
Illan tullen kaupungilla kuppiloitten valot loistaa, nykyrokki siellä raikaa.
Siihen aikaan seurueemme väsyneenä päivän näöstä unten mailla saapasteli.
Uni maittoi sohvan päällä Jaana-setän konventissa, missä eli munkkiveli.
Aamupalan kun me saimme, suuntasimme museoihin taikka pikkuostoksille.
Maalauksia, veistoksia, julkisivukoristeita, portteja ja porsliinia,
historiaa, kirkotusta, olutta ja aukioita, ostoksia, paistoksia…
Lähes kaikki tärpit nähtiin – mitä jäikin näkemättä, jääkööt muille matkaajille.
Jospa vihdoin viimeiseksi jäisi matkakohteekseni liiviläinen vanha Riika,
kaupunki kuin sinipiika, myötähenkinen ja kaino, maistuvainen savusiika.

Ruotsin portti, 1698.

Jugend-talo.

Keväistä viherrystä.

 

 

 

 

 

Milda, mainio ruokaravintola.

Vapauden muistomerkki vuodelta 1935
jalusta ja vahdit.

 

Neuvostotaidetta.
Karlis Johansons,
1920-luvun alku.
Kansallisgalleria.

 

Wim Wenders: Väärä liike

Olen aloitellut ilmaisen suoratoistokanavan Rakuten-tv:n käyttöä. Ensimmäisenä katselin elokuvan, jossa mies tulee harhaiseksi. Jotenkin vain etsiydyin katselemaan elokuvan juuri sellaisesta aiheesta. Mikähän siinäkin oli?

Rakuten-tv:n käyttö vaatii totuttelua. Mainostauot ovat lyhyitä, noin kolme minuuttia, ja ne on merkitty elokuvan aikajanalle niin että jos jättää katselun kesken, voi helposti löytää kohdan johon jäi. Suomenkielinen tekstitys pitää aloittaessa valita uudelleen.

Toisena elokuvana katselin saksalaisen Wim Wendersin ohjaaman, vuonna 1975 valmistuneen elokuvan Väärä liike (Falsche Bewegung). Elokuvan kerrotaan perustuvan Goethen romaaniin Wilhelm Meisterin oppivuodet. Käsikirjoituksen laati Peter Handke. Vuonna 2019 Handkelle jaettiin Nobelin kirjallisuuspalkinto. Tieto tästä ei ollut vielä ehtinyt suomenkieliseen wikipediaan, mutta eiköhän se sieltä ennättäne. En tunne tätä Goethen kertomusta. Wikipedian lyhyen kuvauksen ja katselemani elokuvan perusteella elokuva saattaa sisältää pieniä jäämiä kyseisestä romaanista. Vaikuttaa siltä kuin Handke ja Wenders eivät olisi antaneet tämän ihmeemmin häiritä.

Kyseessä on tie-elokuva eli road movie. Nuori, lievästi omituiselta vaikuttava mies, Wilhelm, jota esittää Rüdiger Vogler, ajelehtii pääosassa. Vogler on päätehtävissä muutamissa Wendersin muissakin elokuvassa, minulle tuttuja ovat Alice in den Städten (1974) ja Im Lauf der Zeit (1976), tie-elokuvia nämäkin. Kaikissa näissä kolmessa elokuvassa Voglerin esittämä hahmo tuntuu minusta kyllästyneeltä, yrittämisen halun menettäneeltä individualistilta. Hän on taiteilijatyyppi, joka puheenaolevassa elokuvassa kertoo olevansa kirjailija. Hän haluaisi kirjoittaa, mutta ei tiedä mistä kirjoittaisi eikä hän taida oikein luottaa kykyynsäkään kirjoittajana. Nykyään tällaista hahmoa kutsutaan wannabe-taiteilijaksi.

Merkillisellä matkallaan halki Saksan Wilhelm kohtaa aluksi kaksi komeljanttaria: vanhemman miehen, jota esittää Hans Christian Blech sekä lumoavan nuoren naisen nimeltä Mignon, jota esittää Nastassja Nakszynski, tunnetumpi sukunimellä Kinski. Hanna Schygulla esittää kuuluisaa näyttelijätärtä ja joukon jatkoksi liittyy vielä pyylevä itävaltalainen runoilija Peter Kernin esittämänä. Porukka päättää yöpyä runoilijan sedän luona. He saapuvat talolle, jossa setä ottaa heidät vastaan pyssy kourassaan, sillä hän oli aikeissa ampua itsensä. Kun seurue nyt kerran saapui, ottaa setä, joka ei olekaan runoilijan setä, tämän joukkion vastaan ja antaa heidän yöpyä talossaan. Aamulla kaikki muistelevat mitä unta ovat nähneet ja lähtevät sitten kävelylle. He kävelevät pitkin tietä, joka kulkee rinteessä olevan viiniviljelmän läpi ja josta avautuu upea näkymä Main-joelle. Jokimaisemat olivat minulle parasta elokuvassa. Sen sijaan ne jotakin merkitsevät keskustelut, joita elokuvassa käydään, menivät minulta pahasti ohitse. Vähän kerrassaan joukkio hajaantuu ja Wilhelm päätyy lopulta yksin Saksan korkeimmalle huipulle, Zugspitze-vuorelle. Tämäkin osoittautuu hänelle pettymykseksi.

Käytännössä kaikissa kolmessa katselemassani Wendersin tie-elokuvassa on samantapainen asetelma: matkataan jonnekin, eikä oikein edes tiedetä minne ollaan menossa ja miksi. Ja mitä sitten? Lopuksi ei matkasta vaikuta seuraavan mitään erityisempää. Siihen nähden Kaurismäkien tie-elokuvissa Arvottomat ja Pidä huivista kiinni, Tatjana, päädytään johonkin – seuraa muutos tai ainakin äiti pääsee komerosta takaisin kahvin keittoon. Paras näkemistäni Wendersin elokuvista on Amerikkalainen ystävä (Der Amerikanische Freund, 1977). Siinäkin on aavistus tie-elokuvan piirteitä, mutta haahuilu jää vähemmälle, sillä vahva alkuperäinen kertomus, Patricia Highsmithin Ripley’s Game, pitää homman kasassa. Muistaakseni siihenkin elokuvaan on kuvattu katoavia kaupunkinäkymiä mikä on silmiinpistävää Wendersin elokuvissa.

Elokuvan kesto on vähän päälle 100 min.

Douglas Sirkin melodraamoista

Saksalaissyntyinen, nimellä Douglas Sirk (1897 – 1987) Amerikoissa tunnetuksi tullut elokuvaohjaaja esiteltiin Ylen Teema-kanavan uusinnoissa minunlaisilleni katsojille, jotka eivät hänestä tätä ennen olleet kuulleetkaan. Hänen Teemalla esiin nostettuja ohjauksiaan nimitetään melodraamoiksi. Sirkin nimi löytyy suomenkielisen wikipedian melodraamoja käsittelevästä artikkelista Teuvo Tulion ohella.

Melodraamojen kerrotaan olevan ylitunteellisia ja teatraalisia draamoja. Niinpä englanninkielinen wikipedia-artikkeli huomauttaa, että sanalla melodramaattinen on lähes aina vähättelevä merkitys.

Enkunkielisestä wikipediasta löytyy lista melodraama-genreen (listan kokoojan mielestä) kuuluvista elokuvista. Melodraamasateenvarjon alle lasketaan kuuluvan lavea joukko monenmoisia elokuvia. Niinpä mukana listalla ovat mm. elokuvat City Lights (1931), Waterloo Bridge (1940), Citizen Kane (1941), Brief Encounter (1945), Spellbound (1945), It’s a Wonderful Life (1946), Gilda (1946), Rashomon (1950), Johnny Guitar (1954), Rebel Without a Cause (1955), Doctor Zhivago (1965), The Graduate (1967), Cabaret (1972) jne. Melodraama on siis moneen suuntaan kurottava suuntaus, joka syystä tai toisesta on lasketty kaapuna juuri Douglas Sirkin tiettyjen ohjausten ylle.

Näitä tiettyjä ohjauksia, joita Teema-kanava esitteli, kuvailen seuraavassa lyhykäisesti:

Magnificent Obsession (1954), esitetty suomeksi tekstitettynä nimellä Lääkärin omatunto, päätehtävissä Rock Hudson ja Jane Wyman. Elokuva kertoo asiasta toiseen kehittyvän kertomuksen rikkaasta nuoresta miehestä, joka ihan vahingossa tuhoaa pariinkin kertaan lähiseudulla elelevän tohtorin ja hänen vaimonsa elämän. Ikään kuin vastalääkkeenä tähän nuori mies tutustuu vanhempaan taiteilijaan, joka kertoo hänelle omasta filosofiastaan, jonka mukaan pitää pyrkiä tekemään hyvää muille ihmisille. Tätä tehen nuori mies aiheuttaa kaamean onnettomuuden, jota koko loppuelokuvan ajan yritetään korjailla. Elokuva oli esitetyistä heikoin, vaikka siinä oli tiettyjä kiinnostavia jaksoja.

All That Heaven Allows (1955), esitetty suomeksi nimellä Kaikki minkä taivas sallii. Päätehtävissä tässäkin elokuvassa ovat Rock Hudson ja Jane Wyman. Eletään pienessä kaupungissa Amerikassa. Nainen on leskirouva, hänellä on aikuiset lapset ja turvattu elämä. Puunhoitaja tulee hoitamaan lesken puita ja leski tarjoaa hänelle kahvit. Kipinä syttyy ja vähän kerrassaan roihahtaapi rakkaus. Pikkukaupunki odottaa lesken käyttäytyvän tuloluokkansa mukaisesti, mutta katsojan on helppo ymmärtää, että nuori jannu kiinnostaa enemmän kuin valmiiksi harmaantunut kosija. Tämä elokuva toimi jo selvästi paremmin kuin edeltäjänsä.

There’s Always Tomorrow (1956), esitetty suomeksi nimellä Onni päättyy huomenna. Elokuvan päätehtävissä nähdään Fred MacMurray ja Barbara Stanwyck. Pk-yrittäjän elämää viettävä lelutehtaan omistaja huomaa eräänä päivänä elävänsä yksin perheensä parissa. Hänellä on taloudessaan vaimo, kolme kouluikäistä lasta ja kodinhoitaja, mutta mies jää yksin, koska vaimo on menossa nuorimmaisen tanssiesitykseen. Kuin taivaasta tipahtaa yksinäisen miehen ovelle hänen vanha heilansa ja kutkuttava tilaisuus jatkaa entistä suhdetta maistuu miehelle siihen kohtaan paremmalta kuin perheen bread winnerin osa. Aikaisemmissakin elokuvissa esillä olleet lapset nousevat tässä vaikuttavaan rooliin. Perheen kuvaus toi mieleeni Hitchcock-elokuvan Epäilyksen varjo (Shadow of Doubt, 1943), vaikkei tähän mitään Hitchcock-tyyppistä jännitystä sisälly.

Imitation of Life (1959), esitetty suomeksi nimellä Suurinta elämässä. Tässä viimeiseksi pitkäksi ohjaustyöksi jääneessä elokuvassaan Sirk kuvaa uskottavalla tavalla uskomatonta amerikkalaista eloa, jossa ihmiset on jaettu omiin tuloluokkiinsa, etnisiin lokeroihinsa ja jossa mies voisi vaikka vitsailla tunteneensa naisen jo ennen kuin hänestä tuli hyveellinen. Pääosassa on Lana Turner, jonka saksanopettajani aikoinaan mainitsi esimerkkinä esitellessään meille koulukkaille sanan Turner (voimistelija). Elokuvan alussa yhytetään Coney Islandin uimarannalla yhteen kaksi miehenpuoletonta perhettä: koditon musta nainen (Juanita Moore) tyttärineen vyöräytyy alamaisena sisäpiiaksi köyhälle valkoiselle naiselle, jonka tytär saa seuraa valkoihoiselta näyttävästä mustan äidin tyttärestä. Mukaan kuvioihin lyöttäytyy myös komea valokuvaaja, joka alkaa kohteliaasti liehitellä valkoista vaaraa. Valkoinen nainen pääsee näyttelijänä hyviin hankkeisiin, keskittyy itseensä eikä huomaa mitä perhepiirissä tapahtuu. Tragedian kantaa perheen musta osa, valkoinen näyttelijätär keskittyy komedioihin. Lopussa laulaa Mahalia Jackson.

Jorma Jormito on mainiossa blogissaan kertonut näkemyksiään elokuvasta There’s Always Tomorrow.

Petronius Arbiter: Trimalkion pidot

Luin hirveellä kiireellä tämän pikku kirjasen, jonka olin hankkinut Punaisen ristin Kontista hintaan 1,50 € joitakin vuosia sitten. Petronius Arbiter (27 – 66 jaa.) kirjoitti romaanin Satyricon, joka on säilynyt vain osittain. Trimalkion pidot on osa tuota romaania.

Satyricon-romaanissa seikkailee tuolloisesssa Rooman valtakunnassa 2 + 1 nuorta roomalaista jannua, joilla tosin on kreikankieliset nimet. Minä-kertojana toimii heistä Enkolpius. Nuoret miehet hommautuvat kestitykseen rikkaan miehen luo. Pitojen isäntä Trimalkio on entinen orja, joka on rikastunut erinäisellä kaupanteolla, kuten hän tarinan lopuksi kuvailee. Nousukasmainen pröystäily tekee jonkinlaista sivistystä saaneisiin herroihin keljun vaikutuksen. Heitä pakkaa naurattamaan se, miten Trimalkion on selitettävä erinäisiä Kreikan mytologiaan kuuluvia kertomuksia, joitten suhteen hän on pahemmin virtojen vietävänä kuin Oidipus lautasellaan. Trimalkio myös esittää runoja, mutta esitykset eivät aina suju ihan nappiin. Sanalla sanoen Trimalkio on kuten ketjukolaaja ainakin. Paitsi etten ole ökyrikas, enkä rikas oikein mitenkään, ihme että olen vielä vapaana, mutta kaipa naapurusto järjestää tämän asian piakkoin.

Tarinan on suomentanut Edwin Linkomies vuonna 1945. Linkomies laati myös esseen Petronius ja hänen teoksensa. Linkomies kuvaa armoitetusti sekä koko Petroniuksen teosta, siltä osin kuin sitä on säilynyt, sekä luonnehtii Petroniusta kirjoittajana hyvin monipuolisella tavalla. Luin tämän Linkomiehen tekstin aluksi. Huomiotani herätti jo tuolloin tapa, jolla Linkomies kuvailee tämän humoristiseksi tarkoitetun teoksen huumoripuolta. Näin hän kirjoittaa:

Tässä varmaan voidaan todeta Petroniuksen oma perusvire, joka on ivailijan ja pilkkaajan. Petroniusta voi tuskin pitää suurena humoristina, sillä ollakseen sitä häneltä puuttuu todellinen myötätunto kuvattaviinsa. Lähimmäksi todellista humoristia Petronius tulee ”Trimalkion pidoissa”, joka kaikissa suhteissa on hänen romaaninsa säilyneen osan loistokohta.

Trimalkion pidot ei minusta näytä loistokohdalta. Petronius laskee leikkiä Trimalkiosta. Hänen virityksensä ei toimi samalla tapaa kuin vaikkapa Woody Allenin elokuvassa Keksejä ja konnia (Small Time Crooks, 2000), jossa vaimonsa keksibisneksellä äkkiävaurastunut mies pitää kutsuja asunnossaan, joka on pakattu täyteen kaikennäköistä muodikasta roinaa. Siinäkin miestä pidetään tyylittömänä nousukkaana, mutta jotenkin hauskemmin. Kuten Kekseissä ja konnissa myös Trimalkion pidoissa asetelma kehittyy loppua kohden ja Trimalkio pääsee esittämään oman näkemyksensä elontiestään. Kaverusten asenteeseen tämä ei vaikuta, he haluavat vain paeta paikalta. Petronius voisi ottaa seuraavaan romaaniinsa oppia Allenilta. Ei sitä kaikkien Oscaria tarvitse voittaa.

Kirjan lopussa on selityksiä noin kolkyt sivua. Näitten selitysten selaaminen lukiessa ei ole kivaa. Sellainen syö pahasti tehoja lukuelämyksestä. Tarpeen ne selitykset silti ovat.

Kirjassa on 155 sivua. Sain sen lukaistua parissa päivässä. Nyt voin osallistua klassikoitten lukemis-haasteeseen. Huomenna on toivottavasti muuta puuhaa. Onhan tässä jo kaksi kirjaa kolattu tämän vuoden aluksi.

Euripides: Kuusi vuonna 2020 suomeksi julkaistua näytelmää

Lukaisin läpi vuonna 2020 julkaistun kirjan, joka pitää sisällään kuusi antiikin kreikkalaisen Euripideen näytelmää, joista viimeistä hän ei luultavasti kirjoittanut.

Ennen näytelmiä käsitellään kirjan alkuteksteinä Euripidestä näytelmäkirjailijana. Vesa Vahtikari kirjoittaa otsikolla Euripides – antiikin suosituin tragediarunoilija siitä, miten Euripides eli eli mitä siitä tiedetään ja mitä siitä on kertoiltu. Euripides syntyi noin vuonna 484 eaa. Makedoniassa, jossa myös kuoli 406 eaa. Hänen elämäntyönsä, näytelmät, esitettiin pääosin Ateenassa, jossa hän lienee asunut. Euripides luetaan antiikin kolmen suuren tragediarunoilijan joukkoon. Hänen edeltäjänsä, Aiskhylos ja Sofokles, olivat aikansa tragediakilpailuissa Euripidestä suositumpia. Myöhempi aika on alkanut pitää arvossa Euripideen edeltäjiään mutkikkaampia, sofistisia näytelmiä, jotka näyttämöesitysten sijasta tunnetaan ”nojatuolidraamoina”. Vahtikari kuvailee antiikin ajan näytelmien esittämistä sekä erikseen Euripideen säilyneitä ja kadonneita näytelmiä, niitten teemoja ja tyylikeinoja sekä lopuksi Euripideen merkitystä jäljemmille polville.

Timo Heinonen ja Heta Reitala kirjoittavat otsikolla Euripides, tragedia ja dramaturgia siitä miten Euripideen tekstejä on tulkittu. Jo Euripideen aikalainen, tunnettu komediakirjailija Aristofanes laski leikkiä Euripideen tyylistä ja muista ratkaisuista. Aristoteles piti Runousopissaan Euripidestä kaikkein eniten tragediarunoilijana. Varhaisromantiikan ajan Saksassa (1700- ja 1800-lukujen vaihteessa) Schlegelin veljekset pitivät Euripideen näytelmiä osoituksena antiikin näytelmärunouden rappiotilasta. Myös Nietzsche oli nähnyt Euripideen näytelmissä kehnoja elementtejä. Nykynäkemys lienee, että antiikin tragedioista on säilynyt nykypäivään niin vähän, että sen vähän perusteella on vaikea arvioida juuri muuta kuin säilyneitä näytelmiä sinänsä. Niitä Heinonen ja Reitala sitten käyvät läpi hyvällä kielenkäytöllä. Euripideen kerrotaan käyttäneen mieluusti jumalallista väliintuloa (Deus/Dea ex machina). Hänen näytelmiensä leimallinen piirre on myös alun kertojan tai kuoron pitkä puhe näytelmän alussa, jossa alkuasetelma tehdään tiettäväksi joko vain yleisölle tai myös näyttelijöille, samoin sanansaattajien ja vastaavien hahmojen esiintymiset näytelmän keskellä – he kertovat usein väkivaltaisista tapahtumista, joita teatterin lavalla ei esitetty – sekä jumalten esittämät ennustukset ja tulevat kohtalot. Euripideen näytelmien komediallisia osuuksia Heinonen ja Reitala arvioivat paikoitellen traagisuutta vahvistavaksi komediallisuudeksi.

Alkestis. Ensiesitys 438 eaa. Suomensi ja esseen Eloon jäävä kuva laati Tua Korhonen. Tapahtuu ennen Troijan sotaa. Thessalialaisen Ferain nuori hallitsija Admetos joutuu Artemis-jumalan suututettuaan kuolemaan nuorena, ellei hän löydä jotakuta toista kuolemaan puolestaan – ainut joka suostuu on hänen vaimonsa Alkestis. Näytelmä alkaa päivästä, jolloin Alkestis tekee kuolemaa. Alkestis jättää pitkät jäähyväiset oopperatyyliin ja kuolee näyttämöllä, mikä ei ollut ajan teatteriperinteen mukaista. Admetos toivottaa ”kevyet mullat hautasi päälle”. Tarusankari Herakles noutaa Alkestiin maanalisilta mailta takaisin eläväin kirjoihin.

En kokenut näytelmää millään lailla komediallisena, vaikka siihen viittaavia sävyjä siinä kuulemma on havaittu. Pulmat eivät lopussa vaikuta ratkeavan, vaan pariskunnan elämä jatkunee melkoisten epäluulojen sävyttämänä. Selkeä ja helposti ymmärrettävä kertomus harhautti minut lukemaan sen turhan nopeasti. Tarina ja Euripideen näytelmä ovat herättäneet kiinnostusta myöhempien aikojen taiteilijoissa, oopperoita on sävelletty 1600-luvulta lähtien, näytelmiä ja runoja on syntynyt myös.

Foinikian naiset. Ensiesitys n. 410 eaa. Suomensi ja esseen Maan kiroista veljessotaan laati Liisa Kaski. Joukko foinikialaisia naisia on matkallaan ajautunut Theebaan. He toimivat kuorona, kertojina näytelmää edeltäneille, myyttisille tapahtumille. Sanansaattaja kertoo isoimman osan näytelmässä kuvatusta sodasta. Äitiinsä Iokasteen sekaantuneen Oidipuksen pojat äityvät sotimaan keskenään siitä, kummalle kuuluu kaupungin hallitsijan osa. Oidipuksen lisäksi mukana on toinenkin sokea hahmo, Teiresias. Näitten kahden sokean, mutta selkeänäköisen lisäksi tärkeitä hahmoja näytelmässä ovat Kreon, Iokasten veli ja Antigone, Oidipuksen ja Iokasten tytär. Aivan kauhea tragedia. Ei iloista ihmistä.

Suomentajan essee Maan kiroista veljessotaan olisi minun kannattanut lukea ennen näytelmää. Suosittelen samaa muillekin. Esim. kuoron osuus avautuu vasta esseen kautta. Foinikia on kuulemma tuonut sanana alkuperäisen yleisön mieleen veren ja murhan, joita sana muistuttaa. Lisäksi Foinikiasta tulleet naiset korostavat jatkumoa Theeban kaupungin myyttisestä syntymästä, jolloin ihminen on vallannut maan luonnolta. Näytelmän vertauskuvien mukaan luonto kostaa nyt ihmiselle: syttyy veljessota, jossa voittajia ei ole. Näytelmässä käsitellään myös valtaa ja ihmisen arvoa.

Foinikian naiset on säilyneistä antiikin draamoista pisin, 1766 säettä. Näytelmänä se on tunnettu Euroopassa, sitä on kopioitu, latinannettu ja adaptoitu ja mm. romantikko Schiller saksansi sen 1780-luvun lopulla. Kiinnostava on tieto näytelmän esityksestä vuonna 1941 Ateenassa, saksalaismiehityksen aikana.

Turvananojat. Ensiesitys noin vuonna 423 eaa. Suomensi ja esseen Eleusiin naiset ja tehtävänä demokratia kirjoitti Liisa Kaski. Näytelmän tapahtumapaikka on Eleusiissa sijainnut Demeterin pyhäkköalue. Ajankohtana on aika juuri edellisessä näytelmässä kuvatun Theeban veljessodan jälkeen. Hävinneen osapuolen kuningas ja kaatuneitten sotapääliköitten äidit saapuvat pyytämään apua Ateenan johtajalta Theseukselta saadakseen kaatuneitten poikiensa ruumiit haudattaviksi.

Näytelmää käsittelevä essee käsittelee mm. näytelmän kuvailemaa demokratiaa. Näytelmässä Theeban sanansaattaja kuvailee Ateenan demokraattista järjestelmää siten, ettei maataan viljelevä mies jaksa tarkkaan perehtyä valtion asioitten hoitoon. Tulee mieleeni, että jäljempien polvien näkemys Ateenan demokratiasta on saattanut ainakin osaksi perustua tässä näytelmässä esitettyyn? Toisaalta näytelmä ei ole Euripideen tunnetuimpia ja sitä paitsi lopussa jumalatar Pallas Athene neuvoo hävinnyttä osapuolta kostamaan – demokratiasta viis.

Hekabe. Ensiesitys noin vuonna 424 eaa. Suomensi ja esseen Kurjuuden kuningatar kirjoitti Vesa Vahtikari. Tapahtumapaikka Traakian Khersonesos, nykyisen Turkin Euroopan puoleisella alueella. Ajankohta Troijan sodan loputtua. Hekabe on Troijan entisen hallitsijan puoliso, joka on nyttemmin kreikkalaisten orjana. Hekabe menettää tyttärensä Polykseneen kreikkalaisten uhrina ja saa tietää poikansa tulleen murhatuksi traakialaisessa turvapaikassaan. Tämän kaiken kertoo murhatun pojan, Polydoroksen, haamu jo näytelmän alussa, pitkässä ja ainoaksi jäävässä puheenvuorossaan. Hekabe, joka tuntee olevansa murskattu, päättää kostaa edes jollekin. Koska hän ei voi kostaa kreikkalaisille, hän kostaa Polymestorille, poikansa murhaajalle. Kosto noudattelee antiikin tragediojen julmuusluokkaa yksi, joka on korkein mahdollinen. Polymestorilla on kumminkin lopuksi sanansa sanottavana kostajalle. Kreikkalaiset näytelmässä paitsi että surmaavat Hekaben tyttären, katsovat sivusta Hekaben kostoa. Näytelmä on tunnettu länsimaissa, sillä jo 1500-luvun alussa Erasmus Rotterdamilainen latinansi sen. Niinpä Shakespeare mainitsee Hekaben Hamletissa.

Andromakhe. Ensiesitys noin vuonna 425 eaa. Suomensi ja esseen Naisen osa kirjoitti Liisa Kaski. Huvin vuoksi mainitsen, että näytelmän nimi voisi olla savon murteella Entruunmakkee, suomeksi vaihtelunhaluinen. Tosiasiassa kyseessä on tälläkin kertaa murhenäytelmä. Neoptolemos-sankarilla on nimittäin kaksi vaimoa: nuori aviovaimo Hermione ja vanhempi, mutta pojan Neolle synnyttänyt, Troijan sankarin Hektorin leski Andromakhe. Menossa on siis eräs Troijan sodan jälkinäytöksistä, tapahtumapaikkana Spartan liittolaisiin kuulunut Fthia. Hermione alkaa syyttää Andromakhea kierosta pelistä ja kertoo isänsä tulleen murhaamaan hänet kun kerran Neo on sopivasti Delfoissa uhraamassa. Peliin puuttuu viime hetkellä Neon isoisä Peleus. Kaikki voisi ratketa rauhanomaisesti, ellei narttumainen Orestes ilmaantuisi paikalle houkuttelemaan Hermionea följyynsä.

Esitysajan ateenalaisyleisölle näytelmä on sisältänyt puolustustahtoa nostattavaa aineistoa, sillä Sparta oli tuolloin Ateenan vihollinen. Toisaalta Troijan sotaa, sen syitä ja seurauksia pohditaan siihen sävyyn, että näen näytelmän rauhaankehottavana.

Rhesos. Ensiesitys mahdollisesti 300-luvulla eaa. Suomensi ja esseen Uni hevosilla ratsastavista susista kirjoitti Tua Korhonen. Epäillään, ettei näytelmä olisi Euripideen kirjoittama, mutta sitä on pidetty hänen teoksenaan, sillä se oli mukana kymmenen Euripideen näytelmän valikoimassa, jota keskiajalla käytettiin koulutuksessa varsinkin Bysantissa. Siitä valikoimasta ovat peräisin kaikki po. kirjan näytelmät.

Näytelmässä kuvataan kohtaus Troijan sodasta troijalaisten kannalta nähtynä. Päätehtävissä näytelmässä toimivat Hektor (troijalaisten sankari ja Hekaben poika) sekä yövartio (kiertävä partio joka suojelee troijalaisten leiriä ja toimii näytelmän kuorona). Lisäksi mukana on yksitoista muuta hahmoa. Koko näytelmä tapahtuu yhden yön aikana. Troijalaiset epäilevät akhaijien (kreikkalaisten) sotajoukon olevan aikeissa karata, sillä troijalaiset ovat sodassa niskan päällä. Troijalaiset lähettävät vihollisleiriin suden nahkoihin pukeutuneen vakoojan. Samana yönä troijalaisten leiriin ilmaantuu traakialainen sotajoukko, joka haluaa auttaa Troijan puolustajia ajamaan kreikkalaiset hyökkääjät tiehensä. (Psst: troijalaisten tunnussana on Foibos.)

Esseessä tutkaillaan tätä lyhyehköä tragediaa monelta kantilta. Eräs merkittävä seikka on tietenkin se, onko kirjoittaja Euripides. Erilaisia teorioja on, mutta täyttä selvyyttä asiasta ei ole saatu. Näytelmää on esitetty vähän, mikä saattaa kertoa esittäjien pienestä snobbailusta – olipa näytelmä Euripideen tai jonkun muun, on se silti antiikin tragedia ja sellaisenaan muistomerkki omasta ajastaan. Näytelmän suhtautuminen sotaan on valitettavan käytännönläheinen.

Lukaisin tämän kirjan parissa viikossa. Näytelmät ja esseet vievät sivulle 619, selitykset, kirjallisuusluettelo ja ääntämisohjeet jatkuvat sivulle 684. Luin kaiken sivulle 619, siitä eteenpäin valikoiden tai en ollenkaan. Oma hommansa oli kirjoittaa näitä tekstejä. Minulta saattoi jäädä kirjasta  pari kohtaa kommentoimatta, sori.