A. S. Pushkin: Kapteenin tytär

Aleksandr Sergejevitsh Pushkin (1799 – 1837) kirjoitti vuonna 1836 julkaistun romaanin Капитанская дочка. Luin romaanista vuonna 1959 toisena painoksena julkaistun suomennetun version nimeltä Kapteenin tytär. Suomentaja on Siiri Hannikainen.

Kapteenin tytär on kertomus 1770-luvun Venäjältä. Päähenkilö on Pjotr Grinev, alle kaksikymmenvuotias aatelisnuorukainen, jonka eläkkeelle jäänyt upseeri-isä passittaa palvelemaan Venäjän armeijaa. Poika saa paikan Kirgisian rajoilta, Orenburgin lähistöltä, syrjäisestä maalaiskylästä, joka toimii jonkinmoisena linnoituksena. Pienen paikkakunnan meininki on verkkaista, varusväki ei ole vielä oppinut erottamaan vasenta oikeasta, eikä tykkiä ole laukaistu pariin vuoteen. Linnoituksen komentajalla, kapteeni Mironovilla, on kuitenkin nuori tytär Marja, joka herättää tulokkaan mielenkiinnon.

Romaanin parhaana puolena on selkeä tarinankerronta. Minä-kertoja ei katso tarpeelliseksi pitkiä selityksiä, joskus hän huomauttaa, että ne voi lukea historiankirjoista. Kyse on ihanteellisesta seikkailukertomuksesta, jossa päähenkilö, ylevähenkinen aatelismies, asettaa itsensä vaaraan oikean asian puolesta, mutta on myös valmis antautumaan milloin hänen kohtalonsa on toisten käsissä. Tärkeä asia on oman ja läheisten kunnian säilyttäminen rehellisin ja puhtain keinoin.

Koska tarinan minä-kertoja on aatelinen, liikkuu tarinakin pääosin upseeritasolla. Grinevin palvelija, Saveljitš, on tosin monessa mukana ja tuo tapahtumiin kansanmiehen neuvokkuutta, joka toisinaan toimii paremmin toisinaan huonommin. Suuren kansan osana on olla sivuhahmoina tai suorastaan maiseman täydentäjinä kuten seuraavassa katkelmassa:

Lähestyessämme Orenburgia näimme joukon vankeja, joilta hiukset oli ajeltu pois ja joiden kasvot olivat pyövelin pihtien runtelemat. He rakensivat vallituksia linnoituksen invalidien vartioimina. Toiset vetivät käsirattailla soraa kuopista, toiset kaivoivat maata lapioilla; vallilla kivityömiehet kanneksivat tiilejä ja paikkasivat kaupungin muuria.

Kertoja mainitsee kidutuksen kuuluneen vielä noihin aikoihin oikeudenkäynteihin, mutta jääneen pois viimeistään keisari Aleksanterin (I) aikoina. Kidutus oikeudenkäyntien kuulustelumenetelmänä tuli esiin myös edellisessä lukemassani, vanhaa Kiinaa kuvaavassa teoksessa.

Koska romaanilla on sotilaaseen viittaava nimi, sen eräs tärkeä teema on sota, tässä tapauksessa laaja kapina. Varsinaisten sotatoimien kuvaus on kuitenkin vähäistä.

Ostin tämän kirjan divarista pääasiassa värikkään kannen takia. Tosin olin nähnyt aikoinaan Kuopion Kuvakukossa romaaniin perustuvan vuonna 1958 valmistuneen neuvostoliittolaisen elokuvan ja siitä oli ihan kivat muistot.

Kirjassa on 165 sivua ja luin sen päivän aikana.

A. S. Pushkin: Muistomerkki

Pushkinin aineellinen muistomerkki Kuopiossa.

Venäjän kirjallisuuden suurin nimi venäläisten mielestä lienee Aleksandr Sergejevitsh Pushkin (1799 – 1837). Luin Pushkinin runoista vuonna 1999 tehdyn melko kompaktin suomennosvalikoiman, jolle on annettu nimeksi Muistomerkki. Raakasuomennokset ja toimitustyön on tehnyt Jukka Mallinen, joka on kirjoittanut loppuun kaiken olennaisen, mitä on tarpeen tietää Pushkinista tai ylipäänsä kenestä muustakaan. Runot on suomentanut Ilpo Tiihonen, jonka omat selitykset on sijoitettu teoksen johdannoksi.

Kirjaan valikoidut runot muodostavat vaihtelevan ja värikkään näytteen Pushkinin tuotannosta. Valikoimasta löytyy tuhmia pikku lurituksia hieman barkovilaiseen tyyliin, joskaan Pushkin ei esitä asiaa yhtä alleviivaten. Venäjän sisäpoliittisia kuvioitakin jotkut runot käsittelevät, loppupuolelle on valikoitu mm. kuvaukset syksystä, Pohjolan kylmyydestä ja myrskypilvestä, joka on tehnyt tehtävänsä.

En tiedä ovatko kirjaan suomennettujen runojen valintaan vaikuttaneet enemmän Tiihosen mieltymykset raakakäännösten suhteen vai halu tehdä kiinnostava, monipuolinen ja ilmava runoteos. Ainakin jälkimmäinen vaihtoehto toteutuu minua tyydyttävällä tavalla, vaikka tunnettu rakkausruno Я Вас Любил ei sisällykään valikoimaan. Eikä kirjasta löydy Vaskiratsastajaakaan. Em. runoelman katkelmia voi löytää suomennettuna vuonna 1946 ilmestyneestä käännösantologiasta Venäjän runotar (toim. Lauri Viljanen ja V. Kiparsky) – suomennoksen tekijä on Lauri Kemiläinen.

Runot Profeetta ja Muistomerkki ovat saaneet Tiihoselta suomenkielisen asun. Molemmat runot löytyvät myös Venäjän runottaresta, edellinen Otto Mannisen ja jälkimmäinen Lauri Kemiläisen suomentamana. Tiihosen Profeetta toimii mielestäni tässä ajassa ja tällä kielenkäytöllä paremmin kuin Mannisen. Muistomerkin molemmissa versioissa on omat yhtä vahvat ansionsa.

Profeetta on tehokkailla uskonnollisilla kielikuvilla maustettu jyhkeä kuvaus runoilijan heräämisestä täyteen nerouteensa jumalallisen kipinän – tai tässä tapauksessa kuusisiipisen serafin – varustamana. Runo on vuodelta 1826. Kymmenen vuotta myöhemmin Pushkin kirjoitti runon Muistomerkki, jossa runoilija enempiä siekailematta julistautuu suunnilleen Venäjän runouden tsaariksi, jota muutkin kansat kunnioittavat.

Sydäntäni lähimmäksi asettui runo, joka alkaa sanoilla Oi Herra, etten suistuis hulluuteen! Runosta liitän tähän yhden säkeistön pituisen näytteen:

Vaan kauheinta jos hulluus hämmentää:

luot pelkoa kuin ruttotautinen

ja häkki heilahtaa,

ja kahle painaa idiootin pään,

ja sinua kuin sutta sellissään

ne tökkii tikuillaan.

Kirjassa on 93 sivua ja lueskelin sitä työmatkoilla ja lounastauolla nelisen päivää.