Kuten sanottu kyseessä on
monologinäytelmä, näyttämöllä on kuitenkin myös pianisti Eero
Ojanen, jonka kanssa Emmi vaihtaa tuolloin tällöin muutaman
sanasen. Emmi muistelee värikästä elämäänsä, puheissa
vilahtelevat Terijoen kesät, Viipurin, Helsingin, Tampereen, Oulun
ja Turun teatterit ja sotakin siinä selvitellään. Taiteilija
kertoo myös perheestään ja luikauttaa paritkin operettisävelmät,
varsinkin Mustalaisruhtinatar on ollut lähellä Emmin
sydäntä. Rakastaa voi monta kertaa, rakastua kerran vain. Lempiä
on piisannut, mutta mikä lempi on se viimeisempi?
Alkoi kieltämättä kiinnostaa se
Vironkadun teatteri. Ilmeisesti sinne mahtuu tämmöinen suurempikin
persoona katsomoon, siksi komeita nimimiehiä Emmi luetteli
teatterissa vierailleen.
Väliajalla nautimme teatteriin
tullessamme tilaamamme pullakahvit. Ne oli asetettu tarjolle
alakerran kahvioon. Pöydässä oli tyylikäs kaadin täynnä hyvää
kahvia, neliönmuotoinen, lasinen pullavati ja siististi viikattu
lautasliina kahvikupin vieressä toivottamassa tervetulleeksi. Ei
jonottamista, ei ruuhkia, hetkinen rauhallista rupattelua parhaassa
mahdollisessa seurassa – rakkaan puolison kanssa. Ja miten
pääkaupunkimaisen kaunis Kuopion kaupunginteatteri onkaan illalla
lumituiskussa! Poliisitalon nurkilta kurkittuna tuo se mieleen
eduskuntatalon.
 |
| Pullakahvit. |
Maaliskuussa, eilen, oli sitten
vuorossa Pihkatappi,
ohjaaja Kari Paukkusen kirjailija
Antti Heikkisen romaanista dramatisoimana. Lumisade oli
tällä kertaa vähäisempää, moottoritien valo-ohjaus varoitteli
jäätävästä tihkusta. Jätimme auton jäähallin parkkipaikalle
ja kävelimme pikkukengissä teatterille, jossa narikan jälkeen
tilasimme itsellemme pullakahvit väliajalla nautittavaksi. Kuopion
teatteritalo on kaunis ja viihtyisä, siellä on kiva käydä.
Talviset näkymät, jotka avautuvat kahvioitten ja laajojen
aulatilojen ikkunoista, tuntuvat erityisen tunnelmallisilta. Mun
muistui mieleheni miten hiihtelin koulun liikuntatunnilla
Valkeisenlammella, kun kävin Niiralan koulua. Nytkin siellä näkyi
hiihtäjiä.
 | |
| Näkymä teatterin yläaulasta Tulliportinkadulle. |
Iso näyttämö oli täynnä yleisöä.
Maakunnista oli saapunut linja-autolasteittain väkeä nauttimaan
esityksestä ja teatterin tunnelmasta. Näytelmässä meille
kerrottiin tarina nuorukaisesta, joka haaveilee maalta kaupunkiin
lähdöstä, kirjoittajasta, joka haaveilee kirjailijan osasta. Ja
kun kirjailija Heikkinen itse veti oikein erinomaisesti näytelmän
pääosan, oli katsojille tarjolla harvinaista herkkua. Karri
Lämpsä isän roolissa puhui niin aitoa savon murretta
muljeerauksineen päivineen, että senkin vuoksi näytelmä kannatti
kokea. Oli myös hienoa saada nähdä ja kuulla Auli Poutiainen
esiintymässä.
Tämän lisäksi esityksen lavasteet
toimivat mainiosti. Tykkäsin varsinkin siitä 1980-luvun tiilistä
julkisrakennusta kuvaavasta lavasteesta, josta saatiin kylttiä
muuttamalla ainakin kirjasto, osuuskauppa ja vuodeosasto.
Paikallatehty peltikatto joissakin lavasterakennuksissa näytti
erehdyttävän aidolta. Valaistus tuki lavasteita hyvin, varsinkin se
vihertävänkeltainen maatalouden tuotantorakennusten seinissä toimi
mainiosti. Järjestäjillä riitti näytelmässä puuhaa, niinpä
hekin saivat olla mukana loppukumarruksissa.
