Sanna Hukkanen: Taiga

Joensuulainen sarjakuvataiteilija Sanna Hukkanen (s. 1978) kirjoitti ja kuvitti vuonna 2023 julkaistun sarjakuvateoksen Taiga – Etnografinen matkakertomus.

Sanna Hukkanen lyö itsensä ikoon sarjakuvassaan, jossa hän esittää itse itseään. Hukkanen vierailee Venäjän suomalaisugrilaisten kansojen parissa ja pitää pienryhmille lyhytkursseja sarjakuvan teosta. Osallistujat ovat opettajia, taiteilijoita, toimittajia, kirjastovirkailijoita jne. Hukkasen pyrkimys on herättää osallistujissa halu tehdä omankielistään sarjakuvaa. Hänen mukanaan ja apunaan kulkee Anna, venäläinen, joka puhuu suomea ja toimii tulkkina Hukkaselle. Naisten yhteistyö sujuu mutkattomasti.

Kirjassa vieraillaan Venäjän Karjalassa, Kuolan niemimaalla tapaamassa Venäjän saamelaisia, Marin tasavallassa, jonne matkatessa vietetään iltaa myös kahden tshuvassimiehen kanssa, Mordaviassa (Mordvassa), Komissa ja varsinkin Hanti-Mansiassa useamman kerran. Jostain syystä Udmurtiassa ei piipahdeta, tosin Annan jääkaappimagneetin perusteella sielläkin on käväisty.

Kuten arvata saattaa sarjakuvaryhmien työn tulokset usein yllättävät, ei tosin aina pelkästään myönteisesti. Marin tasavallassa taiteilija piirtää sarjakuvan, jossa mies istuu pilkillä ja saa lopuksi kalan. Kun Hukkanen huomauttaa, että loppu on aika ennalta-arvattava, taiteilija muuttaa sarjakuvan loppua ja pilkin mukana nouseekin järvestä votkapullo. Tämän jälkeen taiteilija poistuu tekemään omia töitään. Komilainen kurssilainen taas kiteyttää sanomansa nopeilla ruuduilla: aluksi vunukka ei vastaa babushkan kominkieliseen kutsuun vaan huomauttaa sen kielen olevan epämuodikasta. Seuraavassa ruudussa ollaan siirrytty kolme vuosikymmentä eteenpäin, jolloin vunukka vastaa babushkan venäjänkieliseen kutsuun englanniksi. Hukkanen huokailee mielessään miltä voikaan tuntua, kun oma kieli on kuolemassa.

Jonkin verran kirjan puhekuplissa ja erilaisissa kylteissä on venäjän kieltä. Se ei onneksi ole kovin vaikeaa venättä, joten ymmärsin lähes kaiken. Useimmiten tekstit on tavalla tai toisella suomennettu. Hukkanen huomaa välillä, ettei voi osallistua kurssilaisten keskusteluihin, koska he puhuvat venäjää, jota hän ei osaa riittävästi. (Muistelen, että monille suomalaisugrilaisten kielten tutkijoille oli ollut järkytys, kun näitten kielten tutkijakonferenssien kieleksi oli valittu englanti venäjän sijasta.) Myös lyhyitä vertailuja suomen kielen ja sukulaiskansaimme kielten välillä sarjakuvassa tehdään, mutta ei kiusaksi asti.

Kaiken kaikkiaan kerronta etenee vaivattomasti. Historia- ja mytologiajaksot on esitetty toonattuna eli kyseisten sivujen tai aukeamien väritys poikeaa selkeästi muusta sarjakuvasta. Väritys on kaunista katseltavaa, sivujen ylälaitoja on koristettu perinteisin ornamenttikuvioin. Ajoittain kuvitus on runollisen koreaa, toisaalta arkisiakin kuvia löytyy. Eri paikkoihin suuntautuvien matkojen hahmottamiseksi Hukkanen on piirtänyt useampia suuntaa-antavia karttoja.

Hukkanen on perehtynyt Venäjän suomalaisugrilaisia kansoja käsittelevään kirjallisuuteen. Erityisesti huomioitani herätti Leena Laulajaisen kirja Marilaiset: laulun ja uhritulien kansa, jonka itse jokunen vuosi sitten lukaisin. Siihen tutustuminen auttoikin minua sarjakuvaa lukiessa jonkin verran, samoin lyhyt perehtymiseni hantien ja mansien kansanrunouteen. K. F. Karjalaisen kirjoja voisi ehkä joskus kokeilla.

Kirjassa on 276 + 4 sivua. Lukaisin sen parissa päivässä. Sain kirjan joululahjaksi tyttäreltäni, joka käväisi joulun alla Joensuussa työporukan kanssa.

Kuopiosta Kuopion takaa

 Vuonna 1985 Snellman-instituutti julkaisi artikkelikokoelman Kuopiosta Suomeen. Kirjallisuutemme aatesisältöä 1880-luvulla. Kyseessä oli realismin aika Suomen kirjallisuudessa. Tuon kirjan jatkoksi ilmestyi vuonna 1994 Minna Canthin 150-juhlan aikaan Snellman-instituutin julkaisuna kokoomateos Realismista symbolismiin. Kuopio suomalaisen kulttuurin polttopisteenä 1890-luvun taitteessa. Sain näistä julkaisuista jälkimmäisen joulunaluslukemiseksi tyttäreltäni, mistä kiitos! Seuraavaksi mietteitäni julkaisusta.

Tämän samanaiheisten esseitten kokoelman yhdistävänä tekijänä on siis Kuopiossa toimineitten kirjailijain ja heidän sidosryhmiensä osuus 1890-luvun alun kirjallisten virtausten kehittyessä aikaisemmin vallalla olleesta realismista kohti kansallista uusromantiikkaa, jota Kai Laitinen esseessään nimittää kansalliseksi symbolismiksi. Julkaisun takana ovat toimineet Juhani Ahon, Minna Canthin ja Arvid Järnefeltin elämäntyölle omistetut yhdistykset yhdessä Snellman-instituutin kanssa. Kerron muutamalla sanasella kaikista teoksen kahdestatoista esseestä.

Kai Laitinen: Miten uusromantiikka tuli Suomeen. Laitinen antaa suuren huomion Juhani Ahon Pariisin-matkan pohjalta syntyneelle vuonna 1890 julkaistulle romaanille Yksin, jossa hän huomaa Ahon alkavan paikoitellen liukua puhtaan realistisesta kuvauksesta kohti kansallista symbolismia. Laitinen kuvaa tätä tapahtumasarjana, jossa on mukana muitakin toimijoita, kuten Kasimir Leino ja Päivälehdessä ilmestynyt nimetön kirjoitus ”Karjala ja sen taiteellinen merkitys”. Vaikuttajina olivat tietenkin aikakauden kirjalliset virtaukset ja toive murtautua eurooppalaisen kirjallisuuden kenttään kansallisilla aineksilla. Laitinen kiteyttää tämän kivasti:

Suomen taiteen kultakausi syntyy eurooppalaisten virikkeiden ja kansallisten innoituslähteiden yhteisvaikutuksesta, niiden keskinäisestä, haastavasta jännityksestä ja hedelmällisestä ristivedosta.

Aarno Kellberg: Pekka ja Kalle, Brofeldtin veljekset. Helppotajuinen kuvaus Juhani Ahon lapsuudenperheestä, etenkin hänen veljistään, jotka olivat kyllä suomenmielisiä, mutta eivät erityisen symbolistisia.

Pekka Suhonen: Juhani Ahon luonnonmaisema ja kulttuurimaisema. Henkevän sujuvasti, lastunäyttein kuvailtu näkemys Ahon luontokäsityksestä ja sen merkityksestä. Sisä-Suomen hiljaisilla maalaisasumuksilla on kirjoittamaton historiansa, onnela on kulttuurimaisema. Kun taas luonto on lähtökohta, ei päämäärä.

Tapio Kopponen: Järnefeltit – suomalaisen kulttuurisuvun elämästä ja ajattelusta. Tämä essee sisältää Järnefeltien suvusta semmoista tietoa, jota olen kaipaillutkin. Järnefeltin taiteilijaveljesten vanhempia Kopponen luonnehtii kiinnostavasti:

Alexander Järnefelt on loogis-lineaarisesti ajatteleva realistinen läntinen ihminen, kun taas hänen vaimonsa hyvinkin edustava myyttis-runollinen, assosiatiiviseen ja metaforiseen ajatteluun taipuva itäinen ihminen.

Erityisen kiintoisa on osuus, jossa Kopponen kuvaa taidemaalari Eero Järnefeltin opiskelua Pietarin taideakatemiassa enonsa taidemaalari Mihail Clodtin johdolla. Eero omaksui tuolloin peredvizhnikeiksi (”Vaeltajat”) itseään kutsuneen taiteilijaryhmän periaatteita:

he uskoivat oikeudenmukaiseen yhteiskuntaan ja ihmisen älyyn ja hengen voimaan toteuttaa tätä elämänmuotoa.

Vaeltajat halusivat kuvata tavallista kansaa realismin keinoin, mutta kätkettyä psykologista tasoa unhoittamatta. Vaikka peredvizhnikit olivatkin vahvasti venäläisiä, he myös säilyttivät yhteyden eurooppalaiseen taiteeseen, tunnuslauseena

”kansallisen kautta yleiseurooppalaiseen”.

Kopposen näkemyksen mukaan kirjailija Arvid Järnefelt, hänen veljensä Kasper Järnefelt, tärkeä suomalaisen kirjallisuuden taustavaikuttaja, sekä maalari Eero Järnefelt pyrkivät parhaansa mukaan säilyttämään työssään realismin ohessa sisäisen näkemyksen ohjauksen. Kasperin iskusanoja olivat aitous, luonnollisuus, yksinkertaisuus ja rehellisyys. Lie niistä oma matkansa kansalliseen symbolismiin?

Ritva Haavikko: Minna Canthin salonki. Kuvani ”Kanttilasta”, Minna Canthin perheen kotitalosta lankakaupan yhteydessä sai uutta vahvistusta Haavikon esseestä. Minna Canthia Haavikko luonnehtii ajoittain yksinäisyydestä kärsineeksi ja tuolloin masennukseen taipuvaiseksi. Toisaalta Minna kiinnostui monenlaisista asioista ja omistautui niille vahvasti. Essee on saanut ravinnetta ja tietoutta Hanna Aspin muisteloteoksesta Minna Canth läheltä nähtynä. Itse muistelen, että siinä piirretään Minna Canthista kuva lasten ja nuorten kanssa innolla leikkineenä äitihahmona. Tätä piirrettä ei Haavikko Minnan salonkiin ole mahduttanut. Sen sijaan kirjailijat, teatteri-ihmiset, kuvataiteilijat, säveltäjät ja lehtimiehet on poimittu tarkasti mukaan.

Eila Pennanen: Minna Canthin persoonallisuus. Kirjailija Pennanen esittelee arvioitaan Minna Canthista. Teksti sisältää mielenkiintoisia poimintoja eri lähteistä. Pennanen nostaa esiin sen miten Minna viihtyi nuorten parissa, joskin hän selittää sitä sillä, että tietyssä vaiheessa Minnalla oli tilapäisiä välirikkoja Kaarlo Bergbomin, Juhani Ahon ja Järnefeltien kanssa, niin että varttuneempi seura oli satunnaisesti vähissä. Mukavaa on miten Pennanen laajentaa Minna Canthin tuttavapiiriä myös ruotsinkieliselle puolelle, Gustaf von Numers ruotsintaa Canthin näytelmän Papin perhe ja K. A. Tavaststjerna vierailee Canthin luona samana kesänä 1892 kun Canthin uusi näytelmä Sylvi valmistuu. Canthin viimeistä näytelmää Anna Liisaa Pennanen nimittää uskonnolliseksi. Minä näen siinä vahvaa yhtäläisyyttä antiikin draamoihin.

Niilo Luukanen: Juhlien kesät, 1886, 1889 ja 1891. Kaivattua laajennusta Kuopion kulttuurisen polttopisteen rooliin. Aloitetaan Johannes Takasen veistämän J. V. Snellmanin rintakuvan paljastustilaisuudesta Kuopion kirkkopuistossa heinäkuussa 1886, juhlapuhujana J. V. Calamnius. Vuonna 1889 kesäisiä kulttuurijuhlia vietettiin Keuruulla Järnefeltien perheen ja monien kulttuurivaikuttajien osallistuessa. Kulttuurijuhlista kolmantena mainitaan Kuopiossa järjestetyt, Viron mallin mukaiset laulujuhlat (niitä oli järjestetty Suomessa eri paikkakunnilla vuodesta 1884). Vuoden 1991 juhlilla oli mm. esitetty näytelminä Canthin draama Papin perhe ja von Numersin pappiskomedia Bakom Kuopio (Kuopion takana).

Liisi Huhtala: Yön vanhalla jäällä. Symbolismia löytyy Minna Canthin novellista Agnes, Juhani Ahon Papin rouvasta ja K. A. Tavaststjernan romaanista Hårda tider, jonka hän Minna Canthin tuella sovitti julkaisemattomaksi näytelmäksi Uramon torppa. Huhtalan mielestä Canth ei ota novellissaan kantaa Liisin puolesta. Näin voi olla. Minä näen asian niin, että Liisi on se moderni nainen, joka tajuaa jäädä kotiinsa lähtemättä maailmalle liituamaan – on sitä kulttuuria Kuopiossakin, symbolismia myöten. Varsinkin, jos ajattelee symbolismilla tarkoitettavan itsekeskeistä omien halujen korostamista.

Irmeli Niemi: Minna Canthin ja Maria Jotunin näytelmien yhteyksiä. Maria Jotuni -tutkija Irmeli Niemi pohtii lyhyesti Jotunin yhteyksiä Canthiin. Onneksi esikuvana mainitaan myös Ibsen ja minulle yllättäen peräti Leo Tolstoi. Vaikka Jotuni mainitseekin Tolstoin olleen nero loistoajallansa (ja sittemmin vähän lapsekas), kirjoittaa Niemi, miten on antoisaa nähdä Tolstoissa molempain kirjailijain teemojen yhteinen alkulähde.

Pekka Lounela: Arvid Järnefelt – omantuntonsa juristi. Mainio pohdiskelu Järnefeltin sisäisestä moraalisesta kamppailusta, oikeudenkäynnistä Arvid vastaan Arvid, jossa voittoa taisi olla turha toivoa.

Hänen uskonnollisuutensa ei taipunut teologiseen mystiikkaan, se oli luonteeltaan rationaalista, kuten Tolstoinkin. Ihmisen tuli pelastua omassa elämässään, kuolemanjälkeinen palkinto tai rangaistus teoista tai toimista, kirkkouskovaisten taivas ja helvetti olivat yhdentekeviä kuvitelmia.

Mervi Tuomikoski: ”Minun täytyy lyödä pirstaleiksi oma kuvani” Arvid Järnefeltin Heräämiseni-teoksen (1894) teemoja. Esseessä tarkastellaan Järnefeltin kirjassaan käsittelemää oman kuvan jakautumista sisäiseen, todelliseen minään ja sellaiseen minään, jollaisena tahtoisi muitten näkemänä olla. Järnefelt vaikuttaisi pyrkineen eroon suosiota tavoittelevasta ulkokohtaisesta minästään. Tarkastellaan myös kuvan merkitystä esim. Jumalan kuvan ja ei-esittävän taiteen näkökulmasta – onko ääretöntä ideaa mahdollista kuvata?

Tellervo Krogerus: Kauppis-Heikki ja naisen vaihtoehdot. Nimeä Kauppis-Heikki (1862 – 1920) käyttänyt kirjailija asui nuorna miesnä Brofeldtin pappisperheen renkinä ja oli siten tuttu Juhani Aholle ja hänen veljilleen. Kauppis-Heikki oleskeli myös Minna Canthin tykönä Kuopiossa. Hän ei käynyt perinteisiä kirjailijain kouluja, mistä syystä hänet luokiteltiin aikanaan ja sen jälkeenkin kansankirjailijaksi. Tellervo Krogerus käsittelee esseessään Kauppis-Heikin romaanien naishahmoja. Hän arvelee Kauppis-Heikin kyenneen kuvaamaan aikansa naisia niin myötätuntoisesti, koska hän oli itsekin koko ikänsä syrjässä elänyt. Arvostelijat vain eivät tätä huomanneet vaan lukivat Kauppis-Heikin kirjat kansantaiteilijan työnä ja arvioivat niitä sen mukaan. Kauppis-Heikin osoittelematon kerronta ei sekään kelvannut, sillä kirjailijalta odotettiin selkeitä linjanvetoja ja mielipiteitä.

Kirjan lopusta, ennen enkunkielistä summarya löytyy aikajana, jossa kuvataan Juhani Ahon, Minna Canthin ja Arvid Järnefeltin puuhailuja heidän Kuopion vuosinaan 1881 – 1897. Mukaan on mahdutettu myös Kauppis-Heikki ja eräitä muita vaikuttajia. Mielenkiintoisesti joukosta on tiputettu mm. Gustaf von Numers. Ilmeisesti komediaan suhtaudutaan kuten aikoinaan naisiin ja kuten aina syrjäytyneisiin? Minusta komedialla voi tavoittaa taiteennauttijan siinä missä riuduttavalla tragediallakin. (Tunnen myös vetoa naisiin ja syrjäytyneisiin.)

Kirjassa on kaikkine hipleineen 170 sivua. Lukaisin sen parissa viikossa.

Armas J. Pulla: Neljä virtaa

Armas J. Pulla (1904 – 1981) kirjoitti vuonna 1956 julkaistun teoksen Neljä virtaa, kuvailevana alaotsikkona Retkiä Ranskan suurten jokien varsilla. Kirjassa on 16 liitekuvaa, Pullan omia piirroksia ja valokuvia niistä paikoista, joista tekstissä kerrotaan.

Ranskanmaalla on neljä suurta jokea, joista Rhône saa alkunsa Sveitsistä, Alpeilta, Garonne Espanjan Pyreneiltä, Loire Ranskan keskiylängöltä ja Seine joltain toiselta Ranskan ylängöltä. Näitten jokien varsilta on kirjailija ja Ranskantuntija Pulla koonnut kirjaan kivaa tietoutta ja hauskoja tarinoita.

Kuvaukset jokivarsien seuduista eivät ole kaikenkattavia, Pulla valikoi kerrottavansa oman mielensä mukaan. Siten teos on tietokirjaksi kepeätä ja viihdyttävää luettavaa, mitä seikkaa Pullan taito rytmittää kerrontaansa edesauttaa miellyttävästi. Pulla käyttää kerronnassaan moninaisia keinoja, lyhyitten anekdoottien sarjaa saattaa seurata pitkähkö tuntemattoman paikallisen kanssa käyty keskustelu, josta lukija saa itse mielessään arvailla, onko kirjoittaja koskaan sellaista keskustelua käynyt vai onko kyseessä vain taitava tyylikeino monenlaisten tietojen, tapojen ja asenteitten kuvailemiseksi. Jokilaaksojen vaiheita selostaessaan Pulla ottaa geografian avuksi myös geologian – eikä ihan muuten vain vaan esitelläkseen mm. Ranskan keskiylängön muinaista vulkaanista toimintaa ja sen jälkien esiinpistämistä vielä nykyään (ks. Le Puy-en-Velayn kolme ”laavakekoa”). Katedraalien sijasta Pulla kertoilee linnoista, mutta niistäkin pintapuolisesti.

Tärkein osuus seutujen kuvailussa ovat kuitenkin erilaisiin merkkihenkilöihin liittyvät anekdootit. Taiteilijat, varsinkin kirjailijat, kuten Anatole France, Honoré de Balzac ja Alphonse Daudet, ovat hyvin edustettuina. Vaikka tällaisessa teoksessa ei olekaan varsinaisia päähenkilöitä, tuntuvat Napoléon ja Jeanne d’Arc pulpahtavan esiin varsin usein ja näyttävästi.

Koska Pulla on myös gastronomi, antaa hän oman osuutensa ruokien ja viinien kuvailulle, jaarittelematta yksityiskohdista. Ranskalaiseen elämästä nauttimisen taitoon kuuluvat niinikään lemmenseikkailut, joita kuvataan hyvän maun rajoissa. Itse nauroin kyllä eniten tarinalle, jossa Loire-joen yläjuoksulta lähettiin alajuoksun nunnaluostariin jokilaivalla papukaija, jolle oli opetettu virsien veisuuta. Pitkän jokimatkan aikana kuitenkin rakuunat kerkesivät opettaa papukaija-paralle ns. tuhmia juttuja.

Hauskan kiteytyksen ranskalaisten näkemyksestä itsestään ja ehkä suomalaisistakin saa keskustelusta, jonka Pulla väittää käyneensä ennen toista maailmansotaa nimeämättömän ranskalaisen kirjailijan kanssa. Kirjailija oli tuskastunut ranskalaisten terävään älyyn:

Sanovat meitä ranskalaisia maailman älykkäimmäksi kansaksi. Ehkä olemmekin sellainen. Mutta se ei ole suinkaan onneksi eikä onnea. Kaikki ylen terävät aseet ovat vaarallisia. Juuri terävässä älyssä on usein hillittömyyteen menevän ristiriitaisuutemmekin perussyy. Teidän suomalaisten viileä viisaus on paljon arvokkaampi ominaisuus kuin meidän leikkaava älymme!

Parhaimman kuvauksen kirjassa saa itseoikeutetusti Seine ja Pariisi, jonka läpi joki virtaa. Kaunokirjallisuuden sepittäjien lisäksi kirjailija Pulla kuvaa Pariisissa työtään tekeviä bouquinisteja, käytettyjen kirjojen kauppiaita, jotka hän mieltää vapaasti työtään tekeviksi ja filosofisiksi.

Pullan teos Ranskan neljän suuren virran vaiheilta on kuin matka, jonka aikana voi nähdä paljon ja kaikenmoista ammattinsa hallitsevan oppaan selostamana. Jääkö kirjasta sitten enemmän mieleen kuin jäisi matkalta? Yhtä hyvin voisi kysyä mitä kaikesta näkemästämme ja kokemastamme ylipäätään on tarpeen jäädä mieleen? Minulle tämä riittää varsin mainiosti. Lukiossa opettelin ranskaa, mutta Ranskassa en ole koskaan käynyt enkä tule käymään. Tämän kirjan myötä jäävät kalliit matkat tekemättä ja jos jotain jää näkemättä, eiköhän niin liene parempi.

Kirjassa on 304 sivua. Luin sitä ehkä viikon.