Marcus Minucius Felix: Octavius – kristinuskon puolustus

Luin pienen kirjasen, jonka kirjoittajan arvellaan olleen Rooman valtakunnan pohjoisafrikkalaisesta provinssista kotoisin ollut asianajaja Marcus Minucius Felix. Hänen laskeskellaan eläneen joskus 100 – 200-luvuilla jKr. Alkuaan latinankielisen kirjan suomennos ilmestyi vuonna 2007 suomentajana Heikki Koskenniemi. Johdannossa Koskenniemi kertoo paitsi kirjan sisällöstä, myös tekstin löytymisestä. Vuonna 1543 Roomassa oli painettu hieman myöhäisemmän kristillisen ajattelijan Arnobiuksen teos, jonka osana oli liber octavus (kahdeksas kirja). Eikä siinä mennyt kuin 17 vuotta, kun jo muuan tutkija älysi, että kyseessä onkin juuri Octavius, Minucius Felixin siihen asti tuntematon apologeettinen teos. Mikäli olet aikeissa julkaista apologeettista kirjallisuutta (puolustuskirjallisuutta), kannattaa varautua siihen, että menestykseen kuluu aikansa.

Kirjan rakenne on sinänsä selkeä ja yksinkertainen. Kolme toverusta: kristityt Octavius Ianuarius ja kertojana toimiva Marcus Minucius Felix sekä heidän monia Rooman jumalia palvova ystävänsä Natalis Caecilius lähtevät loppukesän vapaapäivänään retkelle Ostiaan, Roomaa lähellä sijaitsevaan satamakaupunkiin, viettääkseen siellä rentouttavan päivän. Meren rannalle kuljettaessa, Serapis-jumalan kuvapatsaan kohdalla Caecilius heittää kuvalle lentosuukon, kuten palvontaan kuului. Kristitty Octavius letkauttaa Caeciliukselle hänen pakanauskonsa vuoksi. Tämä alkaa hiertää Caeciliusta, joka lopulta haastaa ystävänsä Octaviuksen väittelemään kanssaan siitä, kumpi ompi parempi, Kristus vaiko Serapis – noin laveasti ottaen. Kirjan kertoja valitaan erotuomariksi ja kirja etenee siten, että ensin esittää asiansa Caecilius ja hänen jälkeensä puolustaa kantaansa Octavius. Kummankin kiistakumppanin puheenvuoro on pitkä ja perusteellinen.

Caecilius moittii kristinuskoa kautta linjan ja tuo esiin myös krouvinpuoleisia huhuihin pohjaavia väitteitä, jotka minunlaistani kunnon kristittyä lähinnä naurattavat. Mielenkiintoinen yksityiskohta on Caeciliuksen väite siitä, ettei ihan kuka tahansa saisi ruveta tällaisia uskonasioita pähkäilemään, kun eivät kumminkaan paukut riitä. Kristityt eivät hänen mielestään ole mitään yhteiskunnan sivistyneistöä. Oman puheenvuoronsa alkuvaiheissa Octavius asettuu vastustamaan tätä väitettä näin lausuen:

Tietäköön hän, että kaikki ihmiset, ikään, sukupuoleen ja arvoon katsomatta, on luotu kykeneviksi ja pystyviksi ajatteluun ja arvostelukykyyn. Sitä he eivät ole saaneet onnettaren lahjana, vaan heissä on viisaus luonnostaan.

Tällä ajatuksella yksistään nousee Octavius aika lähelle voittoa minun laskuissani. Jatkossa Octavius ensin muistuttaa miten huomattavat nimeltä mainitut tiedemiehet (kaikki helleenisen kulttuurin piiristä!) ovat kuvailleet vain yhtä korkeampaa voimaa, yhtä jumalaa. Loppuvaiheessa puheenvuoroaan hän tosin huomauttaa, että kristityt ilmaisevat tämänkin asian selkeämmin ja paremmin. No, pientä itsekehua on lupa harrastaa. Joka tapauksessa ei liene ihmeempi ylläri, että Octavius perii voiton väittelyssä ja Caecilius katsoo myös voittaneensa, sillä hänkin päättää ruveta kristityksi.

En ehkä anna väittelystä edellä ihan riittävän korkealaatuista kuvaa. Esitetyt väittämät ovat yllättävän kurantteja edelleenkin. Ainakin näin merkonomiajattelijan mielestä. Tosin olen kuullut kristillisen seurakunnan kesäkahveilla, että ei pitäisi yrittää itse ajatella näit juttui, kun ei ole sitä aivorustinkia annettu. No, joo. Ihmisiähän kristitytkin ovat ja areenansa kaikilla.

Kirjassa on 133 sivua, sen lukemiseen kului minulta pari päivää.