Ioanna Steriotou: The Fortetza of Rethymno

Ostin lomareissulta Kreikan kulttuuriministeriön arkeologian osaston pienen julkaisun, joka kertoo Rethimnon vanhan linnoituksen, Fortetzan, vaiheista. Pääpaino on ajalla, jolloin Kreeta oli Venetsian kaupunkivaltion hallussa ja joilloin Fortetza pääosin rakennettiin. Julkaisu ei ole pituudella pilattu, se sisältää 40 sivua, mistä noin puolet koostuu kuvasivuista. Englanninnoksen on laatinut William W. Phelps. Julkaisu ilmestyi vuonna 1989, minä sain omakseni toisen painoksen, joka on vuodelta 1997.

Kirjassa kerrotaan, että Rethimnon kaupungin viereisellä kukkulalla oli jo antiikin aikaan sijainnut Artemis-jumalattaren temppeli ja paleiokastro-tyyppinen linnoitus sen suojana. Bysantin aikana linnoitusta vahvistettiin, niin että kun Venetsian kaupunkivaltio sai Kreetan haltuunsa vuonna 1204, Rethimno oli jo linnoitettu kaupunki. Venetsialaiset kuitenkin purkivat jokseenkin kokonaan vanhat linnoitukset ja muutkin rakennelmat ja rakensivat paikalle oman linnoituksensa, Fortetzan. Vuonna 1571 turkkilainen(?) Uluz-Ali joukkoineen hyökkäsi kaupunkiin ja tuhosi isolta osin kaupunginmuurin sekä silloisen kaupungin ja linnoituksen. Linnoitustyöt aloitettiin uudelleen. Uusi ja ehompi Fortetza valmistui 1580-luvulla. Kirjan mukaan sen jälkeiset muutostyöt ovat olleet vähäisiä, joskin iso joukko rakennuksia linnoituksen sisällä on tuhoutunut. Fortetza on bastionityyppinen linnoitus, joka julkaisun kertoman mukaan on tilanpuutteen takia jouduttu toteuttamaan pienimuotoisena ja osin typistettynä. Minusta se on todella mielenkiintoinen paikka, jossa aukeaa mielin määrin kiehtovia, kauniita näkymiä.

Hain kirjasta ennen kaikkea vahvistusta sille käsitykselleni, että iso osa venetsialaiskauden rakennuskannasta on väkisinkin tuhoutunut Rethimnossa. Ilmeisesti vanhan kaupungin talojen osalta niin onkin. Fortetzan muurien kuitenkin kerrotaan olevan suurelti venetsialaisten aikaisessa ulkoasussaan. Tietysti muutoksiakin on tehty. Kuten vierailu Fortetzaan osoitti, on linnoituksessa aikoinaan sijainnut katolilainen kirkko purettu. Sen sijalle turkkilaiset vallanpitäjät rakennuttivat moskeijan, joka nykyisin toimii juhlatilaisuuksien ja konserttien näyttämönä. Ennen kaikkea olin kiinnostunut linnoituksen mukavan pyöreänuppisten vartiotornien alkuperästä ja muotoilijoista. Minusta kun ne näyttivät enemmän turkkilaisilta kuin venetsialaisilta. (Voin olla väärässä, ei olisi eka kerta.) Julkaisu ei anna selkeää vastausta tähän kysymykseen. Jotenkin tuli mietittyä, miten paljon Rethimnon kaupungissa onkaan peräisin juuri Turkin vallan ajalta, mutta enimmäkseen tunnuttiin korostavan venetsialaista menneisyyttä. Ehkä tällainen mieluilu yhden aikakauden perään muitten kustannuksella on tyypillistä historiallisissa kohteissa?

Lyhyenkin julkaisun lukeminen vieraalla kielellä on siinä mielessä hankalaa, että jotkut tietyt sanat eivät vain avaudu ilman sanakirjaa. Tekstin voi tietysti yrittää selvitellä ilman sanakirjaakin, jolloin vieraat ilmaisut jäävät hämäriksi.

Tähän päättyy ketjukolaajan kreikkalainen otysseijja. Heinäkuu aloittakoon mätäkuun ja satakoon sen myötä tältäkin palstalta nettiin jotakin ihan muuta.

Anne Mäkilä: Nea Kreetalla

Anne Mäkilän romaani Nea Kreetalla (ilmestynyt vuonna 2010), kertoo noin kolmekymppisestä Neasta, joka työkseen toimii kauneudenhoitotuotteiden edustajana. Hän tutustuu ikäiseensä Santeriin, hypähtää hänen kanssaan sänkyyn ja kohta pari jo matkustaa yhteiselle lomamatkalle Kreetalle. Romaani on minä-muotoinen ja aikamuoto on preesens. Eletään siis ajan hermolla. Minulle, joka olen jo ensimmäisen viisikymppiseni huokaissut, tämä romaani edustaa aikamoista harppausta mukavuusalueeni ulkopuolelle.

Nean lomailu Kreetalla on huomattavasti sähäkämpi ja tapahtumarikkaampi kuin oli vaimoni ja minun suora lento Kuopiosta. Takakansiteksti luonnehtiikin kirjaa viihderomaaniksi. Erityisen syviin filosofisiin pohdintoihin ihmiselon ihanuudesta ja kurjuudesta ei romaanissa tosiaankaan edetä. Toisaalta Nean tunteet kulkevat aallonharjalta aallonpohjalle ja vuorilta ja jyrkänteiltä aurinkoisille rannoille. Vaikka Nealle tapahtuukin yhtä sun toista kuohuttavaa, ei kirjassa sorruta mihinkään yliampuviin, dramaattisiin kohtauksiin. Pikemminkin Nean romanssi kulkee jokseenkin uskottavan rajamailla.

Minun oli vaikea jaksaa vastaanottaa kaikkia kauneudenhoitoon liittyviä yksityiskohtia, joita kirjassa luetellaan. Peseytymistä, meikkausta ja vaatteitten valintaa kuvattiin aika paljon – olkoonkin, että Nea työskentelee kauneudenhoitoalalla. Muutaman maininnan olisin ymmärtänyt, mutta tämänkaltaiset rituaalit toistuvat kirjan mittaan melko usein:

Pesen itseni sekä hiukseni kylvyn jälkeen huolellisesti. Levitän kosteusvoidetta ja kuivaan hiukseni. Laitan tukkaani vaihteeksi lämpöpampulat. Menen parvekkeelle istumaan siksi aikaa, kun pampulat kylmenevät. Suihkutan hiuksiini runsaasti lakkaa.

Romaanissa käsitellään sivumennen myös kaksoiskansalaisuuden omaavan henkilön elämää. Minusta se on kiehtovaa ja olisin voinut lukea aiheesta huomattavasti enemmänkin. Toisaalta silloinhan romaanissa oltaisiinkin liikuttu siellä minun mukavuusalueellani.

Joiltain osin Mäkilän kuvaus Kreetasta tuntuu tutulta, mutta ehkä en itse ole ihan niin saaren lumoissa. Saattaa johtua siitä, että aterioimme aika tavallisissa ruokapaikoissa ja ainakin omalta osaltani keskityin enemmän nähtävyyksien tiirailuun kuin shoppailuun tai rantaelämään. Sitä paitsi kirjassa kuvataan asioita rakastuvan naisen tunnoin, minä ja vaimoni olemme eläneet yhdessä tuntoinemme jo neljännesvuosisadan.

Kirjassa on 174 sivua. Aloitin lukemisen koneessa Rissalan lentokentällä. Loman aikana keskityin Kreetaan. Tulomatkalla luin muutaman kymmenen sivua ja loput kotiin palattuani.

Kerron kesälomastani

Tänä kesänä tein lomamatkan Kreetan saarelle rakkaan vaimoni kanssa. Rissalan lentokentältä Kuopion liepeiltä lähti kokonainen lentokoneellinen porukkaa suoralla lennolla Hanian lentokentälle. Vaimoni ja minä juhlistimme matkalla toukokuista hopeahääpäiväämme. Myös häämatkamme suuntautui aikoinaan Kreikkaan, kävimme tuolloin Samoksen saarella. Kreeta on isompi saari kuin Samos ja olen minäkin nyt vähintään 25 kiloa isompi kuin neljännesvuosisata sitten. Vaimoni on pysynyt sutjakkana.

 









Majoituimme Rethimnon kaupunkiin Kreetan pohjoisrannikolle. Ensimmäisenä iltana ostimme molemmat uudet hatut (!) ja kävimme syömässä mussakaa italialaisessa ravintolassa. Join päälle vielä sambucca-espresson. Koska muut päivät ja illat olivat suunnilleen samanlaisia (paitsi että hattujen sijasta ostelimme kaikenlaista muuta turistitavaraa), en mene yksityiskohtiin tarkemmin. Aterioimme ruokaloissa, joissa syömiset maksoivat kahdenkympin molemmin puolin kahdelta hengeltä. Vaikka olenkin ammatiltani pitkäaikaistyötön ja varsin vähissä varoissa, taisin jättää palvelurahaa eli tippiä jokaisessa ruokapaikassa. Jätin tippiä hotellin siivoojillekin. Kävimme uimassa Kreetan meressä sekä saaren etelärannalla huokuvassa Libyan meressä. Siellä oli aika kivat aallot ja minunlaiseni tankkisarjan mieskin sai ponnahdella aalloilla kuin ongenkoho. 

Pääsimme mukaan retkelle Knossoksen muinaiseen rauniopalatsiin ja samalla retkellä vierailimme Iraklionin arkeologisessa museossa. Otin kummastakin paikasta paljon kuvia, mutta koska voisi tulla kuvauslupien puuttumisen takia ongelmia, en viitsi niitä kuviani tässä julkaista. Varmasti netistä löytää parempiakin.

Sen sijaan voin luullakseni julkaista kuvan Pyhän Tituksen kirkosta, jossa pääsimme käymään. Kuten varmasti tiedättekin, tämä Titus perusti ensimmäisen kristillisen seurakunnan Kreetan saarelle. Raamatun tekstien täsmällisestä paikkansapitävyydestä voidaan olla useampaa mieltä, mutta uskon aika pitkälti Paavalin lähetystyöstä kertoviin tarinoihin. Uskon, että oli olemassa Paavali ja yhtä varmasti oli olemassa Titus, jota Paavalin kirjeet (olivatpa ne Paavalin itsensä kirjoittamia tai jonkun toisen hänen nimissään) ohjeistavat Kreetan seurakunnan olojen järjestämisessä. Käynti Pyhän Tituksen kirkossa tuntui minusta jotenkin tärkeämmältä kuin Knossos ja arkeologinen museo yhteensä. Sitä paitsi kun astelimme kirkkoon ja sieltä ulos, nuori tyttönen soitti meille haitarilla suomalaista Häävalssia. Hän sai tippiä.

Kirkot, joissa vierailimme, olivat kaikki ortodoksisia. Jokaisessa oli oma meininkinsä. Eräässä isossa kirkossa oli ovet auki, mutta sisällä ei näkynyt meidän lisäksemme ketään. Jossakin kirkossa pappi jemensi toisille matkailijoille, ettei kirkkoon saa tulla shortseissa, meille hän ei sanonut mitään. Rethimnossa on myös vanhoja moskeijoita turkkilaisajalta, ainakin yhtä kunnostettiin EU:n tuella. Fortetzassa sijaitseva vanha moskeija oli muutettu vissiin konserttipaikaksi. Pienen tuumailun jälkeen otin sisällä hatun päästä, kenkiä en sentään riisunut.

Viikon verran shoppailimme Rethimnon vanhan kaupungin ostoskujien pikku puodeissa. Kävimme myös tutustumassa Fortetzaan, alkuaan venetsialaisten vallanpitäjien puolustuslinnoitukseen, joka lieneekin Rethimnon upein nähtävyys.

  

Yritimme kuvata rantatyrskyjä silloin kun niitä riitti ja suojauduimme auringolta silloin kun se paahtoi niskaamme liki 40 asteen helteellä. Myös yöt olivat melko lämpimiä.

Kävimme maaseutukierroksella, jossa näimme vuohia ja vuoria, rotkolaaksoja ja tasankoja. Rotkolaakson yllä liiteli isoja lintuja, ehkä ne olivat korppikotkia, ainakin varista suuremmilta ne näyttivät.

Viimeisenä iltana käväisimme kahdestaan pienessä luontopuistossa, jossa näimme kreetalaisia kasveja ja elikoita, mm. kameleontteja ja kilpikonnia.

Kreetan perinteiset elinkeinot ovat oliivien kasvatus sekä juustojen ja viinien valmistus. Todennäköisesti näitä tärkeämmäksi on noussut matkailuteollisuus, joka toimii yllättävän sulavasti. Vaikka takana on tietenkin tarkka suunnitelmallisuus, eivät matkailupalvelut vaikuta toimivan konemaisesti vaan kaikessa on miellyttävän vanhanaikainen käsityön tai kotiteollisuuden leima. Asiakaspalvelu oli muutamia harvoja poikkeuksia lukuunottamatta varsin kunniottavaa. Voin kuvitella, että kreikkalaisen työntekijän ja työttömän mielestä on törkeä vääryys, että minä, lihava Savolainen Urpo, tulen levittelemään sataisia markkojani heidän tiskeilleen kuin mikäkin herra. Juuri koskaan tämä seikka ei kuitenkaan lomaviikkomme aikana noussut näkyviin.

Kuten tunnettua Kreeta on suosittu lomakohde. Niinpä väkeä oli paikalle kertynyt Euroopan eri kolkilta. Sen sijaan japanilaisia tai kiinalaisia matkailijoita en nähnyt lainkaan, en edes Iraklionissa. Meitä luultiin yleensä venäläisiksi. Kun astuimme sisään erääseen kirkkoon, kirkon oppaana toiminut naishenkilö neuvoi meille venäjäksi mihin voin laittaa avustuksen kirkon rahastoon. Sen jälkeen hän lisäsi: ”Я сразу узнала что вы русские”. Korjasin häntä ja kerroin että olemme suomalaisia. Hän antoi meille kaksi tuohusta, jotka sytytimme palamaan johonkin jyväastiaan(?). Lisäksi sain toimia tulkkina joillekin länsimaisille matkailijoille, jotka olisivat saattaneet olla Suomestakin, mutta en tullut kysyneeksi. Voi tosin kysyä, onko Suomi ylipäätään mikään länsimaa. Lentoreittimme Kreikkaan kulki Itämeren, Baltian, Valko-Venäjän, Ukrainan, Romanian ja Bulgarian ylitse, eikä siinä suinkaan koukattu itäänpäin.

Mieleeni jäi mustiin pukeutunut vanhempi naishenkilö, jolla oli pieni viinakauppa sivukadulla ja joka antoi meille karamellit kun asioimme hänen puodissaan. Toinen vastaavasti pukeutunut mummo möi meille kreetalaisen puukon melko tuikeaan hintaan. Jalkapalloilun maailmanmestaruuskisoja seurattiin turistikohteessa vaihtelevalla mielenkiinnolla, mutta hillitysti. Tv:n uutiskatsauksessa tosin tulossa oleva Kreikan ja Japanin ottelu oli ykkösuutisena, vaikka Kiinan pääministeri oli Kreikassa valtiovierailulla. Kotimatkalla meitä viihdytti työnsä ohessa savolainen lentokapteeni, joka luetteli meille lentokoneen teknisiä tietoja ja muisteli myöhemmin Minskin kaupungin historiaa.

Miellyttävimpänä muistona jäi mieleeni Rethimnon kaupunginpuisto, jossa sain viettää muutamia mukavia hetkiä kaskaitten sirittäessä innokkaasti ja kaupunkilaisten ja eurooppalaisten matkailijoitten kulkiessa rauhallisesti ohitseni, joko omalla kielellään haastellen tai hiljaisina ja ajatuksissaan. Puiston penkit olivat arkipäiväiset, tuttavallisen yksinkertaiset. Puistossa kasvoi monenlaisia puita ja jotkut huonekasvit, kuten limoviikuna ja fiikus olivat puun kokoisia. Pääkadun varressa, puiston laidalla, oli pieni kioski, josta ostin muutaman pullon Arkadi-nimistä limunaatia. Se maku toi mieleeni lapsuuteni kesät.

Nyt olen kertonut aika paljon kesälomastani. Toivottavasti en ole puuduttanut lukijaa aivan tyystin.

Tyyne Saastamoinen: Perhosen siivissä keltainen tuuli

Tyyne Saastamoinen (1924 – 1998) oli suomalainen runoilija, joka asui Ranskassa. Vuonna 1975 julkaistiin hänen runokokoelmansa Perhosen siivissä keltainen tuuli. Se valikoitui matkalukemisekseni osittain sattuman kautta. Ostin kirjasen melko huokealla kierrätyksestä ja koska kyseessä ei ole fysikaalisesti mitattuna painava teos eikä 99 sivuakaan tuntunut liian vaativalta, päätin ottaa tämän runokokoelman mukaan ja matkaan. Vaikka kirjassa ei päädytäkään toivomaani lopputulemaan, arvelen, että sitä lueskellessani nautin enemmän kuin kuljeskelemalla kauppakujien labyrintin päättymättömillä käytävillä.

Tyyne Saastamoisen teos perhosen siivistä ja keltaisesta tuulesta sisältää teknisesti tarkastellen erityyppisiä runoja, mutta runojen tunnelma on niin yhtenäinen, että minulle syntyi samoja fiiliksiä kuin kertomakirjallisuutta lukiessa. Osa runoista onkin proosarunoja, mutta lyriikan keltainen tuuli niitäkin kannattelee. Kokoelman nimen ”keltainen tuuli” voi viitata itämaiseen runoilmaisuun. Vaikkakaan mitään haiku- tai tankatekniikkaa ei ole käytetty, on tunnelma mietiskelevä ja herkkä. Kokoelma sisältää myös aforistisia runoja.

Kokoelman runoja yhdistävä aihe on kuoleman lähestyminen. Runoilija yhdistää kuoleman yöhön, syksyyn ja sairauteen. Kaiken takana vaikuttaa silti piilevän yksinäisyyden aiheuttama koti-ikävä. Runojen kertoja kaipaa ystävää, hän tyytyisi kahvikuppiin, savukkeeseen ja ystävään. Elämä on ollutta vaikka toisin toivoisi ja jo lapsena säikähdyttänyt ajatus siitä, ettei ole muuta maailmaa tämän jälkeen, kulkee painostavana kertojan matkassa. Tunnen spoilaavani kirjan tunnelman, kun paljastan että viimeisessä pitkässä proosarunossa nimeltä Syyskuussa syys päädytään lähinnä antamaan periksi vääjäämättömän lopun edessä. Sanon suoraan odottaneeni merkittävästi toisensuuntaista kannanottoa. Tämä ei kuitenkaan merkitse, etteivätkö runojen esittämät kysymykset elämän päättymisestä ja Jumalan olemassaolosta koskettaisi minua. Itse asiassa koin tietynsorttisen mystisen elämyksen, kun lueskellessani kirjaa puistossa suuren limoviikunan katveessa, reidelleni putosi puusta kuivettunut lehti – kuin syksyn merkki keskellä kesää. Runossa Yksinäisyys runoudessa, jota tuolloin luin, mainitaan seurakunta puun varjossa, siinä on mukana kuolema ja enkelit sekä kivenheiton päässä kantapäistä pelastus. Runo loppuu sanoihin:

Yritä, yritä vielä kerran.

Olisin toivonut runon loppusäkeen asennetta myös kokoelman loppuun.

Kirjassa on 99 sivua ja lueskelin sitä Rethimnon kaupunginpuistossa muutamana päivänä.

Arja Saijonmaa: Nuori alaston nainen

Marraskuussa vuonna 1970 Arja Saijonmaan (s. 1944) opinnot Sibelius-akatemiassa pianonsoiton parissa ja hänen toimintansa Ylioppilasteatterissa keskeytyivät, kun Suomeen vierailulle saapunut kreikkalainen säveltäjä- ja muusikkotähti Mikis Theodorakis (s. 1925) pyysi Arja Saijonmaan orkesterinsa laulajaksi maailmankiertueelleen. Vuonna 2011 julkaistiin Ruotsissa Arja Saijonmaan aiheesta kirjoittama muistelmateos En ung naken kvinna – Mötet med Mikis. Samana vuonna ilmestyi suomenkielinen versio Nuori alaston nainen – Mikis ja minä, suomentajana Tuula Syvänperä.

Vuonna 1970 Kreikassa piti valtaa everstien sotilasdiktatuuri, joka vangitsi toisinajattelijoita ja sulki heitä vankileireille. Myös Theodorakis oli pitkään vangittuna perheineen. Kuuluisa säveltäjä ei ollut pelkkä toisinajattelija, hän vastusti sotilashallintoa aktiivisesti. Häntä pidettiin kotiarestissa syrjäisessä vuoristokylässä, kunnes hänet ja hänen perheensä saatiin ranskalaisen avustajan toimesta kuljetettua pois Kreikasta. Saijonmaa kertoo tästä kaikesta kirjassaan lomittain oman tarinansa kanssa. Mielenkiintoista on lukea mitä hän kertoo kreikkalaisen vastarintaväen yhteisöstä Pariisissa, salaisista tapaamisista kahviloissa, miehistä, joitten kaikki sormet eivät enää olleet tallella. Pariisilla on kirjassa tärkeä osa, sillä Theodorakisin orkesteri piti kaupungissa tukikohtaansa.

Jos minun pitäisi kuvailla yhdellä sanalla Saijonmaan kirjaa, se sana olisi rehellinen. Niin lentävän lähdön kuin Saijonmaan matka maailmanmusiikin huippunimen seurassa saakin ja niin valtava menestys kuin Theodorakisin maailmankiertue onkin, ei kirjassa kuvata pelkkää liitelyä poutapilvissä. Itse asiassa jo ennen matkaa Pariisiin Theodorakisin seurueen pariin, Arja Saijonmaa kaatuu laskettelusuksilla ja joutuu matkustamaan Pariisiin jalka kipsissä. Erinäisiä yhteentörmäyksiä ja kompurointeja kirjassa kuvataan jatkossakin ja se vakuuttaa minut lukijana. Poliittisten laulujen orkesterissa on omat epäpoliittiset ristivetonsa – kuten aina ihmisten kesken. Arja Saijonmaa oli Theodorakisin orkesterin ainoa ei-kreikkalainen. Lisäksi hän oli nainen ja vieläpä skandinaavi.

Minulle Mikiksessä yhdistyivät idealismi, unelmat ja todellisuus. Olin niin lähellä häntä, joka päivä. Ja kuitenkin niin kaukana. Mies oli naimisissa. Se ei muuten tuntunut häntä pahemmin häiritsevän. Suuren sankarin ympärillä pyöri päivittäin kauniita tyttöjä, hienoja daameja, sihteereitä, avustajia, vallankumoustovereita, rohkeita ja aggressiivisia kommunistinaisia, kaiken maailman solidaarisuussisaria ja laulajattaria.

– –

Hän oli kaikkien marttyyri ja sankari, samaa suuruusluokkaa kuin Che Guevara ja Fidel Castro.

Onhan minun sekin saatava kertoa, että jo muutaman vuosikymmenen ajan olen tuolloin tällöin kuunnellut c-kasetilta Mikis Theodorakisin ja Arja Saijonmaan yhteistä tallennetta vuodelta 1979 nimeltä ”Jokainen arkiaamu”. Nyt kasetti on käynyt jo sen verran kuluneeksi, että jouduin hankkimaan cd-levyn, jolta löytyvät samat laulut ja lisäksi vuonna 1972 tallennettua samanaiheista musiikkia. (Osaan kyllä ison osan lauluista ulkoa, mutta omien, jokseenkin vaatimattomien esityksieni lisäksi on hyvä kuunnella ihan oikeata musiikkiakin.) Läheskään kaikkien laulujen sanoitusten syvempää merkitystä en ole ymmärtänyt ja siihen sain mukavasti apuja Saijonmaan kirjasta. Helpoiten avautuvia ja siten minun suosikkejani ovat olleet Manos Eleftherioun ja Theodorakisin itsensä sanoitukset. Oli lohdullista lukea, etteivät esim. Seferisin runot ole noin vain auenneet niitten esittäjällekään.

Ylen teema-kanava esitti hiljattain lyhyen tv-tallenteen Arja Saijonmaan ja Mikis Theodorakisin ensimmäisestä tapaamisesta Ylioppilastalolla vuonna 1970. Säveltäjä nousi itse lavalle ja alkoi esimerkillään neuvoa Arjaa ja muusikoita laulujen tulkinnassa. Arja Saijonmaan esitykset ja luultavasti myös hänen omaksumiskykynsä tekivät Theodorakisiin vaikutuksen. Samassa yhteydessä esitettiin mielenkiintoinen, Ylen ruotsinkielisen tuotannon erinomaisesti toteutettu valikoima Theodorakisin lauluja. Sen lomassa oli Theodorakisin haastattelu. Kuuluisa säveltäjä vaikutti hyvin itseään ilmaisevalta puhujalta, joka pystyi selkeän eritellysti käsittelemään itselleen tuskallisiakin aiheita. Myös Arja Saijonmaan teksti on selkeää ja helppolukuista. Sanottavaa hänellä on riittänyt, sillä kirjaan on kertynyt peräti 447 sivua.

Arthur S. Maxwell: Ikuisia kertomuksia osa 10/10

Arthur S. Maxwellin kirjoittama The Bible Story on Raamatun teksteihin perustuva kuvitettu 10-osainen, lapsille suunnattu kirjasarja, joka suomeksi on ilmestynyt nimellä Ikuisia kertomuksia matkalta kohti kirkkautta. Suomentaja on Aarne Unhola. Lukemani 8. painos on ilmestynyt vuonna 1978. Kuvittajina on kirjassa lueteltu 17 henkilöä. Kuvat ovat kerrassaan ällistyttävän kauniita. Kirjaa voi selailla ihan vain kuvia katsellen.

Luin tämän kirjasarjan viimeisen, kymmenennen osan mielenkiinnosta Uuden Testamentin apostolien tekoja käsittelevää jaksoa kohtaan. Ajattelin, että Raamatun teksti saattaisi olla minulle vähän kuivakkaa ja puuduttavaa, joten tällainen kuvien kanssa kerrottu tarina voisi upota minulle helpommin. Luin Raamatusta lopulta vain Kreetan saarta sivuavan jakson Paavalin tarinasta. Paavalia oltiin viemässä Roomaan johonkin kuulusteluun tai vankeuteen, kun häntä kuljettanut alus joutui Kreetan seutuvilla myrskyyn ja tuuliajolle. Raamatussa kerrotun perusteella Paavali ei olisi välttämättä käynyt tuolla kertaa Kreetalla, mutta Paavalin kirjeessä Titukselle annetaan ohjeita Kreetan seurakunnan olojen järjestämisestä. Niin tosiaan, luin myös sen Paavalin kirjeen Titukselle Raamatusta. Saattaapa olla että lueskelin muutenkin Uutta Testamenttia, mutta en mene nyt siihen.

Ikuisien kertomuksien kymmenes osa jakautuu neljään jaksoon. Alussa kuvataan Jeesuksen opetuslasten elämää Jeesuksen kuoleman ja ylösnousemuksen jälkeen. Myös Saulus Tarsolaiseen tutustutaan. Hän muuttuu kristittyjen vainoajasta kristityksi. Toisessa jaksossa Sauluksesta tulee Kypron saarella Paavali, joka tekee lähetystyötä itäisen Välimeren alueella sekä nykyisen Turkin ja nykyisen Kreikan kaupungeissa. Kolmannessa osassa kuvaillaan lyhyesti Paavalin, Jaakobin, Pietarin ja Johanneksen kirjeitä. Neljäs osa kertoo Ilmestyskirjan tapahtumista. Kaksi ensimmäistä jaksoa olivat hyvin sujuvaa luettavaa, jota kuvitus tuki mainiosti. Kolmannen jakson kohdalla piti hidastaa lukutempoa, sillä varsinkin Paavalin kirjeitten sanottavaan oli syytä syventyä vähän tarkemmin. Luultavasti minun kannattaisi lueskella niitä enemmän sekä tästä kirjasta että Raamatusta. Tuli mieleen semmoinenkin ajatus, että ovatkohan kristityt Jeesuksenuskoisia vai Paavalinuskoisia? Ilmestyskirjassa oli paljon dramaattisia tapahtumia. Joka kerta suurena hahmona paikalle astui Jeesus. Se ei lopulta erityisemmin yllättänyt.

Olen lueskellut tätä kirjasarjaa ennenkin. Kun luin kirjoja kuninkaallista kesäkuuta varten oliko se nyt viime kesänä (?!), luin Saulista ja Daavidista ja Salomosta, mutta se projekti jäi jotenkin kesken. Joka tapauksessa nämä kirjat soveltuvat minulle aivan loistavasti, sillä olen käynyt nuorna miesnä ollessani monta vuotta pyhäkoulua. Eivätkä ne monta vuotta suinkaan johtuneet siitä, että olisin jäänyt luokalleni vaan siitä että kuuntelin mielelläni tämäntyyppisiä kertomuksia. Saattaa olla että uskonkäsitykseni on jäänyt pyhäkouluasteelle mitä pidän yksinomaan hyvänä asiana. Toivottavasti jään ainaisiksi ajoiksi vähintään muutaman kukonaskeleen päähän kaikkitietävästä kristitystä ja kuuntelen otsa rypyssä mietiskellen mitä kaikkea kirkon sedät ja tädit minulle kertovat.

Tämän kirjan lukemiseen minulta kului muutama päivä ja ne olivat ihan mukavia päiviä. Ai niin, kirjassa on vähän päälle kaksisataa sivua. Lopussa on hyödyllisiä hakemistoja koko kirjasarjan teksteistä, mm. henkilöluettelo. Sain tämän kirjasarjan anopiltani kiitokseksi kun autoin häntä muutossa tai jossain.