Powered By Blogger

maanantai 30. heinäkuuta 2012

Unkarin lyyra – unkarilaista lyriikkaa keskiajalta nykyaikaan


Vác. Kalvinistinen kirkko.

Kirjastotädin avustuksella löysin kirjastosta antologian, joka sisältää vanhempaa unkarilaista runoutta. Kirjan toisessa alaotsikossa teosta kuvataan seuraavasti: Unkarilaisten asiantuntijain valikoimasta aineistosta toimittanut ja suomeksi runoillut Toivo Lyy. Kirja julkaistiin vuonna 1970 Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kustantamana.

Unkarin lyyra on omistettu Unkarin uljaalle kansalle. Vaikuttaa siltä, että tämä seikka on huomioitu jo runoja valikoitaessa. Varsinkin vanhemmat runot sisältävät laajoja, ylistäviä kuvauksia Unkarin kansallisista suurmiehistä. Usein runoissa myös valitetaan Unkarin kansan kovaa osaa vieraan vallanpitäjän alamaisina ja nostatetaan henkeä, jolla kansa vapautuisi tämän ikeen alta. Vanhin runoista on kuitenkin ”Neitsyt Maarian valitusvirsi” 1300-luvulta, kirjoittajana nimeltä tuntematon dominikaanimunkki. Varhaisimmat nimeltä tunnetut runoilijat ovat olleet aikansa oppineita ja vaikuttajia. Kunkin runoilijan elämästä ja runoudesta on kirjan lopussa lyhyt kuvaus. Mukana antologiassa on myös kansanrunoutta eri aikakausilta. Toivo Lyyn suomennokset ovat kieleltään erinomaista, sujuvaa runoutta kautta koko teoksen. Runot on käännetty mitallisina ja loppusoinnutettuina.

Ensimmäinen runoilija, jonka haluan nostaa esiin on Mihály Csokonai Vitéz (1773 – 1805). Tämä hauska kiertelevä runoniekka kirjoitti jonkin verran runoja kansanlaulujen tapaan ja juuri ne runot ilahduttavat minua. Varsinkin runon ”Lemmenlaulu varsannahkaleililleni” hauskat runolliset vertauskuvat toimivat melkoisen messevästi. Pitkässä runossa ylistetään viinileiliä kuten rakastettua, siinä todetaan muun muassa leilin ”pulputtavan kuin helmikanat”. Hauska sattuma on, että kun viikko sitten vietin lomaa Unkarissa, hotellini sijaitsi Csokonain kadun varrella! Jouduimme hankkimaan korkkiruuvin, koska Tokajissa ei ole vielä ehätetty kierrekorkkiaikaan. Pulputus oli tutun kuuloista.

Isänmaallisen runoilijan Mihály Vörösmartyn (1800 – 1855) mukaan on nimetty Budapestin keskustasta aukio. Koska tulin aukiolla piipahtaneeksi, ajattelin liittää mukaan jotain hänen kirjoittamaansa. Ja koska alunperin tarkoituksenani oli vastata tällä blogeerauksellani Leena Lumen rakkausrunohaasteeseen, haluan nostaa esiin katkelman Vörösmartyn nuorelle Laura-vaimolleen omistamasta runosta Haaveilijalle:

Jos sinulla on tänään mihin luottaa
ja mitä ajatella, rakastaa,
niin nauti ilo, minkä hetki tuottaa,
äläkä etsi ehkä kauniimpaa,
mut aina pettävämpää kaukaisuutta.

Visegrád. Näkymä Tonavalle.
Sándor Petőfin (1823 – 1849) mukaan on Unkarissa nimetty katuja, siltoja ja paljon muuta. Toivo Lyyn suomennoksissa on mukana 21 runoa Unkarin runouden suurelta nimeltä. Suosittelen kaikkia, joita Petőfi kiinnostaa, tutustumaan myös näihin Lyyn suomennoksiin. Minusta ne eivät lainkaan häviä Otto Mannisen kääntämille runoille. Joukossa on sitä paitsi myös sellaisia runoja, joita Mannisen suomennokset eivät sisällä. Minuun vetosivat voimakkaasti varsinkin Petőfin runo ”Rauennut suunnitelma”, joka kertoo kotiin palaavan pojan aikomuksista sanoa äidilleen jotain oikein kaunista, mutta äidin kohtaaminen haihduttaakin mielestä kaikki hienot mietteet ja johtaa lämpimään syleilyyn. Myös runo ”Ilta kotona” on kuvaus kotiinpaluusta ja juttutuokioista niin isän kuin äidinkin kanssa.

Koska valikoima sisältää runoja myös 1900-luvulta, haluan nostaa esiin Margit Kaffkan (1880 – 1918), yhden valikoiman kolmesta naisrunoilijasta. Hänen elämäntoverilleen osoittamastaan runosta ”Litania” löytyy mm. seuraava säkeistö:

Sinä viisaasti kirjoitettu kirja,
jota ennen en päässyt lukemaan...
Sinä raikas, uusi terveyteni:
miten kauan sairas olinkaan!

Seuraavana pääsee ääneen Lőrinc Szabó (1900 – 1957), jonka rakkausrunojen sarja sai nimekseen ”Sirkkain soittoa”. Näin hehkuu alku runosta 272:

Kuin simpukasta sinut esiin sain,
kuin kuoresta, en vaatteistasi vain,
kun viime-hetkeen asti, ennenkuin
tajusit kohtalosi, katsees luin
anovan armoa ja torjuvan.
Kun jälleen katsoit, sinut horjuvan
jo näin: jo riisuuntuvan sielussas –
ja kutsuit, karkoitit pois katseellas.

Valikoiman viimeisen runon on kirjoittanut Gábor Garai (1929 – 1987), Unkarin kirjailijaliiton sihteeri ja sosialistisen työväenpuolueen keskuskomitean jäsen. Hänen runonsa ”Akrobaatit” kuvaa sirkustaiteilijaparia. Mies roikkuu trapetsilla pää alaspäin ja nainen häneen hampaissa pidettävän kaksoislevyn kautta kiinnittyneenä. Runossa muistutetaan miten tärkeää on voida luottaa sekä itseensä että työtoveriinsa. Jos tämä tällainen tuntuu vanhentuneelta sosialistiselta työn sankaruuden kuvaukselta, mitä sitten ovat kaikki ne nykyisen työelämän puheet työyhteisön yhteenhitsautumisen tärkeydestä ja omaan tekemiseen keskittymisestä?

Tonavan rantaa.
Kirjassa on 388 sivua ja lueskelin sitä noin viikon.

keskiviikko 4. heinäkuuta 2012

Sándor Petőfi: Runoja

Unkarin runouden suuri nimi Sándor Petőfi (1823 – 1849), serbisukuisen isän ja slovakkiäidin poika, eli vain 26-vuotiaaksi, mutta ennätti kirjoittaa suuren määrän runoja. Otto Mannisen suomennosvalikoimat Petőfin runoista ilmestyivät vuosina 1922 ja 1923. Luin niitten pohjalta vuonna 2001 laajennettuna ilmestyneen teoksen Runoja, johon on Petőfin elämää ja runoutta käsittelevän kirjoituksen laatinut ja Petőfin proosakatkelman suomentanut Hannu Launonen. Kirjan alussa on Petőfin vuonna 1847 kirjoittama koottujen teostensa esipuheeksi tarkoitettu teksti, joka löydettiin ja julkaistiin vasta vuonna 1908.

Otto Mannisen suomennoksina Petőfin runot vaikuttavat klassisen mitallisilta ja loppusoinnuiltaan täsmällisilta. Paria poikkeusta lukuunottamatta runot on sovitettu jambi- tai trokeemittaisiksi. Petőfin omista teksteistä ja Launosen kirjoituksesta saan sen käsityksen, että Petőfi on pyrkinyt eroon klassisesta mitasta, koska se hänen mielestään soveltui huonosti unkarin kieleen. Petőfi on tavoitellut puhekielisyyttä ja kansanlaulunomaisuutta, mikä Mannisen suomennoksissa näkyy mielestäni vain toisinaan. Runonsa ”Ryysyiset soturit” Petőfi aloittaa toteamalla, että hän kyllä osaisi kirjoittaa klassisen mitan mukaista runoa, mutta se ei hänen runoilleen sovi. Runoilija kutsuu runojaan sotureiksi, jotka kaunistaa uljuus, eikä univormu. Kirjan kannen daguerrotypiassa Petőfi kuitenkin poseeraa itse univormussa – ja uljaana.

Kirjassa on mukana runoja vuosilta 1842 – 1849 julkaisuvuoden mukaan järjestettynä. Kansa on Petőfin runojen tärkeä kuvauksen kohde. Kansan aseman parantaminen näyttää hänen runoutensa korkeimmalta päämäärältä. Kuitenkaan runot eivät yleensä sorru luomaan suurta sankarikuvastoa. Eivät ainakaan alkuvuosien veijarimaiset tarinat, jotka esittelevät pustan hevosmiehiä tai reheviä krouvien isäntiä sekä kauniita tummakutrisia neitosia, joihin usein juuri runoilijaminä rakastuu. Kuollut rakas on aiheena monessa runossa. Luonto on kuvissa mukana tähtiä myöten. Tähdenlennot rinnastuvat usein ihmisen kyyneliin. Yhden runon aiheena ovat pilvet, toisen haikarat, kolmannen Tisza-joki. Vuoristoakin kuvataan, mutta runoilija tunnustaa olevansa tasankojen poikia. Tietysti runoilija kirjoittaa myös runoilijan elämästä. Runo ”Lauluni” kuvaa kirjoittajan monia erilaisia näkökulmia elämään.

Aikaa myöten isänmaalliset aiheet nousevat esiin. Minusta vuoden 1847 runot ovat valikoiman parhaimmistoa. Vertauskuvalliset runot ”Koirien laulu” ja ”Susien laulu” kertovat jo pelkillä nimillään miten Petőfi suhtautui kansansa elämään vallanpitäjien alamaisina. Runot alkavat samansanaisella säkeistöllä, joka kuvaa talvista lohduttomuutta. Kolkolla pustalla sudet elävät loputtomassa kurjuudessa, mutta sentään vapaina. Kuin jatkona näille runoille, on valikoimaan sijoitettu ihan lähelle runo ”Kolme poikaa”. Se kertoo hyvinkin kansanlaulunomaisen tarinan isästä, jonka pojista yksi valjastaa hevosen ja lähtee tavoittelemaan maailmalta mainetta, myöhemmin lähtee toinen tavoitellakseen rikkauksia. Kummankin jälkeen vain hevonen palaa, jolloin onneton isä neuvoo kolmattakin poikaansa ratsastamaan maailmalle. Tästä runosta näytteeksi pojan vastaus:

Mutta poika vastaa: ”Taatto, täällä pysyn.
Kultaa, mainetta, ma vähät niitä kysyn.
Oman kylän mailt' ei pyri aatos pakoon,
niiltä muutan pois, kun muutan mullan rakoon!”

Vuonna 1848 Petőfi kirjoitti runon ”Kansallislaulu”. Runon jokainen säkeistö loppuu Mannisen kääntämänä sanoihin: ”orjuuteen ei enää taivu tämä maa!” Petőfi liittyi samana vuonna joukkoihin, jotka menivät vapauttamaan Transsilvaniaa. Heinäkuussa 1849 runoilija katosi taistelussa, eikä täyttä varmuutta hänen kohtalostaan ole tiedossa. Unkarilaisten kapina tukahdutettiin, mutta runot loivat Petőfistä kansan rakastaman runoilijan.

Petőfin runoissa on oma tunnelmansa. Nopea lukeminen ei minulle soveltunut heti alkuun. Vasta ajan kanssa tunsin pääseväni sisään runojen maailmaan. Runoilijan elämää ja runoutta selventävät tekstit olivat myös tarpeen. Kirjassa on 249 sivua ja lueskelin sitä viikon.