Powered By Blogger

maanantai 25. tammikuuta 2021

Shakespearen sisarukset – näytelmien lukuhaaste -kooste

Luin vuonna 2020 ja tammikuussa 2021 yhteensä 114 näytelmää. Olen kirjoittanut jokaisesta näytelmästä blogissani jotain. Lukekaa sieltä, jos kiinnostaa, en jaksa ruveta linkittämään. Lisäksi luin satakunta kuunnelmaa, niistäkin on kaikista jokin sananen blogissani ja erillinen lukulistaus. Kuunnelmat eivät juuri poikkea näytelmistä luettuna. Tosin näytelmissä lukee toisin paikoin että Väliverho tai Esirippu ja kuunnelmissa lukee että Gong. Näytelmissä kuvaillaan joskus myös lavasteita, jotka kuvaukset eivät ole niin tarpeen kuunnelmissa, eivätkä ne aina olisi tarpeen näytelmissäkään. Hyvä vuoropuhelu riittää yleensä kertomaan kaiken tarvittavan. Nykyään tosin uudet näytelmät ja kuunnelmat liikkuvat semmoisen fragmentaarisen, sirpalemaisen kuvauksen suuntaan, jolloin kertojan äänellä ja muillakin tehosteilla tuntuu olevan enämpi merkitystä kuin kertomusta aikajärjestyksessä etiäppäin vievällä vuoropuhelulla. Mitä sillä saavutetaan, tuskin isompiakaan ellei se sitten korota kirjailijan arvostusta ja sitä tehen sitten hänen palkkiotaan.

Laitan tähän pötköön ne näytelmät mitkä luin:

Mieskirjailijain teokset: Veijo Meri: Sotamies Jokisen vihkiloma, Antti Tuuri: Sotatuomari, Antti Tuuri: Setämies, Henrik Ibsen: Yhteiskunnan tukipylväät, Henrik Ibsen: Nukkekoti, Henrik Ibsen: Kummittelijat, Henrik Ibsen: Villisorsa, George Bernard Shaw: Pyhä Johanna, Tuomas Timonen: Keltainen pallo, Ari-Pekka Lahti: Senga sengana, Tennessee Williams: The Rose Tattoo, Aleksis Kivi: Lea, Menandros: Ärmätti, Menandros: Samoksen nainen, Menandros: Kilpi, Menandros: Keritty kaunotar, Menandros: Välitystuomio, Eugène Ionesco: Kuningas kuolee, Juba: Viivi ja Wagner Teneriffalla, Juba: Viivi ja Wagner – Kamarinäytelmä, Reko Lundán: Kutsumattomia vieraita, Gustaf von Numers: Kuopion takana, Matti Kurikka: Viimeinen ponnistus, Zacharias Topelius: Lintu sininen, Zacharias Topelius: Suojelusenkeli, Zacharias Topelius: Totuuden helmi, Aristofanes: Lysistrate, Aristofanes: Pilvet, Arvid Järnefelt: Sointula, Jalmari Finne: Kiljuset, Mika Waltari: Paracelsus Baselissa, Mika Waltari: Akhnaton, auringosta syntynyt, Jean-Paul Sartre: Altonan vangit, Lauri Kokkonen: Viimeiset kiusaukset, Paavo Haavikko: Airo ja Brita, Okko Leo: Täyspuuvillakuosi, Kari Hotakainen: Punahukka, Mati Unt: Hyvää yötä, rakkaat vainajat, Panu Rajala: Mestarin iltapäivä, Panu Rajala: Päämäärä Tuntematon, Panu Rajala: Sillanpää, August Strindberg: Uninäytelmä, August Strindberg: Mestari Olavi, Maurice Maeterlinck: Sininen lintu, Friedrich Schiller: Fiesko, Ludvig Holberg: Valtioviisas kannunvalaja, William Shakespeare: Myrsky, William Shakespeare: Loppu hyvin, kaikki hyvin, Molière: Sievistelevät hupsut, Molière: Luulosairas, Bertolt Brecht: Kolmen pennin ooppera, Reko Lundán: Tarpeettomia ihmisiä, Anton Tsehov: Lokki, Teuvo Pakkala: Tukkijoella, Oliver Bukowski: Friday Night, Wolfram Lotz: Suuri marssi, Kornél Hamvai: Pyövelien markkinat, Péter Karpáti: Jokanainen, Györgi Spiró: Kvartetti, Marko Järvikallas: Satunnaista rakkautta, Anton Tsehov: Kolme sisarta, Euripides: Ifigeneia Auliissa

Naiskirjailijain teokset: Kersti Bergroth: Jääkärit, Sofi Oksanen: Puhdistus, Heini Junkkaala: Kristuksen morsian, Heini Junkkaala: Nainen johon aina rakastut, Marguerite Duras: Agatha, Pirkko Saisio: Slava! Kunnia., Anna Krogerus: Kaarna, Tove Appelgren: Zoo, Elvi Sinervo: Onnenmaan kuninkaantytär ja ihmislapset, Elvi Sinervo: Suuria asia eli Desantti, Elvi Sinervo: Toukokuun viimeisenä iltana, Elvi Sinervo: Maailma on vasta nuori, Raija Siekkinen: Seinät, Raija Siekkinen: Illuusio, Minna Canth: Murtovarkaus, Minna Canth: Anna-Liisa, Minna Canth: Kovan onnen lapsia, Helvi Hämäläinen: Kuunsokea, Irma Koskimies: Voimattomat kädet, Selma Anttila: Kahdet kasvot, Aino Voipio: Kansanopistolaisia, Maria Jotuni: Vanha koti, Juhani Tervapää: Juurakon Hulda, Aino Kallas: Talonpojan kunnia, Helli Kaikkonen: Onnellinen päivä, Eila Pennanen: Aurinkomatka, Inkeri Kilpinen: Rakas lotta, Inkeri Kilpinen: Risto Rytin tuomio, Inkeri Kilpinen: Nouse Inkeri, Kati Kaartinen: Mykkäset, Outi Nyytäjä: Amatsonit, Saara Turunen: Puputyttö, Saara Turunen: Broken Heart Story, Saara Turunen: Tavallisuuden aave, Saara Turunen: Medusan huone, Leea Klemola: Kokkola, Laura Ruohonen: Olga, Laura Ruohonen: Suomies ei nuku, Laura Ruohonen: Suurin on rakkaus, Laura Ruohonen: Kuningatar K, Elvira Willman: Lyyli, Elvira Willman: Kellarikerroksessa, Elvira Willman: Juopa, Eeva-Liisa Manner: Poltettu oranssi, Sirkku Peltola: Pieni raha, eräs ranskalainen näytelmä, Rebekka Kricheldorf: Arkea ja ekstaasia, Anja Hilling: Surun musta eläin, Katja Brunner: Helvettikin on vain sauna, Anna-Elina Lyytikäinen: Hämähäkkimiehen kuolema, Pipsa Lonka: AAVA – merenrantanäytelmä, Minna Nurmelin: Nimimerkki.

Miehen kirjoittamia näytelmiä näissä on 62 (54 %), naisen kirjoittamia 52 (46 %), yhteensä 114.

Kirjailijoita, joilta olin aiemmin lukenut jotain oli miehissä 30, naisissa 14, yhteensä 44 (39 %).

Kirjailijoita, joilta en ollut aiemmin lukenut mitään oli miehissä 32, naisissa 38, yhteensä 70 (61 %).

Suomalaisen mieskirjailijan näytelmiä oli 28, suomalaisen naiskirjailijan 47, yhteensä suomalaisia 75 (66 %).

Ulkomaan mieskirjailijan näytelmiä oli 34, ulkomaan naiskirjailijan 5, yhteensä ulkomaalaisia 39 (34 %).

Jo kuolleen miehen kirjoittamia oli 45, jo kuolleen naisen kirjoittamia 29, yhteensä kuolleitten teoksia 74 (65 %).

Elossa olevan miehen kirjoittamia oli 17, elävän naisen kirjoittamia 23, yhteensä 40 (35 %).

Jos luvuissa on lappia, se olkoon sitä lapin lisää. Minulle jäi tästä lukuprojektista semmoinen olo, että kunhan kirjallisuudesta jätetään turha maalaileva kuvailu pois ja keskitytään sanoihin ja tekoihin, pystyn kyllä lukemaan, mutta kun minun pitää kirjailijan puolesta päätellä onko jokin asia niin tai näin tai sitten kuvitella jotain tarinan kannalta merkityksetöntä höpsismiä, hidastuu lukeminen ja koko homma alkaa jumittaa. Sitä vastoin jos vaikka ollaan ostamassa päreitä pohjoisessa Suomessa ja samalla tarkastetaan myyjän varastot, että sattuisko sillä olemaan hyviä kirveitä, niin kyllähän semmoista lukee kuin kennenkä poeka.

Euripides: Ifigeneia Auliissa

Antiikin Hellaan näytelmäkirjailija Euripides (n. 485 – 406 eKr.) kirjoitti noin vuonna 405 eKr. ensiesityksensä saaneen murhenäytelmän, jonka K. V. L. Jalkanen suomenti nimellä Ifigeneia Auliissa. Luin sen vuonna 1966 ensimmäistä kertaa ilmestyneestä kirjasta, jossa on kaksi Euripideen näytelmää, nimittäin Medeia ja tämä Ifigeneia Auliissa.

Olen lukenut tämän nimenomaisen Ifigeneian tästä samasta kirjasta ainakin kahdesti aiemmin ja kun kerran olen opetellut ulkoa yhden pienen katkelman, voisi vaikka olettaa, että näytelmä on merkinnyt minulle jotain joskus nuorempana. Nytkin se tuntuu tosi hienosti sommitellulta ja vetoaa tunteisiini voimakkaasti. En itke koskaan ihan vollottamalla, mutta kyllä vesiä vuodattelin tätä lukiessa ja laajoja pätkiä luin ääneen, kuvittelin niihin sopivat näyttelijätyypit ja annoin mennä Euripidesta tunteella ja lujaa.

Näytelmän juoni lyhyesti. Muinaisen Kreikan sotalaivasto on lähdössä Troijan sotaan. Tuulet eivät ole suotuisat, Artemis-jumalatar vaatii tietäjän mukaan kreikkalaisilta ihmisuhria. Eikä ketä tahansa vaan kreikkalaisten sotapäällikön Agamemnonin  tytärtä Ifigeneiaa. Agamemnon suostuttelee tyttärensä tulemaan Auliin satamaan, jossa Kreikan laivasto odottaa kärsimättömänä sotaan lähtöä. Isä-Agamemnon valehtelee kirjeessä vaimolleen, että tytär vihitään ennen sotaretken alkua. Ifigeneia ja hänen äitinsä Klytaimestra  saapuvat Auliiseen onnen odotuksin, mutta vähän kerrassaan heille paljastuu, että tyttären on kuoltava, jotta kreikkalaiset pääsevät hakemaan Troijaan ryöstetyn naisen, Helenen takaisin. Seuraa syvä mielenmyllerrys, jonka päätteeksi Ifigeneia päättää suostua uhriksi. Hänelle selitetään sen tapahtuvan Kreikan tulevaisuuden turvaamiseksi (ettei enempiä naisia ryöstettäisi Troijaan). Lisäksi soturit uhkaavat ryhtyä aseelliseen yhteenottoon, ellei uhria ala kuulua.

Nuori Ifigeneia kasvaa näytelmän aikana huolettomasta, onnellisesta neitosesta täydellisen pettyneeksi kunnes hän lopulta urheana ja uljaana astuu uhrialttarille. Näytelmän esipuheessa Päivö Oksala  selostaa miten jumala_koneesta-ratkaisu oli Euripideen näytelmissä tavallinen tehokeino. Myös tässä näytelmässä murskaavaa loppuratkaisua lievennetään väitteellä, että juuri ennen Ifigeneian surmatuksi tuloa hänen tilalleen uhrikivelle ilmestyykin naarashirvi, jonka uhripappi veitsellään surmaa Ifigeneian asemesta. Äiti, jolle tapahtuneesta vain kerrotaan, epäilee tätä selitystä, eikä ihme, minäkin epäilen. Joka tapauksessa Euripides oli kirjoittanut jo aiemmin jatko-osan Ifigeneian tarinalle, näytelmän nimeltä Ifigeneia Tauriissa, jonka tapahtumista allekirjoittaneella ei ole tarkempaa tietoa.

Laitan tähän sen kohdan, jonka opettelin nuorna miesnä ulkoa ja kuulustelen sen sitten kaikilta lukijoiltani seuraavilla Hadeen kirjamessuilla:

Nyt kaiken yhteen mietelmääni keskitän:

On ihmislasten suurin onni valkeus.

Vain hullu Hadeen synkeyttä kaihoaa.

Elo kurjakin on autuaampi kuolemaa.

Oksala toteaa esipuheessaan, että Euripideen hahmojen luonteiden kuvaus on tarkoin eriteltyä ja perusteltua. Aristoteles  sen sijaan Runousopissaan  kummeksuu tämän näytelmän kohdalla, miten Ifigeneia rukoillessaan ei ole samanlainen kuin myöhemmin. Ifigeneia tosiaan muuttuu itkevästä armonanojasta nopeasti uljaaksi sankarihahmoksi suostuessaan uhrattavaksi. Minua se ei ihmetytä. Ifigeneia kasvaa tehtävänsä myötä, niin kuin nykyään sanotaan. Olipa tehtävän järkevyysasteesta mitä mieltä hyvänsä. Näytelmässä sitä paitsi selkeästi huomautetaan, että joukot ovat valmiita aseelliseen yhteenottoon ellei neitoa uhrata. Sotureilla on veren maku suussaan. Ifigeneia estää tämän asettumalla uhrattavaksi. Hänen puheroolinsa näytelmässä ei ole järin suuri, mutta sen merkitys on tähtien tasolla.

Lukaisin tästä kirjasta vain toisen näytelmän, jonka sivumääräinen pituus on selityksineen 75 sivua sekä esipuheen, jonka pituus on 12 sivua. Lukeminen sujui päivässä, tätä tekstiä mietin pisempään, mutta eipä siitä tämän kummempaa tullut.

tiistai 19. tammikuuta 2021

Satakunta kuunnelmaa

Luvin tuossa vuen aekana satakunta kuunnelmoo. Tein niistä taolukkolistan, kahtokee niistä, heh. Jos niinkun kiinnostaa mittee oun lukenna.

Jos että meinoo nähä mittee siinä listassa lukkoo, niin ottakeepa huomijoon, että kyse onniin kuunnelmista, eekä niissä näköaesti oukkaan se parraen vaekutelman tarjooja. Kuunnelmat on toesta muata. Ehkenpä jo toesta aekookiin, semmosta hittaampoo ja hillitympee. Vaekka tehhään niitä kuunnelmija nykyväänkiin, tehhään tok siinä missä pärevasuja ja räsymattoja.

Kuolemantappaoksija näessä kuunnelmissa on melekein kun nykytekkarissa, mutta ylleensä eri paekoissa. Elämässä kumminniin harvemmin tostarinat piättyyvät kuolemaan, mutta onhan se aena ollu traamoessa semmosta, että pitäs jonkun heittee henkriepusa jotta piästäs oekeen tunnelmaan.

Piäosin nämä kuunnelmat on tietenniin alunperin suomenkielisijä, savvoo on joessaen välilöessä vähän maosteeks, mutta enimmäkseen männään tällä ensmäesellä kotmaesella. Toestakii on alakuun yrittänneet vähän pittee yllä ja hyvvee sieltäe on tullunna vaekkon suomentajat vähän piässeet välliin.

Monijaat näestä kirjottajista olvat minulle entuuvvestaan tuntemattomija, en käönnä laskemaan mitenkä isolla ossuuvvella. Vuan siinähän nuo tul tutuiks niinku kennenkä tytöt ja poejjat.

Mirjam Polkunen tuossa espuhheessaan tul sanoneeks, että kuunnelma on kuunnelma vasta esitettynä. No, tuossahan tuota on esitystä kun räsymattoo. Katelkee siitä ja Areenasta niitä voep kuunnellakkiin. Nii ja suattaahan jossaen kirjastoehen kätköessä vielä nykyväännii kuunnelmija löytyvä luettavaks asti. Katelkee tae kuunnelkee, mitenkä lysteettä.

Peeässä: Näötelmiin osalta tien listan vähän myöhemmin ja määttiijjä vielä linkkiin kanssa.

maanantai 18. tammikuuta 2021

Kuultua kansien välistä – Radioteatteria luettuna

Kuunnelmavalikoimassa Suomalaisia kuunnelmia 1975 – 1977 kirjan toimittaja Solja Kievari esittää kysymyksiä kuunnelman kirjoittajille otsikolla Miten kuunnelmani syntyvät – kolmen kirjailijan haastattelu. (Haastateltuina Antti Tuuri, Eila Pennanen ja Hannu Mäkelä ) Vastaukset ovat aika totutun oloisia. Tein haastattelusta oman mukaelmani. Koska kyseessä oli viimeinen kuunnelmavalikoima, jonka tähän hätään lukaisin, ajattelin vastata omasta puolestani kysymyksiin kuunnelmien lukijan kannalta. Esitän seuraavassa ensin Kievarin laatimat kysymykset kirjailijoille ja sitten väännän niistä kysymyksiä itselleni kuunnelmien lukijana sekä tottakai vastaan kysymyksiini.

"Lounaan jälkeen vetää vaateriin..."
Miten kuunnelmasi syntyi? Miten lukukokemukseni rakentui? Luin ensin esipuheet ja mahd. kirjailijakuvaukset, sitten kävin läpi kuunnelman alussa mainitut roolihahmot ja heitä esittäneet näyttelijät. Sitten luin tekstiä kuin näytelmää, usein sovitin mielessäni vuorosanoja roolia esittäneelle näyttelijälle, mikä elävöitti lukukokemusta aika tavalla.

Keräätkö aineistoa vai keksitkö kaiken? Mistä sain päähäni lukea juuri nämä kuunnelmat? Osallistuin lukuhaasteeseen nimeltä Shakespearen sisarukset, siinä oli tarkoituksena lukea näytelmiä. Ajattelin, että kuunnelmatkin käyvät. Katsoin Kuopion kaupunginkirjastoston nettihakemistosta mitä kuunnelmakirjoja sieltä löytyi ja nyt olen nähdäkseni kaikki yksitoista Kuopion kirjastosta löytyvää Radioteatterin kuunnelmavalikoimaa lukenut. Ensimmäiset luin helmikuussa 2020, kaksi joulukuussa 2020 ja loput seitsemän tammikuussa 2021. Yhteenä vähän yli sata kuunnelmaa, jotkut lyhyitä varttitunnin kuunnelmia (mikä ei vähennä niitten arvoa laisinkaan) ja pisimmät jotain puolentoista tunnin luokkaa ehkä ylikin.

Miten kokonaisuus hahmottuu? Onko luettua kuunnelmaa vaikea hahmottaa? Tämä kysymys on oikeastaan vähän kreisi vaikka itse sanonkin. Onko runoa tai romaania sitten jotenkin helpompi hahmottaa? Jotkut kuunnelmat, joissa on iso osuus lauluilla tai erityyppisillä runoilla tai äänimaisemilla varmasti kärsivät pelkästä  lukemisesta. Varsinkin lauluosuuksia on minun toisinaan vaikea itselleni säveltää saatikka esittää. Toisinaan välimusiikin luonnehdinnasta on sitten ollut hyötyäkin kuunnelman tyylin honaamisessa.

Montako versiota kirjoitat? Koenko joskus saman kuunnelman eri tavoin esitettynä? Varmaan olen joitakin kuunnelmia ymmärtänyt ihan eri tavoin kuin niitä kuunnelmiksi asti saattaneet. Tällaiset kuunnelmat ovat minulle auenneet hankalammin. Joskus tietyn näyttelijän äänen mukaantulo on vaikuttanut koko kuunnelman tyylin avautumiseen.

Miten saat kuunnelmasi henkilöt elämään? Jäävätkö luettujen kuunnelmien hahmot paperisiksi? Toisinaan käy näin. Pääasiassa kyse on kuunnelman teknisestä rakenteesta. Hyvä vuoropuhelu toimii mielestäni myös luettuna. Tässäkin tietysti näyttelijän äänen ja olemuksen saaminen päähänsä auttaa ihan tolokuttomasti.

Mikä kuunnelman kirjoittamisessa on mielenkiintoisinta, mikä hankalinta? Mikä kuunnelman lukemisessa on hauskinta, mikä tympäännyttävintä? Hauskinta on löytää se mielenvire, jossa tuntemani näyttelijät puhkeavat puhumaan lukiessani kuunnelmaa, jota en tunne entuudestaan. Esimerkkeinä vaikkapa Jussi Jurkka Norjan kuninkaana puhuttamassa onnekasta Audunia, Kauko Käyhkö pitkään istuneena vankina rauhoittelemassa ensikertalaista tai Aila Arajuuri ja Elina Salo huolettomina teini-ikäisinä sisaruksina järjestelemässä äidin hautajaisia viimeisillä rahoilla. Ja entäpäs Reino Valkama sydänkipuisena ukkina merellä kalassa nuoren Martti Katajiston kanssa. Tietenkin myös hyvän kuunnelman tarinaa on nautinto lukea. Tympeintä on se, että lukeminen yleensä kestää tuskastuttavan kauan. Tunnin kuunnelman lukeminen saattaa viedä minulta joskus aikaa kolmesta neljään tuntiin – jopa kauemminkin.

Mitä teet kun teksti ei luista? Sama. Lasken sivuja ties miten monennenko kerran ja koetan puurtaa läpi erilaisin henkisin kannustein. Lisäksi ahmin juustoa ja kittaan kahvia.

Milloin ja miten kirjoitat? Milloin ja miten luen? Aamupäivät ovat minulle parasta lukuaikaa. Lounaan jälkeen vetää väkisin vaateriin. Usein nukahtelen lukiessani. Joskus iltaisin otan lukemisessa sisuuntuneen loppukirin. Se ei kuitenkaan ole kovin laadukasta lukemista.

Kåpijokatti

Suomalaisia kuunnelmia 1975 – 1977


Solja Kievari toimitti lukemani valikoiman vuosien 1975 – 1977 kuunnelmista. Yleisradion teatteriosaston johtajana vuodesta 1974 lähtien toiminut Mirjam Polkunen kertoo esipuheessa otsikolla Määrää ja laatua Radion teatteriosaston vuosittain tuottamien kuunnelmien määrästä: noin 50 uutta pitkää kuunnelmaa, joista kotimaisia 30 – 40, lyhyitä kuunnelmia (10 – 20 min.) noin 40 sekä jatkokuunnelmasarjan Kantolan perhe uusi osa joka viikko. Kuunnelmien uusintoja lähetettiin noin 80. Joka viikko lähetettiin yksi uusi pitkä kuunnelma, yksi pitkä uusinta, yksi lyhytkuunnelma ja jatkokuunnelman osa sekä joka toinen lauantai uuden kuunnelman pikauusinta.

Polkunen kysyy, onko tuotantoa liikaa. Hän päätyy siihen arveluun, että on tuotettava lavealla tarjonnalla erilaisille kuulijakunnille. Polkunen kertoo, että Kantolan perhe kerää kuulijoita yli miljoonan ja pitkät kuunnelmatkin saavuttavat 200000 – 300000 kuulijaa. Näitten tietojen lisäksi Polkunen arvioi lyhyesti ja kauniisti jokaisen valikoiman kuunnelman.

Kirjan toimittanut Solja Kievari kirjoittaa otsikolla Kuunnelman kirjoittajalle. Hän luo kuvaa siitä, millaisia asioita kuunnelmaa kirjoitettaessa on otettava huomioon ja korostaa myös kuunnelman monenmoisia mahdollisuuksia. Lisäksi Kievari esittää kysymyksiä kuunnelman kirjoittajille otsikolla Miten kuunnelmani syntyvät – kolmen kirjailijan haastattelu. Tein tästä oman mukaelmani, jonka esitän seuraavassa tekstissäni.

Eila Pennanen: Äiti ja poika. (1977) Poika täyttää 30 vuotta. Äiti tarjoaa kotoisan juhla-aterian. Muita hahmoja ei keskusteluun osallistu, mutta heitä kyllä mainitaan usein. Aiheena keskustelussa pojan alkoholismi ja äidin yksinäisyys.

Hannu Mäkelä: Juna Moskovaan. (1977) Neljä suomalaista lähtee makuuvaunun hytissä kohti Moskovaa. Esipuheessaan Polkunen esittää, että itse kukin voi tunnistaa itsensä näistä neljästä tyypistä. Minua esittävä hiljainen viides hahmo kyllä joukosta puuttuu, mutta enhän minä ole Moskovassa koskaan käynyt ja tuskinpa käynkään.

Iris Kähäri: Otolliset vuodet. (1977) Kovin lohduttoman kuvan kirkkoherran ja hänen perheensä elosta sutii Iiris Kähäri tässä kuunnelmassaan. Työväenaate nostaa päätään nuorisopastorin toiminnan myötä, tytär on yksinhuoltaja ja kuuntelee rokkia, isää hoitaa työlääntynyt vanhapiikasisar ja veli vajoaa syvään masennukseen kirkkomaalauksia koskevan tutkimuksensa tarkastamisen viipyessä. Lisäksi seurakunta suunnittelee kirkkoherran asunnoksi kerrostaloasuntoa vanhan pappilan sijasta. Onneksi kuunnelman nimen voi tulkita sitenkin, että kirkkoherra kaikesta huolimatta luottaa tulevaan.

Antti Tuuri: Lakko. (1977) Solja Kievarin haastattelussa Antti Tuuri kertoo kuunnelman pohjautuvan tositapahtumiin eli sanomalehti Kalevan painotyöntekijöitten lakkoon syksyllä 1976. Napakkaa mutta melkoisen asiallista keskustelua kuvataan työnantajapuolen näkökulmasta.

Tuula Mehtonen: Tainan kesä eli terve, aurinko! (1977) Tainan luokkatoverit pääsevät reissaamaan Eurooppaan, mutta Taina saa jäädä kesätöihin tukinuittotyömaalle! Varsinkin ensimmäisen työpäivän kaoottisuus aloittelijalle on hyvin kuvattu. Kasvutarina jostain Kemin seuduilta, paikallisella murteella sävytettynä.

Paavo Rintala: Šamaanien etuoikeus. (1975) Castrén, Matias Aleksanteri, lähtee tutustumaan Siperian samojedeihin 1840-luvulla. Hän on jo Vienan seuduilla sairastunut eikä tautiin löydy parannusta Siperiasta. Mutta löytyy muuta, kodan sammas, joka osoittaa Pohjantähteä, jonka ympäri tähtinen taivas pyörii kuin mylly etten sanoisi jauhinkivi. Kertojan ääniä on tässä kuunnelmassa kaksi, kerrottavaa siis riittää.

Eino Säisä: Joonas, Rantamäen isäntä. (1977) Joonaksella on hirttäynyt ryyppy päälle ja perheellä alkaa olla akku lopussa hänen kanssaan. Maatalon mahtava isäntä öisten perheneuvottelujen aiheena ja keskipisteenä. Tutulta tunnustaa.

Jaana Lappo: Banaanipotku. (1977) Mauri kamppailee kohoavien hintojen ja riittämättömien palkkojen maailmassa. Kuunnelma pelittelee sanaleikeillä, joissa yhdistyvät urheiluselostus ja hinta&palkkapoliittinen sanasto. Mauri täyttää tehtävänsä ja saa mennä.

Pirkko Jaakola: Kehtolauluja au-lapselle. (1977) Äiti menee vauvansa kanssa kasvatusneuvontaan ja saa sieltä neuvoja, jotka ovat kovin ajanmukaisia, viisivuotissuunnitelmakin löytyy. Perinteet kuuluvat menneisyyteen, kuten vissiin kuunnelmatkin...? Tuli mieleen miten EU-äänestyksen jälkeisenä päivänä vanha setä kurkisti lastenvaunuihimme ja tuumasi: ”Sielläkin nukkuu EU-lapsi.”

Ilpo Tuomarila: Hakaniemen leipomossa 1906. (1976) Kerrassaan maistuvainen historiallinen baakkelsi valikoiman lopuksi. Leo Mechelin teljetään konditoriaan, kun työläisjoukko alkaa metelöidä ja rikkoa raitiotietä. Kuunnelmassa leikitellään setämiehen puhelimen käytöllä ja muutenkin hitaalla päätöksentekokyvyllä.

Kirjassa on 271 sivua. Lukaisin sen kolmessa päivässä. Kaikki valikoiman kuunnelmat ovat alunperin suomen kielellä kirjoitettuja. Kuolemantapaukset ovat vähenemään päin, vain yhdessä kuunnelmassa sellainen tapahtuu.

perjantai 15. tammikuuta 2021

Suomalaisen ääniä – Suomalaisia kuunnelmia 1970 – 74

Vuonna 1976 ilmestyi yhdeksäs Yleisradiossa esitettyjen kuunnelmien valikoima. Sen toimittivat tänäinen nimipäivänsankari Solja Kievari ja Terttu Talonen. Alun saatesanoissa toimittajat kehuvat kirjan kuunnelmavalikoimaa edustavaksi. Kuunnelmissa on tärkeää mitä sanotaan ja miten sanotaan.

Väinö Karihtala: Naavankaira. (1974) Rehelliseksi realistiksi mainittu kirjailija on tehnyt mielestäni lähinnä veijaritarinaa muistuttavan kuunnelman, jossa työttömät lappilaiset metsätyömiehet pyrkivät pysymään leivänsyrjässä keinoja kaihtamatta. Jotkut ovat hiihdelleet rajan yli Neuvostoliittoon, jotkut katsovat parhaimmaksi hankkiutua vankilaan velkojen takia ja muitten on etsittävä särpimensä toisin tavoin. Kaksi sankaria päättää ruveta luvatta possauttelemaan riistaa, jota metsissä riittää.

Seppo Urpela: Matti Joenmutka matkalla Jäämeren tielle. (1973) Erikoinen karikatyyrinomainen kulkuritarina. Nuori mies lukee kirjasta Jäämeren rannoista ja päättää lähteä sinne kesken heinänteon. Junasta löytyy matkaseuraksi kertomansa mukaan aivopuoli kulkuri.

Leo Kalervo: Iltamien jälkeen. (1970) Muistelin nähneen tämän perusteella tehdyn tv-elokuvan ja Elonetistä löysin tiedon, että sellainen onkin valmistunut vuonna 1980 Maikkarin tuotantona. Elokuvassa Aulista esitti Tom Pöysti, kuunnelmassa itseään seuloo Kari Franck. Kuunnelma sai vuonna 1970 Sokeain kuunnelmapalkinnon. Tiivistunnelmainen kuvaus varsin tyypillisestä väkivaltaisesta kuolemantapauksesta ja varsinkin sen karuista jälkiselvittelyistä.

Jukka Pakkanen: Tunti kerrallaan. Kuunnelmallinen kertomus tangosäveltäjän elämästä ja kuolemasta 1960-luvun Suomessa (1972) Heti perään toinen Maikkarin tv-elokuvaksi tekemä kuunnelma. Kuunnelmassa tangosäveltäjä Unto Monosen roolissa Martti Tschokkinen, tv-elokuvassa Esko Pesonen. Molemmissa tärkeää sivuosaa Monosen kannustajana eli itsenään esittää M. A. Numminen, jolle Mononen sävelsi tangon Naiseni kanssa eduskuntatalon puistossa. Unto Monosen tunnetuin tango on Satumaa.

Maijaliisa Dieckmann: Ari Virtanen, 8 vuotta. (1974) Kansakoulunopettajan kuunnelma maahanmuuttajalapsen ongelmista. Minusta tällä kuunnelmalla on sanottavansa tänäkin päivänä. Pitääkö lapsen saada kasvaa tekotiloillaan vai voiko maasta toiseen siirtyä ja pärjätä niinkuin kennenkä poeka? Voi tätäkin nimittää yksittäistapaukseksi ja voi olla nimittämättä.

Jussi Kylätasku: Matti Väkevä. Kuunnelmaooppera (1972) Matti Väkevä, peltonsa paketoinut pientilallinen lähtee Ruotsiin töitä etsimään monen muun tavoin. Kivikkoinen tie odottaa Suomen miestä naapurissa, eikä syyllistä kehnoon kohteluun löydy ei sitten kapitalismistakaan. Pirullista huumoria ja hauskahkoja heittoja aikaisempiin tunnettuihin runollisiin lähteisiin sisältää tämä keveästi riimitelty draama.

Esko Korpilinna: Uuteen maailmaan. (1973) Puhtaaksi kuunnelmakirjailijaksi mainittu Esko Korpilinna asui Ruotsissa. Tämä kuunnelma voitti vuonna 1973 Sokeain kuunnelmapalkinnon. Siirtolaisuus on vahvana aiheena esillä jo kahdessa aikaisemmassa kuunnelmassa, tämä on sitten kolmas samaa jatkumoa. Merellinen matkanteko saa absurdeja käänteitä laivan henkilökunnan omituisen asenteen myötä. Piinaavalla tavalla vauhdikas mustan huumorin kuunnelma.

Hannes Tompuri: Kun jata elää. (1974) Merelle mennään tässäkin kuunnelmassa. Kolme miestä on kalassa Suomen puoleisen itäisen Suomenlahden ulkosaarilla. Pääosaa, Topia, esitti Esa Pakarinen. Topi kertoo lapselleen kalasadun, miehille saaressa kalajutun. Välillä ajatukset luisuvat myös idästä kohoavaan punaiseen auringonnousuun, jos tällainen kuvaannollinen politisoiva retoriikka sallitaan.

Kirjassa on 266 sivua. Lopussa on luettelo vuosien 1973 – 1974 kuunnelmista. Lukaisin kirjan parissa päivässä. Kaikki kuunnelmat on alunperin kirjoitettu suomeksi. Kuolemantapauksia neljässä kuunnelmassa kahdeksasta ja lisäksi yhdessä on piakkoin luvassa useampia.

keskiviikko 13. tammikuuta 2021

Kansan äänet – Suomalaisia kansankuunnelmia

Outi Nyytäjän toimittama pieni punakantinen kuunnelmakirja Kansan äänet – Suomalaisia kansankuunnelmia otti ilmestyäkseen vuonna 1973.

Irene Rajala: Karjakko ja kartanon kummitus. (1970) Tämän kuunnelman olinkin jo kuunnellut joskus toivekuunnelmien joukossa. Karjakko-kuunnelmassa on tavallaan kaksi teemaa: toinen on perinteinen kummitusjuttu ja toinen on maatilan työväen kurja asema. Tapahtumat voisi sijoittaa jonnekin 1900-luvun alkuvuosikymmenille. Lypsäminen suoritetaan käsin, eläinlääkärin sijasta käytetään paikallista eläintenparantajaa. Taloon saapunut hyväjuoninen karjakko ottaa hommat hoitaakseen ja ryhtyy toimimaan kuin pääluottamusmimmi. Hänen suurimmat avunsa neuvotteluissa isäntäväen kanssa ovat asiantuntemus ja luja itseluottamus, pakkokeinona hän väläyttää poislähtöään. Kummitusjuttu nivoutuu kuunnelmaan kartanon työväen aikaisemman vielä kaameamman kohtelun kautta. Kummituksiin karjakko suhtautuu ihastuttavan maanläheisesti eikä ala kirkua tukka pystyssä niitä kohdatessaan. Karjakkoa esitti kuunnelmassa Eriikka Magnusson. Kuunnelma voitti Pohjoismaiden kuunnelmakilpailun Suomen palkinnon. Irene Rajalan kerrotaan olleen itseoppinut kirjailija, tunnustaa siltä kuin se näkyisi kuunnelmassa siten, että draamallisen uudistushenkisyyden sijasta korostuu tieto työväen huonoista asuinoloista ja karusta köyhyydestä (lue: todellisuudesta).

Toivo Lyytikäinen: Tivolielämää. (1970) Kiertävän tivolin hahmoja ja tunnelmia. Luettavaksi on enemmälti hahmoja, kuunneltuna saisi ehken enämpi irti. Miesten elolle viihdyn suovat korpikuusen kyynelet ja naisseura. Niin ja hanurinsoitto.

Kyllikki Leisti: Elian vaunu. (1968) ”Postibussilla” Juppurasta Kumppukseen matkataan tässä erikoisessa kuunnelmassa, joka muistuttaa kertomusta. Kertojan ääntä vain ei tarvita, sillä matkustajissa on sen verran puheliasta väkeä, että he kyllä selvittävät oudommallekin missä mennään ja mitä vauhtia. Kahdeksan ihmisen kuljettamiseen suunnitellussa ajokissa (moottorikelkka, jossa matkustamo?) matkaa tietöntä taivalta Utsjoen erämaassa melkein kymmenkertainen määrä joukkoa(!). Kuunnelma on äänitetty Kuopiossa.

Rauha Knuuttila: Ote arjesta. (1972) Suomalaisen maitotilallisen kalseasta tilanteesta huolimatta perustaltaan jokseenkin valoisa ja tervehenkinen kuvaus eteläiseltä Pohjanmaalta. Helpotettua murretta jutteleva nelihenkinen perhe asuu perintötilaa ja koettaa selvitellä reittiään maatalouden ja muunkin yhteiskunnan murroksessa, jossa viljelijä saa tehdä pitkää päivää siinä missä tavan työmies selviää kahdeksalla tunnilla. Nuorten omat murrokset menevät siinä sivussa. Hyvin sommiteltu kuunnelma.

Elsa Vuontisjärvi: Latusankari. (1970) Nouseva hiihtäjätähti lähtee kilpailureissulle ja vaimo jää lapsen kanssa kotiin. Vaimon luo tv:n ääreen pakkautuu muitakin urheilusta kiinnostuneita seuraamaan hiihtäjän menestymistä. Hauskaa, että urheilusta on tehty näin aidonoloinen kuunnelma, luulisi aiheen suomalaisia kiinnostavan.

Antero Viljanen: Elävän leski. (1971) Maalaiskylän pikku mökissä asuva Eeva, kahden pienen lapsen äiti on eronnut. Mies ei ole pitänyt puoliaan oikeudessa eikä ole saanut tapaamisoikeutta. Tämä jo aiheuttaa kitkaa eroparin väleihin. Miten naapurusto suhtautuu muuttuneeseen tilanteeseen, miten uuteen poikaystävään ja miten poikaystävä Eevaan? Hieno loppulause päättää erinomaisen, novellimaisen kuunnelman.

Tauno Terho: Aseeton sotilas. (1968) Vääpelin entinen koulutoveri ilmoittaa, ettei halua sodassakaan kantaa asetta uskontonsa vuoksi. Vääpeli hyväksyy asian, vaikka se tuottaakin vaikeuksia. Aseeton sotilas palvelee hevosmiehenä, vaikkei entuudestaan tunne hevosia. Vihollisen läpimurto nostaa aseettoman sotamiehen tilanteen esiin. Sota tuntuu kaipaavan yhtäkin miestä. Sokeiden kuunnelmapalkinnon voittaja. Sotamiehenä Seppo Kolehmainen.

Hannes Tompuri: Täällä ei kuulu tavallinen puhe. (1972) Metallivalimolla tapahtuu. Teollisuustyöntekijöitten arkea ja uhmaa kuvasteleva kuunnelma, jossa aloittelevaa nuorta miestä opastetaan sekä työhön että yleiseen asennoitumiseen sanotaanko vaikka yhteiskunnalliselta kannalta. Kiintoisana yksityiskohtana tulee esiin se miten työttömyyskorvauksen saanti riippuu puolison tuloista. On sitä ennenkin osattu.

Kirjan lopussa ennen vuosina 1970 – 1972 ensiesitettyjen kuunnelmien luetteloa on Outi Nyytäjän ja Pekka Lounelan teksti Uudet äänet. He kertovat miten Yleisradion vuonna 1966 järjestämä kuunnelmakilpailu vaikutti siihen, että ohjelmistoon alettiin valita kuunnelmia, joitten pääasiallinen voima ei ollut taiteellisessa vaikutelmassa vaan siinä, miten ne onnistuivat heijastamaan tiettyjä elämän osa-alueita. Nyytäjän ja Lounelan tekstiä seuraa lyhyt luonnehdinta jokaisesta teoksen kirjailijasta.

Kuolemantapauksia esiintyy kolmessa kuunnelmassa, kaikki ovat alkujaan suomenkielisiä. Kirjassa on 253 sivua, lukaisin sen parissa päivässä.

maanantai 11. tammikuuta 2021

Kahden vuoden äänet – Suomalaisia kuunnelmia 1966 – 1967

Paavo Rintala: Elokuun ääniä. (1966) Elokuinen saunailta. Miehet eivät ui, mutta nauttivat virvokkeita ja rapsuttelevat unbewusstejaan korvan takaa.

Erkki Ahonen: Kuriiriupseeri. (1967) Lapin sotaa toisella puolen rintamaa, pelkoa, jäähyväispuheita, muisteloita, saksalaisia, viiniä ja naisia, kuolemantapauksia. Tapahtuu vuonna 1944 ja yhä vain vuonna 1967.

Anneli Pukema: Kasperi eli erään vararikon analyysi. (1966) Saara tulee toimitusharjoittelijaksi kepulaisten lehteen. Keski-ikäinen Kalle ei muka aluksi huomaa häntä, mutta vähän kerrassaan heidän välilleen kasuaa kahden kypsän aikuisen suhde. Uraakin on luvassa, molemmille.

Hans Fors: Vaivaisten valssi. Kompositio äänille (1966, Vilsevals, suom. Johannes Brink) Sodanvastainen purkaus, runollinen kollaasi sotilaista, naisista heidän ympärillään ja sen semmoisesta. Sisältää kuolemantapauksia.

Esko Korpilinna: Kammottavia naapureita. (1967) Tämä kotoisalta kuulostava otsake ei valitettavasti viittaa siilinjärveläisiin naapureihin. Tosin pensasaidan mataluudesta tässäkin kärsitään – silmälläpito vain tapahtuu kertojista poispäin toisin kuin meillä. Luultavasti paikkakuntakin on toinen, kuunnelma sijoittunee eteläiseen Afriikkaan. Yksi kuolemantapaus. Kirjoittaja on tällä kertaa ruotsinsuomalainen.

Marja Rankkala: Jako kolmeen. (1967) Nuorten aikuisten ystävystymistä ja parinmuodostusta. Laitan tästä näytteeksi kauniin katkelman suvantovaiheesta, jossa Auli kuvailee Kristeriä parhaimmillaan:

Metsässä sinusta tulee valpas hyväntuulinen kettu. Sinä nuuhkit pitkään kaikkia lemuja... Männyt tuoksuu pihkaa ja kuusenjuureen on piilotettu pontikkapannu. Kettu lojuu kyljellään iltapäivänpaisteessa, se ravaa kangasta, survoo kanervia... se kurkkaa pöheiköstä. Irtolaisuus on sen elinehto, muuten se ei voi virnuilla...

Eero Silvasti: Kihlaus kello kuusi. (1966) Eero Silvasti juonsi ainakin 1970-luvulla pohdiskelevia, valtioviisaita ohjelmia televisioon. Sanat ”kuitenkin kaikitenkin” hän lausui aina selkeän ikihonkaisesti artikuloiden. Tässä pikku kuunnelmassa sävy on kokonaan toisenlainen. Nuorten rakastavaisten orastava onni on vaakalaudalla, oven läpi käytyjä keskusteluja vaaniva Rouva löytää liittolaisen Sosiaalivirkailijasta, jonka myrkystä näyte:

Elää jatkuvasti tarkkailun alaisena, koska tapaus on selvästi latentti kriminaali... Sanoisinko tapaus on katsottava tietyissä olosuhteissa vaaralliseksi ympäristölle...

Pirkko Jaakola: Uneksijan ehtoollinen. (1967) Pirkko Jaakolan omaa tyyliä, jossa surrealismi ja absurdismi lyövät toisilleen kättä, mikäli sattuu olemaan jäljellä niitä käsiä. Hauskojakin hetkiä on löydettävissä ihan etsiskelemättä. Useampia kuolemantapauksia, joista jotkut lopullisia.

Paavo Haavikko: Audun ja jääkarhu. (1967) Ilmeisesti islantilaisiin saagoihin tai sen sellaisiin pohjautuva kuunnelma, jossa nuori Audun lähtee matkalle Islannista, jossa tutustuu vaiteliaaseen mieheen, joka on päätynyt kotivävyksi taloon mentyään naimisiin nuoremman tyttären kanssa, vaikka vanhemmasta oli ensin puhe. Audun poikkeaa matkallaan Grönlannissa hankkimassa kesyn jääkarhun, jota sitten päättää käväistä näyttämässä Norjan ja Tanskan kuninkaille. Hänellä puhutaan olevan hyvä onni, mutta kestääkö sen koko pitkän matkan ja riitaisten kuninkaitten tapaamiset? Jahkailevaa vuoropuhelua, jota näyttelijät pääsevät eläytymisellään värittämään. Kaikkiaan ihan kelpo kuunnelma, jolle on kertynyt esityksiä muuallakin kuin Norjassa.

Tämän Jyrki Mäntylän toimittaman vuonna 1969 ilmestyneen kirjan loppuun on sijoitettu Pekka Lounelan Jälkisana. Lounela kertoo mm. näkemyksiään siitä, miten kuunnelmissa taiteellinen näkemys on tärkeämpää kuin dokumentaarisuus. Hän luonnehtii lyhyesti kirjan kuunnelmia.

Kirjan viime sivuilta löytyy luettelo kahden vuoden aikana esitetyistä kuunnelmista. Kuolemantapauksia on 4/9 kuunnelmassa, yksi on alkujaan ruotsinkielinen. Kirjassa on 288 sivua. Lukaisin sen parissa päivässä.

lauantai 9. tammikuuta 2021

Suomalaisia kuunnelmia 1964 – 1965

Jyrki Mäntylä toimitti kirjan Suomalaisia kuunnelmia 1964 – 1965. Esipuheen otsikolla Kymmenen kirjoitti Pekka Lounela, joka jatkoi Yleisradion teatteriosaston päällikkönä Olavi Paavolaisen jälkeen. Lounela jatkaa aikaisempien esipuheitten tapaan kuunnelman puolustamista niitten arvon todellisia tai oletettuja väheksyjiä vastaan. Hän kirjoittaa, että televisionäytelmiä ja kuunnelmia pidetään usein käyttötaiteena, joka on jotenkin alempaa kuin ikuistaide. Hän väittää kuunnelman korvaavan ehtymässä olevan lyhytproosan, kuten lehdissä julkaistujen novellien, tarjontaa.

Paavo Rintala: Ihmisiä syövät hevoset. (1964) Totalitarismi-dystopia, joka tapahtuu A:n kaupungissa. Tohtori A vedetään keulahahmoksi liikkeeseen, jonka tunnuksena ovat hevoisen kuvat, joita alkaakin ilmaantua ihmisten rintapieliin ja kauppaliikkeitten ovenpieliin. Ihmiset suostutellaan/kehotetaan nielemään sylinteri (koronavilkku?), joka syö heidän sisältään epäluotettavuuden madon ja saattaa heidät yksimielisiksi. Tohtori sanoittaa omat ajatukseni kuunnelmain runsaitten kuolemantapausten suhteen seuraavasti:

Saattoi olla, että ihmiset ennen aikaan välttämättä halusivat saada ruumiin, kun näytelmä loppui tai ainakin suuren katastrofin... Mutta me olemme tulleet uuteen aikaan... jokainen alkaa vaistota, että semmoiset murhenäytelmät eivät voi enää uusiutua...

Bengt Ahlfors: Piispan pulma. (1965, Biskopens dilemma, suom. Pentti Saaritsa) Mainosmies esittää piispalle hyvinvointivaltion dilemmaan ratkaisun, jolla voisi poistaa aineellisen puutteen koko maasta. Piispan sihteerin mielestä mies on piru mainosmiehen hahmossa. Olisi kiva kun voisi tutustua lisää Ahlforsin teksteihin.

Kirsti Hakkarainen: Onneksi on rahaa. (1965) Teinitytöt ovat menettäneet sodassa isänsä ja nyt on äitikin kuollut sairauteen. Tytöt järjestelevät äidin hautajaisia sotakorvausrahoilla. Tyttöjen kepeä keskustelu valostuttaa karua aihetta ja tekee kuunnelmasta hyvin koskettavan. Siskoksina Elina Salo ja Aila Arajuuri.

Reino Lahtinen: Syksyinen ukonilma. (1965) Ihan tuli tv-sarja Rintamäkeläiset mieleen tästä kuunnelmasta ja Lahtisen tekstiä sekin näkyy olevan. Tunnelmapala maaseudulta, jännite kasvaa lähes huomaamatta, purkautuu ukonilmaan ja päättyy potatinnostoon.

Arno Isaksson: Ei mitään uutta aamulehdessä. Pakinakuunnelma (1964) Seuraillaan pariskuntaa aamukahvipöydässä. Mies vastailee hajamielisesti vaimolleen, lukee sanomalehteä ja käy mielessään keskustelua uutisten, mainosten ja ilmoitusten kanssa.

Tapio Tyni: Joka toinen sunnuntai. (1964) Minulle tuntematon kirjoittaja, mutta tekstissä on erikoista imua. Aikuisen pojan sunnuntaivierailujen tunnelma saattaa kertojasta tuntua rasittavalta, mutta minussa se herätti voimakkaita kaipuun ja sympatian tunteita.

Juhani Peltonen: Surunapit. (1965) Peltosmainen tarina, jossa Minä matkustaa junassa ja jututtaa vierustoveriaan, jolla on surunappi. Jututukseen sekaantuu myös Metsästäjä. Juna ja kuunnelma rymistelevät keväisessä lumimyrskyssä yli siltojen, sukeltavat tunneliin ja heittelehtivät vaihteissa. Myös hätäjarru on keksitty. Minää esittää Erkki ”Kaptah” Luomala.

Simo Salo: Sukutarina. Kuunnelmaruno (1964) Edellisen kuunnelmavalikoiman vanhatestamentillinen aiheisto saa jatkoa, nyt ollaan veljellisen murhamysteerin äärellä. Kirjoittaja tuntee Raamatun sen verran hyvin, että kirkonmies hän oli. Tekstinä tämä on luettavampi kuin edellisen teoksen kuunnelma, mutta varmaan toimisi paremmin kuultuna.

Aapo Junkola: Lämmön maksimi ja minimi. Monologi (1965) Vanha insinööri muistelee, rinnalla Ääni lukee I. K. Inhan kuvausta tri Livingstonen Afrikan löytöretkistä. Myös insinööri on maailmaa nähnyt. Hän on porannut öljyä Bakussa ja Meksikossa. Hän on tarkka mies, mitannut lämpötilojen minimit ja maksimit vuodesta 05 alkaen. Nyt kello raksuttaa viime hetkiä. Livingstone kohtaa määränsä pään ja insinöörin muististakin alkaa veto loppua. Monologiksi kuunnelmassa on kaksi esittäjää, insinöörinä Toivo Mäkelä ja äänenä Heikki Kahila.

Marja-Liisa Vartio: Saara. (1964) Kuunnelma kahdesta kotiapulaisesta, jotka ovat toistensa vastakohtia. Nuori, iloinen ja huikentelevainen Saara on saanut jo loparit. Hänen tilalleen astelee neiti Kaarne, salaperäinen, vähäpuheinen työkone, joka tekee työnsä kuten on tottunut ja siihen saa isäntäperhekin totutella. Kaikki on siistiä, rauhallista, mutta pinnan alla kuohuu. Tämä kuunnelma olisi voitu kirjoittaa sata vuotta aikaisemmin Venäjällä, mutta kyllä sen nytkin voi lukea yhtäläisellä ihmetyksellä. Vuoropuhelu on sujuvaa, mutkissa luistattavaa, niin että jännite säilyy koko ajon ajan.

Kirjassa on 337 sivua. Lukemiseen kului kolme päivää. Kuolemantapauksia viidessä kuunnelmassa kymmenestä, alkujaan ruotsinkielisiä kuunnelmista vain yksi.

keskiviikko 6. tammikuuta 2021

Suomalaisia kuunnelmia 1952 – 1963 II osa

Marja-Liisa Vartio: Säkki. (1959) Outo iltakeskustelu avioparin välillä. Vaimo vaatii huomiota, hän on taiteilijaluonne, yliherkkäkin. Mies taas on asiallinen kuin kivi, muodollisen seuranpidon harrastaja. Sotien jälkeisen ajan psykologisointi nostaa päätään tässä kuunnelmassa, johon on sentään rakennettu helpottava jumala_koneesta-lopetus.

Heimo Susi: Gundar ja lohikäärme eli kertomus yhden kunnon sankarin kiusauksista, epäilyistä ja surkeasta lankeemuksesta. (1960) Viekasteleva tarina kuningattaren hovista, ritareista ja lohikäärmeestä. Tykkäsin kovasti. Tuli muuten vain mieleen miten ritari Yrjö taisteli kuulemma joskus lohikäärmettä vastaan, mutta mahtaako Yrjö tulla, kun ei sen griipinkään kanssa niin varmaa ole? Ja montako miljardia kannattaa maksaa varmuudesta saada nukkua yönsä rauhassa?

Bo Carpelan: Oma hahmosi oven takana. Mustaan sävytetty fantasia. (1960, suom. Helena Anhava, Din gestalt bakom dörren) Kun miehellä on eri asunnoissa kaksi naista, Anne ja Lili, ei ole ihmekään, että mies tuntee tiedostamatonta tarvetta kahdentua. Alkon hinnaston selaaminenko vai unettava bussimatka saavat sen aikaan? Kuunnelman mies nimeltä Kim jakautuu niin, että syntyy Kim I ja Kim II. Ihan kuten Suomalaisia kuunnelmia 1952 – 63 on jakautunut osiin I ja II. Eivätkä Anne ja Lilikään saa selvää mikä miehessä on muuttunut, kun Kimin kädet ovat kuin Eesaun jalat. Loppujakin on kaksi. Ainakin.

Leo Kalervo: Päivän tauot. (1960) Varastomiesten elämän kiehuntaa yhden heinäkuisen lounastauon ja kahvitauon aikana. Ihan ok kollektiivikuunnelma.

Esko Korpilinna: Karhunkuoppa. (1961) Vähintääkin mystillinen kuunnelma. Vaikea valita onko kyseessä absurdi eksistentialismi vai eksistentialistinen absurdismi. Miehet kohtaavat toisensa etsiessään itseään ja eläintarhan karhuja katsellessaan.

Kyllikki Mäntylä: Huominen päivä. (1962) Oprista kertonut Kyllikki Mäntylä kirjoitti tämän joskus myöhemmin uusintana kuulemani kuunnelman Larin Paraskesta. Kuunnelman ohjauksesta vastasivat Sakari Puurunen ja kirjailijan poika Jyrki Mäntylä, joka myös toimitti tämänkin kuunnelmavalikoiman. Kuunnelman kesto on 100 minuuttia, musiikin on kansansävelmien pohjalta sovittanut Jorma Panula. Pääosan, useammassa iässä tavattavan Parasken osan esittää Eeva-Kaarina Volanen. Paraske laulaa runoja kotiseudullaan Miiskunmäessä, Inkerinmaalla. Hän kaihoaa Suomeen, Vaskelaan, jonne sitten asettuukin asumaan vanhemman miehen vaimona. Kuunnelma seuraa Parasken työntäyteistä elämää, jossa ilo ja suru vuorottelevat laulun saattelemina.

Walentin Chorell: Ennen kuin sanat lausutaan. Monologeja radiolle. (1956, suom. Helena Anhava, Innan ordet) Tässä kuunnelmassa annetaan ajan pysähtyä. Veli on pukittanut veljensä naista, nyt ollaan tiukan neuvonpidon edessä. Kaikkien ajatukset kuullaan ennen kuin kukaan sanoo mitään. Vaikuttaa paremman väen korttipeliltä. Korttia on joskus mukava pelata, mutta radiosta kuultuna se on aika tylsää.

Simo Salo: Matka. Kuunnelmaruno. (1963) Vanhatestamentillinen aihe, joka ansaitsisi tulla kuunnelluksi kuunnelmana eikä ainakaan tulla luetuksi puolinukuksissa loppiaisaattoiltana. Sai tämä minut silti ajattelemaan, että Euripideen Ifigeneia onkin kenties vain muunnelma Abrahamista valmistautumassa uhraamaan Isakia (vrt. Abraham – Isak ja Agamemnon – Ifigeneia). Ehkä erämaahan karkotettu Haagar on myös saanut toisintonsa Ifigeneian kohtalossa?

Veijo Meri: Suomen paras näyttelijä. (1963) Hieman selkiintymätön tarina taiteilijasielusta, joka on vailla kiinnitystä. Pikkukaupungin teatterin johtokunnalle hän rupattaa seuraavasti:

Kun minä olen katsellut näitä Suomen teattereita, niin totta on, että samat siellä istuvat, oma kannattajakunta, teatterinystävät. Aina sama ralli, lauantaina sentään maalaiset, se on silloin vähän raskasta näytellä, kun ne eivät uskalla nauraa millekään tai sitten nauravat koko ajan, etteivät nauraisi väärässä kohdassa.

Kirjassa on 304 sivua + 10 sivun luettelo 1952 – 63 ensiesitetyistä kuunnelmista ja dramatisoinneista. Kuolemantapaus on mukana 2 – 3 kuunnelmassa laskutavasta riippuen. Alkujaan ruotsinkielisiä on mukana 2/9. Luin tämän kolmessa päivässä.

sunnuntai 3. tammikuuta 2021

Suomalaisia kuunnelmia 1952 – 63 I osa

Suomalaisia kuunnelmia 1952 – 63 I osa julkaistiin vuonna 1964. Alussa on teoksen toimittajan Jyrki Mäntylän esipuhe nimeltä Nelikymmenvuotias kuunnelma. Mäntylä määrittää kuunnelman taidemuotona saaneen alkunsa 40 vuotta ennen kirjan julkaisuajankohtaa. Jonkin matkaa on ehditty edetä niistä ajoista, jolloin Yleisradion ensimmäiseen kuunnelmakilpailuun vuonna 1929 pyydettiin osallistumaan kuullelmilla, joissa on korkeintaan kolme näytöstä ja kestoa korkeintaan tunti. Mäntylän mukaan kuunnelmasta on kehittynyt oma taiteenlajinsa, jolla on yhteistä eri kirjallisuudenlajien kanssa. Hän arvelee kuunnelmalle löytyvän tilausta maailmassa, jossa ihmiset elävät keskellä kuvatulvaa.

Kauko Valta Ylänne: Aurinko nousee huomenna. (1952) Amerikkalaisessa vankilassa tapahtuva öinen välikohtaus, jossa vankilaan tuotu uusi vanki kohtaa lähdössä olevan istujan. Kauko Käyhkö on saanut vetääkseen komean roolin kokeneempana vankina.

Kalervo Siikava: Viimeinen vaunu. (1952) Härkävaunussa matkataan juutalaista laulua laulellen. Alkaa sen pohdinta miten tältä olisi voitu välttyä, tunnelma kiristyy. Lyhyt tunnelmapala tämäkin.

Anna Bondestam: Yhteenkasvaneet. (1951, Sammanvuxna, suom. Marja Rankkala) Äiti ja tytär käyvät keskustelun, joka olisi pitänyt käydä jo aikoja sitten ja jonka he tulevat luultavasti käymään vielä monta kertaa uudelleen samalla menestyksellä.

Eino Koivistoinen: Silkkipurjeet. (1953) Onneksi on huumoriakin mukana, vaikka tämmöistä mustanpuhuvata. Muistelen lukeneeni saman tarinan novellimuotoisena valikoimasta Sähke Jumalalle. Kuunnelmana nauratti jonkin verran, ehkä ivalliseksi viheltelyksi kuvaillun välimusiikin ansiosta. Veijaritarina.

Helvi Erjakka: Kun on yksin. (1954) Irma saa kevyet konttoriraivarit ja lähtee kesken päivän kotiin, jossa sitten pui tapahtunutta ja muistelee menneitä, onnellisempia aikoja, jolloin hänellä oli oma rakas ja miettii lopulta omaa sielullista rakennettaan, että onko se jotenkin viallinen, kun yrittää kestää enemmän kuin jaksaa. Kirjailijan itse esittämä monologi. Kesto 24 minuuttia. Luullakseni ihan toimiva esitettävä.

Lauri Leskinen: Kevätjuhlan jälkeen. (1955) Edellisestä kuunnelmasta jo tuli vahvasti mieleen joulun seutuun katseltu liikuttava dokumenttiohjelma Neiti Aika, jota suosittelen. Sama sävy jatkuu tässä kuunnelmassa, jossa vanha maalaiskoulun opettaja on jäämässä eläkkeelle ja käy vaimonsa kanssa läpi menneitä.

Lars Hamberg: Sälli tulee vieraisille. (1955, En bose gör visit, suom. Eila Raisalo) Kuunnelma päättyy gongiin, jonka jälkeen seuraa kuunnelman vaihtoehtoinen loppu, joka päättyy gonggongiin. Prokuristin sällimäinen veli kiristää häneltä rahaa. Säntillinen mies on inhan veljensä edessä puolustuskyvytön. Kuunnelma tavallaan kysyy, kumpiko veljes on yhteiskunnalle vaarallisempi yksilö ja miten hänen turvallisuutensa voidaan taata, jep-jep.

Erkki Koivusalo: Kuollutta ei voi murhata. (1955) Juonikas rikoskuunnelma. Paljon auttaa eläytymisessä, kun näyttelijöinä olivat olleet mm. Matti Ranin, Maj-Brit Heljo, Leo Riuttu, Keijo Komppa. Siinä saa helpolla äänet ja luonteen kuunnelman hahmoille.

Leo Apo: Mikael ja joutsenet. (1956) Mikael ja Joni rakentavat purjevenettä. Kevät muuttuu kesäksi ja vene valmistuu. Elma tulee katsomaan miesten puuhia ja ruskettuu päivä päivältä, oo-ja. Veneestä kiinnostuvat muutkin. Merihenkinen kertomus ystävyydestä, joka joutuu koetukselle.

Kirsti Siiskonen: Baarin puolelta. (1958) Alkoholiin vaipuvainen ravintolanemäntä kertoo elämästään tiskaajalle, jonka on palkannut pitämään silmällä uutta miestään ja tytärtään.

Reino Lahtinen: Yks Väiski vaan. (1959) Kaupunkilaisen teinipojan kertomus alkaa nimellisellä vitsinväännöllä ja kohoaa pusutason kuvaukseksi suurten ikäluokkain parinmuodostuksen esiasteista. Välivihellysten kera.

Vieno Hamara: Langennut lehmä. (1959) Lyhyt mutta huomiotaherättävän nasevasanainen sekä erityisen vauhdikas kuvaus kiusallisena aiturina tunnetun lehmän elämän parhaista hetkistä, jotka huipentuvat lauman jukolalaiseen karkumatkaan metsäiselle kukkulalle. Sitä ennen katoava lypsykarjanhoito saa oman ylistyslaulunsa:

Pöh... ei mikään ole kuin entisten hyvien piikojen aikana. Maanittelivat, toivat jauhojuomaa, laulella hyryyttivät. Sekin vanha-emäntä vainaa, miten sielukkaat kädetkin sillä oli, lypsäminen kuin runoa. Tuli vastaan leipäpala kädessä... se oli lehmällistä aikaa se. Nyt ne eivät osaa edes laulaa, lypsykoneet. Radiot niillä vinkuu ja gramofoonit...

Kirjassa on 266 sivua. Lukaisin sen vuoden kolmen ensimmäisen päivän aikana.

 PS Kuolema vierailee näistä kolmessa tai neljässä kuunnelmassa laskutavasta riippuen. Alkujaan ruotsinkielisiä kuunnelmista on  2/12.