Armas J. Pulla: ”Runoilijan saa hirttää ilman muuta!”

Armas J. Pulla (1904 – 1981) kirjoitti vuonna 1941 julkaistun romaanin ”Runoilijan saa hirttää ilman muuta!” Romaanin tapahtumat sijoittuvat 1400-luvun Pariisiin. Päähahmona on runoilija François Villon (1431/2 – 1463), joka esitetään kirjassa varsinaisena veijarina ja peijarina.

Kertojana romaanissa toimii suomalainen Bartolomeus Karppanen, hurskas nuori mies, joka saapuu kaupunkiin opiskellakseen yliopistossa, jotta voisi valmistua papin ammattiin. Kertoja pöyristyy siitä paheellisesta menosta, jota kaupungissa on kenen tahansa nähtävissä ja varsinkin opiskelijoista, jotka viettävät aikaansa viinituvissa nauttien viinistä ja naisten seurasta. Heidän johtohahmonaan häärii runoilija Villon, joka neuvoo mm. miten viininsä ja eineensä voi saada maksamatta. Opiskelijat viettävät hedonistista elämää, jossa opintojen etenemistä tärkeämpää ovat omat nautinnot ja hauskanpito.

Pulla on humoristi, hän vyöryttää lukijan eteen sujuvaan tapaan kepposia, joita Villon tekee niille epäonnisille pariisilaisille, joilta hän ottaa tarvitsemansa rahan tai tavaran erinäisin juonin ja konstein. Tämän on tarkoitus huvittaa lukijaa, mutta itse siirryin muitta mutkitta Karppasen leiriin paheksumaan tällaista menoa. Ei se minua ainakaan naurattanut. On totta, että luottavaiset ihmiset ovat sukkelasanaisten heppujen puijattavissa – mikä siinä tosiseikassa on hauskaa, tiedä häntä. Jos kaikki rakentaisivat elämänsä juoniin ja kujeisiin, mahtaisimmeko elää onnellisemmin? Romaanin perusteella Karppanen tosin joutuu myöntämään, että vaikka Villonin toiminta on usein todella häikäilemätöntä, mies itse on rakastettava. Minusta nykyään pienyrittäjät käyttäytyvät tuskastuttavan usein minua kohtaan kuten Villon tässä romaanissa. Ehkä kyse on oman puolustautumiskykyni puutoksesta? Tai ehkä pienyrittäjät vain ovat nykyään mieluummin rakastettavia kuin työnteon kunniaan pyrkiviä?

Kerronta on hyvin sujuvaa, tapahtumain kehys pysyy mainiosti tasapainossa, Pulla on taitava kertoja. Historiallisilla yksityiskohdilla ei mässäillä, pikemminkin tarjotaan tilaisuus naureskella keskiajan kulttuurille. Minua vain ei naurattanut. Villonin hahmo vaikutti niin ylivertaiselta ja kaiken kestävältä, että hänenkään puolestaan ei oikein osannut jännittää. Karppanen vaikutti sympaattiselta, mutta jotenkin tarkoituksellisen pökkelömäiseltä. Pulla oli Pariisin-tuntija, asui kaupungissa ja muistelen joskus lukaisseeni hänen kirjansa Viipurlaisii muisteloi ja Pariisilaisii. Uskon, että nyt lukemassani romaanissa varmaankin livahtaa minun hoksaamattani huumoria, jota en ymmärrä, mutta kestän sen kuin ketjukolaaja.

Kirjassa on 213 sivua. Lueskelin sen läpi noin viikossa. Kirja sai minut pohtimaan huumorin ja vitsien historiaa. Mitään erityisen selkeää en kuitenkaan osaa niitten pohdintojeni perusteella tähän liittää.

Joseph Heller: Me pommittajat

Amerikkalainen Joseph Heller (1923 – 1999) kirjoitti vuonna 1968 julkaistun näytelmän We Bombed in New Heaven. Näytelmän suomensi Markku Lahtela ja se julkaistiin vuonna 1969 nimellä Me pommittajat. Kuten Hellerin tunnetuin teos, romaani Catch-22 (vuodelta 1962), myös nyt lukaisemani näytelmä sijoittuu pommituslentäjien maailmoihin.

Minä itsekin sijoitun lentäjien maailmoihin, kun asun tässä Karjalan Lennoston hornettien parveilureitillä ja saan en-niinkään-ilokseni kuulla näitten taistelukoneitten jylytystä päivittäin. Siihen nähden puheenaolevan näytelmän yleisö selviää vähällä, taistelulentoja suuremman osan saavat sotaa käyvän lentotukikohdan arki ja sen ihmiset. Toisaalta näytelmä ei päästä helpolla katsojaansa ladatessaan näyttämölle sodan oikeutusta koskevan kysymyksen: onko oikein lähettää ihmisiä kuolemaan taisteluihin? Tavallaan näytelmän loppuratkaisu on siten lähes euripidinen.

Heller ei ole tehnyt näytelmäänsä muutoinkaan turhan helposti sulavaksi. Lukiessa vei ensimmäisen näytöksen verran aikaa päästä sisään näytelmään, joka murtaa kerran toisensa jälkeen näytelmien make-believe-asetelman. Näyttelijät ovat tietoisia siitä, että he esittävät näytelmää. He näkevät yleisön, lausuvat ääneen millä paikkakunnalla teatteriesitys tapahtuu ja moneltako se loppuu, muistelevat omia ja toistensa aikaisempia roolisuorituksia ja toivovat pääsevänsä mieluummin esiintymään jonkin Shakespearen näytelmän dramaattisessa osassa. Hahmot myös puntaroivat sitä, kenellä on paras osa ja miksi juuri hänellä. Tosin onko tällä kertaa kyseessä pelkästään näytelmä vai sittenkin tosi tapahtuma herättää näyttelijöissä monin paikoin epätietoisuutta, jota näytelmän loppupuoli ei helpota.

Kirjailijan antamissa ohjeissa sanotaan, että näytelmän tulee tapahtua sillä paikkakunnalla, jossa näytelmää esitetään ja myös sinä ajankohtana. Kuopioon näytelmä sopisi valitettavan hyvin juuri Karjalan Lennoston läheisen sijainnin vuoksi. Ajankohta tällaiselle näytelmälle olisi todella sopiva Ukrainan sodan vuoksi. Antaako hornetteja vai eikö antaa, on siinä pulma.

Näytelmässä hupaisat ja dramaattiset jaksot vuorottelevat. Loppua kohti näytelmä kallistuu vakavasti draaman puolelle, alkupuolessa on paikoitellen farssin piirteitä. Oikeastaan tykkäsin tavasta, jolla näytelmä riisuu naamiot näyttelijöitten kasvoilta ja myöntää olevansa vain näytelmä, mitä seikkaa päähahmoksi kohoava kapteeni lopussa yrittää vakuuttaa katsojille ja itselleen.

Noin vuosi sitten nappasin tämän näytelmäkirjan mukaani Siilinjärven kaatiksen kirjakierrätyskontista. Kun aikaisempi lukemani kirja oli Frank Hellerin kirjoittama, ajattelin, että nythän voisi yhteen perään lukea Joseph Hellerin teoksen. En ollut viime vuonna huomannut, että tämä kirja on ollut kosteassa säilytyksessä. Se haisee vahvasti homeelle. Tämä on harmillista, sillä haluaisin säilyttää kirjan, se on muuten hyvässä kunnossa, mutta home ei ole kovin terveellistä. Mitään homelänttejä en näe, hajusta ei silti voi erehtyä. Nyt sitten kaikki pääsevät sanomaan, että mitäs luet niitä vanhoja, homeisia kirjoja! Huomautan, että olen itse vanhempi kuin tämä kirja. Hellerin näytelmän sanoma ei vanhene, niin kuin ei Ifigeneiankaan sanoma ole vanhentunut, Krimillehän siinä paetaan. Viime vuosituhannen puolella luin lehdestä, että Karjalan Lennosto saa uusia suihkuhävittäjiä, jolloin pieni tyttäreni kysäisi: ”Tuopko ne meille uuvet suihkuhuoneet?”

Kirjassa on 162 sivua. Lukaisin sen parissa päivässä, pääosin tänä aamuna.

Frank Heller: Murha vähittäismaksulla

Ruotsalainen Frank Heller (1886 – 1947) kirjoitti veijarimaisen rikosnovellin Maailman hienoin kauppa, jonka luin osana humorististen novellien valikoimaa nimeltä Maailman hymy (vuodelta 1947). Ajattelin, jotta pitänee tutustua lähemmin Hellerin rikosnovelleihin, jotenka hankin itselleni kokoelman nimeltä Murha vähittäismaksulla (vuodelta 1944). Hankkimani kappale vaikuttaa vuosikymmenten kuluttamalta, mutta osa sivuista on edelleen toisistaan irtileikkaamatta – neitseellistä luettavaa siis. Alkusivulle on liimattu lappusella oleva teksti: ”Tästä teoksesta saamansa palkkion on tekijä luovuttanut Suomen Punaiselle Ristille”. Lienee ollut kyse herrasmiehen tuesta Suomen sotaponnisteluille? Kirja on mahdollisesti annettu lahjaksi nuorelle miehelle, jonka omistuskirjoitus on samalla sivulla lappusen kanssa. Pokkariolemus sekä hämyisellä kujalla ja papukaijan kuvalla varustettu kansi luovat vaikutelman kioskikirjallisuudesta, liekö se hyvä vaiko paha vaikutelma, siitä otan selvää. Ruotsinkielinen alkuteos on nimeltään De ögesdigra skorna (1944) ja sen suomensi Sirkka Nuormaa. Novellit ovat seuraavat:

Sano minulle, kenen kanssa seurustelet… Tapahtuu Valaliiton mailla Quellenbachista Luzerniin elokuvatähti Nina Nitshevoota tavoiteltaessa. Pörssipeliä, pokeria, kyttäystä ja sähkösanomia. Tuoko onnellinen loppu sitten lopullisen onnen?

Alas Avernukseen. Oikein kiva pikku tarina, joka alkaa tuskastuttavan ryhmämatkan kuvauksena, mutta kehittyy hahmoihin tutustumisen myötä rikoksen selvittelyksi. Matkakohteilla ei jäädä hekumoimaan, vaan on niillä oma merkityksensä tarinan kannalta.

Papukaija. Mainio tarina tämäkin. Vanhempi ruotsitar asuu yksin Roomassa ja hankkii seurakseen papukaijan. Joku toinenkin on epäilyttävän kiinnostunut papukaijasta. Tarinan loppuhuomautus on viehättävän naisellinen. Puolivälissä oli eka aukileikattava sivu.

Seikkailu Karibianmerellä. Roomassa kuulee kertoja tarinan Länsi-Intian saaristosta, saarelta josta käytetään salanimeä. Tarinan lomassa poltellaan savukkeita, joitten ainekset ovat peräisin saarelta. Huipennus on elektrolyyttis-poliittinen. Huomasin, etten ole kovin pätevä leikkaamaan sivuja irti toisistaan.

Salaperäiset säteet. Tarinassa sykäistään jo vuoteen 1936. Euroopassa kuohuu, mutta Alpeilla taivaalta laskeutuu marsuja, kaneja ja apinoita. Sivumennen mainitaan erään saksalaisen professorin väittäneen maailmassa olevan vain tusinan verran kaskuja, joita sanomalehdet toistelevat eri muodoissa. Lukiossa harrastin luokkatoverini kanssa erään tietyn vitsin osasten sekoittelemista uuden vitsin aikaansaamiseksi. Nykyään sitä vitsiä ei voisi julkisesti kertoa leimautumatta öklöksi rasistiksi.

Parooni von Steiermarkin taideharrastus. Upporikas parooni viettää haluamansakaltaista eloa, josta neljä eksää on elävänä todisteena. Parooni tahtoo saada sen minkä hän tahtoo ja sen hän saakin, kunnes lopulta lösahtaa. Tarinan alussa ja lopusssa sain taas leikata lehdet auki. Saksia oli vain aamulla hankala löytää, sillä ne oli pantu varmuuden vuoksi yöajaksi piiloon kissoilta.

Stuart Manneringin jäämistö. Tapahtuu Bostoonissa ja vähän Pariisissakin, jonne Stuart-herra muutti jäätyään kiinni varkaudesta. Siellä Mr. Mannering tutustui taiteeseen ja keksi jännän jäynän jälkeenjääneille sukulaisilleen, jotka sitten joutuvat ratkomaan arvoitusta perintöön kiinni päästäkseen. Ratkoin itse saksilla yhdet lehdet auki, sitten viimeinen oli vain yläosastaan kiinni, joten repäisin sen auki, kun en viitsinyt leikata. Onpahan kirja nyt lukijansa näköinen.

Murha vähittäismaksulla. Tarinassa kuvataan Egonia, joka muistuttaa aika monia henkilöitä, jotka ovat pitäneet minua pilkkanaan. He muodostavat reilusti yli puolet tuntemistani imeisistä. Egon huvittelee vainoamalla entistä koulutoveriaan, kunnes tämä saa tarpeekseen ja päättää kostaa. Apuun ilmestyy mies hämyisältä kujalta.

Kohtalokkaat kengät. Kolmiosainen tarina pienellä johdannolla. Tärkeässä sivuosassa ovat kengät – tai oikeammin niitten narisevat puolipohjat. Ranska-osuus tuo mieleen pari Renoirin elokuvaa, Intia hehkuu kruununjalokivenä ja faniosio Baker Streetin salapoliisista jäljittelee nätisti alkuperäisiä.

Oikein viihdyttäviä ja tyylikkäitä rikostarinoita. Kyllä näitä lukisi enemmänkin. Kirjassa on 144 sivua. Lukaisin sen kolmessa päivässä.