Hämeenlinna

Vierailin vaimoni kanssa Hämeenlinnassa, koska meistä kumpikaan ei ollut ennen siellä käynyt. No, ehkä junan kyydissä on siitä sivuitse ajeltu pari kertaa.

Ajelimme Kanta-Hämeeseen vaimoni autolla, minulla ei autoa olekaan, kun olen niin köyhä. Minä kumminkin ajoin koko menomatkan, takaisin tullessa vaihdeltiin ajovuoroa. Ensin pysähdyttiin Jyväskylän keskustan eteläpuolella Keljonkankaan ABC:llä, jossa oli tietysti remontti meneillään ulkoalueilla. Ravintolassa oli paljon einehtijöitä, saimme silti ikkunapöydän, josta sai seurata remontin etenemistä. Söin runsaasti ja unohdin lippalakkini sinne ikkunapöytään. Paluumatkalla kävimme noutamassa sen, kun kerran tytär oli sen Australiasta tuonut.

Sitten käytiin Jämsässä sijaitsevalla Juvéninkoskella. Siellä haavoituin käteen, kun yritin päästä kosken alajuoksulle väärältä puolelta, risu repäisi kyynärvarren verelle. Opasteet olivat pienellä jossain tuonnempana. Koski oli komea ja vettä kulki innolla alaspäin.

Koskelta jatkoimme Lahtisen huopatossutehtaalle, jossa on tehtaanmyymälä. Vaimo osti sieltä kumipohjaiset lipokkaat työjalkineiksi. Koska olimme ainoat asiakkaat, vitsailin, että onko täällä nyt hiljaista kuin huopatossutehtaalla. Myyjä oli kuullut jutun ennenkin.

Sitten ajoin vähän harhaan, mutta kun kysyttiin neuvoa, niin päästiin takaisin ysitielle Tampereen suuntaan. Tamperetta lähetessä liikenne yltyi. Vaimo katseli navigaattoria ja neuvoi mistä piti kääntyä, että päästiin Pälkäneentielle. Kun neljän ruuhka hellitti, ajeltiin hyvää matkavauhtia, ohitettiin lasikatolla päällystetty Pälkäneen rauniokirkko ja vaimo sai otettua siitä kuvan vauhdissa. Olin etukäteen katsellut reittejä, joten osasin melkein ilman navigaattoria ajaa Hattulan Pyhän Ristin kirkolle. Se on todellakin keskiaikainen kuvakirkko, kunnioitusta herättävä tiilirakennus 1400-luvun lopulta. Katto on palanut usein ja kirkkoa on laajenneltu. Joskus 1700-luvulla tehtyä saarnastuolia kannatteli Pyhä Kristoffer – tai kuten kirkon esittelijä korjasi – Pyhä Kristoforos. Vaikea sanoa, miksi 1700-luvulla on vielä katolisia pyhimyskuvia laadittu, ehkä Krisse on tuotu jostain toisesta kirkosta? Vanhempi saarnastuoli on yhä kirkossa, lienee maamme vanhimpia. Kirkon tunnelmaa elävöittivät naakat, jotka lentelivät kirkon ympärillä ja istuskelivat kattorakenteilla.

Kun nämä must nähtävyydet reitin varrelta oli nähty, ajattelin, että käydään vielä Aulangolla ennen kuin mennään majapaikkaan. Kiersin autolla Vanajaveden kapeikon pohjoisen puolelta, ettei tarvinnut ajaa Hämeenlinnan kautta. Aulangon reissu sujui ihan ok. Käveltiin metsässä katsellen valkovuokkoja. Lopulta löydettiin se näkötorni ja kavuttiin pitkät rappuset ylös. Vaikka yleensä en kärsi korkean paikan kammosta, nyt en uskaltanut mennä edes tornin reunalle. Vaimo sen sijaan otti valokuvia reippaasti. Näköalat ylhäältä ovatkin ensiluokkaiset.

Käytiin kauppakeskus Goodmanin S-marketissa ostamassa syötävää ja juotavaa, valikoima oli jokseenkin sama kuin Siilinjärvellä. Alkosta ostin muovisen pullon valkoviiniä. Auto löydettiin parkkihallista, kunhan ensin seikkailtiin väärässä kerroksessa. Majoituimme mukavaan asuntoon, jonka olimme netistä löytäneet. Siellä oli kaikki ok, kuten koko Hämeenlinnassa.

Seuraavana päivänä sää oli epävakainen. Ajoimme auton keskustaan ja jalkauduimme katselemaan kaupunkia. Hämeenlinna vaikutti siistiltä ja rauhalliselta. Kuvasin joitakin komeita rakennuksia, minkä jälkeen jatkoimme Hämeen linnaan. Siellä oli paljon nähtävää. Linna on rakennettu ylemmiltä osiltaan tiilistä, alaosa graniittia. Oppaat eivät häirinneet, kävijöitä oli vähän. Kokeilin päälleni käytettyä haarniskaa, olen sen verran harteva, että haarniska tuntui vatsan seuduilta kitjakkeelta. Otin kuvan hilparista, kun sellaisen kerran näin. Myös upea paarivaate keräsi jakamattoman huomioni.

Kun olimme linnassa toimineen naisvankilan elosta kertovalla osastolla, vaimoni huomautti, että oli hänen syntymäpäivänsä. Häpeäkseni olin sen unohtanut, olin ajatellut aiemmin että huopatossut olisivat hänen syntymäpäivälahjansa. Koetin paikata epähuomiotani käyttämällä vaimoani asemuseossa, jossa oli esillä mörssäreitä ja neuvostoliittolaisvalmisteisia ajoneuvoja. Hän sai vaivoin peiteltyä innostustaan.

Käytiin kuitenkin kahvila Hoffissa kakkukahvilla. Sieltä poistuessamme huomasimme seinällä esitteen, jossa kerrottiin Iittalan naivistisen taiteen näyttelystä. Laskeskelin kuumeisesti aikataulua, sillä sulkemisaikaan oli enää 80 minuuttia. Onneksi Hämeenlinnan keskustan ja Iittalan välillä on pitkä moottoritieosuus, jossa saa ajaa 120 km/h. Meille jäi melkein tunti aikaa tutustua näyttelyyn ja kyllä se kannatti! Upeita teoksia monilta omaleimaisilta tekijöiltä. Tietyt taiteilijat muodostuivat suosikeiksemme. Vaimo tykkäsi Kikka Nyrénin ja minä Maija Kanervan töistä.

Maija Kanerva tekee linopiirroksia, joissa on paljon yksityiskohtia. Netissä kerrotaan hänen kuvaavan mielellään kissoja, mutta töissä jotka vetosivat minuun, en niinkään nähnyt kissoja vaan kaloja. Kuvissa on pääosassa elävä vedenalainen maailma ja sen hiljaisena, elottoman oloisena vastakohtana maanpäällinen kaupunkinäkymä. Linopiirroksia elävöittää sinisillä pastellisävyillä värjätty meri. Jokainen tulkitsee kuvia omista lähtökohdistaan ja Kanerva on antanut katselijalle vinkiksi kenties töittensä johdattajana toimineita laulunpätkiä, usein Juice Leskisen sanoituksista. Muutamalla eurolla ostin itselleni postikortin kappaleesta Syvänmeren sukeltaja nimensä saaneesta teoksesta ”Hukuin, nukuin, heräsin – mä täältä löysin taivaan”. Toisen kortin hankin vaimolleni Edith Södergranin runon pohjalta nimetystä teoksesta ”Kummalliset kalat liukuvat syvyydessä, tuntemattomat kukat loistavat rannalla”. Näistä molemmista ja muistaakseni jostakin muustakin teoksesta nousi mieleeni Aaro Hellaakosken runoista löytyvä ajatus mystisestä tarkkailijasta, joka silmäilee maailmaa veden alta, pohjamudista, sen kummemmin keskittymättä ihmisen tekemisiin:

Hourailen vain, hourailen

raskaanlaisen ja mustan mietteen
tuijottajasta pohjalietteen
syvien syrjällä vaikenevalla
vetten hirveän painon alla.

(katkelma Aaro Hellaakosken runosta Pohjalla, kokoelmasta Hiljaisuus, vuodelta 1949)

Kotimatka sujui kohtalaisesti. Vaimo ajoi osan matkasta, koska olin niin kovin väsynyt.

Juvéninkoski

Hattulan Pyhän Ristin kirkko

Aulanko

Haarniska, Hämeen linna

Vankilamuseo

Tykinvetolaite

Kesälomalle Kajaaniin Pesismusikaaliin

Iskelmälaulaja Irwin Goodman lauloi aikoinansa mahdollisuudesta lähteä Kesälomalle Seutulaan, valtion täysihoitolaan. Tämä pulpahti mieleeni, kun ajattelin eilistä yhden päivän kesälomareissuani Kajaaniin. Oli sekin aikaa!

Kajaani, Kainuun pääkaupunki, oli tullut minulle tutuksi jo muutamalta aikaisemmalta käyntikerralta.Minulla on Kainuun kirjastokorttikin. Tälläkin kertaa käväisin kirjastossa, sillä aikaa oli ylenmäärin, mutta tekemistä sitäkin vähemmän. Luin siellä Suomen Kuvalehteä, jossa oli pitkähkö artikkeli Pohjanmaan ruotsinkielisistä suomalaisista KAJ-yhtyeen euroviisuedustuksen innoittamana.

Kirjastossa oli esillä myös Kajaanin kaupunginteatterin esittämän Pesismusikaalin mainos. Tämä musikaali se minut Kajaaniin vetikin. Alunperin olin ajatellut, että kävisin sen katselemassa vaimoni kanssa, mutta vaimoa ajatus ei lopulta kiinnostanut riittävästi, niin että tein yhden päivän junareissun Kajaaniin. Aikataulut vain pääsivät yllättämään minut.

En tykkää iltanäytöksistä, joten varasin ensin liput päivänäytökseen, joka alkoi klo 13 ja loppui vähän klo 15 jälkeen. Vasta varattuani teatteriliput tulin tarkastelleeksi liikenneyhteyksiä Kajaaniin julkisia kulkuneuvoja käyttäen. Ainut julkinen kulkuneuvo oli juna. Ja ainoat sopivat aikataulut olivat meno aamulla kahdeksan-yhdeksän seutuun ja paluu puoli vuorokautta myöhemmin. Eli olisin nalkissa Kajaanissa 12 tuntia. Yksi yö Bangkokissa saa kovankin äijän nöyräksi, niin väitetään. Miten kävisi minulle Kajaanissa, kun en ole missään lajissa kova?

Totuus osoittautui juuri sellaiseksi kuin lähtökohtaisesti oli kuviteltavissa. Päiväni Kajaanissa oli aurinkoinen. Minulla oli ylläni välikausitakki, jossa on paksu, hiostava kaulus. Olin lukenut säätiedotteista, että luvassa olisi pohjoistuulta, tosin vähäistä, lämpötila alle +15 ºC. Aurinko teki kuitenkin päivästä lämpimämmän kuin mitä viralliset, varjossa arvuutellut lämpötilat osoittivat. Bangkok tuli mieleen Kainuun kaupunkia tarpoessani.

Kävin sentään taidemuseossa, joka oli 1950-luvulla rakennettu poliisitaloksi. Sieltä löytyi vielä putkakin, melko alkuperäisessä kunnossa. Taide ei pahasti päässyt ihon alle, joten vierailuni kesti vain kymmenisen minuuttia. Myöhemmin piipahdin myös Kajaanin linnan raunioilla ja huomasin, että rauniot olivat haastava kuvauskohde.

Itse Pesismusikaali oli hauska rallatus, kuten KAJ:n esitys, joka oli kuulemma sijoittunut Euroviisuissa neljänneksi. Pesismusikaalissa oli oikeastaan paljon samaa juurta kuin KAJ:n musiikissa. Pesismusikaali kertoo maaseutu-Suomelle tärkeästä urheilulajista, joka elää yhä perinteisesti maaseutumaisilla alueilla kuten Porissa, Tampereella, Jyväskylässä ja Kuopiossa. Vitsailematta voi joukkoon lisätä Joensuun, Vimpelin, Sotkamon, Siilinjärven, Lapuan, Kiteen, Alajärven, Hyvinkään ja Imatran. Ja paljon muita. Seurajoukkueitten kirjo on laaja, sitä käytiin pikakelauksella läpi musikaalissa.

Minua kiinnosti Pesismusikaali siitä syystä, että urheilu on läsnä kovin harvoin näytelmissä ja elokuvissa vaikka minusta urheilusta löytyisi paljon aineksia mistä tehdä draamallista taidetta. Pesismusikaalin olivat kirjoittaneet Sanna Heikkinen ja Janne Kinnunen, musiikin sävelti Joel Mäkinen. Pesistaustaa kirjoittajilta löytyi kenties kitsaammin? En minäkään koulun pesispeleistä välittänyt. Näytelmässä on mukana näyttelijä, jolla on pesistaustaa ja se on hyvä. Ilmeisesti yleisö oli tässä suhteessa asiantuntevampi minua, sillä toisinaan, varsinkin toisen näytöksen aikana, yleisöä nauratti hillittömästi sellaisissa kohdin, joissa itselleni nousi vaivainen hymynkare huulille. Taputin kyllä vilpittömästi mukana ja olin meiningissä kehollisesti tukevana (+110 kg).

Sanoituksista jäi mieleeni kertosäkeen Pesis pelastaa! ja kohta, jossa puhuttiin aution torin markkinahumusta tai jotain siihen suuntaan. Musikaalin rakenteen suhteen en ole ihan varma, oliko paras ratkaisu esittää musikaalin alussa viiden minuutin kertaus pesäpallon sääntöihin. Vai olisiko riittänyt, kun olisi vaikka mainittu, että ukrainalainen vieras kysyi pesisottelussa onko tämä finskij bejsbol? Musiikki oli rock-henkistä ja menevää, herkkyys kiteytyi kappaleeseen, jossa lapset kyselivät missä isä oli, kun he olisivat tarvinneet tukea. Isä rakensi pesisuraansa, tähän tuskaan voivat samaistua he, joilla on jokin työura ollut.

Pesismusikaali saa minulta hyvän arvion viihteenä, jossa tosin välillä uhkasivat jotkin läpilyönnit kadota Mantun monttuun tai Saarikentän jokeen. Yleisöä oli katsomossa nähdäkseni täysi tupa.

Siilinjärvellä minua odotti auringonlaskun punaama Siilinjoki, jonka taustalla häähmöitti pesiskenttä.

Musikaalin jälkeiset viisi tuntia ennen junan lähtöä olivat melko hikiset ja ellen olisi päätynyt samalle penkille paikallisen mieshenkilön kanssa juna-asemalla, olisivat kontaktit paikallisiin jääneet melko vähiin. Siinä sitten hetki puhella purpatettiin. Junassa lukeuduin kielivähemmistöön vaunussani. Venäjä, kiina ja jokin slaavilainen kieli olivat valta-asemassa. Tosin Iisalmessa vaunuun astui mieshenkilö, joka rupatteli ihan suomen kielellä.

Varsinainen Suomi

 

Turussa aurani kahlasi sumussa –

Surussa? Ehkäpä siinäkin, juu.

 

 

 

Pienenä sienenä taapersin torilla

kakkua sisällä, etteks’ tajuu?

 

 

 

 

 

Olikin puolikas Suomea istuttu,

tattina ratissa rekeä ohjattu.

Päättäjätasoja syrjästä seurasin

aikojen kulua arvotellessani.

 

Jellonan hännän ja kielenkin kuvasin

aamulla Turkua jolkotellessani.

”Kielen näytän, hännän nostan,

sillä maammon maion kostan!”

Elo ja Varkaus

Punaisten muistomerkki. Varkaus.

Joitakin vuosia sitten synnyin Varkaudessa. Muutimme sieltä Kuopioon ja yksi veljistäni pelasi Kuopion Elossa junioritasolla. Minä pelasin Kopareissa vielä juniorimmalla tasolla. Maailma meidät vieroitti ja nyt veljeni on ollut jo vuosikausia kokonaan toisella tasolla. Sen sijaan Kuopion Elo on noussut jostain syövereistä ja pelaa virkeästi kakkosdivisioonan C-lohkossa. Kävin asioikseni katselemassa kun Elo päihitti keskuskentällä OTP:n. Teki mieli huutaa kesken pelin, että TUL – hei, hei, hei! Mutta enpäs kumminkaan huutanut. Kiva oli nähdä että Elolla elonpäiviä riittää, kuten myös OTP:llä.

"Porukkoo on kun Elon pelissä."

Anoppini sen sijaan sai elonpäivilleen viimeisen kirjauksen kevättalvella. Hän oli jo päivitellyt eloa likemmäs yhdeksänkymmentä vuotta. Kaikki loppuu aikanaan, kokonaan ei milloinkaan, totesi Pekka Kejonen. Anopin jälkeen on tehty loppulitviikkiä monenmoista. Eilen tyhjennettiin vanhaa pientilaa, jossa anoppi oli nuoruutensa viettänyt. Anopin isän kaaduttua talvisodassa, oli anopin äiti löytänyt uuden miehen ja pyöräyttänyt tälle kaksi poikaa – tähän uuteen mieheensä hän viittasi myöhemmin sanoilla poekiin isä.

Anoppi kuoli suunnilleen samanikäisenä kuin äitinsäkin. Heidän entistä kotiaan eilen tyhjennettiin. Kokonainen jätelava tuli täyteen eikä riittänytkään. Entinen perunamaa kasvoi horsmikkoa ja monenmoiset lehtipuut rehottivat talon takana lupia kyselemättä. Tyhjensin vanhaa saunaa polttopuiksi varatuista hirsistä, joitten lahonpöly sumensi ilmaa, kun mätin hirrenpokaleita ulos. Kotona mietin oliko nekin hirret veistetty Venäjän vallan aikaan, kun ne kerran oli puretusta myllystä 1940-luvulla rakennettuun taloon hankittu. Polttopuuvarastossa niistä oli tullut pahvin painoisia.

Pahvin painoiset hirret.

Viime viikonloppuna kävin vaimoni kanssa Varkaudessa. Varkaus oli kauppala, kun synnyin, mutta asia korjattiin ja Varkaus on ollut kaupunki jo niin pitkään, että sen selkäranka on alkanut painua köyryyn. Väkiluku on kääntynyt laskuun, vanhoja taloyhtiöitä on ajautunut konkurssiin, kerrostalojakin on purettu. Minä asuin Varkaudessa Savontien varressa, 1920-luvulla rakennetun puutalon hellahuoneessa, tehtaan työläisten vuokra-asunnossa. Varkauden Konsti-museossa on näytteillä sellainen hellahuone, taisi olla noin 20 neliömetriä. Meitä asui semmoisessa pienessä asunnossa vanhemmat ja viisi poikaa. Omakohtaisia muistoja minulla ei siitä ole, koska muutimme Kuopioon, kun olin kaksivuotias.

Sen sijaan mummoni, joka oli hänkin saman tehtaan työntekijöitä, pääsi asumaan tehtaan vanhainkotiin, joka sijaitsi vanhassa kartanossa hyvän matkaa kaupungista. Mummon asunto oli sivurakennuksessa ja se oli hellahuone. Siellä vietin usein öitäkin lattialla maaten. Mummolassa oli oma tuoksunsa ja kartanon puutarhassa kasvoi pieni kirsikkapuu. Laiturin lautojen raoista tarkkailin veljeni kanssa miten salakat uivat laiturin alla.

Paatit.

Menin vaimoni kanssa Varkauteen, jotta saisimme jonkinmoisen kesälomareissun. Siilinjärveltä Varkauteen matkaa kertyy vain karvan verran yli sata kilometriä, joten kohtuuden rajoissa pysyttiin. Olin laatinut tarkan suunnitelman missä kävisimme ja ihmetykseni oli melkoinen, kun huomasin, että olimme unohtaneet vierailla naivistien kesänäyttelyssä. Eikä kirkkoonkaan ehditty. Sen sijaan piipahdimme hautuumailla, ruokailimme kuunnellen kevyttä klassillista musiikkia ja museossakin käväistiin. Erikoisin osuus oli risteily kahdella höyrypaatilla, jotka oli kiinnitetty toisiinsa, jotain vanhoja hinaajia vissiin. Matkan kestäessä saattoi vapaasti siirtyä aluksesta toiseen. Reitti oli minulle ihan tuntematon, taisivat paikalliset puhua Lehtoniemestä. Välillä satoi ja tuuli, mutta paistoi siellä aurinkoinenkin. Maihin tultuamme saimme nähdä ohikulkiessamme varkautelaisnuorison katselemassa katusählyturnausta. Oikein fiksuja nuoria, eivät alkaneet meille vanhoille räksyttää.

Oltiin hotellissa yötä, siellä ei ollut kenkälusikkaa eikä jääkaappia, mutta ilmainen parkkipaikka kyllä löytyi, vähän kuten meille kaikille joskus. Iltaravintolakin sulkeutui jo kymmeneltä, niin että yö oli rauhaisa.

Riika – Rīga

Jezus baznica, 1822.

Rumputtaja, Riian historia-
ja merenkulkumuseo

 

Terveisiä Latviasta!

 
Vaikka olin päättänyt jo etten enää ulkomaille matkustaisi ollenkaan,
jokin sinne houkutteli, Väinäjoen rantamille, vanhaan Riikaan, Latviaan.
Vaimo, tytär seuranani halki ilman liihottelin, taksi hoiti hotellille.
Vanha kaupunki on Riika, kivikadut mukulaiset haaste jalan kulkeville.
Parempi lie vara vanha, autoilu on rajattua, moporalli sieltä puuttuu.
Aamun koittamista varis taikka lokki toitottaapi, tuskin tuosta väki suuttuu.
Monet näki päivänvalot Riian vanhat kivitalot, vaikkei kaikki keskiaikaa.
Illan tullen kaupungilla kuppiloitten valot loistaa, nykyrokki siellä raikaa.
Siihen aikaan seurueemme väsyneenä päivän näöstä unten mailla saapasteli.
Uni maittoi sohvan päällä Jaana-setän konventissa, missä eli munkkiveli.
Aamupalan kun me saimme, suuntasimme museoihin taikka pikkuostoksille.
Maalauksia, veistoksia, julkisivukoristeita, portteja ja porsliinia,
historiaa, kirkotusta, olutta ja aukioita, ostoksia, paistoksia…
Lähes kaikki tärpit nähtiin – mitä jäikin näkemättä, jääkööt muille matkaajille.
Jospa vihdoin viimeiseksi jäisi matkakohteekseni liiviläinen vanha Riika,
kaupunki kuin sinipiika, myötähenkinen ja kaino, maistuvainen savusiika.

Ruotsin portti, 1698.

Jugend-talo.

Keväistä viherrystä.

 

 

 

 

 

Milda, mainio ruokaravintola.

Vapauden muistomerkki vuodelta 1935
jalusta ja vahdit.

 

Neuvostotaidetta.
Karlis Johansons,
1920-luvun alku.
Kansallisgalleria.

 

Enigmaattinen Kajaani

Kajaani ei oikeesti ole erityisen enigmaattinen ellei ihmisten hillittyä käyttäytymistä koe senlaatuisena. Kerron tässä tekstissäni käynnistäni Kajaanissa talvituristina vaimoni hiihtoloman alkajaisiksi. Vaimoni lähti matkaseurakseni, mikä oli oikein mukavaa, sillä hupatukseni tuntui lievemmältä jaettuna. Sain itse valita kaikki kohteet joita sulostutimme vierailullamme. Vaimo valitsi majoituksen ja sen mitä nautti aamupalakseen. (Vaimoni lähtee sitten kesällä etelänreissulle siskonsa kanssa.) Kainuun museossa meille esiteltiin korttipakkaa, joka sisälti tietokilpakysymyksiä menneiltä ajoilta. Esittelen tässä matkamme hailaitseja tietokilpakysymysten muodossa. Vastaukset saa näkyviin maalaamalla hiirellä vastauksille varatun tilan.

1. Miksi kutsutaan tietä, jota pitkin Siilenjärveltä pääsee autolla suoraan Kajaaniin parissa tunnissa? Vastaus: Valtatie 5.

2. Kuka eurooppalainen vaikuttaja kirjoitti Kajaanin kaupunginkirjaston varastosta löytyvät näytelmät Vastaanotto, Avajaiset ja Vuoristohotelli? Vastaus: Václav Havel.

3. Keitten kouluttamiseen oli tarkoitettu vuonna 1974 lakkautettu Kajaanin seminaari? Vastaus: Opettajien.

Kajaanin seminaarin päärakennus.

 4. Anton Tsehovin näytelmä Kirsikkapuisto vuodelta 1904 on taipunut komediaksi ja tragediaksi ohjaajasta riippuen. Kumpaa muotoa edustaa Kajaanin kaupunginteatterin vuoden 2023 esitys? Vastaus: Komediaa.

5. Kuka voitti 4.3.2023 Kajaanissa pelatun Mestiksen jääkiekko-ottelun Kajaanin Hokki – HK Zemgale/LLU? Vastaus: Zemgale voitti lukemin 1 – 3.

6. Miksi kutsutaan Kajaanin linnan rauniotten sivuitse kulkevaa kanavaa? (Vinkki: nimi voi tulla mieleen Jaska Jokusesta sananmuunnoksella!) Vastaus: Tervakanava.

Kajaanin linnan raunioilla.

7. Ruotsalainen Johannes Messenius (n. 1579 – 1636) eli vankeudessa Kajaanin linnassa 19 vuotta. Vankeudessa hän kirjoitti kirjan, joka myöhemmin julkaistiin nimellä Scondia Illustrata. Mitä aihetta kirja käsitteli? Vastaus: Historiaa.

8. Millainen teos on Ville Rannan vuonna 2008 julkaistu Kajaani? Vastaus:  Sarjakuvaromaani Elias Lönnrotista.

9. Kainuun museossa on esillä lastenkirjailija, kuvittaja ja animaattori Camilla Mickwitzin kuvituksia. Minkä hänen vuonna 1986 valmistuneen animaationsa on kerrottu pelottaneen joitakin nuoria katsojia? Vastaus: Varokaa heikkoa jäätä.

10. Pekka Kauhasen veistämä Muistomerkki Urho Kekkoselle tunnetaan myös toisella nimellä. Mikähän se mahtaakaan olla? Vastaus: Suuri aika.

11. Kehen Yrjö Liipolan veistämään patsastelijaan kajaanilaisetkin saavat luvan olla tyytyväisiä? Vastaus: Pietari Braheen (”Minä olin maahan ja maa minuun tyytyväinen”)

Kuka kuvassa?

12. Jac. Ahrenberg suunnitteli vuonna 1896 valmistuneen uusgoottilaisen Kajaanin kirkon. Millä paikalla sijaitsivat sitä aikaisemmat kirkot Kajaanissa? Vastaus: Samalla paikalla.

Kajaanin kirkko.

13. Herman August Renfors (1849 – 1928) oli maineikas kajaanilainen kalastustarvikeyrittäjä. Mikä on Renforsin lenkki? Onko se a) uistimenkiinnitin, b) siikamakkara, c) ulkoilureitti? Vastaus: c) ulkoilureitti.

14. Minä vuonna rakennettiin Suomen pohjoisin kartano, Kajaanissa sijaitseva, nykyään kartanohotellina toimiva Karolineburg? Vastaus: Vuonna 1836.

15. Miten pitkään jonotusaikaan saat varautua Kajaanin poliisiaseman lupapalvelussa mennessäsi uusimaan passia? Vastaus: Viitisen minuuttia.

16. Mikä ruispitoinen limppu edustaa kajaanilaista leipomustaitoa? Vastaus: Tervaleipä.

17. Onko kajaanilainen palvelukulttuuri a) säikky, b) äkkiväärä, c) rennon asiallinen? Vastaus: c) rennon asiallinen.

18. Minkä kanssa Kainuun leipäjuustoa on tapana nauttia? Vastaus: Kahvin tai lakkahillon.

Elina Karjalainen: Reppurin tarinoita

Elina Karjalainen (1927 – 2006) kirjoitti vuonna 1993 julkaistun matkakertomuksen nimeltä Reppurin tarinoita. Lukaisin wikipediasta mitä Elina Karjalaisesta kerrotaan. Hänellä on ollut mittava tuotanto, Uppo-nalle -kirjat alkavat kai olla jo modernin klassikon asemassa, ainakin päiväkodeissa, näin olen kuullut. Olen lukenut häneltä tämän pienen kirjan lisäksi vain jonkin matkaa muisteloteosta Kuulolla, joka anopin kirjahyllyssä oli. Elina Karjalainen oli käynyt oppikoulun ja lukion Kuopion Yhteiskoulussa, jossa hänet sain nähdä, kun hän käväisi kertomassa luokallemme kirjailijan työstä. Saatan muistaa väärin, mutta ihan kuin olisi jäänyt mieleeni, miten hän kertoi lomamatkalla Sveitsissä sattuneesta tapauksesta. Sokerastia oli hotellissa mennyt rikki ja sen sisältä oli kipittänyt pieniä muurahaisia, mikä oli kauhistuttanut muuatta kahvipöydässä istunutta vanhempaa daamia. Jotenkin tämä tapaus oli Karjalaisen mukaan saanut hänet ajattelemaan Uppo-nallea, josta hän sittemmin tarinoi laajemmalti.

Nyt lukemani matkakirja perustuu Karjalaisen omiin kokemuksiin. Hän matkusti keväällä 1993 interraililla Euroopassa kirjailijaystävänsä kanssa, ystävää Karjalainen nimittää kirjassaan Helmaystäväksi. Minua tarina koskettaa siitä syystä, että matkan aikana Karjalainen oli 66-vuotias. Minä olen viitisen vuotta nuorempi enkä oikein usko kykeneväni enää pitkälle reissulle. Kirjan lopussa Karjalainen evästääkin minunkaltaisiani sanoin:

Päätän tarinani todeten, että jos sinä lukija, kavahdat esimerkkiäni reppurin tiestä, niin säästät paljon vaivaa ja hankaluutta mutta menetät yhtä paljon iloa ja kokemuksia.

Melkein tekisi mieleni uskoa ilon ja kokemuksien merkittävyyteen, mutta perustaltani pessimistinä uskon mieluummin vaivaan ja hankaluuteen, sillä niitä ei voi välttää (vrt. sanonta ”varma kuin köyhän kuolema”). Tekisi myös mieleni väittää, että juuri tällaiset omakohtaiset kertomuskokoelmat ovat omiaan välittämään muille jaettavaksi miellyttävän turvallisessa ja hermeettisessä muodossa kaikki ne kavahdettavat ja ilahduttavat vastaan hyökyvät elämän ilmiöt, joihin vaikkapa matkalla voi törmätä. Kirjat ja sähköiset tiedotusvälineet hyppyyttävät tarkasteltaviksi kaikennäköistä muitten jo kokemaa, niin että itseensä empaattisesti ja voimavaroihinsa ekologisesti ja ekonomisesti suhtautuva henkilö voi varsin mainiosti nauttia matkoista vaikkapa kirjan sivuilla ja siten toisen siivellä.

Karjalainen ja Helmaystävä matkustivat siis interrail-kortilla, jota ainakin tuohon aikaan saivat isot ihimisetkin käyttää. Helmaystävän tavarat kulkivat mukana rinkassa, Karjalaisella oli kannannaisena vävyn iso reppu, siitä reppuri. Karjalainen ei ollut reppurinakaan mikään light traveller, pinkeässä repussa kulkivat mukana Euroopassa niin korkokengät kuin Karamazovin veljekset, kulkua vakautti kävelykeppi. Mukana seurasivat myös muistot aiemmilta matkoilta samoin kuin luettu kirjallisuus, josta huomioni kiinnittyi varsinkin Aaro Hellaakosken runoihin. Niitä naiset lausuivat toisiaan täydentäen ulkomuistista.

Matka alkoi Kuopiosta, sieltä Helsinkiin junalla ja Ruotsiin laivalla. Keskisessä Euroopassa junaa vaihdettiin ainakin Berliinissä, josta jatkettiin Wieniin. Sieltä Karjalaisella onkin monta muistoa kerrottavanaan ja siellä myös matkaseuralaisen kanssa menivät sukset ristiin ensimmäisen kerran. Matka kuitenkin jatkui yhdessä Sveitsiin, sitten Ranskaan, takaisin Sveitsiin ja sieltä Saksan kautta Suomen suuntaan. Minä en kyllä jaksaisi tuollaista sekavaa, huonosti suunniteltua ruljanssia. Pitäisi olla selkeä aikataulu ja etukäteen mietityt vierailukohteet. Epävarmuus ei koituisi nautinnokseni. En ole seikkailijaluonne. Nämä tytöt sen sijaan paahtoivat junalla tuntisotalla ohi kohteestaan ennen kuin huomasivat kysäistä junailijalta, ollaanko sitä oikeassa junassa. Joskus lähdettiin Helsingistä Siilinjärven suuntaan junalla. Pasilan aseman seutuvilla junailija kuulutti kaiuttimien kautta painokkaasti: ”Tämä juna ei mene Rovaniemelle!” Karjalaisen matkassa oli monta sellaista kriisihetkeä aikataulujen pettäessä ja taksien jättäessä, että oma helmaystäväni ei sellaisesta reissaamisesta nauttisi, mutta onhan siitä jännittävää ja hauskaa lukea.

Kirjassa on 120 sivua. Lukaisin sen pääosin tänään aamupäivällä. Karjalaisen toimittajakokemus näkyy, jaarittelut ja asiasta poikkeamisetkin ovat hallittuja. Voi olla, että palaan vielä Karjalaisen kirjojen pariin.

Leena Rantanen: Matkustan, vaikka en enää

Leena Rantanen (s. 1948) asuu Ranskassa ja kirjoittaa suomeksi. Luin hänen pienen vuonna 2020 julkaistun teoksensa Matkustan, vaikka en enää. Halusin lukea tämän Pirandelloa suomentaneen kirjailijan kirjan, koska siinä kerrotaan lähimatkustamisesta. Toinen yhtä tärkeä aihe kirjassa ovat muistot.

Matkustan, vaikka en enää koostuu lyhyistä kertomuksista, joita kirjasta löytyy viisikymmentäseitsemän. Nyt en ihan jokaisesta erikseen ala edes lyhytkuvailua esittää. Lukija saa näkemyksen siitä, mikä Rantasesta on matkoilla ollut tärkeää, usein hän kertoo aivan muusta kuin siitä mikä ehkä matkalle lähtiessä on saattanut tuntua kiinnostavalta. Korsikan Ajaccio vaikuttaa kylmäkiskoiselta, kun taas bussimatkalla kertoja viehättyy nauravasta ja lauleskelevasta bussikuskista. Isoisän matkat ammuntakilpailuihin ennen sotia ovat tuottaneet palkintoja, mutta kiehtovin esine on hänen Marokosta tuomansa koristeellinen lipas, jonka ei edes pitänyt päätyä sukuun. Myös kodin lähialueilta voi tehdä löytöjä: poisheitettyjä nukkeja, postimerkkejä, lampunjalkoja tai sitten onnellisia ihmisiä. Kauneus asustaa katsojan silmissä, mielikuvitus pilvissä ja mieliala on usein kiinni asenteesta. Kertojan tiedot niistä paikoista, joihin hän on tutustunut, maustavat vaikutelmia. Ja kun koti sijaitsee Pariisissa, kaikenlaista nähtävää varmasti löytyykin lähiseuduilta.

Rantasen teksti on ilmavaa, kertomukset tuovat matkojen ja retkien vaikutelmista esiin olennaisen ja avaavat toisinaan kiehtovia mielenpolkuja omaan menneisyyteen. Sillä menneisyyttähän se on minullekin matkustelu. Rahaa ei ole ja kärsimätön äkäisyyteni ei suo minulle mahdollisuuksia istuskella pitkiä aikoja lentokoneissa tai junanvaunuissa. Mutta tällaisen kirjan avulla on minunkin mahdollisuus aika ajoin löytää muinoin tekemistäni matkoista ihan mukaviakin muistoja. Yleensähän matkat ovat pääosin hikoilua ja odottamista kuten elämä muutoinkin maanpäällisenä ilmiönä. Eräs leidi aikoinaan kertoi lähtevänsä matkoille sillä ajatuksella, että varmasti passi ja rahat unohtuvat toisen takin taskuun, matkalaukku menee väärään koneeseen ja hotelli on surkeampi kuin kuvitella saattaa ja koko matkan ajan sataa vettä. Kun sitten joku näistä seikoista ei toteudu, voi olla jo vähän tyytyväinen. Itse ajattelen, että parasta lomamatkoilla ovat hotellin aamiaiset. Niinpä joskus olen hankkinut erilaisia pikkujukurtteja, juustoja ja uudenlaisia tuoremehuja jääkaappiin, keittänyt munia valmiiksi jo illalla ja varannut paahtoleipää, marmelaatia ja jotain mustaa maalaislimppua, niin että kotona voi nauttia hotelliaamiaisen matkustamatta minnekään. Jonkun pitää kumminkin kotona kissat ulkoiluttaa ja pitää niitä välillä erillä toisistaan.

Mutta tämä kirja on tosiaan oikein suositeltavaa luettavaa. Varsinkin nyt kriisiaikoina voisimme yrittää löytää lähialueilta ja jopa toisistamme mukavia ja lähestymisenarvoisia asioita, niitä kyllä riittää. Täälläkin Siilinjärvellä on Karjalan Lennosto ja Yaran avolouhos räjäytyksineen. Ei tarvitse lähteä kotia etemmäs kuulostelemaan miltä sota tuntuu. Tähän tuli nyt itse kirjasta niin vähän, että laitan tähän lainauksen tekstistä. Afrikkalainen katukaupustelija sai myytyä intarsiakoristeisen rasian kertojalle:

Rukoilevalla äänellä hän sanoi hinnan, joka ei ollut kallis, vastasin ei ja olin lähteä pois. Mies alensi hintaa, minä sanoin ei. Mies alensi yhä, minä sanoin ei, en tarvitse, ihailen vain. Mies alensi vielä, lopulta en kehdannut sanoa ei.
Mutta olenpa kehdannut käyttää rasiaa viisikymmentä vuotta. Jo kauan olisin halunnut löytää hänet ja maksaa enemmän.

Kirjassa on 120 sivua. Lukaisin sen omia muistojani tapaillen parissa päivässä.

Mikkeliin mänijät

Lomamatkamme suuntautui eteläisen Savon keskuskaupunkiin, Mikkeliin. En tykkää matkustaa pitkiä aikoja yhdessä sumpussa tuntemattomien kanssa, tuskinpa tuttujenkaan, jos heitä kovin isoja määriä tuntisin. Minimoimme matkustusajan rasituksia ja poistimme autolla sompailun tuskaa matkustamalla junalla. Tämäkin matka sisälsi omat tuskatilansa, muut ihmiset kun sotkevat minun selvät suunnitelmani jättämällä paikanvarauksen tekemättä tai sijoittamalla matkatavaransa minun paikkani yläpuolelle, jolloin omaa matkalaukkua on vaikea saada sopimaan muutoinkin tiukkaan sopukkaan. Taksi soitti 25 minuuttia ennen sovittua aikaa, ettei ehdikään hakemaan, kun on Kuopiossa. Onneksi sitten puolituttu taksimies kyyti meitä Siilinjärven asemalle ja sieltä pois.

Mikkelin kaupunki sen sijaan opetti minulle miten hyviä hurskaat ovat minunlaisiini nillittäjiin verrattuna. Heti tulopäivän iltana vierailimme Naisvuoren näkötornissa, joka oli katettu muovilla remontin vuoksi. Siellä nautimme pullakahvit viehättävässä pikku kahviossa: sain istua rautaisella tuolilla ja pääsimme kiipeämään ylös torniin, josta avautuva näköala oli tosin melko suppea niitten muovien takia. Mutta kuuma siellä oli niitten muovien takia.

Hotellissa meitä palveltiin antamalla luettavaksi Länsi-Savo-lehti. Otin tavoikseni pihistää lehden itselleni kaikkina kolmena päivänä. Siitä sai lukea mielenkiintoisia seikkoja Mikkelistä. Jalkapallojoukkue MP oli kuulemma muuten hyvässä tikissä, mutta puolustusta tulisi vähän vahvistaa. Luvassa oli kuitenkin helpohkoja otteluita, joista kyllä pisteitä ropsahtaisi. Lehdessä kerrottiin myös kaupungissa järjestettävästä symposiumista, joka käsitteli ulkopolitiikkaa. Tv:stä tuttuja sotamielipidelinkoja näkyikin hotellissa aamupalalla.

Muisti-museon rakennus.

Sotahan minullakin oli mielessä kun kerran muinaiseen päämajakaupunkiin mentiin. Mikkelissä toimii Muisti-niminen museo, joka kokee kertoa museovieraalle, miltä sota tuntuu. Myös päämajaa esitellään. Museon yhteydessä toimii kahvila-ravintola Rauha, jossa nautimme lounaan ja minä lisäksi Marskin ryypyn, joka maistui ihan giniltä vai mitä genevertä se lienee? Vähän läikytin, taitaa olla minulla hiirikäsi. Sitä paitsi olen vasuri, olisi pitänyt vaihtaa vauhdissa kättä. Tänään perjantaina 8.7.2022 esitetään muuten TV1:ssä elokuva Päämaja, jossa liikutaan Mikkelissä. Elokuvan voi katsella myös Elonetistä.

Mikkelin teatteri.

Tuomiokirkko.

Naisvuoren kesäteatterissa nautittiin musiikki-iloittelusta Mitä kuuluu, Marja-Leena. Paikoin oikein hauska esitys sisältää pääosin tuttuja Leevi & the Leavingsin kappaleita sekä kerrassaan yllättävän ja hauskan oopperakohtauksen. Kyllä ne näyttelijät osaavat! Vaihtavat vaatteitakin vaikka kuinka monesti. Minä huseerasin Mikkelissä verkkareissa, mutta teatteriesitystä varten vaihdoin verkkarihousut farkkuihin.

Tuomiokirkko on Mikkelissä mahtava ja kukkaistutukset sitä upeinta laatua. Tunnelma kaupungissa on leppoisan ystävällinen eikä lainkaan tungetteleva. Mikkeliläiset saavat olla ylpeitä itsestään ja kaupungistaan, vaikka useimmat kauppaliikkeet avaavatkin ovensa vasta kymmeneltä. Mikkelissä moni asia on säilynyt sellaisena kuin asiat tuppasivat olemaan ennen vanhaan.

Mikkelin Palloilijat panostivat ottelussa Pargas IF:ää vastaan kenties liikaakin puolustukseen, joten hyökkäämiseen ei aina riittänyt tarpeeksi pelaajia. Tästä huolimatta MP siirtyi eka puoliajalla 2 – 0 johtoon. Mikkeliläiset pelasivat kuitenkin reilusti, joten PIF voitti ottelun maalein 2 – 3. Vaimoni oli mukana katsomassa peliä ja sai ihastella kentän ylle syntynyttä kaunista sateenkaarta ja ostettiinhan me vielä pelin lopuksi grillimakkarat.

Urpolan luontokeskus on vähän syrjässä Mikkelin kompaktista ydinkeskustasta, vielä Lidlinkin takana. Kuljimme Urpolan luontopolun läpi ja tykkäsimme paikasta vaikka myllykahvilaa emme löytäneetkään.

Matkamuistoina toimme mukanamme muutaman Korkeajännitys-lehden, pari Mikki Hiiri-kirjaa, Orvokki-pastilleja kana ja kukko-rasioissa sekä jääkaappimagneetin, jossa komeilee Suomen ilmavoimien Fokker-hävittäjälentokone sinisin hakaristein somistettuna.

Alapitkällä museossa ja Iisalmessa

Suomen Asutusmuseo, Alapitkä

Olimme varustautuneet matkustamaan tänä kesänä Uudellemaalle vieraillaksemme ensi kertaa Tammisaaressa ja Hangossa. Kun koronaluvut alkoivat kohota, rupesimme empimään. Päätimme lyhentää kolmipäiväiseksi sovittua vierailuamme, mutta käyttämämme nettivarausjärjestelmä ei hyväksynyt muutosta. Näin ollen peruimme koko reissun. Ehkä se joskus toteutuu.

Lohduksi itsellemme päätimme käydä päiväreissulla jossain lähialueella. Valitsin tähän tehtävään Iisalmen, jonka museaalista tarjontaa kohentelin Lapinlahden kunnan alueella, Alapitkän kylässä, sijaitsevalla Suomen Asutusmuseolla. Vaimoni hyväksyi ehdotukseni, vaikkei hän innokkaimpia museoissa luuhaajia olekaan.

Asuimme aikoinaan evakossa Alapitkällä, kun taloamme remontoitiin. Tästä on aikaa yli kaksi vuosikymmentä. Kuulemma asutusmuseo täyttää vasta tänä vuonna 20 vuotta, joten tuolloin emme olisikaan siellä voineet vierailla. Useita kertoja on kumminkin tullut ohi ajettua viitostietä pitkin, mutta eipä ole joutanut pysähtymään.

Suomen Asutusmuseo, Alapitkä

Vierailu Suomen Asutusmuseossa oli antoisa. Luovutetusta Karjalasta sodan jaloista nykyisen Suomen alueelle siirtyneet evakot saivat asuttavakseen tiloja, jotka turvasivat heidän toimeentulonsa sodan jälkeisinä aikoina. Asutusmuseo on katsaus itäisestä Karjalasta, Salmin pitäjästä Alapitkälle muuttaneen sisarusparin elämään. Heidän Alapitkälle vuonna 1947 noussut maatilansa, jonka maat he olivat saaneet haltuunsa maanhankintalain nojalla, päätyi heidän kuoltuaan asumattomaksi. Vuonna 2000 tilan pihapiiristä valmistui museo, joka aitojen, hyvin säilyneitten rakennusten, esineitten, valokuvien ja asiakirjojen kautta valottaa nykykansalaiselle miltä sotien jälkeen uusiin oloihin siirtyneitten ihmisten elämänpiiri on näyttänyt. Asutusmuseon lähellä sijaitsevan tsasounan edustalle on pystytetty asutustoiminnasta vastanneen Veikko Vennamon pysti, jonka teki muinainen naapurimme Herman Joutsen.

Panimomuseo, Iisalmi

Iisalmessa vierailimme pikaisesti Panimomuseossa. Pidän oluesta, joten aihe kiinnosti. Paljon hauskoja mainospaloja osui katseltavaksemme. Usein toistui iskulause: ”Iisalmesta ihmeen hyvää”. En saanut selville onko lause Olvin käyttöön kehitetty vai aikaisempaa perua. Esittelyä ei ollut, mutta museo olikin jo kiinni menossa, joten meidänkin oli riennettävä matkallamme eteenpäin.

Kustaa Adolfin kirkon kellotapuli, Iisalmi

Menimme Iisalmen vanhalle kirkolle, joka on nimeltään Kustaa Aadolfin kirkko. Kirkko oli tietenkin suljettu. Hautuumaan työntekijät taisivat livahtaa kahvitauolle, joten emme päässeet kurkistamaan sisään tähän vuonna 1780 avattuun kirkkoon. Sen sijaan otin kuvan kellotapulista, jonka seinässä kerrottiin sen olevan vuodelta 1700. Wikipedian mukaan olisi 1700-luvun puolivälistä.

Sitten kävimme Juhani Ahon museossa Koljonvirran maisemissa. Katselimme Ahojen aikoinaan isännöimää pappilaa ja sen esineitä virsikanteleesta kirjoituskoneeseen. Kiersimme Suomen sodan vaiheista kertovan polun, jonka varrella oli jonkin verran itikkata. Lopuksi einehdimme grillillä viitostien varressa ja ajelimme kotiin.

Tämä lyhyen reissun anti ilmensi minusta omalla pienimuotoisella tavallaan Suomen asemaa Venäjän ja Ruotsin välissä. Suomen historiaan liittyvät sota, uskonto, kotirauha, työ sekä pyrkimys kehitykseen, vaikka sitten vaatimattomillakin keinoilla.

Thomas More: Utopia

Englantilainen Thomas More (1478 – 1535) kirjoitti latinan kielellä vuonna 1516 julkaistun teoksen De optimo statu reipublicae deque nova insula Utopia. Luin Marja Itkonen-Kailan vuonna 1518 ilmestyneen laitoksen pohjalta laatiman, vuonna 1971 valmistuneen suomennoksen nimeltä Utopia. Alusta löytyy suomentajan johdanto Thomas More ja hänen Utopiansa, lopussa on nimien ja termien selityksiä viitteiden perusteella järjesteltyinä. On niin pitkä aika siitä, kun luin johdannon, että en muista sen kaikkia hyviä havaintoja, mutta viitteiden selitysten avulla käy ilmeiseksi, että kirjan tarkoitus on paitsi toimia jonkinlaisena yhteiskunnallisten uudistusten suunnannäyttäjänä, ehkä ennen kaikkea osoittaa aikalaisille, mikä keskiajan loppuhaminoissa on auttamattomasti pielessä. Jos kirja ei aloita, niin selvästi se ennakoi renessanssia: vanhojen rakenteitten, kuten yksinvaltiuden ja katolisen kirkon mahtiaseman murenemista.

Kirja on minusta satiirinen, se esittää asiat uhanpäiten kiusallisena peilauksena Euroopan tilaan 1500-luvun alussa. Jos ei joku tätä muuten ymmärrä, niin näin voi päätellä alussa olevasta johdattelevasta kertomuksesta, jonka muka esittää merimies Hythlodaeus (nimi voitaisiin kai suomentaa vaikka ”hupattajaksi”). Aluksi hän kuvailee, miten Englannissa on asiat monin perin viturallaan ja sitten alkaa kuvailla vierailuaan Utopian saarivaltiossa. Utopia tarkoittaa paikkaa jota ei ole. Samanlaisia kreikankielisiä heittoja on pitkin kirjaa ja siitä huolimatta Utopian sijaintia on kuulemma yritetty selvittää.

Ei siis ihme, että minäkin aloin miettiä voitaisiinko kirjassa tarkoittaa jotain Kiinan rannikon saarta, vaikka Hainania tai Taiwania. Kiinaan viittaisi sodankäyntiä kuvaava jakso, jossa Hythlodaeus kertoo utopialaisten pyrkivän voittamaan sodan ilman taisteluita, kuten jo Sun Tzu (n. 400-200 eaa.) opetti. Utopialaiset käyttävät taitavasti vastapuolen lahjontaa ja heidän riviensä hajoittamista propagandalla, mitkä Sun Tzu mainitsee. Jotkut kohdat utopialaisten uskonnosta tuovat mieleen taolaisuuden ajatukset.

Kirjoittajan tarkoitus on osoittaa aukkopaikkoja oman aikansa yhteiskuntien ja uskontojen suojauksessa. Kirjan lopussa More arvelee monien etsivän hänen tekstistään heikkoja kohtia, joihin tarttua. Tottahan minäkin välillä ihmettelin Utopian kuvauksen logiikan pitävyyttä, kunnes taas muistin, että kyse lienee etupäässä omien olojen arviosta, jossa Utopia toimii kiusallisena peilinä.

Luultavasti Utopiaa on käytetty kuitenkin myös ihanneyhteiskuntain malliesimerkkinä. Siihen viittaa saaren 6-tuntinen työpäivä ja se, että yksityistä omistusoikeutta tai rahaa Utopiassa ei ole. Yhteiskunta perustuu vaatimattomaan työntekoon, tosin Hythlodaeus on kuvauksessaan välillä yksinkertaistanut asioita hieman liikaakin – ehkä siinäkin Morella on ollut tarkoituksena huvitella lukijan kustannuksella. Laitan tähän pienen lainauksen:

Heillä ei ole viini- eikä oluttupia, ei ilotaloja, ei minkäänlaista mahdollisuutta turmiollisiin harrastuksiin, ei piilopaikkoja eikä hämäräperäisiä kohtauspaikkoja; kun he ovat aina toisten näkyvissä, heidän on pakko työskennellä totuttuun tapaan tai viettää vapaa-aikaansa oikealla tavalla.

Oman yhteiskuntansa pohjimmaisena vitsauksena Hythlodaeus näkee ylpeyden, joka riemuitsee muitten surkeudesta ja estää immeistä astumasta hyveen tielle.

Kirjassa on 181 numeroitua sivua. Luin sitä melko pitkään, sanotaanko 1,5 kk.

Pelekijan elekijat – osa 1: Baudelaire

Koska kohdalleni on osunut muutama Belgiaan liittyvä taideteos, kirjoitan tässä niistä muutaman sanasen. Ensimmäisenä osansa saa ranskalainen runoilija ja esteetikko Charles Baudelaire (1821 – 1867), joka muutti asumaan Brysseliin ja viipyi sillä tiellään vuodet 1864 – 1866. Baudelaire kirjoitti vaikutelmistaan ja tuntemuksistaan muistiinpanoja, joitten kokoaminen julkaisuvalmiiksi jäi häneltä keskeneräiseksi. Hän sai kuitenkin valmiiksi tiivistelmän, jonka Antti Nylén suomensi ja toimitti muistiinpanojen ja selitysten sekä Baudelairen kirjoittamien kirjeitten täydentämänä. Suomennos ilmestyi ensi kertaa vuonna 2003. Minä luin toisen painoksen vuodelta 2013. Nylén on valinnut otsikoksi Kurja Belgia! Kirja sisältää kuvailevan alaotsikon mukaisesti Muistiinpanoja ja kirjeitä 1864 – 1866.

Alkusanoissa Baudelairen erityisyydestä Nylén kertoo Baudelairen saaneen maaliskuussa 1866 halvauskohtauksen vieraillessaan Belgiassa Namurin kaupungissa Saint Loup'n kirkossa. Runoilija vietiin asumaan Pariisiin, jossa hän seuraavana vuonna kuoli.

Baudelaire vaikuttaisi olleen pettynyt Belgiaan. Hänen Belgiaa kuvaileva tekstinsä on mielestäni räksyttävää pilkkaa melkeinpä kaikkea ja kaikkia kohtaan. Siksi onkin erikoista, että muistiinpanoissaan hän kirjoittaa niin myönteisesti vierailustaan Namurissa vuonna 1864. Hän tapasi siellä belgialaisen taidemaalarin Félicien Ropsin ja hänen isäpuolensa, joka taisi siteerata Baudelairen runoa Pahan kukista.

En voi välttää sitä vaikutelmaa, että Baudelaire ei niinkään pettynyt Belgiaan vaan siihen, ettei hän kohdannut siellä sitä arvostusta, jonka olisi mielestään ansainnut. Ilmeisesti Belgia näyttäytyi Baudelairelle peilinä, josta häntä katselivat ajastaan jälkeen jääneitten syrjäseutujen ivanauruun purskahtaneet moukankasvot.

Namurin kirkko on kaunis, katselin sitä wikipedian kuvista. Se ei kuitenkaan ole mikään lyömätön luomus Belgian arkkitehtuurissa. Uskoakseni Baudelairen myönteinen vaikutelma Namurin kirkosta syntyi siitä miellyttävästä, häntä arvostavasta seurasta, jonka ranskalaisrunoilija Namurin kaupungissa kohtasi. (Tosin Baudelaire viehättyi myös Antwerpenin ja Bruggen rakennuksista!) Näin Baudelaire kuvailee Saint Loup'n kirkkoa:

Saint Loup. Synkkä ja galantti mestariteos. Saint Loup eroaa kaikista näkemistäni jesuiittatyyliä edustavista rakennuksista. Katafalkin sisäpuoli on kirjailtu mustalla, roosalla ja hopealla. Rippituolit ovat kaikki erityylisiä, siroja, taidokkaita, barokkityylisiä, uutta antiikkia.

- - -

Saint Loup on kauhistuttava ja loistelias katafalkki.

Nylén on tekstin selityksissä kertonut tietoja monista henkilöistä, joita Baudelaire mainitsee. Sen sijaan sanaa katafalkki (koroke, jolle ruumisarkku kirkossa asetetaan) hän ei ole vaivautunut selittämään, eikä myöskään siellä täällä toistuvaa sanaa begiini (begiinit ovat netistä löytämäni tiedon perusteella naimattomia naisia tai leskiä, jotka viettävät hiljaista elämää luostarintapaisessa yhteisössä olematta lupauksen antaneita nunnia).

Kirjeillään Baudelaire lähestyy äitiään ja muita tuttaviaan ja kaataa heidän luettavakseen rahahuolensa. Hän vähättelee Belgiaa ja belgialaisia, vaikka toteaa etteivät ranskalaiset ole sen kummempia. Holhoojalleen hän kertoo vihaavansa ihmiskuntaa, äidilleen hän valittaa ettei häntä ole Pariisissa kohdeltu oikeudenmukaisesti eikä hän ole koskaan saanut sitä mikä hänelle olisi kuulunut.

Tästä huolimatta tai kaikesta tästä johtuen voin tuntea kohtalonyhteyttä Baudelaireen, joka kertoo kaatuneensa huoneessaan. Minäkin kaaduin viime yönä kaksi kertaa selälleni, kun olin menossa pissille. Onnekseni kaaduin omaan sänkyyni, Baudelaire lattialle, kovan onnen runoilija. Toisen kerran kaaduin kun yritin nousta kaaduttuani ylös eikä tasapainoni ollut ihan parhaimmillaan tukevan humalatilan johdosta.

Kirjassa on 173 sivua. Sain sen luettua muutamassa päivässä. Minulla on kymmenkunta kirjaa lainassa kirjastosta, mutta niinpä vain piti lukea tämä ostokirja ennemmin.

Pietari 2020

 Rakas nettipäiväkirja, tulin eilen Pietarista. Käväisin siellä lyhyellä reissulla vaimon kanssa. Edellisen kerran kävin Pietarissa tammikuussa 1997. Silloin sää oli aluksi lauha, matkan aikana keli kylmeni ja tuuli tuiversi niin että meinasi kamera jäätyä. Tällä kertaa sää oli syksyinen, satoi vettä, sentään yksi pilvipoutainen päivä sattui, niin että pystyimme kuljeksimaan kaupungilla omaan tahtiin.

Pietarissa ihmiset eivät ole enää semmoisia lukukoneita kuin Moskovan lapset Pasternakin runossa. Nykyään metroissa arviolta kahdeksan kymmenestä selaa kännykkäänsä. Yhdessä metrovaunussa pari henkilöä saattaa lukea kirjaa ja yksi lehteä, rauha on rikkumaton, ihmiset sulkeutuneita ja lievästi lannistuneen oloisia.

Koska olen vain turisti Pietarissakin, liikuin lähinnä Nevski Prospektilla. Siellä tallustelevat ihmiset vaikuttivat kohteliailta, he väistivät meitä ja me heitä. Noudatettiin luonnolliseen tapaan oikeanpuoleista liikennettä jalkakäytävilläkin. Kukaan ei häirinnyt meitä. Yksi taksinkuljettaja kysyi tarvitsimmeko kyytiä ja jokunen kerjäläinen pyysi almua ja lupaili meille Jumalan palkitsevan lahjoituksemme. Eräälle tädille annoin sata ruplaa, puolisentoista euroa. Mitä lie siitä ajatellut.

Eremitaasiin on nykyään syytä varata liput etukäteen. Meillä oli siellä opastus, kolmen hengen ryhmälle. Kuultiin monenmoista, en tiedä olisiko omatoiminen kierros ollut niin antoisa. Antiikin osastoon olisin mielelläni tutustunut pitempään, nyt se meni läpi kävellen. Impressionistisen taiteen osasto oli siirretty eri rakennukseen Palatsiaukion reunalle.

Käytiin Iisakin kirkossa ja Verikirkossa, joihin oli pääsymaksu. Kazanin katedraaliin pääsi ilmaiseksi. Lisäksi liikuimme Aleksanteri Nevskin luostarin alueella, kävimme luostarin hautuumailla ja otimme taas kuvat ison D:n ja Pähkinänsärkijän säveltäjän hautamuistomerkeistä. Lomonosovin hauta oli suojattu puulaatikolla. Ostin yhdestä kojusta ikonintapaisen sadalla ruplalla. Pyhä Yrjänä siinä on voittoisana lohikäärmeen suhteen.

Hotellissa ja koko kaupungissa oli suuri määrä aasialaisia turisteja. Aamupalatarjoilulla heidät oli jostain syystä erotettu omalle puolleen salia. Museoissa he liikkuivat opastetusti taajoina joukkueina. Heidän määränsä vaikutti olevan suhteessa aasialaisten määrään koko ihmiskunnasta.

Hotellin vieressä toimi varsin merkittävä pala Suomea, Prisma-kauppa. Oli häkellyttävän helppoa löytää kaupasta suomenkielisten ohjeitten avulla joka päivä samat tavarat: Valion juustoa, juotavaa jurkurttia, appelsiinimehua, tsekkiläistä olutta, venäläis-ranskalaista konjakkia sekä satunnaisesti jotain muutakin. Sanoivat meidän saavan bonustakin kortillamme. Pitää vielä joskus tarkastaa asia.

Kotiin palattua katselimme elokuvan Kurjet lentävät. Kuuluisassa kohtauksessa Borjan sotakaveri tulee kertomaan kaverinsa sukulaisille Borjan kuolleen. Hän vitsailee ja soittaa huuliharppua, kunnes tajuaa puhuvansa Veronikalle, Boriksen rakastetetulle. Siinä vaiheessa hän herää näkemään oman moukkamaisuutensa. Tällaista voi oppia myös matkalla Pietariin – jonkun toisen moukkamaisuus onkin helpompi havaita. Joka tapauksessa taisimme Pietarissa sopeutua porukkaan, sillä ihmiset kyselivät meiltä kadulla miten mihinkin pääsee.