Unkarilainen Ákos Kertész (s. 1932)
kirjoitti vuonna 1971 julkaistun romaanin Makra. Tuomo
Lahdelman ja Imre Szenten
laatima suomennos ilmestyi vuonna 1981 nimellä Kunnon
ihminen.
Romaanin
alussa eletään vuoden 1954 pääsiäistä. Pestlörincläinen
26-vuotias Ferenc Makra
pidätetään neljän toverinsa kanssa joukkoraiskauksen yrityksestä
epäiltynä. Viikon tutkintavankeuden jälkeen Makra vapautetaan,
sillä hän oli puolustanut väkivallanteon kohteena ollutta tyttöä
toveriensa hyökkäykseltä. Makra hylkää entisen elämänsä ja
muuttaa vallan toiselle kulmalle Budapestiä. Hän kämppii vanhan
tuttavansa, Kadetiksi
kutsutun Zselényin
luo ja elättää itsensä jonkin aikaa pimeitä töitä tekemällä,
kunnes sairastuu ja kohtaa elämänsä naisen, Valin.
Tavallaan
romaanissa on kyse rakkauskertomuksesta, mutta ei sellaisesta
imelänlivakasta, jossa tahdotaan olla hyvin helliä vaan tosiaankin
realistisesta: repivästä ja syvästä, minuutta ja henkilökohtaisia
filosofioita avaavasta ja ravistavasta tunteitten, ajatusten ja
kestämättömien selitysten kuvauksesta. Kyse on lähtökohtaisesti
myös halusta tulla hyväksytyksi, halusta kuulua joukkoon – mutta
ei kuitenkaan mihin tahansa joukkoon.
Romaanin
päähenkilöt Makra ja Vali tuntevat molemmat eläneensä erilaisina
muitten joukossa. Nykyforinteissa nuo erilaisuudet ehkä tuntuisivat
vähäpätöisiltä, mutta molemmille nuorille erilaisuus on
näyttäytynyt heitä muista eristävänä tekijänä. Makran
kohdalla kyse on siitä, että hänen äitinsä isä oli
montenegrolainen. Verenperimästään johtuen Makra on iholtaan
keskivertomadjaaria tummempi ja myös tummahiuksinen. Toisaalta hän
on isokokoinen ja vahva jässikkä. Vaikka näistä piirteistä onkin
hänelle rutkasti hyötyä naisten parissa, vetäytyy hän mieluiten
syrjään miesporukassa ja puhuu vain tarvittaessa. Vali taas on
lääkäriperheen tytär, joka on viettänyt proletaaritovereitaan
ylellisempää elämää. Saadakseen kavereita hän liittyy
Suur-Budapestin kulttuurinuorten
seuraan ja alkaa lopulta pitää niistä kannustavista
neuvostoelokuvista, joita ensin piti kaameina ja valheellisina. Vali
ei kuitenkaan pääse irti menneisyydestään, hän ajattelee liian
itsenäisesti tai ihanteellisesti, hänen kuvansa sosialismista ei
käy yksiin reaalisosialismin kanssa. Valin toive on ryhtyä
kuvataiteilijaksi, hän saa opetusta pienessä yksityisessä
kuvataideryhmässä, jota vetää valtion hyväksymä taiteilija.
Romaanissa kuljetaan kohti Unkarin kansannousua, lukijalle käy pian
selväksi mille puolelle omaperäisesti ajatteleva Vali asettuu. Hän
esittelee Makralle filosofiansa, joka kuulostaa seuraavalta:
numero
yksi: aika on irreversibelinen prosessi eli sitä, mikä kerran on
tehty, ei voi tehdä uudelleen, ja hyvä ihminen ei jauha sitä enää,
numero kaksi: vain sitä kannattaa jauhaa, mitä pystyy myös
muuttamaan, numero kolme: syöminen, juominen, nukkuminen ja
rakasteleminen ovat hyviä asioita, se joka haluaa estää toista
näiden toteuttamisessa, on roisto, numero neljä: tappaa saa vain
tärkeän asian vuoksi.
Romaani
sisältää useita, laajoja takaumajaksoja, erilaisia selitteleviä
pohdiskeluja ja väittelyjä, joten mikään tapahtumien ilotulitus
ei ole kyseessä. Voisi jopa nähdä niinkin, että nuo Valin teesit
testataan romaanin sivuilla. Unkarista syntyy kuva, joka ei niin
erityisemmin poikkea juuri mistään eurooppalaisesta meiningistä,
Makra käy työssä Hermeksen autokoritehtaalla,
tehtaan työtä kuvataan siten kuin minkä tahansa muunkin
teollisuuslaitoksen.
Kirjassa
on 252 sivua ja lukaisin sen muutamassa päivässä. Tämän
unkarilaisromaanin myötä aloitan lyhyen visegrádianan,
jossa luen kirjan Unkarista, Slovakiasta, Puolasta ja Tšekistä,
tosin sosialismin aikakaudelta. No, Puolan kohdalla joudun tekemään
pienen ajallisen poikkeaman.