Powered By Blogger

sunnuntai 30. kesäkuuta 2019

Nina Zaitseva: Virantanaz

Vepsäläinen Nina Zaitseva (s. 1946) laati vepsäläisten myyttien, legendojen, satujen, laulujen, itkuvirsien ja sekä eeppisen että lyyrisen runouden pohjalta vepsäläisten eepoksen, joka julkaistiin vuonna 2012 nimellä Virantanaz. Luin Juminkeko-säätiön julkaisun vuodelta 2013, josta Virantanaz löytyy vepsänkielisenä rinnallaan suomennos, jonka laativat Olga Zaitseva ja Markku Nieminen. Teoksen kuvituksen laati Aleksei Maksimov. Lopusta löytyy Markku Niemisen kirjoitus Vepsä ja vepsäläiset sekä Nina Zaitsevan vepsänkielinen kirjoitus Vepsläižen eposan lugijoile. Zaitseva kertoo eepoksen laatimisesta: siitä miten sanastossa toimivat toistensa synonyymeina puhekieliset ja kirjakieliset ilmaukset, miten kansanlaulujen runomitta ja aihelmat uivat tekstiin ja miten hänen oman lyriikkansa ohella kuudelta muulta nimeltä mainitulta kirjoittajalta saadut vaikutteet sulautuivat osaksi eeposta. Zaitseva korostaa, että vepsän kielessä elää Vepsän kansan historia lauluineen ja tarinoineen eikä hän haluaisi kielen sammuvan.

Vepsäläiset asuvat Venäjällä Äänisjärven eteläpuolella. Kansa on huvennut pieneksi, arviot vepsäläisten määrästä vaihtelevat viidesta tuhannesta pariinkymmeneen tuhanteen. Markku Nieminen toteaa, että vepsän kieli on arkaainen itämerensuomalainen kieli, jonka arvellaan olevan lähinnä ns. kantasuomea. Venäjän kielen vaikutus vaikuttaa tosin vahvalta, jo tämän teoksen perusteella se näkyy sekä sanastossa että äänteissä (kirjaimissa). Näytteeksi siitä miten suomalainenkin voi paikoitellen ymmärtää vepsää esitän pienen katkelman runosta, jossa karhu kiipeää kuuseen lausumaan vepsäläisille ohjeita elämää varten:

Libui kondi kuzhe
sätes kaikhe udhe:
heinäsižiš kadjoiš,
ol'gesižes paidas,
kivižiš kindhiš,
savižiš kengiš.

Libui = kiipesi, sätes = yllään, pukeutuneena, kadjoiš = kaatioissa (ks. Kalevala), housuissa

Runoelmassa tulee esiin vepsäläisten elämä kunnioittavassa yhteydessä luontoon. Ympäröivät kansat kuten saamelaiset ja venäläiset ovat tarinoissa mukana. Toisaalta runojen henkilömäärä on pidetty pienenä, mikä helpottaa lukemista ja lähentää lukijaa kuvattaviin hahmoihin. Erityinen huomio kohdistuu naishahmojen – saamelainen Aira, loitsijamummi Anni, itkuvirsiä esittävä saagan ”kukintohahmo” Aljoi – vahvaan osaan tapahtumissa. Loppupuolella esiin nousee myös mies, nimihenkilö Vir, joka suoriutuu sankarillisesti karhunkaadosta. Karhu sinänsä on vepsäläisille tärkeä eläin, kuten yleensäkin suomensukuisille kansoille. Eepoksessa on mielestäni huomioitu muitten kansojen vastaavien teosten tarinankuljetus ja aihelmat, joten sikälikään kyseessä ei ole vaikeasti sulateltava runoelma.

Vepsän eepos on mielestäni harkitusti laadittu, se on tasapainoinen kokonaisuus, jossa erilliset aiheet on sujuvasti sovitettu yhteen. Eepos on melko lyhyt, koko kirjan sivumäärä on vain 83 sivua. Kullakin sivulla on vierekkäin suomennos ja alkuteksti. Luin teoksen junamatkalla, kuvat opastivat jossain kohdin hoksaamaan kerrontaa.

lauantai 22. kesäkuuta 2019

Juhannuskirkossa Siilinjärvellä

Juhannuksena kävin kirkossa Siilinjärvellä. Heräsin jo puoli viiden seutuun. Yöuneni eivät olleet kovin pitkät. Katsoin illalla Brazil-elokuvan ja puoli yhden maissa joku autoilija herätti meidät kaasuttelemalla järjettömän kovaa juuri meidän talomme kohdalla. Ylösnoustuani nautin aamiaista olohuoneessa ja katselin ruotsalaisen elokuvan Paras kesä. Sitten ajin partani ja kävin suihkussa. Vaimokin heräsi ja kerroin käyväni kirkossa.

Kävelin kirkkoon, sillä juhannuksen aikaan oli tullut liian vähän liikuttua. Kirkkoon on meiltä pari kilometriä ylämäkeen, joten läksin liikkeelle jo klo 9.15. Pihassa näin oravan. Se katsoa nakotti minua vaahteran rungolta. Suojaisella kävelytiellä näin pari linnunpoikasta. Vissiin joitain kerttusia, osasivat jo lentää. Ylämäki sujui pienellä puuskutuksella. Onneksi tuuleksi aika tavalla, niin en ihan sulanut siinä kävellessäni. Kirkolle tultuani pyrin ensitöikseni vessaan. Se oli varattu. Vessasta tuli pian eräs nainen, joka ei koskaan ennen ollut tervehtinyt minua, mutta oli seurannut toilailujani pilkallisesti hymyillen. En muista mitä vastasin hänen huomeneensa. Kun tulin ulos vessasta, seuraavana vuorossa oli pitkäaikainen kirkkovaltuuston jäsen, joka suhtautui minuun erittäin nuivasti ollessamme aikoinaan samalla kirjoituskurssilla kansalaisopistolla. Emme tervehtineet toisiamme.

Menin kirkkoon. Siellä olivat jo istumassa penkissään entiset naapurini. En yrittänytkään tervehtiä heitä. Omalla penkkirivillään istui myös eräs entinen työtoveri. Kirkossa oli puolensataa ihmistä. Laitoin kännykkäni kiinni. Se tuntui herättävän huomiota, sillä ei sitä kirkossa saa olla kännykkää. Ainakaan päällä. Alettiin siinä rukoilla virsikirjan sanoin ja laulettiin virsiä samasta teoksesta. Kirkossa oli joku nainen, joka lauloi kulakalla äänellä ja vähän hitaammalla tempolla kuin muu seurakunta. Kesäkanttorin ääni jäi hänelle toiseksi, mitä volyymiin tuli. Pääasiassa laulattivat tuttuja virsiä, aika tavanomainen show.

Pappi kiipesi pönttöön ja kertoi Johannes Kastajasta, josta juhannuksessa on kyse. Aluksi tuntui menevän hyvän aikaa Johanneksen syntymään liittyneitten tapahtumain kuvauksessa. Ajattelin jo, että mitähän tästä tulee? Puhui pappi kumminkin myös mandealaisista, joitten uskonnon juurien arvellaan olevan lähtöisin Johannes Kastajan julistuksesta. Kuulemma Suomessakin asuu mandealaisia, en tiedä asuuko Siilinjärvellä. Pappi mainitsi siitä miten Johannes kehotti raivaamaan valtatiet meidän Herrallemme ja että Johannes sai loppunsa mestauspölkyllä. Vai sanoiko hän ”mestauspöydällä”? Jotenkin ”pölkky” tuntuisi sopivan paremmin Siilinjärvelle. Täällähän toimi aikoinaan pölkkybaarikin.

Loppuvirtenä laulettiin ”Taas kukkasilla kukkulat”, säkeistöt 1 ja 5. Muinaisesta agraariväestöstä koostunut kirkkoväki esitti sen kauniin heleästi ja tunnevoimaisesti.

Aikoinaan tietokoneella tekaisemani kehäristi.
Kun pappi oli toivottanut hyvät kotimatkat koko porukalle, hän kiirehti hyvää vauhtia kirkon ovelle. Saapuessani hänen vaikutuspiiriinsä hän pyysi saada käyttämäni virsikirjan ja toivotti minulle hyvää juhannusta, mihin vastasin kiitollisena samaa hänelle toivottaen ja ojensin hänelle virsikirjan. Vasta kotimatkalla aloin miettiä miksi papilla oli niin kiire saada virsikirja kädestäni. Halusiko hän tarkistaa, olisiko siinä jäljiltäni jotain mandealaisia merkintöjä?

Toivotin hyvät juhannukset sille entiselle työtoverille ja ihmettelin pitkäksi kasvaneita keltanoita kirkon nurmialueella. Paluumatkalla näin toisen oravan. Käveltyäni kotiin kävin uudestaan suihkussa, sen verran veti hikeen se reissu. Sitten söimme juhannuslounaaksi paistettuja perunoita ja kuorellisia pirkkanakkeja.

maanantai 17. kesäkuuta 2019

Arto Juurakko: Me täs

Arto Juurakko (s. 1962) sepitti runot vuonna 2017 julkaistuun kokoelmaan Me täs. Kyseessä on hänen kymmenes runokokoelmansa.

Juurakko kirjoittaa runoja eteläpohjanmaan murteella. Tämän kokoelman aihe on rakkaus puolisoa kohtaan. Rakkaus keulii kirjailijan käsissä kuin mopo ja sitä tehen se sitten tuottaa näppärää runoutta, joka toimii usein kielikuvien kautta. Rakastettu on runon kertojalle pelekkää ilimaa, joka on tarpeen hengittämiseen. Tai rakastettu on tuuli, jota tarvitaan lietsomaan jo tuhkaksi ehtivän rakkauden kipunaa. Toisinaan runojen rakkaus täyttää maailman taivasten tasolta aina maahan saakka, toisinaan kiintymys tarttuu rakastettuun syksyn lehtenä ja havunneulana yhteisen mettäretken aikana.

Runojen miljöö on koti maalla, maisemissa makaavat pellot ja taittuvat pajupehkot, linnut ja pilvet liikkuvat taivaalla. Käytännön tilanteet ruuanlaitossa ja kaukosäätimen käytössä tuovat runoihin itse-eletyn tunnun. Kokoelman loppupuolella yhteiseen, seesteiseen elämänmenoon tulee muutos. Tulevat sairaudet, tulee lähtö, puolison menetys. Oman aikansa runot kieltäytyvät antamasta periksi, mutta minkäs pakolle teet. Keväällä puhkeavat ensimmäiset leskenlehdet.

Juurakon runojen murre ei pyri hauskuuttamaan, se on aitoa kieltä, jolla runoilija kertoo sanottavansa. Murre on mukana olennaisena osana runoilijan maailmaa, se tuo säkeisiin paikallisväriä peittämättä sitä, mikä sanomassa on olennaista. Jotkut sanat jäävät minulle hämäriksi, toisinaan murre pysäyttää lukemisen, kun täytyy makustella sanoja, miltä ne kenties kuulostaisivat puhuttuina. Minun lausumanani runot jäävät torsoiksi, savolainen intonaationi on kuin Eesaun jalat pohjalaisissa virsuissa.

Jokin minussa on vikana, sillä rakkausrunojen maailma tuntuu minulle vieraalta. Minun elämäni on kärsimystä niin kuin hinduilla, soitot suruista tehtyjä. Sikäli on tavallaan terveellistä lukea runoja, jotka kertovat siitä hyvästä, minkä runoilija maallisen matkansa pitkospuilla on kohdannut. Niin usein hyvän näkee vasta kun sen menettää. Tosin on runojen kertojallakin ollut asiassa oppimisensa, kuten runosta Viisas navigaattori ilmenee:

Latasin Tomtomihin
määränpään:
onnen ja rikkauksien
lähtehelle.

Se antoo vaan
meirän osoottehen.

Kirjassa on 94 sivua. Lukaisin sen tänään. Saahan tiedä saanko muuta luettua tämän kuun aikana. Tästä kirjasta kuulin Kirjarakkautta blogista.