Powered By Blogger

sunnuntai 18. heinäkuuta 2021

Kirsi-Marja Myöhänen: Hymykuoppa & Kyynel

Kuopiossa ja Leppävirralla asuva Kirsi-Marja Myöhänen (s. 1941) on kirjailija ja kuvataiteilija ym. Hän asustaa toisinansa myös Espanjan aurinkoisemmilla rannoilla. Luin hänen runokokoelmansa nimeltä Hymykuoppa & Kyynel, joka ilmestyi vuonna 2012. Kirjan sivuja koristavat runoilijan tekemät mustavalkoiset kuvat, joissa esiintyy kasveja ja joitakuita perhosia.

Myöhäsen runojen tyyli on tässä kokoelmassa sangen hillitty. Runojen sanoma käy yleensä melko selvästi ilmi. Runot ovat paikoin mietelauseenomaisia, ne sisältävät selkeitä ajatelmia. Toisinaan tietysti runoilija piilottaa tarkan kohteen lukijalta. Silti tykkäsin eniten niistä runoista, joissa kerrotaan pitkästä parisuhteesta ja sen arkipäivästä. Ne eivät ole mitään kipeää tilitystä, eikä useimpien ihmisten arkipäivä sellaista kaipaakaan.

Elämä miehen seurassa kivettää kenet tahansa, huomaan sen vaimostani, mikä ei suinkaan tarkoita että asiassa olisi jotain pahaa. Pitkä parisuhde ei ainoastaan hio särmiä puolisoitten väliltä vaan auttaa myös huomaamaan ne, niin että niihin voi oppia suhtautumaan huumorilla. Tällaisia kivoja pikku huomioita luen runoista Eedenistä se alkoi, jossa luomistyön jatkuminen tulee kuulemma selkeästi esille miehen touhuiluja seuratessa. Aihetta laventavat runot Miehen mieli, jossa uudenlainen, sosialistinen aate herää miehessä hälventyäkseen saman päivän mittaan ja Erilaisuudesta, jossa mies pakkaa reppunsa ja ilmoittaa lähtevänsä pyhiinvaellukselle sekä Siis poissa, jossa mies on muutama viikko sitten lähtenyt matkalle ”katupölyä pakoon” – liekö mennyt sinne Espanjaan? Näille velmuileville runoille tärkeänä vastapainona toimii runo Nyt vasta, jossa runon minältä on kulunut likemmäs puoli vuosisataa sen hahmottamiseen, että mies on parasta mitä minälle on tapahtunut. Meille miehille tämä antaa toivoa siitä, että nainen voi jossain vaiheessa oivaltaa oman parhaansa. Mieskö lienee se hahmo runoilijan elämässä, joka kehottaa rajoittamaan lausevoimistelua

ennen kuin

kaurapuurosta tulee hernesoppa ja
hillopullasta läskisoosi

runossa Arkijumppaa. Muutamia muitakin kivoja osumia runoista löytyy, tykkäsin mm. Espanjan ja Suomen joukkuepelien humoristisesta vertailusta – olkoonkin, että on pesäpallo-otteluihinkin saatu säihkettä, vaikkei niitä yleensä klassikoiksi kuule nimitettävänkään.

Kirjassa on 65 sivua. Se tuli lukaistua tänään.

maanantai 12. heinäkuuta 2021

Leena Raveikko: Jalat hengittävät

Kuopiossa asuva Leena Raveikko (s. 1955) kirjoitti runot vuonna 2017 julkaistuun runokokoelmaan Jalat hengittävät. Senpä minä lukaisin.

Raveikon runokokoelmalla on selkeä, yhtenäinen aihe: liikkuminen luonnossa. Siinä missä minun liikkumiseni luonnossa on supistunut viime aikoina kytketyn kissan ulkoiluttamiseen, on Raveikko harrastanut aktiivista liikkumista, hän kertoo runoissaan pyöräilystä, patikoinnista ja hiihtämisestä. Liikunnan tarkoituksena runoissa on työmatkan suorittaminen, pitkät ulkoisille maille suuntautuvat pyöräretket, patikointi ja retkeily metsissä sekä yksinäiset, mediteeraavat hiihtoretket lumisissa maisemissa. Kokoelma on jaettu kahteen osastoon: ensimmäinen käsittää liikunnan sulan kelin aikaan kun taas toinen osasto keskittyy talvisiin näkymiin.

Sulalla kelillä kuljetaan perhosen seurassa kohti luostaria, pyöräillään Kuninkaantiellä, härkätiellä, Runon ja rajan tiellä, eksytään Espanjassa ja välillä tuskastutaan koko hommaan. Patikkaretkellä tukahduttaa suopursun tuoksu, nautitaan sienisadosta ja mehukkaiksi paleltuneista puolukoista. Talvirunoissa pakkanen ja kävely uhkaavat katkaista porsliinivarpaat, mutta takkatuli sulattaa jäiset hiihtäjät. Myös luistimilla saa kovaa kyytiä, retkiluistelusta järven jäällä lienee kyse. 

Lukemiseni pysähdytti talvi-osaston keskivaiheilla, sivulla 51 (kuin elomme keskimatkaan ehtineenä ) runo, jossa runon Sinä vaikuttaa tutulta muukalaiselta, josta kulkija saa nähdä vain loittonevan selän. Tästä runosta lähtien luin Raveikon runoja hitaammin, tarkkaillen jotain samankaltaista merkkiä, jota en kuitenkaan selkeästi löytänyt. Mutta talvi-osaston runot vaikuttavat monasti hiljaisemmilta, talviseen myteröön käpertyviltä, vaikka omat vauhdikkaatkin hetkensä niistä löytyvät. Mietin uudelleen myös sulan vuodenajan osaston päättävää runoa, jossa runon sinä naulaa runon kertojan väsyneet vaelluskengät lintupöntöiksi.

On hienoa, että tämänkaltaisesta aiheesta kirjoitetaan näin runollisesti. Viittaus Henry Thoreaun kävelyä ylistävään teokseen ei ole liioiteltu.

Kirjassa on 73 sivua, lukaisin sen parissa päivässä.

lauantai 10. heinäkuuta 2021

Solja Krapu: Minä tarvitsen bussikuskia

Suomesta Ruotsiin ja takaisin muuttanut Solja Krapu (s. 1960) kuuluu asuneen Uumajassa ja nykyään ehken Kuopiossa(?). Hän kirjoittaa ruotsiksi. Vuonna 2002 ilmestyi hänen runokokoelmansa Jag behöver busschauffören. Suomennos ilmestyi vuonna 2004 nimellä Minä tarvitsen bussikuskia suomentajana Harri Rinne. Luin sen suomennoksen.

Krapu on menestynyt lavarunoilijana. Hän on voittanut Ruotsin ja Suomen mestaruudet. En ole koskaan seurannut lavarunokisoja, enkä usko että aion sellaiseen ratketakaan. Minusta runot ovat parhaimmillaan yksin luettuina.

Kirjan kannessa Kravun runojen sanotaan olevan selkeäsanaisia ja helppotajuisia. Niitten sanotaan silti olevan monikerroksisia. Voi olla, että osasin lukea nämä runot juuri siten, että pääsin putoamaan selkeitten sanojen ja helppojen tajuisuuksien väliin ja sitä tehen sitten monen kerroksen läpi suoraan katutasolle. Ehkä runossa Törmällä olin huomaavinani jotain erotiseeraavaa sivuviritystä, mutta muutoin kerrosteisuus jäi minulta havaitsematta. Käsitin kyllä, että runoilija ei aina puhu omalla äänellään, että runojen minä ei välttämättä tarkoita runojen sepittäjää.

Millaisilta runojen kertojat sitten vaikuttivat? Kokoelman alkupuolella tunnutaan kuvaavan nykyihmistä, sinkkua, joka hakee täydellistä sopivuutta potentiaaliselta kumppaniltaan. Loppupuolen runot vaikuttavat kertovan muista asioista, sinkkuelämä on päättynyt tai ei ole vielä alkanut, yhteinen elämä rakkaan kanssa saa muutamassa runossa tilaa, samoin muistot lapsuudesta. Viitisen sivua tilaa tarvinnut kokoelman nimiruno on varmaankin tarjonnut lavarunon kuulijoille veikeitä tunnelmia ja esittäjälle mahdollisuuden pelata rytminvaihdoksella, sillä loppua kohti runo tuntuisi kiihdyttävän vauhtiaan ja johtaa humoristiseen lopputulemaan.

Kirjassa on 95 sivua. Lukaisin sen läpi muutamien päiväin aikana.

maanantai 5. heinäkuuta 2021

Antti Tuuri: Aavan meren tuolla puolen

Antti Tuuri (s. 1944) on tuottelias ja arvossa pidetty suomalainen kirjailija. Olen lukenut hänen tuotannostaan valitettavan vähän, mutta monet hänen kirjojensa tarinat ovat siirtyneet elokuviksi, kuten Talvisota, Pohjanmaa, Ameriikan raitti ja Ikitie. Viime vuonna luin pari Tuurin näytelmää ja joitakin kuunnelmia. Tykkäsin erityisesti kuunnelmasta Lintujen kesyttäjä (1978). Joskus aiemmin luin romaanin Kylmien kyytimies (2007). Halpa-Halliin oli ilmestynyt viime viikolla muitakin kuin kristillisiä kirjoja. Lyhyen valikoinnin jälkeen ostin itselleni romaanin Aavan meren tuolla puolen, vuodelta 2018. On tässäkin kirjassa hengellinen ulottuvuutensa, joka lopussa vaikuttaa vahvistuvan.

Tuurin romaani kertoo Ruotsiin 1960-70-luvuilla siirtyneistä suomalaisista maahanmuuttajista, joita olemme tottuneet nimittämään siirtolaisiksi. Romaanissa viljellään tarkoituksella sanaa maahanmuuttajat, sillä vertauskohtana suomalaisten kokemukseen Ruotsista tuodaan esiin myös muilta maailman rannoilta kansankotiin saapuneitten maahanmuuttajain eloa. Tuuri kirjoittaa maahanmuuttajajoukkioista, joitten väkivaltainen toiminta on saanut ruotsalaiset pyörtämään aikaisempaa sallivaa asennettaan kuningaskuntaan tulijoihin nähden. Toisaalta romaanissa myös ymmärretään uudempien tulijoitten näköalattomuus ja toivottomuus. Riikinruotsalaisia hahmoja romaanissa on kovin vähän. Suurimmaksi osaksi suomalaiset saavat setviä omia näkemyksiään omasta ja toisten ryhmien maahanmuutosta. Muut väestöryhmät ovat mukana vain sivuhahmoina, peilailemassa suomalaisten asenteita.

Romaanin juonellisen rungon muodostaa kaksi dramaattista tapausta eläkkeellä olevan hanurinsoittajan perheessä. Ensin soittaja itse kuolee kotonaan ja sitten vielä hänen tyttärentyttärensä tytär katoaa kouluun tehdyn polttopulloiskun jälkeen. Mikään dekkaritarina ei kyseessä ole. Romaanin henkilöitä kuohuttavat tapahtumat sattuvat samana päivänä kuin poikain muurahaispesään heittämät kävyt. Saman päivän aikana myös jonkinlainen ratkaisu molempiin asioihin alkaa hahmottua. Minulta 222-sivuisen romaanin lukeminen vaati kyllä kolme päivää, mikä voi johtua lukemisen ajoittumisesta viikonloppuun. Sen sijaan näkökulman tai kertojan vaihtelu ei häirinnyt vaan pikemminkin piristi.

Tapahtumat sijoittuvat Tukholmaan ja Skövdeen, jossa ainakin olivat Volvon tehtaat. Lienevätkö vielä, int vet jag. Tehtailla työskenteli vuosien saatossa paljon suomalaisia maahanmuuttajia, myös iso osa romaanin henkilöhahmoista.

Laitan tähän häntään tekstistä lainauksen, joka mielestäni kuvaa hyvin myös lukemisen ymmärtämisen vaikeutta:

Olin kerran Dramatenin aikaan kurssilla, jossa henkilökuntaa koulutettiin puhutun ymmärtämiseen. Se on vaikein laji, mitä ihmisten välisessä kanssakäymisessä on olemassa. Moni miettii jo toisen ihmisen puhetta kuunnellessaan, kuinka vastaisi tai kuinka alkaisi selittää omia asioitaan ja kuinka todistaisi toisen ihmisen mielipiteen vääräksi.

Mainiosti sanottu.

perjantai 18. kesäkuuta 2021

S. I. Baranovski: Suuriruhtinaanmaa Suomi

Luin venäläisen tiedemiehen Stepan Ivanovitš Baranovskin (1817 – 1890) kirjoittaman teoksen, joka julkaistiin Venäjällä vuonna 1882 osana Venäjän keisarikuntaa maantieteellisesti kuvailevaa sarjaa Живаписная Россия. Отечество наше (Maalauksellinen Venäjä – meidän isänmaamme). Kyseessä on 20-osaisen kirjasarjan toinen osa, joka käsittelee Venäjän luoteiskolkkaa, Suomen suuriruhtinaskuntaa.

Kirjan alussa kerrotaan teoksen ”uudelleen löytymisen” vaiheista, esipuheen kirjoittaja Rainer Knapas kertoo, että 1990-luvun alussa itärajan takaa alkoi tupsahdella Suomen kirjakauppoihin näköispainoksina mielenkiintoisia kirjoja ja yksi niistä oli tämä Suomea kuvaileva osa Maalauksellista Venäjää. Knapas kertoo laajasti teoksen historiasta, Suomi-osan kirjoittajasta, kirjasarjan päätoimittajasta (P. P. Semjonov) sekä kirjan painattajasta (M. O. Wolff) – varsinkin kuvien osuus on kuvailtu tarkoin piirroin. Kirjan kirjoittanut Baranovski asui useita vuosia Suomessa ja toimi Keisarillisen Aleksanterin-Yliopiston (nykyään Helsingin Yliopisto) professorina. Hän oli innostuneesti keskusteleva henkilö ja osallistui suomalaisten sivistyksellisten hankkeitten edistämiseen. Kirjan suomentaja ja toimittaja Marja Itkonen-Kaila huomauttaa, että Baranovski kirjassaan monessa kohden hyödyntää päälähteenään Suomen Tilastollisen toimiston viisivuotiskatsausta vuosilta 1871 – 1875. Jotta eiköpä liene luotettavaa tietoutta, vaikka joitakin kohtia on suomennoksessa korjailtukin.

Voisin kuvailla tätä kirjaa pitkäpiimäisesti jakso jaksolta, mutta koska piimäni alkaa jo olla vedellä jatkettua sintua, poimin joukosta vain muutamia sykähdyttävimpiä kohokohtia. Aluksi kumminkin sen verran kirjan rakenteesta, että alusta löytyy oikein mukavan pituinen historiajakso, josta pidin selvästi eniten. Kirjan lopun yhteenveto kiteyttää venäläisen näkemyksen Suomesta ja ehkäpä siitäkin mikä on Suomelle parhainta eli elo Venäjän keisarikunnan osana ja sitä tehen sitten taloudelliset hyödyt, joita hyötyjä en itsekään haluaisi kiistää. Varsinainen Suomen maantieteen kuvaus jää hieman pliisuksi harppomiseksi, tosin mitäpä kuvailtavaa Suomen maantieteessä olisi – kun olet yhden pajukon nähnyt, olet nähnyt ne kaikki. Baranovski tekee kuitenkin asiaa Suomen vesireiteistä. Lopussa sitten huomautetaan, että aika monia vesireittejä ei pääse kovinkaan pitkälle. Saimaan kanavaa sentään kehutaan, sehän valmistui Venäjän vallan aikana. Ja sitä pitkin Kuopioonkin on saatu kuljetettua kaiken maailman tavaraa, meillekin pitäisi tulla acaziapuinen tv-taso tuossa kuun vaihteessa, jos ei Suezissa satu olemaan rekka poikittain.

Historiakatsauksessa huomiotani herätti selkeän myönteinen näkemys Suomen suuriruhtinaskunnalle myönnettyjä erioikeuksia kohtaan. Suomi sai säilyttää Ruotsin lait, oman uskontonsa ym. Baranovski jopa toteaa Aleksanteri :n ajatuksia arvaillen:

Keisari näki selvästi, ettei hänen suuri Venäjänsä vielä ollut valmis niihin tärkeisiin parannuksiin, joita hän piti tarpeellisina ja toivottavina. Mutta kun hän havaitsi, että Suomessa oli jo lujasti juurtuneena sellaista mitä hän olisi toivonut myös koko omalle kansalleen, oli luonnollista, että hän päätti säilyttää tämän hyvän ja sen vuoksi hyväksyä toistaiseksi tuon erottamattomasti Venäjään yhdistetyn maan erityisaseman.

Minua hämmästytti Baranovskin tarkkanäköisyys hänen tarkastellessaan Suomen lehmien lukumäärän ja lehmänvoin tuotantomääriä suhteessa kilpailijamaihin. Pietarissa vuonna 1879 pidetyn maitotalousnäyttelyn perusteella Suomi sijoittui molempien osalta Euroopassa kärkikolmikkoon maitten väkiluvut huomioonottaen. Suomen maitotaloudella on siis perinteitä! Eipä ihme, jotta juustossa löytyy! Ilman talouspakotteita venäläiset söisivät Suomen meijerit ruplaähkyyn.

Kirjan päättävässä loppukatsauksessa, joka on laitettu kirjasarjan päätoimittajan nimiin, sävyt terävöityvät. Suomalaiset nähdään eristäytyneenä ja itseensä sulkeutuneena heimona, jolta on puuttunut kyky muodostaa itsenäistä valtiota ja joka on siten joutunut alistumaan voimakkaampien naapureittensa valtaan. Suomen talous nähdään paitsi riippuvaisena Venäjästä, myös selkeästi ja monin tavoin Venäjän kaupasta hyötyvänä.

Tämä kirja on alle 200 sivua pituudeltaan, mutta lukeminen kesti joitakin viikkoja. Alku sujui ihan liukkaasti, maantieteen kuvaus rupesi sitten tökkimään. Kirjasta on kertonut näkemyksensä myös Jorma Jormito. Hän on löytänyt paljonkin mielenkiintoista kirjasta, ehkä minulta pääsi hitaasti lukiessa keskivaiheen jutut vähän unohtumaan?

sunnuntai 13. kesäkuuta 2021

Porgy and Bess

Ylen Teema-kanava esitti tänään Metropolitan-oopperassa tallennetun esityksen George Gershwinin säveltämästä oopperasta Porgy and Bess. Wikipediasta luin, jotta ooppera perustuu näytelmään, jonka kirjoitti Du Bose Heyward. Oopperan käsikirjoittajana on toiminut laulutekstien kirjoittaja, säveltäjän velimies Ira Gershwin. Ooppera esitettiin ensi kertaa vuonna 1935. Teeman nettisivulla kerrotaan, että tapahtumapaikkana on Charleston, kaupunki Yhdysvaltain itärannikolla.

Minun pitäisi tässä luetella kapellimestarin nimi ja orkesterin nimi ja pääroolien laulajat ja esityksen ohjaaja, mutta en jaksa etsiä niitä netistä. Hyvin osasivat kaikki tehtävänsä ja esitys oli onnistunut, kestikin melkein kolme tuntia.

Ooppera tapahtuu köyhien mustien asuinkorttelissa nimeltä Catfish Row. Lavasteet esitykseen oli laadittu siten, että kahdessa kerroksessa olevien asuntojen sisään pystyi helposti näkemään. Asunnoissa oli vain tukirakenteet osoittamassa missä kohdin seinät, ovet ja ikkunat sijaitsevat. No, oli niissä tietysti lattiatkin. Vain yksi pitempi jakso sijoittui muihin maisemiin.

Lähes kaikki esiintyjät olivat mustia. Poliisit ja kuolinsyyntutkija olivat ihonväriltään eurooppalaisia. Tavallaan esitys siis kuvasi omassa melko suljetussa elinpiirissään elävän mustan yhteisön eloa. Sillä tavoin se muistutti musikaalia Viulunsoittaja katolla, joka kuvaa elämää juutalaiskylässä jossain Ukrainassa. Kun näissä molemmissa tarinoissa on mukana paljon hahmoja, saadaan vissiin syntymään elävän tuntuinen kuvaus pienen yhteisön omasta maailmasta. Minun näkökulmastani hankalaa on se, että tällainen kuvaus ei muodostu riittävän kiinnostavaksi. Sekä Porgy and Bess että Viulunsoittaja katolla sisältävät hyviä musiikkiesityksiä, jotka antavat minulle ihan kivoja elämyksiä, mutta kun tarinan jännite ei tunnu riittävän jää taidenautinto epätasaiseksi.

Halusin katsella tämän oopperan, sillä nuoruudessani olin tullut hankkineeksi kasetin, jossa on niitä hittikappaleita ja kiinnosti tietää millainen tarina niitten ympärille oli rakennettu. Minulla on myös Miles Davisin levy, jolla hän esittää omia versioitaan näistä tunnetuista sävelmistä. Janis Joplinin herkkä Summertime sekä muutamia hänen hittejään tuli joskus 1980-luvun alussa radiosta ja nauhoitin ne ja niistä tuli minulle tärkeitä ja kuuntelin niitä usein eli minun tapauksessani useammin kuin kerran vuodessa keskimäärin.

Oopperasta jäi minulle sellainen vaikutelma, että noin puolet lyhyempänä se saattaisi toimia paremmin. Jos keskityttäisiin vain perustarinaan, saavutettaisiin tehoja kerrontaan eikä katsoja välttämättä jäisi kaipaamaan oopperan yhteisöllistä puolta. Joskus muuten senkin saa välittymään hyvin pienin maininnoin – semmoinen voi synnyttää taiteennauttijaan eräänlaisen nälän saada tietää lisää. Poliisin osuus oli kuvattu tällä tavoin erittäin tehokkaasti, samoin oopperan kahden muun pahiksen.

Olen nyt muutaman kerran katsellut näitä Metropolitanin esityksiä kuuluisista oopperoista ja musikaaleista. Wagnerin Sormus-trilogia tuli joitakin vuosia sitten ja youtubesta sain katsella South Pacific-musikaalin (se taisi olla taltioitu Carnegie Hallissa), joka oli todella upea, olisi kiva nähdä sekin tv:ssä. Todella kiva, että näitä esitetään, sillä mihinkään teattereihin en taida enää viitsiä lähteä vaikka miten tautitilanne hellittäisi.

keskiviikko 19. toukokuuta 2021

Marcus Minucius Felix: Octavius – kristinuskon puolustus

Luin pienen kirjasen, jonka kirjoittajan arvellaan olleen Rooman valtakunnan pohjoisafrikkalaisesta provinssista kotoisin ollut asianajaja Marcus Minucius Felix. Hänen laskeskellaan eläneen joskus 100 – 200-luvuilla jKr. Alkuaan latinankielisen kirjan suomennos ilmestyi vuonna 2007 suomentajana Heikki Koskenniemi. Johdannossa Koskenniemi kertoo paitsi kirjan sisällöstä, myös tekstin löytymisestä. Vuonna 1543 Roomassa oli painettu hieman myöhäisemmän kristillisen ajattelijan Arnobiuksen teos, jonka osana oli liber octavus (kahdeksas kirja). Eikä siinä mennyt kuin 17 vuotta, kun jo muuan tutkija älysi, että kyseessä onkin juuri Octavius, Minucius Felixin siihen asti tuntematon apologeettinen teos. Mikäli olet aikeissa julkaista apologeettista kirjallisuutta (puolustuskirjallisuutta), kannattaa varautua siihen, että menestykseen kuluu aikansa.

Kirjan rakenne on sinänsä selkeä ja yksinkertainen. Kolme toverusta: kristityt Octavius Ianuarius ja kertojana toimiva Marcus Minucius Felix sekä heidän monia Rooman jumalia palvova ystävänsä Natalis Caecilius lähtevät loppukesän vapaapäivänään retkelle Ostiaan, Roomaa lähellä sijaitsevaan satamakaupunkiin, viettääkseen siellä rentouttavan päivän. Meren rannalle kuljettaessa, Serapis-jumalan kuvapatsaan kohdalla Caecilius heittää kuvalle lentosuukon, kuten palvontaan kuului. Kristitty Octavius letkauttaa Caeciliukselle hänen pakanauskonsa vuoksi. Tämä alkaa hiertää Caeciliusta, joka lopulta haastaa ystävänsä Octaviuksen väittelemään kanssaan siitä, kumpi ompi parempi, Kristus vaiko Serapis – noin laveasti ottaen. Kirjan kertoja valitaan erotuomariksi ja kirja etenee siten, että ensin esittää asiansa Caecilius ja hänen jälkeensä puolustaa kantaansa Octavius. Kummankin kiistakumppanin puheenvuoro on pitkä ja perusteellinen.

Caecilius moittii kristinuskoa kautta linjan ja tuo esiin myös krouvinpuoleisia huhuihin pohjaavia väitteitä, jotka minunlaistani kunnon kristittyä lähinnä naurattavat. Mielenkiintoinen yksityiskohta on Caeciliuksen väite siitä, ettei ihan kuka tahansa saisi ruveta tällaisia uskonasioita pähkäilemään, kun eivät kumminkaan paukut riitä. Kristityt eivät hänen mielestään ole mitään yhteiskunnan sivistyneistöä. Oman puheenvuoronsa alkuvaiheissa Octavius asettuu vastustamaan tätä väitettä näin lausuen:

Tietäköön hän, että kaikki ihmiset, ikään, sukupuoleen ja arvoon katsomatta, on luotu kykeneviksi ja pystyviksi ajatteluun ja arvostelukykyyn. Sitä he eivät ole saaneet onnettaren lahjana, vaan heissä on viisaus luonnostaan.

Tällä ajatuksella yksistään nousee Octavius aika lähelle voittoa minun laskuissani. Jatkossa Octavius ensin muistuttaa miten huomattavat nimeltä mainitut tiedemiehet (kaikki helleenisen kulttuurin piiristä!) ovat kuvailleet vain yhtä korkeampaa voimaa, yhtä jumalaa. Loppuvaiheessa puheenvuoroaan hän tosin huomauttaa, että kristityt ilmaisevat tämänkin asian selkeämmin ja paremmin. No, pientä itsekehua on lupa harrastaa. Joka tapauksessa ei liene ihmeempi ylläri, että Octavius perii voiton väittelyssä ja Caecilius katsoo myös voittaneensa, sillä hänkin päättää ruveta kristityksi.

En ehkä anna väittelystä edellä ihan riittävän korkealaatuista kuvaa. Esitetyt väittämät ovat yllättävän kurantteja edelleenkin. Ainakin näin merkonomiajattelijan mielestä. Tosin olen kuullut kristillisen seurakunnan kesäkahveilla, että ei pitäisi yrittää itse ajatella näit juttui, kun ei ole sitä aivorustinkia annettu. No, joo. Ihmisiähän kristitytkin ovat ja areenansa kaikilla.

Kirjassa on 133 sivua, sen lukemiseen kului minulta pari päivää.

perjantai 7. toukokuuta 2021

Kuunnelmien naisia pilvien päällä

Kukkia rouva Harrisille

Paul Gallico (1897 – 1976) oli amerikkalainen kirjailija, joka kirjoitti vuonna 1958 julkaistun romaanin Mrs 'Arris Goes to Paris. Kuuntelin romaanin pohjalta tehdyn kuunnelman, jossa lontoolainen siivooja Ada Harris näkee erään asiakkaansa luona Diorin vaatehtimon leningin, johon hän ihastuu todellakin korviaan ja kukkaronnyörejään myöten. Leningin omistava lady kertoo puvun maksaneen nelisensataa puntaa, mikä on siivoojaparalle tavoittamaton summa. Koska rakkaus kiipeääpi vaikka vuorien ylitse, alkaa Ada säästää rahaa ja erinäisten käänteitten jälkeen hän matkustaa Pariisiin tavoitteenaan ostaa upea luomus Diorin kuuluisasta muotitalosta. Eikä hän vielä sielläkään oikein huomaa millaisen vuoren juurelle on saapunut. Kuunnelmassa Ada Harrisia esittää Emma Väänänen, joka voisi olla mukana niin komediassa kuin tragediassakin. Ilmava ja rauhoitteleva kertoja Matti Ranin saa kuulijan vaistoamaan, että nyt ollaan matkalla, jossa voi käydä ihan hyvin. Ada on hahmo, joka pienistä vastoinkäymisistä ja kovasta työnteosta huolimatta tuntuu leijailevan pilvien päällä. Niinpä kuunnelma käynnistyykin lentokoneessa, jossa Ada istuu matkalla kohti Pariisia.

Adan asenne asioihin on käytännönläheinen, hän on siivoaja ja toimii reippaasti ja aloitteellisesti. Hänen pehmeä puolensa rakastaa kauneutta: kuten muotisalongin johtajatar (Mai-Brit Heljo) toteaa, hän on tosiaankin rakastunut Diorin pukuun. Se ei jätä muotitaloa kylmäksi. Myös kukat ovat Adalle rakkaita, senpä vuoksi kuunnelma päättyykin kukkasiin. Tämä erittäin suositeltava hyvän mielen kuunnelma on somistettu tähtinäyttelijöin, sen miehustasta löytyvät Matti Raninin lisäksi Joel Rinne ja Martti Katajisto. Maippi Heljon ja Emma Väänäsen ohella kuunnelmaa kaunistavat Elsa Turakainen, Kyllikki Forssell, Tea Ista ja Aila Arajuuri. Dramatisoinnin ja ohjauksen teki Eila Kallio, kuunnelman ensiesitys tapahtui vuonna 1966. Kesto 73 min.

Yöperhonen

Liisa Pöntinen kirjoitti ja ohjasi vuonna 2020 ensiesitetyn kuunnelman Yöperhonen. Hän esitti myös kuunnelman pääosaa, englantilaista Amy Johnsonia (1907 – 1941), joka tuli kuuluisaksi pitkistä yksinlennoistaan. Kuunnelma rakentuu etupäässä Amyn yksinpuhelulle yläilmoissa, hänen omassa elementissään. Puhetta säestää mietiskelevä, kaiutettu kitaransoitto. Musiikin ja äänisuunnittelun teki Jussi Kraft. Amyn elämää käydään läpi muutamien tapahtumien kautta, tärkein on pitkä lento Englannista Australiaan. Mukaan mahtuu myös rakkauskertomus toisen lentäjän kanssa.

Amyn puheen sävy kuvailee runollisesti hänen tuntojaan. ”Ensin ylemmäks ja susta tuntuu että sä kuolet”. ”Tässä ollaan kumminkin jäämässä historian kirjoihin, tyttö”. Taivaan katossa lentäjä on muistoista erossa. Hän haluaa vain lentää. Kun lentäjä viettää yön maan kamaralla, hänen lentokoneensa, jota hän kutsuu nimellä Yöperhonen, nukkuu petrolinsinisiä unia. Lentomatka on unelma, jonka lentäjä kykenee toteuttamaan, viivoittimella vetäisty suora viiva yli outojen maisemien, joista ei aikaisemmin osannut uneksiakaan. Kaikkea ei pidä kokeilla, mutta kone on jo ilmassa. Ilmavirta kelluttaa lentäjää kuin pumpulissa ja linnunmaidossa. Laskeutumista tahtoisi pitkittää. Lopulta ollaan maassa, askelina australialaisella hiekkarannalla. Kesto 42 min. Kuunnelman saatesanoissa kerrotaan, jotta Näkövammaisten Kulttuuripalvelun Sokeain kuunnelmaraati palkitsi kuunnelman vuoden 2020 parhaana kotimaisena kuunnelmana. 

Kuunnelmat sommitellaan nykyään tähän tyyliin. Tarina kerrotaan fragmentteina, kuulija saa itse kuvitella mitkä ovat osien väliset yhteydet tai voi vain hypätä hetkeksi ilmavirran ravistelemalle ylätasolle. Äänitystekniikan paraneminen merkitsee tietenkin sitä, että unenomaiset, kuulijan korvia hellivät hälyäänet antavat omat aineksensa kuunnelmalle. Ovat ne aina kuunnelmiin sisältyneet, mutta viime aikoina ne vaikuttavat syrjäyttäneen perinteistä kertovaa osuutta. Runollisuudesta on tullut tarinan toinen puoli.

keskiviikko 5. toukokuuta 2021

Sakin pienoiskuunnelmia

Kuuntelin tässä joutessani satiristinimimerkki Sakin (englantilainen Hector Hugh Munro 1870 – 1916) kirjoittamien kertomusten pohjalta tehtyjä erinomaisia kuunnelmia. On tavallaan väärin, että minunlaiseni joutomies saa noin vain kuunnella tällaista taidetta. Toisaalta on se ihan mukavaakin. Nämä kuunnelmat luultavasti kuuntelin parikymmentä vuotta sitten, mutta en muistanut niistä enää mitään. Olen lukenut lyhyen valikoiman suomennettuja Sakin kertomuksia, niistä muistin häthätää vain yhden näitten kuunnelmien joukossa olevan (kaikkiaan niitä on kolme). Paras kertomuksista ei valitettavasti ollut päätynyt kuunnelmaksi. Sen nimi on Sredni Vashtar. Aika julma pikku tarina, mikä ei Sakin kertomuksissa ole kovin epätavallista. Kuunnelmaesitys koostuu kolmestatoista jaksosta – siis kolmestatoista kertomuksesta.

Sokea piste. Napakka, mutta ratkaisultaan ennalta-arvattava pikku kertomus.
Seitsemäs kana. Kertomus kertojan tavoittelemasta suosiosta. Kiinnostavien oman elämän tosikertomusten toivominen on kenties parasta jättää muitten osaksi.
Härkä. Taiteilija ei paljasta rouvaseuralle taiteensa innoitusta, mutta kuunnelman kuuntelijalle hän sen kertoo. Hänen taiteessaan on havaittavissa selvä taitekohta.
Aikamme kertojia. Erinäiset rahanpummaajat häiritsevät herrahenkilöitä puistossa.
Leipurin tusina. Richard ja Emily tuntevat vetoa toisiaan kohtaan ja tahtoisivat naikkuun keskenään, mutta pahaksi onneksi heillä on jo ennestään yhteensä 13 lasta! Olisikin edes yksi vähemmän...
Laura. Lauralla on jäljellä vain muutama elinpäivä, joten hän alkaa pohdiskella miksi otukseksi syntyisi seuraavaksi. Saukko sopisi hänelle. Lauran kuoltua saukko käypi tappimassa Egbertin Sussex-kanat. Sitten saukko vielä murtautuu asuntoon ja märsyää kurillaan lohta persialaismatolla. Upea naarassaukko metsästetään, mutta loppuvatkos Egbertin vastoinkäymiset siihen... Jakson lopussa on pari minuuttia jostain toisesta kuunnelmasta. Niin ne kuunnelmatkin saattavat vaeltaa ohjelmapaikalta toiselle, musiikkina Knockin' on Heaven's Door... Sielunvaellusta, sano.
Tobermory. Jonkun sortin tieteilijä opettaa kissan puhumaan ja suu tuleekin livakasti puhtaaksi. Mutta miten käy kun norsulle yritetään opettaa saksan kielen epäsäännöllisiä verbejä?
Nimipäivä. Junamatkalla Wienistä hyvän matkaa Fiumen (nykyään Rijeka) suuntaan nuori matkalainen kuulee uskomattoman kertomuksen vahvatahtoisesta Crispina-tädistä ja hänen salaperäisestä katoamisestaan. Ankara talvisää pysäyttää junan keskelle ei mitään. Joskus olen ollut samankaltaisessa tilanteessa Mäntyharjulla, jolloin minulla oli ilo rauhoitella nuorta pohjoisamerikkalaista neitosta. Just a delay, not a disaster.
Ludwig. Sylikoira Ludwig herättää perheessä kuumia tunteita, mikä johtaa kylmäverisiin suunnitelmiin. Ludwigin kysymyksen lopullinen ratkaisu alkaa hahmottua.
Selkä. Tapahtuu Bergamossa. Sieltäkös se koronakin...? Suuri tatskataiteilija Pincini saa ranskalaisen asiakkaan. Taiteilijan sisällä odottaa vielä yksi suuri mestaristeos. Mutta miten on maksun laita? Entä tekijänoikeudet?
Satusetä. Anarkistinen kertomus sedästä, joka junamatkalla kertoo sellaisen sadun, jonka kiltteyskasvatukseen kyllästyneet lapset haluavat kuulla.
Lelut rauhan puolesta. Clovis, Sakin vakkarihahmo, tuo sisarensa pojille joululahjaksi rauhanleluja ainaisten tinasotamiesten sijasta. Lasten käsitys poikain leikeistä on kuitenkin ehtinyt vakiintua perinteisiin muotteihin.
Avoin ovi. Uusi asukas tulee tutustumaan naapureihinsa. Talon nuori tyttönen kertoo hänelle rakennuksen synkästä salaisuudesta. Asia erikseen on, onko tällaista salaisuutta olemassakaan. Ja palaako kävijä enää naapuritaloon. Ja onko niin väliksikään.

Kukin jakso kestää 10 – 15 minuuttia.

Kymmenen vuotta kirjablogeerausta

Kymmenen vuotta sitten sain päähäni, että alkaisin pitää kirjablogia! Olin juuri täyttänyt viisikymmentä. Synttäreilläni lausuin äitini kanssa Hellaakosken runoa Lentävä hollantilainen. Nyt on äitini ollut tuhkana mullassa pian viisi vuotta. Isäni kuolemasta on paljon pisempi aika, hän kuoli viides päivä toukokuuta nelisenkymmentä vuotta sitten. Hän se aikoinaan sitä Hellaakoskea kotona lausui. Kymmenen vuoden aikana moni muukin tuntemani hahmo on kuollut, monta on silti yhä elossa. Tämä on varmaan jo kolmas tietokone, jolla kirjoittelen kymmenen vuoden aikana. Työpöytäkin on muuttuillut, nykyisen kanssa tulen hyvin juttuun.

Kymmenen vuotta sitten olin kevättalvella saanut kyllikseni lumitöistä. Tästä syystä valitsin hetken mielijohteesta nimimerkikseni ketjukolaaja. Samanlainen runsasluminen talvi nähtiin nytkin. Olen ollut aika uupunut. Ei ole tullut luettuakaan juuri mitään. Blogia aloittaessani en ollut ajatellut lukea niinkään paljon kuin olen blogia pitäessäni lukenut. Ennen blogia luin 0 – 3 kirjaa vuodessa. Blogini eräs ajatus oli testata sitä, olinko menettänyt jotakin, kun en ollut lukenut kirjoja enempää. Vastaan suoraan, että ei siltä tunnu.

Kaunokirjalliset teokset etenevät mielenkiintoisena alkavan elokuvan tavoin: kun tulee aika vastata kirjan herättämiin kysymyksiin, pakenee kirjoittaja tuttuihin latteuksiin tai epämääräisyyteen. Tähän voi tietysti väittää, että eikö lukija itse sitten voi etsiä vastausta kirjailijan esiin nostamiin kysymyksiin? Varmaan voi, mutta eiköhän niitä kysymyksiä ilman vastausta ole itse kullakin jo ennestään ihan omiksi tarpeiksi. Jos kirjailija esittää kysymyksiä, eikö olisi kohtuullista edes yrittää vastata muutenkin kuin, että elämän tarkoitus on elää tai rakastaa tai että kaikki on turhuutta tai mielettömyyttä. Näistä neljästä vaihtoehdosta olen itse aina eniten viehättynyt mielettömyydestä, sillä siihen vaikuttaa sisältyvän jonkin sortin pakotie loppumattomien kysymyksien peilitalosta.

Olen ollut ymmärtävinäni, että monet blogeeraajat kertovat oppineensa lukemaan jo ennen kouluikää ja että lukeminen on heille jonkinlainen välttämättömyys, johon he ovat niin tottuneita, että lukevat läpi ikänsä. Onnittelen näitä ihmisiä siitä, että he ovat löytäneet elämälleen jotakin sisältöä. Katselen minäkin urheilua tv:stä ja joskus olen käynyt katselemassa paikan päälläkin. Lisäksi olen katsellut elokuvia tv:stä ja toisinaan näytelmiä Kuopion teatterissa, kuunnelmia olen kuunnellut aikoinaan radiosta ja nyttemmin netistä. En pidä penkkiurheilua, elokuvia, näytelmiä enkä kuunnelmia elämäni sisältönä, ne ovat ajanvietettä, jolla voi täyttää päiviänsä ja iltojaan. Lapsesta asti paljon lukeneet saattavat tietysti suhtautua kirjoihin samalla tapaa.

Minä, joka opin lukemaan kansakoulussa ja sielläkin vähän tankkaamalla, saatan hyvinkin tankata vielä joitakin kirjoja ja miksen niistä kirjoittaisi tähän blogiini, kun käytössäni sellainen sattuu olemaan. Saattaa hyvinkin olla, että vanhenemisen mukanaan tuoma simpukoitumiseni toisinaan hellittää ja innostun lukemaan enemmänkin, mutta eiköpähän itse kullakin etsiydy pykälään se jäähdytteluvaihde jossain kohti harrastusta. Kymmenen vuotta kirjojen parissa on ollut yksi kymmenen vuotta immeisen elämässä. Kaikki ei ole mennyt niin kuin kaupunginkirjastossa, kunnankirjastosta puhumattakaan. Toisinaan on minut kumminkin vallannut se epäaito humaltuminen, jonka aikana tunnen olevani mieluummin vaikka kirjaa lukemassa kuin aaltona jäisessä vankilassa. Tosin monasti kirjan luettuani olen aidosti humalluttavalla aineella huuhdellut lukemisen aiheuttaman turhautumisen tunnon poies. Ihmisolento voi niellä paljon, mutta kuten keskivartaloltaan suuri runoilija voisi sanoa: mieluummin nielen vaikka kieleni kuin tässä tai missään muussakaan asiassa muutan mieleni.

Linkki blogini ensimmäiseen tekstiin.

keskiviikko 7. huhtikuuta 2021

Maria Jotunia kuunnelmina

Maria Jotuni (1880 – 1943) kirjoitti novelleja, näytelmiä ja romaaniloita. Kuuntelin Yle Areenan Audiopuolelta muutaman kuunnelman tuotantoonsa liittyen.

Tohvelisankarin rouva. Näytelmä vuodelta 1924 muovautui kuunnelmaksi Väinö Vainion toimesta ja esitettiin Ylellä vuonna 1972 Hannele Pulkkisen ohjaamana. Nuorena rouvana Aila Arajuuri ja leskimiespuolisona Lauri Leino, joka vuotta aiemmin oli esittänyt Maikkarin tv-sarjassa Konstan Pylykkeröä. Rikkaana velimiehenä esiintyy Kauko Kokkonen ja hänen naimatonna puolisonaan Seela Sella. Irma Martinkauppi esittää sisäkkö Lempiä. Ihan kiva sipsukka kuunnelmaksi, hyvin pystyi muuta puuhailemaan kuunnellessa. Toi mieleeni Holbergin komediat, mikä on aikamoinen tunnustus, vaikka itse sanonkin. Näyttelijät olivat erinomaisesti harjoitelleet osansa, ei tullut paperista luetun makua missään vaiheessa. Melkeinpä uskaltaisin suositella, kun vain tietäisin kenelle. Kesto 89 min.

Arkielämää. Vuonna 1909 julaistun romaanin sovitti ja ohjasi kuunnelmaksi vuonna 1969 Ritva Ahonen. Tapahtumia etiäppäin kuljettavaa kiertolaista, Pappi Nymania, esittää erinomaisesti Aimo Tepponen, Koppelmäen emäntänä häärii Marjatta Raita ja vanhaa isäntää esittää Olavi Ahonen. Kertojan osuutta hoitelee Eeva-Kaarina Volanen. Romaani kertoo maalaisten elämästä. Lukaisin romaanin vuosi sitten ja halusin nyt kuunnella minkä äjjäyksen se kuunnelmana tekeepi. Elämykseni vahvistui. Luettuna tarina on ihan ok, mutta tämä kuunnelma tuntuu nyt romaanin lukeneena jopa romaania paremmalta. Tekijöillä on selkeästi ollut vahvempi näkemys tarinasta kuin minulla – he saavat tekstin elämään. Koska henkilöhahmoja on paljon, auttaa romaanin lukeminen hahmottamaan tapahtumat huomattavasti paremmin kuin jos kuuntelisi kaiken vain kylmiltään. Areena Audion sivuilla on tosin lueteltu hahmot ja niitten esittäjät. Arkielämää on siellä Audiossa kuunneltavissa myös äänikirjana. Sen jätän väliin. Kesto 87 min.

Hilda Husso. Maria Jotuni kirjoitti kaksi novellia (vuosina 1905 ja 1913), joitten nimenä on Hilda Husso. Novelleissa kuvataan samaa henkilöä jonkin verran eri ikäisenä. Yle Areenan Audiossa on kuunneltavissa kuunnelmasovitukset kummastakin novellista. Aikaisemman novelleista, kokoelmassa ”Suhteita” ilmestyneen, dramatisoi ja ohjasi kuunnelmaksi Ritva Ahonen vuonna 1976. Hilda Hussoa esittää Eeva-Kaarina Volanen. Kuunnelmassa Hilda on aika ärhäkkänä. Hän haluaa saada lapselleen elaketta. Lapsi on hänen mukaansa Lunkvistin, jolla on varaa lapsen elatuksesta maksaa. Hilda soittaa telefoonilla hotelli Franceen herra Lundkvistille ja syntyy vuoropuhelu. Kuunnelmassa – kuten novellissakin – on tarjolla vain Hildan vuorosanat. Lundkvistin osuuden saa kuulija vain arvailla, eikä se täysin mahdotonta olekaan. Lundkvist on maailmanmies ja naisia hän osaa käsitellä. Siinä mielessä Hilda puhuu vertaiselleen, sillä hän osaa pitää puolensa. Tulkinta Hildasta on aika tuntehikas, itse koen novellissa Hildan melko kylymänviileenä neuvottelijana, jolla silti on tunteita Lunkvistiaan kohtaan. Kesto reilut neljä min.

Kauko Laurikainen dramatiseerasi ja ohjasi vuonna 1980 esitetyn kuunnelman myöhäisemmästä novellista, joka julaistiin kokoelmassa ”Kun on tunteet”. Hilda Hussoa esittää Emmi Jurkka. Ekeblomin matsalongista hotelli Irikseen ylennyt Hilda soittaa uudelleen Lunkvistilleen ja kertoo kuulumisia pojastaan. Nämä kaksi pientä novellia ja kuunnelmaa omalla tavallansa kertovat Maria Jotunista kertojana jotain samaa kuin Arkielämää-romaanikin. Ihmiset juonivat ja vehtaavat, mutta vastuutakin ollaan valmiita kantamaan, kun se oikein päälle losahtaa. Ja luontuupa vielä ystävyyskin vanhojen tuttujen kesken. Kesto melekein 11 min.

Olisi ollut Audio Ylessä muitakin Maria Jotunin teksteistä sovitettuja kuunnelmia, joitakin lyhyempiä kuuntelin, mutta eivät oikein sytkähyttäneet, joten mitäpä niistä. Ja onhan siellä Palvelustytön romaani, jonka lukaisin vuosi sitten ja Huojuva talo, jota katselin joskus tv-sarjana. Nyt en taida niitä kehdata. Jospa joku muu heidät vaikka kuuntelisi.

torstai 1. huhtikuuta 2021

Aprilliblogiarviot

Aprillia...!

Aprillipäivä tai ei blogiarvioin tässä muutamia kirjoja, joita ei ole kehdattu kirjoittaa eikä sen puoleen ole kehdattu lukeakaan, vaikka mikäs este se olisi blogiarviolle.

Jupiterin kuusto. Pamflettiesseen tai emmentalpasseen tyyppinen romaani lähtee liikkeelle jääkaapista poimitusta juustoviipalepaketista eikä juuri sen edemmäs aiheesta etene. Aiheena on näet juusto tarkasteltuna runollisen proosan keinoin. Tyylilajina on kuuhailu. Nimi tulee vanhasta helvetialaisesta sanonnasta: ”Juusto kuin Jupiterin kuusto”. Tällä viitataan Jupiter-planeettaa kierteleviin useampiin kuihin, jotka tunnettiin jo antiikin aikaan vaikka vasta Galilei väitti ne ekana havainneensa. Hän väitti keksineensä myös kaukoputken. Galilei olisikin varmaan tiennyt miten Jupiterin kuusto kuvastaa juustoja. Kirja soveltuu lähinnä juuston ystäville, muut saattavat saada sen lukemisesta näppylöitä tai ainakin raivokohtauksia. Parasta antia on rei'ille analysoitu mässäilyä kuvaava episodi vuoden 1952 ranskalais-italialaisesta elokuvasta Seitsemän kuolemansyntiä. Jakson ohjasi ja käsikirjoitti ranskalainen Carlo Rim, joka ei liene sukua elokuvasarjalle nimeltä Pacific Rim. Episodissa kuvataan tilannetta, jossa talossa olisi tarjolla emännän luomuherkkua, mutta lääkärismies sortuu ahmimaan maalaisjuustoa.

Ulkoiluta sisäistä hummeriasi. Vaisulla leikkimielellä kokoon kyhätty seikkailuromaanien parodia kertoo kahdesta toisiinsa törmäävästä leskimiehestä, joita yhdistää epätoivoinen yritys tulkita 1800-luvun ranskalaisten symbolististen runoilijoitten tekstejä. Miehet suhtautuvat symbolien tulkintaan kaikella vakavuudella, heidän vaatetuksensakin on ajalta ennen symbolismia. Kun he törmäävät toisiinsa Pariisin bulevardilla, heidän takkiensa ja kenkiensä soljet takertuvat toisiinsa. Pyristeltyään irti he huomaavat olevansa kohtalotovereita: kumpikin pyrkii selittämään symbolistien kiehtovia verbaalisia rasvaretkiä, missä he tavan takaa epäonnistuvat. Lopulta he sattumalta löytävät isommanpuoleisen kirjakaupan loppuunmyynnistä pilkkahintaan kirjan, jossa kaikki symbolit on selitetty salkoruusuista katukuiluihin. Uudeksi tutkimuskohteeksi miehille valikoituu Antti Hyry.

Kissat, kirjat ja verkkarit. Naistenpäivän romaani Annikista, joka on pitänyt kirjablogia jo kymmenen vuotta. Hän on harrastukseensa lievästi pettynyt, mutta haluaa jatkaa sitä, kun ei muutakaan tekemistä keksi. Tai onhan Annikilla toinenkin harrastus, nimittäin kissat, joita hänellä on kerrostaloasunnossaan puolenkymmentä. Yksi on melkein aina kateissa. Ruokakaupassa jättimäinen kirjastontäti osoittaa muka salaa Annikin verkkareita kunnankirjaston pääjohtajalle huomauttaakseen asiakkaan lahkeisiin tarttuneista kissankarvoista. Annikki tiedostaa kissankarvaongelman ja neuloo lahjekarvoista itselleen bernie-vanttuut. Hän hankkii myös kirjastokäyntejä varten sellaiset verkkarit, jotka hylkivät kissankarvoja. Kauppareissuille välttävät vanhat verkkarit, kauppaan asiakkaat ovat aina tervetulleita.

Lehmän hermot. Punikki on hillinnyt hermonsa pitkään ja lopulta sen odotus palkitaan. Laitumelle katseleva nuori tutkija havaitsee Punikin lahjakkuuden. Hän valitsee Punikin koelehmäksi tutkimukseensa, jonka tarkoitus on löytää välittäjäaineita, jotka auttaisivat kehittämään lääkitsimiä, joitten avulla lehmän tunnetusti pitkä pinna saataisiin siirretyksi ihmiselle. Tutkittavat ihmisyksilöt kärsivät ratti- ja laturaivosta sekä pitkäkestoisesta ylivelkaantumisesta. Tutkimustilanteen rakentamisen eräs edellytys on saattaa tutkittavat sellaiseen ympäristöön, jossa tutkimus voi edetä suotuisasti. Empiirisesti kustomoitu pikkufiiatti ei toimi parhaalla mahdollisella tavalla Punikille. Eivätkä toimi yhdistelmähiihtoon soveltuvat monotkaan. Nuori tutkija joutuu tiukan paikan eteen. Taskuparkkeeraus tiedekunnan esinaisen silmien alla ei ota Punikilta onnistuakseen. Suurehkolle koelaboratoriolle olisi muitakin tarvitsijoita, varsinkin kun tiedeyhteisön parhaitten aivojen saavutukset vaikuttavat pikasuutarin tekeleiltä. Punikki rauhoittuu kun esinainen puhdistaa Punikin sorkat ja asentaa niitten päälle iskuja vaimentavat kengät, jääpiikeillä varustetut. Sitten hän valjastaa Punikin vetämään tukkirekeä. Esinainen on lähtöisin Suomea itäisemmästä Euroopasta, missä tämmöinen on ollut tapana. Tutkija vaihtaa tutkimuskohteekseen lehmämetsurit, jollaiseksi hänellä on esimiehen lausunnon mukaan mainiot edellytykset, kunhan vain oppii mitenkä päin moottorisahaa pidellään.

Extemaattinen. Runokokoelma, joka pakenee selittelyitä ja sakenee pelittelyitä. Sanoja käännetään ja väännetään. Vääntelehtivien pelittelyjen lomassa voi lukija kokea joitakin temaattisiakin hetkiä, mutta runoteos niihin tuskin on syypää tai ainakaan pääsyy. Kokoelman aloittava runo Piiparisto kertoo salatulla kielellään aurinkoenergian varastointiin käytettävästä paristosta. Sen voi kuitenkin lukea miten huvittaa, piiparistosta löytää sillan vaikka Hamelniin ja takaisin. Muut runot jatkavat samaa utakkaa kaksineuvoisuutta tai ehkä paremminkin neuvottomuutta. Sanomisen tapa on tärkeämpi kuin sanottava, lukijan vastuulle jää niin moni asia, että kirja suorastaan houkuttaa etsimään lähintä vesilintua.

Häh? Vai vesilintua!

perjantai 19. maaliskuuta 2021

Minna Canthin pari novellia

Pauli Koskinen: Nuori Minna Canth

Luin Minna Canthin ja tasa-arvon päivän merkeissä kaksi Minna Canthin novellia.

Köyhää kansaa. (1886) Jossain pienessä kaupungissa, vaikkapa Kuopiossa, asuva Holpaisen perhe sinnittelee vaikeuksissa vuokra-asunnossaan. Työtä ja toimeentuloa ei ole. Puolisokea tytär käy kerjäämässä, äiti anoo rouvainyhdistykseltä käsityöpuuhaa, että saisivat jonkinlaisia tuloja. Vuokraisäntä ottaa perheen ainoan sängyn maksuna maksamattomista vuokrista. Sylilapsi on sairas, hänen lisäkseen on kolme muuta lasta, vanhin on se tytär, kahdeksanvuotias. Perhe näkee nälkää. Kun hätä on pahimmillaan, kuulee perheen isä, että rautatien rakentajia aletaan taas palkata.

Pääosin Canth kuvaa novellissaan asioita perheen äidin kannalta. Kun äidin kunto romahtaa, siirrytään tapahtumia tarkkailemaan isän näkökulmasta. Seuraavaksi saadaan kuulla paikkakunnan pastoria ja lääkäriä, jotka käyvät akateemisen keskustelun köyhien asemasta ja siitä mitä sille on tehtävissä. Vaikka novelli seuraakin köyhien lohdutonta elämää kurjimmillaan, loistaa koulutetun väen käymä lyhyt, mutta suorapuheinen mielipiteenvaihto kuin majakkana sen murheen meren yllä, jota Canth kuvaa. Tohtorin mielestä varallisuuseroja tasoittamalla saataisiin paljon aikaan, mutta sen lisäksi hän ehdottaa seuraavaa:

”Terveydenhoito parempi. Huonot ja parantumattomat sairaat nopealla tavalla tuskattomasti hengiltä pois.”

Ajatuksen esittää siis fiktiivinen tohtorismies, ei tasa-arvon kannattaja Minna Canth itse. Toisaalta Canthin tyylilajina olikin realismi eikä utopiain esittäminen. Täydellisen tasa-arvon saavuttaminen on aika mahdotonta, koska ihmiset eivät lähtökohtaisesti ole tasa-arvoisia. Esimerkiksi meitä kulmikkaita palikoita ei ole järkeä ruveta hakkaamaan pyöreään koloon. Rumuuteen ja lahjattomuuteen kehitetty rokote voisi saada aikaan monenmoisia tasapäistäviä haittavaikutuksia yhteiskunnan kokoonpanossa.

On tavallaan kiinnostavaa ajatella, että Canth novellissaan kuvaisi Kuopiota, tekstissä mainitaan Harjulan sairaala ja Kotkakallio (Harjulan sairaalassa olin kopiksen aikaan kesätyössä, siellä myös äitini kuoli viitisen vuotta sitten, Kotkankallion väestönsuojassa käytiin joskus kouluaikoina harjoittamassa pikaista juoksentaa – taisi olla juoksuaika).

Kauppa-Lopo. (1889) Kauppa-Lopo on naisimmeinen, joka istuu vankilassa Jyväskylässä. Hän korostaa kuitenkin olevansa kotoisin Kuopiosta, joka hänen mielestään on hienompi paikka kuin Jyväskylä. Kävin viimeksi Jyväskylässä muutamia vuosia sitten, kun oltiin uusittu silikonit kylpyhuoneeseen ja sitä kylpyhuonetta ei sitten voinut käyttää pariin päivään. Vappupäivä kun sattui olemaan, ajoimme kaupunkiin jonkinlaisen autojen vappumarssin aikaan. Jouduimme tahtomattamme liittymään autoletkaan, sillä hotellimme sijaitsi siinä ajoreitin varrella, joten saapuminen tapahtui yleisön seuratessa ajoamme katujen varsilla. Tässä novellissa saavutaan Jyväskylään lopussa uudestaan, mutta toisenlaisissa tunnelmissa.

Kauppa-Lopo siis haikailee Kuopioon ja kuullessaan, että eräs tuttu kuopiolaisrouva asuu nyt Jyväskylässä, päättää hän käydä rouvaa tapaamassa vapauduttuaan. Niin hän myös tekee, rouva vain kuuluu varakkaaseen väestönosaan eikä ole erityisen halukas uudistamaan tuttavuuttaan outoon, nuuskanhajuiseen, siivottomaan naiseen. Kauppa-Lopo auttaa rouvaa talokaupoissa, mutta saa kuulla ovenraosta jotain peräti vastenmielistä:

”Ei mutta kuinka hävyttömiä ne ovat!” päivitteli vielä ensimmäinen rouva, ”kun pakkaantuu vain niin rehevästi saliin saakka, aivan kuin olisi meidän vertaisemme.”

Niin Kauppa-Lopolle kuin meille muillekin taiteilijasieluille tällainen asenne on arkipäivää, mutta kyllä se toisinaan satuttaa, varsinkin kun näkee ja kuulee millaisten tompuloitten sisuksissa sellainen asenne eleleepi.

sunnuntai 14. maaliskuuta 2021

Scifiä aena vuan

Aivot ja käyttääntyminen nousevat esille näissä kuunnelmissa.

685. päivä. Olli Lehti kirjoitti ja Aino-Liisa Raine ohjasi tämän vuonna 1968 ensi kertaa esitetyn kuunnelman. Avaruusaluksen psykopolilla kuohuu. Olematonta porukkata alkaa ilmaantua otille ja heillä vaikuttaa olevan eroottisia tarpeita, mikä ei avaruusaluksen väestön parissa ole enää avaruusajoilla tapana eikä tarpeen. Nuori psykiatri joutuu jahtaamaan malakiittiluomista nuorta naista atomiajalla näillä aataminaikuisilla keinoilla. Yksi sun toinen tunteita rajoittava seikka joutuu koetukselle avaruuden kairan selekosilla uppuroidessa. Eläimellistä menoa. Kesto 32 min.

Vihreä apina. Theodore Sturgeonin tekstiin Affair with a Green Monkey, vuodelta 1957, perustuva, Ritva Arvelon kuunnelmaksi muokkaama ja Marja Rankkalan vuonna 1969 ohjaama taideteos. Pariskunta näkee poikajoukon pieksämässä miestä. He pelastavat miehen ja vievät hänet kotiinsa toipumaan. Aviomies Fritz on tutkija, joka uskoo nuoren miehen vaimonsa hoidettavaksi ja lähtee itse viikoksi työhönsä Washingtoniin. Vaimo kertoo kuuntelijalle hänen ja nuoren miehen välille syntyvästä jännitteestä: ”Olimme yhdessä niin kuin langat sähköjohdossa, emme koskeneet toisiamme.” Saatte arvata mitenkä pitkään näin jatkui. Fritz, joka on käyttäytymistieteen asiantuntija, omasta mielestään pettämätön työssään, kertoo nuorelle miehelle, jota hän pitää sukupuolisesti poikkeavana: ”Joukko on sitä mieltä, että erilaisuus merkitsee vaaraa ja se uskoo suojelevansa itseään, kun raatelee jokaisen poikkeaman pieniksi verisiksi palasiksi.” Sukupuoliset poikkeamat ovat vaarallisimpia. Tätä poikkeamisen vaarallisuutta voi tosin mielestäni soveltaa melkeinpä mille elämän osa-alueelle hyvviinsä. Mielestäni erittäin suositeltavaa kuunneltavaa näinä yhdensuuntaistavan ajattelun aikoina. Kesto 32 min.

William ja Mary. Roald Dahlin novellista William and Mary, vuodelta 1959, kuunnelmaksi kirjoitti Pentti Saarikoski, ohjasi vuonna 1969 Kyllikki Forssell. Cerebrospinaalinestettä tuottavat aivot ovat tutkijan mielestä melko itsenäinen elin. Syöpään kuoleva filosofi luovuttaa aivonsa toverinsa elätettäväksi, jotta saisi sitä tehen sitten jatkaa elämäänsä. Filosofin kuoltua elävät aivot siirretään ammeeseen. Myös näköhermo ja silmä säilytetään. Kyseessä ei siis ole läheskään sama tarina kuin Steve Martinin komediallinen elokuva Tohtorin aivovaimo. Kuunnelma on komediaksi aika mustanpuhuva, jopa ahdistava. Aika pitkällinen jakso kertoo siitä miten tohtori Landy ylipuhuu Williamin suostumaan tähän ihmiskokeeseen. Kesto 49 min.

Sohvalla. Harri Virtasen kirjoittaman kuunnelman ohjasi vuonna 2005 Janne Suutarinen. Pimeä aine ja supersymmetria tai ties mitkä ovat vetäneet fyysikon da kosmologin mielen matalaksi ja hän turvautuu terapiaan. Sitten hän jo vaihtaa miesterapeutin naisterapeuttiin. Kaikillahan tässä on onkelmia. Maailmankaikkeuden ensimmäisestä sekunnista lähtein. Fyysikkona Matti Onnismaa, terapeutteina Aku Hirviniemi ja Niina Nurminen. Kesto 27 min. Tässä on vain kurkkaus scifilliseen suuntaan, tulipahan silti kuunneltua. Eikä oikeestaan Vihreä apinakaan scifiä ole.

Voi sitä ajoittain muutakin kuunnella kuin scifiä. Nyt taidan ihan pienen tauon pitää näissä kuunnelmissa. Ainakaan tänään en enää kuuntele scifiä. Päivä kerrallaan ilman scifikuunnelmia. Olisihan tuolla Yle Areenan Audiossa vielä joitakin ihan kiinnostavia scifikuunnelmia, mutta olkoon nyt sitten. Katselen vaikka hiihtokilpailuita. Kuvittelen, että suomalaiset pärjää... Keittäisköhän vielä aamupäiväkahvitkin? Kyllä minun elämässäni tapahtuu yhtä ja toista. Ei kaikki scifiä mikä kiiltää.

Jos olisi perjantai-iltapäivä niin saattaisin kuunnella kovalla volyymilla Dionne Warwickiä. ”I Say a Little Prayer for You...” Nyt ei kehtaa. Kissa sentään säntäilee ympäriinsä lämpimikseen. Tuli juuri ulkoa lumipaakkuja turkissaan.

torstai 11. maaliskuuta 2021

Scifi-kuunnelmia vielä lissee

Kuuntelin muutaman kuunnelman, joissa kaikissa vieraillaan Maan päällä jostain avarammista kotoperistä.

Kuvat eivät valehtele. Scifiä vuodelta 1968. Katherine MacLeanin novellin Pictures Don't Lie, vuodelta 1951, mukaan kuunnelmaksi kirjoitti Ari Koskinen. Ohjaajana Tuomas Vesterinen. Alussa on muutama minuutti taustaääniä, joissa jokin raketintapainen on lähestymässä. Sitten alkavat sotasetät ottaa vieraita vastaan. Ollaan jossain vastaanottokeskuksessa, jossa laskeskellaan tuulennopeuksia ja muita asioihin vaikuttavia seikkoja. Ladataan ja valmistaudutaan. Vieraita on tulossa. Krakataun purkaus ja Tunguskan räjähdys ynnä muut salaperäiset ilmiöt mainitaan. Professorit, sotilashenkilöt ja kielitieteilijät keskustelevat toimittajien kanssa esitettyjen teoriojen sekä tehtyjen havaintojen pohjalta. Kuvaa lähestyvistä muukalaisista on saatu, heille on lähetetty Disneyn filmejä katseltavaksi ja lisää ovat pyytäneet. Juu, ja moozarttia tietty. Tosi kivasti tunnelman välittävä ja jännitteensä säilyttävä pikku kuunnelma, joka saa sanotuksi jotain aattelemisen arvoista erilaisten maailmoitten erilaisuudesta. Kesto 36 min.

H-hetki. Ray Bradburyn novellista Zero Hour, vuodelta 1947, kuunnelmaksi laati ja ohjasi vuonna 1970 Marja Rankkala. Lapset huhuilevat Drilliä kuten kaveriaan tai lemmikkiään. Kuunnelman edetessä selviää, että Drill on peräisin tuolta toisaalta. Lassi Rajamaan elekdrooniselta kuulostava urkumusiikki tukee hienosti arkisen lasten leikin alle peiteltyä salaperäisyyttä. Onnellinen rauha vallitsee pikkukaupungissa, mutta lapset ovat mukana uskomattomassa suunnitelmassa. Tämä kuunnelma edustaa sellaista Maissilapset-tyylin tarinointia. Kesto 28 min.

Marsilaisten maihinlasku -77. Ray Bradburyn novellista The Concrete Mixer, vuodelta 1949, kuunnelmaksi laati Marja Rankkala ja ohjasi Kauko Laurikainen vuonna 1969. Marsilaismarssin sävelti Arthur Fuhrman. Marsilaiset puhuvat hiljaisella äänellä, melkein kuiskaten. Ettil (Yrjö Tähtelä) kieltäytyy lähtemästä sotaretkelle Maahan, koska hän on lukenut maalaisten kirjoja, joissa aina marsilaisten hyökätessä joku yksinäinen irlantilaisheppu tai vastaava pelastaa Maan asukkaat – näin ollen hyökkääminen Maahan on tuhoon tuomittu ajatus. Tästä näemme miten lukeminen kannattaa, tosin Ettil tuomitaan kuolemaan marsinpetturina. Tuomio tosin kumotaan ja niin sitä lähdetään sotimaan Maahan. Maassa on kumminkin aika rauhanomainen meininki ainakin päällisin puolin. Perinteisen sodankäynnin sijasta harrastetaan kaupankäyntiä, joka sekin voi tähdätä taloudelliseen riistoon. Eikä tässä Mars tarkoita jotain toisenlaista yhteiskuntajärjestelmää, ei puhettakaan. Kesto 39 min. Special Guest Star: Yrjö Jyrinkoski.

Jouluvieraita avaruudesta. Paavo Rintalan kirjoittaman kuunnelman ohjasi vuonna 1963 Kauko Laurikainen. Uljas Kandolin, Kauko Kokkonen ja Pentti Siimes esittävät kolmea viisasta miestä, jotka laskeutuvat avaruuden korkeuksista maan pinnalle, havumetsien katveeseen. He ovat tulleet etsimään joulua ja joulun lasta, mutta ovat alusta lähtien aika eksyksissä kirjallisista ohjeista huolimatta. Vanhaa rovastia esittää Paavo Jännes, hän uskoo viisaita miehiä ja auttaa etsinnässä. Kuunnelmassa laulavat kolkkamatikoitten kuoron lisäksi myös tietäjät ja lasten kuoro. Kuunnelma päättyy gongin sijasta kirkonkellojen soittoon. Tämä pitääkin jatkossa kuunnella joka joulu pariin kertaan. Kesto 40 min.

keskiviikko 10. maaliskuuta 2021

Ursula K. Le Guin: Pimeyden vasen käsi (kuunnelmana)

Kuuntelin varsin tunnetun scifi-romaanin perusteella tehdyn viisiosaisen kuunnelmasarjan. Ursula K. Le Guin (1929 – 2018) on scifi-kirjallisuuden suuria nimiä, jolta en ole lukenut yhtään mitään. Tämän romaanin The Left Hand of Darkness, vuodelta 1969, ostin suomennettuna eräälle tuttavalleni synttärilahjaksi. Hän taisi loukkaantua teoksen nimen takia, eikä hän sitä paiten tykännyt scifistä. Joitakin aikoja myöhemmin hän palautti kirjan minulle, yritin sitä lukea, mutta eipä se sujunut minultakaan. Nyt kuuntelin sen pohjalta vuonna 1993 valmistuneen kuunnelmasarjan nimeltä Pimeyden vasen käsi. Kuunnelman suomenti ja kuunnelmaksi sovitti Kalevi Nyytäjä, sen ohjasi Ilkka Vanne, seikkailutarinaan sopivan musiikin sävelti Johnny Lee Michaels.

Tarinassa galaksien välisen yhteisön, Ekumeenin, lähettiläs Genly Ai (Jussi Lampi) lähetetään tutustumaan jääkautta elää helkyttelevään Talvi-planeettaan tarkoituksena saada planeetan valtiot liittymään 83 planeettaa ja kolmen tuhatta valtiota sisältävän Ekumeenin tähtien piiriin. Puuttuisi vain, että Genly Ai olisi nimikkeeltään yhdentymiskomissaari. Talvi-planeetalla eli Gethenillä on kaksi keskenään vihamielistä valtiota: Karhide ja Orgorey. Karhiden puolelle laskeuduttuaan Genly tutustuu loordi Estraveniin (Marja-Leena Kouki), joka kumminkin karkoitetaan pian Orgoreyn puolelle maanpetoksen vuoksi. Jatkossa tarina seuraa Genlyn ja Estravenin vaiheita sekä erikseen että sittemmin taas yhdessä.

Juu, ja nämä ihmiset siellä Gethenillä ovat kaksineuvoisia eli voivat olla tarpeen tullen miehiä tai naisia. Tätä tarvetta he kutsuvat nimellä kemmer. Se tulee heidän osakseen kerran kuussa neljäksi päiväksi. Jotta tämä sattuisi sankariparin yhdessäolon aikoihin, joutuvat he kulkemaan pakoreissulla ylitse mannerjään kahteen pekkaan, mihin kuluu sopivan pitkä aika.

Tarinaan on sisällytetty uskontoa, jossa on taolaisen ajattelun jin&jang-piirteitä, mikä reilusti lausutaan ilmi Terra-planeetalta kotoisin olevan lähettilään toimesta.

Aika pitkä kuunnelmasarja, viisi osaa, joista kukin kestää noin 50 min. En epäile, etteikö romaanissa moniin asioihin paneuduttaisi syvällisemmin kuin kuunnelmassa on mahdollista tehdä. Hyvin tämä kumminkin sopi kuunneltavaksi näin tiukkana pakkastalvena, jolloin saattaa itse kunkin mielessä häilähtää vanha kysymys: kuljemmeko kohti uutta jääkautta? Tähän viittaa myös tekstin oheen liittämäni kuva, jossa voi hyvällä mielikuvituksella nähdä vaikka avaruusmiesten jalanjälkiä outerplanetaarisilla lumilakeuksilla.

maanantai 8. maaliskuuta 2021

Scifi-kuunnelmia

Laskentakeskus. Neuvostoliittolaista scifiä – pitäkää varanne! Tätä ei tarvitse politisoida. Anatoli Dneprovin aiheen mukaan Yleisradiolle kirjoittanut Jarmo Lavila. Ohjannut vuonna 1969 Eero Leväluoma. Pohjana oleva Dneprovin novelli on julkaistu wikipedian mukaan vuonna 1960 Neuvostoliitossa. Kuunnelman tapahtumat sijoittuvat Saksaan. Kleinstädtcheniin on perustettu pieni, yksityinen laskentakeskus Kraftstudt ja kumppanit. Laskentakeskus sijaitsee osoitteessa Weltstrae 12, pikkukaupungin laidalla, kuoppaisen sivutien päässä, samassa osoitteessa kuin paikallinen mielisairaala. Professori Rauch (Kauko Helovirta) uskaltautuu viemään sinne muutamia yhtälöitään laskettavaksi ja tapaa johtaja Boltzin (Yrjö Järvinen) sekä itse pääjohtaja Kraftstudtin (Jussi Jurkka). Rauch tilaa ratkaisut yhtälöihinsä ja pääjohtaja tilaa häneltä luentosarjoja kuvanauhalle tallennettuna. Jo seuraavana päivänä monimutkaiset yhtälöt on ratkaistu ja tulokset toimitetaan Rauchin kotiin lyijykynällä käsinkirjoitettuna (28 liuskaa). Laskentakeskuksessa hyödynnetään menetelmää, jossa tekoälyn sijasta käytetään hybriditeknologiaa, ovathan ihmisaivot aika mojova kone, jota on vaikea päihittää, varsinkaan sopivasti stimuloituna. Toiminta on pidettävä salaisena, jotteivät liikesalaisuudet päätyisi kilpailijoitten käsiin... Kesto 75 min. Tilasin itselleni Dneprovin kertomuskokoelman Purppuramuumio, vuodelta 1968.

Kirje tulevaisuuteen. Iida Hämeen-Anttilan kirjoittama ja ohjaama lastenkuunnelma vuodelta 2016 kertoo Ahora-nimisestä tytöstä, joka alkaa pohtia millaista on tulevaisuudessa. Sanomalehdissä tulevaisuutta edustavat lähinnä tulevat tv-ohjelmat. Kun vastausta ei löydy kotoa eikä koulusta Ahora menee metsään, josta hän löytää korkeakattoisen keltaisen talon ja sen asukkaan, jota esittää Kati Outinen. Outo asukas neuvoo Ahoraa kirjoittamaan kirjeen tulevaisuuteen. Kaksiosaisen kuunnelman toisessa jaksossa Unelma löytää Ahoran viestin ja vastaa siihen. Kivasti toteutettu kuunnelma, johon on saatu sopivan elävänkuuloiset taustat. Avustajina on toiminut vuoden 2016 Lauttasaaren 3D-luokka. Ahoraa esittää Niina Koponen. Kesto 2 x 13 min.

Aikavuoto. Kiia Kallion kirjoittama ja Eila Arjoman ohjaama kuunnelma vuodelta 1987 sijoittuu koulupojan elämään. Koulu on Pekka Virtaselle poikaporukan kiusattavana olemista, mitä pakoon päästäkseen hän rakentaa aikakoneen. Se räjähtää, mutta ehtii tuoda tulevaisuudesta hänen luokseen hänenlaisensa kiusatun nuoren kaverin. Tulevaisuuden maailmassa kuuluu olevan paljon sekä erilaista että samanlaista kuin nykymenossa. Siinä missä Pekka on varhaiskypsä keksijä, on tulevaisuuden Tomppa kypsä solmimaan suhteita tyttöihin. Kaikki asiat eivät ratkea, joiltain osin ongelmat vain ottavat lisiäkseen, mikä saanee Pekan jatkossa pysyttelemään kotinsa suojissa ja keksintöjensä parissa. Kesto 30 min.

Napoleonin vaihtoviikot. Eija Elo käsikirjoitti ja Heikki Määttänen ohjasi lyhytkuunnelman vuonna 1991. ”Menneisyys on sopeutumattomien viimeinen turvapaikka”, toteaa kuunnelman kertoja miehestä, joka käyttäytyy moukkamaisesti toisia tyrkkien kulkiessaan hienostuneen tulevaisuuden kaupungin kadulla Jarren Zoolook-musiikin säestämänä. Aikamatkat Oy järjestää retkiä menneisyyteen, sinne päähenkilö Karoly Menai mennä pötkeltää muuttaakseen historiaa, mikä on vastoin matkatoimiston periaatteita. Tässä on minusta hyödynnetty hauskasti aikamatkailun kaikkien jo tuntemia oletettuja vaikutuksia historiankulkuun. Karoly näet lähetetään tuntemattoman korsikalaisen upseerin Napoleon Buonaparten nahkoihin, hänen kun ei tiedetä tehneen ihmeempiä historiaa mullistaneita tekoja. Lyhytkuunnelmaan ei kuitenkaan mielestäni sovi pitkähkö kohtaus Aikamatkojen agenttien epäonnistuneesta yrityksestä estää Karolyita. Se latistaa muuten nopsasti kasattua tunnelmaa. Mutta kuten sanottu, hauska näkökulma aikamatkailuun. Kesto 24 min.

perjantai 5. maaliskuuta 2021

Kuunnelmien naiset muuten vain maailmassa

Minulla on vain tämä keskikoulutodistus. Lars Svedbergin vuonna 1973 ohjaaman kuunnelman käsikirjoitti Tuula Saarto. Asumuserossa lastensa kanssa elävä Eila, jota esittää Heidi Krohn, etsii töitä kahdeksantoista vuoden kotirouvana elon jälkeen. Työkkärin eka osoitus ei tärppää, Eila alkaa olla jo nelikymppinen eikä osaa kirjoittaa koneella eikä tunne kirjanpitojärjestelmää. Tehokas, pätevä, itsenäinen ja yhteistyökykyinen olisi oltava, mutta erityisesti vähän nuorempi (esim. parikymmentä vuotta nuorempi). Minulla oli esteenä työllistymiselle kaikenpuolinen vastenmielisyyteni, jonka takia kukaan ei halua olla tekemisissä kanssani. Sen takia kirjoitan tätä blogia. Nyttemmin en voi edes kirjoittaa kommentteja blogeihinkaan, en ainakaan nimimerkilläni, sillä sai Audio Ylen neuvoja seurattuani sain tietokoneeni sekaisin siinä määrin, että pitää aina kirjautua erikseen joka paikkaan eikä sekään kaikkeen auta. Eila saa työtä minimipalkalla Lumikki-baarista ja iltasiivousta lisäksi, kunnes pääsee virastoon nauttimaan itseään parempana pitävien nuorempien työtovereitten narttuenergiasta. Kuunnelmassa soitellaan jonkin verran tuon ajan pop-musiikkia, mikä toi mieleeni kesäleirin, jolla noihin aikoihin olin. Siellä leirillä soi koko ajan radio kovaäänisistä. Iskelmien lisäksi tuli Pekka Lipposen seikkailuja. Kesto 74 min.

Malja ystävyydelle. Ilse Raution kirjoittaman kuunnelman ohjasi Radioteatterille vuonna 1995 Nadja Pyykkö. Kirsti (Eeva Litmanen) ja Marketta (Tuula Nyman) ovat tuttuja toisilleen lapsuudesta asti. He tapaavat Kirstin 50-vuotispäiväin merkeissä kantaravintolassaan, jonka kohtelias tarjoilija (Ossi Ahlapuro) tuntee heidät ja tietää heidän käyvän einehtimässä aina yhdessä. Naiset syövät ja juovat ja kuunnelmassa risteillään heidän elämässään eri aikoina. Mitään erityisen tärskäyttävää ei nouse esiin, infarkti ja reuma, no, minulta ne on kokemati vaikka täytin jo 60. Mutta onhan minulla tuo kolaus. Kovaa sekin on ollut – pahimmillaan. Näyttelijät ja muistelot soivat ihan kivasti yhteen ja kuunnelman jaksaa mainiosti kuunnella, vaikka suuret tragediat eivät väritäkään naisten menneisyyttä. Se on sitä realismia, jollenka on tilausta kaiken akenttisopan keskellä. Kesto 52 min.

Naisten maa. Nimi ei tarkoita Suomea. Kuunnelman on ulkomaalaisen naisimmeisen, Charlotte Perkins Gilmanin feministisestä utopiaromaanista ”Herland” (vuodelta 1915) dramatisoinut ja ohjannut vuonna 1983 Marja Rankkala. Nykypäivän Suomesta puhuttaessa käytettäisiin jotain epäsuorempaa, merellistä termiä. Koska kyse on naisten maasta, on pääosassa kolme miestä, jotka lähtevät tutkimusmatkalle, tutkimaan oletettujen villi-ihmisten seutuja ja piirtelemään karttoja. Miehet ovat nuoria, hyvin koulutettuja amerikkalaisia, joista yksi on hyvin rikas. Paikallinen opas neuvoo miehille paikan, jossa kerrotaan asuvan pelkästään naisia. Sinne uskaltautuneet miehet eivät ole palanneet. Siis ei käännytystä rajoilla. Naisten valtakunta on siisti, hyvinjärjestäytynyt paikka, jossa miehet vastaanotetaan topakasti, mutta asiallisesti. Naiset ovat hyvässä kunnossa eivätkä miehet pärjää heille fyysillisesti, Amerikassahan kolaaminen ei ole mikään yleinen harraste. Naisten maan naisilla on kyky lisääntyä ilman miehiä tarjoamassa omaa panostaan. Kaikki naiset ainakin tuntevat olevansa sukua toisilleen ja siksi lapsetkin annetaan päivähoitoon ihan kernaasti, sillä jotkut naiset nyt vain hoitavat lapset paremmin, ehm. Eikä äitien urakehityskään katkea. Lapset unelmoivat äitiydestä ja leikkivät äitejä, siinä mielessä he eivät poikkea suomalaisista. Lopulta miehille tarjoutuu tilaisuus tutustua lähemmin kolmeen nuoreen, viriiliin naiseen. Ja tietäähän sen miten siinä käy. Kollektiivisen elämän kyllästämät naiset ajattelevat sukupuolisen kanssakäymisen palvelevan vain suvunjatkamisen tarkoitusta. Intohimosta kihisevät miehet elävät pahemmassa puutteessa kuin poikakoulussa. Celis (Inkeri Wallenius) tulee raskaaksi. Hänen äänestään tulee heti mieleen Peukaloisen retket villihanhien seläässä. Miesten Martti-hanhi, lentokone, on hyvässä tallessa naisten kankaalla peittelemänä. Sen kyydissä miehet matkaavat takaisin Amerikoihin. Kesto 70 min. 

Seuraavaksi kuuntelen vaikka scifiä. Vaimolla on viikko lomaa ja olisi väärin kuunnella sinä aikana muita naisia.

torstai 4. maaliskuuta 2021

Kuunnelmien naiset muuttuvassa maailmassa

Ote arjesta. Rauha Knuuttilan kirjoittama kuunnelma sai ensiesityksensä vuonna 1972. Ohjaajana Pekka Parikka. Kuunnelmassa pohjalainen maanviljelijäperhe painiskelee voivuorien ja rahoitusongelmien parissa. Auttaisiko tuotantosuunnan muutos? Kuunnelman nimi on nätisti kahdella tapaa ymmärrettävissä. Arjesta olisi hyväksi saada ote, nottei rupia asiaat käsiistä luistamahan. Tytär tuskailee koulunkäyntinsä kanssa mutta hyräilee Love Storyn teemaa, vanhemmat ja maamieskoulun käynyt poika taloudenpidon ja maatilatalouden uusien tuulien kanssa. Tuotannon koneellistaminen on eräs mahdollisuus, mutta se tulee kalliiksi. Lisäksi pitäisi kenties hankkia palkkatyötä kotitilan ulkopuolelta. Hongkongilainen jyllää ja pakistanilaisiakin pitäisi avittaa. Luin tämän kuunnelman tammikuussa ja totesin varsin mainioksi kuvaukseksi, otteeksi arjesta tosiaankin. Hyvät näyttelijät saavat esityksen myös maistumaan aidolta. Murrekin on juuri sopivankuuloosta näin savolaisen korville. Kuunnelma loppuu niin mukavasti, että jää oikein odottamaan jatko-osaa. Kesto 63 min.

Onneksi on rahaa. Kirsti Hakkaraisen kirjoittaman kuunnelman ohjasi Marja Rankkala vuonna 1966. Teinityttärien, joita esittävät Elina Salo ja Aila Arajuuri, isä on kaatunut sodassa ja äitikin on kuollut sota-aikaan. Tytärten tehtäväksi jää järjestellä äidin hautajaiset. Reippaasti ja innolla tytöt ryhtyvät järjestelyihin. Siunaustilaisuudesta sovitaan, hautapaikka valitaan ja Lahdesta käydään bussilla hankkimassa arkku, kukat ja hautajaisvaatteet ja kuolinilmoitus ja muut tarjoilut. Onneksi tytöillä on käytössään äidin saamat sotakorvausrahat. Ja niistä vielä jäljellekin. Lopuksi tytöt nauttivat annoksen silakkalaatikkoa puoliksi. Luin kuunnelman tammikuussa ja ihastuin siihen kerta kaikkiaan. Niin ovat ilmeisesti ihastuneet monet muutkin. Kuunnelma taisi olla mukana eurooppalaisella kuunnelmafoorumillakin. Jännä kyllä siinä kuunnelmakirjassa mainittiin ensiesityksen tapahtuneen vuonna 1965 – ja mitenpä se muuten olisikaan kirjassa, jonka nimi on Suomalaisia kuunnelmia vuosilta 1964 – 1965. Kesto 32 min.

Muutto keskelle Kemiä. Tuula Mehtosen kuunnelman vuodelta 1976 ohjasi Ilkka Toiviainen. Teini-ikäisen Sirkan perhe myypi talon ja tavarat ja muuttaa maalta asumaan keskelle Kemiä. Sirkan äiti iloitsee lämpimästä vedestä, jota saa suoraan hanasta, mutta Sirkka ei meinaa osata innostua mistään. Toverit sentään houkuttelevat hänet mukaansa Dannyn keikalle Urkille – näkyy olleen komealinjainen urheilutalo, kaareva katto ja kaikkea, silloin ”vähän ennen kyyneleitä”. Tärkeän osan kuunnelmasta muodostaa kuvaus nuorten bileistä. En ole muistaakseni sellaisiin osaa ottanut, mutta kuulostaa kovin aidon tuntuiselta. Sirkka löytää poikaystävän ja käypi koulua. Isän kommunismiakin sivutaan, 1970-lukuun minun mielestäni sopii mainiosti se, että Sirkalle kommari on vain kelju sana, jota kaverit käyttävät, vaikka on hänellä pioneereistakin kokemusta. Kiva kuunnelma, jossa ajankuva tuntuu oikeansävyiseltä eikä liioitteluun ratketa. Loppu on sopivan valoisa, muttei imelä. Kesto 60 min.

keskiviikko 3. maaliskuuta 2021

Kuunnelmien tyttöjä niillä rajoilla

Unissasaarnaajatyttö. Raimo J. Kinnusen kirjoittama kuunnelma vuodelta 1985. Ohjaaja Heljä Talvikki Ahonen. Upean kireäsointuinen sello+viulu+cembalo-musiikki on Pekka Laitisen säveltämää. Kuunnelmassa elellään vuotta 1949. Kati Outinen 13-vuotiaana Päivinä on umpilisäkkeen leikkauksen jälkeen alkanut saarnata unissaan. Hänen äitiään esittää Tuula Nyman. Maallikkosaarnaaja Kamsula (Esko Nikkari) tulee jelppimään paholaisia pois Päivistä ”lihaa kurittamalla”. Vanhempia hän hellii viinaksilla. Perhe luottaa johdatukseen niin kauan kuin siitä vaikuttaa olevan hyötyä. Metsätyömies-isä (Markku Huhtamo) ostaa Foordin velkarahalla ja päättää lyödä Päivin sairaudella mynttiä, kun ei kerran siskokaan (Erja Manto) pääse Holluvootiin Warneruusille töihin. Paikallisen seurakunnan pappi (Ossi Ahlapuro) koettaa saattaa Päivin elämää normien mukaiselle tielle, mutta tulee torjutuksi. Kamsula käyttää tilannetta hyväkseen. Taitavasti rakennettu perinteinen kuunnelma, jossa on sopivasti rajattu määrä hahmoja ja jotka hahmot kulkevat kuin ennalta määrättyä reittiä kohti surkeaa loppua. Kesto 75 min.

Joutsentyttö. Robert Alftanin kirjoittama kuunnelma vuodelta 1982 tai 1983. Ohjaaja Kauko Laurikainen. Mietteliäästi vuolteilevan musiikin jousikvartetille sävelsi Tapani Tamminen. Joutsentyttö valmistaa ruumit hautaan. Tapahtumat sijoittuvat Tampereelle, Kalevankankaan hautuumaalle. Umpimielistä Joutsentyttöä esittää Eila Pehkonen. Hän käy keskusteluja vainajien kanssa. Koulussa housuunsa pissinyttä köysipoikaa esittää Heikki Määttänen. Häntä kutsuttiin pissahousuksi läpi iän, ainakin siltä hänestä tuntui. Minäkin pissin housuuni koulussa, tein oikein kunnon lammikon, mutta jouduin vaihtamaan koulua, joten nimitys jäi edelliseen kouluun. Erkki Luomala on sardiinineuvos – entinen keinottelija ja entinen hiihtäjä. Joutsen erehtyy laskeutumaan virran vuolteiseen veteen, jossa nälkäinen tyttö häntä houkuttaa luokseen viimeisellä leipäpalallaan. Uolevi Vahteriston osaksi tuli esittää punavankien leirin johtajaa. Ei ihan kiva osa. Hän puhuu vangeille debetistä ja kreditistä, miten ne on saatava täsmäämään odoteltaessa kuolemantuomion täytäntöönpanoa. Mutta kyllä siinä jotenkin päästään kuunnelman loppuun ja kuuntelemaan lintujen laulua jousikvartetin esittämänä. Piti kuunnella alkupuoli kuunnelmasta uudelleen, kun yritin kirjoittaa tätä tekstiä kuunnellessani ja menetin tärkeitä hetkiä. Kesto 72 min.

Saara. Marja-Liisa Vartion kirjoittama kuunnelma vuodelta 1964. Ohjaajana Marja Rankkala. Teini-ikäistä kotiapulaista Saaraa esittävän Aila Arajuuren osuus rajoittuu pieneen vuoropuheluun perheen isän kanssa. Sen sijaan häntä muistellaan kuunnelmassa tavan takaa sekä ilolla että tuskastuneisuudella. Uusi kotiapulainen neiti Kaarne, syntyisin Riistavedeltä, on Eila Pehkonen. Hän on täydellinen vastakohta Saaralle, kellontarkka työkone, joka alistaa itsensä perheen palvelukseen epäinhimillisessä määrin. Hänen kanssaan hermojaan mittelee perheen äiti, jota esittää Terttu Soinvirta. Kun tavanomainen siisteys, ruuanlaitto ja lastenhoito riittäisivät, vetää neiti Kaarne entisen työnantajansa määrittelemää täsmällistä rutiinia, joka hermostuttaisi kenet tahansa. Lisäksi hän olettaa perheen rouvan olevan häneen tyytymätön, kun rouva puhuu niin paljon Saarasta, tuosta nuoresta tyttösestä, joka ei aina jaksanut ottaa työntekoa tosissaan. Audio Ylellä kuvaillaan kuunnelmaa hykerryttäväksi, yhtä hyvin sitä voisi nimittää hyytäväksi, kaikki riippuu niin näkökulmasta. Kuunnelma kuuluu sisältävän vanhahtavia ilmaisuja, joita ei nykyaikana käytettäisi, tarkoittanee neiti Kaarneen entisestä työnantajastaan käyttämää nimitystä ”tohtorinna”. On se aika jännä, että kaupungissa ovat virkamiesperheet pitäneet kotiapulaisia vielä 1960-luvullakin. Päiväkotiinhan ne lapset kuuluu viedä jo alle vuoden ikäisenä, että äidit pääsevät pureutumaan työuraansa. Vai mitä? Kuka sitä nyt omia lapsiaan hoitaisi... Kesto 88 min.

maanantai 1. maaliskuuta 2021

Kuunnelmia vankeudesta – ja sinne joutumisesta

Heta-muorin pitkä reissu. Hella Wuolijoen kirjoittama ja ohjaama kuunnelma kertoo tarinan sisällissotavuodelta 1918. Kuunnelma sai ensiesityksensä vuonna 1948. Kertojilla on laaja osuus, niinpä kertojia onkin kaksi, he hoitavat kerrontatehtävät kuin keskenään jutustellen. Kertojina rupattelevat Carl-Erik Creutz ja Reino Valkama. Heta-muorina Henny Valjus. Köyhän Heta-muorin pojat ovat joutuneet pois kotoa, kaksi on kuollut ja yksi varmaan Vennäällä ja yksi on vankileirillä ja häntä Heta lähtee Muumäeltä tapaamaan ja viemään pojalleen evästä. Matka on pitkä, mutta niinpä se vain taittuu, kun välillä saa kyytiä ohi ajelevilta. Luin tämän kuunnelman tuossa joulukuun alussa ja nyt sitten kuuntelin sen, kun kerran oli tilaisuus. Wuolijoki kertoo lyhyen kuunnelman kautta paljon oleellista sisällissodan jälkeisistä tunnelmista. Pieni ihminen tekee toisten puolesta suuria uhrauksia, joille toiset vaisusti hymähtelevät tai sitten nauraa hekottelevat. Kesto 36 min.

Kyyhkyslakka. Pekka Koskisen ohjaama kuunnelma vuodelta 1983. Kirjoittaja Tauno Kaukonen, jonka tunnetuin teos on romaani Klaani. Pyttyläistä esittää Reino Kalliolahti. Hän istuu kaupunginvankilassa. Mutta ei istu yksin vaan kuuden miehen sellissä. Siellä ovat myös Kulkukauppias ja Ryöstäjä. Lisäksi tuodaan Poika ja Murhaaja sekä Ukki. Pakoahan siinä aletaan miehissä yrittää. Samalla otetaan selvää toinen toisistaan. Erkki Thilin esittämä murhaaja on koskettava hahmo, hän on muistamattomassa humalassa tappanut kirveellä entuudestaan tuntemattoman ryyppykaverinsa. Kesto 65 min.

Naavankaira. Väinö Karihtalan kirjoittama kuunnelma, joka voitti Sokeain kuunnelmapalkinnon vuonna 1974. Lukaisin tämän tammikuussa ja halusin kuunnella sen, kun näkyy olevan kuunneltavissa. Toni Edelmanin musiikki vaikuttaa alussa turhan kauniilta tähän rujoon tarinaan kahdesta työttömästä miehestä, jotka päättävät lähteä 80 km päähän metsätöitä kyselemään. Miesten välit aluksi kiristyvät vaan sitten lämpenevät heidän jäädessään asustamaan metsään, jossa he ravitsevat itseään luvattomalla luonnonmuonalla. Eräs selviytymiskeino kylmässä maailmassa on hommautua lusimaan ja alussa pari miestä sinne jo viedään. Kesto 48 min.

Iltamien jälkeen. Sokeain kuunnelmapalkinnon vuonna 1970 voittaneen kuunnelman kirjoitti Leo Kalervo. Lukaisin tämän kuunnelman tammikuussa. Olen myös katsellut aiheen pohjalta tehdyn tv-elokuvan. Talollisen nuorin poika lähtee iltamiin, jossa juopottelee muualta tulleen miesseurueen kanssa. Syntyneen riidan päätteeksi hän ampuu kuoliaaksi yhden ryyppykavereistaan. Käsittääkseni aika tyypillinen henkirikos Suomessa. Kuunnelma keskittyy kuvaamaan tunnelmia ampujan kotitalossa seuraavana aamuna. Kesto 63 min.

Kirje tuomarilleni. Belgialais-ranskalaisen Georges Simenonin kuunnelman kanssa samannimiseksi suomennettuun romaaniin perustuva kuunnelma vuodelta 1999. Maalaislääkäri on elänyt lapsesta asti köyhänpuoleista elämää, mutta hänen valmistuttuaan lääkäriksi tahti muuttuu. Äiti hoitaa kotia kera vaimon, jota lääkäri rakastaa aika kylmäkiskoisesti. Kaupunkireissulla lkri tapaa Martinen, joka on lähtöisin Liègestä, Belgiasta. He rakastuvat intohimoisesti ja lääkärin rikos on samaa luokkaa. En oikeastaan ymmärrä ollenkaan tämän tarinan logiikkaa ja olen siitä todella onnellinen. Kuunnelmassa lääkäri kirjoittaa tuomarille vankilan sairasosastolta yrittäen selittää tekoaan. Parasta on äänitausta, joka sisältää synkeän jähmeäliikkeistä konemusiikkia, vankilan ääniä sekä muuta tapahtumiin liittyvää. Kesto 58 min.

Seuraavaksi kuuntelen jotain muuta kuin rikosjuttuja.

lauantai 27. helmikuuta 2021

Pieni varoituksen sana

Kuten jotkut saattoivat huomata, luin pari kuukautta sitten aika paljon kuunnelmia ja näytelmiä. Tällaista ei ole minulle ennen tapahtunut, mutta kukapa tietää milloin taas tapahtuu. Syy taannoiseen tapahtumiseen on ollut minulle itselleni selvä: minulla oli viidenkympin villityksen loppukirivaihe päällä. Vaikka käsi onkin nyt lujasti jarrulla, ei kaasun ajoittaista jumittumista voi luultavasti jatkossakaan kokonaan välttää ja käsikin saattaa herpaantua. Viidenkympin villityksen jälkeen minulla on nimittäin alussa kuudenkympin kullitus. Kultaa kaivetaan ja löydettäessä juhlitaan Rovaniemen markkinoilla, jos joku toinen tarjoaa. Sama se mitä tarjoaa. ”Kuhan on märkee!” sanoo suuri ajattelija ja jatkaa, mutta jätetään kertomatta mitä jatkaa. Vanhan sanonnan mukaan osoitteeni olkoon kolmas oja oikealta, älä kumminkaan astu naamalle, jos tavataan. Joku tunnustettu runoilija on lausunut jotakin tähän tilanteeseen sopivaa, onneksi olen sen jo unohtanut, sikäli kuin olen sitä koskaan kuullutkaan. Lisäksi tahdon muistuttaa, ettei liikennemerkkejä tulisi paiskoa ojaan, siellä voi möyriä jo muitakin. Ja kun katson taaksepäin, lapsuuteni päiviin ja öihin, muistan sieltä aina vain vähemmän ja nekin muistot tuntuvat aina vain kultaisemmilta. Puute, kurjuus, lutikat, homehtuneet pullapitkot ja kehnot viihdeohjelmat, kaikki ne tuntuvat kuin jonkun toisen elämään liittyviltä vähäpätöisiltä juonenkäänteiltä, sellaisilta, jotka osaa arvata ennalta kuin olisi itse ne elänyt. Sitä kyllä mietin, mihin kaikki lapsuuteni valokuvat ovat kadonneet, mutta en minä sitäkään kauan jaksa miettiä. Ja valokuvat nyt ovat kumminkin sellaista poseerausta. Sama kulahtanut lautaseinä ja samat vaatimattomasti puetut ihmiset sen edessä, kaikilla ei edes jalkineita. Niin, ehkeivät ne kuvat kuuluneet minun elämääni, ehkä toisten elämät ovat uineet liiveihini lupia kyselemäti? En tainnut olla töissä hylkeenpyyntialuksellakaan, josta minut uhattiin heittää hyiseen mereen, kun olin taas polttanut koko porukan kalapuikot. Mitään erityisempää viherpeukaloa minusta ei tullut. Sen sijaan muistelen viettäneeni kiertelevää elämää, josta oman osansa saivat ketkä taskuilleni kerkesivät. Ja niitähän riitti. Kun elämäntehtäväni oli täytetty, päätin antautua harrastuksilleni. Ne perivät minusta voiton ja minä tunsin kärsineeni sellaisen rökäletappion, että olen pyrkinyt tietoisesti unohtamaan kaiken tiedostamattoman kärsimykseni. Luoja ties mitä minusta olisi tullutkaan, ellei minusta olisi tullut sellaista miksi tulin! Ja miksi minä tulin, se säilyy minulle ikuisesti arvoituksena. Miksi? – jo antiikin aikainen Sinuhe sitä kyseli, mutta saikos vastauksen, hah? Parempi on ihmisen syödä vatsansa täyteen vaikka sitten itse valmistamaansa ruokaa kuin parkua syömättä ja tehdä kaikkien elämästä mälsää. Ei tullut minusta metsätyömiestä, ei totta tosiaan. Ja hyvä niin. Terveys ennen kaikkea. Tai ainakin jossain vaiheessa. Terveyttäkin arvostetaan toisinaan turhan kanssa. Mitä olisi runoilija ilman keuhkotautia! Mitä olisi kola ilman turhautunutta omakotiasujaa, joka talvella haaveilee kesästä ja kesällä talvesta? Ei ole ihmisen kolan hyvä olla yksin. Ja kyllä kovakin kolaus aina jotakin voittaa. En tosin tiedä mitä. Sekin on mainio asia, ettei ihminen tiedä kaikkea edes kuusikymppisenä. Miltä se nyt nuoresta tuntuisi aavistaa, miten vähäinen kehitys hänessä iän myötä tapahtuu? Korkeintaan maha kasvaa kuin emakolla. Parempi on elää siinä luulossa, että joskus se lottovoitto vielä kohdalle sattuu. Juu, ja kyllähän se sattuu, sattuu kolaamisen jälkeen joka paikkaan kuin olisivat pieksäneet. Ei siinä hetikään joka kerta kehtaa suihkussa käydä. Niine nimineen nukkuu ja ihmettelee, miten sitä taas heräsi keskellä yötä eikä uni tule vaikka kääntyisi miten monasti. Ilmankos sitä sanotaan, että levätään vasta haudassa. Dannykin sai 60 pistettä euroviisukarsinnoissa. Onkohan se joku enne? Että nyt kun täytän 60 alan kirjoitella euroviisuja? Tärkeintä sentään, etten ala laulaa. Vaikka laulanhan minä suihkussa ja kirkossa oikein veisaan. Mutta nyt on aanelonen aika täynnä. Menen syömään itse valmistamaani ruokaa. Paistetut varpuset eivät näet lennä suuhuni, mikä on oikeastaan aika hyvä juttu, sillä saan niistä ilmavaivoja.

keskiviikko 17. helmikuuta 2021

Muutama kuunnelma rakkaudesta

 Pelléas ja Mélisande. Belgialaisen Maurice Maeterlinckin satunäytelmä vuodelta 1893 kertoo tarinan prinsessasta, joka on eksynyt metsään pakoreissullaan. Hänet löytää villisikajahdissa oleva prinssi Golaud, jo harmaantunut setä, joka ottaa nuoren hätääntyneen neitosen puolisokseen. Sitten saapuu Golaud'n nuorempi vellos Pelléas ja kolmio syntyy oitis. Esityksessä kuullaan Sibeliuksen näytelmää varten säveltämää musiikkia. Näytelmän suomenti Anja Samooja ja kuunnelmaksi sovitti Urpo Lauri. Stig Törnroosin ohjaama kuunnelma on vuodelta 1955. Pelléasta näyttelee ylenpalttisen sielukkaasti Kauko Väyrynen ja Mélisandena helähtelee Leena Häkkinen. Golaud on Kauko Käyhkö. Mélisande on nakannut kruununsa lähteeseen ja tiputtaa vielä vahingossa Golaud'n antaman sormuksenkin loputtoman syvään Sokeiden lähteeseen. Siitä se ei Golaud tykkää, hän kun on samaan aikaan ratsastanut päin puuta. Vähän kerrassaan Mélisanden ja Pelléaan viaton keskinäinen tunne vahvistuu ja alkaa tuskastuttaa Golaud'ta, jonka maltti pettää pahasti. Kuunnelman draamallinen tähtäin kohdistuu Mélisanden ja Pelléaan kohtaamiseen kuutamossa lähteen äärellä. Pakko sanoa, että ei nyt oikein sytyttänyt minua tämä kaunopuheinen puhtaan lemmen tarina. Tykkään enemmän saksalaisen Eduard Möriken romanttisesta kertomuksesta syvässä onkaloisessa lähteessä asustavasta vedenneidosta nimeltä Lau. Kesto 87 min.

Mem ja Zin. Vanhemmanpuoleiseen, jo 1600-luvulla eka kertaa muistiin merkittyyn taruun perustuva kurdien kansalliseepos. Kuunnelmaksi sovitti Robert Alftan ja suomenti Väinö Kirstinä. Kuunnelman ohjasi Hannu Heikinheimo ja se ensiesitettiin vuonna 1975. Memiä esittää Heikki Heino ja Ziniä Eriikka Magnusson. Pehr-Henrik Nordgrenin säveltämä musiikki on outoa ja yliampuvaa. Paratiisilliset kyyhkyset asettavat ruhtinas Seydinin tyttären Zinin vuoteeseen Memin vierelle ja se minkä täytyy tapahtua, tapahtuu ihan luonnostaan, no, ainakin sormuksia siinä vaihdetaan, vaikka ensin vähän minareettien lukumääriä luetellaan. Kun Mem nukahtaa, vievätkin kyyhkyset Zinin takaisin isänsä taloon. Alkaa se, mitä jossain toisessa tarinassa nimitetään lasikengän sovitukseksi. Hauskaa tarinassa on, että Mem testaa etsintäretkelle lähtiessään myös hevosia ja ottaa käyttöönsä hevosen, joka on vahva vesihevonen, joka puhuu ja saa vielä siivetkin selkäänsä. Se on hyvä, sillä Memillä on muitakin tavoittelijoita. Lievästi outoa on se, miten Memin vaalea olemus kiehtoo niin vahvasti hänen kohtaamiaan ihmisiä. Qeretajdin on kumminkin ehtinyt jo hankkia kiinnityksen Ziniin. Qeretajdinin veljet Erfan ja Cekan odottavat tilaisuutta päästä kostamaan maineensa häpäisevälle Memille, mutta huolivatkin hänet isoveljekseen, kun kerran Zin on mieheen mieltynyt. Sankareita koko velisarja. Niinpä ruhtinas ottaa Memin kahvinkeittäjäkseen, essu vain eteen. Zin kutsuu Memin salaiseen puutarhaansa, kun muu palatsin väki lähtee metsästämään. Häijy Bekir pääsee salakatselemaan rakastavaisia salaisessa puutarhassa ja houkuttelee gasellinmetsästäjät sinne väijyksiin. Tässäkin tarinassa on siis tällainen fool's paradise -kohtaus, rakastavaisten onnen korkein kohta ennen tuhoa. Qeretajdin ryhtyy kyllä puolustamaan veljeään Memiä, mutta suurin uhrauksin ja uhkauksin, jotka erottavat koko hänen perheensä kaupungin muusta aatelista. Tarinaan sisältyy vielä tulipalo, sotaretki, shakkiottelu ja vankityrmä. Juu, ja lisäksi hautaus ja siihen sisältyvä legenda – ne ovat tärkeitä. Tykkäsin tästä kuunnelmasta, joka vähän hillitymmällä musiikilla toimisi erinomaisesti. Kesto 74 min.

Naisten Decamerone. Perustuu Julia Voznesenskajan (1940 – 2015) samannimiseen romaaniin vuodelta 1987. Kuunnelmaksi kirjoitti ja ohjasi Teija Hyvärinen, ensiesitys oli vuonna 1996. Kymmenen naista viettää kymmenen päivää leningradilaisella synnytysklinikalla ihotautikaranteenissa ja kertoo keskenään kymmenen tarinaa. Synnytään Lvovissa, joudutaan keskitysleirille, vietellään kiovalainen, kuullaan vanha vitsi, jonka lopussa otetaan sukset jalasta, ripittäydytään kiirastorstaina, käydään kylvyssä leirin jälkeen, ollaan niin kuin mies ja nainen, lumotaan toverin mies, ollaan sängyssä koko päivä, ollaan sängyssä koko viikko, petetään Serjoženkaa kolmen jannun kanssa, kaikkia naisista on yritetty raiskata, yhden pelastavat paksut damaskit, seurataan rahalähetystä ympäri neuvostomaata, huorataan, joudutaan väkisinmaatuksi, kostetaan, muistellaan gruusialaista kesäpoikaa ja mitäpähän vielä. Neuvostoiskelmiä soitellaan välimusiikkina pitkin matkaa, isommalta osin perinteisiä sävelmiä. Kesto 62 min.