perjantai 7. toukokuuta 2021

Kuunnelmien naisia pilvien päällä

Kukkia rouva Harrisille

Paul Gallico (1897 – 1976) oli amerikkalainen kirjailija, joka kirjoitti vuonna 1958 julkaistun romaanin Mrs 'Arris Goes to Paris. Kuuntelin romaanin pohjalta tehdyn kuunnelman, jossa lontoolainen siivooja Ada Harris näkee erään asiakkaansa luona Diorin vaatehtimon leningin, johon hän ihastuu todellakin korviaan ja kukkaronnyörejään myöten. Leningin omistava lady kertoo puvun maksaneen nelisensataa puntaa, mikä on siivoojaparalle tavoittamaton summa. Koska rakkaus kiipeääpi vaikka vuorien ylitse, alkaa Ada säästää rahaa ja erinäisten käänteitten jälkeen hän matkustaa Pariisiin tavoitteenaan ostaa upea luomus Diorin kuuluisasta muotitalosta. Eikä hän vielä sielläkään oikein huomaa millaisen vuoren juurelle on saapunut. Kuunnelmassa Ada Harrisia esittää Emma Väänänen, joka voisi olla mukana niin komediassa kuin tragediassakin. Ilmava ja rauhoitteleva kertoja Matti Ranin saa kuulijan vaistoamaan, että nyt ollaan matkalla, jossa voi käydä ihan hyvin. Ada on hahmo, joka pienistä vastoinkäymisistä ja kovasta työnteosta huolimatta tuntuu leijailevan pilvien päällä. Niinpä kuunnelma käynnistyykin lentokoneessa, jossa Ada istuu matkalla kohti Pariisia.

Adan asenne asioihin on käytännönläheinen, hän on siivoaja ja toimii reippaasti ja aloitteellisesti. Hänen pehmeä puolensa rakastaa kauneutta: kuten muotisalongin johtajatar (Mai-Brit Heljo) toteaa, hän on tosiaankin rakastunut Diorin pukuun. Se ei jätä muotitaloa kylmäksi. Myös kukat ovat Adalle rakkaita, senpä vuoksi kuunnelma päättyykin kukkasiin. Tämä erittäin suositeltava hyvän mielen kuunnelma on somistettu tähtinäyttelijöin, sen miehustasta löytyvät Matti Raninin lisäksi Joel Rinne ja Martti Katajisto. Maippi Heljon ja Emma Väänäsen ohella kuunnelmaa kaunistavat Elsa Turakainen, Kyllikki Forssell, Tea Ista ja Aila Arajuuri. Dramatisoinnin ja ohjauksen teki Eila Kallio, kuunnelman ensiesitys tapahtui vuonna 1966. Kesto 73 min.

Yöperhonen

Liisa Pöntinen kirjoitti ja ohjasi vuonna 2020 ensiesitetyn kuunnelman Yöperhonen. Hän esitti myös kuunnelman pääosaa, englantilaista Amy Johnsonia (1907 – 1941), joka tuli kuuluisaksi pitkistä yksinlennoistaan. Kuunnelma rakentuu etupäässä Amyn yksinpuhelulle yläilmoissa, hänen omassa elementissään. Puhetta säestää mietiskelevä, kaiutettu kitaransoitto. Musiikin ja äänisuunnittelun teki Jussi Kraft. Amyn elämää käydään läpi muutamien tapahtumien kautta, tärkein on pitkä lento Englannista Australiaan. Mukaan mahtuu myös rakkauskertomus toisen lentäjän kanssa.

Amyn puheen sävy kuvailee runollisesti hänen tuntojaan. ”Ensin ylemmäks ja susta tuntuu että sä kuolet”. ”Tässä ollaan kumminkin jäämässä historian kirjoihin, tyttö”. Taivaan katossa lentäjä on muistoista erossa. Hän haluaa vain lentää. Kun lentäjä viettää yön maan kamaralla, hänen lentokoneensa, jota hän kutsuu nimellä Yöperhonen, nukkuu petrolinsinisiä unia. Lentomatka on unelma, jonka lentäjä kykenee toteuttamaan, viivoittimella vetäisty suora viiva yli outojen maisemien, joista ei aikaisemmin osannut uneksiakaan. Kaikkea ei pidä kokeilla, mutta kone on jo ilmassa. Ilmavirta kelluttaa lentäjää kuin pumpulissa ja linnunmaidossa. Laskeutumista tahtoisi pitkittää. Lopulta ollaan maassa, askelina australialaisella hiekkarannalla. Kesto 42 min. Kuunnelman saatesanoissa kerrotaan, jotta Näkövammaisten Kulttuuripalvelun Sokeain kuunnelmaraati palkitsi kuunnelman vuoden 2020 parhaana kotimaisena kuunnelmana. 

Kuunnelmat sommitellaan nykyään tähän tyyliin. Tarina kerrotaan fragmentteina, kuulija saa itse kuvitella mitkä ovat osien väliset yhteydet tai voi vain hypätä hetkeksi ilmavirran ravistelemalle ylätasolle. Äänitystekniikan paraneminen merkitsee tietenkin sitä, että unenomaiset, kuulijan korvia hellivät hälyäänet antavat omat aineksensa kuunnelmalle. Ovat ne aina kuunnelmiin sisältyneet, mutta viime aikoina ne vaikuttavat syrjäyttäneen perinteistä kertovaa osuutta. Runollisuudesta on tullut tarinan toinen puoli.

keskiviikko 5. toukokuuta 2021

Sakin pienoiskuunnelmia

Kuuntelin tässä joutessani satiristinimimerkki Sakin (englantilainen Hector Hugh Munro 1870 – 1916) kirjoittamien kertomusten pohjalta tehtyjä erinomaisia kuunnelmia. On tavallaan väärin, että minunlaiseni joutomies saa noin vain kuunnella tällaista taidetta. Toisaalta on se ihan mukavaakin. Nämä kuunnelmat luultavasti kuuntelin parikymmentä vuotta sitten, mutta en muistanut niistä enää mitään. Olen lukenut lyhyen valikoiman suomennettuja Sakin kertomuksia, niistä muistin häthätää vain yhden näitten kuunnelmien joukossa olevan (kaikkiaan niitä on kolme). Paras kertomuksista ei valitettavasti ollut päätynyt kuunnelmaksi. Sen nimi on Sredni Vashtar. Aika julma pikku tarina, mikä ei Sakin kertomuksissa ole kovin epätavallista. Kuunnelmaesitys koostuu kolmestatoista jaksosta – siis kolmestatoista kertomuksesta.

Sokea piste. Napakka, mutta ratkaisultaan ennalta-arvattava pikku kertomus.
Seitsemäs kana. Kertomus kertojan tavoittelemasta suosiosta. Kiinnostavien oman elämän tosikertomusten toivominen on kenties parasta jättää muitten osaksi.
Härkä. Taiteilija ei paljasta rouvaseuralle taiteensa innoitusta, mutta kuunnelman kuuntelijalle hän sen kertoo. Hänen taiteessaan on havaittavissa selvä taitekohta.
Aikamme kertojia. Erinäiset rahanpummaajat häiritsevät herrahenkilöitä puistossa.
Leipurin tusina. Richard ja Emily tuntevat vetoa toisiaan kohtaan ja tahtoisivat naikkuun keskenään, mutta pahaksi onneksi heillä on jo ennestään yhteensä 13 lasta! Olisikin edes yksi vähemmän...
Laura. Lauralla on jäljellä vain muutama elinpäivä, joten hän alkaa pohdiskella miksi otukseksi syntyisi seuraavaksi. Saukko sopisi hänelle. Lauran kuoltua saukko käypi tappimassa Egbertin Sussex-kanat. Sitten saukko vielä murtautuu asuntoon ja märsyää kurillaan lohta persialaismatolla. Upea naarassaukko metsästetään, mutta loppuvatkos Egbertin vastoinkäymiset siihen... Jakson lopussa on pari minuuttia jostain toisesta kuunnelmasta. Niin ne kuunnelmatkin saattavat vaeltaa ohjelmapaikalta toiselle, musiikkina Knockin' on Heaven's Door... Sielunvaellusta, sano.
Tobermory. Jonkun sortin tieteilijä opettaa kissan puhumaan ja suu tuleekin livakasti puhtaaksi. Mutta miten käy kun norsulle yritetään opettaa saksan kielen epäsäännöllisiä verbejä?
Nimipäivä. Junamatkalla Wienistä hyvän matkaa Fiumen (nykyään Rijeka) suuntaan nuori matkalainen kuulee uskomattoman kertomuksen vahvatahtoisesta Crispina-tädistä ja hänen salaperäisestä katoamisestaan. Ankara talvisää pysäyttää junan keskelle ei mitään. Joskus olen ollut samankaltaisessa tilanteessa Mäntyharjulla, jolloin minulla oli ilo rauhoitella nuorta pohjoisamerikkalaista neitosta. Just a delay, not a disaster.
Ludwig. Sylikoira Ludwig herättää perheessä kuumia tunteita, mikä johtaa kylmäverisiin suunnitelmiin. Ludwigin kysymyksen lopullinen ratkaisu alkaa hahmottua.
Selkä. Tapahtuu Bergamossa. Sieltäkös se koronakin...? Suuri tatskataiteilija Pincini saa ranskalaisen asiakkaan. Taiteilijan sisällä odottaa vielä yksi suuri mestaristeos. Mutta miten on maksun laita? Entä tekijänoikeudet?
Satusetä. Anarkistinen kertomus sedästä, joka junamatkalla kertoo sellaisen sadun, jonka kiltteyskasvatukseen kyllästyneet lapset haluavat kuulla.
Lelut rauhan puolesta. Clovis, Sakin vakkarihahmo, tuo sisarensa pojille joululahjaksi rauhanleluja ainaisten tinasotamiesten sijasta. Lasten käsitys poikain leikeistä on kuitenkin ehtinyt vakiintua perinteisiin muotteihin.
Avoin ovi. Uusi asukas tulee tutustumaan naapureihinsa. Talon nuori tyttönen kertoo hänelle rakennuksen synkästä salaisuudesta. Asia erikseen on, onko tällaista salaisuutta olemassakaan. Ja palaako kävijä enää naapuritaloon. Ja onko niin väliksikään.

Kukin jakso kestää 10 – 15 minuuttia.

Kymmenen vuotta kirjablogeerausta

Kymmenen vuotta sitten sain päähäni, että alkaisin pitää kirjablogia! Olin juuri täyttänyt viisikymmentä. Synttäreilläni lausuin äitini kanssa Hellaakosken runoa Lentävä hollantilainen. Nyt on äitini ollut tuhkana mullassa pian viisi vuotta. Isäni kuolemasta on paljon pisempi aika, hän kuoli viides päivä toukokuuta nelisenkymmentä vuotta sitten. Hän se aikoinaan sitä Hellaakoskea kotona lausui. Kymmenen vuoden aikana moni muukin tuntemani hahmo on kuollut, monta on silti yhä elossa. Tämä on varmaan jo kolmas tietokone, jolla kirjoittelen kymmenen vuoden aikana. Työpöytäkin on muuttuillut, nykyisen kanssa tulen hyvin juttuun.

Kymmenen vuotta sitten olin kevättalvella saanut kyllikseni lumitöistä. Tästä syystä valitsin hetken mielijohteesta nimimerkikseni ketjukolaaja. Samanlainen runsasluminen talvi nähtiin nytkin. Olen ollut aika uupunut. Ei ole tullut luettuakaan juuri mitään. Blogia aloittaessani en ollut ajatellut lukea niinkään paljon kuin olen blogia pitäessäni lukenut. Ennen blogia luin 0 – 3 kirjaa vuodessa. Blogini eräs ajatus oli testata sitä, olinko menettänyt jotakin, kun en ollut lukenut kirjoja enempää. Vastaan suoraan, että ei siltä tunnu.

Kaunokirjalliset teokset etenevät mielenkiintoisena alkavan elokuvan tavoin: kun tulee aika vastata kirjan herättämiin kysymyksiin, pakenee kirjoittaja tuttuihin latteuksiin tai epämääräisyyteen. Tähän voi tietysti väittää, että eikö lukija itse sitten voi etsiä vastausta kirjailijan esiin nostamiin kysymyksiin? Varmaan voi, mutta eiköhän niitä kysymyksiä ilman vastausta ole itse kullakin jo ennestään ihan omiksi tarpeiksi. Jos kirjailija esittää kysymyksiä, eikö olisi kohtuullista edes yrittää vastata muutenkin kuin, että elämän tarkoitus on elää tai rakastaa tai että kaikki on turhuutta tai mielettömyyttä. Näistä neljästä vaihtoehdosta olen itse aina eniten viehättynyt mielettömyydestä, sillä siihen vaikuttaa sisältyvän jonkin sortin pakotie loppumattomien kysymyksien peilitalosta.

Olen ollut ymmärtävinäni, että monet blogeeraajat kertovat oppineensa lukemaan jo ennen kouluikää ja että lukeminen on heille jonkinlainen välttämättömyys, johon he ovat niin tottuneita, että lukevat läpi ikänsä. Onnittelen näitä ihmisiä siitä, että he ovat löytäneet elämälleen jotakin sisältöä. Katselen minäkin urheilua tv:stä ja joskus olen käynyt katselemassa paikan päälläkin. Lisäksi olen katsellut elokuvia tv:stä ja toisinaan näytelmiä Kuopion teatterissa, kuunnelmia olen kuunnellut aikoinaan radiosta ja nyttemmin netistä. En pidä penkkiurheilua, elokuvia, näytelmiä enkä kuunnelmia elämäni sisältönä, ne ovat ajanvietettä, jolla voi täyttää päiviänsä ja iltojaan. Lapsesta asti paljon lukeneet saattavat tietysti suhtautua kirjoihin samalla tapaa.

Minä, joka opin lukemaan kansakoulussa ja sielläkin vähän tankkaamalla, saatan hyvinkin tankata vielä joitakin kirjoja ja miksen niistä kirjoittaisi tähän blogiini, kun käytössäni sellainen sattuu olemaan. Saattaa hyvinkin olla, että vanhenemisen mukanaan tuoma simpukoitumiseni toisinaan hellittää ja innostun lukemaan enemmänkin, mutta eiköpähän itse kullakin etsiydy pykälään se jäähdytteluvaihde jossain kohti harrastusta. Kymmenen vuotta kirjojen parissa on ollut yksi kymmenen vuotta immeisen elämässä. Kaikki ei ole mennyt niin kuin kaupunginkirjastossa, kunnankirjastosta puhumattakaan. Toisinaan on minut kumminkin vallannut se epäaito humaltuminen, jonka aikana tunnen olevani mieluummin vaikka kirjaa lukemassa kuin aaltona jäisessä vankilassa. Tosin monasti kirjan luettuani olen aidosti humalluttavalla aineella huuhdellut lukemisen aiheuttaman turhautumisen tunnon poies. Ihmisolento voi niellä paljon, mutta kuten keskivartaloltaan suuri runoilija voisi sanoa: mieluummin nielen vaikka kieleni kuin tässä tai missään muussakaan asiassa muutan mieleni.

Linkki blogini ensimmäiseen tekstiin.

keskiviikko 7. huhtikuuta 2021

Maria Jotunia kuunnelmina

Maria Jotuni (1880 – 1943) kirjoitti novelleja, näytelmiä ja romaaniloita. Kuuntelin Yle Areenan Audiopuolelta muutaman kuunnelman tuotantoonsa liittyen.

Tohvelisankarin rouva. Näytelmä vuodelta 1924 muovautui kuunnelmaksi Väinö Vainion toimesta ja esitettiin Ylellä vuonna 1972 Hannele Pulkkisen ohjaamana. Nuorena rouvana Aila Arajuuri ja leskimiespuolisona Lauri Leino, joka vuotta aiemmin oli esittänyt Maikkarin tv-sarjassa Konstan Pylykkeröä. Rikkaana velimiehenä esiintyy Kauko Kokkonen ja hänen naimatonna puolisonaan Seela Sella. Irma Martinkauppi esittää sisäkkö Lempiä. Ihan kiva sipsukka kuunnelmaksi, hyvin pystyi muuta puuhailemaan kuunnellessa. Toi mieleeni Holbergin komediat, mikä on aikamoinen tunnustus, vaikka itse sanonkin. Näyttelijät olivat erinomaisesti harjoitelleet osansa, ei tullut paperista luetun makua missään vaiheessa. Melkeinpä uskaltaisin suositella, kun vain tietäisin kenelle. Kesto 89 min.

Arkielämää. Vuonna 1909 julaistun romaanin sovitti ja ohjasi kuunnelmaksi vuonna 1969 Ritva Ahonen. Tapahtumia etiäppäin kuljettavaa kiertolaista, Pappi Nymania, esittää erinomaisesti Aimo Tepponen, Koppelmäen emäntänä häärii Marjatta Raita ja vanhaa isäntää esittää Olavi Ahonen. Kertojan osuutta hoitelee Eeva-Kaarina Volanen. Romaani kertoo maalaisten elämästä. Lukaisin romaanin vuosi sitten ja halusin nyt kuunnella minkä äjjäyksen se kuunnelmana tekeepi. Elämykseni vahvistui. Luettuna tarina on ihan ok, mutta tämä kuunnelma tuntuu nyt romaanin lukeneena jopa romaania paremmalta. Tekijöillä on selkeästi ollut vahvempi näkemys tarinasta kuin minulla – he saavat tekstin elämään. Koska henkilöhahmoja on paljon, auttaa romaanin lukeminen hahmottamaan tapahtumat huomattavasti paremmin kuin jos kuuntelisi kaiken vain kylmiltään. Areena Audion sivuilla on tosin lueteltu hahmot ja niitten esittäjät. Arkielämää on siellä Audiossa kuunneltavissa myös äänikirjana. Sen jätän väliin. Kesto 87 min.

Hilda Husso. Maria Jotuni kirjoitti kaksi novellia (vuosina 1905 ja 1913), joitten nimenä on Hilda Husso. Novelleissa kuvataan samaa henkilöä jonkin verran eri ikäisenä. Yle Areenan Audiossa on kuunneltavissa kuunnelmasovitukset kummastakin novellista. Aikaisemman novelleista, kokoelmassa ”Suhteita” ilmestyneen, dramatisoi ja ohjasi kuunnelmaksi Ritva Ahonen vuonna 1976. Hilda Hussoa esittää Eeva-Kaarina Volanen. Kuunnelmassa Hilda on aika ärhäkkänä. Hän haluaa saada lapselleen elaketta. Lapsi on hänen mukaansa Lunkvistin, jolla on varaa lapsen elatuksesta maksaa. Hilda soittaa telefoonilla hotelli Franceen herra Lundkvistille ja syntyy vuoropuhelu. Kuunnelmassa – kuten novellissakin – on tarjolla vain Hildan vuorosanat. Lundkvistin osuuden saa kuulija vain arvailla, eikä se täysin mahdotonta olekaan. Lundkvist on maailmanmies ja naisia hän osaa käsitellä. Siinä mielessä Hilda puhuu vertaiselleen, sillä hän osaa pitää puolensa. Tulkinta Hildasta on aika tuntehikas, itse koen novellissa Hildan melko kylymänviileenä neuvottelijana, jolla silti on tunteita Lunkvistiaan kohtaan. Kesto reilut neljä min.

Kauko Laurikainen dramatiseerasi ja ohjasi vuonna 1980 esitetyn kuunnelman myöhäisemmästä novellista, joka julaistiin kokoelmassa ”Kun on tunteet”. Hilda Hussoa esittää Emmi Jurkka. Ekeblomin matsalongista hotelli Irikseen ylennyt Hilda soittaa uudelleen Lunkvistilleen ja kertoo kuulumisia pojastaan. Nämä kaksi pientä novellia ja kuunnelmaa omalla tavallansa kertovat Maria Jotunista kertojana jotain samaa kuin Arkielämää-romaanikin. Ihmiset juonivat ja vehtaavat, mutta vastuutakin ollaan valmiita kantamaan, kun se oikein päälle losahtaa. Ja luontuupa vielä ystävyyskin vanhojen tuttujen kesken. Kesto melekein 11 min.

Olisi ollut Audio Ylessä muitakin Maria Jotunin teksteistä sovitettuja kuunnelmia, joitakin lyhyempiä kuuntelin, mutta eivät oikein sytkähyttäneet, joten mitäpä niistä. Ja onhan siellä Palvelustytön romaani, jonka lukaisin vuosi sitten ja Huojuva talo, jota katselin joskus tv-sarjana. Nyt en taida niitä kehdata. Jospa joku muu heidät vaikka kuuntelisi.

torstai 1. huhtikuuta 2021

Aprilliblogiarviot

Aprillia...!

Aprillipäivä tai ei blogiarvioin tässä muutamia kirjoja, joita ei ole kehdattu kirjoittaa eikä sen puoleen ole kehdattu lukeakaan, vaikka mikäs este se olisi blogiarviolle.

Jupiterin kuusto. Pamflettiesseen tai emmentalpasseen tyyppinen romaani lähtee liikkeelle jääkaapista poimitusta juustoviipalepaketista eikä juuri sen edemmäs aiheesta etene. Aiheena on näet juusto tarkasteltuna runollisen proosan keinoin. Tyylilajina on kuuhailu. Nimi tulee vanhasta helvetialaisesta sanonnasta: ”Juusto kuin Jupiterin kuusto”. Tällä viitataan Jupiter-planeettaa kierteleviin useampiin kuihin, jotka tunnettiin jo antiikin aikaan vaikka vasta Galilei väitti ne ekana havainneensa. Hän väitti keksineensä myös kaukoputken. Galilei olisikin varmaan tiennyt miten Jupiterin kuusto kuvastaa juustoja. Kirja soveltuu lähinnä juuston ystäville, muut saattavat saada sen lukemisesta näppylöitä tai ainakin raivokohtauksia. Parasta antia on rei'ille analysoitu mässäilyä kuvaava episodi vuoden 1952 ranskalais-italialaisesta elokuvasta Seitsemän kuolemansyntiä. Jakson ohjasi ja käsikirjoitti ranskalainen Carlo Rim, joka ei liene sukua elokuvasarjalle nimeltä Pacific Rim. Episodissa kuvataan tilannetta, jossa talossa olisi tarjolla emännän luomuherkkua, mutta lääkärismies sortuu ahmimaan maalaisjuustoa.

Ulkoiluta sisäistä hummeriasi. Vaisulla leikkimielellä kokoon kyhätty seikkailuromaanien parodia kertoo kahdesta toisiinsa törmäävästä leskimiehestä, joita yhdistää epätoivoinen yritys tulkita 1800-luvun ranskalaisten symbolististen runoilijoitten tekstejä. Miehet suhtautuvat symbolien tulkintaan kaikella vakavuudella, heidän vaatetuksensakin on ajalta ennen symbolismia. Kun he törmäävät toisiinsa Pariisin bulevardilla, heidän takkiensa ja kenkiensä soljet takertuvat toisiinsa. Pyristeltyään irti he huomaavat olevansa kohtalotovereita: kumpikin pyrkii selittämään symbolistien kiehtovia verbaalisia rasvaretkiä, missä he tavan takaa epäonnistuvat. Lopulta he sattumalta löytävät isommanpuoleisen kirjakaupan loppuunmyynnistä pilkkahintaan kirjan, jossa kaikki symbolit on selitetty salkoruusuista katukuiluihin. Uudeksi tutkimuskohteeksi miehille valikoituu Antti Hyry.

Kissat, kirjat ja verkkarit. Naistenpäivän romaani Annikista, joka on pitänyt kirjablogia jo kymmenen vuotta. Hän on harrastukseensa lievästi pettynyt, mutta haluaa jatkaa sitä, kun ei muutakaan tekemistä keksi. Tai onhan Annikilla toinenkin harrastus, nimittäin kissat, joita hänellä on kerrostaloasunnossaan puolenkymmentä. Yksi on melkein aina kateissa. Ruokakaupassa jättimäinen kirjastontäti osoittaa muka salaa Annikin verkkareita kunnankirjaston pääjohtajalle huomauttaakseen asiakkaan lahkeisiin tarttuneista kissankarvoista. Annikki tiedostaa kissankarvaongelman ja neuloo lahjekarvoista itselleen bernie-vanttuut. Hän hankkii myös kirjastokäyntejä varten sellaiset verkkarit, jotka hylkivät kissankarvoja. Kauppareissuille välttävät vanhat verkkarit, kauppaan asiakkaat ovat aina tervetulleita.

Lehmän hermot. Punikki on hillinnyt hermonsa pitkään ja lopulta sen odotus palkitaan. Laitumelle katseleva nuori tutkija havaitsee Punikin lahjakkuuden. Hän valitsee Punikin koelehmäksi tutkimukseensa, jonka tarkoitus on löytää välittäjäaineita, jotka auttaisivat kehittämään lääkitsimiä, joitten avulla lehmän tunnetusti pitkä pinna saataisiin siirretyksi ihmiselle. Tutkittavat ihmisyksilöt kärsivät ratti- ja laturaivosta sekä pitkäkestoisesta ylivelkaantumisesta. Tutkimustilanteen rakentamisen eräs edellytys on saattaa tutkittavat sellaiseen ympäristöön, jossa tutkimus voi edetä suotuisasti. Empiirisesti kustomoitu pikkufiiatti ei toimi parhaalla mahdollisella tavalla Punikille. Eivätkä toimi yhdistelmähiihtoon soveltuvat monotkaan. Nuori tutkija joutuu tiukan paikan eteen. Taskuparkkeeraus tiedekunnan esinaisen silmien alla ei ota Punikilta onnistuakseen. Suurehkolle koelaboratoriolle olisi muitakin tarvitsijoita, varsinkin kun tiedeyhteisön parhaitten aivojen saavutukset vaikuttavat pikasuutarin tekeleiltä. Punikki rauhoittuu kun esinainen puhdistaa Punikin sorkat ja asentaa niitten päälle iskuja vaimentavat kengät, jääpiikeillä varustetut. Sitten hän valjastaa Punikin vetämään tukkirekeä. Esinainen on lähtöisin Suomea itäisemmästä Euroopasta, missä tämmöinen on ollut tapana. Tutkija vaihtaa tutkimuskohteekseen lehmämetsurit, jollaiseksi hänellä on esimiehen lausunnon mukaan mainiot edellytykset, kunhan vain oppii mitenkä päin moottorisahaa pidellään.

Extemaattinen. Runokokoelma, joka pakenee selittelyitä ja sakenee pelittelyitä. Sanoja käännetään ja väännetään. Vääntelehtivien pelittelyjen lomassa voi lukija kokea joitakin temaattisiakin hetkiä, mutta runoteos niihin tuskin on syypää tai ainakaan pääsyy. Kokoelman aloittava runo Piiparisto kertoo salatulla kielellään aurinkoenergian varastointiin käytettävästä paristosta. Sen voi kuitenkin lukea miten huvittaa, piiparistosta löytää sillan vaikka Hamelniin ja takaisin. Muut runot jatkavat samaa utakkaa kaksineuvoisuutta tai ehkä paremminkin neuvottomuutta. Sanomisen tapa on tärkeämpi kuin sanottava, lukijan vastuulle jää niin moni asia, että kirja suorastaan houkuttaa etsimään lähintä vesilintua.

Häh? Vai vesilintua!

perjantai 19. maaliskuuta 2021

Minna Canthin pari novellia

Pauli Koskinen: Nuori Minna Canth

Luin Minna Canthin ja tasa-arvon päivän merkeissä kaksi Minna Canthin novellia.

Köyhää kansaa. (1886) Jossain pienessä kaupungissa, vaikkapa Kuopiossa, asuva Holpaisen perhe sinnittelee vaikeuksissa vuokra-asunnossaan. Työtä ja toimeentuloa ei ole. Puolisokea tytär käy kerjäämässä, äiti anoo rouvainyhdistykseltä käsityöpuuhaa, että saisivat jonkinlaisia tuloja. Vuokraisäntä ottaa perheen ainoan sängyn maksuna maksamattomista vuokrista. Sylilapsi on sairas, hänen lisäkseen on kolme muuta lasta, vanhin on se tytär, kahdeksanvuotias. Perhe näkee nälkää. Kun hätä on pahimmillaan, kuulee perheen isä, että rautatien rakentajia aletaan taas palkata.

Pääosin Canth kuvaa novellissaan asioita perheen äidin kannalta. Kun äidin kunto romahtaa, siirrytään tapahtumia tarkkailemaan isän näkökulmasta. Seuraavaksi saadaan kuulla paikkakunnan pastoria ja lääkäriä, jotka käyvät akateemisen keskustelun köyhien asemasta ja siitä mitä sille on tehtävissä. Vaikka novelli seuraakin köyhien lohdutonta elämää kurjimmillaan, loistaa koulutetun väen käymä lyhyt, mutta suorapuheinen mielipiteenvaihto kuin majakkana sen murheen meren yllä, jota Canth kuvaa. Tohtorin mielestä varallisuuseroja tasoittamalla saataisiin paljon aikaan, mutta sen lisäksi hän ehdottaa seuraavaa:

”Terveydenhoito parempi. Huonot ja parantumattomat sairaat nopealla tavalla tuskattomasti hengiltä pois.”

Ajatuksen esittää siis fiktiivinen tohtorismies, ei tasa-arvon kannattaja Minna Canth itse. Toisaalta Canthin tyylilajina olikin realismi eikä utopiain esittäminen. Täydellisen tasa-arvon saavuttaminen on aika mahdotonta, koska ihmiset eivät lähtökohtaisesti ole tasa-arvoisia. Esimerkiksi meitä kulmikkaita palikoita ei ole järkeä ruveta hakkaamaan pyöreään koloon. Rumuuteen ja lahjattomuuteen kehitetty rokote voisi saada aikaan monenmoisia tasapäistäviä haittavaikutuksia yhteiskunnan kokoonpanossa.

On tavallaan kiinnostavaa ajatella, että Canth novellissaan kuvaisi Kuopiota, tekstissä mainitaan Harjulan sairaala ja Kotkakallio (Harjulan sairaalassa olin kopiksen aikaan kesätyössä, siellä myös äitini kuoli viitisen vuotta sitten, Kotkankallion väestönsuojassa käytiin joskus kouluaikoina harjoittamassa pikaista juoksentaa – taisi olla juoksuaika).

Kauppa-Lopo. (1889) Kauppa-Lopo on naisimmeinen, joka istuu vankilassa Jyväskylässä. Hän korostaa kuitenkin olevansa kotoisin Kuopiosta, joka hänen mielestään on hienompi paikka kuin Jyväskylä. Kävin viimeksi Jyväskylässä muutamia vuosia sitten, kun oltiin uusittu silikonit kylpyhuoneeseen ja sitä kylpyhuonetta ei sitten voinut käyttää pariin päivään. Vappupäivä kun sattui olemaan, ajoimme kaupunkiin jonkinlaisen autojen vappumarssin aikaan. Jouduimme tahtomattamme liittymään autoletkaan, sillä hotellimme sijaitsi siinä ajoreitin varrella, joten saapuminen tapahtui yleisön seuratessa ajoamme katujen varsilla. Tässä novellissa saavutaan Jyväskylään lopussa uudestaan, mutta toisenlaisissa tunnelmissa.

Kauppa-Lopo siis haikailee Kuopioon ja kuullessaan, että eräs tuttu kuopiolaisrouva asuu nyt Jyväskylässä, päättää hän käydä rouvaa tapaamassa vapauduttuaan. Niin hän myös tekee, rouva vain kuuluu varakkaaseen väestönosaan eikä ole erityisen halukas uudistamaan tuttavuuttaan outoon, nuuskanhajuiseen, siivottomaan naiseen. Kauppa-Lopo auttaa rouvaa talokaupoissa, mutta saa kuulla ovenraosta jotain peräti vastenmielistä:

”Ei mutta kuinka hävyttömiä ne ovat!” päivitteli vielä ensimmäinen rouva, ”kun pakkaantuu vain niin rehevästi saliin saakka, aivan kuin olisi meidän vertaisemme.”

Niin Kauppa-Lopolle kuin meille muillekin taiteilijasieluille tällainen asenne on arkipäivää, mutta kyllä se toisinaan satuttaa, varsinkin kun näkee ja kuulee millaisten tompuloitten sisuksissa sellainen asenne eleleepi.

sunnuntai 14. maaliskuuta 2021

Scifiä aena vuan

Aivot ja käyttääntyminen nousevat esille näissä kuunnelmissa.

685. päivä. Olli Lehti kirjoitti ja Aino-Liisa Raine ohjasi tämän vuonna 1968 ensi kertaa esitetyn kuunnelman. Avaruusaluksen psykopolilla kuohuu. Olematonta porukkata alkaa ilmaantua otille ja heillä vaikuttaa olevan eroottisia tarpeita, mikä ei avaruusaluksen väestön parissa ole enää avaruusajoilla tapana eikä tarpeen. Nuori psykiatri joutuu jahtaamaan malakiittiluomista nuorta naista atomiajalla näillä aataminaikuisilla keinoilla. Yksi sun toinen tunteita rajoittava seikka joutuu koetukselle avaruuden kairan selekosilla uppuroidessa. Eläimellistä menoa. Kesto 32 min.

Vihreä apina. Theodore Sturgeonin tekstiin Affair with a Green Monkey, vuodelta 1957, perustuva, Ritva Arvelon kuunnelmaksi muokkaama ja Marja Rankkalan vuonna 1969 ohjaama taideteos. Pariskunta näkee poikajoukon pieksämässä miestä. He pelastavat miehen ja vievät hänet kotiinsa toipumaan. Aviomies Fritz on tutkija, joka uskoo nuoren miehen vaimonsa hoidettavaksi ja lähtee itse viikoksi työhönsä Washingtoniin. Vaimo kertoo kuuntelijalle hänen ja nuoren miehen välille syntyvästä jännitteestä: ”Olimme yhdessä niin kuin langat sähköjohdossa, emme koskeneet toisiamme.” Saatte arvata mitenkä pitkään näin jatkui. Fritz, joka on käyttäytymistieteen asiantuntija, omasta mielestään pettämätön työssään, kertoo nuorelle miehelle, jota hän pitää sukupuolisesti poikkeavana: ”Joukko on sitä mieltä, että erilaisuus merkitsee vaaraa ja se uskoo suojelevansa itseään, kun raatelee jokaisen poikkeaman pieniksi verisiksi palasiksi.” Sukupuoliset poikkeamat ovat vaarallisimpia. Tätä poikkeamisen vaarallisuutta voi tosin mielestäni soveltaa melkeinpä mille elämän osa-alueelle hyvviinsä. Mielestäni erittäin suositeltavaa kuunneltavaa näinä yhdensuuntaistavan ajattelun aikoina. Kesto 32 min.

William ja Mary. Roald Dahlin novellista William and Mary, vuodelta 1959, kuunnelmaksi kirjoitti Pentti Saarikoski, ohjasi vuonna 1969 Kyllikki Forssell. Cerebrospinaalinestettä tuottavat aivot ovat tutkijan mielestä melko itsenäinen elin. Syöpään kuoleva filosofi luovuttaa aivonsa toverinsa elätettäväksi, jotta saisi sitä tehen sitten jatkaa elämäänsä. Filosofin kuoltua elävät aivot siirretään ammeeseen. Myös näköhermo ja silmä säilytetään. Kyseessä ei siis ole läheskään sama tarina kuin Steve Martinin komediallinen elokuva Tohtorin aivovaimo. Kuunnelma on komediaksi aika mustanpuhuva, jopa ahdistava. Aika pitkällinen jakso kertoo siitä miten tohtori Landy ylipuhuu Williamin suostumaan tähän ihmiskokeeseen. Kesto 49 min.

Sohvalla. Harri Virtasen kirjoittaman kuunnelman ohjasi vuonna 2005 Janne Suutarinen. Pimeä aine ja supersymmetria tai ties mitkä ovat vetäneet fyysikon da kosmologin mielen matalaksi ja hän turvautuu terapiaan. Sitten hän jo vaihtaa miesterapeutin naisterapeuttiin. Kaikillahan tässä on onkelmia. Maailmankaikkeuden ensimmäisestä sekunnista lähtein. Fyysikkona Matti Onnismaa, terapeutteina Aku Hirviniemi ja Niina Nurminen. Kesto 27 min. Tässä on vain kurkkaus scifilliseen suuntaan, tulipahan silti kuunneltua. Eikä oikeestaan Vihreä apinakaan scifiä ole.

Voi sitä ajoittain muutakin kuunnella kuin scifiä. Nyt taidan ihan pienen tauon pitää näissä kuunnelmissa. Ainakaan tänään en enää kuuntele scifiä. Päivä kerrallaan ilman scifikuunnelmia. Olisihan tuolla Yle Areenan Audiossa vielä joitakin ihan kiinnostavia scifikuunnelmia, mutta olkoon nyt sitten. Katselen vaikka hiihtokilpailuita. Kuvittelen, että suomalaiset pärjää... Keittäisköhän vielä aamupäiväkahvitkin? Kyllä minun elämässäni tapahtuu yhtä ja toista. Ei kaikki scifiä mikä kiiltää.

Jos olisi perjantai-iltapäivä niin saattaisin kuunnella kovalla volyymilla Dionne Warwickiä. ”I Say a Little Prayer for You...” Nyt ei kehtaa. Kissa sentään säntäilee ympäriinsä lämpimikseen. Tuli juuri ulkoa lumipaakkuja turkissaan.

torstai 11. maaliskuuta 2021

Scifi-kuunnelmia vielä lissee

Kuuntelin muutaman kuunnelman, joissa kaikissa vieraillaan Maan päällä jostain avarammista kotoperistä.

Kuvat eivät valehtele. Scifiä vuodelta 1968. Katherine MacLeanin novellin Pictures Don't Lie, vuodelta 1951, mukaan kuunnelmaksi kirjoitti Ari Koskinen. Ohjaajana Tuomas Vesterinen. Alussa on muutama minuutti taustaääniä, joissa jokin raketintapainen on lähestymässä. Sitten alkavat sotasetät ottaa vieraita vastaan. Ollaan jossain vastaanottokeskuksessa, jossa laskeskellaan tuulennopeuksia ja muita asioihin vaikuttavia seikkoja. Ladataan ja valmistaudutaan. Vieraita on tulossa. Krakataun purkaus ja Tunguskan räjähdys ynnä muut salaperäiset ilmiöt mainitaan. Professorit, sotilashenkilöt ja kielitieteilijät keskustelevat toimittajien kanssa esitettyjen teoriojen sekä tehtyjen havaintojen pohjalta. Kuvaa lähestyvistä muukalaisista on saatu, heille on lähetetty Disneyn filmejä katseltavaksi ja lisää ovat pyytäneet. Juu, ja moozarttia tietty. Tosi kivasti tunnelman välittävä ja jännitteensä säilyttävä pikku kuunnelma, joka saa sanotuksi jotain aattelemisen arvoista erilaisten maailmoitten erilaisuudesta. Kesto 36 min.

H-hetki. Ray Bradburyn novellista Zero Hour, vuodelta 1947, kuunnelmaksi laati ja ohjasi vuonna 1970 Marja Rankkala. Lapset huhuilevat Drilliä kuten kaveriaan tai lemmikkiään. Kuunnelman edetessä selviää, että Drill on peräisin tuolta toisaalta. Lassi Rajamaan elekdrooniselta kuulostava urkumusiikki tukee hienosti arkisen lasten leikin alle peiteltyä salaperäisyyttä. Onnellinen rauha vallitsee pikkukaupungissa, mutta lapset ovat mukana uskomattomassa suunnitelmassa. Tämä kuunnelma edustaa sellaista Maissilapset-tyylin tarinointia. Kesto 28 min.

Marsilaisten maihinlasku -77. Ray Bradburyn novellista The Concrete Mixer, vuodelta 1949, kuunnelmaksi laati Marja Rankkala ja ohjasi Kauko Laurikainen vuonna 1969. Marsilaismarssin sävelti Arthur Fuhrman. Marsilaiset puhuvat hiljaisella äänellä, melkein kuiskaten. Ettil (Yrjö Tähtelä) kieltäytyy lähtemästä sotaretkelle Maahan, koska hän on lukenut maalaisten kirjoja, joissa aina marsilaisten hyökätessä joku yksinäinen irlantilaisheppu tai vastaava pelastaa Maan asukkaat – näin ollen hyökkääminen Maahan on tuhoon tuomittu ajatus. Tästä näemme miten lukeminen kannattaa, tosin Ettil tuomitaan kuolemaan marsinpetturina. Tuomio tosin kumotaan ja niin sitä lähdetään sotimaan Maahan. Maassa on kumminkin aika rauhanomainen meininki ainakin päällisin puolin. Perinteisen sodankäynnin sijasta harrastetaan kaupankäyntiä, joka sekin voi tähdätä taloudelliseen riistoon. Eikä tässä Mars tarkoita jotain toisenlaista yhteiskuntajärjestelmää, ei puhettakaan. Kesto 39 min. Special Guest Star: Yrjö Jyrinkoski.

Jouluvieraita avaruudesta. Paavo Rintalan kirjoittaman kuunnelman ohjasi vuonna 1963 Kauko Laurikainen. Uljas Kandolin, Kauko Kokkonen ja Pentti Siimes esittävät kolmea viisasta miestä, jotka laskeutuvat avaruuden korkeuksista maan pinnalle, havumetsien katveeseen. He ovat tulleet etsimään joulua ja joulun lasta, mutta ovat alusta lähtien aika eksyksissä kirjallisista ohjeista huolimatta. Vanhaa rovastia esittää Paavo Jännes, hän uskoo viisaita miehiä ja auttaa etsinnässä. Kuunnelmassa laulavat kolkkamatikoitten kuoron lisäksi myös tietäjät ja lasten kuoro. Kuunnelma päättyy gongin sijasta kirkonkellojen soittoon. Tämä pitääkin jatkossa kuunnella joka joulu pariin kertaan. Kesto 40 min.

keskiviikko 10. maaliskuuta 2021

Ursula K. Le Guin: Pimeyden vasen käsi (kuunnelmana)

Kuuntelin varsin tunnetun scifi-romaanin perusteella tehdyn viisiosaisen kuunnelmasarjan. Ursula K. Le Guin (1929 – 2018) on scifi-kirjallisuuden suuria nimiä, jolta en ole lukenut yhtään mitään. Tämän romaanin The Left Hand of Darkness, vuodelta 1969, ostin suomennettuna eräälle tuttavalleni synttärilahjaksi. Hän taisi loukkaantua teoksen nimen takia, eikä hän sitä paiten tykännyt scifistä. Joitakin aikoja myöhemmin hän palautti kirjan minulle, yritin sitä lukea, mutta eipä se sujunut minultakaan. Nyt kuuntelin sen pohjalta vuonna 1993 valmistuneen kuunnelmasarjan nimeltä Pimeyden vasen käsi. Kuunnelman suomenti ja kuunnelmaksi sovitti Kalevi Nyytäjä, sen ohjasi Ilkka Vanne, seikkailutarinaan sopivan musiikin sävelti Johnny Lee Michaels.

Tarinassa galaksien välisen yhteisön, Ekumeenin, lähettiläs Genly Ai (Jussi Lampi) lähetetään tutustumaan jääkautta elää helkyttelevään Talvi-planeettaan tarkoituksena saada planeetan valtiot liittymään 83 planeettaa ja kolmen tuhatta valtiota sisältävän Ekumeenin tähtien piiriin. Puuttuisi vain, että Genly Ai olisi nimikkeeltään yhdentymiskomissaari. Talvi-planeetalla eli Gethenillä on kaksi keskenään vihamielistä valtiota: Karhide ja Orgorey. Karhiden puolelle laskeuduttuaan Genly tutustuu loordi Estraveniin (Marja-Leena Kouki), joka kumminkin karkoitetaan pian Orgoreyn puolelle maanpetoksen vuoksi. Jatkossa tarina seuraa Genlyn ja Estravenin vaiheita sekä erikseen että sittemmin taas yhdessä.

Juu, ja nämä ihmiset siellä Gethenillä ovat kaksineuvoisia eli voivat olla tarpeen tullen miehiä tai naisia. Tätä tarvetta he kutsuvat nimellä kemmer. Se tulee heidän osakseen kerran kuussa neljäksi päiväksi. Jotta tämä sattuisi sankariparin yhdessäolon aikoihin, joutuvat he kulkemaan pakoreissulla ylitse mannerjään kahteen pekkaan, mihin kuluu sopivan pitkä aika.

Tarinaan on sisällytetty uskontoa, jossa on taolaisen ajattelun jin&jang-piirteitä, mikä reilusti lausutaan ilmi Terra-planeetalta kotoisin olevan lähettilään toimesta.

Aika pitkä kuunnelmasarja, viisi osaa, joista kukin kestää noin 50 min. En epäile, etteikö romaanissa moniin asioihin paneuduttaisi syvällisemmin kuin kuunnelmassa on mahdollista tehdä. Hyvin tämä kumminkin sopi kuunneltavaksi näin tiukkana pakkastalvena, jolloin saattaa itse kunkin mielessä häilähtää vanha kysymys: kuljemmeko kohti uutta jääkautta? Tähän viittaa myös tekstin oheen liittämäni kuva, jossa voi hyvällä mielikuvituksella nähdä vaikka avaruusmiesten jalanjälkiä outerplanetaarisilla lumilakeuksilla.

maanantai 8. maaliskuuta 2021

Scifi-kuunnelmia

Laskentakeskus. Neuvostoliittolaista scifiä – pitäkää varanne! Tätä ei tarvitse politisoida. Anatoli Dneprovin aiheen mukaan Yleisradiolle kirjoittanut Jarmo Lavila. Ohjannut vuonna 1969 Eero Leväluoma. Pohjana oleva Dneprovin novelli on julkaistu wikipedian mukaan vuonna 1960 Neuvostoliitossa. Kuunnelman tapahtumat sijoittuvat Saksaan. Kleinstädtcheniin on perustettu pieni, yksityinen laskentakeskus Kraftstudt ja kumppanit. Laskentakeskus sijaitsee osoitteessa Weltstrae 12, pikkukaupungin laidalla, kuoppaisen sivutien päässä, samassa osoitteessa kuin paikallinen mielisairaala. Professori Rauch (Kauko Helovirta) uskaltautuu viemään sinne muutamia yhtälöitään laskettavaksi ja tapaa johtaja Boltzin (Yrjö Järvinen) sekä itse pääjohtaja Kraftstudtin (Jussi Jurkka). Rauch tilaa ratkaisut yhtälöihinsä ja pääjohtaja tilaa häneltä luentosarjoja kuvanauhalle tallennettuna. Jo seuraavana päivänä monimutkaiset yhtälöt on ratkaistu ja tulokset toimitetaan Rauchin kotiin lyijykynällä käsinkirjoitettuna (28 liuskaa). Laskentakeskuksessa hyödynnetään menetelmää, jossa tekoälyn sijasta käytetään hybriditeknologiaa, ovathan ihmisaivot aika mojova kone, jota on vaikea päihittää, varsinkaan sopivasti stimuloituna. Toiminta on pidettävä salaisena, jotteivät liikesalaisuudet päätyisi kilpailijoitten käsiin... Kesto 75 min. Tilasin itselleni Dneprovin kertomuskokoelman Purppuramuumio, vuodelta 1968.

Kirje tulevaisuuteen. Iida Hämeen-Anttilan kirjoittama ja ohjaama lastenkuunnelma vuodelta 2016 kertoo Ahora-nimisestä tytöstä, joka alkaa pohtia millaista on tulevaisuudessa. Sanomalehdissä tulevaisuutta edustavat lähinnä tulevat tv-ohjelmat. Kun vastausta ei löydy kotoa eikä koulusta Ahora menee metsään, josta hän löytää korkeakattoisen keltaisen talon ja sen asukkaan, jota esittää Kati Outinen. Outo asukas neuvoo Ahoraa kirjoittamaan kirjeen tulevaisuuteen. Kaksiosaisen kuunnelman toisessa jaksossa Unelma löytää Ahoran viestin ja vastaa siihen. Kivasti toteutettu kuunnelma, johon on saatu sopivan elävänkuuloiset taustat. Avustajina on toiminut vuoden 2016 Lauttasaaren 3D-luokka. Ahoraa esittää Niina Koponen. Kesto 2 x 13 min.

Aikavuoto. Kiia Kallion kirjoittama ja Eila Arjoman ohjaama kuunnelma vuodelta 1987 sijoittuu koulupojan elämään. Koulu on Pekka Virtaselle poikaporukan kiusattavana olemista, mitä pakoon päästäkseen hän rakentaa aikakoneen. Se räjähtää, mutta ehtii tuoda tulevaisuudesta hänen luokseen hänenlaisensa kiusatun nuoren kaverin. Tulevaisuuden maailmassa kuuluu olevan paljon sekä erilaista että samanlaista kuin nykymenossa. Siinä missä Pekka on varhaiskypsä keksijä, on tulevaisuuden Tomppa kypsä solmimaan suhteita tyttöihin. Kaikki asiat eivät ratkea, joiltain osin ongelmat vain ottavat lisiäkseen, mikä saanee Pekan jatkossa pysyttelemään kotinsa suojissa ja keksintöjensä parissa. Kesto 30 min.

Napoleonin vaihtoviikot. Eija Elo käsikirjoitti ja Heikki Määttänen ohjasi lyhytkuunnelman vuonna 1991. ”Menneisyys on sopeutumattomien viimeinen turvapaikka”, toteaa kuunnelman kertoja miehestä, joka käyttäytyy moukkamaisesti toisia tyrkkien kulkiessaan hienostuneen tulevaisuuden kaupungin kadulla Jarren Zoolook-musiikin säestämänä. Aikamatkat Oy järjestää retkiä menneisyyteen, sinne päähenkilö Karoly Menai mennä pötkeltää muuttaakseen historiaa, mikä on vastoin matkatoimiston periaatteita. Tässä on minusta hyödynnetty hauskasti aikamatkailun kaikkien jo tuntemia oletettuja vaikutuksia historiankulkuun. Karoly näet lähetetään tuntemattoman korsikalaisen upseerin Napoleon Buonaparten nahkoihin, hänen kun ei tiedetä tehneen ihmeempiä historiaa mullistaneita tekoja. Lyhytkuunnelmaan ei kuitenkaan mielestäni sovi pitkähkö kohtaus Aikamatkojen agenttien epäonnistuneesta yrityksestä estää Karolyita. Se latistaa muuten nopsasti kasattua tunnelmaa. Mutta kuten sanottu, hauska näkökulma aikamatkailuun. Kesto 24 min.

perjantai 5. maaliskuuta 2021

Kuunnelmien naiset muuten vain maailmassa

Minulla on vain tämä keskikoulutodistus. Lars Svedbergin vuonna 1973 ohjaaman kuunnelman käsikirjoitti Tuula Saarto. Asumuserossa lastensa kanssa elävä Eila, jota esittää Heidi Krohn, etsii töitä kahdeksantoista vuoden kotirouvana elon jälkeen. Työkkärin eka osoitus ei tärppää, Eila alkaa olla jo nelikymppinen eikä osaa kirjoittaa koneella eikä tunne kirjanpitojärjestelmää. Tehokas, pätevä, itsenäinen ja yhteistyökykyinen olisi oltava, mutta erityisesti vähän nuorempi (esim. parikymmentä vuotta nuorempi). Minulla oli esteenä työllistymiselle kaikenpuolinen vastenmielisyyteni, jonka takia kukaan ei halua olla tekemisissä kanssani. Sen takia kirjoitan tätä blogia. Nyttemmin en voi edes kirjoittaa kommentteja blogeihinkaan, en ainakaan nimimerkilläni, sillä sai Audio Ylen neuvoja seurattuani sain tietokoneeni sekaisin siinä määrin, että pitää aina kirjautua erikseen joka paikkaan eikä sekään kaikkeen auta. Eila saa työtä minimipalkalla Lumikki-baarista ja iltasiivousta lisäksi, kunnes pääsee virastoon nauttimaan itseään parempana pitävien nuorempien työtovereitten narttuenergiasta. Kuunnelmassa soitellaan jonkin verran tuon ajan pop-musiikkia, mikä toi mieleeni kesäleirin, jolla noihin aikoihin olin. Siellä leirillä soi koko ajan radio kovaäänisistä. Iskelmien lisäksi tuli Pekka Lipposen seikkailuja. Kesto 74 min.

Malja ystävyydelle. Ilse Raution kirjoittaman kuunnelman ohjasi Radioteatterille vuonna 1995 Nadja Pyykkö. Kirsti (Eeva Litmanen) ja Marketta (Tuula Nyman) ovat tuttuja toisilleen lapsuudesta asti. He tapaavat Kirstin 50-vuotispäiväin merkeissä kantaravintolassaan, jonka kohtelias tarjoilija (Ossi Ahlapuro) tuntee heidät ja tietää heidän käyvän einehtimässä aina yhdessä. Naiset syövät ja juovat ja kuunnelmassa risteillään heidän elämässään eri aikoina. Mitään erityisen tärskäyttävää ei nouse esiin, infarkti ja reuma, no, minulta ne on kokemati vaikka täytin jo 60. Mutta onhan minulla tuo kolaus. Kovaa sekin on ollut – pahimmillaan. Näyttelijät ja muistelot soivat ihan kivasti yhteen ja kuunnelman jaksaa mainiosti kuunnella, vaikka suuret tragediat eivät väritäkään naisten menneisyyttä. Se on sitä realismia, jollenka on tilausta kaiken akenttisopan keskellä. Kesto 52 min.

Naisten maa. Nimi ei tarkoita Suomea. Kuunnelman on ulkomaalaisen naisimmeisen, Charlotte Perkins Gilmanin feministisestä utopiaromaanista ”Herland” (vuodelta 1915) dramatisoinut ja ohjannut vuonna 1983 Marja Rankkala. Nykypäivän Suomesta puhuttaessa käytettäisiin jotain epäsuorempaa, merellistä termiä. Koska kyse on naisten maasta, on pääosassa kolme miestä, jotka lähtevät tutkimusmatkalle, tutkimaan oletettujen villi-ihmisten seutuja ja piirtelemään karttoja. Miehet ovat nuoria, hyvin koulutettuja amerikkalaisia, joista yksi on hyvin rikas. Paikallinen opas neuvoo miehille paikan, jossa kerrotaan asuvan pelkästään naisia. Sinne uskaltautuneet miehet eivät ole palanneet. Siis ei käännytystä rajoilla. Naisten valtakunta on siisti, hyvinjärjestäytynyt paikka, jossa miehet vastaanotetaan topakasti, mutta asiallisesti. Naiset ovat hyvässä kunnossa eivätkä miehet pärjää heille fyysillisesti, Amerikassahan kolaaminen ei ole mikään yleinen harraste. Naisten maan naisilla on kyky lisääntyä ilman miehiä tarjoamassa omaa panostaan. Kaikki naiset ainakin tuntevat olevansa sukua toisilleen ja siksi lapsetkin annetaan päivähoitoon ihan kernaasti, sillä jotkut naiset nyt vain hoitavat lapset paremmin, ehm. Eikä äitien urakehityskään katkea. Lapset unelmoivat äitiydestä ja leikkivät äitejä, siinä mielessä he eivät poikkea suomalaisista. Lopulta miehille tarjoutuu tilaisuus tutustua lähemmin kolmeen nuoreen, viriiliin naiseen. Ja tietäähän sen miten siinä käy. Kollektiivisen elämän kyllästämät naiset ajattelevat sukupuolisen kanssakäymisen palvelevan vain suvunjatkamisen tarkoitusta. Intohimosta kihisevät miehet elävät pahemmassa puutteessa kuin poikakoulussa. Celis (Inkeri Wallenius) tulee raskaaksi. Hänen äänestään tulee heti mieleen Peukaloisen retket villihanhien seläässä. Miesten Martti-hanhi, lentokone, on hyvässä tallessa naisten kankaalla peittelemänä. Sen kyydissä miehet matkaavat takaisin Amerikoihin. Kesto 70 min. 

Seuraavaksi kuuntelen vaikka scifiä. Vaimolla on viikko lomaa ja olisi väärin kuunnella sinä aikana muita naisia.

torstai 4. maaliskuuta 2021

Kuunnelmien naiset muuttuvassa maailmassa

Ote arjesta. Rauha Knuuttilan kirjoittama kuunnelma sai ensiesityksensä vuonna 1972. Ohjaajana Pekka Parikka. Kuunnelmassa pohjalainen maanviljelijäperhe painiskelee voivuorien ja rahoitusongelmien parissa. Auttaisiko tuotantosuunnan muutos? Kuunnelman nimi on nätisti kahdella tapaa ymmärrettävissä. Arjesta olisi hyväksi saada ote, nottei rupia asiaat käsiistä luistamahan. Tytär tuskailee koulunkäyntinsä kanssa mutta hyräilee Love Storyn teemaa, vanhemmat ja maamieskoulun käynyt poika taloudenpidon ja maatilatalouden uusien tuulien kanssa. Tuotannon koneellistaminen on eräs mahdollisuus, mutta se tulee kalliiksi. Lisäksi pitäisi kenties hankkia palkkatyötä kotitilan ulkopuolelta. Hongkongilainen jyllää ja pakistanilaisiakin pitäisi avittaa. Luin tämän kuunnelman tammikuussa ja totesin varsin mainioksi kuvaukseksi, otteeksi arjesta tosiaankin. Hyvät näyttelijät saavat esityksen myös maistumaan aidolta. Murrekin on juuri sopivankuuloosta näin savolaisen korville. Kuunnelma loppuu niin mukavasti, että jää oikein odottamaan jatko-osaa. Kesto 63 min.

Onneksi on rahaa. Kirsti Hakkaraisen kirjoittaman kuunnelman ohjasi Marja Rankkala vuonna 1966. Teinityttärien, joita esittävät Elina Salo ja Aila Arajuuri, isä on kaatunut sodassa ja äitikin on kuollut sota-aikaan. Tytärten tehtäväksi jää järjestellä äidin hautajaiset. Reippaasti ja innolla tytöt ryhtyvät järjestelyihin. Siunaustilaisuudesta sovitaan, hautapaikka valitaan ja Lahdesta käydään bussilla hankkimassa arkku, kukat ja hautajaisvaatteet ja kuolinilmoitus ja muut tarjoilut. Onneksi tytöillä on käytössään äidin saamat sotakorvausrahat. Ja niistä vielä jäljellekin. Lopuksi tytöt nauttivat annoksen silakkalaatikkoa puoliksi. Luin kuunnelman tammikuussa ja ihastuin siihen kerta kaikkiaan. Niin ovat ilmeisesti ihastuneet monet muutkin. Kuunnelma taisi olla mukana eurooppalaisella kuunnelmafoorumillakin. Jännä kyllä siinä kuunnelmakirjassa mainittiin ensiesityksen tapahtuneen vuonna 1965 – ja mitenpä se muuten olisikaan kirjassa, jonka nimi on Suomalaisia kuunnelmia vuosilta 1964 – 1965. Kesto 32 min.

Muutto keskelle Kemiä. Tuula Mehtosen kuunnelman vuodelta 1976 ohjasi Ilkka Toiviainen. Teini-ikäisen Sirkan perhe myypi talon ja tavarat ja muuttaa maalta asumaan keskelle Kemiä. Sirkan äiti iloitsee lämpimästä vedestä, jota saa suoraan hanasta, mutta Sirkka ei meinaa osata innostua mistään. Toverit sentään houkuttelevat hänet mukaansa Dannyn keikalle Urkille – näkyy olleen komealinjainen urheilutalo, kaareva katto ja kaikkea, silloin ”vähän ennen kyyneleitä”. Tärkeän osan kuunnelmasta muodostaa kuvaus nuorten bileistä. En ole muistaakseni sellaisiin osaa ottanut, mutta kuulostaa kovin aidon tuntuiselta. Sirkka löytää poikaystävän ja käypi koulua. Isän kommunismiakin sivutaan, 1970-lukuun minun mielestäni sopii mainiosti se, että Sirkalle kommari on vain kelju sana, jota kaverit käyttävät, vaikka on hänellä pioneereistakin kokemusta. Kiva kuunnelma, jossa ajankuva tuntuu oikeansävyiseltä eikä liioitteluun ratketa. Loppu on sopivan valoisa, muttei imelä. Kesto 60 min.

keskiviikko 3. maaliskuuta 2021

Kuunnelmien tyttöjä niillä rajoilla

Unissasaarnaajatyttö. Raimo J. Kinnusen kirjoittama kuunnelma vuodelta 1985. Ohjaaja Heljä Talvikki Ahonen. Upean kireäsointuinen sello+viulu+cembalo-musiikki on Pekka Laitisen säveltämää. Kuunnelmassa elellään vuotta 1949. Kati Outinen 13-vuotiaana Päivinä on umpilisäkkeen leikkauksen jälkeen alkanut saarnata unissaan. Hänen äitiään esittää Tuula Nyman. Maallikkosaarnaaja Kamsula (Esko Nikkari) tulee jelppimään paholaisia pois Päivistä ”lihaa kurittamalla”. Vanhempia hän hellii viinaksilla. Perhe luottaa johdatukseen niin kauan kuin siitä vaikuttaa olevan hyötyä. Metsätyömies-isä (Markku Huhtamo) ostaa Foordin velkarahalla ja päättää lyödä Päivin sairaudella mynttiä, kun ei kerran siskokaan (Erja Manto) pääse Holluvootiin Warneruusille töihin. Paikallisen seurakunnan pappi (Ossi Ahlapuro) koettaa saattaa Päivin elämää normien mukaiselle tielle, mutta tulee torjutuksi. Kamsula käyttää tilannetta hyväkseen. Taitavasti rakennettu perinteinen kuunnelma, jossa on sopivasti rajattu määrä hahmoja ja jotka hahmot kulkevat kuin ennalta määrättyä reittiä kohti surkeaa loppua. Kesto 75 min.

Joutsentyttö. Robert Alftanin kirjoittama kuunnelma vuodelta 1982 tai 1983. Ohjaaja Kauko Laurikainen. Mietteliäästi vuolteilevan musiikin jousikvartetille sävelsi Tapani Tamminen. Joutsentyttö valmistaa ruumit hautaan. Tapahtumat sijoittuvat Tampereelle, Kalevankankaan hautuumaalle. Umpimielistä Joutsentyttöä esittää Eila Pehkonen. Hän käy keskusteluja vainajien kanssa. Koulussa housuunsa pissinyttä köysipoikaa esittää Heikki Määttänen. Häntä kutsuttiin pissahousuksi läpi iän, ainakin siltä hänestä tuntui. Minäkin pissin housuuni koulussa, tein oikein kunnon lammikon, mutta jouduin vaihtamaan koulua, joten nimitys jäi edelliseen kouluun. Erkki Luomala on sardiinineuvos – entinen keinottelija ja entinen hiihtäjä. Joutsen erehtyy laskeutumaan virran vuolteiseen veteen, jossa nälkäinen tyttö häntä houkuttaa luokseen viimeisellä leipäpalallaan. Uolevi Vahteriston osaksi tuli esittää punavankien leirin johtajaa. Ei ihan kiva osa. Hän puhuu vangeille debetistä ja kreditistä, miten ne on saatava täsmäämään odoteltaessa kuolemantuomion täytäntöönpanoa. Mutta kyllä siinä jotenkin päästään kuunnelman loppuun ja kuuntelemaan lintujen laulua jousikvartetin esittämänä. Piti kuunnella alkupuoli kuunnelmasta uudelleen, kun yritin kirjoittaa tätä tekstiä kuunnellessani ja menetin tärkeitä hetkiä. Kesto 72 min.

Saara. Marja-Liisa Vartion kirjoittama kuunnelma vuodelta 1964. Ohjaajana Marja Rankkala. Teini-ikäistä kotiapulaista Saaraa esittävän Aila Arajuuren osuus rajoittuu pieneen vuoropuheluun perheen isän kanssa. Sen sijaan häntä muistellaan kuunnelmassa tavan takaa sekä ilolla että tuskastuneisuudella. Uusi kotiapulainen neiti Kaarne, syntyisin Riistavedeltä, on Eila Pehkonen. Hän on täydellinen vastakohta Saaralle, kellontarkka työkone, joka alistaa itsensä perheen palvelukseen epäinhimillisessä määrin. Hänen kanssaan hermojaan mittelee perheen äiti, jota esittää Terttu Soinvirta. Kun tavanomainen siisteys, ruuanlaitto ja lastenhoito riittäisivät, vetää neiti Kaarne entisen työnantajansa määrittelemää täsmällistä rutiinia, joka hermostuttaisi kenet tahansa. Lisäksi hän olettaa perheen rouvan olevan häneen tyytymätön, kun rouva puhuu niin paljon Saarasta, tuosta nuoresta tyttösestä, joka ei aina jaksanut ottaa työntekoa tosissaan. Audio Ylellä kuvaillaan kuunnelmaa hykerryttäväksi, yhtä hyvin sitä voisi nimittää hyytäväksi, kaikki riippuu niin näkökulmasta. Kuunnelma kuuluu sisältävän vanhahtavia ilmaisuja, joita ei nykyaikana käytettäisi, tarkoittanee neiti Kaarneen entisestä työnantajastaan käyttämää nimitystä ”tohtorinna”. On se aika jännä, että kaupungissa ovat virkamiesperheet pitäneet kotiapulaisia vielä 1960-luvullakin. Päiväkotiinhan ne lapset kuuluu viedä jo alle vuoden ikäisenä, että äidit pääsevät pureutumaan työuraansa. Vai mitä? Kuka sitä nyt omia lapsiaan hoitaisi... Kesto 88 min.

maanantai 1. maaliskuuta 2021

Kuunnelmia vankeudesta – ja sinne joutumisesta

Heta-muorin pitkä reissu. Hella Wuolijoen kirjoittama ja ohjaama kuunnelma kertoo tarinan sisällissotavuodelta 1918. Kuunnelma sai ensiesityksensä vuonna 1948. Kertojilla on laaja osuus, niinpä kertojia onkin kaksi, he hoitavat kerrontatehtävät kuin keskenään jutustellen. Kertojina rupattelevat Carl-Erik Creutz ja Reino Valkama. Heta-muorina Henny Valjus. Köyhän Heta-muorin pojat ovat joutuneet pois kotoa, kaksi on kuollut ja yksi varmaan Vennäällä ja yksi on vankileirillä ja häntä Heta lähtee Muumäeltä tapaamaan ja viemään pojalleen evästä. Matka on pitkä, mutta niinpä se vain taittuu, kun välillä saa kyytiä ohi ajelevilta. Luin tämän kuunnelman tuossa joulukuun alussa ja nyt sitten kuuntelin sen, kun kerran oli tilaisuus. Wuolijoki kertoo lyhyen kuunnelman kautta paljon oleellista sisällissodan jälkeisistä tunnelmista. Pieni ihminen tekee toisten puolesta suuria uhrauksia, joille toiset vaisusti hymähtelevät tai sitten nauraa hekottelevat. Kesto 36 min.

Kyyhkyslakka. Pekka Koskisen ohjaama kuunnelma vuodelta 1983. Kirjoittaja Tauno Kaukonen, jonka tunnetuin teos on romaani Klaani. Pyttyläistä esittää Reino Kalliolahti. Hän istuu kaupunginvankilassa. Mutta ei istu yksin vaan kuuden miehen sellissä. Siellä ovat myös Kulkukauppias ja Ryöstäjä. Lisäksi tuodaan Poika ja Murhaaja sekä Ukki. Pakoahan siinä aletaan miehissä yrittää. Samalla otetaan selvää toinen toisistaan. Erkki Thilin esittämä murhaaja on koskettava hahmo, hän on muistamattomassa humalassa tappanut kirveellä entuudestaan tuntemattoman ryyppykaverinsa. Kesto 65 min.

Naavankaira. Väinö Karihtalan kirjoittama kuunnelma, joka voitti Sokeain kuunnelmapalkinnon vuonna 1974. Lukaisin tämän tammikuussa ja halusin kuunnella sen, kun näkyy olevan kuunneltavissa. Toni Edelmanin musiikki vaikuttaa alussa turhan kauniilta tähän rujoon tarinaan kahdesta työttömästä miehestä, jotka päättävät lähteä 80 km päähän metsätöitä kyselemään. Miesten välit aluksi kiristyvät vaan sitten lämpenevät heidän jäädessään asustamaan metsään, jossa he ravitsevat itseään luvattomalla luonnonmuonalla. Eräs selviytymiskeino kylmässä maailmassa on hommautua lusimaan ja alussa pari miestä sinne jo viedään. Kesto 48 min.

Iltamien jälkeen. Sokeain kuunnelmapalkinnon vuonna 1970 voittaneen kuunnelman kirjoitti Leo Kalervo. Lukaisin tämän kuunnelman tammikuussa. Olen myös katsellut aiheen pohjalta tehdyn tv-elokuvan. Talollisen nuorin poika lähtee iltamiin, jossa juopottelee muualta tulleen miesseurueen kanssa. Syntyneen riidan päätteeksi hän ampuu kuoliaaksi yhden ryyppykavereistaan. Käsittääkseni aika tyypillinen henkirikos Suomessa. Kuunnelma keskittyy kuvaamaan tunnelmia ampujan kotitalossa seuraavana aamuna. Kesto 63 min.

Kirje tuomarilleni. Belgialais-ranskalaisen Georges Simenonin kuunnelman kanssa samannimiseksi suomennettuun romaaniin perustuva kuunnelma vuodelta 1999. Maalaislääkäri on elänyt lapsesta asti köyhänpuoleista elämää, mutta hänen valmistuttuaan lääkäriksi tahti muuttuu. Äiti hoitaa kotia kera vaimon, jota lääkäri rakastaa aika kylmäkiskoisesti. Kaupunkireissulla lkri tapaa Martinen, joka on lähtöisin Liègestä, Belgiasta. He rakastuvat intohimoisesti ja lääkärin rikos on samaa luokkaa. En oikeastaan ymmärrä ollenkaan tämän tarinan logiikkaa ja olen siitä todella onnellinen. Kuunnelmassa lääkäri kirjoittaa tuomarille vankilan sairasosastolta yrittäen selittää tekoaan. Parasta on äänitausta, joka sisältää synkeän jähmeäliikkeistä konemusiikkia, vankilan ääniä sekä muuta tapahtumiin liittyvää. Kesto 58 min.

Seuraavaksi kuuntelen jotain muuta kuin rikosjuttuja.

lauantai 27. helmikuuta 2021

Pieni varoituksen sana

Kuten jotkut saattoivat huomata, luin pari kuukautta sitten aika paljon kuunnelmia ja näytelmiä. Tällaista ei ole minulle ennen tapahtunut, mutta kukapa tietää milloin taas tapahtuu. Syy taannoiseen tapahtumiseen on ollut minulle itselleni selvä: minulla oli viidenkympin villityksen loppukirivaihe päällä. Vaikka käsi onkin nyt lujasti jarrulla, ei kaasun ajoittaista jumittumista voi luultavasti jatkossakaan kokonaan välttää ja käsikin saattaa herpaantua. Viidenkympin villityksen jälkeen minulla on nimittäin alussa kuudenkympin kullitus. Kultaa kaivetaan ja löydettäessä juhlitaan Rovaniemen markkinoilla, jos joku toinen tarjoaa. Sama se mitä tarjoaa. ”Kuhan on märkee!” sanoo suuri ajattelija ja jatkaa, mutta jätetään kertomatta mitä jatkaa. Vanhan sanonnan mukaan osoitteeni olkoon kolmas oja oikealta, älä kumminkaan astu naamalle, jos tavataan. Joku tunnustettu runoilija on lausunut jotakin tähän tilanteeseen sopivaa, onneksi olen sen jo unohtanut, sikäli kuin olen sitä koskaan kuullutkaan. Lisäksi tahdon muistuttaa, ettei liikennemerkkejä tulisi paiskoa ojaan, siellä voi möyriä jo muitakin. Ja kun katson taaksepäin, lapsuuteni päiviin ja öihin, muistan sieltä aina vain vähemmän ja nekin muistot tuntuvat aina vain kultaisemmilta. Puute, kurjuus, lutikat, homehtuneet pullapitkot ja kehnot viihdeohjelmat, kaikki ne tuntuvat kuin jonkun toisen elämään liittyviltä vähäpätöisiltä juonenkäänteiltä, sellaisilta, jotka osaa arvata ennalta kuin olisi itse ne elänyt. Sitä kyllä mietin, mihin kaikki lapsuuteni valokuvat ovat kadonneet, mutta en minä sitäkään kauan jaksa miettiä. Ja valokuvat nyt ovat kumminkin sellaista poseerausta. Sama kulahtanut lautaseinä ja samat vaatimattomasti puetut ihmiset sen edessä, kaikilla ei edes jalkineita. Niin, ehkeivät ne kuvat kuuluneet minun elämääni, ehkä toisten elämät ovat uineet liiveihini lupia kyselemäti? En tainnut olla töissä hylkeenpyyntialuksellakaan, josta minut uhattiin heittää hyiseen mereen, kun olin taas polttanut koko porukan kalapuikot. Mitään erityisempää viherpeukaloa minusta ei tullut. Sen sijaan muistelen viettäneeni kiertelevää elämää, josta oman osansa saivat ketkä taskuilleni kerkesivät. Ja niitähän riitti. Kun elämäntehtäväni oli täytetty, päätin antautua harrastuksilleni. Ne perivät minusta voiton ja minä tunsin kärsineeni sellaisen rökäletappion, että olen pyrkinyt tietoisesti unohtamaan kaiken tiedostamattoman kärsimykseni. Luoja ties mitä minusta olisi tullutkaan, ellei minusta olisi tullut sellaista miksi tulin! Ja miksi minä tulin, se säilyy minulle ikuisesti arvoituksena. Miksi? – jo antiikin aikainen Sinuhe sitä kyseli, mutta saikos vastauksen, hah? Parempi on ihmisen syödä vatsansa täyteen vaikka sitten itse valmistamaansa ruokaa kuin parkua syömättä ja tehdä kaikkien elämästä mälsää. Ei tullut minusta metsätyömiestä, ei totta tosiaan. Ja hyvä niin. Terveys ennen kaikkea. Tai ainakin jossain vaiheessa. Terveyttäkin arvostetaan toisinaan turhan kanssa. Mitä olisi runoilija ilman keuhkotautia! Mitä olisi kola ilman turhautunutta omakotiasujaa, joka talvella haaveilee kesästä ja kesällä talvesta? Ei ole ihmisen kolan hyvä olla yksin. Ja kyllä kovakin kolaus aina jotakin voittaa. En tosin tiedä mitä. Sekin on mainio asia, ettei ihminen tiedä kaikkea edes kuusikymppisenä. Miltä se nyt nuoresta tuntuisi aavistaa, miten vähäinen kehitys hänessä iän myötä tapahtuu? Korkeintaan maha kasvaa kuin emakolla. Parempi on elää siinä luulossa, että joskus se lottovoitto vielä kohdalle sattuu. Juu, ja kyllähän se sattuu, sattuu kolaamisen jälkeen joka paikkaan kuin olisivat pieksäneet. Ei siinä hetikään joka kerta kehtaa suihkussa käydä. Niine nimineen nukkuu ja ihmettelee, miten sitä taas heräsi keskellä yötä eikä uni tule vaikka kääntyisi miten monasti. Ilmankos sitä sanotaan, että levätään vasta haudassa. Dannykin sai 60 pistettä euroviisukarsinnoissa. Onkohan se joku enne? Että nyt kun täytän 60 alan kirjoitella euroviisuja? Tärkeintä sentään, etten ala laulaa. Vaikka laulanhan minä suihkussa ja kirkossa oikein veisaan. Mutta nyt on aanelonen aika täynnä. Menen syömään itse valmistamaani ruokaa. Paistetut varpuset eivät näet lennä suuhuni, mikä on oikeastaan aika hyvä juttu, sillä saan niistä ilmavaivoja.

keskiviikko 17. helmikuuta 2021

Muutama kuunnelma rakkaudesta

 Pelléas ja Mélisande. Belgialaisen Maurice Maeterlinckin satunäytelmä vuodelta 1893 kertoo tarinan prinsessasta, joka on eksynyt metsään pakoreissullaan. Hänet löytää villisikajahdissa oleva prinssi Golaud, jo harmaantunut setä, joka ottaa nuoren hätääntyneen neitosen puolisokseen. Sitten saapuu Golaud'n nuorempi vellos Pelléas ja kolmio syntyy oitis. Esityksessä kuullaan Sibeliuksen näytelmää varten säveltämää musiikkia. Näytelmän suomenti Anja Samooja ja kuunnelmaksi sovitti Urpo Lauri. Stig Törnroosin ohjaama kuunnelma on vuodelta 1955. Pelléasta näyttelee ylenpalttisen sielukkaasti Kauko Väyrynen ja Mélisandena helähtelee Leena Häkkinen. Golaud on Kauko Käyhkö. Mélisande on nakannut kruununsa lähteeseen ja tiputtaa vielä vahingossa Golaud'n antaman sormuksenkin loputtoman syvään Sokeiden lähteeseen. Siitä se ei Golaud tykkää, hän kun on samaan aikaan ratsastanut päin puuta. Vähän kerrassaan Mélisanden ja Pelléaan viaton keskinäinen tunne vahvistuu ja alkaa tuskastuttaa Golaud'ta, jonka maltti pettää pahasti. Kuunnelman draamallinen tähtäin kohdistuu Mélisanden ja Pelléaan kohtaamiseen kuutamossa lähteen äärellä. Pakko sanoa, että ei nyt oikein sytyttänyt minua tämä kaunopuheinen puhtaan lemmen tarina. Tykkään enemmän saksalaisen Eduard Möriken romanttisesta kertomuksesta syvässä onkaloisessa lähteessä asustavasta vedenneidosta nimeltä Lau. Kesto 87 min.

Mem ja Zin. Vanhemmanpuoleiseen, jo 1600-luvulla eka kertaa muistiin merkittyyn taruun perustuva kurdien kansalliseepos. Kuunnelmaksi sovitti Robert Alftan ja suomenti Väinö Kirstinä. Kuunnelman ohjasi Hannu Heikinheimo ja se ensiesitettiin vuonna 1975. Memiä esittää Heikki Heino ja Ziniä Eriikka Magnusson. Pehr-Henrik Nordgrenin säveltämä musiikki on outoa ja yliampuvaa. Paratiisilliset kyyhkyset asettavat ruhtinas Seydinin tyttären Zinin vuoteeseen Memin vierelle ja se minkä täytyy tapahtua, tapahtuu ihan luonnostaan, no, ainakin sormuksia siinä vaihdetaan, vaikka ensin vähän minareettien lukumääriä luetellaan. Kun Mem nukahtaa, vievätkin kyyhkyset Zinin takaisin isänsä taloon. Alkaa se, mitä jossain toisessa tarinassa nimitetään lasikengän sovitukseksi. Hauskaa tarinassa on, että Mem testaa etsintäretkelle lähtiessään myös hevosia ja ottaa käyttöönsä hevosen, joka on vahva vesihevonen, joka puhuu ja saa vielä siivetkin selkäänsä. Se on hyvä, sillä Memillä on muitakin tavoittelijoita. Lievästi outoa on se, miten Memin vaalea olemus kiehtoo niin vahvasti hänen kohtaamiaan ihmisiä. Qeretajdin on kumminkin ehtinyt jo hankkia kiinnityksen Ziniin. Qeretajdinin veljet Erfan ja Cekan odottavat tilaisuutta päästä kostamaan maineensa häpäisevälle Memille, mutta huolivatkin hänet isoveljekseen, kun kerran Zin on mieheen mieltynyt. Sankareita koko velisarja. Niinpä ruhtinas ottaa Memin kahvinkeittäjäkseen, essu vain eteen. Zin kutsuu Memin salaiseen puutarhaansa, kun muu palatsin väki lähtee metsästämään. Häijy Bekir pääsee salakatselemaan rakastavaisia salaisessa puutarhassa ja houkuttelee gasellinmetsästäjät sinne väijyksiin. Tässäkin tarinassa on siis tällainen fool's paradise -kohtaus, rakastavaisten onnen korkein kohta ennen tuhoa. Qeretajdin ryhtyy kyllä puolustamaan veljeään Memiä, mutta suurin uhrauksin ja uhkauksin, jotka erottavat koko hänen perheensä kaupungin muusta aatelista. Tarinaan sisältyy vielä tulipalo, sotaretki, shakkiottelu ja vankityrmä. Juu, ja lisäksi hautaus ja siihen sisältyvä legenda – ne ovat tärkeitä. Tykkäsin tästä kuunnelmasta, joka vähän hillitymmällä musiikilla toimisi erinomaisesti. Kesto 74 min.

Naisten Decamerone. Perustuu Julia Voznesenskajan (1940 – 2015) samannimiseen romaaniin vuodelta 1987. Kuunnelmaksi kirjoitti ja ohjasi Teija Hyvärinen, ensiesitys oli vuonna 1996. Kymmenen naista viettää kymmenen päivää leningradilaisella synnytysklinikalla ihotautikaranteenissa ja kertoo keskenään kymmenen tarinaa. Synnytään Lvovissa, joudutaan keskitysleirille, vietellään kiovalainen, kuullaan vanha vitsi, jonka lopussa otetaan sukset jalasta, ripittäydytään kiirastorstaina, käydään kylvyssä leirin jälkeen, ollaan niin kuin mies ja nainen, lumotaan toverin mies, ollaan sängyssä koko päivä, ollaan sängyssä koko viikko, petetään Serjoženkaa kolmen jannun kanssa, kaikkia naisista on yritetty raiskata, yhden pelastavat paksut damaskit, seurataan rahalähetystä ympäri neuvostomaata, huorataan, joudutaan väkisinmaatuksi, kostetaan, muistellaan gruusialaista kesäpoikaa ja mitäpähän vielä. Neuvostoiskelmiä soitellaan välimusiikkina pitkin matkaa, isommalta osin perinteisiä sävelmiä. Kesto 62 min.

perjantai 5. helmikuuta 2021

Kuunnelman alkulähteiltä suohon

Kuuntelin Audio Ylestä kolme kuunnelmaa, joissa toimittajat ratkovat rikoksia. Varhaisin kuunnelmista sisältää pahoiteltua tallenteen patinaa, sillä se esitettiin jo puolisen vuosisataa ennen jälkimmäistä.

Varastettu helminauha. Kuunnelma-arkiston helminauhan vanhin tapaus on Erkki Kivijärven (1882 – 1942) kirjoittama rikostarina Varastettu helminauha. Kyseessä on vanhin kokonaan säilynyt Yleisradion kuunnelma. Markus Rautio (tunnettu myös Markus-setänä) ohjasi kuunnelman, jonka ensiesitys putkahti radiokoneista vuonna 1938. Paikoin äänenlaatu on kärsinyt niin pahoin, että pitää ihan silmiä siristää kuullakseen. Varsinaisen vaivalloista on saada tolkkua miesäänistä, jotka muistuttavat toisiaan turhan paljon eikä sanottavassakaan vahvaa erimielisyyttä ole. Neljä lehtimiestä jäävät siten melkeinpä kuoron tasolle. Jonkinlaisesta pääkaupungin kohulehdestä lienee kyse, sillä päätoimittaja ja toimitussihteeri ottavat hallituksen kaatumisesta sulan hattuunsa. Rikosjuoneen se ei sentään liity. Rikoksen ratkaisijana häärii napakka naisreportteri, jota esittää Emma Väänänen. Onneksi kuunnelmassa on kumminkin kolme naisroolia ja Emma Väänäsen äänen takuulla tunnistaa. Hän on kuunnelman helmi myös tarinan tasolla. Juoni on tosin sen verran simppeli, että enpä kehtaa siitä paljoa kertoa. Kesto 27 min. Suosittelen kuunnelman historiasta kiinnostuneille. Alussa herkistyttää kauniin vanhasävyinen Gong.

Lyöty tylpällä esineellä. Kuunnelman alussa ei kuulu gong, vaikka sitäkin yleensä tylpällä esineellä lyödään. Kirjoittaja on Matti Nieminen, ohjaaja Rauni Ranta, ensiesitys tapahtui vuonna 1989. Kyseessä on rikostarina, mutta sitä voi kaikin mokomin pitää myös kuunnelmana, jossa täydellinen ratkaisu ongelmaan tuntuu alunpitäen mahdottomalta. Lähtökohtaisesti asioita tarkastellaan autopurkaamon hoitajan perheen näkökulmasta, sitten näkökulma muuttuu, kun asioihin puuttuu kohulehden toimittaja. Toimittaja tavoittelee hyvää juttua, hänen esimiehensä myyvää juttua ja toimittajakollega juttua, jolla saa rahaa, autopurkaamon pitäjä tahtoisi pitää purkaamonsa, velkoja saada rahansa ja poliisi saada rikokset ratkaistua ja syylliset kiinni. Kaikki hahmot on kuvattu nopein vetäisyin, joilla heidän elämäntilanteensa selviävät kuulijalle kirkkaasti. Äänet ja puhetavat on valittu siten, että hahmot on helppo erottaa toisistaan, esimerkkeinä komisariota esittävä Esa Saario, uutispäällikkönä hääräävä Eeva Litmanen tai korjaamon perustajaa esittävä Matti Tuominen. Toimittajaa, jonka moraali joutuu kuunnelmassa koetukselle, esittää Jukka Rantanen. Kuunnelma loppuu juuri oikeaan kohtaan. Kesto 61 min.

Suomies. Jyrki Kiiskisen samannimisen romaanin pohjalta Radioteatterille dramatisoi ja ohjasi Heikki Huttu-Hiltunen vuonna 1995. Sokeutunut valtion virkamies selvittelee epäselvää kuolemantapausta entisen virkaveljensä avulla. Luetaan kuulustelupöytäkirjoja ja kuunnellaan todistajanlausunnon tallennetta. Omituinen pohjoisten laaksojen kulkija oli saanut potkut makkaratehtaalta ja menettänyt elämänsä hallinnan, sikäli kuin hänellä sellaista oli ollut. Mies oli menettänyt muistinsa ja elänyt vaistonvaraista elämää, josta kaupunkien kasvateilla ei ole tietoakaan. Mies oli puhunut ihmisen eläinluonnosta ja muista mystisistä jutuista. Tunturihaukka oli hänen toteemieläimensä. Liftarinainen oli lähtenyt hänen följyynsä koillisen Lapin erämaahan ja kertoi kuulusteltuna reissusta seuraavaa:

Minä ymmärrän kaupunkeja. Osaan lukea niitä, koska olen kulkenut niissä koko ikäni. Ymmärsin, että erämaakin oli järjestelmä, jolla oli oma kielensä. En ymmärtänyt sen kieltä.”

Valtion turvallisuudesta vastaava erikoisjoukko lähtee jahtaamaan miestä, koska häntä epäillään terroristisesta teosta.

Tämä kuunnelma oli aika vaativa minulle. Jouduin kuuntelemaan sen pari kertaa enkä sittenkään päässyt kaikesta selville. Se tosin oli nopeasti selvää, että kyseessä on uuden aikakauden kuunnelma, sellainen, jossa ei ole välttämättä tarkoituskaan ymmärtää kaikkea. Riittää kun tunnelma on mystillinen ja kiehtova. Kesto 41 min.

Kaksi kuunnelmaa päättäväisistä naisista kaupungissa

Audio Ylen parissa kotimaisessa kuunnelmassa kuvataan reippaita naisia kaupungissa.

Onnellinen Heliina. Maria Jotunin samanniminen novelli kokoelmasta Tyttö ruusutarhassa ja muita novelleja (1927) sisältyvän novellin kirjoitti kuunnelmaksi Aino Räty-Hämäläinen. Sen ohjasi vuonna 1966 Terttu Vilhola. Heliinaa esittää Aila Arajuuri, hänen siskoaan Hynttä-Karliinaa Elina Salo ja Heliinan puolisoksi päätyvää Joosuaa Ilari Paatso. Lisäksi saavat puhua Heliinan vanhemmat, anoppi ja entinen työnantaja. Novelli perustuu kirjeisiin, joissa kaupunkiin muuttanut köyhä maalaistyttö Heliina kertoo elämänsä etenemisestä siskolleen Hynttä-Karliinalle sekä kirjeisiin joita hän sisareltaan saapi. Luin tämän novellin vasta viime keväänä ja kuvittelin Heliinan kovin erilaiseksi kuin hän kuunnelmassa on. Kuunnelman Heliina puhuu aika hitaasti, kuin kirjoittaisi puhellessaan. Kirjeitten sävyn perusteella Heliina vaikuttaa minusta varsin topakalta ja tilanteisiin melko reippaasti reagoivalta hahmolta. Tämä novelli on siitä hauskimmasta päästä Jotunin novellituotantoa. Kuunnelma on suunniteltu siten, että lopussa Heliinan anoppi jää eloon ja mieskin on hyvissä voimissa. Se on tavallaan nätti lopetus, mutta kovin erisävyinen kuin novellissa. Hurjat naurunremakat minusta pääsivät purkautumaan, kun Heliinan isän pikku tuiskeessa muisteli menneitä niukkoja aikoja: Ihan sitä on vaellettu kuin sokkosilla pimeimmässä näretyrreikössä. Kesto 28 min.

Avioliittoloma. Seere Salmisen nimimerkillä Serp kirjoittama näytelmä vuodelta 1960 Kyllikki Forssellin vuonna 1963 ohjaamana kuunnelmana. Ansa Ikonen näyttelee Sinikkaa, joka saa Saksasta kirjeen ja lähtee oikopäätä mökkilomalta kaupunkiin jättäen aviomiehensä Riston (Unto Salminen) selviytymään lomastaan lasten kanssa. Kaupunkikodissaan Sinikka tapaa vieraan miehen, joka on päässyt asuntoon alivuokralaisen avaimilla. Mies on kirjailija, häntä esittää Helge Herala. Näitten kahden välille syntyy jonkinlainen tilapäissuhde, jonka laatu jäi minulle epäselväksi, sillä nukahdin kesken kaiken. Oikein hyvät päiväunet nukuin, saatoin äännelläkin siinä unissani. Pientä sivuääntä ei kumminkaan tule merkitä forte fortissimoksi. Joka tapauksessa asuntoon saapuu myös kirjailija-Panun vaimo Onerva, jota esittää Eila Pehkonen ja Risto. Syntyy kiistelyä, jota saavat seurata Sinikan nuorempi sisar Keri (Maija-Liisa Peuhu) sekä Sinikan vanhemmat. Sattuva ja satuttava sanailu ei oikein minua sytyttänyt. Kaikki vaikutti sen verran pehmeähköltä, ettei sitä osannut ottaa vakavissaan. Jotain pientä vipinää eripari-parien välillä lienee tapahtunut, sillä Sinikka toteaa kuunnelman loppupuolella: ”Eihän musiikissakaan pieni tauko merkitse sitä, ettei melodia jatkuisi.” Niinpä minäkin pystyin torkkujen lisäksi pitämään välillä myös einestauon, keitin potaatit ja paistelin järvikalapihvejä, jotka pojan kanssa nautin. Päivätorkkujen meneminen kuuntelun sivussa on eräs kiva puoli kuunnelmissa, jota ei kirjoja lukemalla ole helppo saavuttaa. Tosin onhan nykyään olemassa äänikirjoja, joitten suhteen asia on kohdaltamme kunnossa. Kesto 95 min.

Yli rajojen että räsähtää

Kuuntelin pari kuunnelmaa Yle Areenan Audiosta. Niistä muutama sananen.

Mustien tähtien alla. Kuunnelma pohjaantuu eteläafrikkalaisen Alan Patonin (1903 – 1988) vuoden 1953 romaaniin Too Late the Phalarope, jonka Jouko Linturi suomenti vuonna 1954 nimellä Liian myöhään vesipääsky. Kuunnelmaksi Patonin tarinan kirjoitti Onni Halla ja Radioteatterille sen ohjasi vuonna 1959 Urpo Lauri. Audio Areenassa kuunnelma on varustettu kuvalla, jossa etualalla on nuori musta nainen ja taempana poliisimies kuin etsiskelemässä jotain. Kuunnelman hahmot ja heidän esittäjänsä on nimetty, nimiluettelon alla lukee: Ohjelma sisältää vanhahtavia ilmaisuja, joita ei nykyaikana käytettäisi. Tällä tarkoitetaan kai mm. sanaa neekeri, jota käytetään kuunnelman alussa, kun eräs näyttelijöistä lukee samaisen luettelon kuunnelman hahmoista ja esim. Stephanien kuvaillaan olevan neekerityttö. Audio Areenalla samassa luettelossa lukee vain tyttö. Kuuntelin kuunnelman uudelleen laskeakseni niitä vanhahtavia ilmaisuja. Sain laskettua neljä neekeriä, yhden alkuasukkaan ja pari rotua. Sitten nukahdin.

Muistan mitenkä lapsena 1960-luvun puolivälin paikkeilla kuuntelin tämän kuunnelman uusintaesitystä kotona Kuopiossa. Istuin matolla ja kuulin kuinka Matti Ranin jylhästi julisti: ”Tässä kivisessä maassa on kivisen maan laki.” Ihan sanasta sanaan noin se ei kuunnelmassa mene, mutta ajatushan se on tärkein. Tarinan ajatus on se, että valkoisen hallitsevan luokan ja alistettujen mustien väliset eroottiset suhteet olivat tuolloin Etelä-Afrikan apartheid-politiikan mukaisesti kiellettyjä. Matti Ranin esittää lujaa ja sympaattista poliisiluutnanttia ja Emma Väänänen kertojana hänen tätiään, joka sivusta seuranneena muistelee tapahtuneita ja katuu sitä, ettei tehnyt mitään vaikka näki mitä oli luvassa. Luutnantti van Vlaanderen solmii muutaman pikasuhteen nuoren ja viekoittelevan Stephanien (Elvi Saarnio) kanssa. Suhteen paljastuminen tarkoittaa hänen uransa loppua ja perhesuhteittensa kariutumista. Kuunnelmasta on muokattu pienimuotoinen, luultavasti romaanissa olisi paljon sellaista paikallisväritystä, jolla ei itse tarinan kanssa olisi juuri mitään tekemistä. Kesto 90 min.

Oudot virrat. Onni Hallan vuonna 1949 julkaistun, tositapahtumia luotaavan samannimisen romaanin pohjalta kuunnelmaksi kirjoitti ja vuonna 1956 Radioteatterille ohjasi Urpo Lauri. Tämä kuunnelma ei ilmeisesti Audio Ylen mielestä sisällä vanhentuneita ilmaisuja, ainakaan niistä ei erikseen varoiteta. Niinpä Elvi Saarnion roolina on Muuan akka ja Tarmo Mannin roolina Juoppohullu. Kuunnelmassa mainitaan, että päähenkilö on hullun ja huoripukin poika.

Onni Hallan romaanin pohjalta oli jo pari vuotta kuunnelmaa aiemmin (1954) valmistunut Aarne Tarkaksen ohjaama elokuva Olemme kaikki syyllisiä. Tarkaksen elokuva lähtee liikkeelle siitä mihin tämä kuunnelma loppuu eli elokuvassa tapahtumat esitetään takautuvasti. Kuunnelmassakin siirtyillään ajassa, mutta lopputulema on molemmissa yhtä traaginen – nuori opiskelijamies surmaa tyttöystävänsä eikä oikein taida käsittää itsekään miksi sen teki. Kuunnelma korostaa miehen vaikeaa lapsuutta ja nuoruutta, vanhempien ennenaikaista kuolemaa ja jonkinlaista outoa kuolemanhoukutusta, joka asustaa niin äidissä kuin sittemmin pojassakin. Myös ympäristön alemmassysivä asenne tuodaan vahvasti esille, samoin kuin elämän tarjoamat houkutukset. Väittäisin, että tämä kuunnelma on rakennettu turhan runsaista aineksista. Vertailun kohteena olevassa kuunnelmassa jäykkämoraalinen isähahmo kuvataan yhdessä kohtauksessa eikä hänen asennemaailmansa jää vähääkään epäselväksi. Tässä taas johdatellaan katsojaa huomaamaan miten huomaamattomilta tuntuvat seikat saattavat johtaa murheellisiin seuraamuksiin – se vain osoitetaan minun makuuni turhan lavean kaavan kautta. Kyllä kuulijalla on korvat kuulla. Kuulija tykkää kun niitä käytetään. Kesto 90 min.

Lohikäärme, jääkarhu ja baakelsit

Kuuntelin kolme sellaista kuunnelmaa, jotka luin kuunnelmavalikoimista viime kuussa. Nämä kolme olivat sellaisia herkkuja, että valitsin ne näin alkuun. Lisääkin kuuntelen.

Gundar ja lohikäärme. Heimo Suden kirjoittaman kuunnelman ohjasi vuonna 1960 Radioteatterille Ritva Laatto. Matti Ranin esittää voimakasta, innokasta ja kokematonta ritari Gundaria, joka saapuu kuninkaanlinnaan tarkoituksenaan tuottaa maalleen kunniaa pyydystämällä lohikäärme. Kyse on haarniskoidun ritarin elämäntehtävästä, jolle koko hoviväki nauraa rätkättää. Hänet päästetään lohikäärmejahtiin ja kierreltyään maata aikansa hän päätyy kauniin rouva Gundrilan (Kirsti Ortola) linnaan. Siellä hänestä tulee jo melko kokenut mies. Lisäksi linnan filosofi (Leo Riuttu) kertoo hänelle lohikäärmeestä. Suosittelen tätä kuunnelmaa Suomen hävittäjähankintoja miettiville päättäjille. Kuunnelmassa on kiva tunnelma läpi matkan. Tykkäsin trubaduurimusiikista. Olin silti aika yllättynyt huomatessani, että kuunnelmasta oli pätkitty pois lopusta jonkinmoinen jakso, noin sivun verran kaikkiaan. Kesto 58 min.

Audun ja jääkarhu. Audio Ylen sivuilla kerrotaan tämän Paavo Haavikon kuunnelman vuodelta 1967 perustuvan islantilaiseen lyhytsaagaan 1200-luvulta. Kuunnelman ohjasi Jyrki Mäntylä. Rauno Ketonen esittää vilpittömän ihastuttavasti onnekasta Audunia, joka lähtee tapaamaan Norjan kuningasta ja Tanskan kuningasta. Kuninkaat ovat vihoissa keskenään, mikä hyödyttää Audunia, joka tuo kummankin kuninkaan nähtäväksi jääkarhun Grönlannista. Ture Junttu Tanskan kuninkaana tekee aivan mahtavan suorituksen, Jussi Jurkka on myös hyvä, vaikka ei yllä parhaimpaansa. Onnekas Audun olisi vieläkin onnekkaampi, jos tämä kuunnelma sisältäisi myös Haavikon kirjoittaman yli viisi sivua pitkän lopetusjakson, joka on leikattu pois. Minusta se olisi oikein Helga Audunin päälle, jos näin voi sanoa. Joissain kohti kuului jostain toisesta studiosta radioselostusta, ei ilmeisesti äänieristys ollut ihan huippuluokkaa vuonna 1967. Mutta niinhän teatterissakin kuuluu toisinaan musiikki toiselta näyttämöltä tai yleisön naurunremakka toisesta katsomosta. Kesto 74 min.

Hakaniemen leipomossa 1906. Vuonna 1976 esitettiin tämä Ilpo Tuomarilan kirjoittama ja Jaakko Kytömaan ohjaama lyhytkuunnelma. Pidin siitä kovasti lukiessani ja halusin kokea millainen se on kuunneltuna. Paikoitellen hieman takkuisesti sujuu puhe senaattori Mecheliniä esittävältä Kari Franckilta. Olisin itse valinnut puhetyyliksi selkeästi karrikoivan tikku-ukkomaisen pipatuksen, sillä kyseessä on huumoripala. Konditoriaan kansan mekkalaa paenneen senaattorin kanssa puhelimitse neuvoa pitävät Svinhufvud, Paasikivi ja Ståhlberg puhuvat reippaammin ja heidän sanoissaan on enemmän poliittista voimaa kuin Mechelinillä, joka empii ja harkitsee eikä hallitse tilannetta, mikä tuntuu kyllä oikeastaan ihan ymmärrettävältä. Konditorian myyjää esittää Eeva Litmanen ja hänen loppurepliikkinsä on kirsikka baakkelssin päällä. Kesto 18 min.

maanantai 25. tammikuuta 2021

Shakespearen sisarukset – näytelmien lukuhaaste -kooste

Luin vuonna 2020 ja tammikuussa 2021 yhteensä 114 näytelmää. Olen kirjoittanut jokaisesta näytelmästä blogissani jotain. Lukekaa sieltä, jos kiinnostaa, en jaksa ruveta linkittämään. Lisäksi luin satakunta kuunnelmaa, niistäkin on kaikista jokin sananen blogissani ja erillinen lukulistaus. Kuunnelmat eivät juuri poikkea näytelmistä luettuna. Tosin näytelmissä lukee toisin paikoin että Väliverho tai Esirippu ja kuunnelmissa lukee että Gong. Näytelmissä kuvaillaan joskus myös lavasteita, jotka kuvaukset eivät ole niin tarpeen kuunnelmissa, eivätkä ne aina olisi tarpeen näytelmissäkään. Hyvä vuoropuhelu riittää yleensä kertomaan kaiken tarvittavan. Nykyään tosin uudet näytelmät ja kuunnelmat liikkuvat semmoisen fragmentaarisen, sirpalemaisen kuvauksen suuntaan, jolloin kertojan äänellä ja muillakin tehosteilla tuntuu olevan enämpi merkitystä kuin kertomusta aikajärjestyksessä etiäppäin vievällä vuoropuhelulla. Mitä sillä saavutetaan, tuskin isompiakaan ellei se sitten korota kirjailijan arvostusta ja sitä tehen sitten hänen palkkiotaan.

Laitan tähän pötköön ne näytelmät mitkä luin:

Mieskirjailijain teokset: Veijo Meri: Sotamies Jokisen vihkiloma, Antti Tuuri: Sotatuomari, Antti Tuuri: Setämies, Henrik Ibsen: Yhteiskunnan tukipylväät, Henrik Ibsen: Nukkekoti, Henrik Ibsen: Kummittelijat, Henrik Ibsen: Villisorsa, George Bernard Shaw: Pyhä Johanna, Tuomas Timonen: Keltainen pallo, Ari-Pekka Lahti: Senga sengana, Tennessee Williams: The Rose Tattoo, Aleksis Kivi: Lea, Menandros: Ärmätti, Menandros: Samoksen nainen, Menandros: Kilpi, Menandros: Keritty kaunotar, Menandros: Välitystuomio, Eugène Ionesco: Kuningas kuolee, Juba: Viivi ja Wagner Teneriffalla, Juba: Viivi ja Wagner – Kamarinäytelmä, Reko Lundán: Kutsumattomia vieraita, Gustaf von Numers: Kuopion takana, Matti Kurikka: Viimeinen ponnistus, Zacharias Topelius: Lintu sininen, Zacharias Topelius: Suojelusenkeli, Zacharias Topelius: Totuuden helmi, Aristofanes: Lysistrate, Aristofanes: Pilvet, Arvid Järnefelt: Sointula, Jalmari Finne: Kiljuset, Mika Waltari: Paracelsus Baselissa, Mika Waltari: Akhnaton, auringosta syntynyt, Jean-Paul Sartre: Altonan vangit, Lauri Kokkonen: Viimeiset kiusaukset, Paavo Haavikko: Airo ja Brita, Okko Leo: Täyspuuvillakuosi, Kari Hotakainen: Punahukka, Mati Unt: Hyvää yötä, rakkaat vainajat, Panu Rajala: Mestarin iltapäivä, Panu Rajala: Päämäärä Tuntematon, Panu Rajala: Sillanpää, August Strindberg: Uninäytelmä, August Strindberg: Mestari Olavi, Maurice Maeterlinck: Sininen lintu, Friedrich Schiller: Fiesko, Ludvig Holberg: Valtioviisas kannunvalaja, William Shakespeare: Myrsky, William Shakespeare: Loppu hyvin, kaikki hyvin, Molière: Sievistelevät hupsut, Molière: Luulosairas, Bertolt Brecht: Kolmen pennin ooppera, Reko Lundán: Tarpeettomia ihmisiä, Anton Tsehov: Lokki, Teuvo Pakkala: Tukkijoella, Oliver Bukowski: Friday Night, Wolfram Lotz: Suuri marssi, Kornél Hamvai: Pyövelien markkinat, Péter Karpáti: Jokanainen, Györgi Spiró: Kvartetti, Marko Järvikallas: Satunnaista rakkautta, Anton Tsehov: Kolme sisarta, Euripides: Ifigeneia Auliissa

Naiskirjailijain teokset: Kersti Bergroth: Jääkärit, Sofi Oksanen: Puhdistus, Heini Junkkaala: Kristuksen morsian, Heini Junkkaala: Nainen johon aina rakastut, Marguerite Duras: Agatha, Pirkko Saisio: Slava! Kunnia., Anna Krogerus: Kaarna, Tove Appelgren: Zoo, Elvi Sinervo: Onnenmaan kuninkaantytär ja ihmislapset, Elvi Sinervo: Suuria asia eli Desantti, Elvi Sinervo: Toukokuun viimeisenä iltana, Elvi Sinervo: Maailma on vasta nuori, Raija Siekkinen: Seinät, Raija Siekkinen: Illuusio, Minna Canth: Murtovarkaus, Minna Canth: Anna-Liisa, Minna Canth: Kovan onnen lapsia, Helvi Hämäläinen: Kuunsokea, Irma Koskimies: Voimattomat kädet, Selma Anttila: Kahdet kasvot, Aino Voipio: Kansanopistolaisia, Maria Jotuni: Vanha koti, Juhani Tervapää: Juurakon Hulda, Aino Kallas: Talonpojan kunnia, Helli Kaikkonen: Onnellinen päivä, Eila Pennanen: Aurinkomatka, Inkeri Kilpinen: Rakas lotta, Inkeri Kilpinen: Risto Rytin tuomio, Inkeri Kilpinen: Nouse Inkeri, Kati Kaartinen: Mykkäset, Outi Nyytäjä: Amatsonit, Saara Turunen: Puputyttö, Saara Turunen: Broken Heart Story, Saara Turunen: Tavallisuuden aave, Saara Turunen: Medusan huone, Leea Klemola: Kokkola, Laura Ruohonen: Olga, Laura Ruohonen: Suomies ei nuku, Laura Ruohonen: Suurin on rakkaus, Laura Ruohonen: Kuningatar K, Elvira Willman: Lyyli, Elvira Willman: Kellarikerroksessa, Elvira Willman: Juopa, Eeva-Liisa Manner: Poltettu oranssi, Sirkku Peltola: Pieni raha, eräs ranskalainen näytelmä, Rebekka Kricheldorf: Arkea ja ekstaasia, Anja Hilling: Surun musta eläin, Katja Brunner: Helvettikin on vain sauna, Anna-Elina Lyytikäinen: Hämähäkkimiehen kuolema, Pipsa Lonka: AAVA – merenrantanäytelmä, Minna Nurmelin: Nimimerkki.

Miehen kirjoittamia näytelmiä näissä on 62 (54 %), naisen kirjoittamia 52 (46 %), yhteensä 114.

Kirjailijoita, joilta olin aiemmin lukenut jotain oli miehissä 30, naisissa 14, yhteensä 44 (39 %).

Kirjailijoita, joilta en ollut aiemmin lukenut mitään oli miehissä 32, naisissa 38, yhteensä 70 (61 %).

Suomalaisen mieskirjailijan näytelmiä oli 28, suomalaisen naiskirjailijan 47, yhteensä suomalaisia 75 (66 %).

Ulkomaan mieskirjailijan näytelmiä oli 34, ulkomaan naiskirjailijan 5, yhteensä ulkomaalaisia 39 (34 %).

Jo kuolleen miehen kirjoittamia oli 45, jo kuolleen naisen kirjoittamia 29, yhteensä kuolleitten teoksia 74 (65 %).

Elossa olevan miehen kirjoittamia oli 17, elävän naisen kirjoittamia 23, yhteensä 40 (35 %).

Jos luvuissa on lappia, se olkoon sitä lapin lisää. Minulle jäi tästä lukuprojektista semmoinen olo, että kunhan kirjallisuudesta jätetään turha maalaileva kuvailu pois ja keskitytään sanoihin ja tekoihin, pystyn kyllä lukemaan, mutta kun minun pitää kirjailijan puolesta päätellä onko jokin asia niin tai näin tai sitten kuvitella jotain tarinan kannalta merkityksetöntä höpsismiä, hidastuu lukeminen ja koko homma alkaa jumittaa. Sitä vastoin jos vaikka ollaan ostamassa päreitä pohjoisessa Suomessa ja samalla tarkastetaan myyjän varastot, että sattuisko sillä olemaan hyviä kirveitä, niin kyllähän semmoista lukee kuin kennenkä poeka.