Powered By Blogger

sunnuntai 24. lokakuuta 2021

Teatterissa Kuopiossa 7

Kuopio, rakas entinen kotikaupunkini, on ollut myös teatterikaupunkini. Eipä ole juurikaan tullut käytyä teatterissa muilla paikkakunnilla. Armeijassa kävin Joensuussa kerran teatterissa muun varusmiesporukan mukana. Oltiin samana päivänä palattu ensimmäiseltä sotaharjoitukselta. Talvisessa metsässä vietettyjen telttaöitten jälkeen väsymys vaati veronsa ja monet meistä nukkuivat teatterin lämmössä sylki suusta valuen vaikka näyttämöllä mies ampui haulikolla ja huusi, jotta ”Kyllä ahistaa!” Kesäteatterissa kävimme myös varusmiesaikanani. Muistan siitä reissusta yhtä paljon kuin Joensuun kaupunginteatterista.

Näitten harvinaislaatuisten teatterielämysten jälkeen olen käynyt kerran Vehmersalmella kesäteatterissa ja kerran Siilinjärvellä katselemassa nuorison tekemää ja Janne Puustisen ohjaamaa, Minna Canthin näytelmiin perustuvaa esitystä Rikos ja rakkaus. Niin ja olinhan minä Siilinjärvellä katselemassa kun tyttäreni esitti Aapoa yläasteen neitosille sovitetussa näytelmässä Seitsemän veljestä. Siitä tuli mieleen, että olen Siilinjärvellä ollut pari muutakin kertaa jossain esityksessä katselijana, esitysten nimet ovat haihtuneet mielestäni samanlaisina karpaloina kuin sadevesi ihmissuden otsalta.

Kuopion teatterissa taisin käydä ensimmäisen kerran koululaisille järjestetyssä näytöksessä. Näytelmä oli ilmeisestiTupuna Vaissin kirjoittama lastennäytelmä Keksijän taskut. Sitä on näköjään esitetty Kuopion kaupunginteatterissa vuonna 1970 ja luultavasti myös vuonna 1971. Ellen ihan väärin muista, siinä näytelmässä (tai sitten jossain toisessa lastennäytelmässä) eräs hauska hahmo sanoo: ”Joka toiselle kuoppaa kaivaa, saa nähdä hikeä ja vaivaa.” Tuohon aikaan kävin Kuopion Puistokoulua, olin silloin 10-vuotias. Myöhemmin Puistokoulun pieni voimistelusali sai kunnian toimia Kuopion kaupunginteatterin pienenä näyttämönä, kun teatteritaloa remontoitiin 2012 – 2013. Kävin Puistokoululla katselemassa pari näytelmää, joista varsinkin norjalaiskirjailijain teksteihin perustuva näytelmä Elling on jäänyt mieleeni onnistuneimpana teatteriesityksenä mitä olen kuunaan nähnyt.

Teatterilla lippuja ostamassa.
Tänä koronaisena aikana teatterissa ja ylipäätänsä missään joukkotilaisuuksissa käyminen on jäänyt pois elämästämme. Nyt kuitenkin vaimo halusi käyttää e-passiaan edes johonkin ja päädyimme hankkimaan liput Kuopion kaupunginteatterin näytelmään Sademies. Tarkan vaatetusvalinnan ja ruokailu- ja juontivalmistelun jälkeen läksimme melkein hyvissä ajoin ajamaan Siilinjärveltä Kuopioon ehtiäksemme kello 13:n näytökseen. Vaimo käy vielä työssä ja hänellä on usein hyvin varhaisia työvuoroja, joita on vaikea ennakoida, kun hankkii liput pari kuukautta aiemmin. Tästä syystä suosimme päivänäytöksiä. Ajoin kesänopeusrajoitusten ansiosta 120 km/h Kuopioon ja pysäköin auton jäähallin parkkihalliin. Ehdimme teatterille sopivasti, viitisentoista minuuttia ennen näytöksen alkua. Siinä ehti jättää takit säilytykseen ja minä kävin vielä pissilläkin.

Istuimme kolmannentoista penkkirivin laidassa, takanamme istui väkeä, mutta vieruspaikat olivat tyhjiä, mikä on aina rauhoittavaa. Aika paljon yleisöä oli paikalla. Koronapasseja ei kyselty, liput sentään vilkaistiin ovella. Turvavälejä oli mahdoton säilyttää väliajalle poistuttaessa ja varsinkin poislähtiessä. Huomasin, että olin unohtanut lompakkoni takin taskuun, väliajalla kävin sen hakemassa, mutta eipä sitten kumminkaan raaskittu ostaa mitään. Kuopio-viini taitaa maksaa teatterin baarissa 7 euroa/pikari, joten kävin näytelmän jälkeen ostamassa Alkosta koko kolmen vartin lekan, se maksoi siellä 11,30 euroa.

Sademies on tuttu tarina samannimisestä, vuonna 1988 valmistuneesta amerikkalaisesta elokuvasta, joka on tullut jo aika monta kertaa katseltua. Siinä Charlie Babbitt, jota näytelmässä esitti Atte Antikainen, kuulee isänsä kuolemasta ja tietyn tinkaamisen jälkeen saa kuulla, että hänellä on veli Raymond, joka on elänyt laitoshoidossa kymmeniä vuosia. Raymondia esitti vierailevana tähtenä Puntti Valtonen. Charlie ja Raymond lähtevät seikkailemaan laajalla Amerikan maalla ja kokevat matkalla monet ihmeet ja kummat. Raymond on autistinen ja hän ei voi unohtaa kuulemiaan asioja. Hän tukeutuu rutiineihin ja rituaaleihin, jotka luovat hänen elämälleen turvallisen kehyksen. Charlie on impulsiivinen ja elää nopearytmistä elämää, eikä hänen ole helppo tulla toimeen jäykempitahtisen ja hitaammin reagoivan veljensä kanssa. Muissa osissa näytelmässä ovatten Sohvi Roininen, Ari-Kyösti Seppo ja Katri-Maria Peltola, ohjaana Olli-Matti Oinonen.

Kun olen aika monesti tämän tarinan nähnyt elokuvana, keskityin lähinnä siihen mitä uutta teatteriesitys voisi tuoda elokuvaan nähden. Oikeastaan löysin kaksi jännää näkökulmaa. Ensinnäkin isän (jota ei elokuvassa eikä näytelmässä nähdä lainkaan) osuus alkoi mietityttää. Olisiko isä järjestellyt perintöasiat juuri saadakseen Charlien kiinnostumaan veljestään? Se olisi aika juonikasta, enkä tiedä viitattiinko näytelmässä sellaiseen mahdollisuuteen, kunhan muljahti mieleeni. Toisen uuden näkökulman olen tainnut unohtaa, sillä en muistelemallakaan saa sitä mieleeni. Ei se ainakaan se huomio ollut, että yleisö nauroi helpoimmin silloin, kun Raymond sanoi jonkun ruman sanan. Siinä ei ole mitään kummallista, muistelen, että ensimmäisellä teatterireissullani lapsista koostunut katsojakunta villiintyi, kun katsomoon heiteltiin räiskäleitä. Eilispäivän lapset ovat tämän päivän aikuisia, siinä missä Charlie ja Raymond. Hekin regressoituivat lapsuuteensa muistellessaan miten Raymond oli laulellut tuutulauluna Charlielle Beatles-yhtyeen kappaletta When I Saw Her Standing There.

Teatterreissumme oli oikein onnistunut, melkein voisi jättää viimeiseksi, niin jäisi hyvä maku suuhun. Seuraavana aamuna kävin vaimon kanssa kävelyllä metsässä, missä saimme katsella jäätyneitä lammikoita.

maanantai 11. lokakuuta 2021

Miksi Saara nauroi?

Luin pienistä näytelmälastuista koostetun teoksen Miksi Saara nauroi? Kuvailevana alaotsikkona on Raamatun naisten kertomuksia. Vuonna 2005 julkaistu teos sisältää pieniä näytelmällisiä kertomuksia viideltä kirjoittajalta. Joku voi tietysti sanoa, että nuo nyt ovat niitä lehtimajan juovuttavassa mirhantuoksussa kerrottuja tarinoita, joita on nuotiotulen välkkeessä toisteltu ja joista on uneksittu kamelintaljaan kääriytyneenä. Minua nämä vanhoille kertomuksille kunniaa tekevät ja niitä rohkeasti elävöittävät pikkunäytelmät koskettivat ja saivat minut liikuttumaan. Niissä ei kurkoteta taivasta korkeammalle, eikä välttämäti aina sinnekään asti.

Merja Repo: Eeva (1. Moos. 1 – 3) Eeva ottaa vastaan käärmeen vinkistä omenan, jotta saisi tietää asioista. Eeva vaikuttaa merkillisen tyytyväiseltä omaan reikäänsä ja Aatamin tappiin. Tämä kohta vähän pisti häiritsemään lukiessa. Eivät läheskään kaikki ihmiset ole tyytyväisiä saamisiinsa.

Merja Repo: Lilith (Jesaja 34:14) Räväkkä Lilith on Aatamin ensimmäinen nainen, mutta hän kyllästyy Aatuun, tämä kun ei anna naisen olla päällä ja lähtee Punaiselle merelle parittelemaan demoneitten kanssa.

Harri Rinne: Saara (1. Moos. 18) Saara on ikäimmeinen ja tulee raskaaksi. Hän arvaa kyllä keitä erämaa-asumukseen ilman vettä, sapuskaa ja matkatavaroita ilmaantuvat herrat ovat, mutta ei hän sen takia naura.

Harri Rinne: Lea ja kaunis Raakel (1. Moos. 29 – 30, 35) Lean sisko on ennen muuta kaunis, mutta isä antaa viekkaalle Jaakobille vaimoksi Lean. Tämä ei miehelle tietenkään riitä ja pian ovat molemmat siskokset ns. helisemässä.

Merja Repo: Ruut ja Noomi (Ruutin kirja + Laulujen laulu) Näistä naisista kuulin kerran radion aamuhartaudesta. Lienenkö sittemmin lukenutkin? Kertomus ei erityisemmin eroa aikaisemmin kuulemastani, mutta miksi näin kauniin kertomuksen tarvitsisikaan.

Merja Repo: Jeftan tytär (Tuom. 11) Juoni tuo mieleen ihastelemani näytelmän Ifigeneia Auliissa, joten olin aivan myyty tätä lukiessani.

Hanno Eskola: Lootin vaimo (1. Moos. 18 – 19) Sisältää räväkkää miehetyisseksin kuvailua suoraan Sodomasta. Näytelmän tarkoitus lienee kumminkin antaa postuumi synninpäästö Lootin vaimolle, jota onkin varmaan liiaksi paheksuttu.

Merja Repo: Maria, Jeesuksen äiti (Luuk. 1 – 2, 23 – 24, Mark. 3, 6) Niin, mitähän uutta voitaisiin kertoa Mariasta? Mutta voisiko tätä pienoisnäytelmäsikermää koota ilman tätä Mariaa?

Minna Hokkanen: Jairoksen tytär (Luuk. 8) Tarina niin sanoakseni herää eloon oikein hienosti, joskin se sai minut ajattelemaan pelolla ruumiista irtautumisen kuvaamista näyttämöllä.

Seija Holma: Martta ja Maria (Luuk. 10, Joh. 11 – 12) Kumpi sisar vetäisikään pisemmän korren, jos kertomus saisi jatkua ja BMI-lukemat alkaisivat nousta ylös?

Merja Repo: Magdalan Maria (Luuk. 7, 24, Mark. 15 -16) Magdalan Meeri kuvataan miesten parissa työtään tehneenä naisena, joka yllättyy kohdatessaan miehen, joka on kiinnostunut hänestä ihmisenä.

Minna Hokkanen: Verenvuototautinen nainen (Luuk. 8) Tämä oli hieno ja minut yllättänyt, hyvin liikuttava kertomus. En muistanut kuulleeni tätä Eelim-seurakunnan tädeiltä pyhäkoulussa. Vaikka opeina toimi kaksi Meeriä, ei naisnäkökulma tainnut pyhäkoulussa liiaksi päästä korostumaan. Sikäli nämä näytelmät ja muut vastaavat naisten asemaa esiin nostavat kertomukset ovat hyvin paikallaan.

Kirjassa on 77 sivua. Lukaisin sen parissa päivässä.

lauantai 9. lokakuuta 2021

Veijo Meri: Kaksi komediaa

Luin kirjastosta lainaamani vuonna 1978 julkaistun teoksen, joka sisältää kaksi Veijo Meren (1928 – 2015) kirjoittamaa näytelmää. Niitten kerrotaan olevan komedioja.

Kirjan loppuun on aikaisempi lukija kirjoittanut lyijykynällä tehtäviä näytelmän kuvailun suhteen. Ajattelin, jotta minähän voisin nyt käyttää tehtävänasettelua runkona tälle tekstilleni. Näytelmästä pyydetään kertomaan juoni, henkilöt, miljöö, aika, teema, kieli, tyyli ja sanoma. Lisäksi Syksy 1939 -näytelmän tiettyjen sivujen tapahtumat pitäisi kuvailla. Sivut ovat 10, 18, 29 (uni), 33, 45, 82. Sivuvalinnat ovat melko hyviä, ne korostavat rauhan ajan vaihtumista sotaan valmistautumiseen ja niissä myös vihjaillaan näytelmän varsin poikkeukselliseen loppuun. Merkillepantavaa on, että toisen näytöksen osalta kuvailtavaksi on valittu vain näytelmän toiseksi viimeinen sivu, jolloin yllättävä vierailu koulutalolla jää vaille käsittelyä. Jos kuvailisin mainituillakaan sivuilla olevia tapahtumia, tulisin paljastaneeksi aivan liikaa näytelmästä, joten paljastan kaiken toisella tapaa.

Syksy 1939 (ensiesitys 1977, perustuu romaaniin Tukikohta, vuodelta 1964)

Juoni: Näytelmä ihmisistä, jotka osuvat yhteen Suomen ja Neuvostoliiton rajalla, pienellä kansakoululla Karjalassa juuri ennen talvisodan syttymistä. Koululla asuvat opettajatar ja keittäjätär. Naiset saavat pian miesseuraa, kun koululle saapuu Suomen armeijan yksikkö pitämään silmällä rajan takana käynnissä olevaa joukkojen ja raskaan kaluston liikuttelua. Sotilaat alkavat tuntea vetoa talon naisväkeä kohtaan mikä synnyttää kilpailua. Sodan kuuluva lähestyminen luo omat paineensa.

Henkilöt: Opettajatar ja keittäjätär. Nimismies, joka jaagaa opettajatarta. Kuuden hengen soturiyksikköä johtaa kersantti apunaan alikersantti. Yksi sotilaista on savolainen, yksi hämäläinen, muut kaiketi eivät ole. Toisessa näytöksessä vierailee kaksi mieshenkilöä siviilipuvuissa. Alussa on mukana myös koululaisia, myöhemmin lääkintämiehiä.

Miljöö: Pieni kaksikerroksinen koulurakennus Karjalassa (luultavasti Kannaksella, koska jossain vaiheessa puhutaan Terijoesta). Rakennuksen sisään pitää olla esteetön näkyvyys, myös ullakolle ja naisten asumuksiin. Sotilaat majoittuvat luokkahuoneeseen. Opettajattaren asunto on kodikas. Sen ja luokkahuoneen välissä on keittiö. Keittäjätär asuu aluksi yläkerrassa, mutta muuttaa sotilaitten saavuttua opettajan asuntoon.

Aika: Ajankohta on sotaa edeltävä poikkeustila marraskuussa vuonna 1939.

Teema: Kohta jysähtää. Poikkeustilassa ihmiset käyttäytyvät poikkeavalla tavalla. Uudet ihmiset muuttavat vanhoja käytösnormeja eivätkä muutokset ole pelkästään myönteisiä, kuten rajan takaa kuuluvista telaketjujen äänistä voi aavistella.

Kieli: Savolaishahmo (jota esitti ensiesityksessä Esa Pakarinen jr.) puhuu savon murretta, keittäjätär karjalan murretta. Muut puhuvat sotilaallisen rentoa kirjallista yleiskieltä. Toisen näytöksen vierailijat kireää kirjakieltä.

Tyyli: Näytelmän komediallinen puoli toimii toisen näytöksen vierailijoitten tuloon saakka ja sen jälkeenkin vielä savolaishahmon osalta, näytelmän loppupuoli kaatuu sodan ensimmäisten uhrien joukossa tragediaksi, mistä käänteestä en pitänyt.

Sanoma: Sota voi synnyttää hurttia huumoria, vaikka siitä on leikki kaukana.

Sano Oili vaan (ensiesitys 1974, perustuu novelliin Sata metriä korkeat kirjaimet, vuodelta 1969, näin tämän joskus tv-näytelmänä)

Juoni: Sampootehtaan kemisti kutsutaan johtajan asunnolle illalliselle saksalaisen yhtiökumppanin vierailun yhteydessä. Vaimo opastaa miestään olemaan fiksu ja käyttämään tilaisuutta hyödykseen. Liike-elämässä kuten muussakin elämässä fiksuutta on monenlaista ja tuurilla on oma osuutensa, samoin kuin täsmällisellä strategialla.

Henkilöt: Kemisti Lumme ja hänen vaimonsa Oili, Lumpeen elämän tärkein nainen. Johtaja Lilja ja hänen vaimonsa, myyntipäällikkö Granström, saksalainen liikemies Hauser ja hänen sihteerinsä neiti Kirsch, pari Liljan näyttävintä konttoristia, pari juopunutta liikemiestä, yksi runoilija ja koko liuta tarjoilijoita.

Miljöö: Lumpeen keskiluokkainen asunto, Liljan ökyasunto, pienen paikkakunnan ravintola.

Aika: Yöksi lässähtävä ilta.

Teema: Liike-elämän, urasuunnittelun ja rakkauselämän yhteentörmäys.

Kieli: Pääasiassa rentoa kirjakieltä, saksalainen johtaja (ensiesityksessä Hannes Häyrinen) puhuu lähes yksinomaan saksaa, hänen sihteerinsä tulkkaa, samoin Lumme.

Tyyli: Juopuvaa, eettisesti väsähtänyttä, paikoin pikkutuhmaa, paikoin epäammatillista käytöstä, onko_tämä_muka -komediallista.

Sanoma: Pidä se minkä olet saanut, kyllä se vielä otetaan sinulta pois.

Kirjassa on 173 sivua. Kirjan viimeiselle tyhjälle lehdelle on tuntematon tehtävänasettaja kirjoittanut sanat Ei mikään tsehovilainen tilannenovelli. Minä kirjoitan tähän loppuun, että lienevätkö mitään komedioja. Lukemiseen minulta kului muutama päivä. En muista edes hymyilleeni kertaakaan.

perjantai 17. syyskuuta 2021

Kirsikka Myllyrinne: Happamat sitruunat

Töölöläinen Kirsikka Myllyrinne (s. 1977) muutti miehensä ja lastensa kanssa Kyproksen saarelle vuonna 2015. Vuonna 2020 julkaistiin hänen kirjoittamansa kirja Happamat sitruunat, alaotsikoltaan Elämää jaetulla saarella. Kirjassaan Myllyrinne kertoo kotoutumisestaan itäisen Välimeren maisemiin, kuumaan ilmastoon (ihmettelin eikö perheellä ole ilmalämpöpumppua!), kreikankieliseen kulttuuriin ja elämäntapaan (kahvia, meze-aterioita, myöhästelyä). Koska olin aiemmin lukenut Lawrence Durrellin kirjan Katkerat sitruunat, jossa Durrell kuvailee omia Kyproksen vuosiaan, nauliutui mielenkiintoni tähän uuteen samanaiheiseen ja nimellisesti samankaltaiseen teokseen ja uskaltauduin lainaamaan sen.

Kypros, jota voi siis taivuttaa joko sisätulentona tai ulko-olentona (Kyproksessa / Kyproksella), on saarivaltio itäisellä Välimerellä. Sen murheenkryyninä on Pohjois-Kyproksen vuodesta 1974 jatkunut miehitystila, Turkki miehitti saaresta kolmanneksen pelätessään Kreikan hotkaisevan nuoren valtion omaksi osakseen. Saarella eli tuolloin huomattava turkkilainen vähemmistö ja jo ennen miehitystä oli siinä määrin aseellisia yhteenottoja väestöryhmien välillä, että YK:n rauhanturvajoukkoja oli paikalle lähetetty, mukana myös suomalainen joukko-osasto. Joku aika sitten luin entisen suomalaisen rauhanturvaajan kirjoittaman romaanin noista ajoista. Siirtomaaisäntä Englannin poistuttua vuonna 1960 saarelle syntyi valtatyhjiö, joka sai aikaan jännitteitä.

Nykyään osa entisistä pohjoisen Kyproksen kreikkalaisista asuu saarta halkovan vihreän linjan eteläpuolella, heidän entiset kotiseutunsa ovat turkkilaisella alueella. Turkkilaisella alueella on myös kivoja paikkoja, joissa voisi vierailla, antiikkisen Salamiin kaupungin rauniot, Famagustan turistikaupunki, jossa kuvattiin osia Exodus-elokuvasta, Kyrenian kaupunki ja Bellapaisin kylä, joissa Durrell aikoinaan asusteli. Myllyrinne kertoo tehneensä perheineen retken Kyreniaan, mutta siihenpä se jääkin. Kirjan tapahtumat sijoittuvat siten täysin kreikkalaiselle alueelle, pääosin pääkaupunki Nikosiaan, jossa perhe asuu. Tosin on perheelle löytynyt nähtävää myös kreikkalaisen Kyproksen alueelta. Vierailut vuoristokylissä ovat kiehtovia ja erityisesti kivikautinen Khirokitia vaikuttaa hätkähdyttävältä kohteelta.

On hauska lukea Myllyrinteen juoksuharrastuksesta. Hän pitää sitkeästi kiinni lenkkiajoistaan ja osallistuu maratoneille ja muille katujuoksuille. Sitä jotenkin kuvittelisi, että kirjallisuusharrastajat (Myllyrinne on ammatiltaan kustannustoimittaja) eivät harrastaisi liikuntaa sen enempää kuin minäkään eli luvattoman vähän. On ilo huomata erehtyneensä. Erityisen vaikutuksen minuun tekee se, miten Myllyrinne selvästi nauttii luontopoluilla juoksemisesta, ovathan polut usein korkealla, viileämmillä seuduilla, jossa saa olla rauhassa, kun harvemmin kohtaa muita kulkijoita ja saa lisäksi nauttia luonnon kauneudesta ja upeista maisemista.

Paitsi että kyproslaiset näyttäytyvät Myllyrinteelle nostalgiaan, menneisyyden (tarkoittaa aikaa ennen pohjoisosan turkkilaismiehitystä) ihannointiin taipuvaisena ja sen alle paljon nykyisyyden ongelmia vaivihkaa hautaavana väkenä, on Kypros lisäksi voimakkaan miesvaltainen yhteiskunta. Naisten osa on toimia äitinä, mummona, tätinä eli synnyttää ja hoitaa lapsia, laittaa ruokaa ja hoitaa kotiaskareita. Suomalaisnaiselle tämä ei käy laatuun, Myllyrinne pyrkii pysymään työn syrjässä kiinni ja näin etätöitten kulta-aikaan sellainen onnistuukin. Kirjan alussa hän nimittää itseään ulkosuomalaiseksi, mutta tämä käsite ei toistu muistaakseni häiritsevän usein. Näkisin kirjan erinomaisena kuvauksena nykysuomalaisesta maahanmuuttajana: hän on hyvin koulutettu, taloudellisesti vakaassa asemassa ja paluu takaisin Suomeen on kiinni omasta valinnasta.

Kirjallisuuden parissa työtään tekevälle kieli on koti, niinpä uudessa kotimaassa on mietittävä suhde omaan kieleen ja muitten kieleen, tätä kirjailija työstää kirjansa lopussa.

Ihan kiva lukaista. Kirjassa on 181 sivua, se tuli luetuksi kolmessa päivässä.

maanantai 13. syyskuuta 2021

Salaperäinen seurue

Suomen kaikkien aikain parhain runojen suomentaja, Pentti Saaritsa (s. 1941), valikoi itselleen mieleisimmät suomentamansa runot vuonna 1997 julkaistuun teokseen nimeltä Salaperäinen seurue, alaotsikoltaan Runoja jotka tulivat ja jäivät. Pääosa valikoiman runoista on sepitetty 1900-luvulla, tuoreimmat hyvissä ajoin ennen vuotta 1997. Saaritsa on siitä harvinainen suomentaja, ettei hän kavahda mitallisen runon suomentamista mitallisena, mitä piirrettä nuoressa suomentajassa tervehdän ilolla.

Luin tämän teoksen viiden päivän aikana. Lukiessa tahti hidastui, yhtenä päivänä en lukenut mitään vaan katselin viestijuoksua tai jotain. Se oli ehkä sunnuntaina. Lauantailounaan jälkeen luin muutaman runon, mutta ne tuntuivat niin tuhdilta jälkiruualta, että ei olisi ollut viisasta jatkaa. Runot ovat sikäli kätevää jälkiruokaa, etteivät pillauvvu useamman vuoden säilytyksessäkään. Sen sijaan runot voivat jäädä kunnolla makustelematta, jos ne hotaisee kovin kiireellä, kuten minulla tuppaa olemaan tapana.

Hyvän runokirjan kriteerinä olen pitänyt sitä, että kirjassa on yksi hyvä runo. Se on sellainen runo, joka koskettaa minua. Arvioni on siis perin omakohtainen. Puheenaolevassa valikoimassa tällaisia runoja on useita.

Läheskään kaikkia runoilijoita en tuntenut, tuskinpa tunnistaisin heitä nytkään vaikka syliin istuisivat. Runoista tutuilta tuntui vain kaksi, nimittäin Rilken Pantteri (vuodelta 1908) ja de Nervalin Artemis (vuodelta 1854). Pantteri on varmaan monille muillekin tullut tutuksi elokuvasta Awakenings (1990). Se sopii siihen loistavasti ja on huima runo muutoinkin. Artemis tuli minulle tutuksi kuin piin likiarvo, kun lukaisin Octavio Pazin pitkän runon Aurinkokivi, johon siitä pätkä oli poimittu jonkinlaiseksi alkulauseeksi. Molemmista luin sanat, mutten tajunnut merkitystä. Sama meno jatkui tähän valikoimaan suomennettujen Pazin runojen suhteen.

Joitakin vuosia sitten lukaisin perulaisen modernistin César Vallejon  runoja. Tein silloin sen havainnon, että pääsin kyytiin lähinnä Vallejon nuoruuden runoihin, joita suomentaja Matti Rossi oli valinnut mukaan vain yhden tai kaksi. Tykästyn sellaiseen runouteen, jonka jollain tapaa kykenen tajuamaan. Sen sijaan kovin moderniksi käyvä sanain sinkoilu jättää kylmäksi. Niinpä tässäkin valikoimassa minua miellyttävät ranskalais-uruguaylaisen runoilijan Jules Superviellen runot, joissa lukija otetaan kyytiin proosallisen leppoisasti, mutta runollisen herkästi. Samoin valikoiman lopusta löytyvät Jorge Luis Borgesin ja Ernesto Cardenalin pari runoa kummaltakin käyttävät sellaista kuvastoa, joka suomennettunakin tuntuu käsitettävältä ja runotkin käsittelevät kiinnostavia asioja. (Jännä kyllä nicaragualaiselta Cardenalilta aiemmin lukemani runosarja Kello 0 tuntui kovin yksipuolisen amerikkalaisvastaiselta.) Erityisesti viehätyin saksalaisen Stefan Georgen vuoden 1895 runosta Saaren herra, jonka voi tulkita kuvaavan eläinlajien monimuotoisuuden katoa tai joukosta poikkeavan yksilön hakeutumista erilleen muista, vaikkei uutta asuinpaikkaa olisi löydettävissäkään.

Saaritsan hieno valikoima sisältää käytännössä pelkästään eurooppalaistaustaisten runoilijain runoja. Mukana olevat Amerikkojen ja jopa Afrikan runoilijat ovat kirjoittaneet vähintäänkin eurooppalaisella kielellä ja eurooppalaisen perinteen tyyliin. Valikoiman alkurunoksi valitun Kontantinos P. Kavafisin afrikkalaisuudesta ei kannattaisi mainitakaan, hän oli aleksandrialainen ja liittyi kaikin puolin helleeniseen ja sitä tehen sitten eurooppalaiseen runoperinteeseen. Runon Jumala hylkää Antoniuksen suomensi Tuomas Anhava, runo tuo mieleen (vissiin tarkoituksella) Kavafisin mainehikkaan ja tunnetun Ithakan, vaikka toimiikin sen vastakuvana. Kaikkiaan Välimeren piiri tuntuu hehkuvan aika paljon kirjan sivuilla, ollaanpa sitten Chilessä tai British Museumissa. Erikoinen, joskin minulle vähän moternin äkkimakkee jälkiruoka on Pierre Louÿs'n antiikin Hellaaseen sijoittuva erotiseeraustakin sisältävä Bilitisin lauluja (vuodelta 1894). Vastaavasti subzero brut-osastolle mennään Ahma Ahmatovan runosarjassa Rekviem (vuosilta 1935 - 1961), josta Välimeri on kaukana kuin Siperia Fontankan talosta.

Kirjassa on sivuja 141. Kunhan tämä seurue kävelee vastaan kohtuuhintaisena ja -kuntoisena, pistän sen pussiin ja kannan kotihyllyyni, parempaa lyriikkateosta saa hakea.

keskiviikko 8. syyskuuta 2021

Peter Kreeft: Sokrates & Jeesus

Amerikkalainen teologi, filosofi ja kirjailija Peter Kreeft (s. 1937) kirjoitti ehken vuonna 1987 ilmestyneen kirjan Socrates Meets Jesus. Ihan tarkkaa vuotta en löytänyt edes kirjailijan omilta sivuilta. Tosin hänen sivuiltaan pääsee katsomaan kyseisen kirjan pohjalta tehdyn näytelmäesityksen (kesto vähän yli tunti), jota suosittelen lämpimästi, jos aihe kiinnostaa. Itselleni oli hyötyä siitä, että olin jo ennen näytelmän katselemista lukenut jonkun matkaa kirjastosta lainaamaani teosta, Sokrates & Jeesus, julkaisuvuosi 1990, suomentanut Niina Veijalainen. Kyseessä ovat samat miehet, mutta näytelmäesitys, jonka siis voi katsella youtube-kanavalla ja johon linkki löytyy Kreeftin sivuilta, on loistavasti dramatisoitu (Kevin O'Brian) ja sitä tehen sitten aika reippaasti lyhennelty kirjan sokraattis-loogillisesta esitystavasta. Mainio esitys, erinomaiset näyttelijävalinnat, tosin näyttelijöitten nimiä ei mainita.

Näytelmän lähtökohta on se, että antiikin Hellaan filosofi Sokrates ilmestyy Massachusettsissa sijaitsevaan yliopistoon reilut pari vuosituhatta kuolemansa jälkeen. Hänet on valmiiksi ilmoitettu jumaluusopilliseen tiedekuntaan ja hän tapaa nuoren naisopiskelijan, joka suomennoksessa on nimetty Sanna Suvaitsevaiseksi. Sanna sitten opastaa Sokratesta nykymaailman tavoissa, asenteissa ja uskomuksissa. He osallistuvat yhdessä opiskeluun, joka sattuu olemaan seminaarityyppistä, mikä jotenkin tuntuu soveltuvan tälle Sokrateelle. Sokrates suhtautuu tilanteeseen tutkijan asenteella, hän asettaa asiat kyseenalaisiksi ja syntyy pitkähköjä, sokraattisen junnaavia keskusteluja Sokrateen, opiskelijoitten ja professorien välille. Sokrates kuvataan tiukasti logiikan sääntöihin pitäytyvänä tutkijatyyppinä, joka ei anna tunteitten vaikuttaa tutkimuksen tekoon. Välillä tuli mieleen Werner Herzogin elokuvasta Kaspar Hauserin tapaus kohtaus, jossa logiikan professori kysyy löytölapsi Kasparilta, miten esittää loogisesti täydellinen kysymys sen selvittämiseksi, onko mies totuudenpuhuja vai valhettelija ja Kaspar tarjoaa vastaukseksi kysymystä onko mies lehtisammakko. Lukemassani kirjassa Sokrates esittää myös erään sammakkovertauksen. Jeesusta ei yliopistolla tavata – niin vai tavataanko, tämä jättäis tämän kohdan vähän avoimeksi, ettei kaikkee spoilaa.

Kirja on painettu aika tiiviillä tekstillä, sivuja itse tarinassa ei ole kuin 124, mutta tiivistä on painatus, lukeminen ei etene ihan siivillä. Minulta meni kaksi päivää tämän läpilukemiseen. Täytyy myöntää, että näytelmäesityksen katselu jotenkin kevensi lukemista, mutta se, että kissat yöllä valvottivat, alkoi jonkin verran ramasta. Näytelmässä on kivasti huumoria ja varmasti asiantuntija löytää lukemastani kirjastakin hörähdeltävää, vaikka minä en niinkään riemusta hihkunut lukiessani. Kirjan kerronta esitetään kokonaan vuoropuheluna, minkä vuoksi kirja on sijoitettu Kuopion kirjastossa näytelmähyllyyn. En tiedä onko se alunperin näytelmäksi tarkoitettu. Laitan tähän loppuun pienen lainauksen Sokrateen mielipiteestä kirjojen suhteen. En tosin ole asiasta samaa mieltä, eikä taida lopulta olla Sokrates itsekään:

Kun meillä on kirjassa suurempi ulkoinen muisti, sisäinen muistimme sielussa on pienempi. Kirjoista voi helposti tulla loisia, jotka elävät isäntänsä verestä, mielestä. Sitä paitsi ne ovat kuin kuolleita ruumiita, ei eläviä, koska ne antavat aina saman vastauksen, kysyitpä milloin tahansa. Minä olen aina pitänyt parempana dialogia elävien kanssa, koska heidän vastauksensa ovat arvaamattomia, kuin dialogia kuolleiden kanssa.

maanantai 6. syyskuuta 2021

Mestari Patelin

Joskus myöhäisellä keskiajalla, 1400-luvun jälkimmäisellä puoliskolla vissiin, sepitettiin Ranskanmaalla näytelmä, joka tunnetaan nimellä La farce de maistre Pierre Pathelin. Sen aikaiset käytännöt taiteessa taisivat olla sitä tyyliä, ettei omalla nimellään ollut sopivaa tehdä taidetta, joten näytelmän kirjoittaja on tuntematoin. Vanhin säilynyt versio on kuulemma vuodelta 1485. Eri versiot poikkeavat toisistaan, tärkeänä yksityiskohtana on Patelinin näytelmän viidennessä kohtauksessa puhuma siansaksa, jossa tietenkin on osaksi monen eri kielen sanoja tai ainakin niitä muistuttavaa puhetta, ja jota sitten on yritetty käännätellä kulloisellekin kohdeyleisölle ymmärrettävään ja hupaisaan muotoon. Luin suomennoksen vuodelta 1937. Suomentaja Otto Manninen ei ole kaikkea yrittänyt suomennella Patelinin ivallisesta siansaksasta, vain joitakin juttuja näytteeksi. Tuskinpa siinä ihmeempiä on menetetty. Topeliuksen näytelmässä Lintu sininen (Fågel blå) luetaan lopussa taikaloitsuja keksityillä kielillä, jotka sitten täsmentyvät kohti latinaa. Ei niitäkään ole suomentamaan ruvettu. Laitan pienen näytteen Patelinin solkotuksesta:

Ey, wacht een wile; comet rie.
Karnapsis vaan, hei, karakii!
Com mare semar Godes gave!
Veen pyhän vihmaa pelkää aave.
Ey! vurst een wile eellä eineen,
niin isä Tuomas öylätteineen
saa tulla, minut ripittää.

Otto Manninen, tunnettu runoilija ja runojen suomentaja, on sen sijaan suomentanut tämän näytelmän Patelinista jambimittaan, joskaan ihan täysiä metrisiä pisteitä hänen säkeensä eivät kaikin osin saa, sillä pitkät ja lyhyet tavut ovat välillä vähän ristissä niin kuin hampaat meikäläisen suussa. Näkisin kuitenkin runomitan toimivan erinomaisesti, olisi tosi kiva kuulla tämä kuunnelmana, jona tämä pieni näytelmä on kuulemma esitettykin. Sovittelin mielessäni roolitusta: Patelin voisi olla Joel Rinne, hänen vaimonsa Guillemette Ansa Ikonen, verkakauppias Guillaume Joceaume Kauko Kokkonen, viekasteleva paimen Thibaut Aignelet Pentti Siimes ja tuomariksi sopisi vaikkapa Keijo Komppa.

Tarina sinänsä on varsin selkeä eikä mitenkään turhan juonikas. Itseoppinut asianajaja mestari Patelin on jäänyt vaille tehtäviä, hänen juonikkuutensa on alkanut nähtävästi sapettaa asiakkaitakin. Niinpä asianajaja puolisoineen on varaton, vaatteet pitäisi uusia ja Patelin päättää käyttää viekkauttaan asioidessaan verkakauppiaan luona. Johonkin asti röyhkeä rikos kannattaakin, mutta liejun pinnassa taapertavassa maailmassa syöjäkin tulee syödyksi. Selkeä ja konstailematon juoni on tämän pikku näytelmän etu, joka ehkä koituu myös haitaksi. Tarina ei varsinaisesti yllätä, joku voi tietysti nähdä tämänkin hyvänä puolena ja mielentilasta sekä esityksen lennokkuudesta riippuen voi käydä kummin päin hyvviin – näytelmästä joko pitää tai sitten ei.

Kirjasen lopussa kerrotaan jotain näytelmästä. Farssia mestari Patelista ei alunperin ollut jaettu kohtauksiin vaan jako on suoritettu myöhemmin, kohtauksien kolmen eri tapahtumapaikan mukaan. Kuulemma alunperin koko näytelmä on esitetty samoissa lavasteissa, joista yksi osa kuvaa Patelinin asuntoa, toinen verkakauppiaan myymälää ja kolmas oikeussalia. Tähän samaan tapaan muistelen myös antiikin kreikkalaisen Menandroksen komedioitten lavastusohjeitten menneen. Tosin kaikissa ei ollut mestari Patelinia eikä verkakauppiasta ja oikeussalin sijasta saattoi olla vaikkapa katu tai tori, ehe-ehe. Mestari Patelin -näytelmän arvioidaan vaikuttaneen moniin myöhempiin näytelmäkirjailijoihin, kuten vaikkapa Molièreen ja minulle tuli mieleen Topeliuksen lastennäytelmien lisäksi Ludvig Holberg.

No, siinä se meni aamupäivä tätä lukiessa. Sivuja kirjassa on 107. Aikoinansa hdcanis, josta sittemmin sukeusi Gregorius, luki tämän näytelmän ja kirjoitti siitä ansiokkaan tekstin tuolloiseen blogiinsa.

torstai 2. syyskuuta 2021

Pauli Taskinen: Hätäisesti hirtetty

Pauli Taskinen (s. 1949) kirjoitti vuonna 2021 julkaistun romaanin Hätäisesti hirtetty. Tyylilajina kesätekkari. Luin hiljattain Taskisen ensimmäisen romaanin Katiskalla hukutettu.

Uuden teoksen tapahtumat sijoittuvat samalle seudulle kuin edellisenkin, Kuopion läheisyydessä sijaitsevalle Paloniemen kylälle. Myös henkilögalleria on isolta osin jatkoa aikaisempaan, joten ihan tolkuttomasti uusia hahmoja ei kirja sisällä.

Koska tämänkertainen seikkailu käydään kesäteatterin maailmassa, on kirjailija sisällyttänyt alkuun henkilöluettelon, jossa hahmojen nimien ohesta löytyvät heidän esittämiensä kesäteatterinäytelmän roolihahmojen nimet. Tämä onkin paikallaan, sillä kerronnan sekaan on ujutettu katkelmia kyseisestä näytelmästä, jossa ainakin jotkut näistä fiktion hahmoista esittävät tunnistettavasti itseään.

Kirjan näytelmä on paikallisen julkkiskesäasukkaan laatima. Miehen tapana on kuleksia ympär kyliä ja jututtaa paikallisia oppiakseen lisää seutukunnan ihmisistä. Lukija uitetaan kyllä romaanin maailmoihin, eli hänelle selitetään kuka kukin on, mutta luultavasti enemmän kirjasta saa irti, mikäli on jo lukenut edellisen romaanin. Sitä paitsi tämän uuden romaanin myötä lukija saa tietää mitä tapahtui edellisen jälkeen. Aikaa on kulunut viisi vuotta, aikaisempi romaani sijoittuu kesään 2008, tämä uusi kesään 2013. Taskinen on onnistunut luomaan kirjoihinsa niin valmiin maailman, että voisi kuvitella jatkoakin seuraavan.

Isoimmalta osin tämäkin romaani kertoo kylän asukkaista, kesäasukkaat mukaanlukien. Vanhojakin muistellaan, mutta ei tökitä kovin pahasti tikulla silmään. Vakavia poikkeuksiakin tosin on. Yhtä auvoista idylliä ei paloniemeläisten elämä ole, vaikka arki sujuukin sitä latua mitä se kesät talvet on hiihätellyt. Tietenkin pienet kylät tuppaavat ukkoutumaan ja akkautumaan, mutta Paloniemeltä löytyy nuorta ja viriiliäkin väkeä. Osa ihmisistä on muualta tulleita, täysin sisätekoista väki ei siis ole.

Itse kuolemantapauksen selvittely vaikuttaa välillä jäävän sivumaininnaksi. Näinpä se taitaa elämä ylipäätäänkin mennä. Jokaisella on oman arkensa työt ja aamut, yöt ja haamut. Onko tällainen suhtautuminen toisen äkilliseen poismenoon sitten tunnekylmyyttä vai elämän ylläpitämiseen perustuva tosiasia? Kaikilla tietenkin oma suu on lähinnä ja kun se vielä tuottaa mukavaa jutustelua ja muita nautintoja, niin puhellaanhan siinä sitten vaikka vanhan rysän kunnostuksesta tai Zetorin startista. Takakannessa romaanin kuvataankin olevan hyvän mielen kertomus, joka ei toivottavasti vie yöunia. Ja tulee se kuolemantapauskin selvitettyä ihan ilman miss-marplen apua.

Kirjassa on 240 sivua. Se tuli selviteltyä viikossa. Katon remonteeraus vei tästä ajasta muutamia lukupäiviä. Kirja tuli luetuksi ja kohtahan se kattokin kuntoutuu, kun kelit viilenee ja vesi väsyy lumen alla.

tiistai 24. elokuuta 2021

Verner Lehtimäen tarina osat 1 ja 2

Luin kaksi sarjakuva-albumia, jotka kertovat Verner Lehtimäestä (1890 – 1938), joka ensimmäisessä albumissa toimii Suomen punakaartin Tampereen rintaman johdossa ja toisessa albumissa huseeraa Puna-armeijan lentäjänä ja neuvostovakoojana.

Sarjakuvat ovat tositapahtumiin perustuvaa fiktiota, seikkailukertomuksia suomalaisesta henkilöstä, joka pääsi näkemään paljon ja antoi oman panoksensa sekä Suomen että Neuvostoliiton kohtaloon. Albumien tekijöinä kunnostautuivat:

Ilkka Markkula, käsikirjoittajana, Jukka Koivusaari, piirrostyö ja taitto sekä Kimmo Lehtimäki, historia-asiantuntijana.

Verner Lehtimäen tarina osa 1 on nimeltään Punainen ratsumies. Se kertoo Lehtimäen vaiheista Suomen sisällissodan pyörteissä. Varsinaisesta Suomesta alkaa Lehtimäen päällikkyys, sarjakuvassa hänet nostaa Raunistulan työväenkaartin johtajaksi itse Eino Rahja. Lehtimäen kuvaillaan olleen kauhean komea mies ja hyvä ratsastaja, ollut kuulemma karjapaimenena Amerikoissa. Lehtimäki nostaa johtajaksi rinnalleen veljensä Jalmarin. Vanhempi veljes Konrad Lehtimäki pysytteli kuulemma sivussa punakapinasta, mutta kirjoitti sitä ennen tunnetun teoksen Ylös helvetistä, jota sarjakuvassa kehaistaan.

Sarjakuvassa kuvataan lyhyesti ja näppärästi niitä henkilökohtaisia kaunantunteita, joita sisällissotaa edeltävässä Suomessa (ja tottahan toki vielä nykyäänkin) voi kuvitella syntyneen, kun toisilla on kaikkea ja toisilta on kunniakin viety pois. Tästä siirrytään luontevasti punakapinaan eli Suomen sisällissotaan. Ensin taistellaan Tampereen pohjoispuolella, mutta melko nopeasti valkoinen armeija ahdistaa punaiset joukot Tampereelle. Kalevankankaalla punaiset kohtaavat myös ruotsalaiset vapaaehtoiset, jotka kokevat Lehtimäen joukkojen taholta kovan kohtalon. Sarjakuva loppuu ehkä hieman kesken, siihen kun punaiset vetäytyvät Tampereelta. Yhden sivun muistelujakso lopussa ei ihan riitä kertomaan miten Lehtimäelle sittemmin kävi. Molempien albumien lopussa kuvaillaan niitä historiallisia henkilöitä, jotka sarjakuvassa esiintyvät. Eipä taida kellään olla suupielet ylöspäin, mikä vissiin sopii tämmöiseen korkeajännite-tyylin tarinointiin.

Verner Lehtimäen tarina osa 2 on nimeltään Vierailla siivillä. Koska kyse on isolta osin sotilasilmailusta, on kerrontakin lennokkaampaa kuin Tampereen taistojen tie. Alussa Konrad Lehtimäki saa kirjeen Venäjältä, jonne Verner Lehtimäki on paennut monien muitten punakapinan johtajien kanssa. Konrad sai itse sisällissodan jälkeen kuolemantuomion, joka kuitenkin kumottiin tunnettujen kulttuurihahmojen vastustuksen myötä. Sittemmin hänestä tuli kansanedustaja. Kirjeessä Verner kertoo isoveljelleen vaiheistaan Neuvostojen maalla. Aluksi hän toimi vakoojana Muurmannin Legioonassa edeten siellä päälliköksi asti. Lopulta englantilaiset saavat hänen otaksutusta vakoilustaan tarpeekseen ja Verner pakenee Pietariin. Siellä odottaa komennus sotilaslentäjäksi veli Jalmarin kanssa. Miehet osallistuvat Kronstadtin pommitukseen. Sitten Verner tapaa elämänsä naisen hotelli Astorijassa. Sveitsiläinen oopperalaulajar laittautuu Vernerin följyyn ja alkaa satumainen matka Kiinan kautta Yhdysvaltoihin. Siellä Verner tapaa jälleen Oskari Tokoin samalla kun kouluttautuu lentokoneinsinööriksi ja neuvottelee Rooseveltin kanssa keveitten sotilaskoneitten hankinnasta Neuvostoliittoon. Työväen kotimaahan palattuaan veljekset kumminkin huomaavat että heidän iskulauseestaan ”Vallankumous tai kuolema” heitä odottavat kumpikin mainituista. Stalinin Neuvostomaa ei ole paratiisi muualta tulleille. Albumi päättyy rankalla tavalla. Tosin lopussa olevat henkilöesittelyt sisältävät vielä lohtua lukijalle kertoessaan, että Vernerin vaimo ja poika selvisivät vainojen ajoista hengissä.

Kyllähän näissä albumeissa kerrotaan todella jyräkkää tarinaa todellisista henkilöistä. Heidän kohtaloittensa täsmällisestä laadusta lienee mahdotonta saada täyttä selkoa, koska toimivat he paljolti vakoilun kentällä, jossa yksityiskohtien ylösmerkintä ei olisi mahdollista. Nopeasti albumit lukaisee, wikipedioitten ym. lukemistojen kanssa selvittelin ne päivässä.

maanantai 23. elokuuta 2021

Jäätynyt mies

Yrjö Rauanheimo (1904 – 1949) kirjoitti vuonna 1948 Poikien seikkailukirjastossa julkaistun romaanin Jäätynyt mies. Ylen Aution tietojen mukaan siitä muokattiin samana vuonna radiossa ensiesitetty kuunnelmasarja. Kyseistä esitystä ei taltioitu, mutta vuonna 1965 taltioitiin uusi versio samalla käsikirjoituksella, ohjaajana Eero Leväluoma. Kuuntelin tämän kahdeksanosaisen kuunnelmasarjan, jaksojen pituudet olivat jotain päälle 20 min./jakso. Alun kuuntelin perjantaina, loput kolme jaksoa tänä aamuna. Kuunnelman etenemisvauhti ei ole erityisen ripeä, joten pienet torkut taisin välillä ottaa ja pysyin mukana kuin Kauniissa ja rohkeissa, joissa en ole pysynyt mukana.

Tarina kertoo maisteri Simolinista, joka löydetään Newfoundlandin rannikon matalikolta jään sisään pakastuneena. Geologi Simolinia esittää Martti Katajisto, joka esitti prinssi Florestania elokuvassa Prinsessa Ruusunen (vuodelta 1949). Nyt on Simolin nukkunut ”ruususen unta” reilut sata vuotta. Hänetkin onnistutaan herättämään henkiin – ei suudelmalla vaan tieteellisillä menetelmillä, sulattamisella, hitaalla lämmittämisellä ja antamalla erilaisia virkistäviä ruiskeita.

Kun saadaan selville, että jannu on suomalainen, hänet uskotaan hoivattavaksi suomalaisen tiedemiehen, tohtori Kastelan hoiviin. Kastelaa esittänyt Kaarlo Halttunen esitti samaan tapaan mainostoimittajan elolle herättävää tiedemiestä kuunnelmassa Venuksen ihanat kukkulat. Toisaalta Halttunen myös esitti kuunnelmassa William ja Mary kuolemansairasta filosofia, jonka aivot jätetään henkiin, kun mies itse vaipuu tuonelaan. Tässä nyt puheenaolevassa kuunnelmasarjassa tohtori Kastela ei vaikuta erityisen filosofiselta, hänen empatiakykynsä tuntuu varsin soveliaalta poikain seikkailukuunnelmaan. Simolinilla oli näet Turussa rakastettu, joka odotti häntä kotiinpalaavaksi elämänsä loppuun saakka. Kun Simolin löytää hänen sukulaisistaan rakasta Bettyään muistuttavan nuoren neidon, ei Kastelalta löydy sydäntä sallia heidän ns. tutustuvan toisiinsa lähemmin. Tässä kuunnelma menettääkin minusta kiinnostavuutta melko roimasti. Lisää lunta kuunnelman tupaan on luvassa, kun lopussa keskitytään kaivamaan kultaa Huippuvuorilta löytäjä saa pitää -asenteella.

Tämän kuunnelman perusideasta – elon estradilta poistunut henkilö palaa näyttämölle myöhäisemmässä ajassa – tulee mieleen kuunnelmasarja Hautasi on Odessassa, joka perustuu Oskar Reposen romaaniin. Näitä molempia sarjoja yhdistää myös jonniimmoinen tiivistämisen tarve. Kovin pitkiä vatkutuksia en ainakaan itse jaksaisi kuunnella, vaikka onhan noita tullut kuunneltua tähänkin asti. Ehkä mulla alkaa kuunteluaika käydä vähiin ja muutun kärsimättömäksi. En viitsisi seuraavaan elämääni jättää kovin pitkäkestoista kuuntelemattomuuden perintöä, ehe-ehe.

tiistai 17. elokuuta 2021

Pauli Taskinen: Katiskalla hukutettu

Kuopion seudulla vaikuttava Pauli Taskinen (s. 1949) kirjoitti vuonna 2015 julkaistun rikosromaanin Katiskalla hukutettu. Luin sen vähän niin kuin kesätekkarina.

Romaanin tapahtumat sijoittuvat vuoden 2008 Kuopion seudun saariston kesään. Henki tarinassa on varsin perinteinen ellei peräti vanhahtava. Kuopio City vaikuttaa uinuvalta maakuntakeskukselta, joka se onkin – ja siinä juuri on Kuopion viehätysvoima. Ruutukaava-alueella ei juurikaan tapahduta, vaan kirjassa seurataan saariston paremmilla ja laajarantaisemmilla kesäasunnoilla eleleviä lomailijoita ja heidän naapureinaan elämäntyötään tekeviä maalaisia. Iso osa hahmoista on eläkeiässä, monet heistä vielä toimeliaita ja vereviä, toisin kuin ketjukolaaja.

Kesäasunnollaan kävijä on kirjan keskushenkilö Lauri Laitanen, joka on jonkinmoinen julkkis, tv-kasvo ja kirjailija. Hän harrastaa vanhempata kirjallisuutta, mm. Ernst Lampén sekä muut pakinoitsijat ovat hänen suosikkejaan. Lauri hankkii itselleen Lampénin teoksen Suomea maitse ja meritse, jonka sattumoisin lukaisin vuonna 2017. Pyyntihintana divarissa oli tuolloin 15 euroa, minkä hinnan Laitanen joutuu pulittamaan. Hän vierailee myös Vammalan vanhan kirjan päivillä divarinpitäjän kanssa.

Juu, ja muutakin enemmän tai vähemmän kiehtovaa kirjassa kuvaillaan. Kallaveden saaristo esitetään saarien sokkelona, jonka tunteva voi oikaista salakareja väistellen (mikä savolaisuuden mielikuva ”oikaista väistellen”). Taskinen kuvaa myös työntekoa, saariston väki on näppärää rakentelemaan ja muokkaamaan maastaan omanlaisensa.

Kirjailija Taskinen tuntuisi olevan kiinnostunut Suomen muinaisuskosta, jossain hänen näytelmässään aihetta käsiteltäneen. Myös pakinat ovat hänen sydäntään lähellä päätellen siitä, että hän on dramatisoinut pienoisnäytelmän Aapelin pakinain kestohahmosta Hermanni Hulukkosesta, jota isäni aikoinaan ihaili ja esittikin joissain juhlissa. Moni varmaan vielä muistaa Taskisen kahdesta tv-mainoksesta, toisessa hän esittää urheiluun kiihkeästi suhtautuvaa pappia, joka haukkuu erotuomaria ”samperin puusilmäksi” ja toisessa hän on formuloista vaikuttunut tarjoilija, joka kuohuviinipulloa avatessaan intoutuu suihkuttamaan kuohujuomaa ympäriinsä. Oikein hauskoja mainoksia!

Kirjassa on 238 sivua. Aloin lukea sitä heinäkuussa, mutta silloin taisi olla liian kuumat oltavat jo muutenkin. Nyt kelien viilennyttyä kirja tuli luetuksi kolmessa päivässä.

lauantai 14. elokuuta 2021

Urheiluaiheisia kuunnelmia

Kuuntelin tänään kolme urheiluaiheista kuunnelmaa, kun ei oikein ollut tv:ssä erityisempätä katseltavaa.

Lentävä suomalainen. Jouni Tossavaisen kirjoittama kuunnelma on taltioitu vuonna 2016 osana Radioteatteri liikkeellä-sarjaa. Entinen pitkänmatkanjuoksija on sepittänyt kertomuksen todellisen suomalaisen suurjuoksijan Hannes Kolehmaisen elosta New Yorkissa. Hannesta esittää Karri Lämpsä, muutkin näyttelijät ovat Kuopion teatterista, joten pääsin nyt teatterreissulle ihan omassa olohuoneessa. Ohjaaja on Pekka Laasonen. Kuunnelma etenee hieman kuulijaa mukaan odottelematta, jonkinmoiset ennakkotiedot aiheesta lienevät eduksi. Itse en tiennyt mitään tästä Kolehmaisen Ameriikan-vaiheesta, mutta eepään tuo haetannunna. Karri Lämpsä päästelee välillä aitoa savon murretta, jota on aina mukava kuunnella. Kiehtovaa on ajatella suomalaisten kolmois- tai viitoisvoittoja Ameriikan kaupunkiamaratoneilla, kun nykyään samanlaisiin suorituksiin saattavat yltää vain joittenkin harvojen Afrikan maitten juoksijat. Hannes arvelee, ettei häntä sadan vuoden kuluttua enää New Yorkissa muisteta, mutta kuten Väinölänniemen juoksijapatsas osoittaa Kuopiossa kyllä muistetaan. Kesto 45 min.

Maaottelussa. Veijo Meren kirjoittama kuunnelma on taltiointi vuodelta 1969. Tässäkin kuunnelmassa esiintyy Kuopion teatterin näyttelijä Mauri Saikkonen, vaikka ohjaajana on Ilkka Kylävaara. Varsinaiset keskushenkilöt ovat keski-ikäinen mies, jota esittää Aarno Sulkanen ja nuori nainen, jota esittää Soile Markkanen. He saavat aika laajalti kuitenkin kuunnella juopuneen vierustoverinsa kommentointia. Uolevi Vahteristo radioselostajana saa pettyä kymppätonnin juoksun loppuaikoihin ja ruotsalaisten kolmoisvoittoon. Kesto 37 min.

Keihäänheittäjä. Kari Hotakaisen kirjoittama kuunnelma on kokenut ensiesityksensä vuonna 1997. Ohjaus Janne Tapper. Seura-lehden toimittajat koettavat haastatella vähäpuheista keihäsmiestä. Tohmajärvellä. Kuunnelma on sepitteellinen, samaa voi sanoa julkaistusta haastattelusta. En jotenkin jaksanut innostua tästä. Kai se on niin, etteivät kirjoittajat ihmeemmin kiinnostu urheilusta urheiluna vaan katselevat sitä aina jostain syrjemmästä niin kuin se ei sellaisenaan olisi heillen riittävä aihe käsiteltäväksi. Kesto 46 min.

keskiviikko 11. elokuuta 2021

Kuunnelmasarja Armi Aavikko

Kuuntelin Yle Areenan Audiosta tuoreen kuunnelmasarjan nimeltä Armi Aavikko – siinä välissä olin elossa. Sen kirjoitti Kati Kaartinen ja ohjasi Antti Leino. Vuoden 1977 missiä ja sen myötä laulajaksi ryhtynyttä Armi Aavikkoa esittää Minka Kuustonen ja hänet showhunsa ottanutta laulajatähti Dannyä esittää Ilkka Heiskanen. Kuunnelmasarjassa on 20 jaksoa, jotka ovat pituudeltaan noin 20 minuuttia kukin. Eilen aloin kuunnella ja nyt aamupäivällä sain sarjan kuunneltua. Sarja sisältää haastattelunpätkiä, joissa Armin tunteneet ihmiset kertovat hänestä ja runsaasti varsinkin 1970- ja 1980-lukujen musiikkia. Pääosin sarja sisältää kuitenkin fiktiivistä, jokseenkin aikajärjestyksessä pysyttelevää kuvausta Armin elämästä. Minka Kuustonen Armina toimii kertojana, joka lyhyesti kommentoi tapahtumia ja johdattelee kuulijaa uusiin kohtauksiin. Varsin perinteisen tyylin mukainen kuunnelmasarja siis.

Minulle, 1970-luvun nuorelle, musiikki oli tuttua, samoin monet kuunnelman hahmoista. Muistan kun Armi valittiin missiksi. Taisin olla jotenkin yllättynyt, ehkä olisin itse valinnut jonkun toisen. Kun katselin näytöltä Armin kuvaa, tuli mieleen, että oliko osa hänen viehätysvoimaansa tosiaankin silmissä, joissa oli hellyttävää karsastusta. Armi vaikutti ”naapurin tytöltä”, joten olin aikoinaan melko yllättynyt kun hän alkoi laulaa Dannyn kanssa. Danny on kuunnelmassa kuvattu erinomaisesti. Yhdellä risteilyllä kerran näin Dannyn esiintyvän ja hän on kyllä teräksinen ammattilainen. Kuunnelmassa mainitut ”Pihtiputaan keikat” ovat koulineet hänestä esiintyjän, joka laulaa yleisölle kuin yleisölle. Kuunnelma tuo esiin Dannyn pyrkimyksen ammattimaiseen toimintaan, johon kuuluvat kunnioitus kaikkia kohtaan ja toisaalta kurinalaisuus. Armille Danny on tähti, joka nostaa hänet kuuluisuuteen laulajana. Armi myös rakastuu Dannyyn, mikä on helppo ymmärtää. Eikä minun ole erityisen vaikeata ymmärtää sitäkään miten Armi alkaa sisustaa elämäänsä alkoholilla. Sehän se on sukupolvien ajan ollut patenttiratkaisu, kun olo on alkanut tuntua painostavalta.

Luulisi että Armin tarinan saisi esitettyä lyhyemminkin kuin 20-osaa käsittävässä kuunnelmasarjassa, mutta enpä tuosta liiaksi pitkästynyt. Kotiväki oli kyllä kuullut kyllikseen sarjan tunnusmusiikkia ”Tahdon olla sulle hyvin hellä...” jo eilissä päivänä. Kuuntelin nimittäin kuunnelmasarjan isolta osin tv:n kautta, kun sellainen nykyään on mahdollista. Omassa rakkaassa nojatuolissa on niin mukava istua. Samalla voin kannustaa kissoja keskinäiseen kunnioitukseen ja kurinalaiseen käyttäytymiseen.

Amman kirjablogissa on myös kuunneltu tämä kuunnelmasarja Armista.

tiistai 3. elokuuta 2021

Vesikriisi sihisi Siilissä

Pitkään jatkuneet helteet tuppaavat toisinaan päättymään ukonilmoihin ja rankkasateisiin. Näin kävi nyt mm. täällä Siilinjärvellä, josta tuttavien kesken käytetään nimitystä Siili. Siilinjärven vedenottamo sijaitsee nk. kuivalla maalla soraharjualueella ja hyödyntänee ainakin osaksi luonnonsuodatusta. Tietysti vedenottamolla on tiivis allas, mutta kuten kaikella muullakin myös tiiviydellä on heikot hetkensä. Tällä kertaa rankka vesisade lienee päässyt jostain kohdin tunkemaan jotain vähäistä orgaanista jutuntuttua vedenottamoon, mikä johti siihen, että pieni bakteerikanta livahti juomaveden joukkoon.

Tiedottaminen asiasta ei ollut kovin päällekäypää, mutta viidakkorummun välityksellä mekin saimme kuulla vedenkeittokehotuksesta ja levitimme tärkeää sanomaa niille, joita pidämme meille tärkeinä yksilöinä. Siilinjärvellä vettä myypi nykyään Kuopion Vesi Oy. Järjestely on varsin uusi ja ehkä siitä ja loma-ajoista sekä bakteerien ilmaantumisesta viikonlopun alkajaisiksi johtui hieman kantrinkaipuun sävyinen tiedotusnopeus. Jotkut olivat kyllä olleet asiasta tietoisia, sillä ainakin Siilinjärven Lidlissä minulle kerrottiin, että kanistereissa ja pulloissa myytävä vesi oli loppunut kaupasta puolessa tunnissa. Koska asumme Kuopion kuppeessa ei ollut autolla ajamista suurempi työ käydä hakemassa pari-kolme kanisteria vettä Päivärannan Citymarketista.

Sieltä Citymarketista kotiin ajellessa muistelin miten kerran eräs uskova ihminen oli kirjoittanut netissä Raamatun kohdasta: ”Uhkuuko lähde samasta silmästä makeaa ja karvasta vettä?” (Jaakobin kirje 3:11, vuoden 1938 suomennos) Olin tuolloin korskeana huomauttanut, jotta ihmiskunta on keksinyt tähänkin kysymykseen ratkaisun, johon voi tutustua netissä hakusanoilla ”vesikriisi nokia”. Nyt ei niinkään naurattanut. Toisaalta perimmäinen luontoni on luja kuin entisajan ooppelin akku, en hermostu ihan pienestä tai vaikka sisälläni hermostunkin, jaksan pysytellä ulkoisesti tyynenä. No, ehkä akkuvertaus hieman onnahtaa.

Siilinjärven S-marketissa käydessään vaimoni huomasi ilmoituksen, jonka mukaan Siilinjärvellä jaetaan juomavettä kunnantalon takana olevalla parkkipaikalla. Sittemmin uusikin jakelupaikka ilmaantui laajalle parkkipaikalle Siilinjärven keskuskortteliin. Siellä jo sunnuntaina vierailimme.

Veden bakteerimäärät eivät ole kovin huolestuttavat, alunperinkin puhuttiin varotoimenpiteestä. Varmasti olimme ehtineet juoda vesijohtovettä ennen kuin tieto juomaveden keittokehotuksesta meidät tavoitti. Niin oli juonut moni muukin. Vatsatautiaaltoa ei ole ilmaantunut. Keitämme kahvit siihen veteen, jonka olemme hakeneet joko kaupasta tai veden jakelusta. Käymme suihkussa ja pesemme astiat astianpesukoneella. Ruuanlaittoon tarvittava vesi on yleensä itse keitettyä vesijohtovettä. Sen keittäminen ei ole kovin kummoinen homma, mutta jäähdyttäminen on vaivalloista eikä jäähdytetyn veden taso vaikuta täysin vakuuttavalta. Saadun ohjeen mukaan ruuanlaitossa voi käyttää vesijohtovettä, joka lisätään ruokaan ja sitten ruokaa vain keitetään vähintään viisi minuuttia. Tähän ohjeeseen suhtaudun hieman epäillen.

Nesteitten nauttiminen on tärkeää. Keskiajalla kuulemma juomavesi oli usein saastunutta, joten munkitkin nauttivat enimmäkseen viiniä tai oltta. Tämä ratkaisu voisi tuntua kiehtovalta ellei takana olisi kuuma kesä, jonka kestäessä näitä vaihtoehtoisia nesteitä tuli jo harrastettua ihan riittämiin. Kotikalja on ihan kiva kompromissi.

sunnuntai 18. heinäkuuta 2021

Kirsi-Marja Myöhänen: Hymykuoppa & Kyynel

Kuopiossa ja Leppävirralla asuva Kirsi-Marja Myöhänen (s. 1941) on kirjailija ja kuvataiteilija ym. Hän asustaa toisinansa myös Espanjan aurinkoisemmilla rannoilla. Luin hänen runokokoelmansa nimeltä Hymykuoppa & Kyynel, joka ilmestyi vuonna 2012. Kirjan sivuja koristavat runoilijan tekemät mustavalkoiset kuvat, joissa esiintyy kasveja ja joitakuita perhosia.

Myöhäsen runojen tyyli on tässä kokoelmassa sangen hillitty. Runojen sanoma käy yleensä melko selvästi ilmi. Runot ovat paikoin mietelauseenomaisia, ne sisältävät selkeitä ajatelmia. Toisinaan tietysti runoilija piilottaa tarkan kohteen lukijalta. Silti tykkäsin eniten niistä runoista, joissa kerrotaan pitkästä parisuhteesta ja sen arkipäivästä. Ne eivät ole mitään kipeää tilitystä, eikä useimpien ihmisten arkipäivä sellaista kaipaakaan.

Elämä miehen seurassa kivettää kenet tahansa, huomaan sen vaimostani, mikä ei suinkaan tarkoita että asiassa olisi jotain pahaa. Pitkä parisuhde ei ainoastaan hio särmiä puolisoitten väliltä vaan auttaa myös huomaamaan ne, niin että niihin voi oppia suhtautumaan huumorilla. Tällaisia kivoja pikku huomioita luen runoista Eedenistä se alkoi, jossa luomistyön jatkuminen tulee kuulemma selkeästi esille miehen touhuiluja seuratessa. Aihetta laventavat runot Miehen mieli, jossa uudenlainen, sosialistinen aate herää miehessä hälventyäkseen saman päivän mittaan ja Erilaisuudesta, jossa mies pakkaa reppunsa ja ilmoittaa lähtevänsä pyhiinvaellukselle sekä Siis poissa, jossa mies on muutama viikko sitten lähtenyt matkalle ”katupölyä pakoon” – liekö mennyt sinne Espanjaan? Näille velmuileville runoille tärkeänä vastapainona toimii runo Nyt vasta, jossa runon minältä on kulunut likemmäs puoli vuosisataa sen hahmottamiseen, että mies on parasta mitä minälle on tapahtunut. Meille miehille tämä antaa toivoa siitä, että nainen voi jossain vaiheessa oivaltaa oman parhaansa. Mieskö lienee se hahmo runoilijan elämässä, joka kehottaa rajoittamaan lausevoimistelua

ennen kuin

kaurapuurosta tulee hernesoppa ja
hillopullasta läskisoosi

runossa Arkijumppaa. Muutamia muitakin kivoja osumia runoista löytyy, tykkäsin mm. Espanjan ja Suomen joukkuepelien humoristisesta vertailusta – olkoonkin, että on pesäpallo-otteluihinkin saatu säihkettä, vaikkei niitä yleensä klassikoiksi kuule nimitettävänkään.

Kirjassa on 65 sivua. Se tuli lukaistua tänään.

maanantai 12. heinäkuuta 2021

Leena Raveikko: Jalat hengittävät

Kuopiossa asuva Leena Raveikko (s. 1955) kirjoitti runot vuonna 2017 julkaistuun runokokoelmaan Jalat hengittävät. Senpä minä lukaisin.

Raveikon runokokoelmalla on selkeä, yhtenäinen aihe: liikkuminen luonnossa. Siinä missä minun liikkumiseni luonnossa on supistunut viime aikoina kytketyn kissan ulkoiluttamiseen, on Raveikko harrastanut aktiivista liikkumista, hän kertoo runoissaan pyöräilystä, patikoinnista ja hiihtämisestä. Liikunnan tarkoituksena runoissa on työmatkan suorittaminen, pitkät ulkoisille maille suuntautuvat pyöräretket, patikointi ja retkeily metsissä sekä yksinäiset, mediteeraavat hiihtoretket lumisissa maisemissa. Kokoelma on jaettu kahteen osastoon: ensimmäinen käsittää liikunnan sulan kelin aikaan kun taas toinen osasto keskittyy talvisiin näkymiin.

Sulalla kelillä kuljetaan perhosen seurassa kohti luostaria, pyöräillään Kuninkaantiellä, härkätiellä, Runon ja rajan tiellä, eksytään Espanjassa ja välillä tuskastutaan koko hommaan. Patikkaretkellä tukahduttaa suopursun tuoksu, nautitaan sienisadosta ja mehukkaiksi paleltuneista puolukoista. Talvirunoissa pakkanen ja kävely uhkaavat katkaista porsliinivarpaat, mutta takkatuli sulattaa jäiset hiihtäjät. Myös luistimilla saa kovaa kyytiä, retkiluistelusta järven jäällä lienee kyse. 

Lukemiseni pysähdytti talvi-osaston keskivaiheilla, sivulla 51 (kuin elomme keskimatkaan ehtineenä ) runo, jossa runon Sinä vaikuttaa tutulta muukalaiselta, josta kulkija saa nähdä vain loittonevan selän. Tästä runosta lähtien luin Raveikon runoja hitaammin, tarkkaillen jotain samankaltaista merkkiä, jota en kuitenkaan selkeästi löytänyt. Mutta talvi-osaston runot vaikuttavat monasti hiljaisemmilta, talviseen myteröön käpertyviltä, vaikka omat vauhdikkaatkin hetkensä niistä löytyvät. Mietin uudelleen myös sulan vuodenajan osaston päättävää runoa, jossa runon sinä naulaa runon kertojan väsyneet vaelluskengät lintupöntöiksi.

On hienoa, että tämänkaltaisesta aiheesta kirjoitetaan näin runollisesti. Viittaus Henry Thoreaun kävelyä ylistävään teokseen ei ole liioiteltu.

Kirjassa on 73 sivua, lukaisin sen parissa päivässä.

lauantai 10. heinäkuuta 2021

Solja Krapu: Minä tarvitsen bussikuskia

Suomesta Ruotsiin ja takaisin muuttanut Solja Krapu (s. 1960) kuuluu asuneen Uumajassa ja nykyään ehken Kuopiossa(?). Hän kirjoittaa ruotsiksi. Vuonna 2002 ilmestyi hänen runokokoelmansa Jag behöver busschauffören. Suomennos ilmestyi vuonna 2004 nimellä Minä tarvitsen bussikuskia suomentajana Harri Rinne. Luin sen suomennoksen.

Krapu on menestynyt lavarunoilijana. Hän on voittanut Ruotsin ja Suomen mestaruudet. En ole koskaan seurannut lavarunokisoja, enkä usko että aion sellaiseen ratketakaan. Minusta runot ovat parhaimmillaan yksin luettuina.

Kirjan kannessa Kravun runojen sanotaan olevan selkeäsanaisia ja helppotajuisia. Niitten sanotaan silti olevan monikerroksisia. Voi olla, että osasin lukea nämä runot juuri siten, että pääsin putoamaan selkeitten sanojen ja helppojen tajuisuuksien väliin ja sitä tehen sitten monen kerroksen läpi suoraan katutasolle. Ehkä runossa Törmällä olin huomaavinani jotain erotiseeraavaa sivuviritystä, mutta muutoin kerrosteisuus jäi minulta havaitsematta. Käsitin kyllä, että runoilija ei aina puhu omalla äänellään, että runojen minä ei välttämättä tarkoita runojen sepittäjää.

Millaisilta runojen kertojat sitten vaikuttivat? Kokoelman alkupuolella tunnutaan kuvaavan nykyihmistä, sinkkua, joka hakee täydellistä sopivuutta potentiaaliselta kumppaniltaan. Loppupuolen runot vaikuttavat kertovan muista asioista, sinkkuelämä on päättynyt tai ei ole vielä alkanut, yhteinen elämä rakkaan kanssa saa muutamassa runossa tilaa, samoin muistot lapsuudesta. Viitisen sivua tilaa tarvinnut kokoelman nimiruno on varmaankin tarjonnut lavarunon kuulijoille veikeitä tunnelmia ja esittäjälle mahdollisuuden pelata rytminvaihdoksella, sillä loppua kohti runo tuntuisi kiihdyttävän vauhtiaan ja johtaa humoristiseen lopputulemaan.

Kirjassa on 95 sivua. Lukaisin sen läpi muutamien päiväin aikana.

maanantai 5. heinäkuuta 2021

Antti Tuuri: Aavan meren tuolla puolen

Antti Tuuri (s. 1944) on tuottelias ja arvossa pidetty suomalainen kirjailija. Olen lukenut hänen tuotannostaan valitettavan vähän, mutta monet hänen kirjojensa tarinat ovat siirtyneet elokuviksi, kuten Talvisota, Pohjanmaa, Ameriikan raitti ja Ikitie. Viime vuonna luin pari Tuurin näytelmää ja joitakin kuunnelmia. Tykkäsin erityisesti kuunnelmasta Lintujen kesyttäjä (1978). Joskus aiemmin luin romaanin Kylmien kyytimies (2007). Halpa-Halliin oli ilmestynyt viime viikolla muitakin kuin kristillisiä kirjoja. Lyhyen valikoinnin jälkeen ostin itselleni romaanin Aavan meren tuolla puolen, vuodelta 2018. On tässäkin kirjassa hengellinen ulottuvuutensa, joka lopussa vaikuttaa vahvistuvan.

Tuurin romaani kertoo Ruotsiin 1960-70-luvuilla siirtyneistä suomalaisista maahanmuuttajista, joita olemme tottuneet nimittämään siirtolaisiksi. Romaanissa viljellään tarkoituksella sanaa maahanmuuttajat, sillä vertauskohtana suomalaisten kokemukseen Ruotsista tuodaan esiin myös muilta maailman rannoilta kansankotiin saapuneitten maahanmuuttajain eloa. Tuuri kirjoittaa maahanmuuttajajoukkioista, joitten väkivaltainen toiminta on saanut ruotsalaiset pyörtämään aikaisempaa sallivaa asennettaan kuningaskuntaan tulijoihin nähden. Toisaalta romaanissa myös ymmärretään uudempien tulijoitten näköalattomuus ja toivottomuus. Riikinruotsalaisia hahmoja romaanissa on kovin vähän. Suurimmaksi osaksi suomalaiset saavat setviä omia näkemyksiään omasta ja toisten ryhmien maahanmuutosta. Muut väestöryhmät ovat mukana vain sivuhahmoina, peilailemassa suomalaisten asenteita.

Romaanin juonellisen rungon muodostaa kaksi dramaattista tapausta eläkkeellä olevan hanurinsoittajan perheessä. Ensin soittaja itse kuolee kotonaan ja sitten vielä hänen tyttärentyttärensä tytär katoaa kouluun tehdyn polttopulloiskun jälkeen. Mikään dekkaritarina ei kyseessä ole. Romaanin henkilöitä kuohuttavat tapahtumat sattuvat samana päivänä kuin poikain muurahaispesään heittämät kävyt. Saman päivän aikana myös jonkinlainen ratkaisu molempiin asioihin alkaa hahmottua. Minulta 222-sivuisen romaanin lukeminen vaati kyllä kolme päivää, mikä voi johtua lukemisen ajoittumisesta viikonloppuun. Sen sijaan näkökulman tai kertojan vaihtelu ei häirinnyt vaan pikemminkin piristi.

Tapahtumat sijoittuvat Tukholmaan ja Skövdeen, jossa ainakin olivat Volvon tehtaat. Lienevätkö vielä, int vet jag. Tehtailla työskenteli vuosien saatossa paljon suomalaisia maahanmuuttajia, myös iso osa romaanin henkilöhahmoista.

Laitan tähän häntään tekstistä lainauksen, joka mielestäni kuvaa hyvin myös lukemisen ymmärtämisen vaikeutta:

Olin kerran Dramatenin aikaan kurssilla, jossa henkilökuntaa koulutettiin puhutun ymmärtämiseen. Se on vaikein laji, mitä ihmisten välisessä kanssakäymisessä on olemassa. Moni miettii jo toisen ihmisen puhetta kuunnellessaan, kuinka vastaisi tai kuinka alkaisi selittää omia asioitaan ja kuinka todistaisi toisen ihmisen mielipiteen vääräksi.

Mainiosti sanottu.

perjantai 18. kesäkuuta 2021

S. I. Baranovski: Suuriruhtinaanmaa Suomi

Luin venäläisen tiedemiehen Stepan Ivanovitš Baranovskin (1817 – 1890) kirjoittaman teoksen, joka julkaistiin Venäjällä vuonna 1882 osana Venäjän keisarikuntaa maantieteellisesti kuvailevaa sarjaa Живаписная Россия. Отечество наше (Maalauksellinen Venäjä – meidän isänmaamme). Kyseessä on 20-osaisen kirjasarjan toinen osa, joka käsittelee Venäjän luoteiskolkkaa, Suomen suuriruhtinaskuntaa.

Kirjan alussa kerrotaan teoksen ”uudelleen löytymisen” vaiheista, esipuheen kirjoittaja Rainer Knapas kertoo, että 1990-luvun alussa itärajan takaa alkoi tupsahdella Suomen kirjakauppoihin näköispainoksina mielenkiintoisia kirjoja ja yksi niistä oli tämä Suomea kuvaileva osa Maalauksellista Venäjää. Knapas kertoo laajasti teoksen historiasta, Suomi-osan kirjoittajasta, kirjasarjan päätoimittajasta (P. P. Semjonov) sekä kirjan painattajasta (M. O. Wolff) – varsinkin kuvien osuus on kuvailtu tarkoin piirroin. Kirjan kirjoittanut Baranovski asui useita vuosia Suomessa ja toimi Keisarillisen Aleksanterin-Yliopiston (nykyään Helsingin Yliopisto) professorina. Hän oli innostuneesti keskusteleva henkilö ja osallistui suomalaisten sivistyksellisten hankkeitten edistämiseen. Kirjan suomentaja ja toimittaja Marja Itkonen-Kaila huomauttaa, että Baranovski kirjassaan monessa kohden hyödyntää päälähteenään Suomen Tilastollisen toimiston viisivuotiskatsausta vuosilta 1871 – 1875. Jotta eiköpä liene luotettavaa tietoutta, vaikka joitakin kohtia on suomennoksessa korjailtukin.

Voisin kuvailla tätä kirjaa pitkäpiimäisesti jakso jaksolta, mutta koska piimäni alkaa jo olla vedellä jatkettua sintua, poimin joukosta vain muutamia sykähdyttävimpiä kohokohtia. Aluksi kumminkin sen verran kirjan rakenteesta, että alusta löytyy oikein mukavan pituinen historiajakso, josta pidin selvästi eniten. Kirjan lopun yhteenveto kiteyttää venäläisen näkemyksen Suomesta ja ehkäpä siitäkin mikä on Suomelle parhainta eli elo Venäjän keisarikunnan osana ja sitä tehen sitten taloudelliset hyödyt, joita hyötyjä en itsekään haluaisi kiistää. Varsinainen Suomen maantieteen kuvaus jää hieman pliisuksi harppomiseksi, tosin mitäpä kuvailtavaa Suomen maantieteessä olisi – kun olet yhden pajukon nähnyt, olet nähnyt ne kaikki. Baranovski tekee kuitenkin asiaa Suomen vesireiteistä. Lopussa sitten huomautetaan, että aika monia vesireittejä ei pääse kovinkaan pitkälle. Saimaan kanavaa sentään kehutaan, sehän valmistui Venäjän vallan aikana. Ja sitä pitkin Kuopioonkin on saatu kuljetettua kaiken maailman tavaraa, meillekin pitäisi tulla acaziapuinen tv-taso tuossa kuun vaihteessa, jos ei Suezissa satu olemaan rekka poikittain.

Historiakatsauksessa huomiotani herätti selkeän myönteinen näkemys Suomen suuriruhtinaskunnalle myönnettyjä erioikeuksia kohtaan. Suomi sai säilyttää Ruotsin lait, oman uskontonsa ym. Baranovski jopa toteaa Aleksanteri :n ajatuksia arvaillen:

Keisari näki selvästi, ettei hänen suuri Venäjänsä vielä ollut valmis niihin tärkeisiin parannuksiin, joita hän piti tarpeellisina ja toivottavina. Mutta kun hän havaitsi, että Suomessa oli jo lujasti juurtuneena sellaista mitä hän olisi toivonut myös koko omalle kansalleen, oli luonnollista, että hän päätti säilyttää tämän hyvän ja sen vuoksi hyväksyä toistaiseksi tuon erottamattomasti Venäjään yhdistetyn maan erityisaseman.

Minua hämmästytti Baranovskin tarkkanäköisyys hänen tarkastellessaan Suomen lehmien lukumäärän ja lehmänvoin tuotantomääriä suhteessa kilpailijamaihin. Pietarissa vuonna 1879 pidetyn maitotalousnäyttelyn perusteella Suomi sijoittui molempien osalta Euroopassa kärkikolmikkoon maitten väkiluvut huomioonottaen. Suomen maitotaloudella on siis perinteitä! Eipä ihme, jotta juustossa löytyy! Ilman talouspakotteita venäläiset söisivät Suomen meijerit ruplaähkyyn.

Kirjan päättävässä loppukatsauksessa, joka on laitettu kirjasarjan päätoimittajan nimiin, sävyt terävöityvät. Suomalaiset nähdään eristäytyneenä ja itseensä sulkeutuneena heimona, jolta on puuttunut kyky muodostaa itsenäistä valtiota ja joka on siten joutunut alistumaan voimakkaampien naapureittensa valtaan. Suomen talous nähdään paitsi riippuvaisena Venäjästä, myös selkeästi ja monin tavoin Venäjän kaupasta hyötyvänä.

Tämä kirja on alle 200 sivua pituudeltaan, mutta lukeminen kesti joitakin viikkoja. Alku sujui ihan liukkaasti, maantieteen kuvaus rupesi sitten tökkimään. Kirjasta on kertonut näkemyksensä myös Jorma Jormito. Hän on löytänyt paljonkin mielenkiintoista kirjasta, ehkä minulta pääsi hitaasti lukiessa keskivaiheen jutut vähän unohtumaan?

sunnuntai 13. kesäkuuta 2021

Porgy and Bess

Ylen Teema-kanava esitti tänään Metropolitan-oopperassa tallennetun esityksen George Gershwinin säveltämästä oopperasta Porgy and Bess. Wikipediasta luin, jotta ooppera perustuu näytelmään, jonka kirjoitti Du Bose Heyward. Oopperan käsikirjoittajana on toiminut laulutekstien kirjoittaja, säveltäjän velimies Ira Gershwin. Ooppera esitettiin ensi kertaa vuonna 1935. Teeman nettisivulla kerrotaan, että tapahtumapaikkana on Charleston, kaupunki Yhdysvaltain itärannikolla.

Minun pitäisi tässä luetella kapellimestarin nimi ja orkesterin nimi ja pääroolien laulajat ja esityksen ohjaaja, mutta en jaksa etsiä niitä netistä. Hyvin osasivat kaikki tehtävänsä ja esitys oli onnistunut, kestikin melkein kolme tuntia.

Ooppera tapahtuu köyhien mustien asuinkorttelissa nimeltä Catfish Row. Lavasteet esitykseen oli laadittu siten, että kahdessa kerroksessa olevien asuntojen sisään pystyi helposti näkemään. Asunnoissa oli vain tukirakenteet osoittamassa missä kohdin seinät, ovet ja ikkunat sijaitsevat. No, oli niissä tietysti lattiatkin. Vain yksi pitempi jakso sijoittui muihin maisemiin.

Lähes kaikki esiintyjät olivat mustia. Poliisit ja kuolinsyyntutkija olivat ihonväriltään eurooppalaisia. Tavallaan esitys siis kuvasi omassa melko suljetussa elinpiirissään elävän mustan yhteisön eloa. Sillä tavoin se muistutti musikaalia Viulunsoittaja katolla, joka kuvaa elämää juutalaiskylässä jossain Ukrainassa. Kun näissä molemmissa tarinoissa on mukana paljon hahmoja, saadaan vissiin syntymään elävän tuntuinen kuvaus pienen yhteisön omasta maailmasta. Minun näkökulmastani hankalaa on se, että tällainen kuvaus ei muodostu riittävän kiinnostavaksi. Sekä Porgy and Bess että Viulunsoittaja katolla sisältävät hyviä musiikkiesityksiä, jotka antavat minulle ihan kivoja elämyksiä, mutta kun tarinan jännite ei tunnu riittävän jää taidenautinto epätasaiseksi.

Halusin katsella tämän oopperan, sillä nuoruudessani olin tullut hankkineeksi kasetin, jossa on niitä hittikappaleita ja kiinnosti tietää millainen tarina niitten ympärille oli rakennettu. Minulla on myös Miles Davisin levy, jolla hän esittää omia versioitaan näistä tunnetuista sävelmistä. Janis Joplinin herkkä Summertime sekä muutamia hänen hittejään tuli joskus 1980-luvun alussa radiosta ja nauhoitin ne ja niistä tuli minulle tärkeitä ja kuuntelin niitä usein eli minun tapauksessani useammin kuin kerran vuodessa keskimäärin.

Oopperasta jäi minulle sellainen vaikutelma, että noin puolet lyhyempänä se saattaisi toimia paremmin. Jos keskityttäisiin vain perustarinaan, saavutettaisiin tehoja kerrontaan eikä katsoja välttämättä jäisi kaipaamaan oopperan yhteisöllistä puolta. Joskus muuten senkin saa välittymään hyvin pienin maininnoin – semmoinen voi synnyttää taiteennauttijaan eräänlaisen nälän saada tietää lisää. Poliisin osuus oli kuvattu tällä tavoin erittäin tehokkaasti, samoin oopperan kahden muun pahiksen.

Olen nyt muutaman kerran katsellut näitä Metropolitanin esityksiä kuuluisista oopperoista ja musikaaleista. Wagnerin Sormus-trilogia tuli joitakin vuosia sitten ja youtubesta sain katsella South Pacific-musikaalin (se taisi olla taltioitu Carnegie Hallissa), joka oli todella upea, olisi kiva nähdä sekin tv:ssä. Todella kiva, että näitä esitetään, sillä mihinkään teattereihin en taida enää viitsiä lähteä vaikka miten tautitilanne hellittäisi.

keskiviikko 19. toukokuuta 2021

Marcus Minucius Felix: Octavius – kristinuskon puolustus

Luin pienen kirjasen, jonka kirjoittajan arvellaan olleen Rooman valtakunnan pohjoisafrikkalaisesta provinssista kotoisin ollut asianajaja Marcus Minucius Felix. Hänen laskeskellaan eläneen joskus 100 – 200-luvuilla jKr. Alkuaan latinankielisen kirjan suomennos ilmestyi vuonna 2007 suomentajana Heikki Koskenniemi. Johdannossa Koskenniemi kertoo paitsi kirjan sisällöstä, myös tekstin löytymisestä. Vuonna 1543 Roomassa oli painettu hieman myöhäisemmän kristillisen ajattelijan Arnobiuksen teos, jonka osana oli liber octavus (kahdeksas kirja). Eikä siinä mennyt kuin 17 vuotta, kun jo muuan tutkija älysi, että kyseessä onkin juuri Octavius, Minucius Felixin siihen asti tuntematon apologeettinen teos. Mikäli olet aikeissa julkaista apologeettista kirjallisuutta (puolustuskirjallisuutta), kannattaa varautua siihen, että menestykseen kuluu aikansa.

Kirjan rakenne on sinänsä selkeä ja yksinkertainen. Kolme toverusta: kristityt Octavius Ianuarius ja kertojana toimiva Marcus Minucius Felix sekä heidän monia Rooman jumalia palvova ystävänsä Natalis Caecilius lähtevät loppukesän vapaapäivänään retkelle Ostiaan, Roomaa lähellä sijaitsevaan satamakaupunkiin, viettääkseen siellä rentouttavan päivän. Meren rannalle kuljettaessa, Serapis-jumalan kuvapatsaan kohdalla Caecilius heittää kuvalle lentosuukon, kuten palvontaan kuului. Kristitty Octavius letkauttaa Caeciliukselle hänen pakanauskonsa vuoksi. Tämä alkaa hiertää Caeciliusta, joka lopulta haastaa ystävänsä Octaviuksen väittelemään kanssaan siitä, kumpi ompi parempi, Kristus vaiko Serapis – noin laveasti ottaen. Kirjan kertoja valitaan erotuomariksi ja kirja etenee siten, että ensin esittää asiansa Caecilius ja hänen jälkeensä puolustaa kantaansa Octavius. Kummankin kiistakumppanin puheenvuoro on pitkä ja perusteellinen.

Caecilius moittii kristinuskoa kautta linjan ja tuo esiin myös krouvinpuoleisia huhuihin pohjaavia väitteitä, jotka minunlaistani kunnon kristittyä lähinnä naurattavat. Mielenkiintoinen yksityiskohta on Caeciliuksen väite siitä, ettei ihan kuka tahansa saisi ruveta tällaisia uskonasioita pähkäilemään, kun eivät kumminkaan paukut riitä. Kristityt eivät hänen mielestään ole mitään yhteiskunnan sivistyneistöä. Oman puheenvuoronsa alkuvaiheissa Octavius asettuu vastustamaan tätä väitettä näin lausuen:

Tietäköön hän, että kaikki ihmiset, ikään, sukupuoleen ja arvoon katsomatta, on luotu kykeneviksi ja pystyviksi ajatteluun ja arvostelukykyyn. Sitä he eivät ole saaneet onnettaren lahjana, vaan heissä on viisaus luonnostaan.

Tällä ajatuksella yksistään nousee Octavius aika lähelle voittoa minun laskuissani. Jatkossa Octavius ensin muistuttaa miten huomattavat nimeltä mainitut tiedemiehet (kaikki helleenisen kulttuurin piiristä!) ovat kuvailleet vain yhtä korkeampaa voimaa, yhtä jumalaa. Loppuvaiheessa puheenvuoroaan hän tosin huomauttaa, että kristityt ilmaisevat tämänkin asian selkeämmin ja paremmin. No, pientä itsekehua on lupa harrastaa. Joka tapauksessa ei liene ihmeempi ylläri, että Octavius perii voiton väittelyssä ja Caecilius katsoo myös voittaneensa, sillä hänkin päättää ruveta kristityksi.

En ehkä anna väittelystä edellä ihan riittävän korkealaatuista kuvaa. Esitetyt väittämät ovat yllättävän kurantteja edelleenkin. Ainakin näin merkonomiajattelijan mielestä. Tosin olen kuullut kristillisen seurakunnan kesäkahveilla, että ei pitäisi yrittää itse ajatella näit juttui, kun ei ole sitä aivorustinkia annettu. No, joo. Ihmisiähän kristitytkin ovat ja areenansa kaikilla.

Kirjassa on 133 sivua, sen lukemiseen kului minulta pari päivää.

perjantai 7. toukokuuta 2021

Kuunnelmien naisia pilvien päällä

Kukkia rouva Harrisille

Paul Gallico (1897 – 1976) oli amerikkalainen kirjailija, joka kirjoitti vuonna 1958 julkaistun romaanin Mrs 'Arris Goes to Paris. Kuuntelin romaanin pohjalta tehdyn kuunnelman, jossa lontoolainen siivooja Ada Harris näkee erään asiakkaansa luona Diorin vaatehtimon leningin, johon hän ihastuu todellakin korviaan ja kukkaronnyörejään myöten. Leningin omistava lady kertoo puvun maksaneen nelisensataa puntaa, mikä on siivoojaparalle tavoittamaton summa. Koska rakkaus kiipeääpi vaikka vuorien ylitse, alkaa Ada säästää rahaa ja erinäisten käänteitten jälkeen hän matkustaa Pariisiin tavoitteenaan ostaa upea luomus Diorin kuuluisasta muotitalosta. Eikä hän vielä sielläkään oikein huomaa millaisen vuoren juurelle on saapunut. Kuunnelmassa Ada Harrisia esittää Emma Väänänen, joka voisi olla mukana niin komediassa kuin tragediassakin. Ilmava ja rauhoitteleva kertoja Matti Ranin saa kuulijan vaistoamaan, että nyt ollaan matkalla, jossa voi käydä ihan hyvin. Ada on hahmo, joka pienistä vastoinkäymisistä ja kovasta työnteosta huolimatta tuntuu leijailevan pilvien päällä. Niinpä kuunnelma käynnistyykin lentokoneessa, jossa Ada istuu matkalla kohti Pariisia.

Adan asenne asioihin on käytännönläheinen, hän on siivoaja ja toimii reippaasti ja aloitteellisesti. Hänen pehmeä puolensa rakastaa kauneutta: kuten muotisalongin johtajatar (Mai-Brit Heljo) toteaa, hän on tosiaankin rakastunut Diorin pukuun. Se ei jätä muotitaloa kylmäksi. Myös kukat ovat Adalle rakkaita, senpä vuoksi kuunnelma päättyykin kukkasiin. Tämä erittäin suositeltava hyvän mielen kuunnelma on somistettu tähtinäyttelijöin, sen miehustasta löytyvät Matti Raninin lisäksi Joel Rinne ja Martti Katajisto. Maippi Heljon ja Emma Väänäsen ohella kuunnelmaa kaunistavat Elsa Turakainen, Kyllikki Forssell, Tea Ista ja Aila Arajuuri. Dramatisoinnin ja ohjauksen teki Eila Kallio, kuunnelman ensiesitys tapahtui vuonna 1966. Kesto 73 min.

Yöperhonen

Liisa Pöntinen kirjoitti ja ohjasi vuonna 2020 ensiesitetyn kuunnelman Yöperhonen. Hän esitti myös kuunnelman pääosaa, englantilaista Amy Johnsonia (1907 – 1941), joka tuli kuuluisaksi pitkistä yksinlennoistaan. Kuunnelma rakentuu etupäässä Amyn yksinpuhelulle yläilmoissa, hänen omassa elementissään. Puhetta säestää mietiskelevä, kaiutettu kitaransoitto. Musiikin ja äänisuunnittelun teki Jussi Kraft. Amyn elämää käydään läpi muutamien tapahtumien kautta, tärkein on pitkä lento Englannista Australiaan. Mukaan mahtuu myös rakkauskertomus toisen lentäjän kanssa.

Amyn puheen sävy kuvailee runollisesti hänen tuntojaan. ”Ensin ylemmäks ja susta tuntuu että sä kuolet”. ”Tässä ollaan kumminkin jäämässä historian kirjoihin, tyttö”. Taivaan katossa lentäjä on muistoista erossa. Hän haluaa vain lentää. Kun lentäjä viettää yön maan kamaralla, hänen lentokoneensa, jota hän kutsuu nimellä Yöperhonen, nukkuu petrolinsinisiä unia. Lentomatka on unelma, jonka lentäjä kykenee toteuttamaan, viivoittimella vetäisty suora viiva yli outojen maisemien, joista ei aikaisemmin osannut uneksiakaan. Kaikkea ei pidä kokeilla, mutta kone on jo ilmassa. Ilmavirta kelluttaa lentäjää kuin pumpulissa ja linnunmaidossa. Laskeutumista tahtoisi pitkittää. Lopulta ollaan maassa, askelina australialaisella hiekkarannalla. Kesto 42 min. Kuunnelman saatesanoissa kerrotaan, jotta Näkövammaisten Kulttuuripalvelun Sokeain kuunnelmaraati palkitsi kuunnelman vuoden 2020 parhaana kotimaisena kuunnelmana. 

Kuunnelmat sommitellaan nykyään tähän tyyliin. Tarina kerrotaan fragmentteina, kuulija saa itse kuvitella mitkä ovat osien väliset yhteydet tai voi vain hypätä hetkeksi ilmavirran ravistelemalle ylätasolle. Äänitystekniikan paraneminen merkitsee tietenkin sitä, että unenomaiset, kuulijan korvia hellivät hälyäänet antavat omat aineksensa kuunnelmalle. Ovat ne aina kuunnelmiin sisältyneet, mutta viime aikoina ne vaikuttavat syrjäyttäneen perinteistä kertovaa osuutta. Runollisuudesta on tullut tarinan toinen puoli.

keskiviikko 5. toukokuuta 2021

Sakin pienoiskuunnelmia

Kuuntelin tässä joutessani satiristinimimerkki Sakin (englantilainen Hector Hugh Munro 1870 – 1916) kirjoittamien kertomusten pohjalta tehtyjä erinomaisia kuunnelmia. On tavallaan väärin, että minunlaiseni joutomies saa noin vain kuunnella tällaista taidetta. Toisaalta on se ihan mukavaakin. Nämä kuunnelmat luultavasti kuuntelin parikymmentä vuotta sitten, mutta en muistanut niistä enää mitään. Olen lukenut lyhyen valikoiman suomennettuja Sakin kertomuksia, niistä muistin häthätää vain yhden näitten kuunnelmien joukossa olevan (kaikkiaan niitä on kolme). Paras kertomuksista ei valitettavasti ollut päätynyt kuunnelmaksi. Sen nimi on Sredni Vashtar. Aika julma pikku tarina, mikä ei Sakin kertomuksissa ole kovin epätavallista. Kuunnelmaesitys koostuu kolmestatoista jaksosta – siis kolmestatoista kertomuksesta.

Sokea piste. Napakka, mutta ratkaisultaan ennalta-arvattava pikku kertomus.
Seitsemäs kana. Kertomus kertojan tavoittelemasta suosiosta. Kiinnostavien oman elämän tosikertomusten toivominen on kenties parasta jättää muitten osaksi.
Härkä. Taiteilija ei paljasta rouvaseuralle taiteensa innoitusta, mutta kuunnelman kuuntelijalle hän sen kertoo. Hänen taiteessaan on havaittavissa selvä taitekohta.
Aikamme kertojia. Erinäiset rahanpummaajat häiritsevät herrahenkilöitä puistossa.
Leipurin tusina. Richard ja Emily tuntevat vetoa toisiaan kohtaan ja tahtoisivat naikkuun keskenään, mutta pahaksi onneksi heillä on jo ennestään yhteensä 13 lasta! Olisikin edes yksi vähemmän...
Laura. Lauralla on jäljellä vain muutama elinpäivä, joten hän alkaa pohdiskella miksi otukseksi syntyisi seuraavaksi. Saukko sopisi hänelle. Lauran kuoltua saukko käypi tappimassa Egbertin Sussex-kanat. Sitten saukko vielä murtautuu asuntoon ja märsyää kurillaan lohta persialaismatolla. Upea naarassaukko metsästetään, mutta loppuvatkos Egbertin vastoinkäymiset siihen... Jakson lopussa on pari minuuttia jostain toisesta kuunnelmasta. Niin ne kuunnelmatkin saattavat vaeltaa ohjelmapaikalta toiselle, musiikkina Knockin' on Heaven's Door... Sielunvaellusta, sano.
Tobermory. Jonkun sortin tieteilijä opettaa kissan puhumaan ja suu tuleekin livakasti puhtaaksi. Mutta miten käy kun norsulle yritetään opettaa saksan kielen epäsäännöllisiä verbejä?
Nimipäivä. Junamatkalla Wienistä hyvän matkaa Fiumen (nykyään Rijeka) suuntaan nuori matkalainen kuulee uskomattoman kertomuksen vahvatahtoisesta Crispina-tädistä ja hänen salaperäisestä katoamisestaan. Ankara talvisää pysäyttää junan keskelle ei mitään. Joskus olen ollut samankaltaisessa tilanteessa Mäntyharjulla, jolloin minulla oli ilo rauhoitella nuorta pohjoisamerikkalaista neitosta. Just a delay, not a disaster.
Ludwig. Sylikoira Ludwig herättää perheessä kuumia tunteita, mikä johtaa kylmäverisiin suunnitelmiin. Ludwigin kysymyksen lopullinen ratkaisu alkaa hahmottua.
Selkä. Tapahtuu Bergamossa. Sieltäkös se koronakin...? Suuri tatskataiteilija Pincini saa ranskalaisen asiakkaan. Taiteilijan sisällä odottaa vielä yksi suuri mestaristeos. Mutta miten on maksun laita? Entä tekijänoikeudet?
Satusetä. Anarkistinen kertomus sedästä, joka junamatkalla kertoo sellaisen sadun, jonka kiltteyskasvatukseen kyllästyneet lapset haluavat kuulla.
Lelut rauhan puolesta. Clovis, Sakin vakkarihahmo, tuo sisarensa pojille joululahjaksi rauhanleluja ainaisten tinasotamiesten sijasta. Lasten käsitys poikain leikeistä on kuitenkin ehtinyt vakiintua perinteisiin muotteihin.
Avoin ovi. Uusi asukas tulee tutustumaan naapureihinsa. Talon nuori tyttönen kertoo hänelle rakennuksen synkästä salaisuudesta. Asia erikseen on, onko tällaista salaisuutta olemassakaan. Ja palaako kävijä enää naapuritaloon. Ja onko niin väliksikään.

Kukin jakso kestää 10 – 15 minuuttia.

Kymmenen vuotta kirjablogeerausta

Kymmenen vuotta sitten sain päähäni, että alkaisin pitää kirjablogia! Olin juuri täyttänyt viisikymmentä. Synttäreilläni lausuin äitini kanssa Hellaakosken runoa Lentävä hollantilainen. Nyt on äitini ollut tuhkana mullassa pian viisi vuotta. Isäni kuolemasta on paljon pisempi aika, hän kuoli viides päivä toukokuuta nelisenkymmentä vuotta sitten. Hän se aikoinaan sitä Hellaakoskea kotona lausui. Kymmenen vuoden aikana moni muukin tuntemani hahmo on kuollut, monta on silti yhä elossa. Tämä on varmaan jo kolmas tietokone, jolla kirjoittelen kymmenen vuoden aikana. Työpöytäkin on muuttuillut, nykyisen kanssa tulen hyvin juttuun.

Kymmenen vuotta sitten olin kevättalvella saanut kyllikseni lumitöistä. Tästä syystä valitsin hetken mielijohteesta nimimerkikseni ketjukolaaja. Samanlainen runsasluminen talvi nähtiin nytkin. Olen ollut aika uupunut. Ei ole tullut luettuakaan juuri mitään. Blogia aloittaessani en ollut ajatellut lukea niinkään paljon kuin olen blogia pitäessäni lukenut. Ennen blogia luin 0 – 3 kirjaa vuodessa. Blogini eräs ajatus oli testata sitä, olinko menettänyt jotakin, kun en ollut lukenut kirjoja enempää. Vastaan suoraan, että ei siltä tunnu.

Kaunokirjalliset teokset etenevät mielenkiintoisena alkavan elokuvan tavoin: kun tulee aika vastata kirjan herättämiin kysymyksiin, pakenee kirjoittaja tuttuihin latteuksiin tai epämääräisyyteen. Tähän voi tietysti väittää, että eikö lukija itse sitten voi etsiä vastausta kirjailijan esiin nostamiin kysymyksiin? Varmaan voi, mutta eiköhän niitä kysymyksiä ilman vastausta ole itse kullakin jo ennestään ihan omiksi tarpeiksi. Jos kirjailija esittää kysymyksiä, eikö olisi kohtuullista edes yrittää vastata muutenkin kuin, että elämän tarkoitus on elää tai rakastaa tai että kaikki on turhuutta tai mielettömyyttä. Näistä neljästä vaihtoehdosta olen itse aina eniten viehättynyt mielettömyydestä, sillä siihen vaikuttaa sisältyvän jonkin sortin pakotie loppumattomien kysymyksien peilitalosta.

Olen ollut ymmärtävinäni, että monet blogeeraajat kertovat oppineensa lukemaan jo ennen kouluikää ja että lukeminen on heille jonkinlainen välttämättömyys, johon he ovat niin tottuneita, että lukevat läpi ikänsä. Onnittelen näitä ihmisiä siitä, että he ovat löytäneet elämälleen jotakin sisältöä. Katselen minäkin urheilua tv:stä ja joskus olen käynyt katselemassa paikan päälläkin. Lisäksi olen katsellut elokuvia tv:stä ja toisinaan näytelmiä Kuopion teatterissa, kuunnelmia olen kuunnellut aikoinaan radiosta ja nyttemmin netistä. En pidä penkkiurheilua, elokuvia, näytelmiä enkä kuunnelmia elämäni sisältönä, ne ovat ajanvietettä, jolla voi täyttää päiviänsä ja iltojaan. Lapsesta asti paljon lukeneet saattavat tietysti suhtautua kirjoihin samalla tapaa.

Minä, joka opin lukemaan kansakoulussa ja sielläkin vähän tankkaamalla, saatan hyvinkin tankata vielä joitakin kirjoja ja miksen niistä kirjoittaisi tähän blogiini, kun käytössäni sellainen sattuu olemaan. Saattaa hyvinkin olla, että vanhenemisen mukanaan tuoma simpukoitumiseni toisinaan hellittää ja innostun lukemaan enemmänkin, mutta eiköpähän itse kullakin etsiydy pykälään se jäähdytteluvaihde jossain kohti harrastusta. Kymmenen vuotta kirjojen parissa on ollut yksi kymmenen vuotta immeisen elämässä. Kaikki ei ole mennyt niin kuin kaupunginkirjastossa, kunnankirjastosta puhumattakaan. Toisinaan on minut kumminkin vallannut se epäaito humaltuminen, jonka aikana tunnen olevani mieluummin vaikka kirjaa lukemassa kuin aaltona jäisessä vankilassa. Tosin monasti kirjan luettuani olen aidosti humalluttavalla aineella huuhdellut lukemisen aiheuttaman turhautumisen tunnon poies. Ihmisolento voi niellä paljon, mutta kuten keskivartaloltaan suuri runoilija voisi sanoa: mieluummin nielen vaikka kieleni kuin tässä tai missään muussakaan asiassa muutan mieleni.

Linkki blogini ensimmäiseen tekstiin.