Saara Kettusen toimittama teos Silta
– Suomalaisten siirtolaisten elämää Ruotsissa on
useamman kertojan kuvaus Ruotsissa sijaitsevan Skövden
seurakunnan suomenkielisen väen elämästä ja heidän toiminnastaan
suomenkielisen seurakuntatyön puolesta. Kirja julkaistiin vuonna
2013.
Skövde on 36 000 asukkaan paikkakunta
eteläisessä Ruotsissa. Skövden seurakunta kuuluu Skaran
hiippakuntaan, joka sijaitsee Vänern ja Vättern järvien välisellä
alueella. Skaran hiippakunnassa arvioidaan elävän noin 30 000
suomenkielistä, Skövdessä kolmisen tuhatta. Skövden merkittävänä
työllistäjänä toimivat Volvon tehtaat. Kirjassa sisältää
niukkoja kuvauksia työstä Ruotsissa, erään naisen ura Volvolla on
käsittänyt mm. parikymmentä vuotta keinuvipujen valmistusta. Monet
kertovat kuluttavasta työstä tehtaassa.
Silta sisältää uskovien suomalaisten
maahanmuuttajien tosia tai fiktiivisiä elämäntarinoita, joista
monet on kertojien puolesta kirjoittanut Saara Kettunen. Kerrontatapa
merkitsee lukijalle siinä missä kerrottavakin, joten olisin
toivonut useampien kertoneen tarinansa oman tekstin kautta. Tiivis ja
lyhyt teksti saattaa kertoa omalla karuudellaan jotakin, mikä toisen
kertomana katoaa. Jotkut ovat osallistuneet runolla. Saara Kettuselta
mukana on laulujakin. Muitten seurakuntalaisten lisäksi kertojina
ovat omilla teksteillään seurakunnan työntekijät pastori Tapio
Syrjätie, hänen vaimonsa Outi Syrjätie sekä Saara Kettusen
puoliso kanttori-diakoni Reijo Kettunen. Kertojakunta ei ole kovin
laaja, äänessä ovat lähinnä seurakunnan suomalaiset aktiivit.
Nuoret kertovat aktiotoiminnastaan ja pantomiimiryhmänsä
esiintymisistä maailmalla. Inkeriläispastori Oskari Björklund
kertoo vaarallisesta matkasta, jonka inkeriläiset tekivät sotien
jälkeen pienveneellä Pohjanlahden yli Ruotsiin. Hauskana
yksityiskohtana Outi Syrjätie muistaa, miten vierailulla
suomalaisten vankien luona hänen miehensä oli viisaasti
jättänyt tervehdyspuheestaan pois vakiolausahduksen:
”On
mukavaa, kun teitä suomalaisia on niin suuri joukko koolla täällä.”
Minä olin erityisen kiinnostunut
maahanmuuttajien kotiutumisen kuvauksista. Jonkin verran teksteissä
on kiiltokuvamaisuutta, mutta paikoitellen rosoiset reunatkin
pääsevät pilkistämään esiin. Tapio Syrjätie kertoo Skövden
seurakunnan suomalaisten omaksumasta asenteesta, jonka esikuvana on
toiminut Apostolien tekojen toisen luvun lopussa mainitut
peruspilarit: Jumalan sana, keskinäinen yhteys, ehtoollisyhteys ja
rukous. Rukoilemisen merkitystä korostavat monet kirjoittajat.
Vaikka suomalaisten ryhmä pitääkin yhteyttä keskenään, toteaa
Syrjätie tekstissään:
Missä kaksi tai kolme suomalaista on
koolla, siellä on iso riita heidän keskellään.
Reijo Kettunen kertoo suomalaisten
maahanmuuttajien yksinäisyydestä ja ulkopuolisuuden tunteesta
seuraavasti:
Ei uskalleta edes ulos lähteä, kun
ruotsalainen naapuri voi tulla portaikossa vastaan ja alkaa puhumaan
ruotsia. Kiusallista! ”Naapuri pitää ylpeänä, kun en vastaa”,
tilitti eräs vanhus. ”Täällä me sisällä vaimon kanssa
vietämme aikaa, ei televisiokaan kiinnosta, kun sielläkin puhutaan
vain ruotsia”, valitti toinen.
Syrjätie kertoo Ruotsin kirkon
nihkeydestä palkata suomenkielistä henkilökuntaa. Aluksi oli
palkattu ainoastaan pappi. Suomenkielisten vaatimuksiin oli vastattu
tekemällä selvityksiä, jotka eivät johtaneet mihinkään. Vähän
kerrassaan edistystä sitten alkoi tapahtua. Tänä päivänä
Skövden seurakunnan nettisivuilla kerrotaan suomenkielisestä
toiminnasta suomeksi. Ruotsissa tuli vuonna 2000 voimaan
vähemmistölaki, joka takaa viiteen vähemmistöön kuuluville
oikeuden saada alueellisesti tiettyjä palveluja omalla
äidinkielellään. Suomenkielisten lisäksi laissa mainittuja
vähemmistöjä ovat meänkieliset, saamenkieliset, jiddishinkieliset
ja romaanien kieltä puhuvat.
Pelkkää puoliensa pitämistä ja
ankaraa uurastusta suomenkielisten elämä Skövdessä ei kirjan
mukaan silti ole. Anneli Heikka kertoo jouluista, joita hän on
saanut viettää miniöittensä perheitten seurassa ruotsalaisia
jouluherkkuja maistellen. Useampi kertoja korostaa suomalaisen kahvin
ja kotoisen pullan maistuneen kirkonmenojen jälkeen.
Kirjassa on 288 sivua ja sen lukemiseen
minulta kulahti puolitoista viikkoa.
